Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Toivo

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9:14

Jäin tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen pitkäksi ajaksi pohtimaan mitä minulle merkitsee tuo tekstin sivutuotteena syntynyt ajatus siitä, että olen ikään kuin elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella? Mitä minulle tarkoittaa ihmisyydessä pyhä päämäärä, jota kohti kuljen ja mitä oikeastaan juuri tässä elämän hetkessä henkisellä polullani tavoittelen? Onko minun elämäni "pyhiinvaellus" matka kohti ykseyttä, henkeä ja totuutta vai sittenkin matka, jonka tarkoitus on itsessään palvella totuutta? 

Ehkä tämä vuodenaika saa aikaan sen, että alan kääntyä taas vähitellen kohti sisäisiä pohdintoja ja luontaisesti virrata enemmän ajatusten kuin toiminnan tasolla. Syksy saa myös luonnon varautumaan talveen, vetäytymään kasvun sijasta lepotilaan ja varastoimaan käytössä olevan energian, jotta olisi mahdollista selviytyä hengissä yli talven. Jotakin samankaltaista minussa tapahtuu joka syksy. Oman jaksamiseni rajat selkeytyvät, uudet ideat ja ajatukset muuttuvat aiempaa syvemmiksi pohdinnoiksi ja mielen hiljaisuudeksi. Huomaan tavoittelevani valon sijasta enemmän rauhaa ja tyyneyttä.

Pohdin tässä jonakin päivänä ulkoillessani myös sitä, mikä olisi minulle se kaikista arvokkain voimavara, jota haluaisin varastoida syvälle ytimeeni selviytyäkseni talven yli. Mikä pitäisi mieleni valoisana ja ravitsisi minua kaamoksen pimeimpinä kuukausina? Ehkä tuo kaikista tärkein voimavara minulle olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan toivo. Toivo siitä, että kaamoksen jälkeen tulee uusi kevät ja toivo siitä, että elämä jatkuu. Toivo siitä, että selviydyn eteenpäin, vaikka haasteet tuntuisivat välillä kohtuuttomilta. Toivo siitä, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Toivo siitä, että rakkaus ja totuus lopulta merkitsevät enemmän kuin ihmisyys itsessään. Toivo siitä, että ihmeitä edelleen tapahtuu - kunhan säilytän uteliaisuuden ihmisyyttä kohtaan ja uskallan elää aidosti avoimin mielin. Haluaisin varastoida ytimeeni toivon huomisesta.

Näen toivoa ympärilläni monessa muodossa. Pieninä häivähdyksinä syksyisessä maisemassa ja konkreettisina esimerkkeinä eri ihmisten elämissä. Ränsistyneen talon saama uusi katto luo toivon näkymän siihen, että joku yhä pitää huolta tuosta vanhasta talosta. Luo toivon rakkauden erilaisista ilmenemismuodoista. Auringon valo aamuisin saa kuihtuvat kasvit metsässä näyttämään hurjan kauniilta. Valon säteet luovat toivon siitä, että elämän varjoisat hetket ovat vain hetkellistä valon puutetta ja illuusiota. Luovat toivon siitä, etteivät hämärässä havainnoidut asiat ole useinkaan sitä, miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat. Valo luo toivon totuudesta kaikkien elämän varjojen takana.

Näen toivoa myös pienen oravan olemuksessa, joka kantaa sitkeästi ravintoa talvivarastoonsa. Toivo levittäytyy ylleni, kun joutsenet liitävät taivaalla ja suuntaavat kohti etelän lämpöä. Toivo on läsnä, kun aikaa ei ole ja olen vahvasti kiinni vain tässä hetkessä. Toivo on syvään hengitys, joka minussa virtaa vapaasti tuoden kauan kaivatun unen ja levon. Toivo elää minussa, koska minä elän ja hengitän.

Jos minä olisin puu, minä antaisin kaikkien maailmankaikkeuden surujen, pelkojen ja tarpeettomien kokemusten virrata näin syksyn päätteeksi värikkäisiin lehtiini. Kokoaisin kaiken epätoivon ja turhuuden harhat eri väreiksi lehtiini ja antaisin niiden varista maahan. Seuraisin tyynesti miten ne maatuisivat uudeksi ravitsevaksi maaperäksi tuleville kasvukausille. Antaisin epätotuuden virrata maan läpi sen syvimpään ytimeen ja antaisin kaiken tuon palaa siellä uudeksi valoksi ja kasvuvoimaksi, joka johtaa minut yhä uudelleen kohti ykseyttä ja pyhää henkeä.

Keräisin syvälle juuriini mahdollisimman paljon toivoa, rakkautta ja totuutta, jonka varastoisin talven yli syvälle routarajan alapuolelle. Toivosta, totuudesta ja rakkaudesta kasvattaisin jälleen uudet versot ensi keväänä, kun kaamos väistyy ja aurinko alkaa taas kutkutella unisia oksiani. Minun juureni ovat syvällä totuudessa. Toivo ravitsee minua roudan keskellä ja pitää minut elossa läpi haasteiden ja myrskyävien tuulien. Ja rakkaus valaisee maailmani myös niinä kaikista pimeimpinä kaamosöinä. Rakkaus sulkee minut syleilyynsä ja suojelee epätoivolta. Toivosta minä elän ja rakkauden syliin vajoan, kun tulee aika jättää ihmisyys ja sen harhaiset unet. Totuudessa minä palan nyt ja aina. Nämä sanat virtaavat minussa ja luovat minut joka hetki uudeksi.

Minä olen ihmisyyden pyhiinvaeltaja ja minä palvelen totuutta. Kuljen tyynesti kohti sinua, ykseyttä ja totuutta. Jokaisella askeleella minä juurrun yhä syvemmälle totuuden maaperään, jokaisella askeleella luon tasapainoa ja vahvuutta. Ihmisyys ja sen kautta ilmentyvät haasteet vahvistavat minua ja opettavat minua pysymään vahvemmin kiinni omassa ytimessäni, kiinni puhtaassa totuudessa ja rakkauden virrassa. Minä olen tämä pyhä maa, ihmisyys, totuus ja rakkaus. Minä vaellan itseeni, totuuteen ja pois ihmisyyden harhoista. Minä vaellan kohti pyhää henkeä ja ykseyttä. Minä olen pyhä, totuudellinen henki.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Toivo, ihmisyys, totuus, ykseys, rakkaus, valo, ihme, syksy, ihmisyyden matka, elämä

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21:17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Kuohuva koski minussa

Lauantai 7.8.2021 klo 17:26

Koski20.jpeg

Kesä on ollut tavattoman kaunis. Vapaata paineetonta kokemusten virtaa ja ihania kohtaamisia. Haaveilua ja unelmien tunnustelua. Ilojen, murheiden ja ajatusten jakamista sekä merkityksellisiä yhdessäolon hetkiä, joista voin olla syvästi kiitollinen. Merkityksellinen vuoropuhelu kantaa monta askelta eteenpäin ja luo aina jotakin uutta.

Joskus on tuntunut siltä, että arjen pyörteissä ja iän karttuessa jokin aiemmin vallinnut taika kesästä on kadonnut. Tänä vuonna on pitkästä aikaa tuntunut siltä, että tuo kesän maagisuus ja sisäinen vapauden virta on taas alkanut löytyä uudelleen. Ehkä tämä tunne on syntynyt lopulta monista eri palasista: riittävästä levosta, ajattomuuden tunteesta ja Lapin upeista valoisista öistä. Kenties luonnon kauneudesta, kuohuvien koskien voimasta ja metsän hiljaisuudesta. Kommunikaation ja kuuntelemisen tasapainosta.

Ehkä yksi kesän merkityksellisistä oivalluksista minulle on ollut se, ettei vaikeitakaan asioita tai erilaisiin epävarmuuksiin liittyviä pelkoja pidä padota tarpeettomasti. Kuten kuohuva koski ja vapaasti virtaava joenuoma, voin antaa kaikenlaisten ajatusteni virrata. Voin ja uskallan kohdata rohkeasti rönsyilevää tunteiden kuohuntaa, ajatusten kuplivaa yllätyksellisyyttä ja jopa syvistä vesistä nousevia mörköjäni. Ne kaikki ovat kuitenkin minun ajatuksiani, lähtöisin minun omasta elämästäni ja kokemusteni kautta rakentuneesta pohjasta. En voi väistellä loputtomasti aiemmista kokemuksistani kuplivia mielen tuotteita, joita on yhtä tärkeää tunnistaa, tarkastella ja sanoittaa kuin muitakin ajatuksiani.

Olen huomannut, että monen murheen ja mörön luoma pelko alkaa vähitellen kadota, kun lakkaa vastustamasta tuota ajatusta. Kun antautuu ja saa kerrotuksi ääneen sen hölmöimmänkin mörön olemassa olosta. Joskus myös jonkun tuollaisen pelkoperusteisen ”hattivatin” tunnustaminen toiselle alkaakin nostaa uusia pelkoja henkilössä, jonka kanssa tuon ajatuksen on jakanut mutta sekin on tärkeää. Kuten kuohuvassa koskessa kohtaavat monien erilaisten pienempien purojen virtaukset ja toisiaan ruokkiva eteenpäin kantava voima, samoin avoimessa vuoropuhelussa piilee aina mahdollisuus johonkin yhteiseen puhdistavaan oivallukseen, joka huuhtoo mennessään tarpeettomat möröt. Käsittelemme kuitenkin jokainen eri tavoin ajatuksiamme emmekä voi koskaan painostaa ketään toista omien mörköjen kohtaamiseen tai käsittelyyn. Kosken kuohuntaan ja ajatusten uutta luovaan voimaan tulee olla kunkin itse valmis ja tahtotila muutokseen olla olemassa.

Joskus kuplivat tunteet ja rönsyilevät ajatukset nostavat kuitenkin pelkoja enemmän esiin aitoa jaettua iloa, naurua ja unohtumattomia yhteisiä hetkiä, jotka jäisivät syntymättä ilman tuota avointa kommunikaatiota ja uskallusta. Olen tänä kesänä oppinut, että välillä tekee hyvää vain heittäytyä kokemusten virtaan ja antautua sisäisen koskeni kuohunnalle. Joskus heittäytyminen hetkeen vaatii lempeää läheisyyttä, toisinaan sopivasti kuplivaa juomaa tai vaikka rauhallista retkeilyä yhdessä uuden maiseman äärellä. 

Tärkeintä eivät tietenkään ole ne kuohuvat tunteet itsessään tai kuplien määrä vaan rohkeus kohdata erilaiset tunteet mahdollisista peloista huolimatta. Jonkinlaista kokonaan uutta merkityksellisyyttä minulle on tänä kesänä synnyttänyt myös aiempaa vahvempi uskallus ja halu luoda aivan uusia yhteisiä kokemuksia sekä syvempää vuorovaikutusta. Olen löytänyt sisäisen tahtotilan irrottautua vanhoista tottumuksista ja luoda vaihteeksi jotakin uutta. Uusia kiitollisuuden aiheita, uusia alkuja ja aivan uudenlaisia elämän polkua. Yhdessä kommunikoiden ja yhdessä oivaltaen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kommunikaatio, vuoropuhelu, merkityksellisyys, antautua, pelot

Rakkaus on valinta

Perjantai 25.12.2020

Hämmentävä vuosi lähenee loppuaan ja pohdin tässä jonakin päivänä mikä on sellainen ajatus, jota en ole kuluneen vuoden pyörityksessä rohjennut sanoa ääneen itselleni tai kenellekään toiselle ihmiselle. Havahduin tajuamaan samalla, että kuluneena vuonna olen varmaan enemmän kuin ikinä keskustellut itseni kanssa. Yksin oleminen ja eristyneisyys jostakin aiemmin normaalista sosiaalisesta elämästä on tuonut mukanaan ehkä jotain hyvääkin. Olen uskaltanut esittää itselleni aiempaa enemmän rehellisiä kysymyksiä ja on ollut tilaa antaa vastausten kypsyä sisimmässä aivan rauhassa, ilman painetta tai kiirettä. Omassa elämän kuplassa ja eristyneisyyden ajassa on ollut helpompaa antaa monenlaisten tunteiden virrata ja on ollut mahdollisuus kohdata näitä omia, välillä yllättäviäkin tunteita aivan uusin silmin.

Pienen pohdinnan jälkeen tulin sellaiseen lopputulokseen, että ajatus, jota en ole vielä rehellisesti tarkastellut enkä sanonut ääneen sen paremmin itselleni kuin kenellekään toiselle on se, että olen kadottanut kykyni tehdä valintoja. Olen elänyt päivästä toiseen jotenkin vain kummastellen ja hämmästellen kaikkea, mitä maailmassa ilmentyy. Samalla olen huomaamattani siirtynyt aktiivisesta toimijasta havainnoijaksi koko elämässäni, mikä sinällään ei ole kai sen enempää hyvä kuin huonokaan asia. Matkan varrella on kuitenkin alkanut huolestuttaa se, että tuntuu kuin jokaisessa asiassa ja jokaisesa hetkessä olisi jossakin taustalla vaatimus valita puolensa. Ihmiskunnan ja jopa koko luonnon olemus on alkanut muuttua aiempaa polarisoidummaksi. Jokainen sana ja jokainen ajatus on kannanotto jonkun asian puolesta tai jotakin asiaa vastaan. Kuin yhtäkkiä tänä vuonna olisi kadonnut kaikki neutraali, salliva ja hyväksyvä oleva.

