Ihmisyyden ankkuri

Keskiviikko 15.10.2025 klo 16.41

Olen viime aikoina pohtinut toistuvasti sitä, mihin tämä ihmiskunta on matkalla. Olemmeko tänä päivänä ja tulevaisuudessa edelleen juurtuneita ihmisyyden peruselementteihin sekä ihmiskunnan olemassaolon merkitykseen täällä maan päällä? Vai onko tämä nyt tuntemamme ihmisyys vähitellen katoamassa ja kehityksen myötä muuttumassa joksikin kokonaan toiseksi niin perustavaalaatuisesti, että nykyihmiskunta ajautuu sukupuuttoon tai lopulta luopuu omasta perusolemuksestaan? Ainakin minulle olisi suorastaan kauhistuttava dystopia ajatella olevamme matkalla kohti ihmisyyden perusolemuksen muutosta, jonka myötä syntyisi vaikka jokin uudenlainen teknologian ja ihmisyyden välimuoto, joka kehittyy vähitellen yhä kauemmaksi ihmisyyden juurista ja lopulta kohti pelkkää teknogiaa ja sen tuotantotaloudellisia tarpeita.

Voisiko seuraava todellinen disruptiivinen innovaatio (markkinavoimat mullistava uudistus tai muutos) olla se, että kehittäisimme ihmisyyteen perustuvan maadoittavan vastavoiman kaikenlaisille uusille disruptiivisille innovaatioille? Ja olisiko ylipäätään enää mahdollista se, että tulevaisuudessa pääsisi syntymään jonkinlainen ihmiskuntaa ja sen perusolemusta ankkuroiva ilmiö tai keksintö, jonka avulla aivan kaikki puhtaasti tuottavuutta ja markkinavoimaa kasvattavat innovaatioiden hyökyaallot saataisiin tasaantumaan vähemmän tuhovoimaisiksi jo ennen kuin disruptiivinen hyökyaalto pyyhkäisee ihmiskunnan taas mukaansa johonkin uuteen markkinavoimien tarjoamaan mullistukseen luomalla tyhjästä keksityn tarpeen, jota ilmankin pärjäisimme vallan mainiosti. Mikä olisi se innovaatio, joka pakottaisi jatkossa kaikki uudet innovaatiot kohti aitoa kestävää kehitystä, pitkäjänteistä tuotteiden käyttöikää ja ylipäätään perusteellista harkintaa siitä, onko jokin uusi tuote tai keksintö tarpeellinen?

Kehittämislähtöisenä ja luovana henkilönä en tietenkään vastusta kehitystä itsessään mutta haastan vain sekä itseäni että kenties muitakin täällä maailmassa pohtimaan sitä, miksi kaikki kasvussa oleva innovaatio- ja kehittämistoiminta on niin markkinavetoista sekä tuote- ja hyödykelähtöistä eikä juuri lainkaan ihmisyydestä, ajattelusta tai toimintakulttuurista sekä niiden tarpeista nousevaa. Maailmanlaajuisesti tuotetaan valtavat määrät ratkaisuja (tuotteita) markkinoinnin, myynnin, nopean tietoliikenteen ja kommunikaation sekä erilaisten tuotantoprosessien parantamiseen mutta aivan liian vähän ratkaisuja (keinoja) ihmisten hyvinvoinnin, toimintaympäristön turvallisuuden, ihmisten välisen aidon vuorovaikutuksen ja konfliktien ratkaisuvälineiden parantamiseen.

Mikä olisi se innovaatio, joka saisi meidät juurtumaan ihmiskuntana ja ihmisinä (yksilöinä ja yhteisöinä) takaisin ihmisyyden perusolemukseen? Tärkein innovaatio, jota ihmiskuntana tarvitsisimme olisi mielestäni sellainen, joka vahvistaisi kykyämme luoda aitoa yhteyttä toinen toisiimme ja omiin tunteisiimme, joka auttaisi meitä kohti sisäistä tasapainoa sekä kohti vahvempaa tunneälyä ja aitoa läsnäoloa ihmisyyden kaikilla osa-alueilla. Tarvitsisimme ankkurin, joka pitää meidät kiinni ihmisyydessä, älyllisessä rakentavassa vuorovaikutuksessa sekä pyrkimyksessä kestävään hyvään. Tätä ankkuria etsiessäni olen tänä vuonna mm. luopunut sosiaalisen median eri kanavista ja pyrkinyt niiden selailun sijaan tapaamaan enemmän ystäviäni ja vaihtamaan kuulumisia aiempaa enemmän viestein tai puheluin.

Tällä ankkurin etsinnällä ja pohdinnallani kehityksen "vastavoiman" tarpeesta tarkoitan kai myös jotakin sellaista ihmisten ajattelutavan totaalista muutosta, jossa ihmiskunta yksinkertaisesti väsyy jatkuvasti kiihtyvän kehityksen vauhtiin sekä liiallisen teknologiakeskeisyyden luomaan talouden ja tuottavuuden vaatimusten tilaan. Mitä enemmän olen tätä ajatusta maistellut, en pidä ollenkaan mahdottomana sitä, että jossakin lähihtulevaisuudessa yhä useampi yksilö alkaa tietoisesti etsiä itselleen sopivia vaihtoehtoja irtautua vallitsevasta teknologiariippuvuudesta sekä 2000-luvun valtavirrasta, jossa ihmiskunta heittelehtii kaikenlaisten uusien teknisten laitteiden, tietojärjestelmien ja ohjelmistojen vietävänä kuin lautalla ajelehtivat lampaat valtameren aalloilla. Tätä loputtomien teknisten innovaatioiden ja keksintöjen jatkuvasti kiihtyvää sarjatulitusta saatetaan toisaalla kutsua dynaamiseksi teknologian kehitykseksi, uusien trendien harjalla pysymiseksi tai teknologia- ja tuotantotaloudelliseksi kasvuksi, jolle luodaan loputtomasti uutta maaperää, koska ilman ostovoimaa tämä disruptiivisten innovaatioiden tulva alkaisi pian hyytyä ja ihmiskunnan vauraimmat teknologiamiljardöörit saattaisivat köyhtyä ajan saatossa monimiljonääreiksi.

Elämmekö parhaillaan teknologisen ja synteettisen maailman kehityksen lakipisteessä, josta on suunta vain joko taaksepäin johonkin jo aiemmin vallinneeseen ihmiskunnan kehityksen tilaan tai vaihtoehtoisesti hyppäys tuntemattomaan eli siirtymä kohti jotakin kokonaan uutta teknologian ja ihmisyyden välimuotoa, joka on väistämättä jotakin aivan muuta kuin aiemmin tuntemamme ihmiskunta, jossa ihmisyyttä määrittävät kyky tunteisiin, älykkyyteen, luovuuteen ja myötätuntoon. Nykytilaa ihmetellessäni olen monesti pohtinut sitä, mikä lopulta erottaa ihmisen koneesta tai tekoälyn aidosta älykkyydestä.

Mitkä ovat ne tekijät, jotka ankkuroivat meidät ihmisyyden luontaiseen olemukseen? Mikä tekee ihmisestä ihmisen - ainutkertaisen yksilön ja osan maailmankaikkeuden elävää universumia? Ainakin tunteet ja kyky luoda tunteiden välityksellä yhteyttä ympäröivään maailmaan määrittävät minusta ihmisyyden olemusta. Myös tunneäly, kyky empatiaan ja myötätuntoon sekä henkisyys ja hengellisyys, joiden kautta ihmisyydessä on mahdollista kokea sellaisiakin ulottuvuuksia, joille ei ole sanoja tai tarvita jaettua yhteistä kieltä. Sanotaan, että kieli erottaa ihmisen muista elollisista olennoista mutta minusta keskeisin erottava tekijä on itseasiassa ihmisen kyky ilmaista syvimpiä tunteitaan, tuntemuksiaan ja ajatuksiaan myös ilman kieltä. Ihmisyyden olemus, joka pitää sisällään yksilöllisen ja ainutkertaisen näkymättömän sisäisen tilan. Ihmisyyttä ilmentävät myös monenlaiset ilmeet ja eleet sekä myötätuntoinen katse, jonka kautta voimme nähdä syvälle toinen toistemme sieluun, aistia hengen ja elämänvoiman läsnäolon toinen toisissamme. Voimme ymmärtää toisiamme ilman sanoja ja osoittaa rakkautta pelkällä olemuksellamme. Ihmisyyden perusolemusta ovat myös kaikki kokemukset, jotka syntyvät yksinkertaisesti siitä, että olemme osa ympäröivää luontoa, universumin ja fysiikan lakeja. Olemme osa jotakin suurempaa ja monimuotoisempaa kokonaisuutta.

Ajattelen myös niin, että yksi keskeinen ihmisyyden perustekijä on se, että voimme hyväksyä sen ettemme ymmärrä tai tiedä vielä kaikkea. Olemme osa täydellistä luonnon harmoniaa ja yhtäaikaa hyväksymme epätäydellisyyden olevan osa ihmisyyttä. Olemme vajavaisia ja se tekee meistä aitoja, uteliaita, oivaltavia ja oppivia olentoja. Etsimme totuutta ja mysteereitä ympäröivästä maailmasta, koska tiedämme ja tunnemme maailmassa olevan enemmän kuin mitä kykenemme aistimaan. Olemme aidosti älykkäitä olentoja, koska meillä on kyky olla aitoja toinen toisillemme, kykenemme kommunikoimaan sanoin, teoin, ajatuksin, tuntein, aistein ja yksinkertaisesti vain olemalla olemassa. Siitä hetkestä lähtien kun synnymme tänne ihmisyyteen, olemme tuhansin tavoin kommunikoivia, tuntevia ja intuitiivisesti ohjautuvia ja joka hetki kehittyviä jumalallisia taideolentoja eikä tähän pysty mikään teknologia tai tekoälysovellus.

Minä haluan elää maailmassa, jossa ihmisyyttä ja sen perusolemusta määrittävät tekijät ovat elämän ydintä. Haluan vaalia arvoja, jossa ihmisyyden monenlaiset muodot ovat tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti läsnä. Minulle ihmisyys on jokin sellainen maadoittava ankkuri, joka pitää elämän tärkeysjärjestyksen selkeänä, luo merkitystä koko olemassaololle. Olen ihmisyydessä, jotta oppisin itsestäni ja ihmisyyden eri puolista mahdollisimman paljon, ja jotta osaisin luoda yhteyttä, hyvyyttä sekä toivoa sinne, mistä siitä on puutetta. Ihmisyyden perusolemus on jotakin sellaista, jota en osaa ehkä selittää kovin hyvin mutta tiedän ja tunnen, että se on se todellinen ja ainoa tärkeä maaperä, jota minä haluan vahvistaa ja kasvattaa tässä maailmassa. Ihmisyys on minun ankkurini muutosten aallokossa.

Rakkauden ja totuuden suojakilpi

Maanantai 1.9.2025 klo 18.56

Tänään hämmästelin aamukävelyllä sitä, miten nopeasti täällä pohjoisessa syksyn merkit ovat ilmestyneet luontoon. Yläpuolellani joutsenet ovat jo tekemässä lähtöä matkalle etelään ja joen rannassa tutun metsikön syvän vihreät värit ovat vaihtuneet keltaisen eri vivahteiksi. Aamut ovat jo kovin viileitä ja kosteita. Luonto tietää valmistautua vääjäämättä lähestyvään talveen.

Hämmästelin aamulla myös sitä, miten tyyntä yhtäkkiä on. Kuin koko luonto pidättelisi hengitystään lähestyvän muutoksen edellä - odottaisi hiljaa ja tyynesti sitä, minkä tietää lähestyväksi. Koin kiitollisuutta siitä, että saan nauttia vielä hetken rehevästä jokirannasta ennen kuin aamut muuttuvat pakkasöistä rapeaksi ja kasvukausi kääntyy talvikauden lepotilaan.

Viime päivien yksityiset hiljentymisen hetket ovat jälleen painottuneet sisällöltään vahvasti ihmiskunnan rauhan ja tasapainon edistämiseen. Eilen tuntui kuin olisin heti mediatiiviseen tilaan asetuttuani jatkanut tuota heinäkuun lopussa tullutta visiota vastasyntyneen maailman hoivaamisesta. Jälleen koin kauniin minikokoisen maapallon lepäävän sylissäni kuin vastasyntynyt lapsi. Keinuttelin lempeästi tätä uutta ”maailma-vauvaa” käsieni kehdossa, lisäsin valokehon avulla kirkkautta sydämeni pyhään tilaan ja hoivasin tätä minimaapalloa kuin arvokkainta aarretta sylissäni.

Kiitin maailmankaikkeutta siitä, miten tyyni tasapaino ja kestävä rauha vallitsevat koko ihmiskunnassa, miten rakkauden energiat sulkevat syleilyynsä tämän pienokaisen, ja miten tämä hauras uusi maailma vahvistuu jokaisesta lempeästä kosketuksesta ja rakkaudellisesta katseesta. Meidän upea uusi maailmamme! Niin kaunis ja täynnä huikeaa potentiaalia tulevasta uudesta maailman järjestyksestä. Kuin lupaus tasapainosta ja kestävästä rauhasta. Minä suojelen sinua pienokaiseni, minä ravitsen ja hoivaan sinua hellyydellä. Hyväksyn sinut kokonaisena, yhä hauraana ja hapuilevana täällä fyysisessä ulottuvuudessa. Sinä olet täydellinen ja upea juuri sellaisena kuin olet. Rakastan sinua ja lupaan kulkea rinnallasi tukien ja arvostaen. 

Tämä visio saa minut yhä vahvemmin sitoutumaan tähän sieluani kutsuvaan tehtävään rauhan ja tasapainon ylläpitäjänä. Minun mieleni on täysin tyyni ja vakaa aina, kun palautan tämän mielikuvan tietoisuuteeni. Minä olen vastuussa tästä maailmasta: olen osa tätä kaikkea fyysisessä ulottuvuudessa ilmenevää - ihmisyydessä läikehtiviä ajatusten peilejä, mielen kipinöitä, erilaisten näkemysten yhteentörmäyksiä, myrskyjä ja auringon laskuja. Olen osa henkisyyden meren erilaisia muotoja, elämän aaltoja ja ikuisuuden tyyntä.

Tänä aamuna hiljentyessäni syntyi ihan uusikin visio tuohon rauhan teemaan liittyen. Muistin, miten edesmennyt ystäväni joskus vuosia sitten opetti minulle, miten voin suojautua itseeni kohdistuvilta hyökkääviltä tai epätotuudellisilta ajatuksilta luomalla ympärilleen energeettisen suojakilven, josta nuo kaikki negatiiviset ja pelkoon perustuvat ajatukset kimpoavat pois. Muistelen, että tuossa alkuperäisessä suojakilpi manifestaatiossa taisi olla sanoitettu ajatusten pois heijastuminen niin, että kaikki hyökkäävät tai negatiiviset ajatukset palaavat tuplasti voimakkaampina takaisin lähettäjälleen. Tämä sanoitus ei nyt tänä päivänä itselleni enää resonoi mutta tuota ajatusta voi varmasti soveltaa niin, että luon mielikuvissani maailman, jossa rakkauden ja totuuden suojakilpi suojaa kaikkia hauraita ja heikommassa asemassa olevia.

Aamulla kuvittelin esimerkiksi Ukrainan sota-alueiden tueksi voimallisen totuuden ja rakkauden suojakilven, josta aivan kaikki pelkoperusteiset, negatiiviset, elämää vahingoittavat tai hyökkäävät toimet jotakin olevaa (yksilöä, yhteisöä, yhteiskuntaa, valtiota jne.) kohtaan heijastuvat pois ja palaavat energiana maan ytimeen. Nuo rakkauden suojakilvestä heijastuneet tuhoavat toimet muuttuvat maan keskipisteessä ravinnoksi nälkää näkeville ja ratkaisuiksi kohti kestävää rauhaa. Ajattelen, että tällainen rakkauden suojakenttä voisi sulkea koko maapallon sisäänsä, jolloin jokainen ihmisyydessä luotu hyökkäys ja vahingoittava toimi muuttuisi hyvinvointia ja tasapainoa ylläpitäväksi voimaksi - riippumatta siitä kenen toimesta hyökätään tai ketä kohtaan hyökätään.

Kun jokainen fyysisen maailman ajatus, teko ja toimi on vain maailmankaikkeudessa tasapuolisesti virtaavaa energiaa, sen muuttaminen toiseksi on mahdollista. Tämä rakkauden ja totuuden suojakilven visio tuntui asettuvan osaksi tuota aiempaa uuden minimaailman hoivaamisen ja ravitsemisen kokemusta. Oma tulkintani tuosta on sellainen, että kun hoivaamme lempeyden ja rakkauden katseen läpi koko tätä vallitsevaa ihmisyyttä ja maailman tilaa, ne vähitellen muuttuvat uudeksi.

