Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Tulla nähdyksi

Tiistai 15.2.2022 klo 10.13

 

IMG_2509.jpg

"Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata."

Oivalsin yhtenä aamuna kävelyllä ollessani yhtäkkiä hyvin konkreettisen asian, jonka vuoksi minun on ollut niin hyvä olla kuluneen vuoden aikana. Olin palaamassa aamulenkiltä kotiin, kun reitille osui työmiehiä lumensiirtopuuhissa. Tie oli hetkellisesti poikki, kun lumikuormaa juuri siirrettiin kuorma-auton lavalle. Tien varressa päivysti työmies, joka ystävällisesti toivotti huomenta ja ohjasi minut koirani kanssa sopivalla hetkellä työmaan ohi. Katsoi silmiin ja tervehti ystävällisen hymyn kera. Tuo pieni ele tuntui hyvältä ja loi kaikessa yksinkertaisuudessaan minulle yllättävän syvän turvallisuuden tunteen.

Hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat aiemminkin kiinnittäneet minun huomioni täällä pohjoisessa asuessani. Sen lisäksi, että kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat ovat osoitus toisen arvostamisesta ja kunnollisesta kotikasvatuksesta se luo tunteen, että että olen tullut huomioiduksi. Tullut huomatuksi ihmisenä ja yksilönä. Toisen huomiointi arjessa on minusta osoitus myötätunnosta ja myös siitä, että välittää, vaikka emme tuntisi toisiamme. Kuten uutisotsikoissa paljon ollut Iivo Niskasen lämmin ele jäädä oman olympiavoiton jälkeen maalialueelle ottamaan vastaan se kilpailun viimeinenkin hiihtäjä. Ele huokuu ymmärrystä, tukea ja arvostusta. Vain todellinen voittaja ymmärtää antaa tukensa myös sille, joka jäi kauaksi kärkisijoista. Ele on myös valinta, joka on osoitus niin herrasmiehen käytöstavoista kuin osoitus siitä, että Iivo osaa arvostaa jokaista kanssakulkijaansa tässä nykyajan voittajien ja menestyjien kovan kilpailun maailmassa. Moni sanoo, että "Arvostan" mutta kuinka moni oikeasti valitsee itse tehdä samoin.

Tuohon taannoin aamulenkillä kohtaamaani hetkeen tiivistyy hyvin se, miksi tunnen erityisen hyvin viihtyväni täällä Rovaniemellä. Koen, että täällä pohjoisessa ihmisiin on juurtunut ihailtavan syvään ja suorastaan selkäytimeen hyvät käytöstavat sekä aito toisten ihmisen arvostamisen kulttuuri. Koen tulevani hämmästyttävän usein pienissä arjen hetkissä nähdyksi ja huomioiduksi. Tämä kokemus on syntynyt monissa pienissä hetkissä kuten arkisilla kävelyillä, asioidessani vaikka lääkärin vastaanotolla tai kaupassa sekä taloyhtiön arkisissa kohtaamisissa. Pienissä elämän hetkissä, joihin ei aina kiinnitä edes huomiota mutta kun pysähtyy asiaa miettimään, niin tässä on se merkittävin syy siihen, miksi koen oloni täällä pohjoisessa niin turvalliseksi ja hyväksi. Tunnen kuuluvani paikalliseen yhteisöön ilman, että yhteisö määrittyisi jonkin tietyn ryhmän tai siihen kuuluvien "jäsenten" perusteella. Ilman, että yhteisöllisyydestä tarvitsee tehdä numeroa. Ilman mitään teennäisyyttä tai teatteria. Ehkä pohjimmiltaan oivalluksessani on kyse siis siitä, että jostakin tällaisesta arkisen yhteenkuuluvuuden tunteesta ja yhteisön tuomasta perusturvallisuudesta syntyy arjen hyvinvointi ja turvallisuuden tunne. Ja ehkä jotakin tällaista on aiemmin puuttunut elämästäni tai ainakin ollut kadoksissa kovin kauan.