Vaikka puhumme siitä, että yhdessä selviämme tästä maailman myllerryksestä ja että yhteistyö sekä yhteisöllisyys ovat niitä voimia, jotka kannattelevat eteenpäin tässä epävarmuudessa ja monin tavoin uuvuttavassa ajassa, niin samalla monessa asiassa tuo "yhteisöllisyys" ja "yhdessä oleminen" sisältävät oletuksen, että olen vain jonkun tietyn ajatuksen tai ihmisryhmän kanssa yhtä. Kuin jokaisessa hetkessä ja kaikessa keskustelussa olisi aina me ja he, sekä valinta näiden välillä. Tämä eriskummallinen vallitseva energia on itselläni johtanut sellaiseen oloon, että en halua enkä pysty valitsemaan mitään. Olen huomannut päätyneeni sellaiseen tilaan, jossa mieluummin olen hiljaa ja etsin vastauksia sisimmästäni kuin sanon yhtään ajatusta ääneen. Koen tällaisen paineen lisääntyneen merkittävästi tämän kuluneen vuoden aikana.

Näkymättömässä maailmassa voisin kärjistäen kuvata tilannetta siten, että koen kaiken ihmisyydessä olevan ilmentyvän tällä hetkellä kuin jonkinlaisina uusina energian tiivistyminä kukin energiarypäs toisistaan erillään, kuin yhdessä puussa olisi alkanut kasvaa yhtäkkiä monia erilaisia hedelmiä. Kuin samasta elämän virrasta olisi alkanut muodostua yhdelle oksalle päärynöitä, toiselle sitrushedelmiä ja kolmannelle banaaneja. Ja nämä erilaiset ajatusten tiivistymät olisivat aiempaa vahvemmin alkaneet levitä tässä yhteisessä puussa uskoen vain sen oman ajatuksen fyysisen muodon olevan juuri se ainoa "oikea" hedelmä ja muiden ajatusryppäiden olevan itselleen uhaksi.

Samoin on tuntunut hiukan siltä kuin olisimme unohtaneet sen tosiasian, että ihmisyys ja maailmankaikkeus ovat aina olleet monimuotoisia. Että elämän perusolemus on se, että energia virtaa vapaasti ja voimme sallia sen monimuotoisuuden niin ajatusvirrassa kuin fyysisessä ulottuvuudessa. Kuin osa ihmiskunnasta olisi alkanut uskoa rakkauden ilmentyvän vain itsensä kaltaisissa hedelmissä ja vaatia valintaa "totuuden" ja "epätotuuden" välillä. Tämä siis on hiukan kärjistetty esimerkki siitä, millainen tunne ja vallitseva olo on kuluneena vuonna ollut. Ja kuten sanottu, niin tämä tunne tai havainto on alkanut minussa vaikuttaa siten, etten ole enää kyennyt valitsemaan oikein mitään elämässä. En sanoja, en näkökulmia enkä suuntaa. Tämän tilan olen jo pidemmän aikaa havainnut mutten ole sitä kyennyt ääneen myöntämään.

Sen sijaan olen valinnut kääntyä vielä aiempaakin vahvemmin sisäänpäin, etsien rakkautta ja mielen valoa hilljaisuudesta. Olen tässä sisäisessä keskustelussani päätynyt siihen, että ainoa valinta, joka minun tulee ihmisyydessä tehdä, on rakkaus. Siis se, etten vastusta rakkauden virtausta ja se, etten mielen voimalla pyri mihinkään, vaan sallin korkeamman maailmankaikkeuden viisauden johdattaa minua eteenpäin ilman muita valintoja. Haluan säilyttää sydämeni puhtauden ja valon sekä toivon siitä, että jonakin päivänä ihmiskunnassa vallitsisi jälleen toiveikkuus, tasapaino ja harmonia. Että jonakin päivänä kaikki eri "hedelmät" voisivat nähdä olevansa olemassa vain siksi, koska ovat fyysisinä olentoina ilmentyneet oleviksi tähän yhteen ja samaan kaikkeuden puuhun. Että olemassaolon ja elämän tarkoitus on lopulta vain hyväksyä tämä ja löytää aito rakkaus omasta itsestämme.

Olen monesti toivonut, että saisin tässä elämässä vielä kokea sellaisen rakkauden, jossa toinen sielu valitsisi minut osaksi elämäänsä, arvostaisi minua täysin ja täydellisesti juuri sellaisena kuin olen ja jossa fyysinen maailma kohtaisi kaikki muut todellisuuden ulottuvuudet tuon vallitsevan sallivuuden kautta. Juuri nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että aito rakkaus ja kumppanuus ihmisyydessä jonkun toisen sielun kanssa syntyy ainoastaan siitä, että ei valitse ketään eikä mitään, ja ettei määritä itseään eikä muita. Ihmisyyden olemassaolo on esteettistä, alkukantaista voimaa ja tasapainoa feminiinisen sekä maskuliinisen välillä. Ihmisyys voi olla yhtä hyvin vaikka eroottista virtaavaa tanssia kahden energian välillä kuin universaalia vuorovaikutusta yhteisessä harmoniassa koko kaikkeuden olevaisuuden kanssa. Ei ole meitä eikä teitä, on vain rakkaus. Ja jokaisena elämäni päivänä tässä ihmisyydessä voin valita vain rakkauden, joka vallitsee ykseydessä. Rakkaus on valinta ja rakkauden valinta on ainoa tie eteenpäin aidosti yhdessä. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neutraali, salliva, yhteisöllisyys, yhdessä, ihmisyys, rakkaus, elämän tarkoitus

Illuusio todellisuudesta

Sunnuntai 30.8.2020 klo 20:54

Henkisyyden poluilla olen eräässä matkani vaiheessa oppinut, että ihmisyys on vain mielen luomaa harhaa ja että todellisuus kaikkeudesta on lopulta jotakin aivan muuta. Ihmisyys johdattaa meitä elämässä kokemuksesta toiseen, läpi vastoinkäymisten, onnen hetkien ja arkisen aherruksen vain viedäkseen meitä matkallamme eteeenpäin kohti sitä jotakin mystistä "valaistumisen" hetkeä, jolloin jälleen muistamme itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme: tunnistamme jälleen aidon itsemme sekä ikuisesti ykseyteen kytkeytyneen kuolemattoman sielumme, joka on meiltä vaipunut unholaan, kun synnyimme tänne ihmisyyteen maan päälle. Elämme läpi illuusion, jotta voisimme jälleen kohdata todellisuuden näiden elämän harhakuvien ulkopuolella.

Olen monesti elämässäni näitä löytämiäni opetuksia kyseenalaistanut ja miettinyt niiden merkitystä henkisellä tiellä. Olen pohtinut, että ovatko kaikki nämä erilaiset henkisyyden opetukset lopulta vain symbolisia tarinoita ja tarkoitettu lähinnä kuvainnollisiksi esimerkeiksi, joiden kautta meidän olisi helpompaa ymmärtää erilaisiin suuntauksiin liittyviä oppeja. Ovatko erilaiset henkisyyden opit vain illuusioita, joiden kautta kuljemme läpi ihmisyyden polun? Tarvitsemmeko näitä erilaisia opetuksia, uskontoja ja henkisiä mysteereitä, jotta elämällä täällä olisi jokin merkitys tai jotta ihmisyydellä olisi edes se yksi riittävän kaukainen päämäärä, jota kohti kuljemme? Kenties tarvitsemme nimenomaan henkiseksi tueksemme ihmisyyden matkalle jonkin tuollaisen täysin saavuttamattoman vision tai utopian, jota emme aidosti edes usko saavuttavamme. Haluamme säilyttää illuusion paremmasta tulevasta ja todellisuuden ihmeestä, jotta emme vaipuisi epätoivoon.

Koen, että ihmiskunnan perimmäinen luonne tiivistyy jotenkin aina lopulta illuusion säilyttämiseen. Opetamme lapsillemme myötätuntoa, arvostavaa käytöstä ja pyrkimystä hyvään mutta jätämme yleensä kertomatta totuuden ihmisrotua vaivaavasta ahneudesta, itsekkyydestä tai tunnekylmyydestä. Emme myönnä muille ääneen sitä, millaisia säröjä ihmismieleen on syntynyt, kun myötätuntoa ei ole ollut eikä arvostukselle ole löytynyt sijaa. Illuusio hyvästä on ihmiskunnalle aina tärkeämpää kuin totuus ja kenties näin tulee ollakin, jotta tasapaino säilyy. Jos maailman kurjuudet, ihmiskunnan epätasapainon todellinen tila ja itsekkyys olisivat jatkuvasti vallitseva näkökulma tietoisuudessamme, emme todennäköisesti haluaisi enää jatkaa eteenpäin. Illuusio hyvästä ja henkisyyden kohottavasta vaikutuksesta pitää meissä yllä toivoa paremmasta ja auttaa meitä suuntaamaan ajatuksemme kohti valoisampaa todellisuutta. Kenties kaikki nämä erilaiset todellisuudet vallitsevat tässä kaikkeudessa samanaikaisesti - kaikki ihmisyyden variaatiot synkimmästä dystopiasta aina siihen kaikista kauneimpaan harmoniaan ja taivaallisen värähtelyn tilaan, jossa fyysisyys on jo kokonaan kadonnut. Tietoisuuteemme valikoi kulloisessakin hetkessä sen, mihin tuolla variaatiojanalla mielemme suuntaamme; mikä on se vallitseva illuusio todellisuudesta, jonka kulloinkin elämässä koemme.

Haluamme säilyttää mielikuvia kaikesta hyvästä ja kauniista, koska se vahvistaa näitä lisää elämässämme. Haluamme valita kiitollisuuden ja myötätunnon kokemuksia arkeemme, koska tällaisia tunnetiloja toivomme saavamme yhä enemmän elämäämme. Luomme haastavissa hetkissä anteeksiantoa ja vapautta mielen kahleista, koska se helpottaa omatuntoamme ja auttaa päästämään irti tarpeettomiksi käyneistä asioista matkallamme. Kenties olisi helpompaa kutsua tavoittelemaamme sisäistä valoa ja lämpöä meissä aitoudeksi, läsnäoloksi ja karismaksi sen sijaan, että pyrimme kätkemään tällaisia ihmisyydessä tavoittelemisen arvoisia "hyvyyden" ominaisuuksia erilaisten mysteeriopetusten tai henkisten oppien alle. Henkiset opit ovat toki olleet minulle tärkeitä työkaluja oivallusten tavoittamiseksi matkallani ja jokainen oppisuuntaus on osaltaan laajentanut näkökulmiani tällä ihmisyyden polulla.  

Kuitenkin mitä pidemmälle olen henkistä tietäni kulkenut, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että henkisyys tai henkiset opit eivät ole yhtään sen enempää tavoiteltavia polkuja kuin ihmisyydessä vallitseva kokemusten moninaisuus. Valaistuminen on tässä ja nyt - ihmisyydessä sen kaikessa kurjuudessaan tai onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa arjen kiireiden keskellä ja mielen pimeimmissä sopukoissa valvottujen öiden yksinäisyydessä.

En oikein usko, että mitään sen suurempaa tietoisuuden "alkuräjähdystä" olisi koskaan tässä maailmassa tulossa, eikä konkreettista valaistuneen sielun ylösnousemusta ole odotettavissa kuin meditaatioiden siivittämänä. On vain tämä hetki ja se todellisuus, millä tavoin kohtaan kunkin elämäni hetken. Mitä herkemmäksi, aidommaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi olen elämässäni kasvanut iän myötä, sitä vähemmän olen alkanut kaivata mysteeriopetuksia tai mitään varsinaista henkisyyttä. Itselleni aidointa henkistä kasvua tänä päivänä on se, miten kohtaan jokaisen tavallisen päivän elämässäni, tai miten pohjattomassa yksinäisyyden hetkessä tai hauraana ollessani onnistun selviytymään jostakin elämäni vastoinkäymisestäni. Koen olevani henkisen kasvuni huipulla, kun uskallan rohkeasti ja aidosti kohdata uusia tilanteita tai ihmisiä päivittäisessä arjessani. Koen valaistumisen ja ykseyden tilan olevan jatkuvasti läsnä, kunhan vain elän todeksi tätä ihmisyyttä ja tavallista arkeani siinä. Suurin illuusio kaikista onkin ehkä se, että harhaa ei ole - vain tämä todellisuus ja elämä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: henkisyys, ihmisyys, todellisuus, myötätunto, läsnäolo, ykseys, illuusio

Sillanrakentaja

Sunnuntai 14.6.2020 klo 20:02

"Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin."

Olen viime viikkoina jatkanut pohdintaani siitä, mitä minulle tarkoittaa merkityksellinen elämä. Mitkä ovat elämäni taideteoksessa niitä palasia, suuntia ja kokonaisuuksia, joita haluan vahvistaa ja luoda yhä edelleen? Ja toisaalta, mistä kaikesta olen valmis luopumaan päästäkseni eteenpäin askel kerrallaan? Selkeys on syntynyt ainakin siihen, että askelia on uskallettava ottaa eteenpäin silloinkin ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että on umpikujassa. Mielekästä elämää ei ole ainakaan se, että jään passiivisesti odottamaan jonkun toisen pelastavan minut vallitsevasta epätyydyttävästä olostani. Eikä mielekkäältä tunnu myöskään se, että jäisin paikalleni, kun kerran tuntuu, etten juuri nyt ole sellaisessa paikassa elämäni kartalla, johon tuntuisi hyvältä pysyvämmin jäädä. Onhan tämänkin selkeytyminen sentään jotakin.

Välillä on ollut sellainen olotila kuin kävelisin varovaisin askelin eteenpäin sillalla, joka on niin pitkä, etten enää näe, mistä olen tullut ja sillan toinen pää on niin kaukana edessä, ettei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä silta lopulta johtaa. Silta tuntuu myös joinakin päivinä niin kapelta ja huteralta, että pelottaa ottaa askelia eteenpäin. Tuntuu kuin yksikin väärä liike tai epäröinti johtaisi siihen, että putoan kohti tuntematonta tyhjyyttä sillan alapuolella, joten on ollut pakko vain kohdistaa katse eteenpäin. Tähyillä sitä sumuista tulevaa, jota en vielä näe enkä ymmärrä. On pidettävä katse tiukasti horisointissa ilman sen suurempaa varmuutta suunnasta.

