Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21:17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Kuohuva koski minussa

Lauantai 7.8.2021 klo 17:26

Koski20.jpeg

Kesä on ollut tavattoman kaunis. Vapaata paineetonta kokemusten virtaa ja ihania kohtaamisia. Haaveilua ja unelmien tunnustelua. Ilojen, murheiden ja ajatusten jakamista sekä merkityksellisiä yhdessäolon hetkiä, joista voin olla syvästi kiitollinen. Merkityksellinen vuoropuhelu kantaa monta askelta eteenpäin ja luo aina jotakin uutta.

Joskus on tuntunut siltä, että arjen pyörteissä ja iän karttuessa jokin aiemmin vallinnut taika kesästä on kadonnut. Tänä vuonna on pitkästä aikaa tuntunut siltä, että tuo kesän maagisuus ja sisäinen vapauden virta on taas alkanut löytyä uudelleen. Ehkä tämä tunne on syntynyt lopulta monista eri palasista: riittävästä levosta, ajattomuuden tunteesta ja Lapin upeista valoisista öistä. Kenties luonnon kauneudesta, kuohuvien koskien voimasta ja metsän hiljaisuudesta. Kommunikaation ja kuuntelemisen tasapainosta.

Ehkä yksi kesän merkityksellisistä oivalluksista minulle on ollut se, ettei vaikeitakaan asioita tai erilaisiin epävarmuuksiin liittyviä pelkoja pidä padota tarpeettomasti. Kuten kuohuva koski ja vapaasti virtaava joenuoma, voin antaa kaikenlaisten ajatusteni virrata. Voin ja uskallan kohdata rohkeasti rönsyilevää tunteiden kuohuntaa, ajatusten kuplivaa yllätyksellisyyttä ja jopa syvistä vesistä nousevia mörköjäni. Ne kaikki ovat kuitenkin minun ajatuksiani, lähtöisin minun omasta elämästäni ja kokemusteni kautta rakentuneesta pohjasta. En voi väistellä loputtomasti aiemmista kokemuksistani kuplivia mielen tuotteita, joita on yhtä tärkeää tunnistaa, tarkastella ja sanoittaa kuin muitakin ajatuksiani.

Olen huomannut, että monen murheen ja mörön luoma pelko alkaa vähitellen kadota, kun lakkaa vastustamasta tuota ajatusta. Kun antautuu ja saa kerrotuksi ääneen sen hölmöimmänkin mörön olemassa olosta. Joskus myös jonkun tuollaisen pelkoperusteisen ”hattivatin” tunnustaminen toiselle alkaakin nostaa uusia pelkoja henkilössä, jonka kanssa tuon ajatuksen on jakanut mutta sekin on tärkeää. Kuten kuohuvassa koskessa kohtaavat monien erilaisten pienempien purojen virtaukset ja toisiaan ruokkiva eteenpäin kantava voima, samoin avoimessa vuoropuhelussa piilee aina mahdollisuus johonkin yhteiseen puhdistavaan oivallukseen, joka huuhtoo mennessään tarpeettomat möröt. Käsittelemme kuitenkin jokainen eri tavoin ajatuksiamme emmekä voi koskaan painostaa ketään toista omien mörköjen kohtaamiseen tai käsittelyyn. Kosken kuohuntaan ja ajatusten uutta luovaan voimaan tulee olla kunkin itse valmis ja tahtotila muutokseen olla olemassa.

Joskus kuplivat tunteet ja rönsyilevät ajatukset nostavat kuitenkin pelkoja enemmän esiin aitoa jaettua iloa, naurua ja unohtumattomia yhteisiä hetkiä, jotka jäisivät syntymättä ilman tuota avointa kommunikaatiota ja uskallusta. Olen tänä kesänä oppinut, että välillä tekee hyvää vain heittäytyä kokemusten virtaan ja antautua sisäisen koskeni kuohunnalle. Joskus heittäytyminen hetkeen vaatii lempeää läheisyyttä, toisinaan sopivasti kuplivaa juomaa tai vaikka rauhallista retkeilyä yhdessä uuden maiseman äärellä. 

Tärkeintä eivät tietenkään ole ne kuohuvat tunteet itsessään tai kuplien määrä vaan rohkeus kohdata erilaiset tunteet mahdollisista peloista huolimatta. Jonkinlaista kokonaan uutta merkityksellisyyttä minulle on tänä kesänä synnyttänyt myös aiempaa vahvempi uskallus ja halu luoda aivan uusia yhteisiä kokemuksia sekä syvempää vuorovaikutusta. Olen löytänyt sisäisen tahtotilan irrottautua vanhoista tottumuksista ja luoda vaihteeksi jotakin uutta. Uusia kiitollisuuden aiheita, uusia alkuja ja aivan uudenlaisia elämän polkua. Yhdessä kommunikoiden ja yhdessä oivaltaen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kommunikaatio, vuoropuhelu, merkityksellisyys, antautua, pelot

Oman elämäni päätähtenä

Lauantai 12.6.2021 klo 22:21

Pohdin tässä jonakin päivänä, kuka sosiaalisen minuuden määrittelee tässä ihmisyyden käsikirjoituksessa: yksilö itse valintojensa kautta, ympäröivä todellisuus, johon emme kykene juuri vaikuttamaan vaiko jokainen elämässä kohdattu ihminen, joihin heijastelemme minuuttamme joko tiedostaen tai tiedostamatta? Olenko lopulta vain tekemieni valintojeni summa vaiko kangastus ymäröivästä todellisuudesta?

Lapsuuden kodissani koin hetkiä, jolloin en tuntenut olevani lainkaan itse oman elämäni pääroolissa. Tunsin usein olevani jonkinlainen outo ja ylimääräinen sivuhahmo muiden elämässä, esimerkiksi sivuhenkilönä vanhempieni näytelmässä, johon en kokenut aidosti kuuluvani. Koin olevani kuin eksynyt sijaisnäyttelijä väärässä näytelmässä, jonka merkitys tuntui minulle vieraalta. Kuin olisin ollut jonkun toisen ihmisen unessa ilman ymmärrystä tarinan juonesta. Kodissamme olivat ovet aina auki ja pienestä pitäen kasvoin ympäristössä, jossa kodissamme oli aina ihmisiä: vanhempieni ystäviä, tuttavia, sukulaisia, perheyrityksen työntekijöitä, naapureita sekä myöhemmin niin omia kuin sisarusteni kavereita. Talo oli aina täynnä elämää ja perheemme koti oli kenties enemmän kohtaus- ja risteyspaikka eri ihmisille kuin yksityinen koti kenellekään meistä. Avoimet ovet tarkoittivat lapsen näkökulmasta myös jatkuvaa epävarmuutta siitä, keitä kodissamme kulloinkin oli. Pohjimmiltani melko ujona ja introverttinä lapsena koin tuon kodissani vallinneen vapauden ja asuinympäristön vilinän melko ahdistavana. Kärsin sisäisessä maailmassani jatkuvasta oman tilan ja yksityisyyden puutteesta mutta totuin kuitenkin elämään aina avoimin ovin, koska en tiennyt muunlaisia koteja olevan. Varttuessani sain kavereideni perheiden kautta kokemuksia myös toisenlaisista perheistä ja suljetuimmista kodeista, jotka koin jotenkin enemmän "normaaleiksi" kuin omamme.

Olen näin aikuisiällä usein ajatellut, että voimme tehdä valintoja vain omasta puolestamme ja että maailmankaikkeuden lait pitävät huolen siitä, että emme voi lopulta vaikuttaa kenenkään toisen oikeuteen tehdä vapaita valintoja. Kuitenkin olen nyt havahtunut pohtimaan sitä, miten paljon meistä jokainen lopulta vaikuttaa omien läheistensä elämään sekä myös sellaisten henkilöiden elämään, joita kohtaamme vain lyhyesti. Miten paljon lopulta aivan kaikki ihmisyydessä käyty vuorovaikutus ja kommunikaatio kuitenkin vaikuttaa sosiaalisten kohtaamisten kautta toisiin yksilöihin sekä siihen, millaisena näemme heijastuksen omasta itsestämme suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Vaikutamme moniin ihmisiin täysin huomaamattamme sekä myös tietoisesti vaikuttaen esimerkiksi mielipiteidemme, käytöstapojemme tai olemuksemme kautta. Lisäksi tuo lapsuuteni kokemus havahdutti minut ajattelemaan sitä, miten paljon lapsuuden kasvuympäristö ja tuona aikana elämässämme olleet yksilöt meihin ovat lopulta vaikuttaneet ja vaikuttavat läpi koko elämän. Myös se on mielestäni tietoinen tapa vaikuttaa jonkun toisen elämään, että olettaa muiden kokevan maailman täsmälleen samoin kuin itse sen kokee. Olettaminen ja valintojen tekeminen jonkun puolesta ilman vuorovaikutusta on vallankäytön muoto ja arvostuksen puutetta.

Teemme jokainen vanhempina paljonkin valintoja lastemme puolesta ja määritämme heidän elämäänsä jo paljon ennen kuin lapsi alkaa itse tiedostaa tekemiään valintoja tai omaa tahtoaan. Koen jopa hiukan järkyttyneeni siitä ajatuksesta, miten paljon valintoja olen vuosien saatossa tehnyt oman lapseni elämään vaikuttaen tai luonut hänen elämäänsä määrittäneitä suuntia ilman, että olisin ollut täysin tietoinen noista tekemistäni valinnoista. Olen asettanut lapseni "elämän navigaattorin" perusasetukset noiden tekemieni valintojen kautta ilman, että olisin aina huomannut pysähtyä arvioimaan valintojeni vaikutuksia lapseeni tai hänen elämäänsä pidemmässä juoksussa.

Toisaalta huomaan tehneeni oman lapseni kasvatuksessa hyvin samantyyppisiä valintoja kuin omat vanhempani aikoinaan, vain toiseen ääripäähän suuntautuen. Olen suojellut tyttäreni lapsuutta ja oikeutta omaan tilaansa, sosiaaliseen rauhaan ja valintoihin hyvinkin vahvasti. Mielestäni jokaisen yksilön perusoikeus ihmisyydessä tulisi olla oikeus omaan fyysiseen tilaan ja sosiaaliseen lepoon juuri niin paljon kuin yksilö näitä subjektiivisesti kokee tarvitsevansa. Se, millaisen määrän aikaa ja tilaa omassa kuplassaan kukin meistä tarvitsee, on yksilöllistä eikä tuota henkilökohtaista "sosiaalista koskemattomuutta" voi minusta kukaan toinen kenenkään toisen puolesta määritellä - ei vanhempi lapsen puolesta, ei ammattikasvattaja oppilaan puolesta eikä puoliso elämänkumppaninsa puolesta. Mitä selkeämmin itse tunnistamme nämä sosiaalisen jaksamisen rajamme ja tarpeemme, sen paremmin löydämme tasapainon itsemme sekä muun maailman välillä. Tasapainoinen suhde itsemme ja maailman välillä on edellytys sille, että voimavaramme riittävät arjessa tietoisiin valintoihin sekä riittävällä tavalla kommunikaation eri muotoihin ihmisyydessä, joiden keinoin voimme yksilöinä kasvaa elämässämme.

Ehkä tulisikin nykyistä enemmän nostaa esiin eri ihmisten yksilöllistä sosiaalisen jaksamisen ja oman tilan suojelun näkökulmaa, kun yhteiskunnassa keskustellaan hyvinvoinnista tai yleistyneistä eri ikäryhmien "jaksamisen" ongelmista. Pohdin sitäkin että, voisiko tällaista "sosiaalisen jaksamisen" monimuotoisuuden sallimista tai valintojen vaikutusta omaan sosiaaliseen tilaan arvioida osana yksilöllistä hyvinvointia hiukan samaan tapaan kuin jokaisen poliittisen päätöksentekijän tulisi arvioida yhteisten tehtyjen päätösten taloudelisten vaikutusten ohella myös vaikutuksia ilmastoon, lapsiin ja nuoriin tai vaikka alueen elinvoimaan? Milloinkohan saisimme maailmassa vallitsevan asenneilmapiirin käännettyä sellaiseksi, että jokainen aikuinen yksilö olisi velvoitettu arvioimaan tekemiensä arkisten valintojen vaikutuksia omiin lapsiinsa huomioiden heidän yksilölliset sosiaalisen jaksamisen rajansa tai oman tilan tarpeet hyvinvoinnin ja tasapainon ylläpitämiseksi? Miten pääsisimme siihen, että olisimme tietoisempia kaikista niistä pienistä valinnoista, joita teemme ja joiden kautta määritämme sekä itseämme että kohtaamiamme sieluja?

Vanhemmuus ja koko ihmisyys on ollut minulle jonkinlainen intuitiviinen matka, jonka päämäärää ei välttämättä ole asetettu navigaattoriin valmiiksi mutta sosiaalisen toiminnan "ohjausjärjestelmän" perusasetukset on luotu jo varhaislapsuudessa. Voin omien tietoisten valintojeni kautta "koodata" itseäni ja näitä perusasetuksiani vähitellen uudelleen. Oppia uusien kokemusten ja sydämen ohjauksen kautta keinoja, joilla kykenenen lisäämään hyviä vaikutuksia jokaisen kohtaamani ihmisen elämään sekä toimintatapoja, joiden avulla löydän sellaisen mielekkään sisällön tähän elämäni uneen, että se tuntuisi jatkossakin aidosti omalta ja juuri minulle oikealta. Meidän jokaisen kuuluisi lopulta olla itse oman minuutemme määrittelijöitä, oman elämämme päänäyttelijöitä sekä ihmisyyden seikkailun kirkkaimpia tähtiä eikä vain jonkun toisen tekemien valintojen summa tai kompromissi itsestämme, jota emme enää tunnista omaksemme. Tämän tiedostaminen on jo ensimmäinen askel muutokseen.

Kommentoi kirjoitusta.

Virtajohdot epäkunnossa?

Maanantai 31.5.2021 klo 22:11

Edesmennyt rakas ystäväni Juha, jota yhä aika ajoin kaipaan elämäni iloksi tapasi usein laukoa monenlaisia legendaarisia totuuksia ja muistan hänen joskus aivan vain huvikseen kertoneen minulle, miten aiemmassa elämän vaiheessa sähkömiehenä toimiessaan hän oli kokenut työnsä hetkittäin suureksi mahdollisuudeksi vaikuttaa ihmiskuntaan ja sen tietoisuuden lisäämiseen, koska kaikkialla risteilevät sähköverkot olivat ihmiskuntaa yhdistävä kanava toinen toisiimme. Hän oli päättänyt luoda mekaanisia sähkötöitä tehdessään ja sähköjä kytkiessään tuon ihmiskunnan verkoston kautta maailmaan niin paljon valoa ja rakkautta kuin vain osasi kuvitella. Välillä huomaan hymyileväni näille vuosien takaisille muistoille ja ajattelen, että mahtaakohan vieläkin jossakin meidän sähköverkoissamme kulkea sen varsinaisen sähkön lisäksi myös rakkaudellisia ajatuksia ja arkkienkeli Juhielin maagista valovoimaa.

Ajatus palautui kai mieleeni, koska olen viime viikkoina kohdannut yllättäviä fyysisiä ongelmia sydämen sähköisten toimintojen häiriintyessä mitä seesteisimmissä ja rakkaudellisimmissa hetkissä elämääni. Häiriöt ovat ilmenneet vain suuren kiitollisuuden ja elämän nautinnon virratessa vapaasti olemuksessani. On ollut hämmentävää, miten sydämen epätahtisuus ja toimintahäiriöt ovat pakottaneet minut pysähtymään täydellisesti juuri silloin, kun koen suurinta kiitollisuutta kaikesta olevasta. Tästä syntyi ensin oivallus siitä, että miten kaikki se, mitä tapahtuu yksilön fyysisessä olevassa, tapahtuu myös laajemmassa makrokosmoksen universaalissa mittakaavassa - kaikkialla ja koko olevassa. Äkisti huomasin ajattelevani tuota oivallusta toisin päin. Entä jos fyysinen kehoni resonoikin tuossa täydellisen vapaassa kiitollisuuden virrassa kelluessaan sitä kaikkea fyysisessä maailmassa vallitsevaa ihmiskunnan epätahtisuutta ja jumiutumista täysin tarpeettomille "ylimääräisille johtoradoille"? Entä, jos sydämeni jumiutuminen virheelliseen "luuppiin" onkin heijastus tästä ihmisyydessä ilmenevästä lisääntyneestä jännitteestä ja siitä, että niin moni on asettunut omiin poteroihinsa taisteluasemiin puolustamaan kukin omanlaistaan totuutta maailmankaikkeudesta? Tässä ihmisyyden ajassa vaikuttaa juuri nyt olevan vallalla monelaisia voimakkaita ja meidän kaikkien ajatuksiimme vaikuttavia uskomuksia, joita ylläpitävät erilaiset pelot ja suorastaan hämmentävän voimakas taistelutahto. Halu olla oikeassa ja halu pitää kiinni jostakin yhdestä näkökulmasta.

