Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Ajattomuuden virrassa

Lauantai 22.9.2018 klo 23:23

Usein toistuva teema oivallusten tiellä on ollut läsnäolo kulloisessakin nykyhetkessä ja toisaalta se, miten ajallinen ulottuvuus voisi olla olemassa siten, että sen kaikki potentiaali olisi käytettävissä jokaisessa hetkessä. Olen aiheesta kai kirjoittanut aiemminkin mutta nyt tuntuu, että jotakin uutta näkökulmaa on syntymässä.

Minun ymmärtämässäni maailmassa - todellisuudessa, joka vallitsee koetussa ihmisyydessä - ajan ulottuvuus on olemassa. Minulla on ihmisyyden matkalta kootut muistot, kokemukset ja oivallukset, jotka sijoittuvat aikajanalla menneisyyteen. Aiempiin elämän hetkiin ja vaiheisiin, joiden kautta minussa on syntynyt jotakin uutta. Menneisyydessä vallitsee muutoksen ja oppimisen kipupisteet sekä toisaalta fyysiseen kehooni ja tunnerakenteeseeni syntyneet muistijäljet kokemuksista, joiden kautta olen luonut itseäni ja minuuttani yhä uudelleen. Menneisyydessä vallitsee usein suuri määrä kokemusten luomaa viisautta ja ihmisyyden oppitunneilta kootut työkalut, joita ei ole tarkoituskaan unohtaa.

Se, miten kulloisessakin hetkessä osaamme säilyttää tietoisuuden ajallisen ulottuvuuden koko skaalasta, luo mahdollisuudet kohdata kussakin hetkessä erilaiset tilanteet ja kanssaihmiset ilman pelkoa - ilman tarvetta korostaa asioita egollisesta näkökulmasta ja ilman tarvetta ohjata koettua maailmaa kohti jotakin ennalta odotettua päämäärää tai lopputulosta. Ilman tulevaisuuteen kohdistuvia pelkoja, inhimillisiä haluja tai egon hyötylähtöisiä odotusarvoja.

Olen kokenut vapauttavana sen, että voin tarkastella tulevaisuuskuvia ja erilaisia mahdollisuuksia kulloisessakin nyt-hetkessä mutta ilman niihin kiinnittymistä tai ilman, että menetän läsnäolon tässä ja nyt. Että voin vapaasti ajallisessa ulottuvuudessa liikkua menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä niin, että mikään ulottuvuuksista ei ole sen pysyvämpi, totuudellisempi tai tärkeämpi kuin muut ulottuvuudet. Ne vain yksinkertaisesti vallitsevat ja ovat läsnä tietoisuudessani ilman, että kiinnittäisin minuuteeni mihinkään tiettyyn pisteeseen.

Koen, että ajallinen ulottuvuus on jatkuvassa liikkeessä ja virtaa, jonka liikettä saatan tarkastella. Voin päättää heittäytyä virran vietäväksi ja antautua ajallisen virtauksen alati muuttuvaan olemukseen mutta en halua tarttua liiaksi kiinni mihinkään yksittäiseen kohtaan. Irtipäästäminen on eräs ihmisyyden vapauttavampia kokemuksia ja avain todelliseen läsnäoloon kulloisessakin hetkessä. Irtipäästäminen ei tarkoita kuitenkaan luopumista tai luovuttamista vaan ainoastaan sitä, ettei kiinnity. Että ei tarpettomasti jumita ihmisyyden matkaa pitämällä kiini jostakin tietystä aikajanan pisteestä. Että uskaltaa heittäytyä kaikista aiemmista kokemuksistaan huolimatta sekä nykyhetkeen että tulevaan ja antautua ajan loputtoman virran matkaan.

Ajan virtaa voisi verrata vaikka jokeen, joka alkulähteessään on kaukana ikuisten vuorten uumenissa ja menneisyyden kaikki viisaus on tiivistyneenä tuon vuoren uumeniin. Yhteys ajattomaan kaikkeuteen on niin lähellä, että vesi virtaa kirkkaana ja selkeänä purona, jossa kaikki näyttää kauniilta ja heijastelee valoa. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä joki virtaa, sen voimallisemmaksi virtaus käy ja sen enemmän veden syvyyksissä kummittelee kohtia, joita ei enää ihmisyydestä käsin näe kovin selkeästi. Silti kyseessä on sama vesi ja se on lähtöisin samasta ikuisuuden lähteestä.

Nykyhetkestä käsin voimme tähyillä kohti alajuoksua, jossa veden uoma on jo leveämpi ja vallitsee paljon nykyhetkeä enemmän erilaisia mahdollisuuksia veden virrata. Lopulta vesi päätyy mereen ja horisontissa katoaa kykymme ihmisinä erottaa vesi taivaasta. Veden ja taivaan rajalla kohtaa jälleen aika ajattomuuden tilan, jossa virtaa ei enää ole. On vain tyyni ikuisuus ja tietoisuus loputtomasta matkasta, jota vesi on virratessaan kulkenut. Koko matkan kyseessä on kuitenkin yhä sama vesi, sama olevaisuus ja sama kaikkeuden jatkumo, josta kykenemme ihmisinä tarkastelemaan vain yhden näkökulman kerrallaan.

Kulloisessakin nyt-hetkessä vallitsee aiempaa suurempi tyyneys ja tasapaino sen kautta, että ajallisuuden virrassa uiskentelevat erilaiset inhimilliset menneisyyden tai tulevaisuuden varjot eivät saa liikaa huomiota. Ne ovat vain varjoja tai heijastuksia veden pinnalla. Ne eivät ole todellisia eivätkä merkittäviä tässä hetkessä ellen itse luo tässä hetkessä merkityksiä omien pelkojeni, toiveideni tai kipupisteideni kautta. Miksi tekisin niin?

Todellinen läsnäolo ja rohkeus elää kukin hetki kuin uudesti syntynyt, utelias ja luottavainen ihmisolento kumpuavat siitä, että muistan tietoisesti päästää irti ajallisen ulottuvuuden rajoitteista. Että antaudun kullekin hetkelle ilman takertumista ja että vaalin ihmisyyden matkalla kertyneitä muistoja kuin itse veistämiäni kaarnaveneitä, jotka voin laskea takaisin ajallisuuden virran vietäväksi. Päästää irti sekä menneestä että tulevasta tietäen, etteivät ne koskaan lakkaa olemasta. Ne vain ovat - kuten minäkin - osa samaa virtaa ja samaa kaikkeuden kauneutta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Nyt-hetki, ajattomuus, irtipäästäminen, kaikkeus, ajan virta, läsnäolo

Minuuden hienosäätöä

Sunnuntai 16.9.2018

Pohdin tällä viikolla eräänä aamuna elämää suurempia kysymyksiä matkalla töihin. Jostain syystä mieleeni nousi nuoruuden opiskeluvuosilta aika, jolloin ystäväni kanssa mietimme tähtitaivaan alla elämän tarkoitusta, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Muistan elävästi, miten selkeältä noina vuosina tuntui oma elämän polku ja myös juuri siinä hetkessä koko elämän tarkoitus. Tuntui selvältä, että iso osa ihmisyyttä ja sen tarkoitusta on se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, arkensa ja haaveensa. Kuin punainen lanka ihmisyydessä olisi yksinkertaisesti se, että löytää elämäänsä kumppanin, perustaa perheen ja oppii näiden ihmisyyden peruselementtien kautta lisää itsestään.

Nyt monen vuoden jälkeen asiat näkee aikalailla toisin. Tuntuu, että juuri tuossa hetkessä totuus ja oma elämän polku näyttäytyivät täydellisesti ja niin laajasti kuin silloin olin kykenevä näkemään. Elämä ja sen monet ihmisyyden kokemukset ovat laajentaneet näkemystäni enemmän siihen suuntaan, että jokainen elämän vaihe ja hetki sisältävät kukin oman erillisen osansa elämän tarkoitusta. Ettei lopulta ole olemassa yhtä ainoaa elämän tehtävää vaan sen sijaan lukematon määrä isoja ja pieniä merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Kokonainen elämän tarkoitusten verkko. Yksi merkittävä osa elämän tarkoitusta minulle itselleni on ollut äitiys, vanhemuus ja näiden kautta omien heikkouksieni rehellinen kohtaaminen. Toisaalta myös jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on sisältänyt jonkin oman pienemmän elämän tarkoituksensa ja tehtävänsä. Osa näistä tehtävistä on koko elämän mittaisia - osa taas lyhyitä kohtaamisia, joissa tehtävä tulee täytetyksi suhteellisen nopeasti. Aivan samoin kuin joku toinen ihminen voi yhden lyhyen kohtaamisen aikana luoda merkityksellisen ja koko elämän kannalta käänteen tekevän oivalluksen vain yksittäisen kohtaamisen hetkellä. Voi yhdessä hetkessä muuttaa kaiken pelkästään sanoin, teoin ja olemuksellaan. Oman kokemukseni mukaan jotkin ihmissuhteisiin ja kohtaamisiin liittyvät merkitykset ovat melko pian nähtävillä ja aistittavissa puolin ja toisin. Ja sitten toisinaan kohtaamisen tarkoitus ja opetukset avautuvat vasta vähitellen - merkitykset avautuvat pieni pala kerrallaan kuin varovasti avautuvat kukan terälehdet ja ihmissuhteen kauneus puhkeaa loistoonsa vasta pidemmän ajan kuluessa.

Mietin myös sitä, että miten tuntuukin nykyään siltä, että yhden ihmiselämän aikana olen elänyt useita eri elämiä, jotka luovat kukin oman todellisuutensa, oman kokonaisen tarinansa ja elämän tarkoituksensa. Olen paljon matkan varrella oppinut, paljon unohtanut ja -ehkä kaikista eniten- paljon olen löytänyt uusia näkökulmia. Jokainen elämä tai sen vaihe on tarjonnut erilaisia näköaloja samaan maailmaan, opettanut katsomaan edellistä vaihetta aiempaa hyväksyvämmin ja rakastavammin. Olemaan itse itselleni armollisempi ja kohtaamaan sekä itseni että muut uusin silmin. Jokainen vaihe on ollut yhtä tärkeä ja arvokas vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Tästä kaikesta juontaa juurensa seuraava vähän huvittavakin näkökulma siitä, miten päädyin miettimään, miten voisin tätä kaikkea elämässä kokemaani hyödyntää? Miten voisin koota kaikista elämistäni ja niiden eri vaiheista opitut asiat parhaaksi mahdolliseksi yhtälöksi? Miten voisin löytää kaikesta koetusta ne parhaat oivallukset ja yhdistää juuri tässä hetkessä täydelliseksi ymmärrykseksi? Täydelliseksi minuudeksi ja ihmisyyden tasolla hiotuksi timantiksi kuhunkin hetkeen?