Miten monen ihmisen lapsuutta ja persoonaa värittääkään se, että ei ole oikein koskaan tullut huomatuksi tai ymmärretyksi omana itsenään. Ilman vaatimuksia olla jonkinlainen, olla osa jotakin määritettyä ryhmää tai ilman sen kummempia selityksiä. Aidosti ja itsestäänselvästi. Huomatuksi ja ymmärretyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Osoitus siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan laumaeläjiä ja jollakin tasolla koko olemassaolomme tiivistyy kai siihen, että olemme olemassa suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Isommassa kuvassa myös poliittiset vallapitäjät tai suurempaa valtaa tavoittelevat yksilöt osoittavat teoillaan, että he haluavat vain tulla kuulluksi, huomatuksi ja huomioiduksi mielipiteineen ja pyrkimyksineen. Monet ihmiskunnan jännitteetkin - niin sisäiset kuin ulkoisetkin - tiivistyvät lopulta siihen, että ne, jotka kokevat jäävänsä vaille ymmärrystä eriävine mielipiteineen tai pyrkimyksineen alkavat kapinoida ja hamuavat huomiota yhä äänekkäämmin. Ja välillä tuo huomion ja ymmärretyksi tulemisen tarve saattaa kummuta enemmän yksilön sisäisistä haavoista sekä näiden kokemusten puutteesta syvemmällä tasolla kuin niinkään asioista, joista ääntä pidetään. Jännitteiden purkaminen vaatisi aitoa kohtaamista ihmisten välillä ilman ulkoa opittuja mantroja tai valmiiksi päätettyjä pyrkimyksiä. Tarvittaisiin sitä, että teatterimaiset roolit ja ennalta mietityt käsikirjoitukset jätettäisiin sivuun ja kohtaisimme toinen toisemme ihmisinä ja yksilöinä.

Toisen huomioiminen ja aito kohtaaminen arkisissa hetkissä ei maksa mitään. Monta elämän konfliktia voitaisiin välttää avoimen vuoropuhelun ja kohtaamisten kautta. Ja kenties rikkinäisten sielujen eheytyminenkin voisi lähteä käyntiin siitä, että yksilö saa vähitellen kokemuksen tulleensa huomatuksi, kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka sitten kävelyllä koiran kanssa tai taloyhtiön arjen kohtaamisissa. Ystävän viestistä tai tuntemattoman ohikulkijan pyyteettömästä tervehdyksestä. Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata. Olen myös alkanut havaita vähittäisen muutoksen itsessäni erityisesti siinä, miten luottamus elämään ja muihin ihmisiin on alkanut palautua. Kuin joku hidas korjausprosessi olisi edennyt sellaiseen vaiheeseen, että ilmat pysyvät jo pyörän renkaassa ja matkanteko tuntuu kevyemmältä kuin aiemmin.

Ehkä lisääntyvä valo ja kevään vähittäinen lähestyminen teekee jo vähän helpommaksi nähdä myös itse itseni sekä oman sisäisen tilani. Kuljen kevättä kohti aiempaa kevyemmin askelin ja luottavaisin mielin. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokemuksen, miltä tuntuu tulla nähdyksi ja arvostetuksi. Olla olemassa omana itsenäni ilman vaatimuksia. Olen kiitollinen kyvystä oivaltaa ja oppia. Olen kiitollinen myös siitä, että minulla on joka hetki mahdollisuus valita arvostavat käytöstavat ja tehdä myös kohtaamani kanssaihmiset arjessa nähdyksi ja huomioiduksi. Juuri sinä olet arvostettu ja minä haluan kohdata sinut.

Avainsanat: arvostus, oivallus, vuorovaikutus, kohtaaminen, turvallisuuden tunne

Valoisat yöt

Maanantai 1.7.2019 klo 21.55

Keskikesän valo ja viikon loma ovat saaneet minut mietteliääksi. Valoisat yöt ovat vangitsevan kauniita ja luonnon hiljaisuus ohjaa luontevasti ajatukset pois arjesta. Ei ole kiirettä mihinkään ja ajatukset saavat virrata vapaammin kuin tavallisesti. Jostain syystä kesän kuluessa ei ole ollut erityistä inspiraatiota kirjoittaa vaan on tuntunut hyvältä vain antautua levolle, omistautua omille ajatuksilleen ja suunnata tietoisuutta yhä enemmän kohti valoa - erityisesti kohti sisäistä valoa ja hiljaisuutta, vaikka ulkoinenkin maailma kylpee valossa tällaisina yöttöminä öinä.

Pysähtyminen on tullut tarpeeseen. Vasta, kun keho ja mieli ovat kokonaan hiljentyneet, alkaa syntyä jotakin uutta ja löytyy tilaa oivaltamiselle sekä syvemmälle itsetutkiskelulle. Jostakin syystä tämänkertainen lyhyt pysähdys on nostanut pintaan sekä monenlaisia muistoja menneisyydestä että unien muodossa aavistuksia tulevasta ja melko alastomia kuvauksia nykytilanteestani. Toisaalta samalla pintaan on noussut myös tuttuja pelkoja sisäisestä pimeydestäni ja yksinäisyydestä vaikka ulkoisesti voisi ajatella, ettei pimeydestä ole juuri nyt tietoakaan. Ehkä pysähtyessä osa näistä jo tarpeettomiksi käyneistä muistoista ja niiden mukana kulkevista peloista jatkaa matkaansa kuin irtotavara seinään törmäävässä autossa ja putoaa kyydistä, kunhan en niihin liiaksi takerru. On oikeastaan tuntunut ihan hyvältä antaa noiden ikävienkin muistojen nousta tietoisuuteen ja antaa niiden vain jatkaa matkaansa. Katsella hiljaisuudessa, miten osa menneisyydestä lipuu kohti horisonttia. Miten helppoa on lopulta päästää noista muistoista irti ja yksinkertaisesti vain olla kiinni nykyhetkessä - pitää juuret vahvasti maassa.