Monessa kohtaa elämässäni olen kokenut olevani eräänlainen "sillanrakentaja" kohtaamieni ihmisten tukena. Olen ollut mukana monenlaisissa ihmiskohtaloissa ja elämän näytelmissä; välillä sivustakatsojana sekä välillä ikäänkuin muuntajana eri näkemyksiä edustavien yksilöiden välissä. Ja samalla tietysti olen ollut tämän oman pienen elämänpolkuni taidemaalarina ilman sen suurempaa visiota tai suuntaa. Kuitenkin oma sisäinen haluni ymmärtää muiden näkökulmia ja tarve yhteensovittaa erilaisia näkökulmia on tuntunut pieneltä osin omalta elämäntehtävältäni. Merkityksellisyyttä on luonut se, että olen itse oppinut kokemuksesta jotakin uutta ja että tilanteissa on löytynyt jonkinlainen yhteinen sävel eteenpäin - yhteinen silta, jota pitkin on voinut asioita edistää vaikka osapuolet eivät olisikaan täysin samaa mieltä asioista.

Nyt olen ehkä tietoisesti tai tiedostamattani rakentanut itse itselleni tämän huteran sillan, joka on auttanut minua itseäni pääsemään elämässä eteenpäin. Ehkä tämä minun "sisäinen siltani" on alkanut syntyä jo vuosia sitten pieni pala kerrallaan ja sillan alkuperäinen merkitys on kenties ollut se, että olen koettanut rakentaa yhteyttä sekä ymmärrystä oman sisäisen valoni ja sisäisen pimeyteni välille. Olen liennyttänyt polarisaatiota näiden kahden eri olemuksen välillä minussa itsessäni. Etsinyt yhdistäviä tekijöitä elämänhalun, innostuksen ja rohkeuden tunteiden sekä elämänpelon, luovuttamisen ja epätoivon kokemusten välille. Rakennusprojekti on ollut loputon ja joskus on tuntunut siltä, ettei silta tule koskaan valmiiksi vaan kunnostustyöt alkupäässä ehtivät alkaa jo kauan ennen kuin pääsen sillan rakentamisessa loppuun. Ehkä tämä sillanrakentaminen on lopulta koko elämän mittainen hanke ja aikanaan se "valmis" silta viekin minut seuraavaan todellisuuteen tai kenties jonkin uuden elämän alkuun.

Siltatyömaa hankkeeni on ollut kovin vaihtelevasti etenevä, koska välillä tuo tunne siitä, ettei rakentamani silta kanna minua on ollut niin kovin voimakas. Pelot ovat vallanneet alaa ja kyvykkyyteni kestää epävarmuutta on ollut usein kadoksissa. Kenties epäonnistumisen pelko ja elämän merkityksellisyyden katoaminen ovat johtaneet tunteeseen, että pienikin sivuaskel saisi minut putoamaan jonnekin tyhjyyteen, tuntemattomaan ja pimeään virtaan kaiken olevan ulkopuolella. Vajoamaan pinnan alle tai eksymään lopulllisesti polulta. Hassua on tietysti se, ettei noissa pelon hetkissä useinkaan muista niitä kokemuksia, joilloin olen todella eksynyt tai vajonnut pinnan alle, saati sitä, että aina olen kuitenkin eteenpäin selvinnyt ja aina olen löytänyt tieni takaisin sillalle. Aivan jokaisesta tyhjyyden kuplasta tähän saakka.

Muistan elävästi erään lentomatkan vuodelta 2009, jolloin olin vasta aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Lentomatkan aikana mietiskellessäni koin hurjan voimakkaan vision tai näyn siitä, miten lentokone alkoi pudota vapaasti kieppuen alaspäin ja putoaminen tuntui jatkuvan loputtomasti kohti tyhjyyttä ja pimeyttä. Kuin kone olisi ollut yhtäkkiä vain pieni avaruuden tyhjiössä vajoava kappale eikä meillä kyydissä olevilla olisi ollut mitään roolia tai merkitystä tuossa tapahtumassa. Kovaa vauhtia etenevä putoamisen kokemus jatkui niin kauan, kunnes huomasin luovuttavani. Päästin irti aivan kaikesta ja annoin tuon vajoamisen vain tapahtua. Hyväksyin ajatuksen kuolemasta, tyhjiöstä ja siitä, ettei mikään ollut todellisuudessa minun hallinnassani. Täydellisen luovuttamisen kokemuksen jälkeen havahduin tuosta mietiskelyn tilasta ja tajusin, miten upean vapautunut, valoisa ja täydellinen selkeys vallitsi. Tuo eräänlainen uudelleen syntymän ja vapautumisen tunne jatkui lentomatkan jälkeenkin vielä viikkoja enkä muista milloinkaan toiste tavoittaneeni yhtä suurta tyyneyttä ja mielen valoa kuin tuon matkan ja vapaapudotuksen kokemukseni jälkeen.

Ehkäpä siis putoaminen myöskään tältä itse rakentamaltani elämän sillalta ei olisi oikeasti lainkaan kamalaa vaan oikeastaan hyvin vapauttavaa ja palkitsevaa, jos niin tapahtuisi. On vain aina niin helppoa takertua pelkoon, joka ensimmäisenä nousee pintaan, kun tulee niitä hetkiä, jolloin haparoin askelissani. Ja usein pelko on myös se, joka lamauttaa jäämään paikalleen epätyydyttävään elämäntilanteeseen sen sijaan, että uskaltaisi vain päästää sillan kaiteesta irti ja katsoa mitä tapahtuu. Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin. Joskus paikalleen jääminen tai johonkin turvalliseksi kokemaani tilanteeseen takertuminen on ennemmän harha-askel, koska jumittuminen johtuu vain omasta epävarmuudestani. Siltatyömaani siis etenee ja niin minäkin. Pieni pala ja askel kerrallaan. Määränpäätä en vieläkään näe, enkä tiedä millaisia ihmeitä matkalleni vielä sattuu, jos sattuu. Toivon vain, että uskallan tulevaisuudessa luottaa paremmin omiin kykyihini luoda uutta ja tehdä matkaa täällä ihmisyydessä - ainakin enemmän kuin mitä viime aikoina olen luottanut. Siltani on takuulla aivan täydellinen, koska olen sen itse itselleni rakentanut.

1 kommentti . Avainsanat: luottamus, merkityksellisyys, elämä, vapautuminen, pelot

Tie, totuus ja merkityksellinen elämä

Sunnuntai 31.5.2020 klo 20:13

Itsetutkiskelun kupla on pitänyt minua otteessaan edelleen. Välillä on vain pakko katsoa itseään syvemmälle sieluun kuin mitä peiliin katsomalla kykenen näkemään. On uskallettava katsoa minuutta tiukasti silmiin, sukellettava läpi ajatusten ja pysähdyttävä kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta tavoittaa jotakin uutta ja näkee aiempaa syvemmälle itseensä.

Hiljaisuuden kupla sisimmässäni puhkesi siihen, kun luin äskettäin artikkelin Yalen yliopiston kehittämästä kurssista, jolla jokaisen on mahdollista oppia onnellisen elämän salaisuus ja löytää helppoja keinoja juuri oman elämän hyvinvoinnin lisäämiselle. Tuo ”Science of Wellbeing” kurssista kertova artikkeli sai minut pohtimaan, onko onnellisuus ja elämän merkityksellisyys oikeasti mitattavissa tai, että onko meillä lopulta kaikilla samat edellytykset lisätä omaa hyvinvointiamme ja onnellisuutta elämässämme?

Ehkä jokaisella meistä on omista lähtökohdistaan yhtäläiset mahdollisuudet tehdä vähintäänkin pieniä muutoksia arkeensa ja etenkin jokaisella meistä on tasavertainen mahdollisuus oppia uusia ajattelutapoja suhteessa omaan elämäänsä. Haluaisin myös ajatella, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja onnellisuus ovat aivan uniikki ja omanlaisensa kokonaisuus elämän eri osa-alueita. Vahvuuksia ja niiden tunnistamista itsessä sekä pieniä valon pilkahduksia ja toivoa paremmasta. Elämää, jossa kärsimykset väistyvät hetkeksi ja onnellisuus on kiitollisuutta aivan pienistä iloa tuottavista aiheista arjessa. Timantteja arjen harmaassa peruskalliossa.

Lopulta onnellisuuden lisääminen elämässä on pieniä askelia kohti kiitollisuutta, merkityksellistä arkea ja ihmissuhteita, jotka tukevat sinua matkallasi eteenpäin. Rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota sekä lähimmäisten että oman itsensä kanssa. Paineetonta rauhaa ja kykyä kohdistaa keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat itselle merkityksellisiä. 

Viime aikojen sisäiset pohdiskelut ovat useasti liittyneet juuri merkityksellisyyden kokemiseen tai sen puutteeseen elämässäni. Välillä jonkinlaisen merkityksen tai mielekkyyden löytäminen oman elämän eri osa-alueilla on haastavaa. Rooli vanhempana ja oman lapsen tukena on luonut luontevasti merkitystä arkeen. Mutta onko mitään tuosta merkityksellisyydestä jäljellä, kun rooli vanhempana muuttuu tai päättyy? Millaisen merkityksen vanhemmuus saa, kun lapsi ei enää ole osa joka päiväistä elämää? Välillä tuntuu siltä, että lukuisat muutokset vähentävät elämän merkityksellisyyttä, vaikka pitäisi ehkä olla juuri toisin päin. Tai sitten muutoksiin liittyvät pelot saavat minut kadottamaan yhteyden itseeni, jolloin myös elämän merkitys hämärtyy tietoisuudesta.

Entä luoko työ minulle merkityksellisyyttä elämään? Millä tavoin työ tai arjen velvollisuudet lisäävät minun hyvinvointiani? Entä, jos työtä ei olisi tai työ olisi jotakin sellaista, jossa en voisi lainkaan toteuttaa itseäni sellaisena kuin olen? Usein tuntuu, että ainoa merkityksellisyyttä lisäävä tekijä elämässä on ihmisyys itse - toinen ihminen, joka luo merkityksen asioille, joita teen. Ihmissuhteet, kommunikaatio ja vuorovaikutus kaikin tavoin. Kirjoittaminenkin lisää minun elämäni merkitystä mutta tämäkin ajatus johtaa lopulta vuorovaikutukseen ja siihen, että merkityksellisyyttä luo ihmisyydessä kohdattu toinen ihminen - vaikka sitten kirjoitetun tekstin välityksellä.

Ehkä onnellisuutta ja hyvinvointia lisää myös oman elämän perustehtävän tunnistaminen. Se, että elämällä ja olemassaololla on jokin selkeys. Sekä se, että tiedän ja muistan aamulla herätessäni, miksi vuoteesta kannattaa nousta. Ketä tai mitä palvelen täällä maan päällä ollessani omalla olemassaolollani? Tämä on ainakin itselleni ollut kovin vaikea asia. Koen useinkin sellaisia jaksoja arjessa, jolloin en näe yhtään järkevää syytä herätä aamuisin tai en tunnista elämässäni ainoatakaan syytä olla olemassa. Sisäinen yksinäisyyden kokemus arjessa vain vahvistaa tätä tunnetta ja lisää epätoivoa - ja negatiivinen ajatusten kehä on valmis.

Tähän taitaa kulminoitua myös se viimeksi kuvaamani olemassaolon tunteen katoaminen ajoittain. Kokemukseen, etten aina koe olevani osa jotakin kokonaista, olevani tarpeellinen tai palvelevani mitään tarkoitusta. Erillisyyden harha ja ihmisyyden merkityksen katoaminen ovat tie kohti epätasapainoa ja mielen harmautta. Tuo tie johtaa vain suon silmään, johon kovin helposti vajoaa ellei muista olla valppaana. Ja siten toisin päin ajatellen - tärkeä avain onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoittamiseksi onkin se, että alkaa tietoisesti palvella elämää ja tuoda oman elämänsä kautta merkitystä muille ihmisille. Että päättää tehdä jotakin hyvää tai vai vaikka tarjota apua toiselle ihmiselle. Aloittaa itse luomaan merkitystä omaan elämäänsä - pienin askelin ja rohkeasti. Että alkaa yksinkertaisesti luoda mahdollisuuksia sille, että tuo merkitystä jollekin toiselle. Ja tarttuu toimeen sellaisin keinoin, joihin itse sillä hetkellä kykenee.

Voin olla oikeassa paikassa juuri nyt vaikka sielussani polttava intohimon liekki elämää kohtaan ei aina palaisikaan täydellä liekillä tai syvimmät haaveeni eivät tulisikaan todeksi. Kaikesta huolimatta voin edelleen kasvaa ehjäksi vaikka elämä ei aina kukoistaisikaan siten kuin olin toivonut. Voin löytää merkityksellisyyttä elämääni kunhan tunnistan ne asiat ja palaset, jotka tuota merkitystä ovat minulle matkan varrella luoneet. Voin luoda merkitystä elämääni pienempinä osina ja niiden avulla kylvää uusia alkuja toivolle ja elämän mielekkyydelle. Voin aina rakentaa uusia polkuja ja luoda uusia alkuja. Ja voin tuoda toivoa surun ja epävarmuuden keskelle, vaalia muistoa niistä paloista, jotka tuntuivat matkan varrella erityisen oikealta, sillä ne ovat tien viittoja eteenpäin. Totuus minusta itsestäni ja tarkoitus, jonka vuoksi olen olemassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onnellisuus, merkityksellisyys, yksinäisyys, elämän tehtävä, ihmisyys, vuorovaikutus

Hiukkanen tyhjiössä

Perjantai 10.4.2020 klo 15:55

Koko alkuvuosi on kulunut jotenkin kummallisessa sumussa ja epävarmuudessa. On tuntunut siltä kuin koko maailmankaikkeus pidättäisi henkeään odottaen jotakin ja elämä tapahtuisi tyhjiössä: kuin minulla ei olisi enää ilmaa jäljellä uloshengitykseen eikä mitään sanottavaa kenellekään. Kuin olisin kadottanut yhteyden sekä omaan itseeni että ulkoiseen maailmaan. Ei ole ollut lainkaan halua eikä kykyä pukea ajatuksiani sanoiksi, eikä toisaalta voimia antaa itsestäni muille yhtään mitään.