Ajattele, jos olisi mahdollista eri elämän vaiheissa ja kunkin koetun tilanteen mukaan säätää omaa sisäistä minuuttaan. Jos kykenisi hienosäätämään omia persoonallisuuden piirteitään ja ihmisyydessä opittuja oivalluksiaan tai ominaisuuksiaan. Jospa olisikin olemassa eräänlainen sisäinen minuuden viritinvahvistin! Millainen olisi sinun paras sointisi - täydellinen versio sinusta itsestäsi kaikilla sellaisilla säädöillä, jotka palvelisivat sinua ja juuri tämän hetkistä elämän tehtävääsi parhaiten?

Säätäisitkö itsesi nykyistä voimakkaammaksi vai pehmentäisitkö olemustasi? Entä mihin asettaisit säädön esimerkiksi akelilla "nöyrä -ylimielinen"? Tai "epäitsekäs - itsekeskeinen"? Kun pysähtyy asiaa miettimään kunnolla, niin huomaan, ettei vastaaminen olekaan niin helppoa kuin ensin alkuun luulisi. Mikä määrä nöyryyttä on terveen minuuden kannalta sopivasti? Terveellä tavalla itsekäs on myös kovin vaikea käsite määritellä. Tietyissä elämäntilanteissa olisi hyvä, että osaisi olla enemmän itsekäs kuin toisinaan. Esimerkiksi jonkin vakavan sairauden tai suruprosessin äärellä olisi toipumisen kannalta tärkeää osata priorisoida oma lepo, arjen pienet lohtua tuovat asiat, omat tunteet ja niiden kohtaaminen kaiken muun edelle. Säätää itsekkyys hiukan normaalitilannetta isommalle. Toisaalta tulisi löytää oikealla tavalla lisää nöyryyttä itsestään, jotta kykenisi pyytämään ja vastaanottamaan apua tilanteissa, joissa itse on heikoilla.

Muitakin ihmisyyden piirteitä olisi hauskaa voida säätää tilanteen mukaan: mihin virittäisit itsesi akselilla "utelias - epäkiinnostunut" tai "harkitseva - uhkarohkea"? Entäpä "itsenäinen - riippuvainen muista"? Millaisen minuuden säätäisit juuri tähän kyseiseen päivään? Ja toisaalta, mitkä kaikki säädöt olisivat tarpeellisia oman sisäisen tasapainon löytymiseksi?

Millainen olisi juuri sinun itsesi kannalta se paras versio itsestäsi ja mitkä olisivat ne ominaisuudet, joita haluaisit vähän virittää isommalle tai pienemmälle, jotta ne parhaiten palvelisivat juuri tässä hetkessä sinun elämän tehtävääsi? Kaipaisitko lisää rohkeutta tai säätäistkö sosiaalisuuden voluumia suuremmalle kuten minä? Kaipaisitko takaisin lapsuudessa voimissaan ollutta estotonta uteliaisuutta ja täydellistä vastasyntyneen viatonta luottamusta elämään? Olisi helppoa valita kaikissa ominaisuuksissa se kultainen keskitie ja asettaa puolivälin säädöt joka akselille mutta palvelisiko se kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sinun sisäistä kasvuasi tai kunkin elämäntilanteen parasta mahdollista lopputulosta? Vai olisiko helppo keskitie sittenkin vain ilmentymä inhimillisestä arkuudesta, sisäisestä epävarmuudesta ja oikotie, jolla ohittaa aito itsetutkiskelun mahdollisuus kivutta?

Minun "täydellinen" sisäinen viritykseni kaipasi näköjään tähän päivään jotakin semi-syvällistä mutta kevyttä tarkastelukulmaa henkiseen kasvuun. Löytyi sitten luovuuden sopukoista tällainen vähän käytetty viritinvahvistin -idea ja tässä ollaan. Nyt vain säädöt kohdalleen ja täydellisellä harmonialla kohti uusia ihmisyyden kokemuksia!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: minuus, elämäntehtävä, ihmisyys

Yhteinen ymmärrys

Lauantai 8.9.2018 klo 11:39

Olen tässä viime päivinä pohtinut tarvetta ymmärtää asiat laajemmin ja ylipäätään inhimillistä tarvetta ymmärtää. Melko itsestään selvältä tuntuu tietysti, että elämässä on hyvä olla pyrkimyksenä ymmärtää muita ihmisiä ja havainnoida ihmisyydessä kokemiaan asioita laajemmin kuin vain omasta yksilölähtöisestä näkökulmastaan. Yhteisen ymmärryksen kautta kasvaa myös suvaitsevaisuus ja myötätunto muiden kokemuksia kohtaan.

Itselläni on aina ollut vahva tarve lisätä ja syventää ymmärrystä asioista ja ilmiöistä, joita olen elämässä kohdannut. Jotenkin on vain sellainen sisäsyntyinen uteliaisuus ja myös pyrkimys nähdä asiat laajemmalta tasolta käsin. Olen myös miettinyt onko tämän tarpeen taustalla lopulta sittenkin epävarmuus itsestä, epäonnistumisen pelko tai tarve varmistella selustaansa - vaiko puhtaasti kiinnostus laajentaa omaa tietoisuuttaan. Joissakin hetkissä tuntuu, että kyse on myös luottamuksen puutteesta; siitä, ettei luota omaan itseensä ja kykyyn selviytyä elämässä.

Mietin sitäkin, että lisääntyykö yhteinen ymmärrys ainoastaan fyysisessä maailmassa ja ihmisyydessä? Vai luoko yhteistä ymmärrystä myös henkinen ja sielullinen yhteys sekä näiden vahvistaminen. Minusta tuntuu, että luo - ainakin tässä ajassa ja muutoksen virrassa, jossa parhaillaan elämme. Yhteisellä ymmärryksellä en tarkoita vain asioiden ymmärtämistä järjellä vaan myös tietoisuuden tasolla yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että ymmärtää vaikka ei sanota mitään ja sitä, että ymmärrys vallitsee myötätunnon läsnäollessa. Se vain on ja luo vakaan perustan tasapainolle.

Miten sitten voisin lisätä yhteistä moniulotteista ymmärrystä? Keskustelu on varmasti se ensimmäinen askel ja tahtotila ylipäätään laajentaa ymmärrystään. Tahtotila nähdä ja kokea asiat laajemmin kuin aiemmin. Näitä seuraa mielestäni vahvasti myös itsensä reflektointi, moniaistillinen havainnointi sekä hiljaisuus. Kuuntelu ja läsnäolo. Oleminen yhteisessä tilassa sekä yhteinen jaettu kokemus. Fyysinen, henkinen tai sielullinen kokemus. Ajasta ja paikasta riippumatta.

Yhteistä ymmärrystä kannattaa tavoitella, koska se on avain hyväksyvälle läsnäololle ja myötätunnon lisääntymiselle. En voi koskaan täysin tietää tai tuntea jonkun toisen kokemaa enkä halua ottaa itselleni jonkun toisen tunteita. Mutta toivon voivani ymmärtää toista ihmistä riittävän syvällä tasolla, jotta kykenisin olemaan sallivampi ja hyväksyvämpi yksilö. Jotta olisin myötätuntoisempi ihminen.

Rakkaus ja kiitollisuus kasvavat myötätunnosta - Yhteisen ymmärryksen avulla. Ehkä jokainen ymmärryksen "pala" auttaa osaltaan päästämään irti egollisesta näkökulmasta ja saattelee ajatukset kohti hyväksyvää läsnäolon tilaa. Kokemus yhteisestä ymmärryksestä on monella eri tasolla yhdistävä ja lisää keskinäistä luottamusta. Tätä samaa ilmiötä olen tarkastellut usein työyhteisöjen ja johtamisen näkökulmista mutta jostain syystä nyt tuntuu tärkeältä nostaa tämä aihe esiin myös yksilötason oivalluksena.

Yhteinen ymmärrys ja yhtenevä suunta myös ajatuksissa on hyödyksi vaikka mielipiteitä ja näkemyksiä olisikin paljon. Mitä syvemmällä tasolla kykenee tavoittamaan myötätunnon ja ymmärryksen kokemuksen, sen vähemmän tarvitsee taistella ketään vastaan tai todistella olevansa oikeassa. Sen sijaan uskaltaa luottaa yhteiseen matkaan ja sallia eri näkemysten olla osana samaa ihmisyyden peruskalliota. Aito ymmärtämisen kokemus auttaa huomaamaan myötätunnon tarpeen sekä luo lisää välittämistä, kiitollisuuden ja ykseyden tunteita.

Ykseyden tilan oivaltaminen itsessäni ja vallitsevana olotilana kaikkeudessa on kenties laajin ja kaikista moniulotteisin näkökulma yhteiseen ymmärrykseen. Jos lopulta kaikki on lähtöisin samasta alkulähteestä ja kaikkeuden osat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, silloin myös osien välillä vallitsee aina täydellinen ymmärrys kaikesta olevasta. Yhteinen ymmärrys on siis vallitseva olotila vaikkemme sitä tiedostaisi. Toisaalta keskinäisen ymmärryksen puute taas on ilmentymä egon pyrkimyksestä "unohtaa" vallitseva ykseys ja ihmisyydessä koettu rajallisen tietoisuuden tila. Ykseyden tilassa ei lopulta ole olemassa kuin yksi yhteinen ymmärrys.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ykseys, yhteinen ymmärrys, myötätunto, läsnäolo, kiitollisuus

Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23:54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tunneköyhyys, tunteet, herkkyys, tunnemaailma, suojakuori, ilmaisu, rehellisyys

Ajatuksia yksinäisyydestä

Sunnuntai 26.8.2018

Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa, jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Yksinäisyyden tilasta kumpuaa niin mielen meteli kuin täydellinen hiljaisuuskin. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä ja se voi tuntua joskus ahdistavalta mutta itsensä kohtaaminen alkaa siitä, että sietää yksinäisyyttä ja havainnoi sen kautta nousseita ajatuksia tai tunteita itsessään.

Ehkä yksinäisyys on minulle kuin maaperä, josta hedelmällinen kasvu voi alkaa mutta kuten kasvitkin tarvitsevat maaperän ja ravinteiden lisäksi myös valoa ja vettä - myös henkinen kasvu vaatii otollisen maaperän lisäksi rohkeutta peilata itseään ja ajatuksiaan muiden kanssa. Ilman sosiaalisia rajapintoja ja ihmisten kohtaamista en saa samanlaista mahdollisuutta nähdä ja kokea omaa itseäni. Jokainen ihmisyydessä koettu elämänkokemus tuo elämään valon potentiaalin; mahdollisuuden arvostaa itseään ja nähdä ympäröivä maailma rakkauden kautta. Jokainen sosiaalinen rajapinta taas suo mahdollisuuden lisätä sisäistä kasvua, oppia jotakin itsestään sekä ravita kasvun maaperää tunteiden kokemisen kautta.