Unien maailma onkin sitten ollut hiukan haastavampi matkakumppani. Jotkut viime viikkoina näkemäni unet ovat olleet niin voimallisia, että ne ovat jääneet vellomaan tietoisuuteeni useaksi päiväksi ja ovat myös olleet niin todentuntuisia, että niiden aiheuttamia tuntemuksia on ollut varsin vaikeaa karistaa mielestä. En haluaisi kiinnittyä liikaa näihin unien kautta nousseisiin kuviin tai antaa unien liiaksi vaikuttaa tunnemaailmaani. Hetkittäin tämä on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa. Tunnemaailmani on jotenkin erityisen herkälle virittynyt keskikesän valoisina öinä. Joskus herkkyys pyrkii sellaiselle taajuudelle, että koko ihmisyys tuntuu olevan liikaa. Valoisina öinä sielu kaipaa olemattomuuteen ja mikään osa fyysisestä maailmasta ei tunnu tarpeeksi lempeältä ja hiljaiselta, jotta sen jaksaisi kohdata.

Koen unien kautta löytäväni usein uusia näkökulmia nykytilanteeseen ja ehkä jonkinlaista uutta selkeyttä siihen, miksi nykyhetki tuntuu hetkittäin niin turhauttavalta ja ahdistavalta. Unissa olevan symboliikan kautta minun on yleensä jotenkin helpompi hyväksyä nykyhetken realiteetit ja nähdä vallitseva totuus erilaisten toiveiden alta sellaisena kuin se on. Toisaalta myös nykyhetkessä piilee kyllä tuo sama totuus kuin unien symboliikassakin, kunhan asioita uskaltaa vain rehellisesti tarkastella. Välillä avoimen ja rehellisen keskustelun kautta olen löytänyt samanlaista syvää ymmärrystä nykyisyydestä kuin unien kautta on mahdollista tavoittaa.

Tärkein oivallus näissä keskikesän pohdiskeluissani on ollut se, että totuus missä tahansa asiassa - tai oikeastaan koko ihmisyydessä vallitseva todellisuus kaikilla sen eri tasoilla - on jatkuvassa liikkeessä kuten syvä ja moniulotteinen joki. Että ehkä ei ole olemassa yhtä ainoaa tai pysyvää todellisuutta, vaan totuus on jotakin, joka muuttaa jatkuvasti kasvojaan ja todellisuus elää kaikkeuden virrassa täysin epästabiilissa olomuodossa. Että jokainen yksilö luo tätä vallitsevaa todellisuutta oman sisäisen tilansa kautta ja oman tietoisuutensa valossa. Ja, että minun todellisuuteni on aivan yhtä totta tai toisaalta yhtä epätotuudellista kuin mikä tahansa muukin totuus samasta asiasta. Todellisuus on moniulotteinen virta, jonka heijastamat pinnat koemme totuudeksi. Samaan aikaan, joku toinen näkee tuon vallitsevan todellisuuden täysin eri tavalla ja jossain toisessa valossa myös oma kokemuksemme näyttää aivan erilaiselta kuin aiemmin. 

Tämä ei ehkä ole mikään täysin uusi oivallus tai näkökulma mutta jostain syystä juuri viimeaikaiset unet ovat herättäneet minussa jotakin uudenlaista ymmärrystä tähän aiheeseen. Koen, että tärkeintä tässä jatkuvassa moninaisessa virrassa on säilyttää oma sisäinen todellisuutensa ja varmuus siitä, mikä totuus itsessäni resonoi eniten tuon kohtaamaani asian kanssa. Tämän oman sisäisen tilan aistiminen ja säilyttäminen on merkityksellistä, jotta emme ala huomaamattamme muuttua jokaisen vallitsevan totuuden mukana. Jotta emme ihmisyyden virrassa muutu osaksi joessa virtaavaa vettä ja jottei elämämme tarkoitus lakkaa olemasta osa sisäistä todellisuutta. On rohkeutta heittäytyä kaikkeuden virtaan ja antautua elämälle mutta pelkuruutta, jos jokainen totuus, joka joessa virtaa alkaa muuttaa sitä totuutta, joka meissä itsessä on syvimmällä tietoisuuden tasolla. Mitä paremmin tunnemme itsemme, oman totuutemme ja sen kokemusmaailman, joka todellisuuttamme värittää, sitä selkeämmin näemme myös totuuden toisissamme ilman, että koetamme muuttaa itseämme niiden heijastumien pohjalta, mitä joku toinen meissä havainnoi.