Ehkä tämä olotila on tehnyt minulle kuitenkin myös jotain hyvää: vapauttanut minut tunteesta, että olisi pakko olla luova tai tuottava osa yhteiskuntaa, tai että olisi kiire mihinkään. Tolkuton tyhjiö sisälläni on vaatinut sen, että vapaudun kaikista ajallisista vaatimuksista itseäni kohtaan ja sen, että olen oppinut hyväksymään itsessäni tämän sisäisen tyhjyyden puristavan tunteen. Ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on tuntunut siltä, etten ole enää kosketuksissa omaan syvempään osaan itseäni tai sisäiseen ohjaukseeni. Kuin kaikki minussa aiemmin ollut olisi mystisesti kadonnut jonnekin ja jättänyt jälkeensä vain tämän valtavan tyhjiön. Supernovan jälkeisen henkisen tilan, jossa kaikki aiemmin vallinnut on tiivistynyt sumuksi ja jäänyt olemattomina hiukkasina leijumaan ilmaan. Melkein kuin olisin itsekin lakannut olemasta olemassa.

Haluaisin löytää jälleen itseni, todellisen olemukseni ja suunnan, jota kohti tiedän virtaavani. Tuntuu, että moni ihminen on juuri nyt uuden äärellä ja pisteessä, josta pitää löytää kokonaan uudenlaisia polkuja elämässä eteenpäin. Pitäisi uskaltaa kohdata elämän epävarmuus ja etsiä rohkeasti uusia mahdollisuuksia. Nolottaa melkein myöntää, että minusta taas tuntuu siltä, etten halua eteenpäin, en halua olla rohkea enkä kaipaa uutta tai lisää yhtään mitään. Kaipaan yhteyttä todelliseen itseeni, ja jopa nautin tästä pysähtyneestä maailmasta. Juuri nyt minulle riittää se, että voin vain kellua tässä tyhjyyden kuplassa, jossa ihmisyyden merkitys on minulta kokonaan kadonnut. Haluan vain olla jälleen olemassa.

En edes muista miten monesti tässä elämässä minusta on tuntunut, että synnyn uudelleen ja olen yhtäkkiä jonkin kokemuksen tai oivalluksen myötä pullahtanut eteenpäin uuteen suuntaan ja joskus kokonaan uudenlaiseen elämään. Aiemmat tyhjyyden portit ja olemassaolon kriisit ovat aina sysänneet minua harppauksin eteenpäin. Luoneet minussa jotakin kokonaan uutta sekä poistaneet elämästäni sidoksia vanhoihin ja jo tarpeettomiksi käyneisiin asioihin. Nämä vaiheet ovat olleet selkeästi tunnistettavia ja usein hyvinkin palkitsevia, kunhan olen uskaltanut päästää irti ja hypätä tyhjyyden kautta kohti jotakin uutta vaihetta. Tämä nyt vallitseva tyhjiö on kuitenkin jotain aivan erilaista kuin nuo aiemmat ja minulle täysin uudenlainen kokemus.

Tuntuu kuin ei olisi olemassa enää sitä vanhaa, josta päästää irti eikä myöskään mitään uutta, jota kohti voisi ponnistaa - vain ja ainoastaan täydellinen tyhjiö, joka vallitsee. Hetkittäin on tuntunut jopa siltä, ettei ole olemassa edes sitä minua, joka voisi syntyä uudelleen. Kuin elämän lauseesta olisi kadonnut kokonaan subjekti ja vienyt mennessään pohjan kaikelta muulta.

En tässä hetkessä tiedä, mitä tämä olemattomuuden olotila merkitsee tai mihin se mahdollisesti johtaa. Kenties minun ei tarvitsekaan tietää. Minulla on aina ollut vahva tarve ymmärtää ihmisiä ja asioita ihmisyydessä. Olen kokenut tarvetta sanoittaa kokemaani ja sisäistä ajatuksen virtaani. Tuo tarve on juuri nyt kadoksissa mutta valitsen uskoa, että johonkin tämä kaikkeus ja siinä oleva virtaa edelleen. Me olemme osa tuota virtausta, vaikka emme tunnistaisi itseämme osaksi olevaa. Olemme osa alati itsensä uudeksi luovaa muutosta halusimme tai emme. Ja samanaikaisesti voin sallia sen, että ehkä millään olevalla ei ole olomuotoa. Se vain on.  

*************************

Tuntuu, että tähän hetkeen sopii myös jälleen yksi runo, jonka olen kirjoittanut jo viime vuonna. Vaikka runo onkin alunperin syntynyt aivan eri ajatuksesta, niin nyt se kuitenkin tuntuu kuuluvan tähän.

Lempeä tuuli

Sinä olet puu, vahva ja ikuinen

Sinun juuresi ovat syvällä, maassa ja elämässä

Saat voimasi ihmisyyden virrasta

Sinä olet vakaa, eikä mikään myrsky voi sinua voittaa

Vaikka juuriasi katkottaisiin taistelussa, sinä luot itsesi uudelleen

Ja ankkuroidut yhä syvemmälle maahan

Minä olen tuuli, lempeä, utelias ja näkymätön

Kun minä tulen luoksesi, puhdistan sinut ja kutittelen

Herättelen sinut elämään

Ja minä haluaisin juurtua sinuun, olla osa sinun vakauttasi

Mutta minun ikuisuuteni, ei ole kiinnittynyt maahan

Minun juureni ovat taivaan kannella

Minä kietoudun sinuun, puhallan lämmintä väreilyä oksillesi

Tuon lohtua, kun minua kutsut, etkä ole enää milloinkaan yksin

Ja yhdessä löydämme uuden muodon

Olen näkymätön kosketus, osa kaikkeuden virtaa

Salainen silittelijäsi yön pimeydessä, jolla ei ole sijaa oikeassa elämässä

Ei pysyvää osaa kenenkään näytelmissä, tässä maailmassa

Minä olen ikuinen tuuli, vaihtuva väreilevä ja oikukas

Vaellan yksin yön tunteina etsien olomuotoani

Ilman maaperää, jolla kasvaisin olevaksi

Kunnes päästän irti, sinun oksistasi

Ja tuuli tyyntyy, lakkaa olemasta

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaikkeus, olemattomuus, ihmisyys, tyhjyys, yhteys itseen

Jalat maassa

Sunnuntai 26.1.2020 klo 18:46

Olen viime aikoina pohtinut sitä, miksi muutokset tuntuvat minusta usein vähän ahdistavilta ja myös sitä, miksi epävarmuus tulevasta kuluttaa niin paljon voimiani, vaikka tulevaisuuteen liittyen mahdolliset muutokset ovat sellaisia, joiden toteutumisesta tai vaikutuksista en voi olla vielä lainkaan varma. Ehkä muutoksiin suhtautuminen on jonkinlainen yhtälö elämässä kokemistani aiemmista muutoksista, erilaisten muutosten määrästä, niiden suuruusluokasta ja aiemmista vaikutuksista elämässäni tähän saakka. Mieli työstää jo ennalta mahdollisia muutosten vaikutuksia ja luo myös täysin tarpeettomia uhkakuvia asioista, joita mahdollinen muutos saattaisi saada aikaan. Kyse on siis pohjimmiltaan epävarmuudesta suhteessa tulevaan ja peloista, jotka nousevat pintaan tuon epävarmuuden vuoksi.

Koen, että muutos on aina jostakin olevasta irtipäästämistä ja samalla joidenkin uusien mahdollisuuksien luomista. Kenties kokemani ahdistus kumpuaa myös siitä, että olen kuluneen vuosikymmennen aikana käynyt läpi aika monenlaisia muutoksia ja osa muutoksista on tuonut mukanaan surua ja vaikeutta hyväksyä jokin uusi suunta elämässä. Lisäksi tuntuu, että muutoksissa minua pelottaa usein se, että aina elämän muuttuessa koen olleeni aika tavalla yksin vastuussa kunkin muutoksen seurauksista ja arjen elämän sujuvuudesta muutoksen myötä.

Viimeisten viidentoista vuoden ajan on elämässäni vallinnut oikeastaan jatkuva muutosten virta - sen kaltainen flow, joka on pakottanut minut eteenpäin muutoksesta toiseen lähes vuosittain. Asuinpaikan ja -paikkakunnan muutoksia olen ehtinyt kokea jo kuudesti tuossa ajassa. Olen luopunut paljosta ja samalla saanut aina jotakin uutta elämääni muuttuneen tilalle. Olen myös kantanut taloudellisen vastuun muutosten seurauksista ja tekemistäni päätöksistä aivan yksin; luopunut perheyrityksen myötä isäni suvun elämäntyöstä, vaihtanut työpaikkaa kolmesti ja vaihtanut välillä myös aiemmasta tutusta ammatista kokonaan toiselle alalle.  Olen haastanut itseäni oppimaan uutta ja pakottanut eteenpäin kaikesta epävarmuudestani huolimatta.

Muutokset symboloivat minulle ehkä turhankin paljon vastuuta, luopumista ja jollain tavalla myös sisäistä yksinäisyyttä isojen asioiden äärellä. Sellaista tuskallista tunnetta tehdä kauaskantoisia päätöksiä niissäkin hetkissä, kun kukaan ei ole ollut minua kannustamassa tai tukemassa eteenpäin ja nuo epävarmuuden tunteet ovat pesiytyneet jokaiseen soluun saakka. Muutos on yhdistynyt mielessäni epävarmuuteen jaksamisesta, taloudellisesta selviämisestä ja tehdyn päätöksen vaikutuksista. Ehkä muutos on linkittynyt jollain tasolla myös sisäiseen pelkoon epäonnistumisesta ja kenties jonkin tekemäni "väärän" päätöksen mahdollisesti tuomasta häpeän tunteesta. Tunteeseen, etten löydä itsestäni riittävää viisautta tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät vahigoittaisi minua itseäni tai lähimmäisiäni. Turvattomuutta tulevasta.

Mitä enemmän ikää on vuosien saatossa karttunut, sitä vahvemmin koen tarvetta pitää jalat tukevasti maassa ja halua harkita tarkoin ennen kuin lähden kohti jotakin uutta. Iän lisääntymisestä huolimatta en koe olevani yhtään sen varmempi muutosten äärellä mutta olen oppinut harkitsemaan kunnolla muutoksen aitoa tarpeellisuutta ennen kuin teen isoja ratkaisuja elämässäni. Koen, etten kaipaa yhtään muutosta vain muutoksen tunteen vuoksi ja tutkin aina ensin itseäni sekä muutoksen tarpeen perusteita sisäisesti. Usein kokemani muutoksen tarve onkin pohdinnan jälkeen osoittautunut olevan enemmänkin sisäisen näkökulman muutoksen tarve kuin mikään sellainen asia, johon jokin ulkoinen muutos voisi tuoda apua. Joskus saatan muutoksen sijasta kaivata vain rehellisyyttä itseäni kohtaan tai kaivata lisää selkeyttä, tasapainoa tai uutta suuntaa ajatteluuni - kaivata yksinkertaisesti vain uutta näkökulmaa ja pysähtymistä hetkeksi.

Mikään muutos ei juuri nyt tunnu kovin innostavalta eikä varsinkaan sellaiselta, että muutokselle olisi sisäinen tarve olemassa. Ehkä olen vain tullut vanhaksi mutta eniten kai tässä hetkessä kaipaan elämääni vakautta, tasapainoa ja jatkuvuutta, koska nuo kaikki tuntuvat minusta aidosti hyvältä sekä tarpeellisilta. Kaipaan turvallisuutta, aitoa läsnäoloa ja rauhaa koko ihmisyyden syvyydeltä. Ja sitä, etten ainakaan itse vaadi itseltäni mitään sellaista, joka ei tunnu aidosti oikealta tai hyvältä. Kaipaan tunnetta siitä, että olen kiinnittynyt tukevasti maahan ja tähän hetkeen. Avointa pelotonta katsetta eteenpäin mutta siten, että tunnen ikuisuutta huokuvan tutun maan jalkojeni alla.

Kenties kaipaan aiempaa enemmän ihmisyyteen kiinnittyviä juuria, jotka ovat syvällä maaperässä. Luulen, että minulta on jotakin tällaista puuttunut koko tähänastisen elämäni ajan ja juuri nyt tuntuu, että minulle riittää vain se mikä on. Tunne siitä, että riitän juuri tällaisena kuin olen: keskeneräisenä ja epävarmana. Koen, että vaikka minun juureni olisivat syvällä maan uumenissa, en silti koskaan ole täysin pysähdyksissä. Liikun ja muutun koko ajan samassa tahdissa koko maailmankaikkeuden kanssa ja otan yksilönä askelia eteenpäin myös omassa sisäisessä kasvussani. Askellan eteenpäin vakaasti ja rauhallisin askelin, jotka eivät enää pelota minua vaan tuntuvat turvallisilta, koska en ole enää irti siitä muutoksen voimasta, joka tapahtuu kaikkialla ympäröivässä olevassa. Hengitän ja ehdin katsella myös maisemia vallitsevassa muutoksen virrassa eikä tämä pyrkimys kiinnittyä tukevasti maahan vie minulta yhtään mahdollisuutta pois.

