Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Share |

Tähtisilmä

 

Minun nimeni on Sofia ja asun tavallisessa talossa äidin, isän ja pikkuveljen kanssa. Kerron teille nyt ihmeellisestä tapahtumasta, jota en varmasti ikinä tule unohtamaan. Olin tuolloin kuusivuotias. Olin odottanut tulevaa syksyä jo keväästä asti koska silloin pääsisin vihdoin kouluun ensimmäiselle luokalle. Kouluun meno oli mielestäni valtavan jännittävää ja toivoin hurjasti, että syksy tulisi jo pian. Tuona ihmeellisenä kesänä sattui kuitenkin niin, että sairastuin miltei heti kesän alussa ja jouduin makaamaan vuoteessani useita viikkoja. Aika tuntui matelevan, jokainen päivä tuntui ikuisuudelta ja jokainen tunti yhtä pitkältä kuin joulupukin odotus aattoiltana.

 Sitten eräänä tavallisena iltapäivänä, kun makasin kuumeisena ja tuskaisena vuoteessani tapahtui jotakin ihmeellistä. Katselin uupunein silmin sänkyni vieressä olevasta ikkunasta ulos. Taivas oli sininen ja pilvetön ja ylhäällä kaartelivat pääskyset. Mieleni olisi tehnyt ulos leikkimään ja nurmikolle makaamaan ihanaan auringon paisteeseen. Yhtäkkiä kuulin ikkunan takaa vaimeaa koputusta. Kuin lintu tai orava olisi pyrkinyt sisään ikkunalaudalta. Katsoin tarkemmin ikkunalaudalle ja voitteko uskoa, siinä istui pieni olento. En oikein osaa kuvailla miltä hän näytti mutta valtavan kaunis pieni hahmo koputti uudelleen ikkunaani. Hän puhui lempeällä ja jollain oudolla tavalla tutulla äänellä. ”Ole kiltti ja avaa ikkuna”, hän sanoi. ”Älä pelästy Tähtisilmä, olen ystäväsi.” Tämä pieni olento katsoi minua suoraan silmiin ja oli niin kaunis ja ystävällisen näköinen, etten osannut edes pelästyä. Avasin ikkunaluukun raolleen ja hän kiipesi sisäpuolelle.

 Hetken vain istuimme ja katselimme toisiamme sanomatta sanaakaan. Oli vaikea sanoa oliko pieni ystäväni tyttö vai poika tai edes sitä, että oliko hän lapsi vai aikuinen. Hän oli täynnä valoa ja lempeyttä. Kuin pieni keijukainen mutta jotenkin hämmästyttävän inhimillinen, eikä hänellä ollut siipiä niin kuin olisi keijukaisella voinut kuvitella olevan. ”Kuka sinä olet?” kysyin lopulta ja hämmästelin yhä mielessäni tuon pienen olennon kauneutta. Hän katsoi minua tiiviisti silmiin ja kertoi olevansa oppaani tässä ajassa ja tulleensa viemään minut pienelle matkalle, jos vain haluaisin lähteä hänen mukaansa. En oikein tiedä olinko unessa vai valveilla, sillä niin todelliselta tämä kaikki silloin tuntui. Epäröin hetken mutta lopulta uteliaisuuteni voitti ja sanoin lähteväni mielelläni hänen matkaansa. Tämä pieni olento tarttui minua kädestä ja talutti kohti ikkunaluukkua. ”Sulje silmäsi hetkeksi”, hän kehotti lempeästi ja tästä alkoi mitä huimin matka, jonka olen ikinä kokenut.

 Tunsin miten jalkani kohosivat irti lattiasta ja tartuin yhä tiukemmin kädestä tätä pientä olentoa, joka oppaakseni oli esittäytynyt. Hassua, etten koskaan saanut vastausta siihen, mikä hänen nimensä oikeastaan oli. Tämä kaunis olento kutsui minua Tähtisilmäksi ja hänen olemuksensa huokui suurta rakkautta ja lämpöä. Kuljimme käsi kädessä halki monenkirjavien valojen, kirkkauden ja pimeyden vaihdellessa kuin olisimme tehneet matkaa jossain linnunradan tuolla puolen. En oikein osaa sanoa sitäkään lensimmekö me ilmojen halki vai leijuimmeko vain täysin paikallaan ja maailma ympärillämme oli se joka liikkui. Tunsin olevani höyhenen kevyt ja täynnä kuplivaa iloa ja jännitystä.