Mitä vapaammin energia virtaa ihmisyyden eri ulottuvuuksista takaisin äiti maan kohtuun, sitä enemmän energiaa muuttuu takaisin rakkauden energiaksi uuden parhaillaan syntyvän maailman järjestyksen tueksi sekä oikeudenmukaisen, tasapainoisen ja kestävän kehityksen ravinnoksi. Synnytämme ja hoivaamme kaikki yhdessä tätä uutta ”minimaailmaa” sekä luomme yhdessä uudenlaiset kestävät olosuhteet rauhalle ja tasapainolle. Vanhan maailmanjärjestyksen pohjalta vain muutamat ihmisyyden olennoista käyvät neuvotteluja ja pyrkivät keskenään sopimaan rauhasta, mutta todellisuudessa meillä jokaisella on vastuu ja velvoite olla osa tätä muutosta. Jokaisen meistä tehtävänä on kannatella rakkauden kilpeä tässä muutoksen ajassa ja katsoa uuden maailman kehittymistä lempeydellä, luottamuksella ja tyyneydellä.

Sinä olet täydellinen ja upea juuri sellaisena kuin olet. Rakastan sinua ja lupaan kulkea rinnallasi tukien ja arvostaen. Sinä upea uusi maailmamme!

Rakkauden läpivalaisu

Sunnuntai 27.7.2025 klo 16.30

Onpa ollut erikoinen kesä niin fyysisesti kuin energiamaailman puolella. Viime päivinä on jälleen ollut pakottava tarve hiljentyä rauhan ja tasapainon ylläpitämisen äärelle. Jo useana päivänä on tuntunut aivan välttämättömältä hiljentyä yhä uudelleen ja uudelleen ihmiskunnan tasapainon ja kestävän rauhan edistämiseksi. Kuluneet kolme viikkoa olen ollut poikkeuksellisen sairaana - kuumeen ja rajun flunssan vuoksi oikeastaan täysin levossa. Fyysisen kehon totaalinen lepo on kaikesta kurjasta olosta ja voimattomuudesta huolimatta suonut minulle mahdollisuuden kuunnella aiempaa tarkemmin henkistä sisäistä tilaani ja näkymättömän maailman ohjausta. Olen usein löytänyt itseni käymästä lempeitä keskusteluja sielutasolla eri ihmisten kanssa sekä huomannut rukoilevani useammin kuin aikoihin.

Näinä erikoisina aikoina tuntuu usein siltä, että maailmankaikkeus tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen ihmiskunnan tasapainon ylläpitämiseen ja kestävän rauhan rakentamiseen. Olen kokenut tämän tuen tarpeen mm. siten, että monesti hiljentyessäni ovat erilaiset rukouksenkaltaiset sanat virranneet mieleeni kuin itsestään. Myös monet visuaaliset mielikuvat ovat olleet läsnä hiljentyessäni ja luoneet selkeyttä siitä, miten tasapainoa voisi ajatuksin vahvistaa täällä ihmisyyden ulottuvuudessa. Osa näistä kokemuksista on olleet vähän hassujakin mutta haluan silti niitä jakaa tänne, mikäli joku muukin tuntisi näiden ajatusten kutsuvan itseään hiljentymään tai liittymään rauhan energioiden ylläpitäjien joukkoihin.

Yksi kesän aikana toistuvista teemoista näiden hiljentymissessioiden aikana on ollut kiitollisuus. Olen kiittänyt lukuisia eri ihmisiä elämässäni siitä, mitä he ovat minulle täällä ihmisyyden matkalla opettaneet. Olen kiittänyt maailmankaikkeutta kaikista sellaisista ihmissuhteistani, joiden myötä olen kokenut rakkautta ja olen tullut hyväksytyksi omana itsenäni. Olen myös alkanut aiempaa useammin rukoilla anteeksiantoa sellaisilta sieluilta, joita en ole osannut kohdata elämässäni tasapainoisesti, rakkaudellisesti ja aidosti hyväksyen. Olen kiittänyt maailmankaikkeutta siitä, että ihmiskunta ja sen tuntema maailma lepää rakkaudellisten voimien suojeluksessa. Olen kiitollinen siitä, että olemme joka hetki rakastettuja ja yhdessä täällä samalla rakkauden kämmenellä. Tästä mielikuvasta saan usein lohtua arjen suruissa tai yksinäisyydessä.

Toinen tärkeä aihe kuluneina viikkoina on ollut tasapainon vahvistaminen - niin sisäisessä maailmassa yksilöinä kuin koko maailmankaikkeuden tasolla laajasti. Tänään koin vahvan vision siitä, miten jokainen sielu voisi luoda pieneltä osaltaan lisää tasapainoa tänne fyysiseen maailmaan. Visio pohjaa oikeastaan siihen, miten energiatasolla kaikki ihmiskunnassa oleva ylimääräinen fyysinen materia kuten poisheitetty tavara, ylijäämäruoka tai vaikkapa ylimääräinen rasva tässä omalla keskivartalollani on lopulta vain paikoilleen jumittunutta energiaa, jonka voimme helposti visualisoida hyötykäyttöön. Visiossa tämä kaikki jollekin ylimääräinen fyysinen energia muuttuu yksinkertaisesti ajattelemalla sitä loputtomasti virtaavaksi elämän voimaksi: ravinnoksi, puhtaaksi juomavedeksi ja hoitotarvikkeiksi alueille, jossa ihmiset näkevät nälkää ja puutetta. Kuin kierrätystä ja uusiokäyttöä mutta energiatasolla toteuttaen. Luon tätä ajatusta siten, että päästän ensin irti kaikesta tarpeettomasta energiasta kehossani ja kuvittelen sitten kaiken tuon aineksen virtaavan eri värisinä energioina esimerkiksi sodan runtelemille alueille ravinnoksi. Ylijäämäenergia virtaa näkymättöminä puroina yltäkylläisyydestä puutteen alaisille alueille ja ravinnoksi sitä eniten tarvitseville.

Tänään hiljennyin jälleen näiden mainittujen teemojen äärelle aamupäivän viileinä tunteina. Kiitollisuuden, tasapainon ja kestävän rauhan vahvistamiseksi ihmiskunnassa. Aivan ensimmäiseksi taisin tuntea voimakasta kipua oikealla alavatsallani ja sijoitin käteni vatsalleni niin, että toinen käsi lepäsi tuon kipukohdan yläpuolella oikealla ja toinen käsi vasemmalla vatsan alapuolella. Tunsin energian virtaavan noin vapaammin ja yhtäkkiä tuntui kuin käsieni välissä olisi levännyt koko maailma. Pitelin tätä minikokoista maailmaa sylissäni lempeästi kuin vastasyntynyttä lasta hoivaten, hellien ja hyväksyen. Tämän mielikuvan myötä tunsin, miten tasapainoinen ja rakkaudellinen energiavirta kulki minun lävitseni - sykkien maan kohdun rytmissä, puhdistaen sydämeni ja kohoten yhä ylemmäs minun päälakeni yläpuolelle. Sisäinen valo ja rakkaudellinen voima vahvistui ympärilläni virtauksen jatkuessa. Tämän syvästi puhdistavan virtauksen jälkeen koin vahvaa ohjausta nostaa käteni yhteen liitettynä rintakehälleni. Pyysin tässä vaiheessa kaikkeuden rakkaudellisimpia voimia ohjaamaan minua ja tukemaan siinä, mikä on tarkoitus tapahtua. Tunsin syvästi tarvetta rukoilla kaikkien sota-alueilla kärsivien viattomien sielujen puolesta, kiitin maailmankaikkeuden rakkaudellisia voimia siitä, että jokainen haavoittuvassa asemassa oleva saa suojelusta ja perustarpeiden turvaa sekä uskoa parempaan huomiseen. Rukoilin myös sen puolesta, että ihmiskuntaa tuettaisiin kaikin mahdollisin tavoin kohti oikeudenmukaista ja kestävää rauhan tilaa. Kohti maailmanlaajuista vakautta, tasapainoa ja rauhaa.

Tämän jälkeen tunsin aivan yllättäen valtavan voimallisen energian koskettavan sydäntäni. En aluksi aistinut mitään sanoja tai kuvia mutta rakkaudellinen voima sai kyyneleeni virtaamaan valtoimenaan. Tunsin miljoonien ihmisten surun ja epätoivon vyöryvän sydämeeni. Kuin suurimman ja syvemmän surun meren, jollaista en osaa edes kuvailla. Tämän jälkeen tunsin, miten minun molemmat käteni nostettiin jonnekin korkealle ylös pääni yläpuolelle ja ne olivat yhä yhteen liitettyinä, kuin toisiinsa sidottuina. Myös kasvoni kääntyivät kohti taivasta ja koko kehoni alkoi täristä virtaavan energian voimasta. Sitten yhtäkkiä nämä sanat tulvivat mieleeni: Olen valmis astumaan sinun valoosi ja voimaasi, olen valmis toteuttamaan elämäntehtävääni. Tuntui kuin olisin roikkunut käsistäni jossakin korkealla ilmassa ja muu kehoni olisi vain jähmettynyt paikoilleen. Rakkauden voima ja valo koskettaa jokaista valtaansa väärin käyttävää sielua juuri tällä hetkellä. Valo ja rakkauden voima läpivalaisee ihmiskunnan pimeyden sekä puhdistaa pois kaikki epätasapainoa lisäävät ja egolähtöiset pyrkimykset. Kaikki sellaiset valtaapitävät tahot, jotka omien etujensa tavoittelun nimissä tuhoavat tätä fyysistä maailmaa sekä ylläpitävät kaaosta ja viattomien kärsimystä, tuntevat sydämessään juuri nyt tämän rakkauden läpivalaisevan voiman - valon, joka tekee heissä näkyväksi kaiken salatun pimeyden. Tuo voima ravistelee kuin maanjäristys tai salamanisku, irrottaen heistä kaiken sen kuonan, joka tuota egoistista pimeyttä ylläpitää. Näiden sanojen jälkeen tuo syvä rakkauden läpivalaiseva voima jatkoi yhä virtaamistaan jonkin aikaa enkä kyennyt muuta kuin itkemään ja antautumaan tuolle kokemukselle.

En osaa sanoa kauanko tuo kokemus kaikkiaan kesti mutta lopulta kaiken tunnekuohun ja tärinän hellittäessä myös kehoni alkoi taas rentoutua ja tunsin sydämessäni suurta tyyneyttä ja rauhaa. Fyysisesti olin vielä pitkään aika uupunut tästä kokemuksesta ja tämä voimallinen sisäinen matka jäi koko päiväksi pyörimään mieleeni. En ole varma onko tällä kokemuksella mitään yhteyttä aiempaan hiukan vastaavaan voimalliseen kohtaamiseen rakkauden voimien kanssa mutta myöhemmin mieleeni nousi sekin seikka, että aika tarkalleen 16 vuotta sitten olimme minun osaltani viimeiseksi jääneellä matkalla Glastonburyyn, jossa koin ensimmäisen kerran koskaan hyvin voimallisen rakkauden virran kulkevan lävitseni siten, etten kyennyt tuossa hetkessä omaa kehoani lainkaan hallitsemaan tai päästämään irti tuon energian voimasta kuin vasta pidemmän ajan kuluttua. Liekö sattumaa vai uudelleen syntymän hetket taas käsillä?

Näky uuden maailman synnystä

Sunnuntai 29.6.2025 klo 18.54

Hiljentyminen omassa yksinäisyyden kuplassani on ollut arvokasta ja tärkeä osa sisäisen tilani selkeytymistä. On tarjoutunut mahdollisuus löytää jälleen uudenlaisia oivalluksia siitä, missä ihmiskuntana olemme juuri nyt ja mitä tämä tässä ajassa koettu fyysisen maailman myllerrys henkisestä ulottuvuudesta käsin tarkasteltuna merkitsee. Kaikki mitä seuraavassa tekstissäni kuvaan perustuu omakohtaiseen kokemukseeni ja tuosta kokemuksesta tekemääni vapaaseen tulkintaan.

Kuluneen parin viikon aikana on vallinnut vahva kutsu hiljentyä sekä ollut voimakas tarve pitää aina hiljentyessä lahjaksi saamani kristalli vasemmassa kädessäni. En osaa tätä vallinnutta tunnetta sen paremmin selittää. Aiemmin tällä viikolla tunsin voimakasta ohjausta kesken työpäivän pysähtyä ja jättää kaikki sillä hetkellä mielessä olleet asiat ja tehtäväni kesken. Tunsin suorastaan pakottavaa tarvetta antautua jonkin korkeamman ohjaukselle. Energioiden kutsu tuntui epätavallisen voimalliselta, joten päätin tietoisesti aloittaa hiljentymisen aktivoimalla valokehoani. Lisäsin sisäistä valoani kirkkaammaksi ja tunsin ohjausta esittää kutsu liittyä mukaan tälle hiljentymisen matkalle kaikille, jotka sydämessään tuntevat vetoa ihmiskunnan rauhan tilan ja tasapainon ylläpitämiselle.

Energiat kuljettivat minut lähes saman tien sydämeni pyhään tilaan, täysin tyyneen ja valoisaan sisäiseen kammiooni, jossa jatkoin edelleen valokehon voimistamista. Minut valtasi tunne siitä, että juuri tässä hetkessä olen täysin ehyt, kokonainen ja valo joka kauttani virtaa läpäisee kaiken. Mieleeni tulvivat jälleen mantran lailla sanat, jotka toistuivat hiljentymisen aikana useaan kertaan: "Me olemme maailman tasapaino, me olemme ihmiskunnan rauha, me yhdessä olemme armollisuus." Koin myös syvää kiitollisuutta siitä, että maailmassa vallitsee kestävä tasapainon ja oikeudenmukaisen rauhan tila. Kiitin mielessäni siitä, että maailmankaikkeuden korkeimmat rakkaudellisimmat voimat ovat läsnä ja rakkaus on kaikenkattavaa ja syvästi armollista. Kaikki se, mikä on tarkoitus, on juuri nyt tapahtumassa ihmiskunnassa. "Me olemme rakkauden kämmenellä ja suojeluksessa joka heti".

Samanaikaisesti, kun nämä sanat virtasivat tietoisuuteeni näin yllättäen voimakkaan näyn, jossa maapallo lepäsi kahdella avoimella kämmenellä. Maapallo muuttui ensin läpinäkyväksi, ikään kuin tyhjäksi palloksi, jonka sisälle muodostui ensin kaksi vastakkaista pistettä sijoittuen pallon halkaisevalle keskilinjalle vaakatasossa. Sen jälkeen samanlainen kahden pisteen välinen halkaisija muodostui pystysuuntaan ja tämä jana ristesi keskeltä ensimmäistä vaakatasaossa olevaa halkaisijaa. Näistä neljästä pisteestä muodostui siten tasasivuinen neliö vaakatasoon pallon keskelle. Kun pallo alkoi pyöriä hitaasti ja tasaista vauhtia paikallaan, sen ylin ja alin lakipiste yhdistyivät ensin toisiinsa ja sitten tuon vaakatasossa olevan neliön kuhunkin kulmaan. Näin muodostui ikään kuin tasasivuinen timantti tuon läpinäkyvän pallon sisälle. Pallon tasapainoa ja hallittua liikettä vaikuttivat kannattelevan nuo kaikki kuusi pistettä tasavahvoina. Neljä keskenään tasavavaa pistettä vaakatasossa ja kaksi vastakkaista tasavahvaa pistettä pystyakselilla.

Jälleen nuo aiemmat sanat tulvivat mieleeni: "Me olemme maailman tasapaino, me olemme ihmiskunnan rauha, me yhdessä olemme armollisuus". Tuo näky oli pysäyttävän voimakas ja hyvin kaunis. Symmetrinen ja esteettisesti harmoninen kuva, joka säteili voimakasta valoa. Parin päivän pohdiskelun jälkeen olen tulkinnut tuota näkyä niin, että se voisi kuvastaa sitä maailmanjärjestyksen muutosprosessia, jota ihmiskunta juuri nyt käy läpi. Maailma on muuttumassa aiemmasta kahtiajakoisesta ja vahvasti polarisoituneesta asetelmasta kohti 6-napaista, tasapainoisempaa ja aiempaa vakaampaa rauhan tilaa. Olemme matkalla kohti kestävämpää tulevaisuutta ja oikeudenmukaisempaa ihmiskunnan kehityskukua.

Perinteinen kahtiajakoinen itä-länsi akseli, joka on ihmisten mieliä jakanut vahvasti toisistaan erilleen kylmän sodan ajoista lähtien, on vaihtumassa ensinnäkin neljän tasavahvan ulottuvuuden dynaamiseksi uudeksi vallanjaon tasapainoksi. Sen lisäksi vallan tasapainon ja ihmiskunnan vakauden ylläpitämisen kannalta on äärimmäisen tärkeää tunnistaa myös samanaikainen voimapisteiden jakautuminen pohjois-etelä akselin välillä. Tämä vallitseva jännite ja tasapaino niin sanotun vauraan pohjoisen ja kehittyvän etelän välillä on välttämätön kriittinen tekijä, joka kannattelee ja ylläpitää aiemmin kuvattujen neljän valtapisteen välistä keskinäistä tasapainoa sekä koko maapallon harmoniaa. Ilman pystysuuntaisen voima-akselin tasapainoa, ei synny hallittua liikettä eikä uusi muodostuva vallan tasapaino ole kestävä.