Koko kaikkeus avautuu edessäni ja olen osa muutosta, joka tapahtuu minusta riippumatta joka hetki. Minä olen muutos ja samalla olen myös osa paljon suurempaa muutoksen virtaa ja juuri tästä syystä on erityisen tärkeää, että yksilönä säilytän sisimmässäni tyyneyden ja tasapainon. Olen vakaa ja pidän jalat tukevasti maassa vaikka edessäni avautuukin epävarma tulevaisuus näyttäen lukuisat erilaiset muutosten vaikutukset, tulevaisuteen piirtyvät uhat ja mahdollisuudet. Minä olen läsnä tässä hetkessä ja odotan avoimin mielin uudenlaisia ihmeitä tapahtuvaksi.

Talvi_kartanolla2.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muutos, epävarmuus, irtipäästäminen, pelko, rehellisyys, juuret

Toisessa maailmassa

Keskiviikko 25.12.2019 klo 18:18

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä. 

Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.   

Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin. 

Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.

Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!

Sinä riität

En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.

Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.

Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.

Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.

Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.

En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.

En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, todellisuus, oivallus, rakkaus, oleva, ihmisyys

Katse palloon ja ajatukset oleelliseen

Sunnuntai 10.11.2019 klo 15:19

Jostain syystä koko syksy on ollut melkoista vuoristorataa niin tunteiden kuin elämässä tapahtuneiden asioidenkin suhteen. Ehkä vuodenajan vaihtuminen näkyy myös ihmiselämässä siten, että syysmyrskyt myllertävät ja olotila vaihtelee aurinkoisesta syysaamun seesteisyydestä hyytävään viimaan ja jopa niihin ensimmäisiin pakkasiin jotka jähmettävät kaiken paikalleen. On ollut vaikeaa hahmottaa selkeästi, mihin ajatuksiaan ja etenemistään suuntaisi. Ei ole ollut näkyvyyttä, ei selkeää intuitiota suunnasta eikä edes kunnolla havaittavia maamerkkejä siitä, että tietäisi yhä olevansa oikealla tiellä.

Ehkä syksyn sakeassa sumussa taivaltaessa kaikki tiivistyy lopulta luottamuksen löytämiseen ja kykyyn kommunikoida. On ollut pakko vain kulkea eteenpäin päivä kerrallaan ja koettaa luottaa siihen, että suunta on oikea. Toisaalta on pitänyt löytää yhä uudelleen sisimmästä luottamus siihen, että kaiki mitä tapahtuu ja nekin kokonaisuudet, joiden lopputulemaa en vielä varmuudella tiedä tässä hetkessä, ovat kuitenkin tarpeellisia ja jollain tavalla tarkoituksenmukaisia. Luottamus on lopulta sen muistamista, että ei ole kiire mihinkään ja sisäistä tunnetta siitä, että asiat kehittyvät kuitenkin oikeaan suuntaan vaikken itse kokisi joka hetki hallitsevani suuntaa tai tapahtumien kulkua. Luottamusta on se, että uskaltaa päästää irti elämänsä langoista ja silti edetä askel kerrallaan.

Kommunikaatio taas toistuu oivalluksissa yhä uudelleen ja sen merkitys vain kasvaa, mitä enemmän aihetta pohtii. Kyky kommunikaatioon on hyvin merkityksellistä etenkin niissä hetkissä, kun sisäinen varmuus rakoilee. Se, että myöntää oman epävarmuutensa ja sanoittaa sellaisetkin tunteet tai aiheet elämässään, joista kantaa syyllisyyttä tai häpeää on usein ratkaiseva askel eteenpäin vaikka suunta olisikin hukassa. Oman vajavaisuutensa myöntäminen, omien vahvuuksien tunnistaminen ja kaikenlaisten ajatusten pukeminen sanoiksi on ehkä koko ihmisyyden ydintä.

Jos ajatellaan, että alussa oli sana tai ajatus jossakin kaikkeuden virrassa ilman fyysistä olemusta, niin tuo sana tai ajatus muuttuu fyysiseksi, kun se kommunikaation kautta saa jonkinlaisen muodon. Kenties ihmisyyden kyky kommunikaatioon on eräänlainen silta epäfyysisen olemattomuuden ja fyysisen havaittavan maailman välillä. Kommunikaatio on askel mielen tasolta kehon ja fyysisen olevaisuuden tasolle. Toisaalta koen, että kommunikaatio on myös vahvasti kiinni ajallisessa ulottuvuudessa. Se, että jokin ajatus tai oleva saa muodon vaatii jonkinlaista kommunikaatiota: ääntä, liikettä, väriä, kosketusta, rytmiä tai vaikka fyysisin välinein tuotettua tekstiä. Mikä tahansa kommunikaation muoto tuo epäfyysisen tason olevaksi - totuuden näkyväksi. Ihmisyydessä olemme fyysisiä olentoja mutta mielemme kykenee kuljettamaan meitä olevaisuuden kaikilla eri tasoilla. Kommunikaation kyky tuo meille mahdollisuuden toimia muuntajina eri olevaisuuden tasojen välillä. Muuntaa epäoleva olevaksi. Yhdistää mieli ja keho toisiinsa. Luoda epäfyysisestä jotakin fyysistä. Jotenkin tähän kulminoituu koko ihmisyys ja olemassaolon tarkoitus.

Ajatus ei ole todellakaan omani vaan olen syvästi kiitollinen rakkaalleni siitä, että kaikista epätodennäköisimmissä hetkissä juuri kommunikaatio on se, jonka kautta voimme jakaa estotta ajatuksiame, oivaltaa yhdessä ja pohtia olevaa. On suorastaan huikeaa huomata, miten paljon itsestään ja maailmasta voi oppia vain antautumalla kommunikaation virtaan, millä tahansa tavalla. Hetkeen heittäytymisen kautta saattaa joskus löytää itsensä todellisen ytimen ääreltä. Yllättäen huomaakin löytävänsä sumun keskeltä sen pallon, jota on pelikentällä etsiskellyt jo pitkään kunnollisen näkyvyyden puuttuessa.

Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä minulla on ihmisyyden matkalla ollut onni kohdata ihmisiä, jotka opettavat minua niin kommunikaatiossa, rohkeudessa kuin rakkaudessakin. On kunnia saada olla osa elämääsi. Tietenkin on ollut hienoa saada olla osa kaikkien muidenkin elämäni polulla kohtaamieni ihmisten matkaa mutta joskus kohtaa sellaisia sieluja, jotka mullistavat kaiken - veivät ihmisyyden matkan aivan uudelle tasolle. Ihmisyys ja kommunikaatio vaativat sen, että jokaisella meistä on matkakumppaneita, joiden kanssa voi luoda kommunikaatiota, voi tehdä todeksi ajatukset, jotka muuten jäisivät vain ilmaan. Epäfyysinen maailma on mahdollisuus ammentaa totuutta ja viisautta kaikkeuden virrasta mutta tuo mahdollisuus jää käyttämättä ilman kommunikaatiota ja toisen ihmisen kohtaamista.

Ihmisyyden ydin on siinä, että keskittyy oleelliseen, ymmärtää ajatusten luovan voiman ja etenkin kommunikaation merkityksen aivan kaikessa, mitä matkallaan oppii ja kokee. Mitä enemmän hajotamme ajatuksiamme ja käytämme kommunikaatiota tarpeettomien asioiden toisteluun, sen enemmän epäolennaisia asioita kohtaamme. Ihmisyyden pelikentällä tuleekin siis tietoisesti tunnistaa juuri ne pallot, joita valitsee tässä elämässä pelata ja pitää ajatus sekä katse tiukasti kiinni pallossa. Tämä on takuuvarma keino pysyä oikella reitillä myös syksyn umpisumussa tai keskellä myrsyävää maailmaa. Yksinkertaisesti keskity ja kommunikoi. Kaikki muu on tarpeetonta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ihmisyys, kommunikaatio, luottamus, ajatuksen voima

Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18:54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Elamankukka1.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: verkosto, ykseys, olevaisuus, ihmisyys, kokonaisuus, tietoisuus, erillisyys, fyysinen ulottuvuus, elämänkukka

Kommunikaation monet muodot

Maanantai 22.4.2019 klo 15:01

"Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti."

On tuntunut koko kevään siltä, etten oikein osaa sanoittaa tai millään muotoa kuvata loogisesti ajatuksiani, jotka virtaavat. Yksi teema on kuitenkin kulkenut matkassa mukana jo talvesta alkaen - kommunikaatio sekä tarve ymmärtää kommunikaation merkitys jotenkin laajemmin kuin ennen. Ehkä jonkinlainen oivallus minulle on ollut huomata, miten vahvasti kommunikaatio liittyy ihmisyyden eri osa-alueisiin. Ja toisaalta, miten kommunikoinnin puute näkyy elämän eri tilanteissa ja näyttäytyy monenlaisina arkisina umpikujina ihmisyydessä. On vähitellen alkanut tuntua siltä, että komunikaatio on oikeastaan se kaikista tärkein asia, joka ihmisyyden matkalla tulee oppia.

Toinen oivallus liittyy siihen, miten rajoittuneesti olen nähnyt erilaiset kommunikoinnin muodot aiemmin. Olen tällaisena verbaalisena ja visuaalisena ihmisenä hahmottanut kommunikoinnin olevan erityisesti sanoja ja ajatuksia sekä sanoista, väreistä ja sävelistä muokattua taidetta runojen, tarinoiden, laulujen sanoitusten, sävelkulkujen ja erilaisten muotojen ilmentäessä minulle osia kommunikaatiosta. Olen tunnistanut myös ihmisuhteissa vallitsevat kaavat osaksi kommunikointia kuten hiljaisuuden, ilmeet ja eleet - lukemattomat sanattomat viestit. Kuitenkin koen, että henkinen matkani tähän pisteeseen on opettanut minulle lukuisia uusia kommunikoinnin muotoja ja ilmentymiä, jotka ajoittain tuntuvat tällaiselle introvertille yksilölle jopa luontevammalta kuin verbaalinen kommunikointi, joka minulle on kai usein se ensisijainen valinta. Olen herkkyyden lisääntymisen kautta huomannut aistivani kaikkeutta monin eri aistein ja kykeneväni kommunikoimaan myös täysin ilman sanoja. Avoimen ja toimivan yhteyden vallitessa tuntuu sanaton ja näkymätön kommunikointi hyvinkin helpolta ja luontevalta. Intuitio ja kyky viestiä ilman konkreettisia ainesosia on toisaalta vapauttavaa mutta ajoittain myös hiukan ahdistavaa. Aistin ja koen maailmaa monella eri tasolla enkä aina osaa rajata kokemusvirran määrää sellaiseksi, ettei viestitulva kasva kohtuuttomaksi. Kommunikoinnin monet muodot ovat laajentaneet samalla myös tietoisuuttani olevasta ja ymmärrystäni ykseydestä. Ymmärrykseni siitä, miten jokainen tunne ja ajatus virratessaan vaikuttavat niin minuun kuin muuhunkin olevaan on lisääntynyt matkan varrella.

Talven aikana, kun omat sisäiset ajatukseni ja etenkin luovuuden virta on ollut jumissa ja tyynenä kuin jäätynyt järven pinta, olen huomannut etsiväni itsestäni muita kommunikoinnin kanavia. On tuntunut vapauttavalta huomata, miten aivan pienen pieni liike tai vaikka vain hengitys voi toimia kommunikoinnin välineenä. Miten itseään voi ilmentää kosketuksen, katseen tai vain lempeän hiljaisuuden kautta. Miten paljon viestimme toisillemme pelkän läsnäolon, tunnetilan tai täysin näkymättömien kanavien kautta. Olemalla ja hengittämällä. Tuntemalla yhteisen olevan tai jonkin yhteisen näkymän. Jakamalla yhteisen tunteen täysin ilman sanoja. Yhteisen liikkeen ja yhteisen jaetun läsnäolon kautta.

Koen, että juuri nämä nonverbaaliset ja lähes kokonaan epäfyysiset kommunikoinnin keinot ovat saaneet minun sisäisessä maisemassani jäät sulamaan ja luonnon kiertokulun kautta sisäisen kevään vähitellen heräilemään uuteen elämään. Se, että olen huomannut, miten monin eri tavoin on mahdollista itseään ilmentää vaikka sanat olisivat kadoksissa tai luovuus ja voimat eivät riittäisi kuvan piirtämiseen. Koen, että olen silti tullut ymmärretyksi ja olen silti kyennyt löytämään monella muulla tavoin syntynyttä "keskustelua" eri tilanteissa. Olen kiitollinen siitä, että myös ajatusten ja sanojen jumittaessa olen saanut kokea kahdensuuntaista tunnetta, liikettä ja vahvaa yhteyttä. Joskus täysin ilman sanoja ja välillä monen eri kommunikaation muodon ihmeellisenä yhdistelmänä. Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti.

Olen myös alkanut ajatella, että kommunikaation oppiminen ja todellinen ymmärtäminen on jotakin, jota jokaisen ihmisen tulisi elämänsä varrella harjoitella. Että lopulta kaikki elämän ihmissuhteet ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten. Jotta oppisin kanavoimaan itseäni ja kaikkeutta siten, että tulen ymmärretyksi ja jotta löytäisin kommunikaation monimuotoisuuden kautta ne välineet, jolla voin ymmärtää ketä tahansa toista kohtaamaani ihmistä. Riippumatta siitä, millaiset kommunikoinnin välineet tällä kohtaamallani henkilöllä on käytössään.