Haluaisin itse ajatella mieluummin niin, ettei ole merkitystä sillä vastustaako tässä ihmisyyden unessa ilmentyviä elmämänmuotoja kuten viruksia, sairauksia tai niiden todenmukaisuutta vaiko muiden ihmisten toimintaa kunkin pyrkiessä vain selviytymään omassa ihmisyyden roolissaan tässä oudossa ajassa. Jotkut yksilöt vaikuttavat vastustavan myös kaikkia mahdollisia ajatuksia ja toimenpiteitä, joita osa ihmisyydessä olevista rakentaa koettaessaan hallita tätä aikaa ja ihmiskunnan hyvinvointia murentavaa ilmiötä. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki pelko on vain pelkoa. Ja että pelko on aina rakkauden vastavoima, jota ihmiskunta itse synnyttää ja ylläpitää koettaessaan vaikuttaa tai hallita erilaisia havaitsemiaan ihmisyyden harhoja. Päättäjien toimien, lääkkeiden, sairastumisen tai rokotusten pelot ovat täysin yhtäläisiä ja vain pelkoja siinä missä mikä tahansa muukin pelko, joka estää valoa virtaamasta. Pelko sumentaa mielen ja saa todellisuuden vääristymään eikä pelkoa voiteta taistelemalla sitä ajatusta vastaan, joka pelkoa luo. Pelot hälventyvät vasta, kun rakkaudelliset ajatukset ja valoisa mieli saavat tarpeeksi tilaa.

Eikö henkisten ihmisten ja rakkautta luovien olentojen tulisi siis tietoisesti pyrkiä vapautumaan mielen peloista ja päin vastoin pyrkiä välttämään kaikenlaista vastakkainajattelua tai taisteluhengen nostattamista? Tai näin koen itse elämänpolkuni varrella oppineeni kokemuksen kautta, että se mihin ajatuksesi suuntaat vahvistuu ja kaikki se, jota pyrin vastustamaan vain lisääntyy. Pelkoa ja vastustusta nostavat asiat saavat vain uutta voimaa, mitä enemmän niitä koettaa vastustaa. Jokainen vastakkainasetteluun tai taisteluhenkeen suunnattu ajatus taas vahvistaa polarisaation molempia ääripäitä ja lisää sitä, mitä vastaan koetat taistella. Sen sijaan jokaisen vähänkään tietoisen olennon tulisi nyt jos koskaan, aiempaa vahvemmin suunnata ajatuksensa rauhaan, harmoniaan ja tasapainon lisäämiseen kaikessa olevassa. Yhdistää voimansa rakkauden ja kiitollisuuden äärelle taistelujen ja harhojen sijasta. Meistä jokaisen tulisi kantaa vastuunsa omien ajatustensa muutosvoimasta!

Tämän päivän oivallus synnytti omalla kohdallani ajatuksen sitä, että sydämen sairauden syiden pohtimisen sijaan haluan mieluummin vahvistaa itsessäni syvää rauhaa, tasapainoa ja harmoniaa, jotta myös maailmankaikkeuden syke asettuu luonnolliseen rytmiinsä ja kaikki kaikkeuden sähköverkot ja johtoradat saavat sellaisen valopesun, että rakkaudesta täyttynyt maailmankaikkeuden sydän jaksaa ylläpitää elämän moninaisuutta ja kierrättää ihmisyydessä virtaavaa luovaa voimaa. Jos Juhielin taivaalliset joukot ovat "ilmavoimissa" kuulolla, niin nyt saisi taas tuutata isolla naurulla maustettuna vähän uutta valovirtaa ihmiskunnan verkkokaapeleihin :)

Kommentoi kirjoitusta.

Virtaava voima maan sylissä

Lauantai 24.4.2021 klo 18:01

Luonnon läsnäolo ja elämän virtaus ovat saaneet myös minun ajatukseni virtaamaan uudella tavalla. Välillä syntyy niin villejä visioita ja suurenmoisia oivalluksia, ettei niitä osaa tuottaa ulos järkevällä tavalla. Hetkittän tuntuu siltä kuin juuri täällä, Lapin rajalla ja Napapiirin tuntumassa vallitsisi jokin sellainen maan ja veden energioiden keskus, joka on voimallisempi kuin mikään, mitä olen muualla kokenut. Tuntuu kuin joen henget ja kahden eri energiauoman voimalliset virtaukset yhtyisivät täällä yhdeksi valtaisaksi näkymättömäksi olennoksi, joka on läsnä koko ajan ja kaikkialla. Tuo olento on yhtäaikaa suurta virtaavaa voimaa, kuplivaa iloa, maan ja veden pohjatonta syvyyttä sekä toisaalta Maa-äidin lempein ja lämpimin syli, jota voin kuvitella. Tuo erikoinen energiaolento luo olemuksellaan paikkakunnalle alati vallitsevan syvän luonnon elementtien tasapainon, voimalähteen sekä vahvan energioita kohottavan vaikutuksen, joka on tavoitettavissa aina, kun vain pysähtyy edes pieneksi hetkeksi. Ilman pienintäkään ponnistelua olo on täällä syvästi tasapainoinen, voimaantunut mutta yhtäaikaa myös herkkä ja luonnollisesti virtaava.

Koen yhä, että minun juureni ovat täällä vahvemmin maassa kuin koskaan ennen, ja niin ovat läsnä myös luonnon kaikki elementit sekä niiden erityinen yhteensulautuminen minussa ja kaikkialla ympäröivässä olevassa. Olen jopa havahtunut ajattelemaan, että luonnon ja erityisesti tuo maan virtaava voima täällä muistuttaa kovasti samanlaista energioiden yhtymisen tunnetta ja siitä syntyvää vahvaa tasapainon tilaa kuin mitä olen kokenut Glastonburyssä ollessani. Tuntuu, että ilman ponnisteluja koen välillä hyvinkin voimallisia näkyjä, luontevaa ykseyttä sekä vahvaa yhteyttä eräänlaisen moniulotteisen jumaluuden läsnäoloon. Hetkittäin todellakin tuntuu, etten löydä oikeanlaisia sanoja kuvaamaan näitä kokemuksiani.

Tein eräänä päivänä itsekseni pienen retken Ounasvaaralle, jossa olen toki ennenkin käynyt ja päätin istua vaaran laella keväisessä auringossa hiljalleen sulavaan maahan. Istuin kivelle, joka oli lumen alta jo paljastunut ja hiljennyin. Tunsin heti vahvan yhteyden kaikkiin luonnon elementteihin sekä niiden hurjaan voimaan usealla eri tasolla samanaikaisesti. Tuolloin havahduin ensimmäistä kertaa myös tuon poikkeuksellisen moniulotteisen jumaluuden läsnäoloon. Tuntui kuin jokaisessa solussani yhtyisivät täydellisessä tasapainossa taivas ja maa, vesi ja tuli - kuin olisin itse koko kaikkeus: tuo lämmin kallio, virtaava joki, auringon valo ja ilmakehä maapallon ympärillä. Kokemus oli hämmentävä ja huikea.

Samassa tuli myös voimakas tunne siitä, että NYT on se hetki, jota varten olen matkoiltani saanut mukaani kaiken sen sielujen kauneuden ja viisauden, kohottavat harmonian hetket ja näyt, joille ei ihmisyydessä löydy kuvaavia sanoja. Juuri tätä paikkaa ja hetkeä varten olen saanut myös yhden erityisen kristallin tälle pohjoiselle kansakunnalle ja olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Olen itse vihdoin valmis palvelemaan täysin antautuen tätä kaikkeutta ja toteuttamaan elämäntehtävääni sen kaikilla osa-alueilla. Täällä pohjoisessa olevat voimat ja värähtely tukevat minua. Ovat olemassa minua varten ja minä olen olemassa juuri tätä hetkeä varten.

Tuossa hetkessä koin hyvin selkeänä koko elämäntehtäväni, josta olen eri osa-alueita tunnistanut jo useasti elämänpolkuni varrella. Nyt tuo kaikki kuitenkin muodosti minussa ja ympäröivässä olevassa selkeän kuvan ja kokonaisuuden. Olen olemassa, jotta luon ympäröivään todellisuuteen lisää rakkaudellista ja monimuotoista vuorovaikutusta sekä aitoa yhteistyötä. Olen olemassa, jotta vuorovaikutuksen keinoin voin toimia sinä polarisaation muuntajana, joka minä olen aina ollut. Olen syntynyt tähän maailman aikaan juuri nyt, koska juuri tässä ajassa polarisaatio on voimakkaampaa kuin koskaan ja tarve näiden vastakkaisten näkemysten ja voimien tasaamiselle on suurempaa kuin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana. Voin olemassaoloni kautta luoda tähän aikaan ja maailmankaikkeuteen lisää tasapainoa, harmoniaa ja tyyneyttä säilyttämällä nämä kaikki vahvana minussa itsessäni. Voin hengittää tätä pohjoisen maan virtaavaa ja kuplivaa voimaa, säteillä ympärilleni sitä vapautta, valoa, jumaluutta ja hyvyyttä sekä hyväksyvää ja sallivaa olevaa, jota kaikkeuden ydin ja rakkauden alkulähde meissä ilmentää. Voin toteuttaa elämäntehtävääni olemalla esimerkkinä siitä, miten kaikki nämä huikeat voimat yhdistyvät meissä jokaisessa joka hetki. Ilmennän tuota kaikkeuden syvintä olemusta ja elämäntehtävääni täällä joen uomien risteyksessä olemalla: fyysisen olevan, hengen ja valon yhdistymispisteessä. Elämällä juuri tässä ja nyt. Yhdistämällä toimintaan ja ajatuksiin kaiken sen, mitä olen matkallani kokenut - uudenlaiseksi ymmärrykseksi ja sisäiseksi voimaksi, joka juuri täällä virtaa niin poikkeuksellisen voimallisesti.

Olen elämäni varrella kokenut parikin kertaa välähdyksiä näistä voimista täällä ollessani, ikään kuin nämä energiaolennot olisivat tervehtineet minua aina täällä käydessäni mutta tuolla hetkellä Ounasvaaran laella minä tervehdin heitä. Kohtasin nämä vallitsevat voimat silmästä silmään, ilman pelkoa ja antautuen täydellisesti. Tämä varmasti kuulostaa kliseeltä mutta tuon hetken jälkeen mikään ei ole ollut enää kuten ennen. Jokin minussa muuttui juuri tuossa hetkessä pysyvästi. Kaikki maailmankaikkeuden kokemukset ja eri aikojen olemukset yhtyivät yhdeksi. Loivat merkityksen, jollaista en ole kokenut ennen. Eikä tuo tunne ole sen koommin kadonnut. Olen yhä sama ihminen, teen samoja asioita ja ajattelen kuten tähänkin asti mutta nyt tuo kaikki vain tuntuu erilaiselta. Merkitykselliseltä ja ihmeelliseltä. Siunaukselta ja rakkaudelta.

Olen aina tiennyt, että minun kuuluisi olla pohjoisessa ja olen täällä joskus jo vuosia aiemmin kokenut hyvin poikkeuksellisia energioita ja hämmentäviäkin kokemuksia. Olen tuolloin kai ajatellut, että se on "vain" se Lapin taika ja maaginen luonto täällä, joka on saanut nuo kokemukset aikaan. Olen ohittanut nuo kokemukset melko kevyesti sen hetkisen ymmärrykseni pohjalta ja kulkenut eteenpäin. Nyt kuitenkin koen, että tämä kaikki on ollut yhtä ja samaa suurta elämäntehtävän palapeliä, jonka suurempi kuva alkaa vasta nyt minulle paljastua. Kaikki se valtataistelu elämän ja kuoleman välisellä nuoralla on yhtäkkiä saanut selkeän merkityksen ja muodon. Valo ja pimeys ovat sulautuneet yhdeksi ja muodostaneet aivan uudenlaisen supervoiman, jonka vasta nyt kykenen näkemään. Ja jota vasta nyt olen valmis palvelemaan. Olen tässä ja olen vihdoin valmis ottamaan vastaan tämän ymmärryksen ja toteuttamaan elämäntehtävääni. Kiitollisena askellan tänään polullani ja hengitän itseeni Lapin poikkeuksellista taikavoimaa. 

Kommentoi kirjoitusta.

Muutoksen tuulissa

Torstai 1.4.2021 klo 18:06

Kevät kutittelee jo minun niskaani. Uudet tuulet luovat hassuja muotoja ja tekevät outoja kiemuroita hiuksiini. Koko olemukseeni. Housunlahkeet lepattavat, kun askellan eteenpäin polulla ja pitkästä aikaa tuntuu taas siltä, että olen juuri siinä, missä minun kuuluukin olla - tässä ja nyt. Matkalla johonkin, jonka tiedän olevan mutta ilman, että haluan tietää miksi tai mihin olen matkalla. Olen luonut tämän polun ja sen lempeän virran, joka minua kuljettaa eteenpäin. Ja samalla tämä polku ja virtaus luovat minut.  Olen osa tätä liikkuvaa virtaa. Hengitän vapaammin ja tunnen juuret syvällä maassa. 

Välillä tuntuu kuin olisin siemen, joka on syksyllä kylvetty kosteaan maahan. Olen ollut kohmeessa ja voimaton muuttumaan tai uudistumaan siksi, jollaiseksi minut on tarkoitettu. On tuntunut hyvältä talvehtia maan sylissä ja vain olla. Tulla tutuksi sen voiman ja aineksen kanssa, joka minä olen. En tiedä onko talvehtimisella muuta tarkoitusta kuin koota voimia seuraavaan vaiheeseen ja levätä kaikilla olemisen tasoilla. Minusta on kuitenkin tuntunut, että talvehtiminen on tarpeellista, tärkeää ja jopa välttämätöntä, jotta uusi kasvu voi alkaa. Ilman täydellistä lepoa ja talven pimeyttä minusta ei olisi kasvamaan uudeksi eikä luomaan kaikkea uudelleen syntymän tarvitsemaa liikettä. En pysyisi mukana liikkuvassa virrassa enkä kykenisi olemaan kokonainen, virtaava ja uutta luova.

Kevät tuntuu minussa siltä kuin talven tasainen ja syvä marssirytmi olisi vaihtunut yhtäkkiä keveäksi ja rytmiltään keinuvaksi improvisaatioksi. Kevät on kuin flowtilassa virtaava yllätyksellinen kuohuva vesi tai alati muuttuva ja kaikkeutta uudelleen järjestelevä joen virtaus, kun jäät ovat yhdessä rysäyksessä sulaneet. Kevät tulvii jokaiseen soluun, puhaltaa pölyt mielen sopukoista ja potkaisee liikkeelle talvehtivan kehon. Luo hetkessä kokonaan uuden rytmin, joka saa unohtamaan maan kylmän syleilyn ja talven aikana koetut sisäiset unimatkat.