Jopa polarisaatiota käsittelevä tutkimustietokin on osoittanut että, ääripäiden väillä vallitsevien tulehtuneiden suhteiden ja kärjistyneiden näkemysten hallittu purkaminen vaatii usein kahden ääripään väliin asettuvaa neutraalia osapuolta tai osapuolia, jotka eivät asetu tukemaan kumpaakaan ääripäätä, vaan tuovat polarisoituneiden ääripäiden välimaastoon jonkin riippumattoman näkökulman. Kenties jännitteitä puoleensa vetävän kokonaan uuden lähestymistavan tai asian, joka ei edusta kummankaan ääripään kantaa mutta on jollakin tavoin hyödyllinen molemmille. Ajattelen niin, että näyssä tuo kahden ääripään jakautuminen neljäksi edustaa juuri näiden väliin jäävien voimien vahvistumista siten, että syntyy aiempaa vahvempi useamman voimapisteen varaan rakentuva maailma, joka ei ole niin altis suhteiden kärjistymiselle.

Koen myös, että tämä kokemani näky oli jotenkin hyvin lohduttava ja ainakin itseäni se muistutti myös armollisuuden merkityksestä tässä ajassa. Kenties sellaisetkin vallanpitäjät, jotka suuruudenhulluudessaan kuvittelevat egoaan tai yhden ääripään näkemyksiä vahvistamalla hallitsevansa tätä maailmaa, ovatkin tosiasiassa niitä, jotka näin toimimalla heikentävät sopivalla tavalla sekä itseään että edustamansa ääripään asemaa ja voimaa, jolloin syntyy tilaa sekä mahdollisuus kasvaa niille, jotka ovat aiemmassa 2-napaisessa maailmassa olleet niitä aavistuksen heikompia osapuolia kuin kaksi valtaa pitänyttä voimallisinta ääripäätä.

Kahtiajakautunut itä ja kahtiajakautunut länsi muodostavat siis vallan uusjaossa yhteensä neljä uudenlaista tasavahvaa toimijavoimaa, jotka ovat kaikki yhteisesti jaetussa vastuussa pohjois-etelä askelin hallitusta liikkeestä, dynaamisesta yhteisestä kehityksestä samaan suuntaan sekä siitä, että kokonaisuus säilyy tasapainoisena. Kun nämä neljä uutta vallan toimijavoimaa löytävät toimivat keinot edistää kaikille neljälle yhteisiä pyrkimyksiä yhteistyössä, syntyy uusi tasapainoinen, vakaa ja kestävämpi maailmanjärjestys. Oleellista on se, ettei mikään näistä kuudesta voimapisteestä ala tietoisesti rikkomaan keskinäistä uutta vallitsevaa tasapainon tilaa, heikentämään toinen toistaan eikä mikään näistä neljästä toimijavoimasta jätä kantamatta osuuttaan vastuusta tasapainon ylläpitäjänä.

Vaikka tavallisen kansalaisen silmin voi välillä tuntua suorastaan hulluudelta tämä fyysisessä maailmassa ilmentyvä ja maailman valtioiden välillä vallitseva varustelu, voimasuhteiden osoittaminen ja uho, niin minulle tuon näyn myötä syntyi suorastaan ihmeellisen syvä tyyneys ja rauha siitä, että kaikki mitä tapahtuu on tarpeen, jotta uudenlainen kestävämpi sekä oikeudenmukaisempi maailma voi syntyä. "Me olemme rakkauden kämmenellä ja suojeluksessa joka heti". Uudenlaisen maailmanjärjestyksen synnytys on jo pitkälle edennyt, olemme lähes viimeisessä ponnistuksen hetkessä ja jokainen meistä osaltamme edistämme tätä uuden muutoksen syntymää - ymmärsimme sitä tai emme. Myös ne vallanpitäjät, jotka eivät mitään tästä muutoksen suunnasta tunnista omien vallan intressiensä sokeuttamana, tosiasiassa vievät ihmiskuntaa kohti tätä kestävämpää uutta tasapainoa ja vallan uusjakoa.

On tärkeää muistaa, että jokainen sielu täällä maan päällä on syntynyt tänne syystä ja jokainen on omalta osaltaan täyttämässä tehtäväänsä tässä muutoksen ajassa. Jokainen sielu, jonka fyysinen keho on kuollut tai tulee kuolemaan näiden suurten muutosvoimien myllerryksessä, ovat hekin merkittävä osa tätä muutosta ja osa tulevan maailman rakentajia, kun myrsky aikanaan laantuu. Uusi maailmanjärjestys vaatii muutoksia myös ihmiskunnalta ja tulevaisuus tarvitsee muutoksen jälkeisessä ajassa sieluja, jotka ovat kykeveniä ylläpitämään tällaista uudenlaisen rauhan ja kestävämmän maailman järjestyksen tilaa. Kullakin meistä on jokin merkityksellinen tehtävä ja rooli niin tässä ajassa kuin tulevina maailman aikoina.

Olen kiitollinen tästä tavattoman kauniista näystä ja kokemuksesta. Toivon myös, ettei tämä kirjoitukseni säikäytä tai luo kehenkään tarpeetonta levottomuutta, vaan että tämän kokemuksen jakaminen loisi päinvastoin uutta ymmärrystä, luottamusta ja armollisuuden sävyjä näihin erikoisiin aikoihin. Olemme kaikki osa tätä muutosta halusimme tai emme ja voimme itse valita sen olemmeko ihmiskunnan rauhaa ja tasapainoa kannatteleva voima tässä muutoksen ajassa - vai luommeko ajatuksin ja teoin jotakin sen vastakohtaa kuten kaaosta, pelkoa tai vain lisää vastakkainasettelua.

"Me olemme maailman tasapaino, me olemme ihmiskunnan rauha, me yhdessä olemme armollisuus. Me olemme rakkauden kämmenellä ja suojeluksessa joka heti".

Kahdenvälisiä suhteita

Perjantai 20.6.2025 klo 13.43

Eräs ystäväni kuvaili taannoin pitkäaikaista ystävyyssuhdettamme sellaiseksi, joka eroaa muista hänen elämänsä ihmissuhteista siinä, että tämä meidän välinen ystävyytemme on aina ollut luonteeltaan kahdenvälistä. Koen itsekin, että ystävyytemme on vuosien kuluessa rakentunut jonkin aivan erityislaatuisen yhteyden ympärille - sellaisiin aitoihin hetkiin, joissa meillä on ollut mahdollisuus kahdestaan pysähtyä syvien keskustelujen äärelle. Sellaista todellista läsnäoloa ja kiireetöntä ajatusten vaihtoa. Suhde on erityinen myös siksi, että se on kestänyt ajan saatossa, vaikka välillä on kulunut vuosia niin, ettemme ole ehtineet arjen kiireiltä tavata toisiamme. Silti on aina ollut yhtä helppoa jatkaa keskusteluja siitä, mihin viimeksi jäimme tai siitä, missä kulloinkin elämässämme sillä hetkellä olemme - luontevasti ja anteeksipyytelemättä. 

Jäin silti pohtimaan tuota kahdenvälisen suhteen syvempää merkitystä ja sanomaa. Elämässäni on ollut muitakin tuollaisia nimenomaan kahdenvälisiä ihmissuhteita. Kohtaamisia, joissa vallitsee tuollainen erityinen luottamuksellinen yhteys ajasta tai elämänvaiheesta riippumatta ja ihmissuhteita, jotka rakentuvat pääosin merkityksellisen ja syvän kahdenkeskisen ajatustenvaihdon ympärille. Ehkä tuollaisissa kohtaamisissa olen aidoimmin oma itseni ja läsnäolo on minulle luontevinta. Nautin monesti myös siitä, miten jaetut ajatukset ja yhteinen pohdinta voivat johtaa yhdessä löydettyihin oivalluksiin, vapauttavaan yhteiseen nauruun tai keventyneeseen mieleen molemmin puolin. Jokainen kohtaaminen on merkityksellinen, ainutkertainen ja arvokas.

Toisaalta tuo ystävyyssuhteiden kahdenvälinen luonne kuvaa minulle myös sisäistä kipuilua siitä, että en ole koskaan löytänyt paikkaani missään laajemmassa joukossa ihmisiä enkä kuulu mihinkään porukkaan. Ehkä kahdenväliset suhteet tekevät minulle näkyväksi myös itsessäni vallitsevan jonkinlaisen sisäisen vajavuuden tai yksinäisyyden kokemuksen tällä ihmisyyden matkalla. Olen muiden silmissä vähän tällainen ”outcast” henkilö - kuten joskus asiaa sanoitin tyttärelleni. Ehkä en ole missään vaiheessa elämääni oppinut riittävän sosiaaliseksi tai sopinut tällaisena omana itsenäni mihinkään olemassa olevaan ystävyyspiiriin. Olen useimmiten ollut aina se joukon ulkopuolinen, jota ei lähtökohtaisesti kutsuta mukaan mihinkään yhteisille reissuille tai tapahtumiin ja joka yleensä isommassa porukassa on se ”outo" ja "ylimääräinen”. Tämä asetelma on monesti saanut minut miettimään sitä, mikä minussa on vikana, kun minun kanssani vietetään aikaa vain silloin, kun kukaan muu ei ole paikalla todistamassa. Ikäänkuin seurani olisi jotakin normien vastaista ja "kiellettyä”, josta ei haluta muiden tietävän. Asia ei tietenkään ole oikeasti näin mutta tuollaisia tunteita on välillä vaikeaa estää nousemasta pintaan näin sosiaalisen median ja kulissimaisten kuvien aikana.

Koen olevani etuoikeutettu ja onnekas, että minulla on ystäviä, joiden seurassa viihdyn ja läheisiä ihmissuhteita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä. Olen myös erityisen onnekas, kun elämässäni on ihmisiä, jotka ovat jopa kertoneet minulle avoimesti siitä, että ystävyytemme on heille tärkeää ja että olen heille ihmisenä rakas. Kahdenväliset ystävyyssuhteet ovat myös minulle äärimmäisen arvokkaita ja ainutlaatuisia kukin omalla tavallaan. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta rakkaasta ystävästäni ja iloinen siitä, miten pitkälle elämässä moni ystävyyden sidos ulottuu, vaikka elämänvaiheet ja arjen haasteet ovat vaatineet veronsa meidän jokaisen elämässä.

Tänään vietän juhannusta jälleen kerran yksin, kuten monesti aiemminkin - vietän aikaa omien ajatusteni kanssa, palautuen arjen vaatimuksista ja tutkien sisäisiä näkymiä tulevasta. Hiljennyn kiitollisuuden ja armollisuuden ajatusten äärelle keskiyön auringon alla täällä pohjoisessa. Täällä minun sieluni lepää ja täällä on minun kotini - pitkästä välimatkasta huolimatta moniin minulle rakkaisiin ihmisiin.

Toivon jokaiselle voimia ja vapautta virrata kohti omaa suurinta potentiaaliaan, myötätuulta matkalla elämäntehtäväsi täyttämiseen sekä ennen kaikkea, paljon lempeää valoa ja rakkautta kesään. Sinä olet minulle rakas ja tärkeä! <3

Rakkaus, totuus ja vapaus

Sunnuntai 15.12.2024 klo 17.17

Rakkaus, totuus ja vapaus - nämä ovat vahvasti vallinneet elämässäni viimeiset kolme viikkoa. Valtavat muutoksen voimat ovat olleet ilmassa jo pitkään ja reilu pari viikkoa sitten käynnistyi vaihe, jossa ohjaus kohti uutta on ollut niin voimallista, ettei sitä ole ollut mahdollista enää hetkeäkään vastustaa. Valinnat ja teot ovat olleet yhtäkkiä aivan päivänselviä, selkeitä ja vahvalla maaperällä. Toisaalta saman voisi todeta myös kommunikaatiosta ja vuorovaikutuksen eri muodoista. Yhtäkkiä kaikki toimii ja kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen. Riippumatta siitä, miten haastava tai jopa kipeä aihe avautuu edessämme, uskomaton rakkaus, vapaus ja totuuden voima vallitsevat ja läsnä on täydellinen vapaus virrata korkeimman lempeässä ohjauksessa. Olemme suorastaan maagisella tavalla tasapainossa ja yhteydessä toisiimme joka hetki.

Tuntuu, että yksi kokemus menneiltä viikoilta on aivan pakko jakaa tännekin. Hämmentävällä tavalla kokemukset, joita olen henkisellä matkallani kohdannut jo kesällä 2009 ovat alkaneet ensin nousta uudelleen pintaan ja niiden merkitys avautua minulle uudella tavalla. Tuona kesänä Glastonburyn matkan aikana koin ihmeellisen uudelleen syntymän kokemuksen ja universumin äärettömän rakkauden koskettavan minua. Jo edesmennyt ystäväni lahjoitti minulle voimallisen kristallin saatesanoilla, että se on lahja Suomen kansalle. Kristalli on kulkenut minun mukanani kaikki nämä vuodet, ollut mukana erilaisissa meditaatiotilaisuuksissakin ja sen merkitys on tuntunut minulle mysteeriltä.

Tämän loppuvuoden aikana syntyi ensin oivallus, joka on kypsynyt jo tuosta vuoden 2009 matkasta alkaen, luovuuden energioiden alkuläheestä ja ”käyttövoimasta” sekä mahdollisuuksista kohdistaa tuota puhtainta voimaa tietoisesti ihmiskunnan hyväksi. Oivalluksen jälkeen tuli selkeä kuva siitä, että tuon kristallin merkitys liittyy jollakin tavoin juuri tähän mutta sen ”ohjaamiseen” vaaditaan kahden yhteinen voima, täydellinen tasapaino ja puhdas sydämen intentio, joka kohdistuu laajempaan yhteiseen hyvään. Muutokseen, joka on universumin suunnitelmaan pohjaava ja tukee elämän tehtävääni.

Oikea hetki ja voimallinen ohjaus tuon yhtälön kokeilemiseen avautui yhtäkkiä täysin selkeänä tänä itsenäisyyspäivänä. Maailmankaikkeus järjesti asiat niin, että olimme yllättäen kumppanini kanssa fyysisesti samassa paikassa, täydellisessä vapauden ja rakkauden kuplassa. Pääsimme upeassa rauhan ja tasapainon tilassa kokeilemaan kristallin vaikutusta yhteiseen voimaamme ja kun vain antauduimme molemmat energioiden ohjaukselle, tapahtui jotakin hurjan voimakasta - samanlainen universumin äärettömän rakkauden kosketus ja voimallinen virtaus kuin vuonna 2009 ja sen jälkeen kumppanini osalta upea uudelleen syntymän kokemus. Korkeimman voiman kosketuksen, kyynelten ja äänten virratessa tunsin, että jokin äärettömän tärkeä tehtävä tuli toteutetuksi. Laskeutui aivan upea rauha, tyyneys ja varmuus siitä, näin kuuluu olla. Aamulla herätessämme saimme lukea uutisen vuosikausia Syyriassa jatkuneen sisällissodan käänteestä kohti rauhan mahdollisuutta. Tiedän joka solullani, että olemme täysin oikealla polulla ja tämä on yhteinen elämän tehtävämme. Luomme itseemme ja ihmiskuntaan uuden pysyvämmän vakauden, rauhan sekä tasapainon tilan.

Myös muut elämääni viime päivinä avautuneet uudet suunnat palvelevat osaltaan tätä samaa selkeytynyttä päämäärää ja tehtävää. Olemme täällä tukemassa yhteisen ymmärryksen rakentumista yhteiskuntaan, luomassa vapautumista vastakkainasettelun jännitteistä sekä pelko- ja egoperusteisesta vallan tavoittelusta. Olemme löytäneet toisemme, koska olemme juuri tässä ajassa synnyttämässä uudenlaisen tasapainoon ja rauhaan pohjaavan yhteyden ihmiskuntaan. Yhdessä ja täydellisessä yhteydessä toisiimme.

Me olemme rauha ja tasapaino. Me olemme rakkaus, joka sulkee sisälleen kaiken. Me olemme kanava muutoksen synnyttämiseksi fyysiseen maailmaan. Olemme yhtä ja vain rakkaus vallitsee.

PS. Kts. aiemmat tekstit vuodelta 2009 Uudelleen syntymä: Blogi | Valaistu ja Merkabasta: Blogi | Valaistu

Maailman rauha asuu sinussa

Keskiviikko 20.11.2024 klo 10.21

Olen ollut kovin levoton viime viikot ja kuukaudet. Jälleen ovat isot energeettiset muutosvoimat ilmassa ja jokin selittämätön paine on kasvanut lähes sietämättömäksi. Paine ja levottomuus ovat vieneet yöunet ja juuri nyt tuntuu, että tämä tunnelma täytyy pukea sanoiksi. Muutoksen tuulet ovat voimalliset mutta sinusta ja jokaisesta meistä riippuu se, mihin suuntaan tuo tuuli meitä kuljettaa.

Tänä aamuna minun päässäni ovat pyörineet nämä sanat kuin loputtomana mantrana tai rukouksena, josta on mahdotonta päästää irti. Kirjoitan sanat tähän, jos tähän tunnelmaan kokee joku muukin tarvetta yhtyä.