Myötätunto ja ymmärrys ovat tavoitettavissa myös silloin, kun yksilöllä ei ole kykyä puhua, kirjoittaa, liikkua tai muutoin perinteisin tavoin ilmentää itseään. Luulen, että tämä voi kuulostaa täysin itsestään selvältä sellaisille, jotka ovat elämänsä varrella kommunikoineet paljon esimerkiksi erityislasten tai erilaisten kehityshäiriöiden omaavien yksilöiden kanssa. Monet eri kommunikoinnin muodot ovat selvyys, kun perinteiset keinot eivät ole käytettävissä. Olen kuitenkin havainnut, että monessa parisuhteessa, ystävyyssuhteessa ja perhesuhteissa ylipäätään kommunikoinnin vaikeudet ovat se tekijä, joka joko vahvistaa tai heikentää vallitsevaa yhteyttä. Mikäli kommunikaatioyhteys on olemassa ja säilyy esimerkiksi teini-ikäisen ja vanhemman välillä, kaikki vastaantulevat solmut ovat avattavissa. Samoin on kai lähtökohtaisesti kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Ei ole sellaista solmua, joka ei aukeaisi, jos on olemassa tahto avata tuo solmu ja edes jommalla kummalla osapuolella kyky kommunikoida riittävän monimuotoisesti. Toisaalta vastavuoroinen ja kahdensuuntainen kommunikaatio vaatii aina sen, että jompikumpi osapuoli kommunikoi ensin - millä tahansa kommunikaation tavalla. Ottaa sen ensimmäisen askelen. Vaikka hiljaisuuskin voi olla hyvällä tavalla osa kommunikointia, niin solmuja ei saa auki tai muutosta ei voi saada alulle ilman sitä, että kommunikoi myös muilla tavoin. Laajentaa ja kokeilee eri kanavia, jos aiemmin käytetty taajuus ei ole toista tavoittanut. 

Näiden oivallusten kautta on ollut hienoa havaita ympärillään valtava määrä erilaisia kommunikoinnin muotoja. Hienovaraisia eleitä, jotka toimivat taianomaisesti kommunikoinnin keinoina, kun osapuolet ovat samalla taajuudella. Kaunista kahden yksilön välistä liikettä, energiaa ja värähtelyä, joka vahvistaa entisestään vallitsevaa yhteyttä. Sanojen tai ajatusten pulppuavaa virtaa, joka kuohuu kuin keväinen puro innostuessaan. Musiikin ja kuvien kautta koettua jaettua yhteyttä. Äänetöntä läsänäoloa, joka on täynnä kommunikaatiota monin eri taajuuksin. Yhteistä ajatusta, joka ei tarvitse lainkaan sanoja tuekseen silloin, kun yhteys on vahva ja kommunikaation monet muodot ilmentyvät kahden yksilön välillä. Tai silloin, kun keskinäinen luottamus on vahva ja yhteinen ymmärrys luo lisää hedelmällistä maaperää, josta uudet kommunikoinnin muodot alkavat itää. Kaunein kommunkaatio on kuin keväinen vihertävä nurmi, josta joka hetki versoaa uusia kukkia ja uusia yllättäviä alkuja. Uutta elämää ja eteenpäin virtaavaa voimaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kommunikaatio, ykseys, ihmisyys, ihmisuhteet, oivallus

Uuden äärellä

Tiistai 1.1.2019 klo 15:42

"Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla."

Uusi vuosi on alkamassa ja samalla jotain vanhaa aina päättyy. Näin sydäntalvella koen erityisen vahvasti yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja vuodenaikojen vaihtelun tuomaan sisäiseen elämän sykliin. Sisäisen kaamoksen ja pimeän vuodenajan lakipiste on ohitettu, olemme matkalla kohti valoa ja uutta luovuuden satoa. Samalla kuitenkin pimeys on yhä käsin kosketeltavissa ja talvikauden henkinen sisäänhengitysvaihe on edelleen vallitseva sisäinen tila ainakin minulla. Ajatukset muhivat edelleen jossain syvemmällä ja ne koskettavat sielun pintaa herkemmin kuin elämän uloshengitysvaiheessa. Sisällä kypsyvät ajatukset saavat tunteet nousemaan pintaan helpommin kuin yleensä ja ajatusten virrasta nousevat oivallukset huuhtoutuvat tunneaaltojen mukana jonnekin ulottumattomiin.

Silti juuri tässä hetkessä vallitsee rauha ja valoisa olo tulevasta. Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla.

Vuoden vaihtuessa on myös hyvä hetki pysähtyä katsomaan nyt-hetkestä käsin sekä mennyttä että tulevaa. Uuden äärellä on enemmän rohkeutta olla rehellinen itselleni, kun katson taaksepäin. Katson mennyttä polkuani tässä hetkessä avoimemmin ja kenties analyyttisemmin kuin matkaa tehdessäni. Uskallan myöntää rehellisemmin itselleni ne hetket, jolloin olen ollut epärehellinen itselleni tai muille. Näen oman osuuteni kohtaamissani haasteissa matkan varrella ja näen kenties tasapuolisemmin sekä onnistumiset että tekemäni virheet. Jälkikäteen osaan olla itselleni armollisempi kuin kulloisessakin hetkessä ihmisyyden polkua kulkiessani. Osaan hyväksyä oman keskeneräisyyteni ja sen, etten matkan varrella näe asioiden todellisuutta tai ymmärrä kokemusteni perimmäisiä merkityksiä vielä.

Uuden äärellä nämä erilaiset ihmisyyden kokemukset tiivistyvät viisaudeksi ja ymmärrykseksi, jonka kautta on lohdullista katsoa kohti tulevaa - tietämättä kuitenkaan mihin on matkalla tai mitä tulevaisuus lopulta tuo tullessaan. On ehkä jotenkin helpompaa uskoa ylipäätään ihmisyyteen ja koko ihmiselämän tarkoituksenmukaisuuteen. Siihen, että matka johtaa lopulta jonnekin ja ettei kukaan meistä ole yksin täällä ihmisyyden polkuja kulkemassa vaikka välillä siltä tuntuukin. Että jokaisella eletyllä vuodella, jokaisella ihmisyyden kokemuksella on mukanaan suuntaviitta; eteenpäin vievää virtaavaa voimaa ja tarkoitus, joka paljastuu myöhemmin. Kenties seuraavan kerran ollessani vuoden vaihtumisen kynnyksellä ja uuden äärellä.

Koen, että sekä menneen että tulevan vuoden yhteinen oppitunti minulle on ollut nyt-hetkessä eläminen. Se, että oppisin olemaan kärsivällisempi ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät vaikka miten paljon välillä ahdistaisi. Luottamaan ylipäätään ihmisyyteen ja ihmisiin, joita polullani kohtaan. Päästämään irti aiemmista kokemuksistani ja uskomaan uudelleen ihmeisiin. Mennyt vuosi on ollut monella tavoin eheyttävä ja toisaalta vienyt minut epämukavuusalueiden kautta kohti todellista itseäni. Olen tavoittanut pieninä välähdyksinä sitä osaa itsessäni, joka olen ollut alunperin tätä ihmisyyden matkaa aloittaessani. Löytänyt takaisin josssain matkan varrella kadottamaani itsevarmuutta, tunneherkkyyttä ja kykyä heittäytyä uusiin haasteisiin. Ehkä tulevaa vuotta kohti mennessä löydän myös kyvyn jakaa ajatuksiani enemmän ääneen sanottuna, kyvyn ilmaista itseäni myös muilla keinoilla kuin kirjoittaen tai visualisoiden. Sisäänpäin pakenemisen, hiljaisuuden ja sisäisen pohdiskelun juuret ovat syvällä lapsuudessa, joten varmasti pitää vielä "muutama" epämukavuusalue ylittää ennen kuin nämä perustuksiin asti valetut suojakuoret on mahdollista murtaa mutta näin uuden äärellä uskon kaiken olevan mahdollista :)

Tänään on hyvä hetki kiittää kaikesta siitä hyvästä, eheyttävästä ja ihmeellisestä koetusta, josta olen saanut menneen vuoden kuluessa nauttia. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta kohtaamastani sielusta - jokaisesta ihmisestä, joka on tullut minua tällä polullani opastamaan, opettamaan, ilmentämään rakkautta tai haastamaan minua, jotta kasvaisin kohti valoa. Jokainen kohtaaminen on ollut minulle arvokas ja tärkeä. Kiitos!

Tässä hetkessä käytän myös hetken siihen, että tämän kiitollisuuden tunteen kautta katson tulevaa ja valitsen nähdä uuden äärellä ollessani tulevalla matkallani paljon kauneutta, rakkautta ja luovuuden huikeaa virtaa. Uskallusta, mahdollisuuksia ja ihmisyyden lämpöä. Ennalta arvaamattomia onnen hetkiä ja tasapainoista sisäistä rauhaa. Parhaita mahdollisia lopputuloksia ja ihmisyyden ihmeitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luonnon kiertokulku, tunne, rauha, nyt hetki, ihmisyys

Ihan liemessä

Sunnuntai 18.11.2018

Välillä tuntuu kuin arkinen elämäni olisi tasaisen väristä ja haaleaa keittoa. Jotakin sellaista, jota en aina haluaisi lautaselleni. On päiviä, jolloin mietin, että arki on niin harmaata näin marraskuussa, ettei aamua erota illasta eikä juhlaa kuraisesta arjen elämästä.

Ehkä sitä hetkittäin kadottaa yhteyden itseensä ja unohtaa olevansa osa samaa ykseyttä kaiken värikkään, tunteita nostattavan ja ihmeellisen olevan kanssa. Ei aina muista nähdä kauneutta nousevan auringon väreissä tai ihailla muuttolintujen varmuutta toimia saumattomassa yhteistyössä taivaalla. Miten sitä unohtaa nauttia vapaudesta ja mahdollisuudesta havainnoida luonnon ihmeitä. Unohtaa hengittää syysillan tyyntä hiljaisuutta, kun sankka sumu kietoutuu ympärille tai nauttia kynttilän lämmöstä pimenevässä illassa. Sen sijaan aivan liian usein harhaudun pois nykyhetkestä ja vain odotan löytäväni jonkin uuden sattuman arjen harmaasta keitostani.

Mistäköhän se johtuu, että arkinen liemi, joka oikeasti on ihan maukasta ja lämmittää mukavasti, ei aina tunnu riittävän? Miksi ihmisyydessä erehtyy usein nykytilasta nauttimisen ja sen arvostamisen sijaan odottamaan jotakin muutosta - jotakin uutta tai ihmeellistä, joka pelastaisi väljähtyneen arjen? Sitä kai vain unohtuu etsimään jotakin erilaista, joka toisi väriä tasaiseen arkeen tai jää odottamaan jotakin yllättävää, jotta olisi jotakin uutta pureskeltavaa tai oppisi jotakin uutta elämän loputtomasta makumaailmasta. Ehkä arjen aarteiden ja sattumien kaipaus on vain inhimillistä - perustuu tarpeeseen kehittyä tai kasvaa ihmisenä ja tarpeeseen laajentaa kokemusmaailmaansa. Kuin turvallinen perusliemi ei aina riittäisi oppimisen alustaksi vaikka se hyvää ja perustarpeet tyydyttävää olisikin. Kentien olen vain perusluonteeltani sellainen, että etsin haasteita, uusia ulottuvuuksia ja haluan oppia lisää ihmisyydestä sekä henkisyydestä. Ymmärtää maailman yhä vain laajemmin.

Luulen, että ihmisenä kasvaminen ja henkinen kehittyminen tapahtuu juuri näiden elämän keitossa olevien sattumien kautta. Kaiken sellaisen, jota ei osaa odottaa tai jota ei ehkä haluaisi ensinkään kohdata. Sitä oppii itsestään ihmisenä eniten, kun uskaltautuu kauhomaan elämän keittokulhoa vähän syvemmältä ja astumaan maaperälle, jota ei ennestään tunne. Uskallus on tie uusille kokemuksille ja sen vastapainoksi arjen perusliemi tuo turvallisuuden tunnetta sekä lisää luottamusta kaikkien erilaisten sattumien kanssa selviytymiseen elämässä.

Mietin vain, että millainen on oikeastaan se keitto, josta minun arkeni on hauduteltu? Onko arjen sopassa mukana kaikki ne mausteet tai elementit, joita elämääni haluan vai puuttuuko jokin keskeinen ainesosa, joka veisi kokemuksen kokonaan uudelle tasolle? Tyydynkö vain lusikoimaan samaa lientä päivästä toiseen vai tartunko keittokirjaan ja etsin kokonaan uuden reseptin elämääni?

Välillä tuntuu, että tässä hämmentävässä ajassa isoäidin vanhasta keittokirjasta ei ole mitään apua vaan minun tulee löytää luovuus ja uskallus keittää oma arjen soppani aivan uudelta pohjalta. Löytää minun elämääni sopivat elementit ja hylätä sellaiset mausteet, jotka eivät enää sovi yhtälöön. Uusien ja jännittävien kokeilujen kautta voi löytyä kokonaan uusi suunta ja uusi resepti myös arjen elämään. Uudenmakuinen perusliemi, joka on juuri sinun luomuksesi ja uudenlainen makujen täydellinen harmonia. Pitää vai uskaltaa.