Muutoksen tuulet ovat tänä keväänä puhaltaneet minut kokonaan toiselle paikkakunnalle, kevään virtaus on juoksuttanut matkassaan minulle uuden kodin ja uudenlaisen elämän polun. Uskon, että juuri tätä muutosta kohti olen kulkenut jo pitkään ja olen tätä polkua itselleni luonut monin eri ajatuksin. Olen tehnyt itselleni tien pohjaa tähän suuntaan jo useana keväänä ja jokainen talvehdittu vuosi on tiivistänyt maapohjaa aiempaa kantavammaksi. Jokainen kulunut vuosi ja elämän kokemus on rakentanut minussa lisää rohkeutta, uskallusta, elämän nälkää ja hulluutta, jotta olen juuri nyt varma siitä, että tämä on se oikea askel ja suunta. Aika on tullut ja maa jalkojen alla kantaa. Ihmettelen itsekin, että siinä hetkessä, kun päätös muutoksesta syntyi, en enää epäröinyt lainkaan. Mielen mölyt pysyivät hiljaa ja vallitsi täydellinen varmuus siitä, että tämä se on. Innostus sai ilon kuplimaan ja yhtäkkiä vain tiesin olevani oikealla tiellä. Olen muuttanut pitkässä maassa etelästä pohjoiseen, löytänyt itseni uudelta tukevalta maaperältä. Olen heittänyt kuperkeikkaa kaikella sillä, jota olen aiemmin elämässäni rakentanut, päästänyt irti ja hypännyt uusien tuulien vietäväksi. Antautunut virtaan, jota en tunne ja jonka kuitenkin tunnen läpikotaisin.

Tunnen olevani elossa, tunnen olevani muutoksen tuuli ja virtauksen voima. Tiedän, että jotakin jännittävää tämä virtaava tila tuo tullessaan enkä välitä siitä, etten vielä näe horisontin taakse. Luottamus on kaiketi rakentunut samalla, kun olen tienpohjaa tänne tallannut vuosien saatossa. Luottamus on vahvistunut myös siitä, että juuri tämä muutoksen tuuli on ollut erityisen lempeä, rakastava ja täynnä lämpöä. Kuin karibian aurinko yhdistettynä yöttömään yöhön tai kuin Rion sambakarnevaalin kulkueen seksikkyys yhdistettynä revontulien tanssiin Lapin taivaalla. Yliluonnollinen, ihmeellinen ja kuitenkin täydellinen yhdistelmä jotakin, jolle en tiedä nimeä. Muutoksen tuuli on tuntunut sydämessäni yhtäaikaa henkeäsalpaavan kauniilta, pehmeältä kosketukselta ja kuumottavalta takkatulen lämmöltä, jotka kaikki luovat minulle täydellisen turvallisen ja luottavaisen olotilan. Tunteen, että tässä on hyvä juuri nyt. Tälle muutokselle uskallan antautua pelotta ja tiedän, että olen tullut kotiin.

Syksyllä kylvetty siemen on nyt itänyt, minun juureni ovat syvällä maassa ja kurotan kohti taivaan kauneutta. Maailmakaikkeuden valo ravitsee minua ja minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Rauha, luottamus ja luomisen voima. Kevään kauneus on täyttänyt minut ja voin syntyä uudelleen sellaiseksi, joka olen. Yliluonnollinen, ihmeellinen ja täydellinen :)

Kommentoi kirjoitusta.

Rakkaus on valinta

Perjantai 25.12.2020

Hämmentävä vuosi lähenee loppuaan ja pohdin tässä jonakin päivänä mikä on sellainen ajatus, jota en ole kuluneen vuoden pyörityksessä rohjennut sanoa ääneen itselleni tai kenellekään toiselle ihmiselle. Havahduin tajuamaan samalla, että kuluneena vuonna olen varmaan enemmän kuin ikinä keskustellut itseni kanssa. Yksin oleminen ja eristyneisyys jostakin aiemmin normaalista sosiaalisesta elämästä on tuonut mukanaan ehkä jotain hyvääkin. Olen uskaltanut esittää itselleni aiempaa enemmän rehellisiä kysymyksiä ja on ollut tilaa antaa vastausten kypsyä sisimmässä aivan rauhassa, ilman painetta tai kiirettä. Omassa elämän kuplassa ja eristyneisyyden ajassa on ollut helpompaa antaa monenlaisten tunteiden virrata ja on ollut mahdollisuus kohdata näitä omia, välillä yllättäviäkin tunteita aivan uusin silmin.

Pienen pohdinnan jälkeen tulin sellaiseen lopputulokseen, että ajatus, jota en ole vielä rehellisesti tarkastellut enkä sanonut ääneen sen paremmin itselleni kuin kenellekään toiselle on se, että olen kadottanut kykyni tehdä valintoja. Olen elänyt päivästä toiseen jotenkin vain kummastellen ja hämmästellen kaikkea, mitä maailmassa ilmentyy. Samalla olen huomaamattani siirtynyt aktiivisesta toimijasta havainnoijaksi koko elämässäni, mikä sinällään ei ole kai sen enempää hyvä kuin huonokaan asia. Matkan varrella on kuitenkin alkanut huolestuttaa se, että tuntuu kuin jokaisessa asiassa ja jokaisesa hetkessä olisi jossakin taustalla vaatimus valita puolensa. Ihmiskunnan ja jopa koko luonnon olemus on alkanut muuttua aiempaa polarisoidummaksi. Jokainen sana ja jokainen ajatus on kannanotto jonkun asian puolesta tai jotakin asiaa vastaan. Kuin yhtäkkiä tänä vuonna olisi kadonnut kaikki neutraali, salliva ja hyväksyvä oleva.

Vaikka puhumme siitä, että yhdessä selviämme tästä maailman myllerryksestä ja että yhteistyö sekä yhteisöllisyys ovat niitä voimia, jotka kannattelevat eteenpäin tässä epävarmuudessa ja monin tavoin uuvuttavassa ajassa, niin samalla monessa asiassa tuo "yhteisöllisyys" ja "yhdessä oleminen" sisältävät oletuksen, että olen vain jonkun tietyn ajatuksen tai ihmisryhmän kanssa yhtä. Kuin jokaisessa hetkessä ja kaikessa keskustelussa olisi aina me ja he, sekä valinta näiden välillä. Tämä eriskummallinen vallitseva energia on itselläni johtanut sellaiseen oloon, että en halua enkä pysty valitsemaan mitään. Olen huomannut päätyneeni sellaiseen tilaan, jossa mieluummin olen hiljaa ja etsin vastauksia sisimmästäni kuin sanon yhtään ajatusta ääneen. Koen tällaisen paineen lisääntyneen merkittävästi tämän kuluneen vuoden aikana.

Näkymättömässä maailmassa voisin kärjistäen kuvata tilannetta siten, että koen kaiken ihmisyydessä olevan ilmentyvän tällä hetkellä kuin jonkinlaisina uusina energian tiivistyminä kukin energiarypäs toisistaan erillään, kuin yhdessä puussa olisi alkanut kasvaa yhtäkkiä monia erilaisia hedelmiä. Kuin samasta elämän virrasta olisi alkanut muodostua yhdelle oksalle päärynöitä, toiselle sitrushedelmiä ja kolmannelle banaaneja. Ja nämä erilaiset ajatusten tiivistymät olisivat aiempaa vahvemmin alkaneet levitä tässä yhteisessä puussa uskoen vain sen oman ajatuksen fyysisen muodon olevan juuri se ainoa "oikea" hedelmä ja muiden ajatusryppäiden olevan itselleen uhaksi.

Samoin on tuntunut hiukan siltä kuin olisimme unohtaneet sen tosiasian, että ihmisyys ja maailmankaikkeus ovat aina olleet monimuotoisia. Että elämän perusolemus on se, että energia virtaa vapaasti ja voimme sallia sen monimuotoisuuden niin ajatusvirrassa kuin fyysisessä ulottuvuudessa. Kuin osa ihmiskunnasta olisi alkanut uskoa rakkauden ilmentyvän vain itsensä kaltaisissa hedelmissä ja vaatia valintaa "totuuden" ja "epätotuuden" välillä. Tämä siis on hiukan kärjistetty esimerkki siitä, millainen tunne ja vallitseva olo on kuluneena vuonna ollut. Ja kuten sanottu, niin tämä tunne tai havainto on alkanut minussa vaikuttaa siten, etten ole enää kyennyt valitsemaan oikein mitään elämässä. En sanoja, en näkökulmia enkä suuntaa. Tämän tilan olen jo pidemmän aikaa havainnut mutten ole sitä kyennyt ääneen myöntämään.

Sen sijaan olen valinnut kääntyä vielä aiempaakin vahvemmin sisäänpäin, etsien rakkautta ja mielen valoa hilljaisuudesta. Olen tässä sisäisessä keskustelussani päätynyt siihen, että ainoa valinta, joka minun tulee ihmisyydessä tehdä, on rakkaus. Siis se, etten vastusta rakkauden virtausta ja se, etten mielen voimalla pyri mihinkään, vaan sallin korkeamman maailmankaikkeuden viisauden johdattaa minua eteenpäin ilman muita valintoja. Haluan säilyttää sydämeni puhtauden ja valon sekä toivon siitä, että jonakin päivänä ihmiskunnassa vallitsisi jälleen toiveikkuus, tasapaino ja harmonia. Että jonakin päivänä kaikki eri "hedelmät" voisivat nähdä olevansa olemassa vain siksi, koska ovat fyysisinä olentoina ilmentyneet oleviksi tähän yhteen ja samaan kaikkeuden puuhun. Että olemassaolon ja elämän tarkoitus on lopulta vain hyväksyä tämä ja löytää aito rakkaus omasta itsestämme.

Olen monesti toivonut, että saisin tässä elämässä vielä kokea sellaisen rakkauden, jossa toinen sielu valitsisi minut osaksi elämäänsä, arvostaisi minua täysin ja täydellisesti juuri sellaisena kuin olen ja jossa fyysinen maailma kohtaisi kaikki muut todellisuuden ulottuvuudet tuon vallitsevan sallivuuden kautta. Juuri nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että aito rakkaus ja kumppanuus ihmisyydessä jonkun toisen sielun kanssa syntyy ainoastaan siitä, että ei valitse ketään eikä mitään, ja ettei määritä itseään eikä muita. Ihmisyyden olemassaolo on esteettistä, alkukantaista voimaa ja tasapainoa feminiinisen sekä maskuliinisen välillä. Ihmisyys voi olla yhtä hyvin vaikka eroottista virtaavaa tanssia kahden energian välillä kuin universaalia vuorovaikutusta yhteisessä harmoniassa koko kaikkeuden olevaisuuden kanssa. Ei ole meitä eikä teitä, on vain rakkaus. Ja jokaisena elämäni päivänä tässä ihmisyydessä voin valita vain rakkauden, joka vallitsee ykseydessä. Rakkaus on valinta ja rakkauden valinta on ainoa tie eteenpäin aidosti yhdessä. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neutraali, salliva, yhteisöllisyys, yhdessä, ihmisyys, rakkaus, elämän tarkoitus

Olet runo

Sunnuntai 6.12.2020 klo 17:44

Olen useasti tämän kuluneen vuoden aikana miettinyt mistä löytäisin valon pilkahduksia ja uutta toivoa elämääni, kun tuntuu, että kaikki vähäänkään toivoa herättäneet ideat, suunnitelmat ja visiot ovat nyt kariutuneet. Aiemmin vallinnut yhteys maailmaan ja kommunikaation tutut muodot ovat jatkuvasti vaatineet uusia lähestymistapoja. Välillä tuntuu kuin jäljelle olisi jäänyt vain alati kasvava epävarmuus ja hämmennys tulevasta sekä päivä päivältä syvenevä tyhjyys ja epätoivo. Kuin tyhjä huone vailla valoa.

Maailman muuttunut tila ja uudenlainen tapa elää arkea on pakottanut ainakin minut etsimään kauneutta, toivoa ja yhteyttä maailmaan aivan uusista näkökulmista. Olen löytänyt esteettisiä ilon hetkiä, rohkeutta ja rauhaa esimerkiksi joistakin satunnaisista kuulemistani sanoista, yksittäisistä kuvakulmista jossakin elokuvassa tai hetkellisistä yhteyden ja ymmärryksen tunteista jonkun toisen kanssa kommunikoidessa. Toivon kipinät ovat syntyneet nyt paljon pienemmistä palasista kuin joskus aiemmin. Sellaisista vain ohi kiitäneistä arjen kohtauksista ja talven harmaudessa hetkellisesti ohi vilahtaneista valkoisen sävyistä.

Yksi tällainen toivoa herättänyt hetki on tuo otsikoksi poimimani ajatus. Olet runo - Nuo sanat liikuttivat minua ja pysäyttivät eräässä rakkaani kanssa käydyssä viestiketjussa. Pohdimme tuossa lämminhenkisessä keskustelussa luovuutta ja sen vaikeutta, kun yhteisen tekemisen mahdollisuudet ovat olleet niin kovin vähissä viime aikoina. Kävimme viestitellen keskustelua myös siitä, millainen oivaltamisen mahdollisuus ja kasvun lähde on yksilön käymä sisäinen dialogi. Miten upeaa on, kun voimme antaa ajatusten virrata täysin vapaasti ja aina on olemassa tuo mahdollisuus olla oman itsensä analyytikko, tutkija ja oman elämänsä havainnoija. Miten itsensä ja omien ajatusten analyyttinen tarkastelu suo meille joka hetki uuden mahdollisuuden laajentaa tietoisuuttamme sekä luoda uudenlaista suhdetta vallitseviin näkökulmiin ja maailmaan. Sisäinen dialogi tarjoaa meille loputtomasti uusia tilaisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä. Että vaikka kohtaamiset ovat juuri nyt kovin vähissä, niin voin silti aina toimia itse itselleni keskustelun avaajana ja luovuuden herättelijänä. Olen oman elämäni tutkimusmatkailija. Minusta tuossa ajatuksessa on jotakin kovin lohdullista ja se sai minut hymyilemään.

Eniten minua kuitenkin sykähdytti tuo kaunis ajatus, että olen runo. Tuo ajatus oli kuin siemen, jonka rakkaani lempeästi kylvi minun mieleni puutarhaan. Tuosta siemenestä aloikin pian itää pienen pieni uusi ajatusten taimi, joka synnytti jälleen uusia sanoja ja virtaavia kauniita ajatuksia.

Minä olen runo. Olen syntynyt luovuuden voimasta ja ajatuksen virrasta.

Minun runoni on kuin puro, joka virtaa läpi elämän ja ihmisyyden. Säkeeni ovat vapaita kaikesta määrittelystä. Olen vapaa ihmisyyden vaatimuksista ja luovuuden rajoista, joita mieleni tuottaa. Yksinkertaisesti vain olen ja virtaan. Minun runoni virtaa sinussa.

Puhdistan virtauksellani elämästä kaiken sellaisen, joka on jo käynyt tarpeettomaksi ja puhdistun itsekin joka hetki luovuuden virrassa säilyttämällä olemukseni alati muuttuvana. Syvällä tuon säkeiden ja sanojen puron pohjalla lepää kultaisia hippuja ja kauneutta, jotka voi nähdä vain, kun aurinko valaisee juuri sopivasti veden pintaa. Kuulet kauneuden säkeet, kun vain pysähdyt kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta.

Hiljaisuus on minun totuuteni - täysin äänetön hengen läsnäolo. Hiljaisuuden kautta runot ovat minussa, koko ihmisyydessä sekä siinä ikuisessa virrassa, jota elämä on. Minä säilytän yhteyden kauneuteen, toivoon ja rakkauden läsnäoloon aina ja niin kauan, kun vain uskallan olla täysin määrittelemätön ja vapaa. Kuin aamukaste puun oksalla, joka haihtuu vähitellen ilmaan.

Minun luovuuteni syntyy totuuden valosta. Hiljaisuuden kautta tuo totuus vallitsee minussa. Olen runo ilman sanoja ja musiikki ilman ääntä. Olen täydellinen vapaus ja paineeton sanojen laine. 

Tuntuu, että näiden ajatusten kautta olen löytänyt jälleen rauhan ja uskallan vihdoin hyväksyä itsessäni myös täydellisen hiljaisuuden, tyhjyyden ja vapauden tilan. Minä voin olla näkymätön, äänetön ja vailla muotoa, koska se on ainoa tila, jossa rakkaus virtaa täysin vapaasti. Vain minun mieleni kuvitelmista nousevat nuo erilaiset määritykset, rajoitteet ja pelot, jotka ihmisyydessä pitävät mieltäni otteessaan.