Toisaalta muiden ihmisten kautta näemme sekä itsemme että maailman, jossa yksinäisyyden kokemus vallitsee. Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Joskus ajattelen, että olen kuin puu, joka juurruttaa itsensä erillisyyden harhaan eli juurtuu kokemukseen yksinäisyydestä. Puu kaivaa olemuksensa perustan sille, että kokee sisäisesti olevansa yksin ja eksynyt alkulähteestään. Kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai tuntea yhtä syvää yksinäisyyttä tai erillisyyden tunnetta. Ja kuitenkin jokaisella meistä juuret ovat samassa maaperässä! Kasvettuaan vahvemmaksi puu alkaa tiedostaa voivansa kohdata muita ja löytää erilaisten kohtaamisten kautta uutta näkökulmaa omaan kokemusmaailmaansa.

Mitä vahvemmat juuret ja perusta kasvulle ovat, sitä kauemmas voimme kurottaa oksiamme ihmisyyden eri ulottuvuuksiin. Emme enää pelkää tunnemyrskyjen aikaa saamaa heilumista, emme pelkää enää kaatuvamme, emmekä menetä uskoamme tai luottamustamme elämään vuodenaikojen vaihtuessa. Uskallamme kohdata muutokset ja elämän vaihtelun tyynenä ja luottavaisena. Tunnemme juuremme ja vuosirenkaamme. Hyväksymme yksinäisyyden maaperän, josta koko ihmisyys ja elämä kumpuavat. Hyväksymme valon, jota tarvitsemme kasvaaksemme vaikka tuo valo paljastaisi itsestämme myös ne varjoisat kohdat, joita emme haluaisi katsoa.

Henkisen kasvun näkökulmasta juuri sinä olet valo. Myös jokainen kohtaamasi sielu tuo valoa, johon peilaamme itseämme ja jonka olemassaolo paljastaa sinulle uusia kasvun mahdollisuuksia täällä ihmisyydessä. Olen kiitollinen sinusta ja valosta, jota tuot elämääni. Olen kiitollinen ihmisyyden maaperästä, johon olemme yhdessä juurtuneet. Olen myös kiitollinen kokemusmaailmasta, johon oksani kurottautuvat. Ilman vallitsevaa kokemusmaailmaa en kykenisi kasvuun enkä oppisi tuntemaan eri variaatioita tunteista. En saisi mahdollisuutta koskettaa rakkautta sinun kauttasi. Olen kiitollinen yksinäisyyden illuusiosta sekä sen moninaisista oivallusten virroista. Ilman yksinäisyyden hedelmällistä maaperää en kokisi ihmisyyttä tai sen suomia loputtomia kasvun mahdollisuuksia. Yksinäisyydestä kumpuaa rakkaus, joka on suurempi kuin erillisyyden harha. Yksinäisyyden tunteen tila katoaa ja jäljelle jää vain syvä kiitollisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yksinäisyys, rakkautta, erillisyyden harha, hiljaisuus, juuret, kokemusmaailma, kiitollisuus

Luovuuden nosteessa

Sunnuntai 19.8.2018 klo 11:11

Kiitollisuuden kautta syntyvä luomisen voima ja sen rajattomat mahdollisuudet ovat "kummitelleet" ajatuksissa koko viikon. On ollut välillä jopa vaikeaa keskittyä muuhun arjen elämään ja tekemiseen, koska kiitollisuuden noste ja alkukantainen luomisvoima ovat vieneet mukanaan. Itsensä maadoittaminen tietoisesti on ollut välttämätöntä ja juuret ovat pitäneet jalat maassa sopivasti.

Jotenkin kaikki kiitollisuuden energia on tiivistynyt kuin vahingossa yhteen aiempaan oivallukseeni: tulevaisuuden muistelemiseen nykyhetkestä käsin. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä ja kokea juuri kiitollisuuden energiasta käsin kaikki ne rajattomat mahdollisuudet, joita tulevaisuudessa näen ja jotka voisivat olla tulevaisuudessa totta. Olen useasti pysähtynyt tietoisesti tarkastelemaan millaista tulevaisuudenkuvaa itselleni ja elämälleni maalaan. Tyydynkö puolihuolimattomasti siihen ensimmäiseen mielikuvaan tai nyt hetkestä käsin katsottuna helpoimmalta tuntuvaan lopputulokseen - vai uskallanko oikeasti tarkastella, miltä kiitollisuuden tunteen valaisemana näyttäisi se kaikista upein tai ihmeellisin tulevaisuus?

Tulevaisuukuvien ja tulevien näkymien ideointia hyödynnetään nykypäivän työelämässä jo lähes poikkeuksetta. Trendien kokoamisen tai ideapajojen avulla pyritään ennakoimaan ja etsimään tulevaisuuden näkymät mukaan toiminnan suunnitteluun. Halutaan ja uskalletaan hyödyntää luomisen voimaa markkinavoimien ohjailuun, ihmisten johtamiseen ja muutosten ennakointiin. Pyritään organisaatioina olemaan muutoksessa mukana jo ennen kuin muutosvoima on muuttunut todellisuudeksi. Mutta muistammeko me aidosti ja tarpeeksi hyödyntää samaa luovuuden nostetta ja tulevaisuuden muutosvirtaa omassa elämässämme tai oman hyvinvointimme ja tasapainomme lisäämisen näkökulmasta? Onko luovuuden voima valjastettu vain markkinatalouden moottoriksi ja unohdettu vetovoiman lain merkitys yksilötasolla?

Luulen, että yksilötasolla innovointi, mahdollisuuksien tarkastelu ja tulevaisuusnäkymien rohkeus puuttuu tai on ainakin haastavampaa säilyttää ilman, että inhimilliset tunteet muodostavat esteitä luomisen vapaudelle. Miten helposti nouseekaan syyllisyyden tai sisäisen ahneuden tunne pintaan, jos uskaltaa nähdä itselleen ja omalle elämälleen parhaalta kuulostavan lopputuloksen. Miten usein usko ja luottamus horjuvat oman arjen ihmeitä sanoittaessa tai kuvittaessa? Miten monenlaisia ihmisyyden kokemusten varjoja osuukaan tielle, kun alkaa luoda sitä itselle ihaninta kuvaa! On paljon vaikeampaa tavoittaa terveellä tavalla itsekkyyttä tai luomisvoiman hyödyntämisen rohkeutta oman elämän tueksi kuin esimerkiksi työelämän yhteisten tavoitteiden tai yrityksen taloudellisen kasvun tueksi.

Koen, että inhimilliset syyllisyyden tai itsensä aliarvostamisen tunteet ovat kytköksissä inhimilliseen perustarpeeseen säilyttää turvallisuuden tunne elämässä ja toisaalta niiden kautta kasvaa myös sopivalla tavalla nöyryys, jota takuulla tarvitaan näiden kaikkeuden rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Harva meistä kykenee hyödyntämään luomisvoimaa ja sen nostetta ilman egoa. Ihmisyydessä eläen se tuskin on edes mahdollista muutoin kuin täydellisesti näkökulmaa vaihtamalla. Tiedostamalla ihmisyyden rajallisuus ja harha koko olemassaolosta. Luomalla hyvää siltä pohjalta, että hyväksyy olevansa osa tätä samaa luomisvoimaa ja kaikkeuden ehtymätöntä virtaa. Oivallus siitä, etten oikeasti luo mitään lisää tai vie keneltäkään toiselta mitään pois on mullistava! Voin vain yksinkertaisesti hyväksyä sen, että olen yhtä tuon kaiken kanssa ja minulla on lupa nähdä nykyhetki ja myös tulevaisuus toisin. Sanon itselleni: "ihmisyyden harhassa ainoastaan näen tämän saman tilanteen ja kaiken olevan uusin silmin ja kiitän kaikkeutta tästä upeasta mahdollisuudesta."

Jälleen palaan toisen aiemman oivallukseni äärelle: Miten luottamuksen kautta voin tässä hetkessä päästää irti aiemmasta näkökulmastani ja täydellinen irtipäästäminen vapauttaa minut kohti anteeksiantoa sekä uuden näkökulman hyväksymistä. Aito hyväksyminen ja anteeksianto herättää puolestaan vääjäämättä kiitollisuuden tunteen pintaan, joka puolestaan lisää luottamusta. Näin olen jälleen kiinni vapautumisen ja kiitollisuuden nosteessa sekä upeassa luomisvoiman eteenpäin vievässä virrassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: noste, kiitollisuus, luomisvoima, tulevaisuudenkuva, luovuuden voima, näkökulma, oivallus, muutosvoima, ennakointi

Tähdenlentoja

Sunnuntai 12.8.2018 klo 13:04

Kiitollisuus -teema on jatkunut vallitsevana tilana läpi kuluneen viikon. Viime yönä oli ns. tähdenlentojen yö ja mietin jo alkuillasta ollessani kävelyllä, miten lapsuudessa minulle opetettiin, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja että tähdenlennon siivittämänä tuo toive tulee varmasti toteutumaan. Muistan elävästi joitakin kertoja elämässäni, kun olen tähdenlennon nähdessäni jotakin toivonut todella hartaasti ja tavoittanut itsessäni lapsenomaisen syvän luottamuksen siihen, että juuri tuo toive tulee takuulla toteutumaan. Ja niin on sitten toteutunutkin tuon täydellisen luottamuksen tilan kautta.

Lapsuudessa ja nuoruudessa tähtitaivaalle luovutetut toiveet olivat toki aika erilaisia kuin näin keski-ikäisen yksinhuoltajan arjesta kumpuavat toiveet. Saatoin lapsena toivoa tulevani nähdyksi tai löytäväni uuden ystävän koululuokasta tai saatoin salaa toivoa suudelmaa teini-iän ihastukselta, joka tuskin edes tiesi tunteistani saati olisi tuntenut samoin juuri sillä hetkellä. Sellainenkin muisto nousi pintaan, että muistan kerran lapsena toivoneeni sydämeni pohjasta, ettei Suomeen tulisi enää koskaan sotaa ja että maailmassa säilyisi rauha. Pienen lapsen korvin kuultuna TV-uutiset maailman tilanteesta aivan 80-luvun alkuvuosina tuntuivat kovin pelottavilta ja nostivat viattomien toiveiden rinnalle vakavampiakin aiheita. Nykymaailman epävakaassa ilmapiirissä pystyn edelleen samaistumaan tuon pienen itseni hartaaseen toiveeseen maailman rauhasta.