Oman todellisuuden säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettemme kasvaisi ja muuttuisi matkan varrella - vaan sitä, että säilytämme yhteyden omaan todelliseen itseemme ja tulemme yhä tietoisemmaksi siitä, miksi olemme olemassa sekä mikä kasvun suunta on juuri minulle se oikea ja tarpeellinen. Olemme kukin tahoillamme keskeneräisiä, päivä päivältä kauniimpia taideteoksia mutta upeinkaan teos ei voi syntyä ilman vahvaa visiota ja loppuun saakka kantavaa näkemystä siitä, mikä on teoksen alkuperäinen ajatus ja millä tavoin sen kautta pyritään vaikuttamaan. Jokaisella meistä on sisimmässään tieto tai vähintään aavistus siitä, mikä minusta tuntuu todelliselta itseltä ja mikä on minun elämäni suunta. Sisäinen valo ohjaa meitä säilyttämään tuon aavistuksen läpi virtaavien vesien ja vaihtelevien maisemien. Sisäinen varmuus suunnasta ei ole ylpeyttä eikä itsekkyyttä, vaan se on kartta ja kompassi, joiden avulla suunta säilyy kovassakin myrskyssä.

Valoisat yöt ovat luoneet minuun varmuutta siitä, että minussa itsessäni on voima ja viisaus kunhan muistan välillä pysähtyä. Valo luo hedelmällisen maaperän tarkastella omaa itseäni aidosti, alastomana ja sisäisen totuuteni säilyttäen. Sisäinen tasapainon tila ja tietoinen pysähtyminen helpottavat ainakin minua säilyttämään oman totuuteni ihmisyyden matkalla. Hiljaisuudesta löytyy monta kaunista asiaa, joiden kautta maailmaa voi tarkastella ja joiden avulla saan uutta voimaa säilyttää minun oman todellisuuteni sellaisena kuin sen koen. Katson tänään maailmaa valosta käsin ja sallin todellisuuden olla juuri sellainen kuin se on. En yritä muuttaa vallitsevaa olevaa vaan etsin uusia näkökulmia minusta itsestäni.

Kun heittäydyn ihmiselämän virtaavaan jokeen ja annan sen viedä minut mukanaan, tiedän, että saatan hetkittäin painua pinnan alle, saatan myös kokea hengitykseni lakkaavan tai kokea syvänteissä lymyävien varjojen pitävän minua otteessaan ja kuitenkin, kaikista näistä kokemistani tuntemuksista huolimatta minun on mahdollista säilyttää todellisuus sellaisena kuin se oli ennen kuin heittäydyin. Minun on mahdollista säilyttää mielikuva kauniista maisemasta joen varrella, nähdä usva joen yllä tai laskevan auringon säteet siltana veden pinnalla - säilyttää minun oma sisäinen totuuteni kaikkeuden virrassa.

Vaikka päästän irti ja luovun kaikesta siitä vanhasta maaperästä, jolle ajatukseni ovat juurtuneet, voin elämän virrassa joka hetki oppia uutta, oivaltaa ja kasvattaa uusia ajatuksia aiempien tilalle kunhan uskallan päästää irti. On voimaannuttava hetki huomata, miten helppoa on lopulta päästää irti ja hypätä vaikka ei tiedä, mihin virta minua vie. Valoisat yöt ovat luoneet minuun uutta rohkeutta. Antaudun tuntemattomaan uuteen matkaan mutta kykenen silti säilyttämään oman sisäisen varmuuteni ihmisyydessä ja näkemään todellisuuden sellaisena kuin se erilaisten valon heijastumien taustalla kaiken aikaa on ollut: maagisen kaunis, harmoninen ja täynnä kaikkeuden ihmeitä.

Avainsanat: pysähtyminen, tunnemaailma, irti päästäminen, valo, sisäinen totuus, todellisuus, virta

Uuden äärellä

Tiistai 1.1.2019 klo 15.42

"Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla."

Uusi vuosi on alkamassa ja samalla jotain vanhaa aina päättyy. Näin sydäntalvella koen erityisen vahvasti yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja vuodenaikojen vaihtelun tuomaan sisäiseen elämän sykliin. Sisäisen kaamoksen ja pimeän vuodenajan lakipiste on ohitettu, olemme matkalla kohti valoa ja uutta luovuuden satoa. Samalla kuitenkin pimeys on yhä käsin kosketeltavissa ja talvikauden henkinen sisäänhengitysvaihe on edelleen vallitseva sisäinen tila ainakin minulla. Ajatukset muhivat edelleen jossain syvemmällä ja ne koskettavat sielun pintaa herkemmin kuin elämän uloshengitysvaiheessa. Sisällä kypsyvät ajatukset saavat tunteet nousemaan pintaan helpommin kuin yleensä ja ajatusten virrasta nousevat oivallukset huuhtoutuvat tunneaaltojen mukana jonnekin ulottumattomiin.