Voin päästää näistä kaikista irti ja vain olla kuin tuuli sinun ihollasi - vailla suuntaa ja tarvetta kiinnittyä mihinkään. Hiljaisuuden runossa vain olen ja hengitän jälleen. Olen kiitollinen siitä, että sanat itävät minun luovuuteni puutarhassa. Olen tyyni ja kuljen kohti valoa ja uutta kevättä. Kellun vapaudessa ja vain nautin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toivo, kauneus, sisäinen dialogi, valo, oivallus, hiljaisuus, vapaus

Vapaus valita vapaus

Sunnuntai 25.10.2020 klo 14:24

Näin tällä viikolla jälleen erikoisen unen. Tuo voimallinen uni sai minut miettimään syvemmin sitä, teenkö elämässäni tietoisia valintoja vai kuljenko vain matkallani eteenpäin ilman, että pysähdyn huomaamaan tilanteita, joissa teen erilaisia valintoja? Olen aiemminkin pohtinut sitä, miten lempeyden, anteeksiannon ja kiitollisuuden lisääminen elämääni ovat lopulta vain valintoja. Tietoisia päätöksiä päästää irti jostakin ajatuksesta, tietoisia valintoja suunnata ajatukset kohti aiheita, joista olen kiitollinen tai joita kohtaan koen lempeyttä. Tietoisia valintoja tehdä jokin asia toisin kuin siihen hetkeen asti. Arjen elämä on oikeastaan loputon jatkumo erilaisia valintoja, joista isoa osaa en edes huomaa tekeväni. Kovin usein vain soljun elämän virrassa eteenpäin, antaudun hetken vietäväksi ja valitsen huomaamattani tiedostamattomuuden sen sijaan, että tekisin näitä valintoja tiedostaen.

Joskus se on varmasti tarpeellistakin, että annan intuition "sokeasti" johdattaa itseäni ja että luotan sisäiseen ohjaukseen enemmän kuin tietoisiin päätöksiin, koska silloin vastustan mahdollisia uusia suuntia vähemmän jossakin mieleni tasoilla. Toisaalta jokainen tällainen intuitiivinen päätös ON itseasiassa tietoinen valinta - valinta luottaa fyysistä itseäni korkeampaan viisauteen, kaikkeuden ohjaukseen ja valinta olla tekemättä päätöstä mielen voimalla. Tietoinen valinta on myös valinta olla vapaa egostani ja valinta olla vapaa ihmisyyden rajoista. Moni tällainen hetki vain sujahtaa minulta ohi, niin etten edes huomaa sitä. Tavallaan on siis hyvä, että luottamus ja antautuminen intuitiiviselle ohjaukselle on juurtunut minuun hyvinkin vahvasti ja että tietoiset valinnat tapahtuvat välillä kuin automaatio-ohjauksella. Ainakin arjen pienissä jatkuvissa valinnoissa ja asioissa tämä on hyvästä.

Toisaalta tuntuu, että heti hiukan isompien asioiden äärelle siirryttäessä, kun teen valintoja esimerkiksi asumisesta, työstäni, elämäntehtäväni toteuttamisesta tai ihmissuhteista jumitun nopeasti mielen tasolla tapahtuvaan vatulointiin, analysointiin ja loputtomaan pohdintaan enkä ole lainkaan kiinni tuossa sisäisessä luottamuksen tunteessa. Näissä tilanteissa tuntuu siltä, kuin olisin kahlittuna oman mieleni kokoiseen häkkiin, (jonka koko voi tosin mielentilasta riippuen vaihdella paljonkin) enkä osaisi enää tietäni ulos tuosta vankilasta. Mieleni häkki luo huomaamatta monenlaisia ajattelun rajoja, sisäisiä vaatimuksia ja pelkoja, jotka ohjaavat valintojani kohti aiempia kokemuksiani sekä niihin pohjaavia tuttuja ja turvallisia ajatusuria. Aito vapaus ja etenkin tietoinen valinnan vapaus perustuu ehkä näissä isommissa asioissa enemmänkin siihen, että kyekenen visualisoimaan ja luomaan itselleni mielikuvia, joista minulla ei vielä ole aiempaa kokemuspohjaa. Vapaus valita todellinen vapaus syntyy uskalluksesta astua oman mieleni häkistä ulos ja nähdä itseni, elämäni ja elämän loputtomat valinnan mahdollisuudet minuuden ulkopuolelta. Onko aito valinnanvapaus siis kykyä vaihtaa näkökulmaa ja päästää irti kaikesta aiemmasta? Valitsenko ohjaavaksi voimakseni aina mieluummin sen pysyvän ja tutun näkökulman vai uskallanko sittenkin katsoa maailmaa hiukan korkeammalta, kauempaa ja rehellisemmin? Luulen, että todellinen vapaus valita alkaa vasta siitä hetkestä, kun astun itsestäni ulos ja alan tarkastella elämääni itseni ulkopuolelta.

Mutta takaisin vielä siihen uneen, jonka näin. Unessa olin jonkinlaisessa koulutuskeskuksessa, koska minut oli valittu matkustamaan avaruuteen. En herätessäni edes muistanut enää tuota unta kokonaan, ainoastaan sen, että minulle oli laadittuna monivaiheinen koulutusohjelma, koska olin ainoana siviilinä ja ilman aiempaa kokemusta lähdössä pian avaruuslennolle ja minut piti nopeutetulla aikataululla kouluttaa mahdollisimman valmiiksi tuolle matkalle. Muistan erityisesti sen, miten minua opetettiin toimimaan painottomassa tilassa ja päästämään irti kaikista aiemmista käsityksistäni siitä, mitä fyysisellä keholla voi tehdä, koska painottomuus mahdollisti liikkumisen ja toiminnan aivan uudella tavalla. Toiseksi muistin herätessäni erityisesti sen, että juuri ennen avaruusmatkan alkua aloin pohtimaan sitä mahdollisuutta, etten enää palaisikaan takaisin maan päälle ja pohdin sitä, olenko kaikesta huolimatta valmis lähtemään, vaikka on olemassa riski, että jokin menee pieleen enkä enää palaa takaisin.

Yllätyin unessa sekä uudelleen sen jälkeen herätessäni siitä, miten valtavan tyyni ja rauhallinen olotilani oli, kun tätä asiaa olin pohtinut. Tunsin olevan täysin valmis lähtemään ja tunsin tehneeni tietoisen valinnan olla vapaa kaikista peloista. Koin olevani valmis, vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka en oikeastaan tiennyt mitään tulevasta. En tiennyt, miksi minut haluttiin lähettää avaruuteen, enkä sitä, miksi juuri minut oli valittu. En tiennyt myöskään mitään tulevasta matkasta tai sen päämäärästä, ainoastaan sen, että tarvitsin teknistä ja fyysistä koulutusta, jotta minulla olisi edes pienet mahdollisuudet selvitä määränpäähäni. En tiennyt sitäkään matkaisinko yksin vai joidenkin kokeneempien mukana. Ja kaikesta tästä huolimatta tunsin syvää rauhaa ja tietoisuutta siitä, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Että minusta pidetään huolta ja että minä olen valmis, kun vain valitsen olla valmis.

Tästä unesta herättyäni siis jäin miettimään tuon valinnan mahdollisuuden vapauttavaa voimaa ja sitä, miten monissa hetkissä myös arjen elämässä vallitsisi tyyneys ja tasapaino, jos vain tietoisesti pysähtyisin hetkeksi ja tekisin aidosti valinnan olla vapaa mieleni häkistä. Osaisin lentää avaruuteen kuin koulutettu astronautti, liidellä taivaalla kuin lentämään syntynyt peloton kotka tai säteillä valoa ja lempeää lämpöä kuin aurinko. Kaikki tämä on mahdollista juuri nyt ja tässä hetkessä, kunhan vain muistan valita vapauden, luottamuksen ja uuden näkökulman. Ihmeellinen ja voimakas uni!

Lisäksi haluan vielä jakaa tuon edelliskerralla jakamani ohjatun meditaation jatkoksi vinkkinä, että täältä ilmaisesta  InsightTimer -sovelluksesta löytyy aivan hurjan paljon voimallisia meditaatioita sekä muita työvälineitä kuten vaikka tämä:

https://insighttimer.com/kennethsoares/guided-meditations/let-go-of-fear-blame-and-judgment-healing-energy-cleanse 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, vapaus valinta, tietoinen valinta, avaruus, tyyneys, tasapaino

Menneisyys, nykyisyys ja tuleva minussa

Sunnuntai 20.9.2020 klo 18:12

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa verkosta erästä ohjattua meditaatiota ja tällä kertaa on aivan pakko jakaa tuo linkki myös tänne:

https://www.youtube.com/watch?v=6l8fyqg4SXM

Kokemus oli harvinaisen vaikuttava ja tuntuu, että tämän meditaation parantava voima on vaikuttanut minuun vahvasti vielä tänäänkin. Voin lämpimästi suositella tätä ja ajattelin jakaa tähän lyhyesti omaa kokemustani ja oivalluksia, joita sen myötä syntyi. Tämän värähtelyn matkaan oli hyvin helppo päästä, voimakas rakkauden virta otti minut syleilyynsä heti ensimmäisistä äänen värähtelyistä. Harvoin olen myöskään kokenut yhtä vaivattomasti matkaa korkeampaan itseeni sekä yhdistymistä menneeseen itseeni, nykyiseen itseeni ja tulevaan. Kaikki universumin tasot ja ihmisyyden ulottuvuuden ylittävä parantava rakkaus oli läsnä koko meditaation ajan. Hämmästelen yhä sitä, miten vaivattomasti ja täydellisesti tämä ohjattu meditaatio paransi, lohdutti, puhdisti ja eheytti koko sielun yhtäaikaa. Kuin koko olemukseni olisi maagisesti muuttunut vain 25 minuutissa. 

Joskus vastaan tulee tällaisia supervoimia ja värähtelyitä, jotka heti ensimmäisestä sekunnista tuntuvat oikealta, tutulta ja rakkaudelliselta. Ehkä kuitenkin suurimman puhdistavan virran koin hetkessä, jossa mediaation alkupuolella pyydetään mielikuvien avulla yhdistämään tietoisuus omaan lapsuuden aikaiseen itseen, nykyiseen itseen sekä ikääntyneeseen tulevaan itseen. Tuo kohta oli voimallinen ja vapautti minut jotenkin aiempaa syvemmällä tasolla ymmärtämään, että nuo kaikki ovat minussa läsnä koko ajan. Joka hetki, enkä koskaan ole erossa myöskään siitä puhtaasta olemuksesta, jollainen olen ollut ennen tätä ihmisyyttä, jollainen olen joka hetki jollakin toisella tasolla sekä jollaiseksi palaan tämän ihmisyyden matkan päätteeksi. Tämä meditaatio sai minut silmänräpäyksessä takaisin tasapainoon ja palautti tietoisuuteeni hämmästyttävällä tavalla luottamuksen siitä, että kaikki on hyvin. Tämän kuunneltuani muistan jälleen, miltä täydellinen sisäinen rauha tuntuu ja miksi jokainen elämän hetki on yhtä arvokas ja merkityksellinen. Että rakkaus on läsnä silloinkin, kun olen eksyksissä tai en sitä kykene näkemään. 

Olen kiitollinen, että törmäsin tähän meditaatioon ja kiitollinen siitä, mitä koin sen kautta. Joskus maailmaa pysäyttävä hetki tulee vastaan ihan vain kotisohvalla ollessa ja lepäillessä.

Luulen, että viime kuukausina ja jopa viime vuosina olen ollut hetkittäin hyvin kaukana omasta sisäisestä rauhan tilasta. Olen toki tunnistanut välillä tarvetta tasapainoon ja usein näissä hetkissä oppimiani työkaluja hyödyntäen saavuttanut mielen tasolla tyyneyden. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että mielen tasolla tai tunnetasolla tapahtuva tietoinen hoiva, tasapainotus ja irtipäästäminen ovat kuin ensiapua murtuneen jalan hoitoon. Sellaisia vain lyhytaikaisesti vaikuttavia keinoja, joilla epätasapaino väistyy pieneksi hetkeksi mutta sisäinen kipu tai mielen epätasapainon tila palaa kuitenkin noiden ensitoimien jälkeen aina uudelleen ja usein vielä aiempaa voimakkammin mieltä rikkovana.

Mikä sitten on se varsinaisen epätasapainon syyn hoitava ja syvempi keino auttaa itseä, jotta tasapaino säilyisi? Luulen, ettei tähän kasvun prosessiin ole olemassa nopeaa "parannuskeinoa". Olen jopa alkanut ajatella, että tuo pysyvään muutokseen ja tasapainoon johtava "hoito" on itse elämä. Se, että jokaisesta elämänkokemuksesta oppii, oivaltaa ja ilmentää mahdollisimman rohkeasti sitä aitoa omaa itseään. Rehellisyys omia tunteitaan, epätasapainoaan ja elämän kokemuksiaan kohtaan. Lempeys itseä, elämää ja jokaista ihmistä kohtaan, niin sysvällä tasolla kuin juuri kussakin hetkessä kykenee. Anteeksianto samoin - luopuminen kaikesta sellaisesta, joka ei enää ole aidosti tarpeen omassa elämässä. Uskallus ja luottamus.

Lopulta mielen tasapainoon ja rauhaan johtaa monta polkua. Arjen pienissä hetkissä on sellaisia kauneuden muruja, jotka auttavat suuntaamaan ajatukset kiitollisuuteen. Pidemmässä juoksussa auttaa vaikka tällaiset ohjatut meditaatiot, jotka itselle tuntuvat oikealta. Sekin auttaa rauhaan, ettei yritä väkisin uida kaikkeuden virrassa vastavirtaan vaan uskaltaa antautua ja luottaa, että polku johtaa eteenpäin ja oikeaan suuntaan aina. Isoja askelia itselleni kohti rauhaa on tapahtunut sellaisten elämänkokemusten myötä, joissa olen kokenut äärimmäistä rakkautta tai ohjausta, suuria muutoksia tai oppitunteja, joita joutuu pureksimaan joskus useita vuosia. Nämä kaikki ovat kuitenkin olleet portteja pysyvämpään muutokseen. Luottamukseen ja toivoon.

Tähän lopuksi vielä lyhyt lainaus tuosta meditaatiosta, kun tämä jäi erityisesti kaikumaan minun tietoisuudessani: "Trusting the process - Trusting the life - Now."

Auringonlasku_syksyIMG_0062_3.JPG

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: meditaatio, parantava voima, universumi, tasapaino

Illuusio todellisuudesta

Sunnuntai 30.8.2020 klo 20:54

Henkisyyden poluilla olen eräässä matkani vaiheessa oppinut, että ihmisyys on vain mielen luomaa harhaa ja että todellisuus kaikkeudesta on lopulta jotakin aivan muuta. Ihmisyys johdattaa meitä elämässä kokemuksesta toiseen, läpi vastoinkäymisten, onnen hetkien ja arkisen aherruksen vain viedäkseen meitä matkallamme eteeenpäin kohti sitä jotakin mystistä "valaistumisen" hetkeä, jolloin jälleen muistamme itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme: tunnistamme jälleen aidon itsemme sekä ikuisesti ykseyteen kytkeytyneen kuolemattoman sielumme, joka on meiltä vaipunut unholaan, kun synnyimme tänne ihmisyyteen maan päälle. Elämme läpi illuusion, jotta voisimme jälleen kohdata todellisuuden näiden elämän harhakuvien ulkopuolella.

Olen monesti elämässäni näitä löytämiäni opetuksia kyseenalaistanut ja miettinyt niiden merkitystä henkisellä tiellä. Olen pohtinut, että ovatko kaikki nämä erilaiset henkisyyden opetukset lopulta vain symbolisia tarinoita ja tarkoitettu lähinnä kuvainnollisiksi esimerkeiksi, joiden kautta meidän olisi helpompaa ymmärtää erilaisiin suuntauksiin liittyviä oppeja. Ovatko erilaiset henkisyyden opit vain illuusioita, joiden kautta kuljemme läpi ihmisyyden polun? Tarvitsemmeko näitä erilaisia opetuksia, uskontoja ja henkisiä mysteereitä, jotta elämällä täällä olisi jokin merkitys tai jotta ihmisyydellä olisi edes se yksi riittävän kaukainen päämäärä, jota kohti kuljemme? Kenties tarvitsemme nimenomaan henkiseksi tueksemme ihmisyyden matkalle jonkin tuollaisen täysin saavuttamattoman vision tai utopian, jota emme aidosti edes usko saavuttavamme. Haluamme säilyttää illuusion paremmasta tulevasta ja todellisuuden ihmeestä, jotta emme vaipuisi epätoivoon.