 Lopulta ystäväni otti kiinni molemmista käsistäni ja sanoi lempeästi: ”Avaa silmäsi, olemme perillä.” Hitaasti avasin silmäni ja yllätyksekseni huomasin, että olimme saapuneet vain noin kilometrin päässä kodistani sijaitsevan koulun pihaan. Piha oli täynnä leikkiviä iloisia lapsia. Tunsin, että katselimme näitä tuttuja maisemia ja lapsia kuin itse olisimme olleet näkymättömiä tai vain osa raitista ulkoilmaa. Kukaan pihalla ei tuntunut havaitsevan meidän seisovan siinä pihan keskellä käsi kädessä. ”Muistatko, kun pelasit polttopalloa tässä pihalla välitunnin aikana ja teillä kaikilla oli niin hauskaa, että olitte pakahtua riemusta? Muistatko miten tapasitte ystäväsi Millan kanssa?” kysyi olento vierelläni. Hämmennyin ja vastasin, ”…minähän vasta menen kouluun tulevana syksynä…” Mutta, kun oikein ajattelin asiaa minusta alkoi tuntua, että toden totta, jollakin oudolla tavalla minä muistin! Muistin kuinka Milla tuli luokseni ja otti minua kädestä ja talutti keinumaan pihan perällä olevien rengaskeinujen luo. Ja niin kummallista kuin se onkin, muistan myös miten aina koulutunnin aikana odotimme innolla välituntia, jolloin sai juosta ja leikkiä pihamaalla. Ja kuinka pelasimme porukalla polttopalloa aurinkoisina syyspäivinä ja meillä oli niin hauskaa, että nauroimme vatsamme kipeiksi. ”Mutta miten voin tietää tästä kaikesta?” kysyin ja katsoin ihmeissäni pientä kaunista ystävääni. Hän piti minua yhä kädestä ja hymyili vain salaperäisesti. ”Tulet muistamaan vielä paljon enemmänkin tulevasta elämästäsi”, hän sanoi lopulta lempeästi ja kehotti minua jälleen sulkemaan silmäni. Aloimme jälleen matkata halki ajan valojen ja pimeyden vaihdellessa.

 Kun pysähdyimme, tunsin heti nenässäni ihanan tuoksujen tulvahduksen. Joulun tuoksu! Näin edessämme olohuoneemme, jossa seisoi kaunis vihreä joulukuusi ja lattialla oli kasa auki revittyjä lahjapapereita. Kaikkialla tuoksui piparkakuille ja joulupöydän herkuille. ”Mitä nyt muistat?” kysyi pieni olento iloinen pilke silmäkulmassaan. Suljin vielä hetkeksi silmäni ja tunnustelin muistaisinko jotakin. Yhtäkkiä silmäni revähtivät auki ja hihkaisin: ”Kyllä! Kyllä minä muistan miten lauloimme ja tanssimme pikkuveljen kanssa kuusen ympärillä ja avasimme lahjapaketteja, jotka olivat salaperäisesti ilmestyneet kuusen alle. Olin pakahtua onnesta, kun avasin suurta lahjapakettia, josta paljastui upea nukkekoti. Juuri sellainen kuin olin aina toivonut. Nukkekoti oli kaunis puinen talo, jossa oli neljä huonetta ja kussakin huoneessa oli muutamia huonekaluja. Ihan kuin oikeassa talossa. Ja kaksi pientä nukkea myös, joilla oli oikeat pikkuruiset vaatteet yllään. Muistan myös miten onnellisilta olivat isä ja äiti näyttäneet, kun istuimme jouluiltana kynttilän valossa katselemassa ulkona siintävää tähtitaivasta. Muistan miten veljeni kanssa hihkuimme riemusta, kun taivaalla näkyi tähdenlento ja miten toivoin tähdenlennon nähdessäni, että pieni oppaani olisi jälleen vierelläni. ”Hienoa rakas Tähtisilmä” kuulin jälleen lempeän äänen vierelläni sanovan. Oli tullut aika jälleen jatkaa unohtumatonta matkaamme.

 Matkan teko alkoi tuntua jo melkein kotoisalta ja tuskin maltoin odottaa mihin seuraavaksi päätyisimme. Pieni kaunis oppaani piti minua yhä hellästi kädestä ja ajattelin, miten käsittämättömän turvallinen oloni saattoi olla vaikka kaikki se, mitä olin kokenut oli niin ihmeellistä ja outoa eikä minulla ollut aavistustakaan mihin paraikaa olimme matkalla. Tällä kertaa matkaa kesti jonkin verran kauemmin kuin parilla edellisellä taipaleella. Olin innoissani mutta samalla hyvin levollinen tietäessäni, että mitä tahansa määränpäässä odottaakin, jollain oudolla tavalla olin kaiken jo kokenut. Kuin aika olisi menettänyt järjestyksensä tai hävinnyt kokonaan tehdessämme näitä huimia siirtymiä.