Silti juuri tässä hetkessä vallitsee rauha ja valoisa olo tulevasta. Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla.

Vuoden vaihtuessa on myös hyvä hetki pysähtyä katsomaan nyt-hetkestä käsin sekä mennyttä että tulevaa. Uuden äärellä on enemmän rohkeutta olla rehellinen itselleni, kun katson taaksepäin. Katson mennyttä polkuani tässä hetkessä avoimemmin ja kenties analyyttisemmin kuin matkaa tehdessäni. Uskallan myöntää rehellisemmin itselleni ne hetket, jolloin olen ollut epärehellinen itselleni tai muille. Näen oman osuuteni kohtaamissani haasteissa matkan varrella ja näen kenties tasapuolisemmin sekä onnistumiset että tekemäni virheet. Jälkikäteen osaan olla itselleni armollisempi kuin kulloisessakin hetkessä ihmisyyden polkua kulkiessani. Osaan hyväksyä oman keskeneräisyyteni ja sen, etten matkan varrella näe asioiden todellisuutta tai ymmärrä kokemusteni perimmäisiä merkityksiä vielä.

Uuden äärellä nämä erilaiset ihmisyyden kokemukset tiivistyvät viisaudeksi ja ymmärrykseksi, jonka kautta on lohdullista katsoa kohti tulevaa - tietämättä kuitenkaan mihin on matkalla tai mitä tulevaisuus lopulta tuo tullessaan. On ehkä jotenkin helpompaa uskoa ylipäätään ihmisyyteen ja koko ihmiselämän tarkoituksenmukaisuuteen. Siihen, että matka johtaa lopulta jonnekin ja ettei kukaan meistä ole yksin täällä ihmisyyden polkuja kulkemassa vaikka välillä siltä tuntuukin. Että jokaisella eletyllä vuodella, jokaisella ihmisyyden kokemuksella on mukanaan suuntaviitta; eteenpäin vievää virtaavaa voimaa ja tarkoitus, joka paljastuu myöhemmin. Kenties seuraavan kerran ollessani vuoden vaihtumisen kynnyksellä ja uuden äärellä.

Koen, että sekä menneen että tulevan vuoden yhteinen oppitunti minulle on ollut nyt-hetkessä eläminen. Se, että oppisin olemaan kärsivällisempi ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät vaikka miten paljon välillä ahdistaisi. Luottamaan ylipäätään ihmisyyteen ja ihmisiin, joita polullani kohtaan. Päästämään irti aiemmista kokemuksistani ja uskomaan uudelleen ihmeisiin. Mennyt vuosi on ollut monella tavoin eheyttävä ja toisaalta vienyt minut epämukavuusalueiden kautta kohti todellista itseäni. Olen tavoittanut pieninä välähdyksinä sitä osaa itsessäni, joka olen ollut alunperin tätä ihmisyyden matkaa aloittaessani. Löytänyt takaisin josssain matkan varrella kadottamaani itsevarmuutta, tunneherkkyyttä ja kykyä heittäytyä uusiin haasteisiin. Ehkä tulevaa vuotta kohti mennessä löydän myös kyvyn jakaa ajatuksiani enemmän ääneen sanottuna, kyvyn ilmaista itseäni myös muilla keinoilla kuin kirjoittaen tai visualisoiden. Sisäänpäin pakenemisen, hiljaisuuden ja sisäisen pohdiskelun juuret ovat syvällä lapsuudessa, joten varmasti pitää vielä "muutama" epämukavuusalue ylittää ennen kuin nämä perustuksiin asti valetut suojakuoret on mahdollista murtaa mutta näin uuden äärellä uskon kaiken olevan mahdollista :)

Tänään on hyvä hetki kiittää kaikesta siitä hyvästä, eheyttävästä ja ihmeellisestä koetusta, josta olen saanut menneen vuoden kuluessa nauttia. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta kohtaamastani sielusta - jokaisesta ihmisestä, joka on tullut minua tällä polullani opastamaan, opettamaan, ilmentämään rakkautta tai haastamaan minua, jotta kasvaisin kohti valoa. Jokainen kohtaaminen on ollut minulle arvokas ja tärkeä. Kiitos!

Tässä hetkessä käytän myös hetken siihen, että tämän kiitollisuuden tunteen kautta katson tulevaa ja valitsen nähdä uuden äärellä ollessani tulevalla matkallani paljon kauneutta, rakkautta ja luovuuden huikeaa virtaa. Uskallusta, mahdollisuuksia ja ihmisyyden lämpöä. Ennalta arvaamattomia onnen hetkiä ja tasapainoista sisäistä rauhaa. Parhaita mahdollisia lopputuloksia ja ihmisyyden ihmeitä.