Koen, että ihmiskunnan perimmäinen luonne tiivistyy jotenkin aina lopulta illuusion säilyttämiseen. Opetamme lapsillemme myötätuntoa, arvostavaa käytöstä ja pyrkimystä hyvään mutta jätämme yleensä kertomatta totuuden ihmisrotua vaivaavasta ahneudesta, itsekkyydestä tai tunnekylmyydestä. Emme myönnä muille ääneen sitä, millaisia säröjä ihmismieleen on syntynyt, kun myötätuntoa ei ole ollut eikä arvostukselle ole löytynyt sijaa. Illuusio hyvästä on ihmiskunnalle aina tärkeämpää kuin totuus ja kenties näin tulee ollakin, jotta tasapaino säilyy. Jos maailman kurjuudet, ihmiskunnan epätasapainon todellinen tila ja itsekkyys olisivat jatkuvasti vallitseva näkökulma tietoisuudessamme, emme todennäköisesti haluaisi enää jatkaa eteenpäin. Illuusio hyvästä ja henkisyyden kohottavasta vaikutuksesta pitää meissä yllä toivoa paremmasta ja auttaa meitä suuntaamaan ajatuksemme kohti valoisampaa todellisuutta. Kenties kaikki nämä erilaiset todellisuudet vallitsevat tässä kaikkeudessa samanaikaisesti - kaikki ihmisyyden variaatiot synkimmästä dystopiasta aina siihen kaikista kauneimpaan harmoniaan ja taivaallisen värähtelyn tilaan, jossa fyysisyys on jo kokonaan kadonnut. Tietoisuuteemme valikoi kulloisessakin hetkessä sen, mihin tuolla variaatiojanalla mielemme suuntaamme; mikä on se vallitseva illuusio todellisuudesta, jonka kulloinkin elämässä koemme.

Haluamme säilyttää mielikuvia kaikesta hyvästä ja kauniista, koska se vahvistaa näitä lisää elämässämme. Haluamme valita kiitollisuuden ja myötätunnon kokemuksia arkeemme, koska tällaisia tunnetiloja toivomme saavamme yhä enemmän elämäämme. Luomme haastavissa hetkissä anteeksiantoa ja vapautta mielen kahleista, koska se helpottaa omatuntoamme ja auttaa päästämään irti tarpeettomiksi käyneistä asioista matkallamme. Kenties olisi helpompaa kutsua tavoittelemaamme sisäistä valoa ja lämpöä meissä aitoudeksi, läsnäoloksi ja karismaksi sen sijaan, että pyrimme kätkemään tällaisia ihmisyydessä tavoittelemisen arvoisia "hyvyyden" ominaisuuksia erilaisten mysteeriopetusten tai henkisten oppien alle. Henkiset opit ovat toki olleet minulle tärkeitä työkaluja oivallusten tavoittamiseksi matkallani ja jokainen oppisuuntaus on osaltaan laajentanut näkökulmiani tällä ihmisyyden polulla.  

Kuitenkin mitä pidemmälle olen henkistä tietäni kulkenut, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että henkisyys tai henkiset opit eivät ole yhtään sen enempää tavoiteltavia polkuja kuin ihmisyydessä vallitseva kokemusten moninaisuus. Valaistuminen on tässä ja nyt - ihmisyydessä sen kaikessa kurjuudessaan tai onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa arjen kiireiden keskellä ja mielen pimeimmissä sopukoissa valvottujen öiden yksinäisyydessä.

En oikein usko, että mitään sen suurempaa tietoisuuden "alkuräjähdystä" olisi koskaan tässä maailmassa tulossa, eikä konkreettista valaistuneen sielun ylösnousemusta ole odotettavissa kuin meditaatioiden siivittämänä. On vain tämä hetki ja se todellisuus, millä tavoin kohtaan kunkin elämäni hetken. Mitä herkemmäksi, aidommaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi olen elämässäni kasvanut iän myötä, sitä vähemmän olen alkanut kaivata mysteeriopetuksia tai mitään varsinaista henkisyyttä. Itselleni aidointa henkistä kasvua tänä päivänä on se, miten kohtaan jokaisen tavallisen päivän elämässäni, tai miten pohjattomassa yksinäisyyden hetkessä tai hauraana ollessani onnistun selviytymään jostakin elämäni vastoinkäymisestäni. Koen olevani henkisen kasvuni huipulla, kun uskallan rohkeasti ja aidosti kohdata uusia tilanteita tai ihmisiä päivittäisessä arjessani. Koen valaistumisen ja ykseyden tilan olevan jatkuvasti läsnä, kunhan vain elän todeksi tätä ihmisyyttä ja tavallista arkeani siinä. Suurin illuusio kaikista onkin ehkä se, että harhaa ei ole - vain tämä todellisuus ja elämä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: henkisyys, ihmisyys, todellisuus, myötätunto, läsnäolo, ykseys, illuusio

Lempeyden voimalla

Tiistai 21.7.2020 klo 16:25

Verkkaisempi työtahti ja kesän valoisuus ovat tulleet tarpeeseen. Pienissä arjen hetkissä on alkanut tuntua jotenkin aivan uudenlaista toivoa. Rehellinen oman tilanteen tarkastelu ja tosiasioiden lempeä hyväksyminen ovat auttaneet minua näkemään asioita uudessa aiempaa totuudellisemmassa valossa. Myös moninaisten tunteiden hyväksyminen osaksi elämän tosiasioita on tuonut armollisuutta itseäni ja tämän hetkistä elämän tilannetta kohtaan sekä on tukenut hiukan epävarmuuden sietämistä. Olen oivaltanut, että pysyvämpään mielen tasapainoon tarvitaan itsetutkistelun ja rehellisyyden lisäksi monia muitakin tekijöitä, kuten lempeyttä, armollisuutta sekä kykyä päästää irti ja suunnata ajatukset sellaisiin aihealueisiin, jotka tuovat elämässä itselle lohtua, turvallisuutta tai edes pienen pilkahduksen iloa.

Lempeyden löytäminen ympäröivästä olevasta eri tavoin on ollut tänä kesänä eräs oleellinen avain hyvinvointiin. Olen aikojen saatossa useinkin pohtinut, mitkä tekijät ihmisessä saavat jonkin yksilön erityisesti huokumaan ympärilleen tasapainoa ja valoa. Millaisista ominaisuuksista on tehty valaistumisen matka ja mitä puolia olisi ensisijaisen tärkeää itsessään kehittää, jotta mielen valo lisääntyisi ja tasapaino säilyisi myös vastoinkäymisten hetkellä? Eräs tällainen ominaisuus on mielestäni lempeys - salliva ja sovinnollinen lempeys kaikkea olevaa kohtaan. Lempeyden valossa moni muu keskeneräinen ominaisuus saa meissä vähitellen kehittyä. Lempeässä läsnäolossa on turvallista kulkea eteenpäin, oppia ja oivaltaa.

Lempeys on suuri voima, jonka määrä selkeästi lisääntyy, kun sitä tietoisesti alkaa elämässään ilmentää. Alussa tuntui jotenkin vaikealta hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että miten voisin sanoa tämän asian toiselle lempeämmin tai miten voisin ilmaista lempeyttä omassa olemuksessani, kun kohtaan tuntemattoman ihmisen. Lempeys on lopulta välittämistä, hyvän näkyväksi tekemistä ja kiitollisuuden ilmaisemista. Lempeys on myös voimaa olla läsnä ja sovinnollisuuden polun löytämistä yhdessä toisen kanssa vaikka ei aina jaksaisi. Lempeys on pieniä tekoja arjessa, anteeksiantoa, toisen hyväksymistä kokonaisena ja juuri sellaisena kuin on. Lempeys on epätäydellisyyden hyväksymistä niin omassa itsessään kuin kohtaamissaan muissa ihmisissä - sen ymmärtämistä, että olemme itseasiassa aivan täydellisiä tällaisina keskeneräisinä, uutta oppivina ja välillä kovin epävarmoina omina itsenämme.  

Välillä tuntuu siltä, ettei tällainen lempeämpi ja hiukan hitaampi tapa ilmaista itseään oikein istu elämän älyllisesti kisailevaan, nopeatempoiseen ja räväkkään kommunikaatioon, johon aina välillä sosiaalisissa tilanteissa törmään. Ja toisaalta olen havainnut, että lempeyden puute kommunikaatiossa taas johtuu usein yksinkertaisesti tilanteessa vallitsevista peloista, kenties eri osapuolten salatuista toiveista tai ääneen sanomattomista odotuksista, jotka yksilötasolla helposti johtavat joko avoimuuden puutteeseen tai tiedostamattomaan puolustautumiseen. Lempeyden harjoittelu on ollut hurjan antoisaa vaikkakin hetkittäin yllättävän haastavaa puuhaa.

Minusta lempeyden lisäämistä elämään on ollut helpointa harjoitella niiden kaikista turvallisimpien ja läheisempien ihmisten seurassa sekä ihan vain omissa ajatuskuluissani täysin rauhallisissa hetkissä. Hiukan samaan tapaan kuin tietoisen läsnäolon harjoittelukin. Yksi ajatus ja tilanne kerrallaan. Lempeyden lisääminen elämään on tapahtunut vähitellen pieninä askelina ja tietoisena pysähtymisenä arjessa esimerkiksi tarkkailemalla kommunikaation eri sävyjä ja kommunikaation taustalla vallitsevaa tunnetta. Välillä olen ottanut myös isoja askelia taaksepäin, kun jossakin hetkessä tunteet ovat ottaneet vallan ja kaikki lempeys on minulta unohtunut mutta toisaalta tuollaiset hetket ovat antaneet minulle aina uuden mahdollisuuden lempeyden harjoitteluun sekä anteeksiantoon niin itselleni kuin läheisilleni.

Monesti lempeys ja tietoinen läsnäolo kulkevat käsikädessä. Toisen vahvistaminen tukee myös toisen olemassaoloa. Samaan tapaan kuin anteeksianto ja kiitollisuuskin vahvistavat toisiaan - anteeksianto vapauttaa meitä jumiutuneista kaavoista ja ajatuksistamme, ja tuota vapautumista auttaa kiitollisuus, joka luo vetovoimallaan elämään lisää hyvää. Samoin lempeys vapauttaa meitä peloistamme ja tarjoaa uudenlaisen rakentavan tien eteenpäin ja taas tietoinen läsnäolo tukee tuota vapautumista luomalla lisää mielen tasapainoa ja rauhaa. Jokainen näistä työkaluista tukee meitä omalla tavallaan eteenpäin ja luovat meissä mielen rakenteita uudelleen valoisammalle maaperälle. Koen, että lempeys on näistä yksi voimakkaimmista keinoista synnyttävät luottamusta sekä rakastavaa kommunikaatiota eri muodoissaan. Riittää, että lempeyden tarpeen ja olemassaolon tunnistaa ihmisyyden eri hetkissä, ja että tietoisesti pysähtyy ja valitsee aiempaa lempeämmän tavan kohdata tuo hetki ja toinen ihminen. Lempeys on ehtymätön luonnonvara, jota ei voi tuhlata liikaa. Lempeyden voimalla elämä tuntuu heti valoisammalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mielen tasapaino, lempeys, oivaltaa, läsnäolo, kiitollisuus

Sillanrakentaja

Sunnuntai 14.6.2020 klo 20:02

"Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin."

Olen viime viikkoina jatkanut pohdintaani siitä, mitä minulle tarkoittaa merkityksellinen elämä. Mitkä ovat elämäni taideteoksessa niitä palasia, suuntia ja kokonaisuuksia, joita haluan vahvistaa ja luoda yhä edelleen? Ja toisaalta, mistä kaikesta olen valmis luopumaan päästäkseni eteenpäin askel kerrallaan? Selkeys on syntynyt ainakin siihen, että askelia on uskallettava ottaa eteenpäin silloinkin ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että on umpikujassa. Mielekästä elämää ei ole ainakaan se, että jään passiivisesti odottamaan jonkun toisen pelastavan minut vallitsevasta epätyydyttävästä olostani. Eikä mielekkäältä tunnu myöskään se, että jäisin paikalleni, kun kerran tuntuu, etten juuri nyt ole sellaisessa paikassa elämäni kartalla, johon tuntuisi hyvältä pysyvämmin jäädä. Onhan tämänkin selkeytyminen sentään jotakin.

Välillä on ollut sellainen olotila kuin kävelisin varovaisin askelin eteenpäin sillalla, joka on niin pitkä, etten enää näe, mistä olen tullut ja sillan toinen pää on niin kaukana edessä, ettei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä silta lopulta johtaa. Silta tuntuu myös joinakin päivinä niin kapelta ja huteralta, että pelottaa ottaa askelia eteenpäin. Tuntuu kuin yksikin väärä liike tai epäröinti johtaisi siihen, että putoan kohti tuntematonta tyhjyyttä sillan alapuolella, joten on ollut pakko vain kohdistaa katse eteenpäin. Tähyillä sitä sumuista tulevaa, jota en vielä näe enkä ymmärrä. On pidettävä katse tiukasti horisointissa ilman sen suurempaa varmuutta suunnasta.

Monessa kohtaa elämässäni olen kokenut olevani eräänlainen "sillanrakentaja" kohtaamieni ihmisten tukena. Olen ollut mukana monenlaisissa ihmiskohtaloissa ja elämän näytelmissä; välillä sivustakatsojana sekä välillä ikäänkuin muuntajana eri näkemyksiä edustavien yksilöiden välissä. Ja samalla tietysti olen ollut tämän oman pienen elämänpolkuni taidemaalarina ilman sen suurempaa visiota tai suuntaa. Kuitenkin oma sisäinen haluni ymmärtää muiden näkökulmia ja tarve yhteensovittaa erilaisia näkökulmia on tuntunut pieneltä osin omalta elämäntehtävältäni. Merkityksellisyyttä on luonut se, että olen itse oppinut kokemuksesta jotakin uutta ja että tilanteissa on löytynyt jonkinlainen yhteinen sävel eteenpäin - yhteinen silta, jota pitkin on voinut asioita edistää vaikka osapuolet eivät olisikaan täysin samaa mieltä asioista.

Nyt olen ehkä tietoisesti tai tiedostamattani rakentanut itse itselleni tämän huteran sillan, joka on auttanut minua itseäni pääsemään elämässä eteenpäin. Ehkä tämä minun "sisäinen siltani" on alkanut syntyä jo vuosia sitten pieni pala kerrallaan ja sillan alkuperäinen merkitys on kenties ollut se, että olen koettanut rakentaa yhteyttä sekä ymmärrystä oman sisäisen valoni ja sisäisen pimeyteni välille. Olen liennyttänyt polarisaatiota näiden kahden eri olemuksen välillä minussa itsessäni. Etsinyt yhdistäviä tekijöitä elämänhalun, innostuksen ja rohkeuden tunteiden sekä elämänpelon, luovuttamisen ja epätoivon kokemusten välille. Rakennusprojekti on ollut loputon ja joskus on tuntunut siltä, ettei silta tule koskaan valmiiksi vaan kunnostustyöt alkupäässä ehtivät alkaa jo kauan ennen kuin pääsen sillan rakentamisessa loppuun. Ehkä tämä sillanrakentaminen on lopulta koko elämän mittainen hanke ja aikanaan se "valmis" silta viekin minut seuraavaan todellisuuteen tai kenties jonkin uuden elämän alkuun.