Ehkä näin marraskuun pimenevissä hetkissä on erityisen tärkeää säilyttää tietoisuudessaan joka hetki kuva siitä elämän reseptistä, jonka pohjalta omaa arkeaan maustaa. Pimeinä talvikuukausina saa vähän lisätäkin tulisuutta arjen keitoksiin ja kokeilla välillä täysin uusia elämyksiä. Lämpöä, valoa ja väriä voi luoda elämäänsä niin monin eri tavoin ja sen voi tehdä pimeyttä torjuakseen hyvällä omalla tunnolla. Lisätä chiliä tai kuohuviiniä keitoksiin, jotta arjen harmaus ei juurru liiaksi ihon alle. Olla luovempi ja rohkeampi kuin yleensä. Heittää tarkoituksella lisää pureskeltavaa ja väriä arjen elämään. Sinä olet oman elämäsi kokki ja keittiömestari. Luot itse oman elämäsi värit, maut ja sisällön. Kaikkeuden luovuushaaste on sinun käsissäsi!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luovuus, ihmisyys, arki, uskallus, nykyhetki

Isälle

Sunnuntai 11.11.2018 klo 18:57

Mitä isä tai isyys minulle merkitsee? Jostain syystä elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko menettäneet isänsä varhain tai jotka ovat muista syistä eläneet ilman isän fyysistä läsnäoloa arjessa valtaosan elämästään. Itsellänikään ei ole oikein kunnollista ymmärrystä siitä, mitä kaikkea isyys voisi elämässä parhaassa tapauksessa tarkoittaa. Varmasti hyvän isyyden perusta olisi ainakin läsnäolo ja kommunikaatio kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen perustana on. "Turvallinen" on sana, joka itselläni tulee ensimmäiseksi mieleen, kun mietin millainen toivoisin isän olevan, jos voisin valita. Hyvä isyys on myös ymmärtävää ja kärsivällistä. Samoista elementeistä kai isyys lopulta kostuu kuin hyvä vanhemmuuskin. Luottamuksesta ja siitä, että elämän haasteista päästään eteenpäin yhdessä hyväksyen kummankin vajavuudet ja keskeneräisyys ihmisenä. Nämä asiat eivät tunnu katoavan vaikka ikää on tullut lisää ja haasteet ovat vuosien saatossa muuttaneet muotoaan.

Toisaalta henkisestä näkökulmasta koen, että sisäisesti isyys on minulle kuin järjen ääni - se alkulähteen vakaa voima, joka virtaa meissä jokaisessa. Isien viisaus on se, joka luo uutta elämänenergiaa ja kohottaa kohti laajempaa tietoisuutta. Voima, jonka kautta kaikkeuden viisaus virtaa ja tietoisuus on olemassa. En kyllä osaa sanoa, mistä kaikesta tämä "määritelmä" kumpuaa mutta näin itse olen kokenut. Isyys on myös maskuliinista energiaa minussa, joka kestää elämän myrskyissä ja kantaa yli heikoista hetkistä. Lempeän, herkän ja intuitiivisen minäni vastavoima, jota tarvitaan, jotta luovuus olisi tuottavaa ja jotta olisi voimia jatkaa eteenpäin elämässä.

Monelle henkiselle ihmiselle sana "isä" tarkoittaa kenties myös jumalaa tai jumaluutta kaikessa olevassa. Jotakin korkeampaa voimaa, joka on yhteytemme ykseyteen. Itse koen tämän kuvaamani voiman aika neutraalina ja jatkuvasti läsnäolevana virtana, en niinkään perinteiseen jumalkäsitykseen tai maskuliinisuutteen liittyvänä vertauskuvana. Vain uutta luovana energiana ja olevana.

Ihmisyydessä tarvitsemme henkisen ja psyykkisen kehityksemme kannalta kokemuksia sekä isyydestä että äitiydestä - malleja vanhemmuudesta. Ilman, että nämä vanhemmuuteen liittyvät kokemukset välttämättä henkilöityisivät tiettyihin henkilöihin isänä tai äitinä. Tarvitsemme mallia välittävästä läsnäolosta, turvallisuudesta ja luottamuksesta, jonka pohjalta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi. Koen, etten itse ole saanut ihan parhaita eväitä elämälle tästä näkökulmasta ja sen huomaa usein arjessa omassa pyristelyssäni vanhempana. Oma keskeneräisyys on kuin puuttuisi toinen jalka vanhempana olemisesta. Sitä nilkuttaa tilanteesta toiseen parhaansa mukaan mutta kovin usein löytää itsensä maasta polviltaan kokien epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Ei löydä tietä ulos loputtomien haasteiden sokkelosta, joten välillä tekee mieli luovuttaa ja vain antaa periksi. Sitä toivoisi kai salaa itse yhä olevansa lapsi tai teini, joka ei ota vastuuta mistään ja ulkoistaa omat ongelmansa muiden syyksi. Että joku muu ottaisi sen isän tai äidin roolin, vetäisi rajat ja taistelisi vanhemmuuden eturintamalla arvostavan käytöksen puolesta loputonta taistelua. Ottaisi syliin ja lohduttaisi, kun väsyttää. Kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun voimat on vähissä.

Haluan omistaa tämän kirjoituksen omalle isälleni ja pukea jotenkin sanoiksi sen, että olemme kaikki yhtä keskeneräisiä. Että minäkin koetan kyllä parhaani vaikka kommunikaatio ei aina sujukkaan välillämme eivätkä vastaan tulevat asiat ole aina helppoja. Ja että joskus toivon, että ihmissuhteita olisi mahdollista korjata puolin ja toisin yhtä suoraviivaisesti kuin vaikka rikkoutuneita esineitä. Voisi järjestellä sekaisin hajonneet palaset ja liimata ne takaisin loogiseksi kokonaisuudeksi - koota uudelleen ehjäksi esineeksi. Ihmissuhteissa hajonneet palaset vain ovat välillä kovin vaikeita tavoittaa ja vielä vaikeampia korjata. Hyvä alku on kai kuitenkin se, että ottaa sen ensimmäisen askelen ja tarttuu siihen palaseen, jonka pystyy näkemään. Nostaa sen rakkaudella pöydälle tarkasteltavaksi ja pyytää anteeksi. Kohtaa nöyrästi sekä toisensa ihmisinä että kunkin hajonneen palasen yksi kerrallaan.

Toivon, että joskus koittaa se päivä, että ymmärrän olla viisaampi suhteessani sinuun ja uskallaan nähdä oman osuuteni sekaisin menneiden palasten kasassa. Toivon, että me molemmat löydämme rohkeutta tarttua liimaan ja palasiin, joista uusi alku voi lähteä syntymään. Että vielä joskus näemme yhteisen polkumme ehjänä ja tartumme toisiamme kädestä. Että voimme kulkea eteenpäin anteeksiannon ja kiitollisuuden voimin sekä yhdessä löytää sen todellisen päämäärän, jota kohti kuljemme tässä elämässä. Hyväksyen olevan ja kaiken koetun sellaisena kuin se on. Hyväksyen toisemme ja itsemme.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isyys, voima, keskeneräisyys, anteeksianto, tietoisuus

Kiitollinen kosketuksesta

Sunnuntai 4.11.2018 klo 8:45

Pysähdyin miettimään, miten ihmisyyden eri osa-alueet ilmentyvät erilaisina tarpeina ja miten välillä jotkut ihmisyyteen liittyvät tarpeet tuntuvat paljon tärkeämmiltä kuin joku toinen tarve. Joskus tuntuu kuin perinteinen tarvehierarkian pyramidi olisikin alati muuttuva "tarveorgaani" tai jatkuvassa liikkeessä oleva kolmiulotteinen kappale. Viime aikoina omassa tarvepyramidissani on ollut perustuksena ja tasapainoa ylläpitävänä voimana fyysinen kosketus. Kuin kosketuksen puute vaikuttaisi ihan kaikkiin muihinkin ihmisyyden perustarpeisiin sekä kokonaisvaltaisesti henkiseen, fyysiseen ja psyykkiseen tasapainoon. On tuntunut siltä, että mielen rauha ja sisäinen tyyneys ovat tarvinneet olemassaoloonsa fyysistä kosketusta ja hellyyttä nyt tavallistakin enemmän. Ja toisaalta kuin ne tavalliset ihmisyyden perustarpeet kuten ravinto, nukkuminen tai sosiaaliset tarpeet olisivat olleet lähes kokonaan kadoksissa.

En muista, että lapsuuden aikaisessa perheessäni olisi juuri ollut tapana koskettaa toisiamme arjessa. Ensimmäinen muistikuvani siitä, että minua on halattu on oikeastaan vasta nuoruudessa, kun olin lähdössä vuodeksi pois kotoa. Muistan tuosta tilanteesta sen, miten havahduin tajuamaan, ettei minulla ollut muistikuvaa vanhempieni halanneen minua kertaakaan tuota lähdön hetkeä ennen. Ja miten sitten tuossa hetkessä kosketus tuntui jotenkin oudolta ja vieraalta vaikka muutoin koin kyllä perheenjäseneni läheisiksi ja rakkaiksi.

Omalla vanhemmuuden matkallani olen kai tuosta syystä ollut melko idealistinen sen suhteen, että fyysinen ja henkinen kosketus kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme. Aloitamme jokaisen päivän päivän halauksella ja pääsääntöisesti halaamme myös aina iltaisin nukkumaan käydessä. Pysähdyin nyt miettimään näiden pienten rituaaliemme henkistä voimaa arjessa. Miten halaus ja vaikka pikainenkin hellä kosketus illalla kokoaa päivän yhteen ja tuo levollisuuden tunteen. Tai miten halaus aamulla antaa luvan herätellä keho ja ajatukset hiukan hitaammin tulevaan päivään. Kuin fyysisen kosketuksen kautta saisimme molemmat yhteyden juuriimme ja kanavoitua uutta elinvoimaa olemukseemme sekä henkisesti että fyysisesti. Olen näistä arjen rituaaleista syvästi kiitollinen ja etenkin siitä, että tällaiset pienet voimavaroja ylläpitävät tavat ovat säilyneet osana arkea läpi vuosien ja vanhemmuudessa läpi kaikkien erilaisten elämän vaiheiden.

Koen, että yhtä tärkeää kuin fyysinen halaaminen on myös lempeä kosketus henkisesti. Se, että jakaa ajatuksiaan ja keskustelee erilaisista asioista arjessa. Henkinen koskettaminen voi olla myös toisen haastamista ajattelemaan tai pohtimaan yhdessä jotakin mielenkiintoista aihetta. Vaikka olisi välillä eri näkemyksiäkin, niin turvallisessa ihmissuhteessa voi haastaa toisiaan arvostaen ja lempeydellä. Myös sopivassa hetkessä huumorilla ja käyttäen mielikuvistusta. Kommunikaation kautta sielut kohtaavat ja yksilöiden välinen yhteinen resonointi sekä keskinäinen harmonia lisääntyvät. Henkinen kosketus on yhteistä oivaltamista, yhdessä luomista ja ideointia. Sitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja jakaa syvälläkin tasolla kypsyneitä ajatuksiaan. Yhteisen pohdinnan harmoninen lopputuote on kuin henkinen halaus, jonka tyynnyttävä vaikutus toimii kuten fyysisenkin kosketuksen. Se tyydyttää, rauhoittaa ja yhdistää.

Koen, että eri tasoilla tapahtuva toisen koskettaminen tapahtuu joka hetki, kun ihmisyydessä kohtaamme toisemme. Se miltä kosketus kulloinkin tuntuu, riippuu vallitsevasta tietoisuuden tilasta ja keskinäisen arvostuksen määrästä. Myötätunnon läsnäolosta tai sen puutteesta. Kosketus voi myös tehdä kipeää tai tuntua vaikealta kuten omassa nuoruudessani. Kosketus vaatii maaperän, jolle juurtua ja useita toistoja, jotta oikeanlainen herkkyys ja luontevuus kahden yksilön välille löytyy. Arjen hyvinvoinnin näkökulmasta kosketus on kuitenkin kantava voimavara ja yksi ihmisyyden perustarpeista. Ilman fyysistä ja henkistä koskettamista erillisyyden tunne saa tarpeetonta valtaa ja koemme olevamme irrallisia osia ihmisyyden valtameressä. Lempeä fyysinen kosketus kuten halaaminen on yksinkertainen ja täysin ilmainen keino ylläpitää omaa sekä läheistensä tasapainoa arjessa.

Kannustankin tänään pysähtymään kosketuksen äärelle ja etsimään kiitollisuudella muistikuvia kokemistasi voimaannuttavista kosketuksen hetkistä elämässäsi. Olemaan kiitollisia näistä voimavaroja lisänneistä hetkistä. Kannustan myös rohkeasti halaamaan läheisiäsi tai ottamaan kädestä ystävää, joka on kosketusta vailla. Haastan sinut löytämään tien myös henkisen koskettamisen äärelle kertomalla itsellesi ja läheisillesi, miksi he ovat tärkeitä, mitä hyvää heissä näet ja miksi heitä arvostat. Kerro myös itsellesi mitä arvostat itsessäsi ja mikä juuri sinussa on hyvää tässä hetkessä. Henkinen halaus voi olla vaikka vain yksi arvostava sana, kauneuden tunnustaminen itsessäsi tai toisessa, hyvän sanominen ääneen läheisellesi tai vain yhteisesti jaettu ajatus. Ole luova ja etsi oma tapasi koskettaa sekä itseäsi että läheisiäsi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihmisyys, kosketus, fyysinen kosketus, henkinen kosketus, kiitollisuus, tasapaino, perustave, halaus

Pimeyttä kohti

Lauantai 13.10.2018 klo 22:40

Yleensä tämä pimenevä vuodenaika saa minussa mielen hiljentymään ja ajatukset kääntymään kohti sisäistä maailmaa. Pimeyden vuodenaika ohjaa luontaisesti hiljaisuutta kohti, pysähtymään ja lepäämään. Tämä syksy on tuntunut jotenkin erilaiselta kuin koskaan aiemmin. Keho ja mieli ovat edelleen voimakkaassa luomisen virrassa ja fyysinen kaipaus lepoon ei ole vielä tavoittanut minua.