Olen kiitollinen siitä, että maailmassa vallitsee rauha ja tasapaino.

Olen kiitollinen siitä, että koko ihmiskunta pyrkii aktiivisesti yhteiseen ymmärrykseen rakentavan ja arvostavan vuoropuhelun kautta.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki viha- ja pelkoperusteiset diktatuurit kuihtuvat ja lakkaavat olemasta.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki maailman valtiot ja yhteiskunnan tasot rakentuvat demokraattisen päätöksenteon kestävälle pohjalle. Vaalimme ja edistämme aktiivisesti oikeudenmukaisuutta ja tasapainoista vallan jakautumista.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki ihmiset maan päällä saavat elää rauhaan ja arvostukseen pohjaavassa yhteiskunnassa, jossa ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus vallitsevat.

Olen kiitollinen siitä, että olemme yhtä. Me olemme rakkaus. Me olemme tasapaino ja rauha.

Rauhan kielellä minä olen rakkaus

Keskiviikko 20.3.2024 klo 9.45

Rauhan kielellä minä rakastan sinua.

Rauhan piirissä tanssin läpi yön

kunnes pimeydessä kaikuvat sireenit vaikenevat.

Ryppyisenä raatona minä huudan sinulle

ja kaipaan ikuisuuden rauhaan.

Minun sieluni tahtoisi tyyneyden tilaan,

jonka keveydessä keinutan itseni uneen.

Rauhan kielellä minä rakastan sinua.

Yön virrassa sukellan taivaan uniin

ja päästän irti ihmisyyden sodista.

-----------

Kevätpäiväntasaus on vienyt minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Tuntuu, että koko ihmiskunta heijastelee näinä aikoina jääräpäisyyttä, vastakkainasettelua ja vallan väärinkäyttöä. Vaikka jossain tilanteessa periksiantamattomuus ja sitkeys ovat hyveitä, joilla yksilö voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan tai ylittää elämässä vastoinkäymisiä, niin juuri nyt nämä ominaisuudet ilmentyvät minusta uhkana koko maailman tilan kannalta ja estävät rakentavaa yhteiskunnallista vuoropuhelua. Ikään kuin koko ihmiskunta olisi yhtäkkiä kadottanut ihmisyyden perusolemusta määrittävän kykynsä kommunikoida arvostavasti, rakentavasti ja rauhanomaisesti. Olemmeko ajattelevina olentoina ja yhteiskuntana menettäneet tahtotilan löytää yhteisiä päämääriä tai kyvyn etsiä eteenpäin johtavia ratkaisuja ilman poliittista valtapeliä ja egoistisia näytelmiä? Tuntuu kuin koko ihmiskunta olisi jumiutunut konfliktien kehään, jossa vain jääräpäisyyden ja typeryyden lisääntyvä määrä toimii eteenpäin vievänä voimana.

Omat voimavarani elämässä haluaisin käyttää mieluummin siihen, että rakentaisin yhteiskuntaamme tyyneyttä ja tasapainoa maaperäksi niillekin hetkille, jolloin joudumme tekemään vaikeita valintoja tai kohtaamme kansakuntana kriisejä. En välitä julkisuudesta tai näkyvyydestä vaan yksilöiden perusturvallisuudesta ja yhteiskunnan kantavista perustuksista. En välitä ihmisyyden näytelmissä juuri siitäkään kuka kulloinkin on lopulta oikeassa tai väärässä, kuka sanoo tänään sen viimeisen sanan tai kuka omaa eniten valtaa juuri tässä näytöksessä. Jokainen meistä näyttelee vuorollaan pääroolia kuninkaana, jumalattarena tai diktaattorina. Jokainen saa myös vuorollaan osan kerjäläisenä ja kodittomana. Jokaisen näistä rooleista jos osaisin kantaa arvostaen sekä vaalien tyyneyttä ja tahtotilaa rauhasta, niin eläisimme maailmassa, jossa ylimielisyydellä tai epäarvostavalla vallankäytöllä ei ole sijaa.

Tänään suuntaan ajatukseni tietoisesti rauhaan ja kiitän lisääntyvästä valosta. Kevään äänistä ja luonnon lempeästä heräilystä. Haluaisin luoda tähän maailmaan universaalin rauhan kielen, jonka kautta jokainen konflikti saataisiin ratkaistua ja kaikkien osapuolten välille olisi mahdollista kutoa rauhaa rakentava ja ihmiskuntaa yli sukupolvien kannatteleva kommunikaation rakenne. Rauhan kielellä loisimme yhdessä kestävästä langasta silmukoita pohjaksi, kutoisimme kauniita kuvioita kohti yhteisiä tavoitteita ja kompromisseja. Lopuksi vahvistaisimme näitä rauhan kielellä luotuja rakenteita kerros kerrokselta koko maailman ja ihmiskunnan suojaavaksi tyyneyden viltiksi, jonka alle rauha voi asettua asumaan pysyvästi.

Rauhan kielellä minä rakastan sinua. Rauhan kielellä löydän anteeksiannon ja suvaitsevaisuuden ihmisyyttä kohtaan. Rauhan kielellä me rakennamme huomista paremmaksi - yhdessä ja yksilöinä.

Talven valossa

Sunnuntai 3.12.2023 klo 11.18

Talven valo luo elämään ja ajatuksiin syvyyttä. Kaunista mystistä hehkua, jota ei ole mahdollista tavoittaa kuin keskellä kaamosajan kauneinta ydintä. Talven valo on kuin timanteiksi tiivistynyttä elämän virtaa, joka ei ehkä itsessään säteile kovin kirkkaasti valoa mutta heijastaa rakkauden ja toivon hippusia sitäkin upeammin. Talven valossa on mahdollista tavoittaa syvä ja aito yhteys toisiimme. Uudenlainen arvostus elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Rakkauden virta, joka ei ole riippuvainen auringonpaisteesta eikä vehreyden määrästä. Talven ytimessä syvenevä rakkaus on ihmeellistä sisäistä lämpöä, luottamusta ja kiireetöntä kohtaamista ilman vaatimuksia tai suorittamista. Sisäistä loistoa, joka jatkuvasti laajenee ja syvenee kohdatessaan toisen samanlaisen.

Keskustellessani rakkaani kanssa syntyi jälleen uudenlainen sanoitus koko elämän kattavalle toivolle ja luottamukselle. Aluksi tuo sanoitus oli kuin visuaalinen kuva, jossa kaksi erilaista uniikkia energiavirtaa kohtaavat yhtä luonnollisesti kuin villi puro virtaa syvään metsälampeen. Ympärillä kaikki oleva - täydellinen luonnon ja valon tasapaino. Tyyni metsä ja elämän vapaa hengitys. Ja tämän visuaalisen kuvan kautta sukellan yhä syvemmälle sinuun. Sinun soluihisi, sinun soluhengitykseesi ja lopulta sinun dna kierteisiisi. Minä kosketan sinua hellästi ja tunnen tuon ainutkertaisen ihmisyyden dna:n sinussa, joka piirtyy jokaiseen päivään erilaiseksi ja eläväksi kuvaksi rakkaudesta ja toivosta.

Minä piirrän sinun dna:si sormillani sinun pintaasi. Luon ihollesi ainutlaatuisen kuvan siitä uskomattomasta kauneudesta, jonka näen sinussa ja joka virtaa meidän välillämme. Kuin puro virtaa metsälampeen ja sulautuu yhdeksi. 

Talven valo on kuin revontulet yötaivaalla. Valoa ja eläviä sävyjä pimeydessä. Toivoa, joka lempeästi puhaltaa kuoleman pois maailmasta - meistä. Luonnon uinuessa syvässä talven horroksessa huomaan talven valon olevan täynnä näkymätöntä maagista elämää. Kristallisten valon hippujen tanssia, tyyntä syvää yhteyttä ja rakkautta vailla kiirettä tai pelkoa. Lempeää lempeä, sielujen dna:n kietoutumista toisiinsa ja sukeltamista syvälle toisiimme. 

Tässä upeassa talven valossa minun on hyvä olla. Vain olla ja kellua yhteisessä kuplassamme. 

Valon lapsi

Tiistai 20.6.2023 klo 10.17

Koko tämä elämäsi on pyhitetty totuudelle, valolle ja rakkaudelle. Sinä uskot vahvasti elämään. Uskot hyvyyteen ja ihmisluonteen viisauteen kaikkien ihmisyyden näytelmien taustalla. Sinä olet tänä päivänäkin yhtä utelias ja uskalias kuin ollessasi lapsi.

Lapin kesä tuntuu minusta edelleen aivan maagiselta ja todelliselta arjen ihmeeltä. Aurinko ei ole laskenut kesäkuun alun jälkeen ja ulkoilu keskikesän valon eri sävyissä on kuin päivittäin muuttuva viihde-elämys. Lähes joka päivä huomaan uusia valon luomia taianomaisia maisemia eri vuorokauden aikoina. Ehkä kuitenkin konkreettisin havainto on ollut se, että ajan käsite menettää täysin merkityksensä keskikesällä ja keskitalvella, kun vuorokauden vaihtelua ei juurikaan huomaa muusta kuin ihmisten toiminnasta.

Luonnossa liikkuessa ei ole merkitystä sillä, aistiiko kesän valoisuutta keskellä päivää, aamu varhaisella vai yömyöhällä. Jokainen hetki ja sään vaihtelut luovat loputtomasti erilaisia ohi virtaavia upeita kokemuksia - mykistävää kauneutta sekä aina uusia valon ja äänimaailman kerroksia. Hetkiä, joita voin tallentaa sieluuni vain keskikesän ainutlaatuisina tunteina.

Kuluneella viikolla pysähdyin pohdiskelemaan sitä, millä tavoin syntymähetkemme vaikuttaa siihen, millaiseksi kasvamme tai miten suhtaudumme ympäröivään maailmaan. Enkä nyt viittaa tällä ajatuksella perinteisesti astrologiassa tarkasteltaviin vallitseviin energioihin tai planeettojen asemaan suhteessa toisiinsa syntymähtekellämme. Päädyin pohtimaan asiaa, kun näin aamukävelyllä tuoreen äidin työntämässä vauvanvaunuja läheisellä ulkoilureitillä ylpeyttä säteilevän tuoreen isoäidin eli oman äitinsä kanssa hiljalleen jutustellen. Pienokainen nukkui tyytyväisenä vaunuissa näiden kahden eri sukupolven äidin keskustellessa eleettömästi keskenään. Ympäröivä luonto loi äänimaailman, johon heidän pehmeä keskustelunsa hukkui. Linnut lauloivat ja metsä huokaili uuden aamun sarastaessa sekä alkukesän kasvukauden kohistessa. Kesäaamun vehreä tuoksu oli suorastaan huumaava.

Pysähdyin miettimään sitä, ettei tuo pieni vastasyntynyt ole elämänsä ensi hetkinä vielä nähnyt auringon laskevan ja että hänen elämänsä vallitsevassa todellisuudessaan on aina ollut päivä ja valoisaa. Että tuo keskikesän lapsi on viimeksi kokenut hämärää tai pimeyttä äitinsä kohdussa kelluessaan. Ajatus oli järisyttävä. Vastasyntynyt pienokainen ei vielä ole kovin paljoa valveilla ja aistii kenties vain hämärästi elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Mutta millaisen muutoksen tuo pieni ihminen saakaan kokea täällä pohjoisessa eläessään, kun kuukaudet kuluvat ja vuosi kääntyy kohti talvikauden kaamosta!

Määrittääköhän tuo kokonaisvaltainen ympäröivän maailman muutos jollakin tavoin hänen käsitystään ihmisyydestä tai koko fyysisestä todellisuudesta? Onko tuon pienen ihmisolennon kokemus ensimmäisistä elinvuosistaan jotenkin erilainen kuin sellaisen pienokaisen, joka on syntynyt tähän ihmisyyden maailmaan syvimmässä keskitalven pimeydessä? Millainen vaikutus mahtaa olla yksilön maailmankuvaan sillä kokeeko ensimmäisinä elinhetkinään siirtyvänsä valosta kohti loputonta pimeyttä vai päin vastoin? Pohdin myös sitä, että luoko keskitalvella syntyneen lapsen ensimmäisen elinvuoden kokemus siirtymästä pimeydestä kohti valoa jotenkin vahvemman perustan toivolle ja uskolle paremmasta huomisesta? Vai saako tuo keskikesällä syntynyt valon lapsi jo syntyessään vahvemman muiston valosta tai luonnon ja fyysisen maailman valtavasta elinvoimasta?

Olen itse syntynyt aivan alkuvuodesta - kaamosajan juuri käännyttyä kohti kevättä ja kesää. Tiedän olleeni jo pienenä erittäin hyvä nukkumaan ja viihtynyt aina hiljaisuudessa. Olen myös mielestäni aina kokenut talviajan itselleni jotenkin tutummaksi kuin muut vuodenajat - vaikkei muissakaan vuodenajoissa mitään vikaa ole :) Rakastan lumisen luonnon hiljaisuutta ja kääriytymistä lämpimiin talvivaatteisiin. En myöskään koe pimeää kaamosaikaa mitenkään pelottavana tai ahdistavana - vaan oikeastaan päin vastoin. Kaamosaika ja keskitalven pimeät kuukaudet ovat minulle luonnollista aikaa levätä, ladata itseäni ja luovuuttani. Koen myös, että kaamosaika on jollakin tavoin paineettomampaaja  tyynempää - aikaa, joka sallii tällaisen introvertin ihmisen ehkä vapaammin olla omissa oloissaan kuin muulloin. Keskikesän valon taas koen jotenkin kuluttavana tai jopa vähän uuvuttavana, vaikka nautinkin hurjasti kesäajan taianomaisesta valosta, energiasta ja luonnon monimuotoisuudesta kesäisin.

Jäin siis pohtimaan, että kokeekohan keskikesän aikaan täällä pohjoisessa syntynyt lapsi asian juuri päinvastoin? Kokeeko hän kaamosajan pimeyden itselleen haastavampana ajanjaksona tai kenties itselleen jollakin tavoin luontevampana olotilana ympärivuorokautisen valoisuuden? Kokeeko valon lapsi kesäajan toimeliaisuuden ja suorastaan ylitsepursuavan kesän äänimaiseman tilana, joka on se hänelle vallitseva normaali? Onkohan kesällä syntynyt lapsi jollakin tavoin enemmän ulospäin suuntautunut vain, koska suomalainen yhteiskunta on aktiivisimmillaan aina juhannuksen alla ja ylipäätään kesäaikaan? Onko hänelle luonnollisempi tila sellainen, jossa ympäröivä maailma on täynnä virtaa, musiikkia, tapahtumia ja juhlimista? Tiedän toki, etteivät ihmisyydessä ilmentyvät luonteen ominaisuudet ole tietenkään koskaan näin mustavalkoisia mutta voisiko kuitenkin syntymähetkeen liittyvällä vuodenajalla - erityisesti lähelle talvi- tai kesäpäivän seisauksia ajoittuen - olla jotakin vaikutusta siihen millaisia olemme? Tai siihen millaisina tämän maailman ja ihmisyyden koemme?

Toisaalta pohdin sitäkin, että miksiköhän tällaisena kaamosajan lapsena koen viihtyväni erityisen hyvin juuri yöttömän yön aikoihin syntyneiden sielujen kanssa. Jostain syystä elämääni on siunaantunut useampikin minulle hyvin rakas ja läheinen ihminen, jotka ovat syntyneet juuri vastakkaiseen vuodenaikaan kuin itse olen. Ehkä tasapainotamme toisiamme sopivasti tai kenties luomme yhdessä ollessamme jotakin yhteistä rauhaa ja tasapainoa maailmankaikkeuteen. Olen kokenut elämäni aikana, että olen oppinut eniten juuri näiden sielujen kautta, jotka ovat keskikesän valon aikaan tänne syntyneitä. Koen myös oloni poikkeuksellisen luontevaksi ja seesteiseksi heidän seurassaan. Nämä samaiset ihmissuhteet ovat myös olleet välillä hyvin haastavia ja ehkäpä juuri siksi nämä rakkaat sielut sekä kohtaamiset ovat olleet niin opettavaisia ja tärkeitä elämässäni. Koen, että talven ja kesän sielujen välillä vallitsee luonnostaan jokin mystinen tasapaino - kuin tunnistamme sisäsyntyisesti toistemme lähtökohdat ihmisyydessä ja hyväksyisimme toinen toisemme sellaisina kuin olemme. Ikään kuin olisimme saman kolikon kaksi eri puoliskoa - täysin erilaiset mutta kuitenkin yhtä ja samaa kolikkoa.