Siltatyömaa hankkeeni on ollut kovin vaihtelevasti etenevä, koska välillä tuo tunne siitä, ettei rakentamani silta kanna minua on ollut niin kovin voimakas. Pelot ovat vallanneet alaa ja kyvykkyyteni kestää epävarmuutta on ollut usein kadoksissa. Kenties epäonnistumisen pelko ja elämän merkityksellisyyden katoaminen ovat johtaneet tunteeseen, että pienikin sivuaskel saisi minut putoamaan jonnekin tyhjyyteen, tuntemattomaan ja pimeään virtaan kaiken olevan ulkopuolella. Vajoamaan pinnan alle tai eksymään lopulllisesti polulta. Hassua on tietysti se, ettei noissa pelon hetkissä useinkaan muista niitä kokemuksia, joilloin olen todella eksynyt tai vajonnut pinnan alle, saati sitä, että aina olen kuitenkin eteenpäin selvinnyt ja aina olen löytänyt tieni takaisin sillalle. Aivan jokaisesta tyhjyyden kuplasta tähän saakka.

Muistan elävästi erään lentomatkan vuodelta 2009, jolloin olin vasta aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Lentomatkan aikana mietiskellessäni koin hurjan voimakkaan vision tai näyn siitä, miten lentokone alkoi pudota vapaasti kieppuen alaspäin ja putoaminen tuntui jatkuvan loputtomasti kohti tyhjyyttä ja pimeyttä. Kuin kone olisi ollut yhtäkkiä vain pieni avaruuden tyhjiössä vajoava kappale eikä meillä kyydissä olevilla olisi ollut mitään roolia tai merkitystä tuossa tapahtumassa. Kovaa vauhtia etenevä putoamisen kokemus jatkui niin kauan, kunnes huomasin luovuttavani. Päästin irti aivan kaikesta ja annoin tuon vajoamisen vain tapahtua. Hyväksyin ajatuksen kuolemasta, tyhjiöstä ja siitä, ettei mikään ollut todellisuudessa minun hallinnassani. Täydellisen luovuttamisen kokemuksen jälkeen havahduin tuosta mietiskelyn tilasta ja tajusin, miten upean vapautunut, valoisa ja täydellinen selkeys vallitsi. Tuo eräänlainen uudelleen syntymän ja vapautumisen tunne jatkui lentomatkan jälkeenkin vielä viikkoja enkä muista milloinkaan toiste tavoittaneeni yhtä suurta tyyneyttä ja mielen valoa kuin tuon matkan ja vapaapudotuksen kokemukseni jälkeen.

Ehkäpä siis putoaminen myöskään tältä itse rakentamaltani elämän sillalta ei olisi oikeasti lainkaan kamalaa vaan oikeastaan hyvin vapauttavaa ja palkitsevaa, jos niin tapahtuisi. On vain aina niin helppoa takertua pelkoon, joka ensimmäisenä nousee pintaan, kun tulee niitä hetkiä, jolloin haparoin askelissani. Ja usein pelko on myös se, joka lamauttaa jäämään paikalleen epätyydyttävään elämäntilanteeseen sen sijaan, että uskaltaisi vain päästää sillan kaiteesta irti ja katsoa mitä tapahtuu. Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin. Joskus paikalleen jääminen tai johonkin turvalliseksi kokemaani tilanteeseen takertuminen on ennemmän harha-askel, koska jumittuminen johtuu vain omasta epävarmuudestani. Siltatyömaani siis etenee ja niin minäkin. Pieni pala ja askel kerrallaan. Määränpäätä en vieläkään näe, enkä tiedä millaisia ihmeitä matkalleni vielä sattuu, jos sattuu. Toivon vain, että uskallan tulevaisuudessa luottaa paremmin omiin kykyihini luoda uutta ja tehdä matkaa täällä ihmisyydessä - ainakin enemmän kuin mitä viime aikoina olen luottanut. Siltani on takuulla aivan täydellinen, koska olen sen itse itselleni rakentanut.

1 kommentti . Avainsanat: luottamus, merkityksellisyys, elämä, vapautuminen, pelot

Tie, totuus ja merkityksellinen elämä

Sunnuntai 31.5.2020 klo 20:13

Itsetutkiskelun kupla on pitänyt minua otteessaan edelleen. Välillä on vain pakko katsoa itseään syvemmälle sieluun kuin mitä peiliin katsomalla kykenen näkemään. On uskallettava katsoa minuutta tiukasti silmiin, sukellettava läpi ajatusten ja pysähdyttävä kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta tavoittaa jotakin uutta ja näkee aiempaa syvemmälle itseensä.

Hiljaisuuden kupla sisimmässäni puhkesi siihen, kun luin äskettäin artikkelin Yalen yliopiston kehittämästä kurssista, jolla jokaisen on mahdollista oppia onnellisen elämän salaisuus ja löytää helppoja keinoja juuri oman elämän hyvinvoinnin lisäämiselle. Tuo ”Science of Wellbeing” kurssista kertova artikkeli sai minut pohtimaan, onko onnellisuus ja elämän merkityksellisyys oikeasti mitattavissa tai, että onko meillä lopulta kaikilla samat edellytykset lisätä omaa hyvinvointiamme ja onnellisuutta elämässämme?

Ehkä jokaisella meistä on omista lähtökohdistaan yhtäläiset mahdollisuudet tehdä vähintäänkin pieniä muutoksia arkeensa ja etenkin jokaisella meistä on tasavertainen mahdollisuus oppia uusia ajattelutapoja suhteessa omaan elämäänsä. Haluaisin myös ajatella, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja onnellisuus ovat aivan uniikki ja omanlaisensa kokonaisuus elämän eri osa-alueita. Vahvuuksia ja niiden tunnistamista itsessä sekä pieniä valon pilkahduksia ja toivoa paremmasta. Elämää, jossa kärsimykset väistyvät hetkeksi ja onnellisuus on kiitollisuutta aivan pienistä iloa tuottavista aiheista arjessa. Timantteja arjen harmaassa peruskalliossa.

Lopulta onnellisuuden lisääminen elämässä on pieniä askelia kohti kiitollisuutta, merkityksellistä arkea ja ihmissuhteita, jotka tukevat sinua matkallasi eteenpäin. Rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota sekä lähimmäisten että oman itsensä kanssa. Paineetonta rauhaa ja kykyä kohdistaa keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat itselle merkityksellisiä. 

Viime aikojen sisäiset pohdiskelut ovat useasti liittyneet juuri merkityksellisyyden kokemiseen tai sen puutteeseen elämässäni. Välillä jonkinlaisen merkityksen tai mielekkyyden löytäminen oman elämän eri osa-alueilla on haastavaa. Rooli vanhempana ja oman lapsen tukena on luonut luontevasti merkitystä arkeen. Mutta onko mitään tuosta merkityksellisyydestä jäljellä, kun rooli vanhempana muuttuu tai päättyy? Millaisen merkityksen vanhemmuus saa, kun lapsi ei enää ole osa joka päiväistä elämää? Välillä tuntuu siltä, että lukuisat muutokset vähentävät elämän merkityksellisyyttä, vaikka pitäisi ehkä olla juuri toisin päin. Tai sitten muutoksiin liittyvät pelot saavat minut kadottamaan yhteyden itseeni, jolloin myös elämän merkitys hämärtyy tietoisuudesta.

Entä luoko työ minulle merkityksellisyyttä elämään? Millä tavoin työ tai arjen velvollisuudet lisäävät minun hyvinvointiani? Entä, jos työtä ei olisi tai työ olisi jotakin sellaista, jossa en voisi lainkaan toteuttaa itseäni sellaisena kuin olen? Usein tuntuu, että ainoa merkityksellisyyttä lisäävä tekijä elämässä on ihmisyys itse - toinen ihminen, joka luo merkityksen asioille, joita teen. Ihmissuhteet, kommunikaatio ja vuorovaikutus kaikin tavoin. Kirjoittaminenkin lisää minun elämäni merkitystä mutta tämäkin ajatus johtaa lopulta vuorovaikutukseen ja siihen, että merkityksellisyyttä luo ihmisyydessä kohdattu toinen ihminen - vaikka sitten kirjoitetun tekstin välityksellä.

Ehkä onnellisuutta ja hyvinvointia lisää myös oman elämän perustehtävän tunnistaminen. Se, että elämällä ja olemassaololla on jokin selkeys. Sekä se, että tiedän ja muistan aamulla herätessäni, miksi vuoteesta kannattaa nousta. Ketä tai mitä palvelen täällä maan päällä ollessani omalla olemassaolollani? Tämä on ainakin itselleni ollut kovin vaikea asia. Koen useinkin sellaisia jaksoja arjessa, jolloin en näe yhtään järkevää syytä herätä aamuisin tai en tunnista elämässäni ainoatakaan syytä olla olemassa. Sisäinen yksinäisyyden kokemus arjessa vain vahvistaa tätä tunnetta ja lisää epätoivoa - ja negatiivinen ajatusten kehä on valmis.

Tähän taitaa kulminoitua myös se viimeksi kuvaamani olemassaolon tunteen katoaminen ajoittain. Kokemukseen, etten aina koe olevani osa jotakin kokonaista, olevani tarpeellinen tai palvelevani mitään tarkoitusta. Erillisyyden harha ja ihmisyyden merkityksen katoaminen ovat tie kohti epätasapainoa ja mielen harmautta. Tuo tie johtaa vain suon silmään, johon kovin helposti vajoaa ellei muista olla valppaana. Ja siten toisin päin ajatellen - tärkeä avain onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoittamiseksi onkin se, että alkaa tietoisesti palvella elämää ja tuoda oman elämänsä kautta merkitystä muille ihmisille. Että päättää tehdä jotakin hyvää tai vai vaikka tarjota apua toiselle ihmiselle. Aloittaa itse luomaan merkitystä omaan elämäänsä - pienin askelin ja rohkeasti. Että alkaa yksinkertaisesti luoda mahdollisuuksia sille, että tuo merkitystä jollekin toiselle. Ja tarttuu toimeen sellaisin keinoin, joihin itse sillä hetkellä kykenee.

Voin olla oikeassa paikassa juuri nyt vaikka sielussani polttava intohimon liekki elämää kohtaan ei aina palaisikaan täydellä liekillä tai syvimmät haaveeni eivät tulisikaan todeksi. Kaikesta huolimatta voin edelleen kasvaa ehjäksi vaikka elämä ei aina kukoistaisikaan siten kuin olin toivonut. Voin löytää merkityksellisyyttä elämääni kunhan tunnistan ne asiat ja palaset, jotka tuota merkitystä ovat minulle matkan varrella luoneet. Voin luoda merkitystä elämääni pienempinä osina ja niiden avulla kylvää uusia alkuja toivolle ja elämän mielekkyydelle. Voin aina rakentaa uusia polkuja ja luoda uusia alkuja. Ja voin tuoda toivoa surun ja epävarmuuden keskelle, vaalia muistoa niistä paloista, jotka tuntuivat matkan varrella erityisen oikealta, sillä ne ovat tien viittoja eteenpäin. Totuus minusta itsestäni ja tarkoitus, jonka vuoksi olen olemassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onnellisuus, merkityksellisyys, yksinäisyys, elämän tehtävä, ihmisyys, vuorovaikutus

Hiukkanen tyhjiössä

Perjantai 10.4.2020 klo 15:55

Koko alkuvuosi on kulunut jotenkin kummallisessa sumussa ja epävarmuudessa. On tuntunut siltä kuin koko maailmankaikkeus pidättäisi henkeään odottaen jotakin ja elämä tapahtuisi tyhjiössä: kuin minulla ei olisi enää ilmaa jäljellä uloshengitykseen eikä mitään sanottavaa kenellekään. Kuin olisin kadottanut yhteyden sekä omaan itseeni että ulkoiseen maailmaan. Ei ole ollut lainkaan halua eikä kykyä pukea ajatuksiani sanoiksi, eikä toisaalta voimia antaa itsestäni muille yhtään mitään.

Ehkä tämä olotila on tehnyt minulle kuitenkin myös jotain hyvää: vapauttanut minut tunteesta, että olisi pakko olla luova tai tuottava osa yhteiskuntaa, tai että olisi kiire mihinkään. Tolkuton tyhjiö sisälläni on vaatinut sen, että vapaudun kaikista ajallisista vaatimuksista itseäni kohtaan ja sen, että olen oppinut hyväksymään itsessäni tämän sisäisen tyhjyyden puristavan tunteen. Ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on tuntunut siltä, etten ole enää kosketuksissa omaan syvempään osaan itseäni tai sisäiseen ohjaukseeni. Kuin kaikki minussa aiemmin ollut olisi mystisesti kadonnut jonnekin ja jättänyt jälkeensä vain tämän valtavan tyhjiön. Supernovan jälkeisen henkisen tilan, jossa kaikki aiemmin vallinnut on tiivistynyt sumuksi ja jäänyt olemattomina hiukkasina leijumaan ilmaan. Melkein kuin olisin itsekin lakannut olemasta olemassa.

Haluaisin löytää jälleen itseni, todellisen olemukseni ja suunnan, jota kohti tiedän virtaavani. Tuntuu, että moni ihminen on juuri nyt uuden äärellä ja pisteessä, josta pitää löytää kokonaan uudenlaisia polkuja elämässä eteenpäin. Pitäisi uskaltaa kohdata elämän epävarmuus ja etsiä rohkeasti uusia mahdollisuuksia. Nolottaa melkein myöntää, että minusta taas tuntuu siltä, etten halua eteenpäin, en halua olla rohkea enkä kaipaa uutta tai lisää yhtään mitään. Kaipaan yhteyttä todelliseen itseeni, ja jopa nautin tästä pysähtyneestä maailmasta. Juuri nyt minulle riittää se, että voin vain kellua tässä tyhjyyden kuplassa, jossa ihmisyyden merkitys on minulta kokonaan kadonnut. Haluan vain olla jälleen olemassa.

En edes muista miten monesti tässä elämässä minusta on tuntunut, että synnyn uudelleen ja olen yhtäkkiä jonkin kokemuksen tai oivalluksen myötä pullahtanut eteenpäin uuteen suuntaan ja joskus kokonaan uudenlaiseen elämään. Aiemmat tyhjyyden portit ja olemassaolon kriisit ovat aina sysänneet minua harppauksin eteenpäin. Luoneet minussa jotakin kokonaan uutta sekä poistaneet elämästäni sidoksia vanhoihin ja jo tarpeettomiksi käyneisiin asioihin. Nämä vaiheet ovat olleet selkeästi tunnistettavia ja usein hyvinkin palkitsevia, kunhan olen uskaltanut päästää irti ja hypätä tyhjyyden kautta kohti jotakin uutta vaihetta. Tämä nyt vallitseva tyhjiö on kuitenkin jotain aivan erilaista kuin nuo aiemmat ja minulle täysin uudenlainen kokemus.

Tuntuu kuin ei olisi olemassa enää sitä vanhaa, josta päästää irti eikä myöskään mitään uutta, jota kohti voisi ponnistaa - vain ja ainoastaan täydellinen tyhjiö, joka vallitsee. Hetkittäin on tuntunut jopa siltä, ettei ole olemassa edes sitä minua, joka voisi syntyä uudelleen. Kuin elämän lauseesta olisi kadonnut kokonaan subjekti ja vienyt mennessään pohjan kaikelta muulta.

En tässä hetkessä tiedä, mitä tämä olemattomuuden olotila merkitsee tai mihin se mahdollisesti johtaa. Kenties minun ei tarvitsekaan tietää. Minulla on aina ollut vahva tarve ymmärtää ihmisiä ja asioita ihmisyydessä. Olen kokenut tarvetta sanoittaa kokemaani ja sisäistä ajatuksen virtaani. Tuo tarve on juuri nyt kadoksissa mutta valitsen uskoa, että johonkin tämä kaikkeus ja siinä oleva virtaa edelleen. Me olemme osa tuota virtausta, vaikka emme tunnistaisi itseämme osaksi olevaa. Olemme osa alati itsensä uudeksi luovaa muutosta halusimme tai emme. Ja samanaikaisesti voin sallia sen, että ehkä millään olevalla ei ole olomuotoa. Se vain on.  

*************************

Tuntuu, että tähän hetkeen sopii myös jälleen yksi runo, jonka olen kirjoittanut jo viime vuonna. Vaikka runo onkin alunperin syntynyt aivan eri ajatuksesta, niin nyt se kuitenkin tuntuu kuuluvan tähän.