Tähdenlentojen yö sai tällä kertaa ajatukset kohti kiitollisuutta ja sitä, miten jokainen tähdenlento on toiveiden sijaan kaunis mahdollisuus kiitollisuudelle. Kuten rukouksetkin toimivat aina paremmin kiitollisuuden kautta, samoin tähdenlennot voisi valjastaa loputtomien toiveiden sijaan kiitollisuuden lähteiksi. Tähdenlennon nähdessään voi samalla viattoman lapsen uskolla ja luottamuksella kiittää kaikeutta kaikesta sellaisesta, jolla sinua tai läheisiäsi on elämässä siunattu tai voi kiittää kaikesta sellaisesta, jota elämäänsä toivoo virtaavan lisää. Puutteiden ja toiveiden sijaan voisi kiittää kaikesta jota jo on sekä kaikesta, jota tulee vielä olemaan. Tähdenlennon matkaan voisi lähettää vaikka sen täydellisen mielikuvan siitä hetkestä, kun tuo oma toive on jo toteutunut ja kiittää sitten tästä pian toteutuneesta lopputuloksesta. Toimii!

Tähdenlentojen ja toiveiden lisäksi sisäisen lapsen tavoittaminen itsessä on tärkeää muutoinkin. Lapsenkaltainen usko ja syvä luottamus parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on voimaannuttava luomisen alusta myös monissa muissa yhteyksissä. Lapsen sisäsyntyinen usko hyvään ja vankkumaton luottamus maailmankaikkeuden ihmeisiin on jotakin ainutlaatuista ja harmillisen paljon tästä viattomasta luottamuksesta katoaa matkan varrella erilaisten elämänkokemusten myötä.

Vastoinkäymiset, pettymysten tunteet ja ihmisyyden pelot peittävät alleen tuon viattoman luottamuksen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki tätä sisäsyntyistä täydellistä luottamusta murentavat ihmisyyden "peitot" ja elämänkokemusten varjot kätkevät alleen sen alkuperäisen ja meissä kaikissa kuitenkin yhä olevan luottamuksen ja viattomuuden, jonka kautta myös pieni lapsi uskoo, että hänestä pidetään huolta, että tähdenlennon matkaan lähetetty toive todella tulee toteutumaan ja että prinsessasatujen onnelliset loput ovat oikeassakin elämässä yhä mahdollisia.

Tämän luottamuksen tavoittaminen sekä sisäisen lapsen ilon ja innostuksen tietoinen vaaliminen arjen elämässä ovat yksi tähdenlentojen mukanaan tuoma oivallus ja muistutus, josta olen syvästi kiitollinen. Tähdenlennon matkassa kulkevat niin sadut, haaveet kuin ihmisyyden kautta koettu moninainen kauneuskin. Tähdenlento muistuttaa meitä siitä, että luottamus onnistumiseen, haaveiden toteutumiseen ja maailmankaikkeuden tasapainoon lähtevät aina itsestä sisältä käsin. Oman sisäisen lapsen vaalimisesta sekä ihmisyyden kokemusten "peiton" alle kurkistamisesta. Siitä, että uskaltaa nähdä mielen luomien pelkojen taakse ja toivoa rohkeasti sitä kaikista parasta mahdollista lopputulosta!

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, luottamus, toiveet, oivallus

Kiitollisuus -kävely

Sunnuntai 5.8.2018 klo 22:07

Tänään aamukävelyllä nousi mieleeni jostain syystä sisareni ja se, miten hän on mielestäni elämänsä aikana tehnyt lukuisia kertoja pyytettömästi hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Alkuperäinen ajatus taisi nousta siitä, miten hän useita vuosia sitten otti hoidettavakseen erään iäkkään pariskunnan aiemmin omistaman koiran, jotta tuo upea olento ei olisi joutunut lopetettavaksi. Koira oli tuolloin vielä kovin nuori ja sisareni huolehti koirasta rakkaudella sen koko pitkän elämän ajan. Muistan, että itsestäni tuntui aina, että sisareni ei ottanut koiraa vastuulleen pientä pisaraakaan säälistä - vaan puhtaasta luontaisesta rakkaudesta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Sisäsyntyisestä rakkaudesta ja halusta tehdä hyvää.

Aloin sitten aamulla kävellessäni miettiä mitä kaikkea muutakin hyvää sisareni on vuosien kuluessa tehnyt ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta tästä hyvästä. Ja toisaalta miten paljon toivon kaikkea hyvää ja rakkautta virtaavan hänen elämäänsä takaisin kaiken tuon kiitollisuuden tunteen ja nosteen siivittämänä. Tuntui, että jokaisella askelella nousi mieleeni lisää asioita, joiden kautta sisareni tai joku muu tuntemani henkilö on tehnyt hyvää jollekulle toiselle ja miten paljon kiitollisuutta tällaisten tilanteiden ajattelusta syntyi tähän aamuun. Miten paljon kiitollisuutta löysin hyvän ylistämisestä ja etenkin muiden tekemien asioiden kiittämisestä! 

Muistelen, että joku hiukan tällaisen "kiitollisuuskävelyn" kaltainen harjoitus taisi löytyä myös aikoja sitten lukemastani Taikavoima -kirjasta (Byrne, Rhonda) mutta jotenkin eri näkökulmasta tarkasteltuna. Ellen aivan väärin muista, niin kirjan harjoituksessa ohjattiin hitaasti kävellen kiittämään joka askeleella asioista, joista juuri sillä hetkellä on kiitollinen. Olen tällaistakin toteutustapaa harjoitellut joskus kävellessäni mutta tämän aamuinen kokemus oli erilainen: jotenkin koin kiitollisuutta vielä syvemmin kuin koskaan ennen ja kaikkea tehtyä hyvää ajatellessani kiitollisuuden noste oli paljon aiempaa voimallisempi. Ehkä kokemukseeni vaikutti myös se, että tilanne syntyi sponttaanisti itselle rakasta ihmistä ajatellen ja tämä rakkauden voima toimi kiitollisuuden voimaa monin kerroin voimistavana lähteenä. Ja tuntui myös erityisen hyvältä nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota olen elämäni aikana havainnut ilman, että oma itse tai oma elämäni on keskiössä. Kiitollisuuden lähteenä toimi aamulla se, että tunnustan ja nostan esiin erityisesti jonkun muun tekemää hyvää. Pyyteettömiä ja kauniita tekoja.

Myöhemmin aloin miettiä myös sitä, miten tärkeää olisi useammin tietoisesti nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota ihmisyydessä on tehty jonkun toisen avuksi, hyväksi ja tueksi ilman pienintäkään odotusta vastapalveluksista, suorittamisesta tai tekemisen tarpeesta. Miten arvokasta onkaan jokainen pyyteetön hyvä teko, rakkaudesta kumpuava ääneen sanottu lause tai lähetetty siunaus, jonka kautta voi hyvää jollekulle toiselle tehdä. Eikä hyvän tarvitse todellakaan olla aina sinun itsesi kautta tapahtunutta - vaan erityisen arvokasta ja kiitollisuutta nostavaa on jokainen havaittu hyvä teko. Havainnoijan roolissa on jotenkin helpompaa pitää omat toiveet ja muut pyyteettömyyden esteet kurissa. 

Paljon ajatuksia on helteisen kesän aikana kulkenut lävitseni ja moneen ajatukseen olen valinnut pysähtyä ihan vain itsekseni. Jostain syystä juuri nyt kuitenkin tuntuu, että ajattelun, lepäämisen ja tunnustelun jälkeen on tullut taas aika toimia: tehdä hyvää, toteuttaa mieleen nousevia uusia ideoita ja etenkin tehdä tietoisesti näkyväksi jokainen kiitollisuuden aihe, joka tätä kaikkeutta ja ihmiskuntaa nostaa kohti rakkautta. Kiitollisuus on tärkeä osa tasapainon säilymistä ja sen nostavaa rakkaudellista voimaa on muistettava hyödyntää arjessa monin eri tavoin. Kiitos, kiitos ja kiitos! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, taikavoima, rakkaus, hyvää

Valossa vai varjossa?

Sunnuntai 10.6.2018 klo 14:53

Joskus tuntuu, että nykyinen maailma ja tässä yhteiskunnassa eläminen vaatisivat ihmiseltä jonkinlaista luontaista pyrkimystä kulkea valossa, olla esillä ja kykyä tuoda itseään näkyväksi. Olen kenties tällä henkilökohtaisella valaistumisen matkallani koettanut yhä enemmässä määrin viime vuosina tuoda itseäni näkyväksi lähinnä itselleni. Olen koettanut tunnistaa ja havaita omia sisäisiä ihmisyyden kerroksiani ja varjoisia kohtia minussa. Tämän sisäisen ehkä hiukan sulkeutuneenkin ajatushautomon kautta olen jalostanut matkan varrella syntyneitä oivalluksia ja ajatuksia selkeämmäksi ja nostanut itseäni puhutelleita ajatuksia parrasvaloon tänne blogiin.

Nyt aloin tässä eräänä hetkenä kuitenkin pohtia sitä, että mitä minusta kertoo se valaisenko lähinnä omaa sisäistä maailmaani vai suuntaanko valoa ja selkeyttä enemmän ulkoiseen, fyysiseen maailmaan. Mietin, että kyse on hiukan samanlaisesta asiasta kuin että joku ihminen vain luonnostaan viihtyy tien varjoisalla puolella, kulkee eteenpäin eikä niin perusta kirkkaassa auringon valossa paistattelusta. Ja joku toinen taas hakeutuu aina aurinkoon, valitsee tien lämpimän ja aurinkoisen puolen. Heittäytyy bikinit päällä nurmikolle heti, kun aurinko vähänkään keväällä alkaa lämmittämään. Nauttii aidosti siitä, että tulee nähdyksi ja valaistuksi.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se sinusta itsestäsi kertoo viihdytkö esillä, valossa ja näkyvänä vai pyritkö luonnostaan mieluummiin omiin oloihin ja pois kirkkaasta valosta? Luulen, että meistä kaikista löytyy jollakin tasolla nämä kaksi puolta mutta se millaiseksi itse itsemme sisimmässä enemmän koemme ja millaisia pohjimmiltamme aidosti olemme, kertoo jotain merkittävää siitä, millaisin työkaluin tätä yksilöllistä ihmisyyden matkaa on luontevaa kulkea. Kumpikin tyyli on ihan yhtä toimiva ja vie matkalla takuulla eteenpäin mutta työkalupakin sisältö ja elämän valintojen kirjo on ehkä hyvä koota sen pohjalta, mikä kullekin yksilönä tuntuu sopivalta. Että se, mikä sopii yhdelle ei välttämättä tunnu yhtään oikealta toiselle.