Mutta palaan vielä hetkeksi tuohon aamukävelyllä kohtaamaani vastasyntyneeseen valon lapseen. Mietin, että mitenköhän sinä mahdat tätä maailmaa havainnoida aivan äskettäin tänne ihmisyyteen saapuneena? Millainen upea sielu sinä mahdat olla elämäsi alkutaipaleella? Oletko utelias ja toimelias pieni olento, koska kesän elämää pursuava luonto kutsuu sinua tutkimaan maailmaa heti, kun se vain on mahdollista? Onko katseesi luottavainen ja rohkea vain, koska valo ympäröi maailmassa kaikkea olevaa näinä ensimmäisinä elinkuukausinasi? Keräätkö kenties itseesi kaiken mahdollisen valon ja ilon hippuset näinä kesäkuukausina, jotta kaamosajan pimeys ei tuntuisi sinusta syksyn tullen niin loputtomalta? Vaikka en tunne sinua, päätän ajattella sinua suurella lämmöllä ja rakkaudella. Toivon elämääsi turvallisia kokemuksia, huoletonta leikkiä sekä sinua arvostavia ja sinusta välittäviä turvallisia aikuisia. Maailmankaikkeuden valo ja viisaus olkoon turvanasi tällä ihmisyyden matkalla.

Mietin myös sinua aikuinen valon lapsi. Ajattelen sitä, miten monella tavoin olet avoinna elämän ihmeille, maailmankaikkeuden eri ulottuvuuksille. Arvostan suuresti toimeliaisuuttasi, uskoasi parempaan tulevaan sekä taistelutahtoasi oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta. Valon lapsena sinä yhä näet usein kaikissa asioissa pintaa syvemmälle, pyrit korjaamaan vääryydet ja teet valollasi näkyväksi kaikki totuutta vääristelevät ihmisyyden valheet. Sinä olet totuuden suojelija ja oikeuden puolustaja. Olet sitten syntynyt tänne ihmisyyteen urheaksi ritariksi tai kauniiksi sankarittareksi, sinä luot muutosta parempaan huomiseen.

Koko tämä elämäsi on pyhitetty totuudelle, valolle ja rakkaudelle. Sinä uskot vahvasti elämään. Uskot hyvyyteen ja ihmisluonteen viisauteen kaikkien ihmisyyden näytelmien taustalla. Sinä olet tänä päivänäkin yhtä utelias ja uskalias kuin ollessasi lapsi. Olet säilyttänyt olemuksessasi lapsenkaltaisen kyvyn etsiä ja tutkia aina uusia näkökulmia. Olet yöttömän yön moniulotteinen muutosvoima, joka pystyy mihin vain. Keskikesän valo on yhä vahvasti osa sinua jokaisena elämäsi päivänä. Kannat myös suurta vastuuta siitä, millaisiin asioihin ja tavoitteisiin päätät tuon pienen ydinvomalan verran valoasi suunnata. Sinun sisäinen voimasi ja vahvuutesi on muutos sekä uuden suunnan luominen. Olet edelleen jossain pinnan alla se sama pienokainen, joka kerran nukkui tyytyväisenä vaunuissaan kesäaamun kauneudessa. Sinä olet valon lapsi, joka on imenyt itseensä yöttömön yön loputtoman elämänvoiman ja suorastaan maagisen kyvyn luoda uutta. Tämä kesän taika vallitsee sinussa aivan elämäsi alkumetreistä lähtien aina vanhuuteen saakka - läpi koko tämän elämän. Sinä olet valon lapsi ja olen kiitollinen sinusta <3

Luovuuden ja rakkauden alkulähteillä

Sunnuntai 16.4.2023 klo 15.14

Minussa vallitsevat nämä kaksi erilaista puolta: kokeilunhaluinen peloton luovuus ja analysoiva turvallisuushakuinen järjen ääni. Syvällinen totuus ja hillitön höpsö. Kevät ja syksy. Molemmat puolet ovat yhtälailla osa minua ja sallin niiden olla.

Luovuuteni on ollut sikeästi talviunilla jo lähes puoli vuotta. Olen hetkittäin potenut jonkinlaista hämmennystä ja jopa huonoa omatuntoa siitä, ettei intoni kirjoittamiseen ole palautunut edes kevätauringon lämmössä. Menneiden kuukausien oppijakso elämässäni on ollut täydellinen antautuminen muutokselle, toipumiselle sekä elämän vastaanottamiselle yksi hetki kerrallaan. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan on tuntunut siltä, ettei ole mitään merkitystä sillä jatkanko koskaan enää kirjoittamista, työuraani tai edes tätä matkaani henkisen kasvun tiellä. On ollut vain kukin hetki ja olemisen vapaus. Olen löytänyt jonkin uudenlaisen tien läsnäoloon omassa itsessäni ja tyyneyteen sielussa. Enkä tarkoita nyt sitä, että olisin luovuttanut tai ollut poikkeuksellisen syvissä vesissä itseni kanssa - vaan sitä, että olen vain antanutunut jollekin kokonaan uudelle ja tuntemattomalle vaiheelle elämässäni. Päästänyt irti minuudestani ja antautunut Elämälle.

Tänään havahduin ajattelemaan sitä, millä tavoin luovuus ja sen tuotokset elämässäni ovat aiemmin ilmentyneet. Kirjoittaminen on ollut minulle aina se luontevin kanava itseilmaisuun ja sellaistenkin asioiden sanoittamiseen, jotka tuntuvat elämässä haastavilta tai itselleni kipeiltä. Olen kirjoittanut koko elämäni, aivan lapsuudesta saakka. Itselleni sekä muille esimerkiksi kirjeiden ja pöytälaatikkoon jääneiden luonnosten muodossa sekä välillä avoimesti ja ajatuksiani jakaen koko ihmisyyden kirjolle. Olen ollut sanojen maalari ja toisaalta siitä syystä myös sanallisen ilmaisun vanki. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että jokin osa itsestäni vaatii etsimään uusia väyliä luovuuden virralle. Uskaltamaan enemmän.

Kevät on antautumisen aikaa ja hyvä hetki etsiä uutta kasvua sekä kääntää katse rohkeasti muutosta kohti. Haluan toivottaa tervetulleeksi kaikki mahdolliset minuutta ja sieluani ravitsevat asiat ja vain antautua muutokselle. Antaudun sinulle, ykseydelle ja kaikille uusille luovuuden mahdollisuuksille. Kevät on rohkeiden päätösten ja uskalluksen aikaa. Auringon paljastamaa avoimuutta ja heräävän lämmön aikaa. Valon valtakuntaa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. 

Minulle kevät on tuonut tullessaan jollakin selittämättömällä tavalla uuden ja aiempaa rohkeamman katseen koko elämään. Uudenlaisen rakkaudellisen kukoistuksen, jollaiselle en oikein löydä sanoja. Tunteiden pirskahtelevan vapauden, elämän intohimon ja hulluuden. Ilon ja vapauden tunteen, jonka voi tavoittaa vaikkapa makaamalla keväisessä metsässä kostealla sammalmättäällä - kuunnellen luonnon estotonta meteliä, vetäen keuhkot täyteen pohjoisen puhdasta ilmaa ja upeaa metsän tuoksua. Nauttien sinisestä taivaan kannesta, auringon säteistä ja rakkauden huumasta. Tunteen, joka saa polttoaineensa hellästä kosketuksesta, nautinnosta ja vapaudesta. Yhteydestä olevaan. Vapaudesta olla minä ilman rajoja tai tavoitteita. Määrittämättä ja sallien itseni olla juuri sellainen kuin olen. Ja sallien myös sinun olla juuri sellainen kuin olet. Täydellinen.

Ehkä tämä uudenlainen luovuuteni alkulähde on kuin mykistävän kaunis saari, jonne mikään maallinen tai fyysinen murhe ei ulotu. Kauneuden ja tuntemattomien uusien mahdollisuuksien salainen lähde. Pulppuava ja ehtymätön elämän voima. Täydellisen vakaa ja tasapainoinen yhteytemme, jossa kaikki olemassaolon eri tasot tanssivat läpikuultavina ja puhtaimmillaan auringon valon koskettaessa näistä tasoista jokaista. Saaden kaikki olevaisuuden eri ulottuvuudet sulautumaan yhdeksi. Kuin olisimme yhtäaikaa absoluuttisen maadottuneita ja kevättulvien tavoin hurjasti virtaavia luovuuden jokia. Rakkauden ja luovuuden virtaus tuntuu minussa sellaiselta kuin kaksi eriväristä kuohuvaa jokea kohtaisi yhdessä valtavassa vesipyörteessä ja loisi jotakin kokonaan uutta sekä ainutlaatuista. Puhdistaisi mennessään kaiken tarpeettoman: menneen ja tulevan. Hukuttaisi alleen kaikki mahdolliset epäilykset ja järjen äänen. Loisi meidät uudeksi.

Minussa vallitsevat nämä kaksi erilaista puolta: kokeilunhaluinen peloton luovuus ja analysoiva turvallisuushakuinen järjen ääni. Syvällinen totuus ja hillitön höpsö. Kevät ja syksy. Molemmat puolet ovat yhtälailla osa minua ja sallin niiden olla. Molemmissa näissä puolissani vallitsee rakkaus ja pyrkimys merkitykselliseen vuorovaikutukseen. Koen, että rakkaus ei ole vain tunne vaan myös aktiivista kommunikaatiota, sitoutumista ja toimintaa. Pyrkimystä hyvään ja kykyä tehdä valintoja. Halua kuunnella itseään kokonaisena ja havainnoida olemisen kaikkia eri puolia. Pelottomuutta, yhteyttä ja ymmärrystä. Myötätuntoa. Siitä on ihmisyyden kevät tehty ja näistä ainesosista myös rakkaus saa voimansa.

Minun luovuuteni alkulähde on ehkä löytynyt tuolta mystiseltä saarelta. Siitä olotilasta, ettei tarvitse säilyttää mitään mennyttä eikä etsiä mitään tulevaa. Antautumisen olotilasta, jonka olen tavoittanut itsessäni uudenlaisen luottamuksen ja turvallisuuden tunteen löytymisen kautta - olotilasta, jossa ei tarvitse olla mitään. Ideat virtaavat tyhjiössäkin ja mitä vähemmän on fyysisen elämän painetta, sitä voimakkaampaa voi olla myös vapaa virtaus kohti jotakin uutta. Tämä taitaa päteä myös monella muullakin elämän alueella kuin vain tuotteliaisuudessa tai luovuudessa :)

Toisaalta rohkea luovuus on mahtava voimavara ihan kaikilla ihmisyyden osa-alueilla. Olen tavoittanut tämän jonkinlaisen luovuuden alkulähteen ja tunteen koko elämäni kattavasta uuden alusta varmasti sen myötä, että olen vihdoin tehnyt valinnan herätä pitkiltä talviuniltani sekä myös siksi, että en aseta mitään odotuksia näille luovuuden uusille muodoille. En itselleni, elämälleni tai mahdollisille luovuuden päämäärille. Koska on kevät, nautin vain tästä siementen kylvämisestä tuoreeseen multaan ja voin jäädä uteliaana odottamaan, millaisia kukkia tai muita kasveja noista luovuuden siemenistä alkaa kehittyä. Iloitsen niistä jokaisesta ja annan ajan näyttää.

Aamun pyhä hetki

Tiistai 18.10.2022 klo 18.27

Kävelen usein aamuisin pitkään, jos siihen vain on mahdollisuus. Rakastan kiireettömiä aamuja ja sitä tunnetta, että heti herättyäni tavoitan sen tunteen ja tilan, jossa on vain tämä hetki. Pyhä aamun hetki ja täydellinen rauha. Tänään koin aiempaa vahvemmin tuon sisäisen rauhan tilan ja tuntui kuin koko tuo aamukävelyni olisi tänään ollut jonkinlainen rukous rauhalle ja tasapainolle. Virtaavat sanat olevassa - ilman muotoa tai tietoista ajattelua. Kauniit sanat virtasivat minussa ja niiden kautta sulauduin osaksi maata, ilmaa, vettä ja aurinkoa. Kaikkea olevaa.

Minä kiitän Äiti maata kalliosta, maan muodoista ja jokaisesta maahan pudonneesta keltaisesta lehdestä. Pakkasen rapeuttamasta nurmesta. Kiitän luontoa kaikesta kasvusta, hedelmällisyydestä ja kauneudesta sekä siitä sitkeydestä, jolla jokainen kasvi ja eläin selviytyy elämästä kuolemaan tässä maailmassa. Kiitän ravinteikkaasta maaperästä, rouheasta sorasta ja kaatuneesta puusta joen rannassa. Me yhdessä olemme virtaava voima ja hengitämme samaa ilmaa luonnollisessa tasapainossa. Me olemme rauha ja tasapaino.

Minä katson yläpuolellani siintävää taivasta, sen kuulautta ja värien hempeää tanssia. Olen kiitollinen vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyistä, jotka verhoavat taivaan kantta. Minä kiitän ilmasta, jota hengitän. Kiitän ympärilläni virtaavaa ilmaa siitä, että se kannattelee taivaalla joen yllä lentävää joutsenta. Kiitän kaikeutta tuulesta, joka juuri tänään on niin lempeä ja lähes tyyni. Tasapainoinen ja täynnä luonnon voimien tyyneyttä vain olla. Näkymätön valtava olemisen voima. Tunnen, miten maa ja taivas ovat yhtä juuri tässä hetkessä. Me yhdessä olemme rauha ja tasapaino.

Minä kiitän joessa hiljalleen virtaavaa vettä ja sen taivaan värejä peilaavaa pintaa. Kiitän veden elementtiä siitä, miten se mahdollistaa koko luonnolle ja meille jokaiselle elämän täällä maan päällä. Kiitän puhdasta vettä siitä, että se ravitsee meitä jokaista ja luo kiertokulullaan täydellisen tasapainon olevalle. Katson joen rauhaa ja siitä huokuvaa äärettömyyttä. Kykyä olla monessa eri olomuodossa ja virrata vapaasti juuri tässä hetkessä. Minä olen tämä rauha, vapaus ja tasapaino. Me olemme veden lailla monimuotoisia ja silti olemme kaikki yhtä samaa ykseyttä. Me olemme rauha ja tasapaino.

Katson nousevaa aurinkoa taivaanrannassa. Miten täydellisesti nämä kaikki elementit yhtyvät toisiinsa juuri tässä hetkessä. Kiitän aurinkoa sen lempeästä valosta ja lämmöstä maapallolle. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen lämmön, tuulten, sateiden, auringonpaisteen ja erilaisten vuodenaikojen luonnollisesta tasapainosta. Kiitän kaikkeutta tulesta ja valosta, jotka myös ovat elämän edellytyksiä ihmisyydessä. Hiljennyn katsomaan, miten nouseva aurinko värjää säteillään maiseman yhä syvemmän oranssiksi. Miten tuo ihmeellinen valo luo maagisia ja ainutlaatuisia sävyjä yhtyessään veden sekä ilmakehän kanssa. Minä yhdyn olevaan juuri tässä hetkessä ja kiitän siitä, miten nämä kaikki luonnon voimat ovat läsnä kaikkialla. Miten tämä virtaus on niin täydellisessä tasapainossa ja luonnollisessa sopusoinnussa kaikkeen olevaan. Minä olen yhtä virtaavaa olevaa. Me olemme rauha ja tasapaino.

Me olemme elämän soluhengitys. Me olemme valoa ja kauneutta - ja hengitämme samaa olevaa.

Me olemme rauha. Me olemme tasapaino. Me olemme ykseys.

Tie rauhaan

Sunnuntai 9.10.2022 klo 14.08

"Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa."

Pysähdyin miettimään, miksi olen niin vahvasti vakuuttunut siitä, että olen tullut pohjoiseen jäädäkseni. Etten koe pienintäkään tarvetta palata mihinkään toisaalle, vaan täällä ja juuri tässä minulla on hyvä. On helppoa todeta, että juuri täällä koen tavoittaneeni jotakin sellaista syvää rauhan tunnetta, jota en ole kokenut elämässäni pitkään aikaan.

Todellinen oivallus liittyy kuitenkin siihen, että minun tulisi tehdä jonkinlainen sisäinen aikamatka taaksepäin itseeni ja etsiä vastauksia siihen, milloin tai miksi olen tuon rauhan tunteen kadottanut. Milloin viimeksi tunsin itseni yhtä tasapainoiseksi ja tyyneksi kuin nyt ja mistä asioista tuo kokemus oikeastaan syntyy? Kulkemalla sisäistä aikamatkaa taaksepäin saattaisin löytää vastauksia myös siihen, millaisten elämänkokemusten kautta olen tuon sisäisen rauhan menettänyt. Millainen polku oikeastaan on johtanut siihen, että olen vähitellen kadottanut yhteyden itseeni? Ja miksi minusta tuntuu, että täällä pohjoisessa asuessa tuo yhteys on jälleen löytynyt ihan ilman ponnisteluja tai etsimistä?

Arvelen, ettei rauhan tai tasapainon tunteen katoamisessa ole kyse mistään yksittäisestä elämää mullistavasta tapahtumasta, vaan pikemminkin kokonaisista elämänvaiheista ja useista eri kokemuksista. Ehkä täällä fyysisesti kaukana kaikesta olen täysin huomaamattani saanut sopivaa etäisyyttä myös menneisiin kokemuksiin ja niiden tunnejäämiin mieleni sopukoissa. Olen löytänyt tien takaisin Nyt -hetkeen.