Avainsanat: luonnon kiertokulku, tunne, rauha, nyt hetki, ihmisyys

Yhteinen tunne - yhteinen arvostus

Lauantai 22.12.2018 klo 12.48

Menetin eilen yhden syvästi arvostamani työtoverin liikenneonnettomuuden seurauksena. Suru-uutinen pyyhkäisi ylitseni voimalla ja pysäytti pohtimaan jälleen, miten arvaamattomia ovat ihmisyyden polut. Surun ja sanattomuuden tunne on jotain sellaista, johon ei löydy vastalääkettä kuin ajan myötä. Hyväksymisen ja elämän jatkumisen kautta. Luopuminen on vaikeaa ja menetys tuntuu keski-ikäisen ihmisen kohdalla aina vääryydeltä. Kuitenkin illan tunteina pysähtyessäni ajattelemaan kaikkea sitä hyvää ja merkityksellistä, jota olen tämän menettämäni ystävän kautta kokenut huomasin pohjimmiltani olevani äärettömän kiitollinen siitä, että olen kyseisen henkilön tavannut ja hänen kauttaan elämää oppinut. On ollut kunnia tutustua ihmiseen, jonka kanssa on aina vallinnut arvostus ja keskinäinen tunne siitä, että olemme samassa veneessä. Matkalla yhteiseen maaliin ja samalla puolella taistelemassa yhteisen hyvän eduksi. Ajatukseni ovat menettämäni ystäväni perheen ja läheisten luona. Heidän surunsa ja tyhjyyden tunteen määrää en pysty edes kuvittelemaan.

Huomasin myös olevani kiitollinen siitä, miten työyhteisössä arvostetun ja pidetyn henkilön menehtyminen saa ihmiset kokemaan valtavaa kollektiivista välittämistä, yhteistä surua ja yhdessä koettua luopumisen vaikeutta. Yhteinen tunne on työyhteisössä voimavara ja kantaa yksilöitä eteenpäin läpi surun ja menetyksen kokemusten. On voimaannuttavaa huomata, miten paljon yhteistä arvostusta työyhteisöstä löytyy tällaisina vaikeina hetkinä ja miten paljon lopulta välitämme toinen toisistamme vaikka emme aina sitä huomaa arjessa osoittaa tai sanoa ääneen. On pysäyttävää huomata, miten emme voi koskaan tietää milloin ja miten ihmisyyden polut risteävät tai missä hetkessä elämä päättyy ja polkumme ottavat yhden elämän osalta täysin uuden suunnan. Elämä on hauras ja nämä yllättävät tapahtumat muistuttivat minua pitämään kiinni arvostamistani ihmisistä, sanomaan heille useammin, että välitän ja että he ovat tärkeitä minulle.

Näin joulun alla tällaiset suru-uutiset kai pysäyttävät tavallistakin rajummin ja yhtäkkiä näennäinen kiire tuntuu täysin tarpeettomalta. Pysähtymisen hetkellä jää jäljelle hiljaisuudessa jaettu yhteinen ymmärrys, fyysinen kosketus ja täydellinen läsnäolo. Ne tärkeimmät. Pysähtymisen tarve on ollut olemassa jo useamman viikon ja olen tietoisesti hidastanut tahtia kohti loppuvuotta. Silti tässä hetkessä surun kautta pysähtyminen tuntuu siltä, kuin törmäisi täydessä vauhdissa seinään. Tekee kipeää ja pysähtymisen totaalisuus lamauttaa. Kaikesta kiitollisuudesta ja arvostuksen määrästä huolimatta.

Toisaalta havahduin tänään aamulenkillä myös pohtimaan sitä, miten tärkää on, että muistaa joka päivä elää tunteella, jakaa ajatuksensa ja tunteensa jokaisena elämän hetkenä jonkun kanssa, jotta nuo ajatukset ja tunteet vahvistuvat - saavat ravintoa ja voimaa kollektiivisesta kokemuksesta. Haluan uskoa, että yhteinen ajatus tai yhdessä koettu tunne kantavat pidemmälle kuin yksin vuodatettu kyynel tai yksinäisinä hetkinä virtaavat ajatukset. Myös yhteinen suru on vapauttavampaa ja helpottaa kipua nopeammin kuin sisäisesti padottu yksinäinen suru. Yhteisen kokemuksen kautta syntyy myös maaperä yhteiselle arvostukselle ja yhteiselle elämän sävelelle - kuin monitasoinen elämän harmonia. Haluan kuitenkin uskoa, että jokaisella surulla ja jokaisella ikävällä ihmisyyden kokemuksella on lopulta jotakin annettavaa. Äkillisen menetyksen tarkoitusta tai surun merkitystä juuri tässä hetkessä en pysty vielä näkemään mutta valitsen nähdä kaiken tämän takana sen, että tässäkin hetkessä minulla on mahdollisuus oppia jotakin itsestäni, läheisistäni ja ihmisyydestä.