Toisaalta nykyaika, some ja reaaliaikainen verkossa kommunikointi mahdollistavat myös sen, että pohjimmiltaan luontaisesti "varjossa" kulkeva yksilö voi olla yhtäkkiä näennäisesti hyvinkin näkyvä ja paistatella valokeilassa - eli saa mahdollisuuden toimia, tuoda ajatuksiaan esiin ja olla äänessä ilman, että tuo lainkaan omaa identiteettiään esiin. Some on luonut mahdollisuuden olla estradilla anonyymisti ja kulkea valossa olematta lainkaan oikeasti esillä. Tähän liittyvä oivallus on oikeastaan se, että on monta tapaa käyttää sosiaalista mediaa ja sähköisiä viestinnän kanavia. Tärkeää on tiedostaa itse mihin tarkoitusperiin ja miten näitä kanavia valitsee käyttää. Käyttääkö mahdollisuuden hyväkseen lähinnä toisia arvostelemalla, omia pelkojaan ilmentäen vaiko jotain rakentavaa ja myönteistä esiin nostaen. Varmasti kaikilla tarkoitusperillä on tarkoituksensa :) mutta omaa some käyttäytymistään on hyvä tarkkailla ja tiedostaa millaisen näennäiskuplan kukin itselleen on valinnut luoda. Itselläni haasteet liittyvät lähinnä siihen, että kun on luonnostaan kovin pohdiskeleva, tarkkaileva ja ajatusten kautta itseään valaiseva - jättäytyy kovin helposti kokonaan pois keskusteluista tai ajatusten vaihdosta. Jää varjoon, eikä nosta niitä parhaimpiakaan ideoitaan tai ajatuksiaan esille ennen kuin aihe on jo ehinyt hukkua seuraavien massaan.

Varjossa on hyvä levätä ja on viisautta säästellä voimia pitkällä ihmisyyden matkalla mutta varjoon ei tulisi jäädä liian pitkäksi aikaa - kuten ei aurinkoonkaan. Kaikki elollinen tarvitsee valoa, eloisuuden hetkiä ja nähdyksi tulemisen kokemuksia. Se, miten paljon kukin valosta tai varjosta nauttii, on täysin yksilöllistä. Itselle iso oivallus on ollut se, ettei ulkoisen valon tai varjon määrä vielä kerro mitään yksilön sisäisen valon tai pimeyden määrästä. Sisäinen maailma heijastelee usein ulkoisia näkymiä ja toisin päin. Sisäisesti voi olla mitä kirkkaimmassa valossa ja tyyneydessä vaikka ulkoisesti elämä olisi niin pimeää ja synkkää, ettei edes varjoaan erota. Ja toisaalta yksilön paistattelu kirkkaimmassakaan valokeilassa ei tarkoita automaattisesti sitä, että henkilön sisäinen tunne tai mieli olisi valoisa. Joskus valaisevan hymyn ja iloisen kuoren alle kätkeytyy mitä pimeimpiä salaisuuksia tai syvälle juurtunutta mielen varjoa.

Oivallus on siinä, että joskus varjosta saa voimaa kulkea valossa ja välillä toisin päin. Itse viihdyn mieluiten varjoissa ja sisäisessä pohdiskelun tilassa mutta on todella tärkeää muistaa, ettei varjoon tule jäädä pysyvästi. Joskus pitää uskaltaa ja kyetä astumaan valoon oman itsensä, mielipiteidensä ja ajatustensa kanssa. Valon ja varjon sisäisellä tasapainolla on väliä. Sillä, ettei anna varjolle tai sen harmaudesta nouseville peloille liikaa aikaa tai energiaa. Että muistaa päästää valoa sisään ja antaa itselleen luvan tulla nähdyksi edes silloin tällöin vaikka pitäisikin yleensä tien varjoisasta puolesta enemmän. Jokainen elämä ja yksilö on ainutlaatuinen yhdistelmänsä erilaisia valon ja varjon asteita. Kukin näistä on yhtä tärkeä ja arvokas osa kokonaisuutta. Mars aurinkoon, jos siltä tänään tuntuu! 

Kommentoi kirjoitusta.

Pieniä oivalluksia isoista asioista

Perjantai 18.5.2018 klo 10:25

Arjessa tuntuu usein, että pienet oivallukset ovat niitä tärkeimpiä ja pienistä oivalluksista syntyy ajan saatossa pysyvä jatkuvan oppimisen tila. Ihan kuten työelämän ammatillisessa oppimisessa tai vaikka organisaatioiden johtamisessa myös oman elämän "johtamisessa" on kyse siitä, että säännöllinen havainnointi, katsontakannan laajentaminen ja objektiivisuus ohjaavat oppimaan uutta ja luomaan aiempaa parempaa toimintaa. Omassa elämässäni olen monesti todennut, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä, koska matkan varrella on mahdollisuus oppia ja oivaltaa. Päämääriä voi ja pitääkin toki olla, jotta matkalla on jokin suunta - mutta päämäärät ehtivät ihmiselämän aikana monesti muuttua ja suunta tai kulloinkin valittu polku ei koskaan ole yhtä merkityksellistä kuin se, että uskaltaa ylipäätään tehdä matkaa ja matkan varrella jotakin oivaltaa.

Päivän oma oivallus on se, että pienet asiat ovat paljon tärkeämpiä kuin mitä ensisilmäyksellä uskoisi. Pienistä asioista kaikki oppiminen lähtee. Otetaan vaikka esimerkiksi se, että välillä nyt vaan on huonoja päiviä. Joskus teini-ikäinen stressaa jostakin, jota ei halua muille jakaa tai saatan esim. itse velloa murehtimassa asioita, joille en oikesti mahda mitään ja jotka eivät edes ole minun murheitani. Joskus on hermot kireällä ihan ilman mitään selkeää syytä. Ottaa vain yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti pattiin syystä tai toisesta. Olen huomannut, että näissä elämän pienissä harmaissa hetkissä auttaa melko usein tosi pienet arjen "lääkkeet". Ystävällinen sana tai teko saattaa jo kääntää mielialan paremmaksi. Tai jokin yllättävä isompi harmi saa aiemman pienen harmin mystisesti katoamaan ja menettämään merkityksensä. Jokin asia katkaisee harmituksen vallitsevan tilan tai negatiivisen ajatuksen kehän ja siitä ikään kuin yhtäkkiä vain pullahtaa ulos eikä harmi enää tunnukkaan samanlaiselta. Mielessä isoksi kasvanut harmistuksen aihe kutistuu yhtäkkiä olemattomaksi.

Tätä oivallusta pohtiessani muistin kuinka joskus kauan aikaa sitten katsoin yhtä hömppäohjelmaa tv:stä ja ohjelman sivulauseessa vastaan tuli eräs näppärä muistisääntö, joka auttaa usein näissä elämän pienissä ärripurreissa. Eräänlainen taikatyökalu, joka saa melkein aina ainakin itselläni harmistuksen katoamaan. Muistisääntö on alunperin ollut engalnniksi ja se ei ihan suoraan toimi suomeksi käännettynä mutta mukaellen muistisääntö suomeksi voisi olla esimerkiksi "NäKYVä". Mukaellen ja tiivistäen kyse on siitä, että teen harmitusta nostavan tunteen syyn näkyväksi. Ajatuksena on siis se, että joka kerran, kun hermot menevät tai meinaavat mennä pitää tarkistaa neljä "pientä" elämän perusongelmaa kuntoon ensin.

Eli käytännössä silloin kun hermot meinaavat mennä - pysähdy ja kysy itseltäsi seuraavat neljä asiaa:

1. Nä (Nälkä) - Oletko nälkäinen?

2. K (Kiukku tai viha) - Miksi ja/tai kenelle olet vihainen?

3. Y (Yksinäisyys) - Oletko yksinäinen?

4. Vä (Väsymys) - Oletko väsynyt?

Mikäli vastaat mihin tahansa näistä neljästä kysymyksistä myöntävästi, pyri priorisoimaan tuon asian "korjaaminen" tärkeimmäksi tavoitteekseksi ja ratkaisemaan kyseinen ongelma ensi ja palaa vasta sitten uudelleen pohtimaan hermojen menettämisen partaalle ajanutta aihetta. Usein harmistukseen ei enää olekaan tarvetta vaan olo on jo helpottunut. Mieliala pienissä arjen harmeissa korjaantuu usein yksinkertaisesti huolehtimalla ihmisyyden alkukantaisista tarpeista elämää ylläpitävillä yksinkertaisilla lääkkeillä: ravinnon, anteeksiannon, läheisyyden ja levon avulla. Olen alkanut ymmärtää, että ihmisyydessä nämä perustarpeet ovat oikeasti ihan hemmetin isoja asioita kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tasapainon säilyttämisen näkökulmista. Tasapainon tilaa ja sisäistä hyvinvointia voisi kuvata vaikka alla olevan kuvan avulla. Kun aineelliset, aineettomat ja tunneperäiset tarpeet ovat tyydytettynä "sisäinen tähtemme" jaksaa loistaa ja säteillä valoa ympärilleen.

NaKYVa2_2.jpg

Mitä enemmän asiaa olen miettinyt ja kokeillut, sitä vakuuttuneempi olen, että aivan käsitämättömän moni asia korjaantuu näillä neljällä lääkkeellä. Väitän, että jos tuohon toiseen vastauskohtaan "Miksi ja/tai kenelle olet vihainen" jatkaisi ajatusta vielä siten, että kysyisi jatkokysymykseksi "mitä tai ketä minun pitäisi ymmärtää?" niin tämän kaavan avulla selvitettäisiin jopa yhteiskunnallisia ongelmatilanteita.

Ainakin meidän arjessamme valtaosa eskaloituvista tilanteista juontaa juurensa nälkään (fyysiseen puutteeseen), vihan tai yksinäisyyden tunteisiin ihmisyydessä sekä väsymykseen (henkisen tai fyysisen levon puutteeseen) arjessa. Nämä ongelmat jos korjattaisiin maailmasta ensin, jäisi jäljelle paljon vähemmän konflikteja.

Yksilötasolla olen muutenkin miettinyt paljon sitä, miten erilaisten ihmisyyden eri osa-alueiden puute vaikuttaa meihin ihmisenä sekä miten tämä näkyy käyttäytymisessä tai ajatuksissamme. Moni ihminen on vähintäänkin joskus elämässään kokenut puutetta rahasta, turvallisuudesta, fyysisestä terveydestä tai muista elämän perustarpeista. Valtavan moni ihminen kokee päivittäin puutetta läheisyydestä, toisen ihmisen kanssa keskustelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai ylipäätään puutetta ymmärretyksi tulemisesta. - Ja miten valtavan moni työikäinen ja perheellinen ihminen kokeekaan puutetta levosta?! Kuulostaa absurdilta mutta väitän, että aika moni ihmisyyden ongelma korjaantuisi ihan sillä, että ihmiset oppisivat ja kykenisivät lepäämään riittävästi päivittäin. Että tekisimme vähemmän ja pysähtyisimme enemmän. Hyväksyisimme, että vähempikin riittää eikä ole pakko jaksaa, jos ei jaksa.