Olen myös koettanut sanoittaa itselleni, mistä tämä nykyinen rauhan tunne oikeastaan syntyy. Onko rauhan tunne minulle synonyymi elämän hitaudelle vai luoko vahvempi yhteys luontoon juuret tälle kokemalleni rauhan tunteelle? Syntyykö rauhan kokemus minulle yksinkertaisesti riittävästä omasta tilasta ja vapaudesta hengittää - siitä tunteesta, että olen löytänyt vapauden elää omilla ehdoillani ja määritellä itse oman elämäni palaset.

Rauhan, surun ja yksinäisyyden liitto

Tähän samaan tunteiden maljaan rauhan tunteen kanssa minun sisäisessä tunne -kirjastossani asettuu myös jokin epämääräinen tunne surusta ilman varsinaista syytä ja ajoittainen yksinäisyyden tunne. Koen, että kyseessä on selkeästi useampi erillinen tunne, jotka ovat vain tiiviisti kietoutuneet toisiinsa. Rauhan, surun ja yksinäisyyden eriskummallinen liitto. Koen tämän tunteiden symbioosin erikoiseksi siksi, että olen aina ajatellut, etteivät rauha ja suru kulje yleensä käsi kädessä. Yksinäisyys ja suru ehkä seuraavat ajoittain toisiaan mutta eivät nekään välttämättä. En voi esimerkiksi sanoa, että kokisin surua vain siksi, että koen joskus yksinäisyyttä. Ajattelen, että yksinäisyydessä on paljon myös vapauden, tyyneyden ja paineettomuuden sävyjä. Sellaisia aidosti positiivisiakin puolia, jotka ehkä enemmänkin lisäävät sisäistä rauhaa ja häivyttävät osaltaan surun tunteita.

Mistä tämä koko tämän vuoden kestänyt surun tunne sitten oikeastaan syntyy ja onko sillä yhteisiä juuria rauhan tai yksinäisyyden tunteiden kanssa? Mikä lopulta ylläpitää kokemusta yksinäisyydestä tai ruokkii surun tunteiden voimaa ja syvyyttä? Haluaisin löytää juurisyyt näille samassa maljassa lepääville tunteilleni, jotta löytäisin myös polun vapautua tunnekahleista, joiden vangiksi koen ajoittain jääväni.

Ajattelen myös siten, ettei mikään havaittu tai tunnistettu tunne ole pahasta, vaan oikeastaan hyvä asia. Ja että kaikenlaisten tunteiden (myös esimerkiksi vihan, surun, pelon ja epävarmuuden tunteiden) kautta voin oppia itsestäni uusia puolia, avata solmuja sisimmässäni ja oivaltaa aina jotakin uutta.

Elämän syksy - kuoleman kevät

Olen useasti pohtinut myös sitä vahvistuvatko nuo kokemani sisäinen tyyneys, rauha tai suru elämän syksyn lähestymisestä - kasvavatko nuo sisäiset tunteet ikääntymisen edetessä ja siitä ajatuksesta, että koen olevani valmis kuolemaan, jos niin olisi tarkoitus.

Koen ikääntymisen olevan kuin parvekkeellani yhä sinnittelevä kesäkukka, jonka syksyn viileät illat ovat saaneet muuttumaan yhä vain kauniimmaksi, syvän punertavaksi ja kukkimaan enemmän kuin koskaan. Elämän syksy saa kukan tuottamaan viimeisinä hetkinään aivan uudenlaisia sävyjä ja ainutlaatuista kauneutta. Kuin kuoleman lähestyessä myös luonnossa luovuus ja hedelmällisyys lisääntyisivät aivan uusilla tasoilla.

Ehkäpä elämän syksy onkin lohdullisemmin ajatellen kuoleman kevät - lopun äärellä annamme itsestämme kaiken, mitä on jäljellä. Saamme mahdollisuuden luopua inhimillisestä kuoleman pelosta, jonka väistyminen saa sisäisen valomme säteilemään yhä vapaammin ja luonnon voimien ohjaamana. Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa.

Koen ajoittain selittämättömällä tavalla myös, että olen jo täysin ”palvellut” - valmis irrottautumaan ihmisyyden näytelmistä ja ettei minulla ole enää mitään annettavaa tälle elämälle tai ihmisyydelle. Yhä vahvemmin minusta on tämän kuluneen vuoden aikana tuntunut siltä, että olen aivan kaikkeni antanut ja olisin jo valmis siirtymään eteenpäin. En vain tiedä, mitä minulle tuo ”eteenpäin” merkitsee juuri tässä hetkessä. Tarkoittaako se kenties jotakin seuraavaa elämänvaihetta, uutta elämäntehtävää, kokonaan uutta elämää vai kenties siirtymistä johonkin seuraavaan henkiseen kasvun vaiheeseen? Vaiko jotakin näiden kaikkien yhdistelmää?

Ehkäpä ihmisyyden hienous onkin juuri siinä, että ymmärrys ja yksilön näkökenttä laajenevat vain vähitellen. Näemme eteenpäin vain juuri sen verran kuin on tarkoitus. Usein on oikeastaan siunaus, ettemme tiedä kaikkea kerralla ja joudumme silti kulkemaan eteenpäin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän epätietoisuudessa. 

Itselläni tuo eteenpäin siirtymisen tunne on vahvistunut niin voimalliseksi, että tiedän jo varmuudella muutoksia olevan edessä. Mitä kaikkea nuo muutokset sitten konkreettisesti tuovat tullessaan, sitä voin nyt tästä sisäisestä rauhan tilasta käsin seurailla melko tyynesti. Antaudun muutokselle ilman pelkoa ja mistään vanhasta tarpeettomasti kiinni pitämättä. Ilman sääliä ja pidättelyä kuten syksyn myötä kukkimaan villiintynyt kesäkukkani.

Myrskyn silmässä

Sunnuntai 1.5.2022 klo 18.40

Olen koko alkuvuoden arponut sisäisesti julkaisenko koskaan tätä kirjoitusta. Olen nämä sanat ja ajatukset kirjoittanut itselleni helmikuun puolivälin tienoolla, hiukan ennen kuin ihmiskunnan tuntema Eurooppalaisen rauhan ja sivistyneisyyden illuusio särkyi. Noin paria viikkoa ennen siirtymistä rauhan ajasta kohti epävakautta ja uutta sodan aikakautta. Jo viime vuoden lopusta lähtien olen tuntenut joka viikko kasvaneen vastakkainasettelun energiataoilla ja jännitteiden voimistumisen. Ensin helmikuun alusta lähtien minut valtasi hämmentävällä voimalla tunne, että olen epäonnistunut elämäntehtävässäni. Että me kaikki olemme kollektiivisesti epäonnistuneet rauhan ja tasapainon ylläpitämisen tehtävässämme. Koin suurta selittämätöntä surua ja tuntui kuin koko alkuvuosi tuosta tunteesta johtuen olisi kulunut jotenkin sumussa. Olin hämmentynyt kaiken sen kasvavan paineen ja uhkaavien myrskypilvien alla etsien sydämestäni tiiviisti ja jatkuvasti valoa, rauhaa ja tasapainoa, josta koetin olla kiitollinen. Löytää sisimmästäni sitä hyvää, johon valitsen uskoa. Tunsin, miten valo ja värähteet kohosivat ja kykenin yhä palaamaan rakkauteen ja valoon.

Hiukan ennen helmikuun puoliväliä kaikki muuttui. Paine hellitti ja tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi "nostanut kädet pystyyn" ja antautunut väistämättömälle. Kuin maailmassa olisi yhtäkkiä vallinnut jokin uusi erilainen voima-aalto, joka olisi antautunut vääjäämättä lähestyvälle suurmyrskylle. Päättänyt, että nyt on aika hellittää ja antaa ihmiskunnan suistua kohti jotakin ennalta päätettyä muutosta. Mielen tasolla ja sisimmässäni etsin selitystä tälle hämmentävälle tunteelle. Tuolloin arvelin, että ehkä liian moni valonkantaja oli alkanut suunnata energiaansa erilaisiin taisteluihin, antautunut harhojen ja vastakkainasettelun vahvistamiselle. Ja niin harva oli enää jäljellä luomassa ja ylläpitämässä tasapainoa ja rauhaa. Kuin rakkauden ja rauhan kutsu olisi kaikunut kuuroille korville ja tyhjyydelle. Liian harva oli enää hiljentymässä sen äärelle, jolla on ajattomuudessa ja kaikkeuden ytimessä merkitystä. Kadottanut sydämestään rauhan ja suunnan kohti rakkautta.

Tuon hetken jälkeen painostavat voimat äkisti hellittivät ja huomasin olevani kuoleman väsynyt. Kuin menneet kuukaudet olisivat imeneet minusta kaiken voiman ja elämän ilon. Tuntui, että olisin kannatellut useiden kuukausien ajan valtavaa painetta ja painoa tietämättä, mikä tuo massiivinen möykky oli. Muutos ja ero aiempaan energiatilaan oli dramaattinen. Yhtäkkiä lasi särkyi ja kaikki tuo kuukausia vallinnut paine, vastakkainasettelu, tuhon ja ahneuden puristava virtaus vain syöksyi kerralla ilmakehäämme. Tiedän kuulostavani ehkä sekavalta ja ylidramaattiseltakin mutta tuossa hetkessä minusta tuntui kuin itse jumala tai maailmakaikkeuden suurimmat voimat olisivat antautuneet jonkin väistämättömän edessä. Ja muutoksen myrskytuuli virtasi ihmiskunnan ylle kuin tsunami, jonka voimalle pieni ihminen ei enää mahtanut mitään. Jotakin, joka oli välttämätöntä alkoi tuolla hetkellä tapahtua. Tässä ajassa, fyysisessä maailmassa ja meidän jokaisen elämissä.

Meni muutama päivä tuosta eteenpäin siten, että koin olevani lopen uupunut ja ikäänkuin istuvani jossakin pienellä saarella tuon valtavan myrskyn silmässä. Katselin edessäni valtavaa tuhoa ja kuolemaa. Katselin heitä, jotka olivat epäuskon vallassa eivätkä ymmärtäneet mitä ja miksi ihmiskunnassa tällaista tapahtuu. Tunsin sisimmässäni, miten moni ei vielä pitkään aikaan tunne sitä vapauden ja ykseyden aaltoa, joka pian seuraa tätä kauheuden tsunamia. Katselin kauhusta vääristyneitä ihmishahmoja ja pelon värittämiä kasvoja, joiden iholla ei vielä tuntunut sitä puhdistavaa virtaa, joka lopulta tuo tasapainon ja uuden kestävämmän pohjan rauhalle tämän jo vuosikausia kestäneen jännitteen tilalle. Tuossa hetkessä minä istuin pienellä saarella ja vuodatin kyyneleitä, koska tunsin niin syvästi sielussani, että tämä muutos olisi voinut olla lempeämpi - vähemmän tuhoisa. Tunsin kehossani maailmankaikkeuden surun ja lukemattomien ihmisten pelot, joita tämä brutaali myrsky tulee nostamaan pintaan. Istuin saarella ja vain kuuntelin hiljaisuutta kuin olisin istunut oudon suurmyrskyn silmässä. Tyhjyyden pisteessä, jonka ympärillä kaikki mennyt ja tuleva sekottuivat ympärilläni valtavaksi pyörremyrskyksi. Tuhovoimaksi, jollaista ei ole aikoihin nähty.

Koin olevani tavattoman vanha ja aivan kaikkeni antanut. Omituisella tavalla koin myös olevani yksinäisempi kuin koskaan. Kuin minusta olisi tuolla saarella istuessani ollut jäljellä vain tyhjä ja tarpeeton kuori, joka oli jäänyt jäljelle jonkin kokonaan uuden myötä. Tunne oli jotenkin sen kaltainen kuin olisin juuri synnyttänyt tämän kaamean sodan tai ponnistanut kuukausien ajan ulos tätä julmaa muutosta sekä sen myötä syntyvää uutta voimaa. Kenties toiminut energiakanavana jollekin, jolle minulla ei ole nimeä eikä muotoa. Synnyttänyt tien, jolla ihmiskunta nyt on. Tiedän tämän kaiken kuulostavan kovin oudolta ja siksi yhä epäröin näiden kokemusten jakamista.

Ja - tämä kokemukseni siis ajoittui kokonaisuudessan viime vuoden lopusta noin helmikuun puoliväliä edeltävään aikaan. Koin nuo kaikki tunteeni, ajatukseni ja koko tämän kokemuksen hurjan hämmentävänä ja kirjoittelin kaikkea kokemaani itselleni ylös, koska tuntemukset olivat niin voimallisia ja näkemäni kauheudet niin selkeitä. En vielä tuolloin tiennyt mielen tai ihmisyyden tasolla mitä oikeastaan koin, mitä nämä näkemäni asiat tai kokemani muutoksen pyörre oikeastaan merkitsivät - en ennen kuin vasta helmikuun 24. päivän jälkeen, jolloin koko maailman silmille lävähti tämä muutoksen tila ja ns. uusi Euroopan ajanlaskun hetki. Olen nyt melkein kolme kuukautta maistellut kaikkea kokemaani ja pohtinut sitä, mitä merkitystä näillä ennakkomerkeillä tai kokemuksillani on. Tuntuu toisaalta, ettei yhtään mitään. Että koko alkuvuosi on ollut yhtä tyhjän kanssa. Vienyt vain voimat ja antanut näkymän siihen, mikä on vääjämätöntäv. Sitten tulin ajatelleeksi sitä, miten olen elänyt ja kokenut elämääni tämän helmikuun jälkeen. Kun niin moni on kauhistellut maailman tilaa ja hirveyksiä, joiden uhreina ovat viattomat tavalliset kansalaiset. Havahduin huomaamaan, että minun on ollut jotenkin helpompi hyväksyä tämä kaikki karmeus, sen uhrit ja sen seuraukset, koska minulla on ollut jossakin syvemmällä tasolla tietoisuus, että tämä kaikki on välttämätöntä ja että tämä tie tuo mukanaan lopulta uuden rauhanajan. Kestävämmän maailman ja valoisamman ihmiskunnan järjestyksen.

On ollut helpompi luottaa siihen, että myös pimeyden aikojen jälkeen aurinko lopulta nousee ja valaisee maan. Kevät saapuu ja muutoksen tuuli sen myötä puhaltaa pois kaiken tarpeettoman ja vanhan. Maailmankaikkeuden kevät tuo ensin tullessaan myrskyn ja sateita mutta niiden kautta uusi maaperä saa voimaa ja ravinteita. Tuo kokemani hetki oli vain ajallisesti lyhyt kokemus ihmisyydessä mutta minulle se loi hyvinkin pitkälle kantavan luottamuksen siitä, että olemme matkalla kohti jotakin parempaa ja kohti vapautta jyrkästä vastakkainasettelusta. Kohti yhteistä, yhtenäisempää ja vakaampaa maailmaa. Ja tämän oivalluksen vuoksi päädyin kuitenkin lopulta jakaamaan tämän kirjoitukseni ja kokemukseni myös tänne blogiin. Tulee kuitenkin muistaa, että tämä on lopulta vain yksi kokemus monien joukossa, minun subjektiivinen tulkintani tästä kokemuksesta sekä kuvaus minun alkuvuoden tuntemuksistani. Ei sen enempää eikä vähempää.

Päivitys 9.10.2022: Luin tänään pitkästä aikaa uudelleen jo vuonna 2017 kirjoittamani lyhyen tekstin Rauhan ja tasapainon puolesta. Ymmärrän nyt selkeämmin, mistä tuo kuvaamani epäonnistumisen tunne kumpuaa, kun muistan, miten pitkään olen koettanut herätellä ihmisiä rauhan ylläpitämisen yhteiseen työhön. Olisiko nykyistä maailman tilaa voitu välttää? Tuskin, mutta muutos olisi voinut olla lempeämpi. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa rauhan työtä siinä mittakaavassa kuin kukin omassa elämässä pystyy toimimaan <3

-------
Tällä viikolla sain kokea myös toisenlaisen luonnon voiman ja ihmeen, kun sattumalta vierailin sisareni luona maalla juuri sellaisena yönä, jolloin uusi pieni varsa syntyi tähän maailmaan. Huomasin tuon kokemuksen jälkeen, miten kokonaisvaltaisesti ja täydellisesti elimme nyt-hetkessä koko tuon ajan, kun seurasimme pienen orivarsan syntymää. Miten yön tunteina syntymän alkukantainen voima ja luonnon mutkattomuus vallitsivat täydellisesti jokaisessa koetussa hetkessä. Miten tuon pienen olennon hoivaaminen, vastasyntyneen varsan sinnikkyys ponnistella tähän maailmaan ja nousta jaloilleen ensimmäisinä elintunteinaan vei tietoisuudestani pois kaikki murheet, väsymyksen ja maailmassa vallitsevan tilan.