Lempeä tuuli

Sinä olet puu, vahva ja ikuinen

Sinun juuresi ovat syvällä, maassa ja elämässä

Saat voimasi ihmisyyden virrasta

Sinä olet vakaa, eikä mikään myrsky voi sinua voittaa

Vaikka juuriasi katkottaisiin taistelussa, sinä luot itsesi uudelleen

Ja ankkuroidut yhä syvemmälle maahan

Minä olen tuuli, lempeä, utelias ja näkymätön

Kun minä tulen luoksesi, puhdistan sinut ja kutittelen

Herättelen sinut elämään

Ja minä haluaisin juurtua sinuun, olla osa sinun vakauttasi

Mutta minun ikuisuuteni, ei ole kiinnittynyt maahan

Minun juureni ovat taivaan kannella

Minä kietoudun sinuun, puhallan lämmintä väreilyä oksillesi

Tuon lohtua, kun minua kutsut, etkä ole enää milloinkaan yksin

Ja yhdessä löydämme uuden muodon

Olen näkymätön kosketus, osa kaikkeuden virtaa

Salainen silittelijäsi yön pimeydessä, jolla ei ole sijaa oikeassa elämässä

Ei pysyvää osaa kenenkään näytelmissä, tässä maailmassa

Minä olen ikuinen tuuli, vaihtuva väreilevä ja oikukas

Vaellan yksin yön tunteina etsien olomuotoani

Ilman maaperää, jolla kasvaisin olevaksi

Kunnes päästän irti, sinun oksistasi

Ja tuuli tyyntyy, lakkaa olemasta

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaikkeus, olemattomuus, ihmisyys, tyhjyys, yhteys itseen

Jalat maassa

Sunnuntai 26.1.2020 klo 18:46

Olen viime aikoina pohtinut sitä, miksi muutokset tuntuvat minusta usein vähän ahdistavilta ja myös sitä, miksi epävarmuus tulevasta kuluttaa niin paljon voimiani, vaikka tulevaisuuteen liittyen mahdolliset muutokset ovat sellaisia, joiden toteutumisesta tai vaikutuksista en voi olla vielä lainkaan varma. Ehkä muutoksiin suhtautuminen on jonkinlainen yhtälö elämässä kokemistani aiemmista muutoksista, erilaisten muutosten määrästä, niiden suuruusluokasta ja aiemmista vaikutuksista elämässäni tähän saakka. Mieli työstää jo ennalta mahdollisia muutosten vaikutuksia ja luo myös täysin tarpeettomia uhkakuvia asioista, joita mahdollinen muutos saattaisi saada aikaan. Kyse on siis pohjimmiltaan epävarmuudesta suhteessa tulevaan ja peloista, jotka nousevat pintaan tuon epävarmuuden vuoksi.

Koen, että muutos on aina jostakin olevasta irtipäästämistä ja samalla joidenkin uusien mahdollisuuksien luomista. Kenties kokemani ahdistus kumpuaa myös siitä, että olen kuluneen vuosikymmennen aikana käynyt läpi aika monenlaisia muutoksia ja osa muutoksista on tuonut mukanaan surua ja vaikeutta hyväksyä jokin uusi suunta elämässä. Lisäksi tuntuu, että muutoksissa minua pelottaa usein se, että aina elämän muuttuessa koen olleeni aika tavalla yksin vastuussa kunkin muutoksen seurauksista ja arjen elämän sujuvuudesta muutoksen myötä.

Viimeisten viidentoista vuoden ajan on elämässäni vallinnut oikeastaan jatkuva muutosten virta - sen kaltainen flow, joka on pakottanut minut eteenpäin muutoksesta toiseen lähes vuosittain. Asuinpaikan ja -paikkakunnan muutoksia olen ehtinyt kokea jo kuudesti tuossa ajassa. Olen luopunut paljosta ja samalla saanut aina jotakin uutta elämääni muuttuneen tilalle. Olen myös kantanut taloudellisen vastuun muutosten seurauksista ja tekemistäni päätöksistä aivan yksin; luopunut perheyrityksen myötä isäni suvun elämäntyöstä, vaihtanut työpaikkaa kolmesti ja vaihtanut välillä myös aiemmasta tutusta ammatista kokonaan toiselle alalle.  Olen haastanut itseäni oppimaan uutta ja pakottanut eteenpäin kaikesta epävarmuudestani huolimatta.

Muutokset symboloivat minulle ehkä turhankin paljon vastuuta, luopumista ja jollain tavalla myös sisäistä yksinäisyyttä isojen asioiden äärellä. Sellaista tuskallista tunnetta tehdä kauaskantoisia päätöksiä niissäkin hetkissä, kun kukaan ei ole ollut minua kannustamassa tai tukemassa eteenpäin ja nuo epävarmuuden tunteet ovat pesiytyneet jokaiseen soluun saakka. Muutos on yhdistynyt mielessäni epävarmuuteen jaksamisesta, taloudellisesta selviämisestä ja tehdyn päätöksen vaikutuksista. Ehkä muutos on linkittynyt jollain tasolla myös sisäiseen pelkoon epäonnistumisesta ja kenties jonkin tekemäni "väärän" päätöksen mahdollisesti tuomasta häpeän tunteesta. Tunteeseen, etten löydä itsestäni riittävää viisautta tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät vahigoittaisi minua itseäni tai lähimmäisiäni. Turvattomuutta tulevasta.

Mitä enemmän ikää on vuosien saatossa karttunut, sitä vahvemmin koen tarvetta pitää jalat tukevasti maassa ja halua harkita tarkoin ennen kuin lähden kohti jotakin uutta. Iän lisääntymisestä huolimatta en koe olevani yhtään sen varmempi muutosten äärellä mutta olen oppinut harkitsemaan kunnolla muutoksen aitoa tarpeellisuutta ennen kuin teen isoja ratkaisuja elämässäni. Koen, etten kaipaa yhtään muutosta vain muutoksen tunteen vuoksi ja tutkin aina ensin itseäni sekä muutoksen tarpeen perusteita sisäisesti. Usein kokemani muutoksen tarve onkin pohdinnan jälkeen osoittautunut olevan enemmänkin sisäisen näkökulman muutoksen tarve kuin mikään sellainen asia, johon jokin ulkoinen muutos voisi tuoda apua. Joskus saatan muutoksen sijasta kaivata vain rehellisyyttä itseäni kohtaan tai kaivata lisää selkeyttä, tasapainoa tai uutta suuntaa ajatteluuni - kaivata yksinkertaisesti vain uutta näkökulmaa ja pysähtymistä hetkeksi.

Mikään muutos ei juuri nyt tunnu kovin innostavalta eikä varsinkaan sellaiselta, että muutokselle olisi sisäinen tarve olemassa. Ehkä olen vain tullut vanhaksi mutta eniten kai tässä hetkessä kaipaan elämääni vakautta, tasapainoa ja jatkuvuutta, koska nuo kaikki tuntuvat minusta aidosti hyvältä sekä tarpeellisilta. Kaipaan turvallisuutta, aitoa läsnäoloa ja rauhaa koko ihmisyyden syvyydeltä. Ja sitä, etten ainakaan itse vaadi itseltäni mitään sellaista, joka ei tunnu aidosti oikealta tai hyvältä. Kaipaan tunnetta siitä, että olen kiinnittynyt tukevasti maahan ja tähän hetkeen. Avointa pelotonta katsetta eteenpäin mutta siten, että tunnen ikuisuutta huokuvan tutun maan jalkojeni alla.

Kenties kaipaan aiempaa enemmän ihmisyyteen kiinnittyviä juuria, jotka ovat syvällä maaperässä. Luulen, että minulta on jotakin tällaista puuttunut koko tähänastisen elämäni ajan ja juuri nyt tuntuu, että minulle riittää vain se mikä on. Tunne siitä, että riitän juuri tällaisena kuin olen: keskeneräisenä ja epävarmana. Koen, että vaikka minun juureni olisivat syvällä maan uumenissa, en silti koskaan ole täysin pysähdyksissä. Liikun ja muutun koko ajan samassa tahdissa koko maailmankaikkeuden kanssa ja otan yksilönä askelia eteenpäin myös omassa sisäisessä kasvussani. Askellan eteenpäin vakaasti ja rauhallisin askelin, jotka eivät enää pelota minua vaan tuntuvat turvallisilta, koska en ole enää irti siitä muutoksen voimasta, joka tapahtuu kaikkialla ympäröivässä olevassa. Hengitän ja ehdin katsella myös maisemia vallitsevassa muutoksen virrassa eikä tämä pyrkimys kiinnittyä tukevasti maahan vie minulta yhtään mahdollisuutta pois.

Koko kaikkeus avautuu edessäni ja olen osa muutosta, joka tapahtuu minusta riippumatta joka hetki. Minä olen muutos ja samalla olen myös osa paljon suurempaa muutoksen virtaa ja juuri tästä syystä on erityisen tärkeää, että yksilönä säilytän sisimmässäni tyyneyden ja tasapainon. Olen vakaa ja pidän jalat tukevasti maassa vaikka edessäni avautuukin epävarma tulevaisuus näyttäen lukuisat erilaiset muutosten vaikutukset, tulevaisuteen piirtyvät uhat ja mahdollisuudet. Minä olen läsnä tässä hetkessä ja odotan avoimin mielin uudenlaisia ihmeitä tapahtuvaksi.

Talvi_kartanolla2.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muutos, epävarmuus, irtipäästäminen, pelko, rehellisyys, juuret

Toisessa maailmassa

Keskiviikko 25.12.2019 klo 18:18

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä. 

Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.   

Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin. 

Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.

Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!

Sinä riität

En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.

Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.

Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.

Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.

Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.

En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.

En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, todellisuus, oivallus, rakkaus, oleva, ihmisyys

Katse palloon ja ajatukset oleelliseen

Sunnuntai 10.11.2019 klo 15:19

Jostain syystä koko syksy on ollut melkoista vuoristorataa niin tunteiden kuin elämässä tapahtuneiden asioidenkin suhteen. Ehkä vuodenajan vaihtuminen näkyy myös ihmiselämässä siten, että syysmyrskyt myllertävät ja olotila vaihtelee aurinkoisesta syysaamun seesteisyydestä hyytävään viimaan ja jopa niihin ensimmäisiin pakkasiin jotka jähmettävät kaiken paikalleen. On ollut vaikeaa hahmottaa selkeästi, mihin ajatuksiaan ja etenemistään suuntaisi. Ei ole ollut näkyvyyttä, ei selkeää intuitiota suunnasta eikä edes kunnolla havaittavia maamerkkejä siitä, että tietäisi yhä olevansa oikealla tiellä.

Ehkä syksyn sakeassa sumussa taivaltaessa kaikki tiivistyy lopulta luottamuksen löytämiseen ja kykyyn kommunikoida. On ollut pakko vain kulkea eteenpäin päivä kerrallaan ja koettaa luottaa siihen, että suunta on oikea. Toisaalta on pitänyt löytää yhä uudelleen sisimmästä luottamus siihen, että kaiki mitä tapahtuu ja nekin kokonaisuudet, joiden lopputulemaa en vielä varmuudella tiedä tässä hetkessä, ovat kuitenkin tarpeellisia ja jollain tavalla tarkoituksenmukaisia. Luottamus on lopulta sen muistamista, että ei ole kiire mihinkään ja sisäistä tunnetta siitä, että asiat kehittyvät kuitenkin oikeaan suuntaan vaikken itse kokisi joka hetki hallitsevani suuntaa tai tapahtumien kulkua. Luottamusta on se, että uskaltaa päästää irti elämänsä langoista ja silti edetä askel kerrallaan.

Kommunikaatio taas toistuu oivalluksissa yhä uudelleen ja sen merkitys vain kasvaa, mitä enemmän aihetta pohtii. Kyky kommunikaatioon on hyvin merkityksellistä etenkin niissä hetkissä, kun sisäinen varmuus rakoilee. Se, että myöntää oman epävarmuutensa ja sanoittaa sellaisetkin tunteet tai aiheet elämässään, joista kantaa syyllisyyttä tai häpeää on usein ratkaiseva askel eteenpäin vaikka suunta olisikin hukassa. Oman vajavaisuutensa myöntäminen, omien vahvuuksien tunnistaminen ja kaikenlaisten ajatusten pukeminen sanoiksi on ehkä koko ihmisyyden ydintä.

Jos ajatellaan, että alussa oli sana tai ajatus jossakin kaikkeuden virrassa ilman fyysistä olemusta, niin tuo sana tai ajatus muuttuu fyysiseksi, kun se kommunikaation kautta saa jonkinlaisen muodon. Kenties ihmisyyden kyky kommunikaatioon on eräänlainen silta epäfyysisen olemattomuuden ja fyysisen havaittavan maailman välillä. Kommunikaatio on askel mielen tasolta kehon ja fyysisen olevaisuuden tasolle. Toisaalta koen, että kommunikaatio on myös vahvasti kiinni ajallisessa ulottuvuudessa. Se, että jokin ajatus tai oleva saa muodon vaatii jonkinlaista kommunikaatiota: ääntä, liikettä, väriä, kosketusta, rytmiä tai vaikka fyysisin välinein tuotettua tekstiä. Mikä tahansa kommunikaation muoto tuo epäfyysisen tason olevaksi - totuuden näkyväksi. Ihmisyydessä olemme fyysisiä olentoja mutta mielemme kykenee kuljettamaan meitä olevaisuuden kaikilla eri tasoilla. Kommunikaation kyky tuo meille mahdollisuuden toimia muuntajina eri olevaisuuden tasojen välillä. Muuntaa epäoleva olevaksi. Yhdistää mieli ja keho toisiinsa. Luoda epäfyysisestä jotakin fyysistä. Jotenkin tähän kulminoituu koko ihmisyys ja olemassaolon tarkoitus.

Ajatus ei ole todellakaan omani vaan olen syvästi kiitollinen rakkaalleni siitä, että kaikista epätodennäköisimmissä hetkissä juuri kommunikaatio on se, jonka kautta voimme jakaa estotta ajatuksiame, oivaltaa yhdessä ja pohtia olevaa. On suorastaan huikeaa huomata, miten paljon itsestään ja maailmasta voi oppia vain antautumalla kommunikaation virtaan, millä tahansa tavalla. Hetkeen heittäytymisen kautta saattaa joskus löytää itsensä todellisen ytimen ääreltä. Yllättäen huomaakin löytävänsä sumun keskeltä sen pallon, jota on pelikentällä etsiskellyt jo pitkään kunnollisen näkyvyyden puuttuessa.

Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä minulla on ihmisyyden matkalla ollut onni kohdata ihmisiä, jotka opettavat minua niin kommunikaatiossa, rohkeudessa kuin rakkaudessakin. On kunnia saada olla osa elämääsi. Tietenkin on ollut hienoa saada olla osa kaikkien muidenkin elämäni polulla kohtaamieni ihmisten matkaa mutta joskus kohtaa sellaisia sieluja, jotka mullistavat kaiken - veivät ihmisyyden matkan aivan uudelle tasolle. Ihmisyys ja kommunikaatio vaativat sen, että jokaisella meistä on matkakumppaneita, joiden kanssa voi luoda kommunikaatiota, voi tehdä todeksi ajatukset, jotka muuten jäisivät vain ilmaan. Epäfyysinen maailma on mahdollisuus ammentaa totuutta ja viisautta kaikkeuden virrasta mutta tuo mahdollisuus jää käyttämättä ilman kommunikaatiota ja toisen ihmisen kohtaamista.