Tätä näkökulmaa olen itse kantapään kautta opiskellut jo monessa eri elämän vaiheessa. Olen oivaltanut, että usein juuri nämä niin kutsutut "pienet ja itsestään selvät" asiat ihmisyydessä ratkaisevat todella paljon koko elämän hyvinvoinnin mittakaavassa. Kykenen tekemään parempia ja itselleni oikeampia päätöksiä, kun nämä neljä perusasiaa ovat kunnossa. Osaan olla itselleni ja muille armollisempi, kun nämä neljä perusasiaa on ensin hoidettu kuntoon. Muistan olla huomaavaisempi ja ystävällisempi muille ihmisille ja pystyn pitämään asiat oikeassa mittakaavassa, kun nämä perusasiat on ensin huomioitu. Tiedän, että maailmassa on valtava määrä ihmisiä, joilla on puutetta ihan elämän perusasioista kuten ruuasta tai vedestä ja toivon hartaasti, että jonakin päivänä myös globaalisti löytyisi resurssien jakamiseen tasapaino sen suhteen, että ensin hoidettaisiin kuntoon elämän perustarpeet kaikille ja vasta sitten alettaisiin käydä sotaa informaation, vallan tai taloudellisen kasvun nimissä.

Oivallus on siis kuitenkin siinä, että joskus isojakin asioita voi korjata yllättävän pienillä korjausliikkeillä. Ison veneen uppoamisen voi estää pitämällä pohjassa tulpan paikoillaan. Pieni ystävällinen sana tai toisen huomioiminen arjessa voi joskus olla koko elämän suunnan muuttava asia tuolle toiselle. Pieni asia sinulle voi olla valtavan merkityksellinen jollekulle toiselle. Arvostetaan siis myös pieniä puroja, elämän perusasioiden tasapainoa ja toisiamme. Joskus myös pienet oivallukset johtavat suurten asioiden äärelle kuten tänään. Uskon pienten asioiden kantavaan voimaan ihmisyydessä ja monta pientä asiaa yhdessä muodostavat paljon isomman kantavan voiman kuin osaamme kuvitella.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oivallus, työkalu, tasapaino, oppiminen

Yksilönä yhteisössä vai yhteisönä yksilössä?

Tiistai 1.5.2018 klo 15:51

Pysähdyin tässä eräänä aamuna pohtimaan miksi on niin vaikeaa säilyttää omaa minuuttaan läpi elämän. Miksi on niin haastavaa säilyttää ehjä minuus osana erilaisia ihmissuhteita, yhteisöjä ja ympäröivää yhteiskuntaa? Huomasin ajattelevani, että tavallaan oma mikrotason "yhteisönsä" on myös perhe, parisuhde tai jokin muu hyvin läheinen ihmissuhde. Mikä tahansa ihmissuhteen tai -suhteiden yhtälö, joka muokkaa minua ihmisenä, omaa todellisuuttani ja ajatteluani. Uskoisin, että liki jokainen jossain vaiheessa elämäänsä etsii itseään ja omaa minuuttaan - osa ehkä useamminkin elämän mittaisen matkan varrella.

Koen välillä, että joku itselle tuttu ja aiemmin hyvin läheinenkin ihminen on jotenkin muuttunut niin paljon matkan varrella, etten enää tunnista häntä samaksi henkilöksi. Ja joskus on alkanut tuntua, että tällaisen läheisen ihmisen muuttuminen joksikin "toiseksi" on saanut myös jonkinlaisen syvemmän tason yhteyden katoamaan tai ainakin vaikeuttanut tuon syvemmän yhteyden kokemista molemmin puolin. Kuin tuon uudenlaiseksi kasvaneen ja muuttuneen ihmisen uusi minä, uusi elämäntilanne tai uusi yhteisömaailma ei enää istuisikaan samalla tavalla osaksi omaa vallitsevaa sielunmaisemaani. Joskus olen havainnut muutoksen myötä myös, ettei aiemmin tutun ihmisen ilmentämät asiat enää lainkaan vastaa niitä arvoja, joista tuo ystävyys tai muu läheinen ihmissuhde on alun perin muodostunut, eikä keskinäinen pieni "yhteisömme" kykenekään kasvamaan samaan tahtiin tai suuntaan kuin muuttunut yksilö. Kuin yhteisen maaperämme ja erilaisten juuriemme muokkaantuessa muokkaantuisimme vähitellen myös yksilöinä ja ihmisinä aivan toiseksi. Kuin yksilöstä tulisi yhtä muuttuvien yhteisöjensä ja juuriensa kanssa - tai toisin päin.

Toisaalta mietin myös sitä, miksi joskus erilaisista yhteisöistä ja ihmissuhteista on niin vaikeaa irrottautua vaikka selkeästi kokisi olevansa jo täysin eri raiteilla ja selkeästi matkalla kohti jotakin eri päämäärää kuin aiemmin? Miksi vähitellen alamme rakentaa minuuttamme ja arjen koko todellisuuttamme jonkin itsemme ulkopuolella olevan varaan? Onko minuus lopulta vain jokin egomme luoma illuusio, joka alati muuttuu eikä muodostakaan mitään pysyvämpää minäkuvaa kuten olen aiemmin kuvitellut? Onko todellinen minuus lopulta jossakin kaiken tämän ihmisyyden ulkopuolella - onko aito "minuus" todellisuudessa ihmisyyttä pysyvämpi yhteys alkulähteeseemme tai oman korkeamman itsemme aineettomaan olemukseen ykseydessä? Onko lopulta ihmisyydessä ehjää minuutta lainkaan olemassa muuten kuin jonkin yhteisön tai erilaisten ihmisyydessä vallitsevien "peilien" kuten ihmissuhteiden kautta?

Onko minuutemme olemassa ainoastaan ihmisyyden monimuotoisuuden kautta - ihmisyyden, joka pohjautuu erilaisille kokemuksille, ihmissuhteille ja loputtomille muutoksille?

Mihin kaikkiin yhteisöihin sinä koet kuuluvasi, jos mikrotasolla pienin "yhteisö" olisi yksittäinen ihmissuhde, joka tavalla tai toisella muuttaa sinua? Tunnistatko sinä kaikki sinun elämäsi maaperään juurtuneet eri yhteisöt tai niiden juuret, joista minuutesi saa ravintonsa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten monenlaisista todellisuuden säikeistä sinun minuutesi kokonaisuus kasvaa joka hetki? Onko mahdollista näitä syviä minuuden juuria katkaista, jos jokainen eri mikro- ja makrotason yhteisö muuttaa minua jatkuvasti ja toisaalta olen ihmisyydessä kovin tottunut sellaiseen olotilaan, että minuuteni kasvaa ja uudistuu näiden juurien ravitsemana? Joskus tuntuu, että nykyhetkessä epäterveeltä tai itselle haitalliselta tuntuvia juuriaan haluaisi katkaista vaikkei siihen pystyisikään. Tuntuu, etten ainakaan voi enää palata takaisin johonkin aiempaan "minääni" vaikka joskus niin haluaisinkin. Ihmisenä kasvaminen, jatkuva oppiminen ja oivaltaminen, on kuitenkin niin selkeä punainen lanka koko elämässä. Onko minuuteni silti jotakin enemmän kuin vain näiden ihmisyyden kokemusteni ja eri tasoilla vaikuttavien yhteisöjeni summa?

Millainen minä olisin, jos joka hetki tiedostaisin nuo vallitsevaan minuuteeni vaikuttavat juureni, kaikki elämäni erilaiset "yhteisöt" ja jopa aiempien yhteisöjeni jättämät jäänteet minussa? Sitäkin jäin lopulta pohtimaan, että ilmeneekö ykseys meissä ihmisinä ja erillisyyden kokemuksessa siten, että alamme huomaamattamme harmonisoitua ympäröivän energian ja ympäröivien ihmisten kanssa - alammeko luontaisesti muuttua jälleen yhdeksi ja olla yhtä. Tekeekö meidän kauttamme ilmentyvä ykseys meistä alati muuttuvia olentoja ja myös sellaisia, että välillä on vaikeaa irrottautua, kun olemme jo ehtineet jonkun "yhteisön" kanssa tarpeeksi harmonisoitua? Ja lopulta - onko meitä ihmisyydessä laajalti vaivaava sisäinen yksinäisyyden tunne lopulta vain merkki yksilön epäharmoniasta ympäröivän todellisuuden kanssa? Kaikkeuden tapa kertoa, että tulisi hiljentyä ja löytää yhteinen harmoninen sävel vallitsevan yhteisön kanssa tasapainossa elämiseksi. Hienovarainen vihje, että tulisi katsoa itseämme vain aiempaa syvemmälle silmiin ja tutkia, miten löytää yhteys uudelleen tuohon kaikista laajimpaan yhteisöömme - ykseyteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: minuus, ykseys, yhteisö, yksilö, juuret, maaperä, harmonia

Arvostuksen alku ja pimeyden loppu

Lauantai 14.4.2018 klo 13:40

Kevätaurinko paistaa ja alkaa jo selkeästi lämmittää niin mieltä kuin fyysistä olemustakin. Auringon valo ja talven päättyminen on tänä vuonna tuonut tullessaan harvinaisen paljon ajatuksia. Eri tasolla heijastuvia näkökulmia ihmisyydestä, arvostuksesta ja erilaisia sisäisen todellisuuden kerroksia. Tästä ajatusten paljoudesta on syntynyt kummallisen raskas ja vähän hajamielinen olotila. Kuin osa minusta olisi koko ajan täällä ja osa jossakin toisaalla.

Koetan näistä monitasoisista ja vähän sekavistakin ajatuksista tiivistää tähän jotain ymmärrettävää. Osin siksi, että se saattaa selkeyttää omaa olotilaani ja ajatuksen virtaa - osin siksi, että tuntuu kuin tästä mietteiden paljoudesta olisi syntymässä jotakin suurempaa ja merkityksellistä. En vain vielä itse ymmärrä mitä.

Arvostus itseä ja muita kohtaan on ensimmäinen teema, joka on monella eri tasolla ja tavalla noussut pintaan viime aikoina. Miksi eri tilanteissa tuntuu, että arvostus itseä tai jotakuta toista kohtaan puuttuu. Mistä johtuu, että esim. työelämässä väsyy arvostuksen puutteeseen nopeammin kuin työtehtävien paljouteen tai työn merkityksettömyyteen? Miksi ihmissuhteissa juuri arvostuksen puute on se, joka ajaa ihmiset ristiriitoihin, eroon tai yksinäisyyden tunteeseen? Miksi arvostuksen kokemus on kantava voima ihmisyyden kaikilla tasoilla?