Myös pimenevät illat tuntuvat tänään erilaiselta - jotenkin monitahoisimmilta ja kutsuvammilta kuin ennen. Kuin ulkoinen luonnon pimeys ja pimeys minussa kohtaisivat ensi kertaa toisensa samalla aaltopituudella. Tutkiskellen ja toisiaan tarkkaillen. Melkein kuin sisäinen pimeys minussa olisi muuttunut ja tullut tasavertaiseksi osaksi muuta kokonaisuutta. Ilman pelkoa tai vastustelua. Kuin pimeys olisi yhtäkkiä luonteva osa minua kuten valo ja luovuuden virtakin.

Pysähdyin tunnustelemaan, miten tässä hetkessä koen pimeyden minussa ja miltä pimeyden eri ulottuvuudet tuntuvat. Olen joskus kokenut, että uudet tuntemattomat osat minua ovat pimeyttä ihmisyydessä. Kohtia, joita en ole halunnut itsessäni katsoa tai en ole vielä ollut valmis kohtaamaan. Olen myös kokenut, että pimeyttä minussa ovat mieleni luomat pelot ja kokemusten jäljet, jotka nostavat esiin uusia pelkoja. Tuntemattomia ulottuvuuksia ja sellaisia tuntemuksia, joita en ole osannut kohdata hyväksyen ja rakkaudella itsessäni. Kuin olisin kantanut kaiken näennäisen valoisuuden alla salattuja ulottuvuuksia, jotka olen itse värittänyt pelolla uteliaisuuden sijaan ja kuvitellut nämä pimeydeksi. Pimeys minussa on usein myös surua ja masentuneita ajatuksia, jotka saavat hetkittäin kohtuuttoman suurta tilaa tietoisuudessani. Tunteita, joita en aina haluaisi kohdata: yksinäisyyden, häpeän ja syyllisyyden taakkaa, joka painaa ryhdin matalaksi ja latistaa luottamusta sekä estää pääsemästä takaisin kiinni kaikkeuden eteenpäin vievään virtaan. Pimeyteen johtavat tunteet ovat ilon ja kepeyden vastavoimia, jotka saavat uutta voimaa pelkojen ravitsemana.

Mietin myös, että syntyykö ajatus pimeydestä vain oman kokemusmaailmani rajallisuudesta? Koemmeko pimeydeksi asiat, joiden on meille uskoteltu olevan paheita tai väärin siinä arvopohjassa, josta meidät on kasvatettu? Vai uskallammeko aidosti tarkastella uusia ja tuntemattomia ulottuvuuksia meissä itsessämme uteliaisuudella? Olemmeko aidosti sallivia ja rakastavia jokaista ajatustamme kohtaan? En tarkoita tietenkään, että kaikki ihmisyydessä ilmenevä toiminta tai teot olisivat suotavia tai toivottavia vaan sitä, ettemme torjuisi paheina tai pelkojen vuoksi polkumme varrelta kohtaamisia tai kokemuksia, joiden kautta saattaisimme oppia uutta sekä itsestämme että ihmisyydestä. Olemmeko näennäisen pimeyden vankeja vai aidosti rohkeita kohtaamaan myös ne tunteet ja kokemukset, joista meillä ei ole aiempaa ymmärrystä?

Onko pimeys ihmisyydessä lopulta mitään näistä vaiko jotakin sellaista, jolle ei löydy sanoja? Ilmeneekö pimeyden kokemus ihmisyydessä vain kokemusmaailmamme tai sen rajallisuuden kautta vai onko olemassa jotakin vielä ihmisyyttäkin voimallisempaa pimeyden ulottuvuutta, jota emme fyysisestä maailmasta käsin kykene hahmottamaan? Ja jos on, niin onko pimeyden luonne muutakin kuin valon puutetta? Sitä kaikkea valon ja kauneuden vastakohtaa, joka toimii tasapainon ylläpitäjänä kaikkeudessa.

Oma tämän hetkinen ymmärrykseni rajoittuu kokemusmaailmaan, jossa kaikki pimeydeksi kokemani suuntaa lopulta kasvonsa valoon ja muuttaa muotoaan rakkaudellisen kohtaamisen, uteliaisuuden ja sallivuuden voimasta. Pimeys minussa on aina samassa suhteessa valon määrään ja näiden tasapaino säilyy, kun vain onnistun säilyttämään tai palauttamaan sisäisen tasapainoni ja tarkastelen kokemusmaailmaani rehellisesti. Katson siis tässä hetkessä pimeyttä silmiin rohkeammin kuin ennen, uteliaana ja hyväksyen olevan.

Sallin pimeyden ja pelkojen olla osa minuutta. Osa ihmisyyttä ja rehellistä kasvun maaperää. Joskus näiden ulottuvuuksien kautta kohtaan henkilökohtaista kärsimystä, surua ja epätoivoa mutta sallin myös niiden olla olemassa. Olla osa ihmisyyden kokemusmaailmaa ja elämän tummia sävyjä. Käännän katseeni kohti pimeyden vuodenaikaa ja toivotan pimeyden minussa tervetulleeksi yhtä lempeästi ja hyväksyvästi kuin ilon ja seesteisyydenkin. En tuomitse tai torju näitä ulottuvuuksia itsessäni vaan tutkin minuutta aiempaa uteliaammin, syvällisemmin ja paljastaen itsessäni uusia tunnemaailman kerroksia. Pimeys ja valo kohtaavat minussa tasavertaisina kietoutuen toisiinsa. Sulautuen yhdeksi. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pimeys, kokemusmaailma, pelko, tietoisuus, ihmisyys

Minuuden hienosäätöä

Sunnuntai 16.9.2018

Pohdin tällä viikolla eräänä aamuna elämää suurempia kysymyksiä matkalla töihin. Jostain syystä mieleeni nousi nuoruuden opiskeluvuosilta aika, jolloin ystäväni kanssa mietimme tähtitaivaan alla elämän tarkoitusta, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Muistan elävästi, miten selkeältä noina vuosina tuntui oma elämän polku ja myös juuri siinä hetkessä koko elämän tarkoitus. Tuntui selvältä, että iso osa ihmisyyttä ja sen tarkoitusta on se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, arkensa ja haaveensa. Kuin punainen lanka ihmisyydessä olisi yksinkertaisesti se, että löytää elämäänsä kumppanin, perustaa perheen ja oppii näiden ihmisyyden peruselementtien kautta lisää itsestään.

Nyt monen vuoden jälkeen asiat näkee aikalailla toisin. Tuntuu, että juuri tuossa hetkessä totuus ja oma elämän polku näyttäytyivät täydellisesti ja niin laajasti kuin silloin olin kykenevä näkemään. Elämä ja sen monet ihmisyyden kokemukset ovat laajentaneet näkemystäni enemmän siihen suuntaan, että jokainen elämän vaihe ja hetki sisältävät kukin oman erillisen osansa elämän tarkoitusta. Ettei lopulta ole olemassa yhtä ainoaa elämän tehtävää vaan sen sijaan lukematon määrä isoja ja pieniä merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Kokonainen elämän tarkoitusten verkko. Yksi merkittävä osa elämän tarkoitusta minulle itselleni on ollut äitiys, vanhemuus ja näiden kautta omien heikkouksieni rehellinen kohtaaminen. Toisaalta myös jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on sisältänyt jonkin oman pienemmän elämän tarkoituksensa ja tehtävänsä. Osa näistä tehtävistä on koko elämän mittaisia - osa taas lyhyitä kohtaamisia, joissa tehtävä tulee täytetyksi suhteellisen nopeasti. Aivan samoin kuin joku toinen ihminen voi yhden lyhyen kohtaamisen aikana luoda merkityksellisen ja koko elämän kannalta käänteen tekevän oivalluksen vain yksittäisen kohtaamisen hetkellä. Voi yhdessä hetkessä muuttaa kaiken pelkästään sanoin, teoin ja olemuksellaan. Oman kokemukseni mukaan jotkin ihmissuhteisiin ja kohtaamisiin liittyvät merkitykset ovat melko pian nähtävillä ja aistittavissa puolin ja toisin. Ja sitten toisinaan kohtaamisen tarkoitus ja opetukset avautuvat vasta vähitellen - merkitykset avautuvat pieni pala kerrallaan kuin varovasti avautuvat kukan terälehdet ja ihmissuhteen kauneus puhkeaa loistoonsa vasta pidemmän ajan kuluessa.

Mietin myös sitä, että miten tuntuukin nykyään siltä, että yhden ihmiselämän aikana olen elänyt useita eri elämiä, jotka luovat kukin oman todellisuutensa, oman kokonaisen tarinansa ja elämän tarkoituksensa. Olen paljon matkan varrella oppinut, paljon unohtanut ja -ehkä kaikista eniten- paljon olen löytänyt uusia näkökulmia. Jokainen elämä tai sen vaihe on tarjonnut erilaisia näköaloja samaan maailmaan, opettanut katsomaan edellistä vaihetta aiempaa hyväksyvämmin ja rakastavammin. Olemaan itse itselleni armollisempi ja kohtaamaan sekä itseni että muut uusin silmin. Jokainen vaihe on ollut yhtä tärkeä ja arvokas vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Tästä kaikesta juontaa juurensa seuraava vähän huvittavakin näkökulma siitä, miten päädyin miettimään, miten voisin tätä kaikkea elämässä kokemaani hyödyntää? Miten voisin koota kaikista elämistäni ja niiden eri vaiheista opitut asiat parhaaksi mahdolliseksi yhtälöksi? Miten voisin löytää kaikesta koetusta ne parhaat oivallukset ja yhdistää juuri tässä hetkessä täydelliseksi ymmärrykseksi? Täydelliseksi minuudeksi ja ihmisyyden tasolla hiotuksi timantiksi kuhunkin hetkeen?

Ajattele, jos olisi mahdollista eri elämän vaiheissa ja kunkin koetun tilanteen mukaan säätää omaa sisäistä minuuttaan. Jos kykenisi hienosäätämään omia persoonallisuuden piirteitään ja ihmisyydessä opittuja oivalluksiaan tai ominaisuuksiaan. Jospa olisikin olemassa eräänlainen sisäinen minuuden viritinvahvistin! Millainen olisi sinun paras sointisi - täydellinen versio sinusta itsestäsi kaikilla sellaisilla säädöillä, jotka palvelisivat sinua ja juuri tämän hetkistä elämän tehtävääsi parhaiten?

Säätäisitkö itsesi nykyistä voimakkaammaksi vai pehmentäisitkö olemustasi? Entä mihin asettaisit säädön esimerkiksi akelilla "nöyrä -ylimielinen"? Tai "epäitsekäs - itsekeskeinen"? Kun pysähtyy asiaa miettimään kunnolla, niin huomaan, ettei vastaaminen olekaan niin helppoa kuin ensin alkuun luulisi. Mikä määrä nöyryyttä on terveen minuuden kannalta sopivasti? Terveellä tavalla itsekäs on myös kovin vaikea käsite määritellä. Tietyissä elämäntilanteissa olisi hyvä, että osaisi olla enemmän itsekäs kuin toisinaan. Esimerkiksi jonkin vakavan sairauden tai suruprosessin äärellä olisi toipumisen kannalta tärkeää osata priorisoida oma lepo, arjen pienet lohtua tuovat asiat, omat tunteet ja niiden kohtaaminen kaiken muun edelle. Säätää itsekkyys hiukan normaalitilannetta isommalle. Toisaalta tulisi löytää oikealla tavalla lisää nöyryyttä itsestään, jotta kykenisi pyytämään ja vastaanottamaan apua tilanteissa, joissa itse on heikoilla.

Muitakin ihmisyyden piirteitä olisi hauskaa voida säätää tilanteen mukaan: mihin virittäisit itsesi akselilla "utelias - epäkiinnostunut" tai "harkitseva - uhkarohkea"? Entäpä "itsenäinen - riippuvainen muista"? Millaisen minuuden säätäisit juuri tähän kyseiseen päivään? Ja toisaalta, mitkä kaikki säädöt olisivat tarpeellisia oman sisäisen tasapainon löytymiseksi?

Millainen olisi juuri sinun itsesi kannalta se paras versio itsestäsi ja mitkä olisivat ne ominaisuudet, joita haluaisit vähän virittää isommalle tai pienemmälle, jotta ne parhaiten palvelisivat juuri tässä hetkessä sinun elämän tehtävääsi? Kaipaisitko lisää rohkeutta tai säätäistkö sosiaalisuuden voluumia suuremmalle kuten minä? Kaipaisitko takaisin lapsuudessa voimissaan ollutta estotonta uteliaisuutta ja täydellistä vastasyntyneen viatonta luottamusta elämään? Olisi helppoa valita kaikissa ominaisuuksissa se kultainen keskitie ja asettaa puolivälin säädöt joka akselille mutta palvelisiko se kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sinun sisäistä kasvuasi tai kunkin elämäntilanteen parasta mahdollista lopputulosta? Vai olisiko helppo keskitie sittenkin vain ilmentymä inhimillisestä arkuudesta, sisäisestä epävarmuudesta ja oikotie, jolla ohittaa aito itsetutkiskelun mahdollisuus kivutta?

Minun "täydellinen" sisäinen viritykseni kaipasi näköjään tähän päivään jotakin semi-syvällistä mutta kevyttä tarkastelukulmaa henkiseen kasvuun. Löytyi sitten luovuuden sopukoista tällainen vähän käytetty viritinvahvistin -idea ja tässä ollaan. Nyt vain säädöt kohdalleen ja täydellisellä harmonialla kohti uusia ihmisyyden kokemuksia!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: minuus, elämäntehtävä, ihmisyys

Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23:54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tunneköyhyys, tunteet, herkkyys, tunnemaailma, suojakuori, ilmaisu, rehellisyys

Vanhemmat kirjoitukset »