Millään ihmisyyden huolista tai murheista ei ollut enää merkitystä eikä mitään painoarvoa. Oli olemassa vain tuo hetki, pieni sinnikäs olento ja luonnolliset vaistot, joiden pohjalta kaikki sujui kuten pitääkin. Omalla painollaan ja jotenkin mystiseltä tuntuneessa tilassa. Rakkauden ja luonnollisuuden virrassa. Vaikka aamulla väsytti ja unenpuute tuntui joka solussa, koin että kaikki on juuri niin kuin kuuluukin. Tuo yöllä täsmälleen 22:22 syntynyt pieni ori löysi emänsä nisälle, sai tarvitsemaansa elämän eliksiiriä ja vahvistui joka tunti jäntevämmäksi. Tuntui, että niin syntymän ihme kuin koko tuo yö oli kaikin puolin hämmästyttävän täydellinen.

Tuntui, että tarvitsin juuri tuossa hetkessä tätä kokemusta ja syntymän hetken voimaannuttavaa energiaa, luottamusta siihen, että kaikki järjestyy. Kokemusta siitä, että koko muu maailma katoaa hetkeksi mielestäni. Tarvitsin lempeän ja kauniin energian siivittämänä saattelun pois tuolta helmikuussa kokemastani myrskyn silmästä takaisin siihen luonnolliseen virtaan, joka meissä kaikissa vallitsee. Tilaan, jossa on joka hetki tavoitettavissa täydellinen tasapaino, rauha ja kaikkeuden maaginen järjestys. Jotta muistaisin tuon tilan, muistaisin, että tämä tie, jota ihmiskuntana juuri nyt kuljemme on valaistu rakkaudella ja kaikkeuden tuella. Jotta muistaisin, ettei ihmisyyden matkalla ole mitään pelättävää. On vain rakkaus.

Minä olen muistojen virtaa

Lauantai 23.4.2022 klo 22.11

"Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta."

Viime viikkoina minua on johdatettu menneisyyden kuviin, lapsuusajan kauniisiin hetkiin ja muistoihin. Lapsuuden valokuvia katsellessani pysähdyin pohtimaan sitä muutosta, jonka itsessäni näen noiden kuvien kautta. Jo hyvin pienenä vauvana ja leikki-ikäisenä kuvissa minusta huokuu syvä luottamus ympäröivään maailmaan, avoin katsekontakti ihmisiin minun lähelläni ja jokin sellainen ulospäin suuntautuneisuus, jota en muista itsessäni koskaan olleen. Ajan jatkumossa on nähtävissä se, miten erilainen olemus minusta huokuu noin kuuden tai seitsemän vuoden iästä alkaen. Kasvoille on laskeutunut tuosta eteenpäin kovin vakava ilme, aavistus huolta, vastuuta ja jotakin sellaista, jota en osaa sanoittaa. Hiljaisuus ja spontaanin hymyn sijasta varauksellisuus ympäröivää maailmaa kohtaan.

Eräs läheiseni totesi hiljattain, että vasta nyt aikuisena, läheisen menettämisen ja luopumistyön myötä hänelle on alkanut muodostua aivan uudenlainen minäkuva ja aidommin omia muistoja menneestä. Muistoja ilman muiden ennakkoasenteita, valmiiksi tehtyjä määrittelyjä ja muiden kokemusten värittämiä tulkintoja itsestä sekä menneestä. Ilman mielipiteitä ja toisten rakentamia perustuksia minuudesta ja elämän tapahtumista. 

Minusta tuo oli huikea oivallus ja tärkeä kysymys pohdittavaksi. Määritämmekö itsemme tai jopa valtaosan lapsuuden ja nuoruusajan muistoistamme sen kautta, mitä vanhempamme tai muut läheiset meistä ja maailmasta ajattelevat? Kenen muistot menneestä ovat oikeastaan totta vai onko niin, ettei ihmisyydessä vallitse yhtäkään kokemusta, joka olisi totuus. Jokainen ajatus ja tulkinta koetusta värittyy oman tai jonkun toisen aiempaa kokemuspohjaa vasten. Jokainen muisto on yhtä paljon valetta kuin on osa totuudesta. Koska jokainen yksilö luo omat muistonsa ja kokee kunkin hetken yksilöllisen mielenmaiseman ja maaperän pohjalta, myös samasta kokemuksesta ja hetkestä syntyy useita erilaisia muistoja. Ja vain kuulemalla ja havaitsemalla jokaisen yksilöllisesti erilaisen tulkinnan, voi päästä lähemmäs totuutta tuosta hetkestä. Vain yhdistämällä kaikki mukana olleet palaset syntyy kuva tuon hetken koko kokemuksesta. 

Yksilöinä meidän muistomme ovat aina vääristyneitä, subjektiivisia ja vajavaisia. Yhdessä näemme laajemmin ja syvemmälle ihmisyyteen. Oli jotenkin järkyttävää havahtua tähän ajatukseen. Että minunkin muistoni ovat vain pisara meressä. Minun kokemukseni virtaavat samassa joessa jokaisen saman hetken eläneiden kanssa ja kykenen näkemään vain pienen oman kohtani virran kuohunnasta. Minun koko omakuvani on muodostunut tuon jatkuvasti muuttuvan ja erilaisten tulkintojen vääristämän peilin kautta. Muistoni ovat osa tuota loputonta moninaista tulkintojen virtaa ja olen määritellyt itseni lapsuudesta lähtien tuon täysin epätotuudellisen heijastuman valossa. Minuuteni on kuin kangastus, jonka olen rakentanut ihmisyyden vääristyneiden kuvien aavikolle. 

Onko sitten olemassa totuudellisia muistoja? Onko ihmisyydessä edes mahdollista tavoittaa totuutta tai aitoja muistoja? Jotenkin haluaisin ajatella niin, että kunkin yksilön kokema aito tunne on totuus. Lapsuuden kuvissa voin nähdä aidon hymyn tai aidon jännityksen tunteen jouluaattona. Voin nähdä myös epäaidon ja hiukan väkinäisen hymyn, jossa totuus on nähtävillä lapsen katseesta. Sen, että tuon kokemuksen hetkellä on vallinnut tunne, jota en haluaisi muille paljastaa. Kumpikin kokemus on tuon pienen ihmisen totuus. Tunne, jota ei voi kätkeä. Tunne, jonka tuo hetki nostaa pintaan on totuus ja vasta katsellessani tuota hetkeä kuvan välityksellä luon tulkinnan ja syntyy muisto. Luon jonkinlaisen vääristymän totuudesta. Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta.

Silti juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen näistä lapsuuteni kuvista sekä menneisyyden monista sävyistä. Olen kiitollinen myös rajallisesta havaintokyvystämme ihmisinä, koska vajavaisuutemme yhdistää meitä ja auttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Minusta on oikeastaan hienoa huomata jälleen, ettei yhtä ainoaa totuutta ole olemassa edes omasta elämästämme ja että olemme jokainen täsmälleen yhtä paljon väärässä kuin oikeassakin.

Muistomme ovat osa meitä mutta yhtäaikaa ne ovat osa jotakin laajempaa kuvaa ihmisyydestä. Heijastumia meistä ja maailmankaikkeudesta. Muistojen virtaan minä sulaudun - osaksi mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa

Tulla nähdyksi

Tiistai 15.2.2022 klo 10.13

Oivalsin yhtenä aamuna kävelyllä ollessani yhtäkkiä hyvin konkreettisen asian, jonka vuoksi minun on ollut niin hyvä olla kuluneen vuoden aikana. Olin palaamassa aamulenkiltä kotiin, kun reitille osui työmiehiä lumensiirtopuuhissa. Tie oli hetkellisesti poikki, kun lumikuormaa juuri siirrettiin kuorma-auton lavalle. Tien varressa päivysti työmies, joka ystävällisesti toivotti huomenta ja ohjasi minut koirani kanssa sopivalla hetkellä työmaan ohi. Katsoi silmiin ja tervehti ystävällisen hymyn kera. Tuo pieni ele tuntui hyvältä ja loi kaikessa yksinkertaisuudessaan minulle yllättävän syvän turvallisuuden tunteen.

Hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat aiemminkin kiinnittäneet minun huomioni täällä pohjoisessa asuessani. Sen lisäksi, että kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat ovat osoitus toisen arvostamisesta ja kunnollisesta kotikasvatuksesta se luo tunteen, että että olen tullut huomioiduksi. Tullut huomatuksi ihmisenä ja yksilönä. Toisen huomiointi arjessa on minusta osoitus myötätunnosta ja myös siitä, että välittää, vaikka emme tuntisi toisiamme. Kuten uutisotsikoissa paljon ollut Iivo Niskasen lämmin ele jäädä oman olympiavoiton jälkeen maalialueelle ottamaan vastaan se kilpailun viimeinenkin hiihtäjä. Ele huokuu ymmärrystä, tukea ja arvostusta. Vain todellinen voittaja ymmärtää antaa tukensa myös sille, joka jäi kauaksi kärkisijoista. Ele on myös valinta, joka on osoitus niin herrasmiehen käytöstavoista kuin osoitus siitä, että Iivo osaa arvostaa jokaista kanssakulkijaansa tässä nykyajan voittajien ja menestyjien kovan kilpailun maailmassa. Moni sanoo, että "Arvostan" mutta kuinka moni oikeasti valitsee itse tehdä samoin.

Tuohon taannoin aamulenkillä kohtaamaani hetkeen tiivistyy hyvin se, miksi tunnen erityisen hyvin viihtyväni täällä Rovaniemellä. Koen, että täällä pohjoisessa ihmisiin on juurtunut ihailtavan syvään ja suorastaan selkäytimeen hyvät käytöstavat sekä aito toisten ihmisen arvostamisen kulttuuri. Koen tulevani hämmästyttävän usein pienissä arjen hetkissä nähdyksi ja huomioiduksi. Tämä kokemus on syntynyt monissa pienissä hetkissä kuten arkisilla kävelyillä, asioidessani vaikka lääkärin vastaanotolla tai kaupassa sekä taloyhtiön arkisissa kohtaamisissa. Pienissä elämän hetkissä, joihin ei aina kiinnitä edes huomiota mutta kun pysähtyy asiaa miettimään, niin tässä on se merkittävin syy siihen, miksi koen oloni täällä pohjoisessa niin turvalliseksi ja hyväksi. Tunnen kuuluvani paikalliseen yhteisöön ilman, että yhteisö määrittyisi jonkin tietyn ryhmän tai siihen kuuluvien "jäsenten" perusteella. Ilman, että yhteisöllisyydestä tarvitsee tehdä numeroa. Ilman mitään teennäisyyttä tai teatteria. Ehkä pohjimmiltaan oivalluksessani on kyse siis siitä, että jostakin tällaisesta arkisen yhteenkuuluvuuden tunteesta ja yhteisön tuomasta perusturvallisuudesta syntyy arjen hyvinvointi ja turvallisuuden tunne. Ja ehkä jotakin tällaista on aiemmin puuttunut elämästäni tai ainakin ollut kadoksissa kovin kauan.

Miten monen ihmisen lapsuutta ja persoonaa värittääkään se, että ei ole oikein koskaan tullut huomatuksi tai ymmärretyksi omana itsenään. Ilman vaatimuksia olla jonkinlainen, olla osa jotakin määritettyä ryhmää tai ilman sen kummempia selityksiä. Aidosti ja itsestäänselvästi. Huomatuksi ja ymmärretyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Osoitus siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan laumaeläjiä ja jollakin tasolla koko olemassaolomme tiivistyy kai siihen, että olemme olemassa suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Isommassa kuvassa myös poliittiset vallapitäjät tai suurempaa valtaa tavoittelevat yksilöt osoittavat teoillaan, että he haluavat vain tulla kuulluksi, huomatuksi ja huomioiduksi mielipiteineen ja pyrkimyksineen. Monet ihmiskunnan jännitteetkin - niin sisäiset kuin ulkoisetkin - tiivistyvät lopulta siihen, että ne, jotka kokevat jäävänsä vaille ymmärrystä eriävine mielipiteineen tai pyrkimyksineen alkavat kapinoida ja hamuavat huomiota yhä äänekkäämmin. Ja välillä tuo huomion ja ymmärretyksi tulemisen tarve saattaa kummuta enemmän yksilön sisäisistä haavoista sekä näiden kokemusten puutteesta syvemmällä tasolla kuin niinkään asioista, joista ääntä pidetään. Jännitteiden purkaminen vaatisi aitoa kohtaamista ihmisten välillä ilman ulkoa opittuja mantroja tai valmiiksi päätettyjä pyrkimyksiä. Tarvittaisiin sitä, että teatterimaiset roolit ja ennalta mietityt käsikirjoitukset jätettäisiin sivuun ja kohtaisimme toinen toisemme ihmisinä ja yksilöinä.

Toisen huomioiminen ja aito kohtaaminen arkisissa hetkissä ei maksa mitään. Monta elämän konfliktia voitaisiin välttää avoimen vuoropuhelun ja kohtaamisten kautta. Ja kenties rikkinäisten sielujen eheytyminenkin voisi lähteä käyntiin siitä, että yksilö saa vähitellen kokemuksen tulleensa huomatuksi, kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka sitten kävelyllä koiran kanssa tai taloyhtiön arjen kohtaamisissa. Ystävän viestistä tai tuntemattoman ohikulkijan pyyteettömästä tervehdyksestä. Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata. Olen myös alkanut havaita vähittäisen muutoksen itsessäni erityisesti siinä, miten luottamus elämään ja muihin ihmisiin on alkanut palautua. Kuin joku hidas korjausprosessi olisi edennyt sellaiseen vaiheeseen, että ilmat pysyvät jo pyörän renkaassa ja matkanteko tuntuu kevyemmältä kuin aiemmin.

Ehkä lisääntyvä valo ja kevään vähittäinen lähestyminen teekee jo vähän helpommaksi nähdä myös itse itseni sekä oman sisäisen tilani. Kuljen kevättä kohti aiempaa kevyemmin askelin ja luottavaisin mielin. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokemuksen, miltä tuntuu tulla nähdyksi ja arvostetuksi. Olla olemassa omana itsenäni ilman vaatimuksia. Olen kiitollinen kyvystä oivaltaa ja oppia. Olen kiitollinen myös siitä, että minulla on joka hetki mahdollisuus valita arvostavat käytöstavat ja tehdä myös kohtaamani kanssaihmiset arjessa nähdyksi ja huomioiduksi. Juuri sinä olet arvostettu ja minä haluan kohdata sinut.

Ajatushautomo

Sunnuntai 12.12.2021 klo 14.05

Suomen kieli on täynnä omituisia sanoja, joiden merkitys jää välillä arvailujen varaan tai määrittyy erilaisten median suoltamien asiayhteyksien kautta uudelleen. Sanat ja kieli elävät aikakautta, jossa jo vakiintuneetkin sanat saattavat vaihtaa merkitystään ja kaivata uudenlaista määritystä. Olen tänä talvena useasti pohtinut sitä, mitä minulle merkitsee sana "kaamos" ja miten parhaiten kuvailisin sitä tunteiden kokonaisuutta, jota tämä vuoden pimein vaihe minussa herättää. Tänä aamuna tuli sellainen hassu oivallus, että minulle kaamos tarkoittaa ajatushautomoa ja tilaa, jossa käännyn sisäänpäin. Kaamos merkitsee minulle enemmän mielentilaa ja suuntaa kuin vuodenaikaa. Minun sisäinen kaamokseni on laskeutunut olemukseeni jo syys-lokakuussa. Heti sen jälkeen, kun ensimmäiset pakkaset ja lumi asettuivat osaksi näitä Lapin kauniita maisemia. Kaamos on luonnossa värien hiipumista ja elämän kiertokulun vaihe, jossa kuolema ja pimeys ovat enemmän läsnä kuin muissa luonnon vaiheissa. Osa ihmisyyttä siinä missä syntymäkin tai kyky luoda uutta ja uudistua.

Mietin aiemmin syksyllä sitä, miksi niin moni ihminen karttaa pimeää tai pelkää pimeydessä olemista. Symboloiko pimeys tai tämä pimeä vuodenaika ihmisyydessä nimenomaan kuolemaa tai sen väistämättömyyttä elämässä? Vai kaikkea tuntematonta, jota emme kykene havainnoimaan samalla selkeydellä kuin valoisassa ympäristössä? Ehkä lähtökohtaisesti ihmisolento pelkää molempia näistä sekä kuolemaa että tuntematonta. Kaamosajassa tiivistyy näiden kahden yhdistelmä maustettuna täällä pohjoisessa vielä kipristelevällä kylmyydellä. Silti tuntuu, että täällä pohjoisessa pimeys ei pelota. Kun useiden kuukausien ajan ulkoilee ja liikkuuu lähinnä pimeässä, taskulampun tai katuvalojen kelmeässä valossa pimeydestä ja sen tyynestä olemuksesta tulee normaali. Hiljaisuuden, rajallisuuden ja elämän realiteettien sisäinen kupla, jossa ajatukset saavat olla ja kypsyä.