Tuntuu, kuin arvostuksen tunne itsessä olisi sellainen tekijä, joka toimii kuin perustukset ja pohjatyöt rakennuksessa. Arvostus itseä ja muita kohtaan takaa elämässä tuen ja vakauden vaikka moni muu asia luhistuisi ympäriltä. Vaikka elämän vastoinkäymiset tai tunteiden vyöry "polttaisivat maan tasalle" kaiken elämässä näkyvän hyvinvoinnin, varallisuuden tai ihmissuhteet, jonkinlainen "kivijalka" elämässä säilyy, kun tuntee itsensä arvostetuksi tai oma arvo sisäisessä kokemusmaailmassa säilyy. Toisin päin ajateltuna olen havainnut, että mikään määrä maallista vaurautta, näennäisiä ihmissuhteita tai menestystä ei korvaa vallitsevaa arvostuksen puutetta. Niin työelämässä kuin ihmissuhteissakin arvostuksen tunne ja sen tietoinen ylläpitäminen pienissä asioissa on ratkaisevan tärkeää sitoutumisen, hyvinvoinnin ja motivaation säilymisen kannalta.

Aina ei tietenkään ole helppoa löytää arvostusta itseä tai muita kohtaan, kun ihmisyyden monet roolit ja tilanteet saavat elämässä niin monenlaisia piirteitä. Arvostamattomuus voi kummuta esimerkiksi luottamuksen puutteesta, omista sisäisistä peloista tai aiempien elämänkokemusten aikaansaamista opituista toimintatavoista ja ajatuskaavoista. Usein kuitenkin kaikenlaisen arvostamattomuuden taustalla on erilaisia pelkoja. Pelkoa toisen menettämisestä, pelkoa omasta epäonnistumisestä, pelkoa omasta epäpätevyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Pelkoa tehdä virheitä tai joutua alttiiksi arvostelulle. Ylipäätään pelkoa oman sisäisen arvostuksen tunteen katoamisesta, vaikkakin usein tiedostamatta.

Olen huomannut, että niin luovuuden kuin arvostavan asenteen suurimpana esteenä elämässä on juuri virheiden tekemisen pelko. Pelko menettää kasvonsa tai häpeän pelko. Kun nämä esteet pystyy itsessään voittamaan ja löytämään sisäisen rohkeuden kokeilla tai edes pienessä mittakaavassa avata toiselle omaa epävarmuuttaan ja sallii tilaa yhteiselle ongelman kohtaamiselle, löytää yleensä tiensä kohti arvostusta niin sisäisesti kuin arvostuksen myös muita kohtaan. Haavoittuvuuden ja oman haurauden tunnistaminen voimaannuttaa ja pelkojen kohtaamisen kautta arvostus alkaa kasvaa. Niin yksilötason arvostus kuin myös ihmisten välinen yhteinen arvostus ja yhteiskunnallinen arvostus.

Arvostuksen kautta pääsenkin sitten seuraavaan teemaan eli pimeyteen tai pikemminkin pimeyden päättymiseen. Huomaan usein aistivani maailman ja yhteiskunnallisten tilanteiden vaiheet ennalta. Kuten jälleen tämän viimeaikaisen länsimaiden hyökkäyksen Syyriaan. Tai kuten juuri ennen eri puolilla maailmaa tapahtuneita isoja onnettomuuksia tai terroritekoja. Välillä tuntuu kuin harteilla olisi koko maailmankaikkeuden paino, koko ihmiskunnan suru ja jonkinlainen synkkä varjo juuri ennen kuin jotain todella ikävää tapahtuu. Ikään kuin oman ailahtelevan mielialani lisäksi tuntuisi olemuksessa koko ihmiskunnan kollektiivinen vielä epävakaampi "mieli" ja kuin se vaikuttaisi kaikkeen olevaan painaen ympäröivää energiaa yhä tummemmaksi ja pimeämmäksi. Kuin hetkittäin oman valoni kantama olisi vain häivähdys ympäröivässä pimeydessä. Kuin hetkittäin maailman vallitseva tila olisi jotakin niin raskasta, ettei sen vaikutusta voi paeta tai kumota itseä valaisemalla.

Nyt havahduin kuitenkin sellaiseen tuntemukseen tänä aamuna, että samalla tavalla kuin kevät tuo valon pohjoiseen osaan maailmaa ja antaa luonnolle uutta voimaa kasvaa, niin nämä yhteiskunnan synkät ja epävakaat ajat ovat maailmankaikkeuden "vuodenaikojen" vaihtelua, jotka vaikuttavat ihmiskuntaan, meihin jokaiseen yksilöinä sekä ympäröivään todellisuuteen. Kuten talven pimeydessä tai räntäsateessa sama katu ja piha näytttävät aivan erilaiselta kuin keväällä omena- tai kirsikkapuiden kukkiessa. Tai hellepäivänä keskikesällä näyttää sama järvi tai meri tyyneltä, kauniilta ja puoleensa vetävältä mutta syysmyrskyn raivotessa sama vesi heijastuu ihmismieleeni tummana, pelottavana ja synkkänä.

Elämme ihmiskunnassa aikaa, jolloin ympäröivät "sääolosuhteet" vaihtelevat arvaamattomammin kuin koskaan ja todellisuus muuttuu sekä uudistuu nopeammin kuin ikinään ennen. Tähän jatkuvaan disruptioon meidän on ihmisinä niin henkisesti kuin fyysisessä todellisuudessakin jotenkin sopeuduttava. Hyväksyttävä se, että joskus muutoksen aallon alapuolella on pimeää ja pelottavaa. Annetava silti näiden muutosten tapahtua ja koetettava säilyttää oma valoisa mieli, ehjä ja arvostava asenne niin itseä kuin muita kohtaan sekä voitettava loputon määrä erilaisia kohtaamiamme pelkoja, jotka nämä muutoksen aallot saavat aikaan. Luulen, että ihmisenä ei ole oikotietä erilaisten tuntemusten tai näiden tunteiden aikaansaaman ahdistuksen voittamiseksi - on vain löydettävä itsestä se sama luottamus, jolla pohjoismaiset ihmiset jaksavat tarpoa läpi talven pimeyden joka vuosi uskoen vankasti, että ennemmin tai myöhemmin talvi päättyy ja pimeys loppuu. On vain muistettava, että kaiken muutoksen ja pimeyttä lisäävien tapahtumien taustalla on kuitenkin se sama keväinen kukkiva maisema ja kesäisen leppoisa valoisuus. Emme vain juuri nyt tässä pimeydessä kykene näkemään sitä.

Ehkä kaikkien näiden ajatusten kautta ymmärrän nyt, että vaikka kadotamme hetkeksi näköyhteyden valoon tai aistimme synkkinä hetkinä kaikkeuden valtavan painon ympärillämme, olemme silti yhä samassa maailmassa ihmisyyttä kokemassa ja sen kautta oppimassa. Olemme yhä samoja oivaltavia ja henkisesti kasvavia olentoja, jotka voivat nähdä pimeyden päättyvän ja ympäröivän maailman uudelleen syntyvän. Voimme löytää jokaisesta vuodenajasta ja jokaisesta kohtaamastamme ihmisestä jonkin arvostettavan asian, joka kantaa miedät yhdessä kohti seuraavaa vuodenaikaa. Voimme joka päivä löytää itsestämme sekä omasta todellisuudestamme jotakin jota arvostamme ja jonka kautta juuri siinä hetkessä pimeys päättyy. On se sitten yksi sana, kiitollisuutta lisäävä ajatus, lapsen nauru, äidin halaus, linnun laulu tai vaikka taivaan väri. Mikä tahansa käy. Arvostus kasvaa pienistä asioista ja säilyy vielä pienemmistä.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: arvostus, ihmisyys, pelot, disruptio

Ainutlaatuinen yksilö - osana ääretöntä

Sunnuntai 25.2.2018 klo 13:17

Onko laajennettu tietoisuus olemassa ilman ajallista ulottuvuutta vaiko sidoksissa nimenomaan ajattomuuteen? Millainen tietoisuus sinulla on juuri tässä vallitsevassa nyt hetkessä? Entä millainen tietoisuutesi on tulevaisuudessa? Millainen haluaisit sen olevan - millainen on sinun tietoisuutesi kirkkain visio?

Pysähdyin taannoin pohtimaan ajattomuutta, kaikkeuden ääretöntä laajuutta ja toisaalta omaa laajentuvaa tietoisuuttaani suhteessa vallitsevaan maailmankaikkeuden olemukseen. Ehkä nämä kirpeät pakkasilmat ovat siivittäneet pohdinnat tavallistakin syvemmälle :) Niin syvälle sisäiseen ytimeen, että yhtäkkiä sitä tajuaa jälleen ihmisyyden pienuuden sekä toisaalta kaikkeuden ajattoman läsnäolon osana ihmisyyttä tässä vallitsevassa nyt hetkessä.

Pohdinnan seurauksena syntyi selkeä ajatus siitä, että minun visioni oman tietoisuuteni tulevaisuuden tilasta on se, että kykenen tässä ja nyt säilyttämään mahdollisimman äärettömäksi laajennetun tietoisuuden siten, että nykyhetkessä on läsnä kaikkien menneiden kokemusten viisaus, täydellinen laajennettu läsnäolo nykyisyydessä sekä nyt hetken taustalla koko ajan selkeä kuva parhaasta mahdollisesta päämäärästäni tulevaisuudessa. Olen huomannut, että jokainen oivallus on tavallaan sukellus eri tasoilla tapahtuneisiin menneisiin kokemuksiin. Kosketus menneisyydestä kumpuavaan viisauteen. Oivaltaminen tapahtuu kuitenkin aina kussakin nyt hetkessä ja oppiminen on osa nykyisyyttä.

Tietoisuuden laajentuminen tarvitsee näitä oppimisen ja oivaltamisen kokemuksia mutta toisaalta myös kykyä säilyttää ajattomuuden tilan osana tietoisuutta. Kussakin nykyisyyden hetkessä on tärkeää pitää kiinni kohtuullisuuden taidosta ja sallia kunkin hetken paras kombinaatio siitä mitä yksinkertaisesti on. Säilyttää kyky olla sukeltamatta liian syvälle tai liian pitkäksi aikaa menneeseen, ottaa menneisyydestä se, mikä on tarpeen ja päästää kaikesta muusta rakkaudella irti. Nykyisyydessä taasen tulee olla läsnä kohtuullisuus ihan kaikessa, kokemusten keräämisessä, oppimisessa, kärsivällisyydessä, ihmissuhteissa ja oikeastaan kaikessa fyysisessä olevassa. Tämä on ainakin itselleni ollut aina haastavaa mutta nyt, kun tajuaa kohtuuden valtavan merkityksen laajennetun tietoisuuden näkökulmasta, sen harjoittamisen motivaatio on merkittävästi suurempi. Myös itsensä kanssa kasvamisessa tulee erityisesti olla läsnä kohtuus ja armollisuus kaiken aikaa. Jos lempeys itseä kohtaan katoaa, se katoaa myös kaikkialta muualta.