 Pysähdyimme lopulta johonkin suureen saliin. Aistin tilan olevan valtava koska kaikki äänet kaikuivat lempeästi ja kauniisti salin seinistä. Avasin uteliaana silmäni ja huomasin, että seisoimme suuressa konserttisalissa. Pieni ystäväni piti minua yhä kädestä ja talutti minut istumaan katsomoon noin puoliväliin penkkirivistöä. Istuuduin ja aloin jälleen tunnustella syntyisikö mitään muistikuvia tästä tilasta tai hetkestä, jossa nyt olimme. Aluksi ei tuntunut muistuvan mitään. Kuin olisin yrittänyt muistella jotakin hyvin kaukana menneisyydessä tapahtunutta asiaa ja olisin jo ehtinyt unohtaa kaikki yksityiskohdat kyseisestä hetkestä. Sitten oivalsin äkkiä, että kaikki oli juuri päinvastoin. Olin todistamassa jotakin tilannetta hyvin pitkällä tulevaisuudessa. Muistikuvat alkoivat tulvia mieleeni kuin sumu olisi hälvennyt joen yltä. Muistin kuinka kaunis nuori nainen käveli arvokkaasti lavalle ja otti esiin kotelosta vanhan puisen soittimen. Viulun, sehän se oli. Nainen nosti määrätietoisesti viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Hän soitti taivaallisen kaunista musiikkia lempeästi ja taitavasti. Musiikin rakkaudellinen sävel sai minut hetkeksi lumoihinsa ja kuuntelin noita tuttuja säveliä lähes henkeäni pidätellen. Sitten havahduin äkisti: sehän olen minä itse tuolla lavalla! Minun viuluni on tuo, joka soi niin käsittämättömän kauniisti, etten ole eläissäni mitään niin kaunista kuullut. Liikutuksen kyyneleet alkoivat vieriä pitkin poskiani ja ihailin kaikkea tätä tuntien samalla valtavaa kiitollisuutta sydämessäni. Kiitin hiljaa mielessäni yhä uudelleen tästä kauniista hetkestä ja siitä, että olin saanut kokea tämän ihmeellisen matkan. Puristin tiukasti pienen oppaani kättä ja hän katsoi minuun jälleen täynnä lempeyttä ja valoa: ”Kuinka upean tulevaisuuden oletkaan itsellesi muistellut rakas Tähtisilmä. Olen valtavan ylpeä sinusta”, hän sanoo hiljaa.

 Tämän sanottuaan pieni kaunis ystäväni irrotti hitaasti kätensä omastani ja tunsin kuinka aloin pudota alaspäin. Kiepuin hetken aikaa ympäri valon ja pimeyden kuilua ja vähitellen huomasin vain pehmeästi leijuvani ilmassa. Samassa kuulin äitini lempeän äänen vierelläni: ”Sofia, heräähän jo. On aika mitata kuumeesi ja juoda jotakin, ettet vallan kuihdu olemattomiin.” Avasin silmäni ja huomasin makaavani omassa sängyssäni, huoneessani tutun ikkunani vierellä. Pääskyset kaartelivat yhä pilvettömällä taivaalla, jota aiemmin olin ihaillut. Pieni kaunis oppaani oli poissa. Ei jälkeäkään hänestä tai siitä, että olisin missään matkalla koskaan ollutkaan. ”Ihmeellistä! Sinullahan ei ole enää lainkaan kuumetta”, kuulin äidin hämmästelevän vierelläni. ”Ja sinun silmäsikin loistavat taas kuin tähdet ja olet saanut jälleen väriä kasvoillesi”, äiti jatkoi kummasteluaan. ”Taidat sittenkin päästä aloittamaan koulun ajallaan rakkaani”, hän huokaisi onnellisena.

 Muistan aina sen elokuisen päivän, kun kävelin ensimmäistä kertaa koulun pihaan sinä syksynä täynnä iloa ja jännittynyttä odotusta. Vihdoinkin oli tullut syksy ja koulu alkoi. Reppu selässäni tuntui oudon suurelta ja tyhjältä vielä silloin. Kävelin päättäväisesti eteenpäin ja huomasin, että jollakin tavalla tutun oloinen tyttö käveli minun luokseni. ”Tule keinutaan!” hän hihkaisi ja otti minua kädestä. ”Minun nimeni on Milla, mikä sinun nimesi on?” hän kysyi ja talutti kohti pihan perällä olevia rengaskeinuja.