Tästä kaikesta kaiketi lähti syntymään tuo sanakummajainen nimeltä "ajatushautomo", jota käytetään yleensä aivan muissa merkityksissä mutta minulle tuo sana alkoi yhtäkkiä merkitä kaamosta. Sitä olotilaa, johon alan heti ruskan väriloiston hiipuessa siirtyä ja joka tuntuu minusta hyvältä, turvalliselta ja tutulta. Tilaa, jossa on sallittua kääntyä kohti sydämen pyhää tilaa, sisäistä rauhaa ja ajatuksia. Koen, että tämä tila on minulle se luontainen tapa olla ja ehkä juuri sen vuoksi koen olevani niin kotona täällä pohjoisessa. En ole koskaan mielestäni potenut varsinaista kaamosmasennusta mutta masennusta kylläkin, aivan riippumatta vuodenajasta. Minulle aiheuttaa enemmän ahdistusta ja synkkiä ajatuksia se, kun näkee ympärillä yhteiskunnan, joka taistelee kaikkea luonnollista ja elämän kiertokulkua vastaan. Surettaa se, että ihmiset koettavat elää keskellä talvea ja pimeään vuodenaikaan kuin lisääntyvä pimeys olisi olemassa vain jatkuvaan bilettämiseen, synkeä taustakangas loputtomiin näytelmiin ja tekosyy itsestä mahdollisimman kauas pakenemiseen. Kuin kaamos olisi jotakin luonnotonta, jota vastaan tulee taistella tai koettaa se nujertaa maksimaalisella toiminnalla ja hyperaktiivisella energian kulutuksella.

Tiedän kuulostavani totaalisen mökkihöperöltä :) Mutta minulle pimeys on tila, jossa aistit virittyvät uudelle tasolle ja huomaan siirtyväni luonnollisesti tilaan, jossa ajatukset pyrkivät kuin itsestään kohti sisäistä rauhaa, kaikkeuden alkulähteitä ja totuutta. Tila, jossa ei tarvitse pinnistellä lainkaan vaan voin ilman vastarintaa antaa luonnollisen ajatushautomon pehmeyden vain helliä jokaista hetkeä. Tila, jossa kaikenlaiset ajatukset ovat sallittuja ja voin rauhassa jäädä analysoimaan itseäni, ihmisyyttä tai kaiken olevan merkitystä. Myös unen laatu on pitkästä aikaa parantunut ja tuntuu, että monelaisista elämän vaatimuksista huolimatta sisäinen maailmani tuntuu tämän kaamosajan hautomon pehmeydessä pysyvän raiteillaan paremmin kuin muulloin. Ikään kuin vastoinkäymiset, epävarmuus tai työkuorma eivät vaikuttaisi yhä paljoa, vaikka määrällisesti niin luulisi. Elämän ja tunteiden heilahtelut tämän ajatushautomon tilassa palaavat nopeammin mittasuhteisiinsa ja vuodenajan pehmeys hipsuttelee pian kohti uusia lempeämpiä ajatuksia. Kuin kaamos olisi se ihmisyyden koti, jonka kanssa minun sieluni resonoi yhtä ja on harmoniassa. 

Pimeys ja kaamosaika kiehtovat minua ehkä senkin vuoksi, että ihmisyyden erilaiset ulottuvuudet ovat jo pitkään vetäneet minua puoleensa. Erilaisia henkisiä polkuja kulkevat yksilöt usein tutustuvat ensiksi menetelmiin ja ajatuksiin, jotka lisäävät ajatuksiin valoa, saavat sisäisen säteilyn lisääntymään ja jotka kulloinkin tuntuvat helpoilta vastaanottaa. Moni keskittyy "valon" lisäämiseen ja erilaisiin "huippu kokemuksiin" koko henkisen tiensä ajan koskaan etsimättä mitään muuta. Minulle on vuosi vuodelta vahvistunut tunne, ettei tulisi pyrkiä oikeastaan mitään kokemusta kohti ja ainoa asia, joka tuntuu minusta tavoittelemisen arvoiselta on totuus ja lopulta irtaantuminen ihmisyyden kokemuksista kokonaan. Tällä tarkoitan sitä, etten koe minkäänlaista vetoa suunnata energiaani ajatuksiin, jotka lisäävät ihmisyydessä vallitsevien mielipiteiden vastakkainasettelua, pyrkivät "taistelemaan" jotakin vastaan tai puolesta enkä jaksa kiinnostua siitä kuka on oikeassa tai väärässä, koska nuo kaikki asiat vain vahvistavat kyseisten asioiden harhaa ja olemassa oloa. Koen tehtäväkseni sanoittaa sekä olemuksellani välittää rauhaa, tyyneyttä ja sitä todellisen tasapainon tilaa, joka vallitsee kaiken tämän ihmisyyden taustalla. Kaamos on minulle se ihmisyyden ja elämän kierron vaihe, jossa vallitsee vahvuus olla tasapainon ja tyyneyden tilassa. Kuin tyyni pimeys kadottaisi kaiken tarpeettoman näköpiiristä ja jäljelle jäisi se oleva, jonka kanssa minun sieluni resonoi.

Kuin kaamos ja siinä tiivistyvä ajatushautomo -tila minussa synnyttäisi uudenlaista pelottomuutta myös ihmisyyden rajallisuutta ja kuolemaa kohtaan. Joskus unen ja valveen rajalla minulle tuli omituinen selkeyden hetki, jossa tuntui siltä, että siirtymä unesta heräämistä kohti on jotakin samanlaista kuin siirtymä ihmisyydestä kohti todellisuutta ja ykseyden olevaa. Kuin kuolema olisi vain tuo unen ja valveen välinen tila, jonka kautta ihmisyyden harha elämästä päättyy ja todellisuus alkaa. Tuon tilan äärellä voi vallita kiitollisuus kaikista ihmisyydessä koetuista ja havainnoiduista hetkistä sekä toisaalta ymmärrys siitä, että tästä kaikesta koetusta voi päästää irti. Kuin hitaan unesta heräämisen tavoin voisin tietoisesti antaa näiden kaikkien kokemusten mennä, voin hyväksyä elämän unien merkityksettömyyden ja sallia heräämisen tapahtua yhtä luontevasti kuin herään aamuisin unesta tähän ihmisyyteen ja olevaan. Tässä ajatuksessa oli läsnä valtavasti lohtua ja tuntuu yhä, että olen tullut tänne pohjoiseen myös sen vuoksi, että täällä vallitsee tyyneys kaikkea luonnollista ja elämän kiertokulkua kohtaan. Olen tullut tänne heräämään ja kuolemaan. Elämään ja oivaltamaan. Löytääkseni luonnollisen hengityksen rytmin ja harmonian, joka vallitsee erityisen selkeästi kaamosajan ajatushautomossa - pehmeässä kuplassa, jossa olen tyyni.

Toivo

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14

Jäin tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen pitkäksi ajaksi pohtimaan mitä minulle merkitsee tuo tekstin sivutuotteena syntynyt ajatus siitä, että olen ikään kuin elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella? Mitä minulle tarkoittaa ihmisyydessä pyhä päämäärä, jota kohti kuljen ja mitä oikeastaan juuri tässä elämän hetkessä henkisellä polullani tavoittelen? Onko minun elämäni "pyhiinvaellus" matka kohti ykseyttä, henkeä ja totuutta vai sittenkin matka, jonka tarkoitus on itsessään palvella totuutta? 

Ehkä tämä vuodenaika saa aikaan sen, että alan kääntyä taas vähitellen kohti sisäisiä pohdintoja ja luontaisesti virrata enemmän ajatusten kuin toiminnan tasolla. Syksy saa myös luonnon varautumaan talveen, vetäytymään kasvun sijasta lepotilaan ja varastoimaan käytössä olevan energian, jotta olisi mahdollista selviytyä hengissä yli talven. Jotakin samankaltaista minussa tapahtuu joka syksy. Oman jaksamiseni rajat selkeytyvät, uudet ideat ja ajatukset muuttuvat aiempaa syvemmiksi pohdinnoiksi ja mielen hiljaisuudeksi. Huomaan tavoittelevani valon sijasta enemmän rauhaa ja tyyneyttä.

Pohdin tässä jonakin päivänä ulkoillessani myös sitä, mikä olisi minulle se kaikista arvokkain voimavara, jota haluaisin varastoida syvälle ytimeeni selviytyäkseni talven yli. Mikä pitäisi mieleni valoisana ja ravitsisi minua kaamoksen pimeimpinä kuukausina? Ehkä tuo kaikista tärkein voimavara minulle olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan toivo. Toivo siitä, että kaamoksen jälkeen tulee uusi kevät ja toivo siitä, että elämä jatkuu. Toivo siitä, että selviydyn eteenpäin, vaikka haasteet tuntuisivat välillä kohtuuttomilta. Toivo siitä, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Toivo siitä, että rakkaus ja totuus lopulta merkitsevät enemmän kuin ihmisyys itsessään. Toivo siitä, että ihmeitä edelleen tapahtuu - kunhan säilytän uteliaisuuden ihmisyyttä kohtaan ja uskallan elää aidosti avoimin mielin. Haluaisin varastoida ytimeeni toivon huomisesta.

Näen toivoa ympärilläni monessa muodossa. Pieninä häivähdyksinä syksyisessä maisemassa ja konkreettisina esimerkkeinä eri ihmisten elämissä. Ränsistyneen talon saama uusi katto luo toivon näkymän siihen, että joku yhä pitää huolta tuosta vanhasta talosta. Luo toivon rakkauden erilaisista ilmenemismuodoista. Auringon valo aamuisin saa kuihtuvat kasvit metsässä näyttämään hurjan kauniilta. Valon säteet luovat toivon siitä, että elämän varjoisat hetket ovat vain hetkellistä valon puutetta ja illuusiota. Luovat toivon siitä, etteivät hämärässä havainnoidut asiat ole useinkaan sitä, miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat. Valo luo toivon totuudesta kaikkien elämän varjojen takana.

Näen toivoa myös pienen oravan olemuksessa, joka kantaa sitkeästi ravintoa talvivarastoonsa. Toivo levittäytyy ylleni, kun joutsenet liitävät taivaalla ja suuntaavat kohti etelän lämpöä. Toivo on läsnä, kun aikaa ei ole ja olen vahvasti kiinni vain tässä hetkessä. Toivo on syvään hengitys, joka minussa virtaa vapaasti tuoden kauan kaivatun unen ja levon. Toivo elää minussa, koska minä elän ja hengitän.

Jos minä olisin puu, minä antaisin kaikkien maailmankaikkeuden surujen, pelkojen ja tarpeettomien kokemusten virrata näin syksyn päätteeksi värikkäisiin lehtiini. Kokoaisin kaiken epätoivon ja turhuuden harhat eri väreiksi lehtiini ja antaisin niiden varista maahan. Seuraisin tyynesti miten ne maatuisivat uudeksi ravitsevaksi maaperäksi tuleville kasvukausille. Antaisin epätotuuden virrata maan läpi sen syvimpään ytimeen ja antaisin kaiken tuon palaa siellä uudeksi valoksi ja kasvuvoimaksi, joka johtaa minut yhä uudelleen kohti ykseyttä ja pyhää henkeä.

Keräisin syvälle juuriini mahdollisimman paljon toivoa, rakkautta ja totuutta, jonka varastoisin talven yli syvälle routarajan alapuolelle. Toivosta, totuudesta ja rakkaudesta kasvattaisin jälleen uudet versot ensi keväänä, kun kaamos väistyy ja aurinko alkaa taas kutkutella unisia oksiani. Minun juureni ovat syvällä totuudessa. Toivo ravitsee minua roudan keskellä ja pitää minut elossa läpi haasteiden ja myrskyävien tuulien. Ja rakkaus valaisee maailmani myös niinä kaikista pimeimpinä kaamosöinä. Rakkaus sulkee minut syleilyynsä ja suojelee epätoivolta. Toivosta minä elän ja rakkauden syliin vajoan, kun tulee aika jättää ihmisyys ja sen harhaiset unet. Totuudessa minä palan nyt ja aina. Nämä sanat virtaavat minussa ja luovat minut joka hetki uudeksi.

Minä olen ihmisyyden pyhiinvaeltaja ja minä palvelen totuutta. Kuljen tyynesti kohti sinua, ykseyttä ja totuutta. Jokaisella askeleella minä juurrun yhä syvemmälle totuuden maaperään, jokaisella askeleella luon tasapainoa ja vahvuutta. Ihmisyys ja sen kautta ilmentyvät haasteet vahvistavat minua ja opettavat minua pysymään vahvemmin kiinni omassa ytimessäni, kiinni puhtaassa totuudessa ja rakkauden virrassa. Minä olen tämä pyhä maa, ihmisyys, totuus ja rakkaus. Minä vaellan itseeni, totuuteen ja pois ihmisyyden harhoista. Minä vaellan kohti pyhää henkeä ja ykseyttä. Minä olen pyhä, totuudellinen henki.

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21.17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Kuohuva koski minussa

Lauantai 7.8.2021 klo 17.26

Kesä on ollut tavattoman kaunis. Vapaata paineetonta kokemusten virtaa ja ihania kohtaamisia. Haaveilua ja unelmien tunnustelua. Ilojen, murheiden ja ajatusten jakamista sekä merkityksellisiä yhdessäolon hetkiä, joista voin olla syvästi kiitollinen. Merkityksellinen vuoropuhelu kantaa monta askelta eteenpäin ja luo aina jotakin uutta.

Joskus on tuntunut siltä, että arjen pyörteissä ja iän karttuessa jokin aiemmin vallinnut taika kesästä on kadonnut. Tänä vuonna on pitkästä aikaa tuntunut siltä, että tuo kesän maagisuus ja sisäinen vapauden virta on taas alkanut löytyä uudelleen. Ehkä tämä tunne on syntynyt lopulta monista eri palasista: riittävästä levosta, ajattomuuden tunteesta ja Lapin upeista valoisista öistä. Kenties luonnon kauneudesta, kuohuvien koskien voimasta ja metsän hiljaisuudesta. Kommunikaation ja kuuntelemisen tasapainosta.

Ehkä yksi kesän merkityksellisistä oivalluksista minulle on ollut se, ettei vaikeitakaan asioita tai erilaisiin epävarmuuksiin liittyviä pelkoja pidä padota tarpeettomasti. Kuten kuohuva koski ja vapaasti virtaava joenuoma, voin antaa kaikenlaisten ajatusteni virrata. Voin ja uskallan kohdata rohkeasti rönsyilevää tunteiden kuohuntaa, ajatusten kuplivaa yllätyksellisyyttä ja jopa syvistä vesistä nousevia mörköjäni. Ne kaikki ovat kuitenkin minun ajatuksiani, lähtöisin minun omasta elämästäni ja kokemusteni kautta rakentuneesta pohjasta. En voi väistellä loputtomasti aiemmista kokemuksistani kuplivia mielen tuotteita, joita on yhtä tärkeää tunnistaa, tarkastella ja sanoittaa kuin muitakin ajatuksiani.

Olen huomannut, että monen murheen ja mörön luoma pelko alkaa vähitellen kadota, kun lakkaa vastustamasta tuota ajatusta. Kun antautuu ja saa kerrotuksi ääneen sen hölmöimmänkin mörön olemassa olosta. Joskus myös jonkun tuollaisen pelkoperusteisen ”hattivatin” tunnustaminen toiselle alkaakin nostaa uusia pelkoja henkilössä, jonka kanssa tuon ajatuksen on jakanut mutta sekin on tärkeää. Kuten kuohuvassa koskessa kohtaavat monien erilaisten pienempien purojen virtaukset ja toisiaan ruokkiva eteenpäin kantava voima, samoin avoimessa vuoropuhelussa piilee aina mahdollisuus johonkin yhteiseen puhdistavaan oivallukseen, joka huuhtoo mennessään tarpeettomat möröt. Käsittelemme kuitenkin jokainen eri tavoin ajatuksiamme emmekä voi koskaan painostaa ketään toista omien mörköjen kohtaamiseen tai käsittelyyn. Kosken kuohuntaan ja ajatusten uutta luovaan voimaan tulee olla kunkin itse valmis ja tahtotila muutokseen olla olemassa.

Joskus kuplivat tunteet ja rönsyilevät ajatukset nostavat kuitenkin pelkoja enemmän esiin aitoa jaettua iloa, naurua ja unohtumattomia yhteisiä hetkiä, jotka jäisivät syntymättä ilman tuota avointa kommunikaatiota ja uskallusta. Olen tänä kesänä oppinut, että välillä tekee hyvää vain heittäytyä kokemusten virtaan ja antautua sisäisen koskeni kuohunnalle. Joskus heittäytyminen hetkeen vaatii lempeää läheisyyttä, toisinaan sopivasti kuplivaa juomaa tai vaikka rauhallista retkeilyä yhdessä uuden maiseman äärellä. 

Tärkeintä eivät tietenkään ole ne kuohuvat tunteet itsessään tai kuplien määrä vaan rohkeus kohdata erilaiset tunteet mahdollisista peloista huolimatta. Jonkinlaista kokonaan uutta merkityksellisyyttä minulle on tänä kesänä synnyttänyt myös aiempaa vahvempi uskallus ja halu luoda aivan uusia yhteisiä kokemuksia sekä syvempää vuorovaikutusta. Olen löytänyt sisäisen tahtotilan irrottautua vanhoista tottumuksista ja luoda vaihteeksi jotakin uutta. Uusia kiitollisuuden aiheita, uusia alkuja ja aivan uudenlaisia elämän polkua. Yhdessä kommunikoiden ja yhdessä oivaltaen.