Ihmisyyden ydin on siinä, että keskittyy oleelliseen, ymmärtää ajatusten luovan voiman ja etenkin kommunikaation merkityksen aivan kaikessa, mitä matkallaan oppii ja kokee. Mitä enemmän hajotamme ajatuksiamme ja käytämme kommunikaatiota tarpeettomien asioiden toisteluun, sen enemmän epäolennaisia asioita kohtaamme. Ihmisyyden pelikentällä tuleekin siis tietoisesti tunnistaa juuri ne pallot, joita valitsee tässä elämässä pelata ja pitää ajatus sekä katse tiukasti kiinni pallossa. Tämä on takuuvarma keino pysyä oikella reitillä myös syksyn umpisumussa tai keskellä myrsyävää maailmaa. Yksinkertaisesti keskity ja kommunikoi. Kaikki muu on tarpeetonta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ihmisyys, kommunikaatio, luottamus, ajatuksen voima

Puhdas valkoinen kangas

Sunnuntai 29.9.2019 klo 18:52

Näin unta, että hiivin salaa sinun huoneeseesi ja sinun sänkyysi nukkumaan, kun olit poissa, jotta tuntisin tuoksusi ja lämpösi minun ihollani. Nuo käytetyt lakanat tuntuivat turvalliselta ja pehmeältä ympärilläni, melkein kuin halaukselta. Mutta herättyäni oivalsin, että nuo sinun pehmeäksi kuluttamasi lakanat symboloivat myös koko sinun elämässäsi kulkemaasi matkaa, jota olen huomaamattani alkanut kantaa itsessäni. Kuten sinä haluat olla minun kanssani yhä uudelleen kuin tyhjä valkoinen kangas, johon maalaamme joka hetki uutta taideteosta, niin minunkin tulee valita matkalleni mukaan ainoastaan uusi ja puhdas lakana, jossa lepään ja toivun. En voi kantaa mukanani matkalla sinun tai kenenkään muunkaan läheiseni menneitä tai nykyisiä kokemuksia tai en jaksa enää kulkea polullani eteenpäin. Väsyn ja uuvun liian painavan taakan alle enkä pääse enää eteenpäin.

Olen viime aikoina pohtinut usein myös optimistisuutta ja uusien mahdollisuuksien tunnistamista elämässä. Olen huomannut omissa ajatusrakenteissani sen, miten joihinkin tilanteisiin liittyvä koettu suru, epätoivon tunteet ja erilaiset traumaattiset kokemukset tekevät kovin vaikeaksi nähdä maailmassa hyvää tai säilyttää toivoa suhteessa tulevaan. Kun on elämänsä matkalla kohdannut tarpeeksi paljon tilanteita, joissa se kaikista ikävin vaihtoehto on tavalla tai toisella konkretisoitunut ja on ollut osallisena tilanteissa, joissa ei vain yksinkertaisesti ole jäljellä mitään hyvää, kaunista eikä yhtään viisasta opetusta, on hetkittäin hyvin vaikeaa uskoa, että se hyvä ja myönteinen puoli elämästä joskus yhä näyttäytyisi. Kun on käynyt riittävän syvällä pimeydessä, sitä alkaa epäillä koko valon olemassaoloa. Menettää hetkellisesti uskonsa ja toivon paremmasta. Välillä huomaan myös, että vaikka kaikki on hyvin, jokin mystinen sisäinen epävarmuus ja luottamuksen puute koko elämää kohtaan saa minut pois tolaltani, koska en vain yhtäkkiä näe enää lainkaan mahdollisuuksia edetä. Koen, että optimistisuuteen ja mahdollisuuksien tunnistamiseen tarvitaan kykyä luottaa, kykyä nähdä toivoa ja ehkä myös sopivasti kykyä ummistaa silmänsä sellaisilta asioilta, joihin itsellä ei ole juuri siinä hetkessä mahdollisuutta vaikuttaa. Optimistisin mielin on tietysti aina helpompi olla juuttumatta pimeään tai olla vajoamatta epätoivoon mutta tuon aidon optimistisuuden löytäminen itsestäni vaatii tarpeeksi valoa ja tukevan maaperän.

Jostain syystä koen myös, että myönteinen ajattelu ja optimistisuus on helpompaa säilyttää suhteessa elämässä vallitseviin asioihin kuin omaan itseensä tai omiin henkilökohtaisiin mahdollisuuksiinsa. On jotenkin helpompaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen "ulkoisessa" todellisuudessa: itsestä muka erillisessä fyysisessä olevassa ja tilassa sen sijaan, että alkaisikin elää tuota kaivattua muutosta omassa itsessäni, omassa elämässäni tässä ja nyt. Optimistisuuden kadottamisessa onkin mielestäni enemmän kyse ykseyden ajatuksen unohduksesta kuin jostakin "positiivinen-negatiivinen" -akselilla vaihtuvasta näkökulmasta. Niin kauan kun vain muistan, että muutos minussa itsessäni on myös muutos ykseydessä sekä yhtälailla toisin päin, minun ei tarvitse pinnistellä säilyttääkseni sisäistä optimistisuuttani tai etsiä etsimällä hyvää maailmasta. Voin yksinkertaisesti elää tuon hyvän omassa itsessäni ja nähdä sen kaikkialla ympärilläni. Voin muuttaa vallitsevaa todellisuutta tekemällä ja tuntemalla hyvää juuri nyt. 

Se, että jossakin elämän hetkessä en pysty näkemään ensi vuotta tai selkeää visiota parin vuoden päähän, ei välttämättä ole minulle sisäinen eksistentialinen kriisi, vaan koen, että tuollainen neutraalissa epävarmuudessa vallitseva tila voi olla myös ilmentymä siitä, että olen alkanut elää tässä hetkessä ja on myös merkki siitä, että olen läsnä aiempaa vapaammin kaikkeuden virrassa. Jos joskus aiemmin olenkin tottunut asettamaan itselleni ja elämälleni täsmällisiä tavoitteita ja päämääriä, nyt olen kenties alkanut vihdoin päästää niistä irti ja tuon aiemman suorituskeskeisen etenemistavan sijaan olen alkanut antautua aidosti elämän tarjoamille ihmeille ilman itse itselleni asettamia rajoja. Optimistisuuden, pessimistisyyden ja periaatteiden sijaan olen alkanut avautua kokonaan uusille mahdollisuuksille - sellaisillekin, joita en kenties vielä pysty lainkaan horisontissa näkemään.

Kuten me tarvitsemme ne puhtaat valkoiset purjeet ja navakan tuulen päästäksemme eteenpäin elämässä, niin tarvitsemme myös rohkeutta asettua uuteen alkuun joka hetki uudelleen vaikka se kuinka pelottaisi. Minulle uusi alku on hyvin monimerkityksellinen ja voimakas symboli, joka on unimaailmassa toistunut viime viikkoina. Uusi alku voi merkitä jotakin kokonaan uutta vaihetta elämässä, kenties jotakin aivan uudenlaista näkökulmaa jo olemassaolevaan tilanteeseen tai joskus myös ihan konkreettista suurta muutosta elämässäni.

Optimistisuutta on myös se, että uskallan päästää vanhasta ja tarpeettomasta irti, ja että uskallan kerta toisensa jälkeen levittää eteeni aivan uuden puhtaan kankaan ja tarttua siveltimeen. Ilman odotuksia aiempien kokemusten pohjalta ja toisaalta ilman pelkoa vaikka olisinkin yhä epävarma siitä, mitä olen luomassa tai miten tuo uusi teos lopulta saa fyysisen muotonsa. Rohkeutta on toteuttaa se ensimmäinen siveltimen veto täysin tyhjälle kankaalle ilman tietoa seuraavasta tai vielä selkeää näkymää lopputuloksesta. Jokainen tyhjä kangas elämässä on mahdollisuus johonkin, josta ei vielä ole kokemusta. Uusi alku ja uusi mahdollisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uusi alku, optimistisuus, uni, luottamus, rohkeus, elämä

Totuuden hetki

Maanantai 2.9.2019 klo 17:47

Aivan viime viikot ovat olleet monella tasolla onnellisia: täynnä läheisyyttä, isoja tunteita sekä erilaisia sattumuksia. Päällimmäisenä tunteena on kai ollut kaiken aikaa kiitollisuus siitä, että joskus saa elämässään kokea myös tällaisia voimaannuttavia vaiheita, rakkautta ja huolenpitoa. Naurua, keskusteluja ja monia maagisia pieniä hetkiä. Sisäinen voimani on tuntunut kasvavan kaikkien kauniiden asioiden kautta. On kuin olisin saanut uutta energiaa ja ravinnetta, jonka voimin jaksan taas luottaa siihen, että elämä kantaa. Kesä ja lepo ovat ravinneet minua ja koen siitä suurta kiitollisuutta.

Tämä hyvältä tuntunut jakso on saanut toisaalta minut myös pohtimaan niitä vaiheita, jolloin sisäinen voimani on ollut kadoksissa. Tuntuu, että monesti ne kauniitkin asiat minun elämässäni tulevat kovin hämmentävissä muodoissa. Elämäntilanteissa, jotka kauneudestaan huolimatta haastavat ja myös erilaisina pettymyksen hetkinä, jolloin huomaan hukkaavani yhteyden omaan itseeni sekä sisäiseen voimaani. Olen tämän kesän aikana hyvin usein huomannut miettiväni mistä lopulta tuo sisäinen voimani on tehty? Mistä sisäinen voimani syntyy ja mikä saa sen välillä katoamaan niin, että koko kaikkeus tuntuu hajoavan ympäriltä?

Näin aiemmin kesällä unta, että minun sisälläni, jossain noin suunnilleen rintakehäni keskellä, oli suuri kristalli, joka mielestäni ilmensi tuossa unessa omaa sisäistä voimaani. Unessa tämä kristalli oli alkanut vähitellen muuttua kylmäksi ja jotenkin lasittuneeksi. Kuin tuo voiman lähde minussa olisi alkanut kuolla ja kadottaa kaiken valonsa ja säteilynsä. Aloin herättyäni pohtia, mihin tuo sisäinen voima minusta oikein katoaa. Mikä saa valon minussa hiipumaan ja toisaalta, mikä saa minut toisinaan jälleen säteilemään kauneutta, voimaa ja valoa ympärilleni?

Olen havainnut, että etenkin luovuus lisää voimaani monella eri tasolla ja joskus myös luovuuden tuotokset saavat aikaan lisää kipinöitä, jotka puolestaan alkavat luoda uutta sisäistä voimaa yhä vain enemmän. Luovuuden hedelmät saavat minussa aikaan poltetta luoda lisää sekä synnyttävät uutta innostusta ja ideoiden virtaa. Luovuuden puute taas näkyy pitkässä juoksussa voimattomuutena ja sisäisen innostuksen hiipumisena.

Välillä tuntuu kuin suorittaminen ja toisaalta myös liiallinen tuloksellisuuden vaatimus tappaisi sekä luovutta että sisäistä voimaani. Liiallinen paine ja liian kova vaatimustaso vievät mennessään loputkin voimat. Ehkä uupuminen alkaa luovuuden hiipumisesta ja saa edelleen lisää vauhtia suorittamiseen suistumisesta. Alamäki kohti montunpohjaa on tuolloin taattu. Välillä voimani häviävät pelkästään suureen hämmennykseen kaikista ihmisyyden haasteita. Kuin koko elämä olisi ajoittain vain suuri taistelu, jossa ei oikeasti ole kenenkään mahdollista voittaa. Olisi vain umpikujia ja häviäjiä. Kuin kulkisin labyrintissä etsien ulospääsyä, jota ei ole olemassakaan. Kuin olisi vain peilejä, loputtomasti hämmentäviä kokemuksia ja vääriä valintoja. Kuin koko elämässä ei olisi enää sitä oikeaa polkua. Näinä toivottomuuden ja eksyksissä olemisen hetkinä koen ehkä kaikista suurinta voimattomuutta. Halua luovuttaa ja sisäistä kylmyyden tunnetta, joka lamauttaa loputkin voimat.

Toivottomuuden hetkinä koen, että sisäinen voimani alkaa vahvistua etenkin lempeästä kosketuksesta ja hellyydestä. Arvostavasta vuorovaikutuksesta niin kohtaamieni ihmisten kuin oman itseni lempeän kohtaamisen kautta. Siitä, että muistan vaalia fyysistä kehoani, ravita sieluani kauneudella ja rakkaudella. Sisäinen voimani hiipuu, jos olen liian pitkään ilman ympäröivän maailman kauneutta, ilman kosketusta tai ilman aistien moninaista sinfoniaa. Toisaalta koen, etteivät voimani riipu koskaan mistään yksittäisestä aistillisesta kokemuksesta tai jonkin yksittäisen asian puuttumisesta elämässä - vaan siitä, että säilytän avoimuuteni aistia monikanavaisesti olevaa ja muistan olla kiitollinen kaikesta kokemastani.

Tiedän myös, että tietyt ihmiset luovat minuun uutta voimaa ja saavat pelkällä läsnäolollaan sisäisen voimani säteilemään enemmän. Elämässäni on muutamia harvoja ihmisiä, joiden läsnäolo tai sen puute näkyy suoraan siinä, miten tuo "sisäinen kristallini" minussa säteilee voimaa. Ihmisiä, joiden läsnäolo saa kristallini syttymään täyteen loistoonsa, sieluni valon heräämään uudelleen eloon ja koko fyysisen kehoni voimaantumaan. Kuin sisäinen voimani alkaisi maagisesti resonoida uutta virtaa kohdatessaan juuri oikean vastakappaleen. Ja kuin tuo yhteistä voimaa kasvattava vastinparini lataisi minut aina uudelleen ja alkaisimme molemmat tuottaa uutta energiaa sekä säteillä valoa ympärillemme pelkästä kohtaamisesta ja toisen läsnäolosta. Ilman sanoja ja ilman yrittämistä.

Tällaisen henkilön lähellä lataudun ja sisäinen voimani kasvaa vaikka vain viettäisimme aikaa yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Jokin erityinen yhteys välillämme vetää näitä sisäisiä voimanlähteitä toisiansa kohti ja jos olemme pitkään erossa, voimamme alkavat vähitellen hiipua. Kuin katoaisimme kokonaan tästä ulottuvuudesta, jos emme saa virtaa toinen toistemme kautta. Näistä kohtaamisista ei voi olla kuin syvästi kiitollinen.

Lopulta sisäinen voimani on tehty pienistä asioista. Ilon hetkistä arjen keskellä. Hyväksyvästä kohtaamisesta keskellä päivää. Ystävällisyydestä ilman mitään syytä, toisen huomioimisesta ja pienistä valinnoista. Sisäinen voimani saa ravinnetta myös hölmöistä haaveista, yhteisestä ajasta tärkeimpien kanssa, levosta ja virrassa elämisestä. Heittäytymisestä.

Sisäinen voimani kasvaa myös totuudesta. Epäilykset ja erilaiset pelot kuluttavat voimaani ja sisäinen valoni lähes katoaa olemattomiin, jos pelot saavat mielessäni liikaa valtaa. Pelot imevät minusta kaiken voiman, kuluttavat energiani tyhjiin ja luovat yhä uusia esteitä luovuuden tielle. Vasta totuus ja ne maagiset hetket, kun havahdun uuden totuuden äärelle saavat valoni jälleen loistamaan. Totuus luo minuun uutta voimaa ja saa sisäisen kristallini valaisemaan koko maailman. 

Totuuden hetkissä koen näkeväni ihmisyyden asiat uudessa valossa ja kaikki mieleni luoma epävarmuus katoaa tietoisuudestani. Näitä totuuden hetkiä tulee arjessa usein jossain unen ja valveen rajalla, kun huomaan heräämisen hetkellä jonkin minua mietityttäneen asian olevan täysin selkeä ja kirkas. Totuudellinen. Mutta usein totuuden hetkiä kohtaa myös valveilla ollessaan, kun yhtäkkiä oivaltaa jonkin asian aivan uudesta laajemmasta näköulmasta. Pysäyttävämpiä totuuden hetkiä ovat sellaiset, kun oivallan omista tunteistani tai sisäisistä rakenteistani jotakin täysin uutta. Kun pelot hetkeksi väistyvät ja pystyn näkemään kätketyt tunteeni sekä lopulta myöntämään totuuden rehellisesti itselleni. Kun sisäinen voimani ja korkeampi totuus yllättävät minut vaikka keskellä kirkasta päivää. Tällaiset pienet valon hetket luovat uutta voimaa ja kantavat taas monta askelta eteenpäin.

Totuuden hetkissä elää rakkaus ja mahdollisuus uuteen kasvuun. Totuuden hetkissä on kätkettynä koko ihmisyyden olemassaolon merkitys: perusta sille, miksi fyysinen elämä on ylipäätään olemassa. Että sieluina oppisimme uutta ja löytäisimme yhä uudelleen aiempaa laajemman näkökulman vallitsevaan todellisuuteen. Ja jotta hyväksyisimme ihmisyyden matkan sellaisena, jollaiseksi olemme sen itsellemme luoneet.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, sisäinen voima, totuus, luovuus

Vanhemmat kirjoitukset »