Elämän arvaamattomuus on ollut polullani aina läsnä. Koen, että lukuisat mahdollisuudet valita oma lähestymistapansa ja oman sisäisen tilansa kautta koettu tunne ovat tärkeimpiä asioita oivaltaa juuri tällaisissa hetkissä, kun asioiden merkitystä ei kykene ymmärtämään. Voin aina valita pysähtyä ja katsoa tilannetta laajemmin. Voin päästää irti ja katsoa, millaisia mahdollisuuksia näen, kun en takerru siihen ensimmäiseen tunneaaltoon. Voin antaa tunteiden nostaa minut korkeammalle ja nähdä tilanteen selkeämmin. Voin yksinkertaisesti valita uskoa, että pimeän hetken jälkeen koittaa kuitenkin joskus se valoisampi hetki. Jos ei juuri tänään, niin joskus myöhemmin. Voin myös päättää luopua yksinäisyyteni harhasta ja ottaa sen ensimmäisen askelen kohti ykseyttä: yhteistä tunnetta ja kollektiivista kokemusta. Voin valita jakaa tunteeni muille kanssakulkijoille, luoda sen kautta kenties lisää yhteistä arvostusta ja yhteistä lohtua. Kollektiivinen tunne eheyttää ja kantaa vaikeissa hetkissä eteenpäin.

Seuraavan Jane Siberry:n kappaleen myötä toivotan jokaiselle teistä valoisaa mieltä ja sisäistä rauhaa joulun ajalle. Uusi alkava vuosi tuo tullessaan uusia polkuja, uusia valintoja ja etenkin - joka hetki uusia mahdollisuuksia. Ajatukseni ovat kanssanne ja olen kiitollinen näistä yhdessä jaetuista oivallusten hetkistä.

Jane Siberry - Morag

Avainsanat: yhteinen tunne, arvostus, suru, luopuminen, kiitollisuus, jane siberry

Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23.54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Avainsanat: tunneköyhyys, tunteet, herkkyys, tunnemaailma, suojakuori, ilmaisu, rehellisyys

Kasa lantaa ja muita tunteita

Lauantai 2.3.2013 klo 11.44

Kävin maailmaa avartavan keskustelun lapseni kanssa tässä kuluneella viikolla. Tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Pysähtymisestä.

Tilanne lähti alkuun ihan arjen pienestä kriisistä; siitä, että olin luvannut tytölle 5€ omaa käyttörahaa kauppareissulle, koska lapsi oli sovitusti tehnyt erään työn, josta raha oli "palkkaa". Intoa puhkuen pieni ihminen tuli ostoksille mukaan, sanoi pärjäävänsä itsekseen ja tekevänsä valintaa sillä välin, kun minä teen ne tavalliset ruokaostokset. No, palasin jonkin ajan kuluttua ostoskärryt tankattuina ja tiedustelin, joko ollaan valmiita. Siinä kohtaa olikin jo pinnalla orastava ärripurri. Lapsi mutisi harmistuneena, ettei kaupassa ole mitään kivaa. Ja alkoi sättiä minua siitä, että koskaan ei saa mitään sellaista, jota oikeasti haluaisi. Että kaikki on ihan tyhmää ja minäkin olen typerä äiti jne.. Ihan sitä tavallista arjen murinaa siis.

No tällä kertaa sattui olemaan hyvä päivä. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin siihen kaupan käytävällä olevalle penkille. Kysyin lapselta, että mikä sellainen asia mahtaisi olla, jota hän ihan oikeasti haluaisi? Tiedustelin, mistä hänen mielestään johtuu se, ettei sitä voisi saada? Lapsi siihen istuikin sitten minun viereeni penkille. Unohti hetkeksi, että piti kiukutella. Ja kertoi, että oli löytänyt jonkin tosi kivan keräilysarjan jutun, joka maksaisi 6€ ja harmittaa, että rahat eivät siihen riitä. Keskusteltiin siinä mm. säästämisestä ja siitä, että eihän se maailma taida tähän ongelmaan kuitenkaan kaatua. Päästiin lopulta sopuratkaisuun ja lapsi sai haluamansa tavaran. Lainasin euron ja lapsi ahkeroi lisää sen verran, että tuo pieni summa tulee takaisin maksetuksi.

Mutta - mikä oli tämän tarinan opetus? Kävimme tästä tilanteesta johtuen lapseni kanssa loistavan keskustelun siitä, miten paljon helpompaa meillä kaikilla olisi, jos pysähtyisimme vähän useammin kuuntelemaan itseämme. Pyrkisimme itse ensin määrittelemään itsellemme, että mistä kenkä oikeasti puristaa. Että emme aina tyytyisi siihen "elämä on perseestä" tai "kaikki ovat minua vastaan" ajatukseen. Vaan menisimme noiden ajatusten taakse. Määrittäisimme itsellemme sen aidon ja todellisen tunnetilan sekä etenkin syyn, josta tuo tunne johtuu. Ja vielä sujuvampaa arki olisi, jos oppisimme nuo omat tunteemme pukemaan järkeviksi sanoiksi. Koettaisimme parhaamme mukaan ilmaista toinen toisillemme ne tunteet, joita sisällämme on.

Helppoa se ei varmastikaan ole ja vaatisi jonkin verran kärsivällisyyttä ainankin tuo itsensä kuulostelu. Mutta uskon, että sitäkin antoisampaa elämämme olisi. Oppisimme taatusti enemmän itsestämme. Ja antaisimme toinen toisillemme aidosti mahdollisuuden paremmin ymmärtää itseämme. Niin yleistä kun onkin se, että sisäisesti koemme olevamme niin yksin ja eristettyjä omien tunteidemme kanssa. Koemme jokainen joskus sitä oloa, että "kukaan ei ymmärrä minua". Olemme katkeria tai ehkä surullisia siitä, ettemme tule ymmärretyksi. Syytämme tästä tilasta usein kaikkia muita paitsi itseämme. Pidämme muita ympärillämme olevia täysin sokeina näkemään sisäistä ahdistustamme tai kuuroina kuulemaan hätäämme. Luulemme, ettei kukaan voisi kuitenkaan ymmärtää - ja miten koskaan aidosti voiskaan ellemme anna siihen todellista mahdollisuutta.

Kuten ennenkin olen kirjoittanut, syntyy aito myötätunto siitä, että jollakin tavalla kykenee ymmärtämään toisen yksilön kokemusta. Tätä toistemme aitoa ymmärtämistä helpottaisi huomattavasti se, että olisimme avoimia ja rehellisiä itse omille tunteillemme. Osoittaisimme rakkautta toinen toisiamme kohtaan sen kautta, että jakaisimme keskenämme nuo syvät ja kipeätkin tunteet. Auttaisimme näin toinen toistamme kohti tätä myötätuntoa. Suurempaa lempeyttä ja hyväksyntää. Alkaisimme vähitellen käsittää, että kaikki se "tunneköyhyys" ja ihmiskunnan "kylmyys" onkin vain heijastusta siitä, miten vähän olemme itse yhteydessä omiin tunteisiimme.

Omakohtaisena kokemuksena on ollut se, että tunneköyhyydestä kasvaminen kohti oman itsensä avointa ja rehellistä ilmaisua on koko elämän mittainen prosessi. Osa ihmisyyttä ja ihmisenä kasvua. On niin helppoa latoa kaikki tunteet samaan nippuun, vaikka sen yleisen "pahan olon" tai pelon tunteen alle. Kätkeä osaksi jotakin epämääräistä kasaa joka on helpompi hyväksyä. Sanoa vain, että ei voi mitään, kun pelottaa. Tai minkäs teet, kun on koko ajan paha olo ja ahdistaa.

Tässä kohtaa pitäisikin kenties soveltaa taas sitä toista itselleni kovin rakasta opetusta. Laadunhallinnan ja työhyvinvoinnin näkökulmaa. Samat periaatteet toimivat monessa eri elämäntilanteessa. Että ei se auta lainkaan, vaikka kuinka moni sormella osoittaisi sitä vallitsevaa lantaläjää. Siinä se jököttää yhä vuoden tai kymmenenkin vuoden päästä, ellei yksilönä jokainen ota sitä talikkoa käteen ja ala lappaa. Omat tunnekasan syöverit on vain "lapioitava esiin" pala kerrallaan. Niin se lantakasakin pienenee. Pikku hiljaa. Jos on vain yksi ihminen siinä ison kasan äärellä lapion kanssa heilumassa, niin saattaa kestää vähän pidempään, jotta maa alkaa näkyä taas kasan alta. Parempi olisi, että tuota yhteistä isoa kasaa lapioitaisiin yhdessä. Toinen toistamme auttaen ja tukien. Vaikka välillä vähän tulisikin kuraa silmille. Ja hyvä on myös muistaa, että lapiohommissakin on ne lakisääteiset hengähdystauot ja että lomankin voi pitää aina silloin tällöin. Jotta jaksaa sitten myöhemminkin taas lapioida. Tässä maailmassa ei ole pelkoa siitä, että itsensä kanssa työt loppuisivat kesken. Korkeintaan aika, jos aloittaa kaivuuhommat vasta ikäihmisenä.

Avainsanat: tunteet, tunneköyhyys, itsensä kanssa kasvaminen, lapsen kasvatus