Tulevaisuuden sisällyttäminen tietoisuuteen joka hetki, on myös ollut aina itselleni haastavaa mutta ymmärrän nyt myös sen merkityksen jotenkin uudessa valossa. Ilman tulevaisuutta ja tietoisuutta omasta suunnasta menetetään suuri osa menneisyyden ja nykyisyyden voimasta. Tarvitaan nämä kaikki tasapainossa olemaan läsnä, jotta tietoisuus voi laajentua ja jotta voimme säilyttää mahdollisimman suuren tietoisuuden laajuuden. Jotta ihmisyyden tasolta kykenee ylipäätään näkemään kaikkeuden suuremman kuvan. Jotta ei kadota itseään kaikkeuden suuruuteen ja lopuutomien mahdollisuuksien labyrinttiin.

Läsnäolo on oikeastaan juuri sitä, että säilyttää taustalla ymmärryksen näistä kaikista ajan eri ilmentymistä yhtäaikaa. Näkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan samassa kuvassa. Osana omaa itseä ja sitä matkaa, jota ihmisyydessä on kulkemassa. On valmis laajentamaan näistä jokaista ajan tasoa samassa suhteessa ja päästämään aina tarpeettoman kuorman pois, jotta tietoisuuden tasapaino säilyy.

Tähän loppuun lisään vielä kuvan, joka minua on puhutellut: avannon pintaan syntyneistä jääkukista, joista syntyi ajatus siitä, miten olemme jokainen yksilöinä niin ainutlaatuisia täällä kaikkeudessa ja miten ohuen mustan jään alta on nähtävissä se kaikki syvyys ja eri tasolla oleva maailma, jonka ulottuvuuksia voimme tutkia sukeltamalla jään alle. Jokaisen sukelluksen jälkeen on kuitenkin tarkoitus palata pinnalle ainutlaatuisena kauniina ilmentymänä ja säilyttää kaikki se, mitä pinnan alla on koettu. Pinnalla ollessamme olemme yhtä niin itsemme, pinnan alla olevan kuin ympäröivän auringon valonkin kanssa. Jääkukka tarvitsee näitä kaikkia ollakseen juuri niin kaunis ja ainutlaatuinen kuin on. Säteilevä, valoa heijastava ja moniulotteinen. Pinnalla ihmisyydessä olemme samaa ainetta eri muodossa mutta niin, että kullakin olomuodolla ja tasolla on paikkansa tässä kaikkeudessa.

Jaakukka.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tietoisuus, ainutlaatuinen, tasapaino, kohtuus, armollisuus

Rakkautta ja rajoja

Lauantai 20.1.2018 klo 16:20

Vuosi on alkanut kovin voimallisissa tunnelmissa ja jokin aivan uudenlainen sisäinen varmuus on juurtunut sisäiseen rakenteeseeni. Ehkä syynä on ollut juuri oikeaan hetkeen ajoitettu loma, riittävä lepo ja näiden myötä palautunut olotila. Juuri nyt on oikea aika tälle voimaantumiselle.

Selkeimmin tämä muuttunut tila näkyy ja tuntuu siinä, että on yhtäkkiä hyvin helppo asettaa rajat niin itselleni kuin ympärilläni oleville ihmisille. Tuntuu, että tiedän tasan minkä verran jaksan, mitä haluan saada aikaan ja mitkä asiat pitää rajata pois kustakin hetkestä. Kuin automaatio-ohjaus olisi nyt jotenkin aiempaa vakaammin päälle kytkettynä ja toimisi samanaikaisesti useilla eri tasoilla. Kuin oma sisäinen totuuteni suorastaan vaatisi sen ilmentämistä joka hetki. Ja jokin uusi ja terve voima kannustaisi minua pitämään kiinni vain siitä, mikä tuntuu itselle oikealta. Pitämään huolta oman elämäntehtäväni toteuttamisesta - niistä juuri minun rakenteessani olevista muutosvoimista, jotka minun kauttani luontevimmin kaikessa olevassa virtaavat. Nimenomaan tämä huima virtaus ja virrassa elämisen voimallisuus tuntuvat nyt vahvasti.

Olen huomannut, että oman totuuden ääneen sanominen tai jollekulle jakaminen vaativat sisäisesti sitä, että asettaa selkeät rajat sen suhteen mitä haluaa jakaa ja millaisissa tilanteissa oman totuutensa tietoisesti nostaa esiin. Sitä, että uskaltaa asettaa rajat myös omalle sisäiselle rehellisyydelle, suoruudelle ja totuuden puhumiselle. Asettaa rajat niin rakkaudelle kuin rakkauden puutteellekin. Samalla kun antaa kaikkeuden voiman viedä, muistaa fyysisellä tasolla vastuun ja sielullisella tasolla herkyyden tärkeän merkityksen. Tietoisuus toimii monella tasolla samanaikaisesti ja kovin vaivattomasti. Mahtavaa!

Itselleni luontaista on toimia jonkinlaisena muutosvoimana tai katalyyttinä asioiden eteenpäin virtaamiselle ja ongelmakohtien poistumiselle. Joskus tuntuu kuin pelkkä läsnäolo saisi aikaan ympärilläni sen, että erilaisia ongelma- tai kipukohtia nousee esiin, epäterveitä toimintatapoja ja rakenteita paljastuu sekä paikoilleen jumittuneita asioita alkaa tulla näkyviin. On itseasissa ollut paljon helpompaa olla aiemmin aktiivinen toimija ja näkyvä muutosvoima kuin tämä nykyinen minä: olla läsnäolija, havainnoija ja sallia kaikkien tarpeellisten muutosten tapahtua ilman omaa aktiivista "yrittämistä". En koe olevani myöskään passiivinen vaan pikemminkin jonkinlainen muutosvirtaa välittävä ja vahvistava voima ilman, että lopputulosta tarvitsee enää ohjata millään tavalla. Tämäkin on osa sisäistä oman roolini rajaamista. Toisaalta sitä, että pystyy keskittymään yhteen muutostarpeeseen kerrallaan ja toisaalta sitä, että voi sallia kaiken olla niin kuin se on. Uskaltaa ja voi sallia muutoksen sekä siihen liittyvät reaktiot ilmentyä sellaisina kuin ne ovat. Sallia myös sen, että jokainen kanssakulkija on samanlaisessa ohjauksessa ja viisaudessa kuin itsekin koen olevani. Että kaikki tarpeellinen tapahtuu vaikka en olisikaan niin aktiivinen tai vaikken pyrkisi vaikuttamaan lopputulokseen millään tavalla. Riittää, että olen.

Oman totuuden puhumisesta kävin tällä viikolla mielenkiintoisen keskustelun teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Keskustelimme siitä, mitä tarkoittaa raamatun lause, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Siitä, että onko kaiken taustalla jokin konkreettinen voima tai tietoisuus vaiko lukematon määrä erilaisia todellisuuksia, joiden kautta jumaluus tai voima meissä jokaisessa heijastelee itseään tässä maailmassa? Entä mistä lopulta voi tietää onko kenenkään toisen totuus samankaltainen kuin omani. Olisiko silloin mikään totuus lopulta oikea totuus vaiko vain loputon määrä erilaisia tarkastelukulmia? Ja toisaalta mitä, jos joku näistä maailmassa vallitsevista "totuuksista" on sittenkin se yksi ja ainoa oikea? Voinko koskaan oikeastaan tietää kaikkeudesta mitään muuta kuin oman tulkintani ja ymmärryskykyni kautta sen totuuden, joka minulla on. Vaikka lopulta olisinkin täysin "väärässä" ja joku samaan aikaan ymmärtäisi sen aidon tai "oikean totuuden".

Tiedän - en kai tässä hetkessä usko itsekään ajatukseen, että olisi jokin ihmisyyden ulkopuolella oleva konkreettinen "oikea totuus" tai fyysinen voima vaan ehkä pikemminkin niin, että tuo voima on ja näkyy erilaisina ilmentyminä jokaisen yksilön kautta. Että perimmiltään totuus ja jumaluus näkyy meissä jokaisessa, joka hetki ja vain on. Ihmisen halu ymmärtää jumaluutta on saanut tälle voimalle monta nimeä ja monta symbolista tarinaa. Kuitenkin kyse on lopulta universaalin rakkauden ilmentämisestä ja oman voiman merkityksen ymmärtämisestä sekä siitä, että opimme itse asettamaan itsellemme rajat sille, mitä ilmennämme ihmisyydessä. May the Force be with You!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tietoisuus, rajat, totuus

Ruuhkavuodet kaikilla mausteilla

Sunnuntai 17.12.2017 klo 15:39

Välillä tuntuu, että nämä blogitekstit kypsyvät mielen hiljaisissa sopukoissa kuin vuosikertaviini tai hartaudella kypsyvä juusto, joka muodostaa uuden kuplan hitaasti mutta varmasti. Kirjoitusprosessin alussa on vain kasa aineksia, jotka vaihtelevat joka kerta ja lopputulemaa on kovin vaikea hahmottaa ennen varsinaista kypsyttelytyötä. Ajatus kypsyy hitaasti, se imee itseensä erilaisia vivahteita vaivihkaa ja pyytämättä ja lopulta aika paljon alkuperäisistä aineksista muuttuu matkan varrella. Vähän kuin itse elämäkin. Alussa olemme kaikki alastomia, perustarpeilla varustettuja ja ilmennämme viattomuutta puhtaimmillaan. Matkan varrella tarttuu mukaan monenlaista ja jokainen kokemus kypsyttää niin fyysistä, henkistä kuin syvimmällä tasolla sielullista kasvuamme. Mitä vanhemmaksi vartumme sen vähemmän koemme olevamme viattomia mutta sen sijaan olemme mahtavia erilaisilla maun vivahteilla kypsyneitä ainutlaatuisia yksilöitä. Todellisia vuosikerta-aarteita!

Tämänkertainen ajatus taisi alunperin lähteä siitä, miten olen alkanut ymmärtää sanan ruuhkavuodet jotenkin uudella tavalla. Ei niin, että tietyssä elämän vaiheessa olisimme jotenkin täysin ruuhkautuneita, ylibuukattuja ja arjen kiireen uuvuttamia valtateitä - vaan jotenkin siten, että keski-ikä tuo arjen täyteyden lisäksi kyvyn hallita ruuhkaa monella eri tasolla. Työelämässä alkaa viimeistään keski-iässä pohtia asioiden tärkeysjärjestystä ellei ole sitä jo aiemmin tehnyt riittävän perusteellisesti. Syntyy uudenlainen arvomaailma ja juuri sellaiset prioriteetit, jotka vain kokemuksen ja sopivan paineen kautta voivat meissä tiivistyä. Syntyy ehkä vähän uudenlainen minä, joka muistaa nuoruusvuosia paremmin huomioida myös oman itsen, sisäisen kasvun ja ikääntyvän kehon tarpeet. Syntyy armollisuus itseä kohtaan ja sen muassa myös uutta lempeyttä muita kohtaan. Alkaa pehmentyä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin eikä enää tarvitse nuoruuden nimissä olla jotain muuta kuin on. Paineen alla tärkeysjärjestys selkeytyy ja päättäväisyys lisääntyy. Puhuu suunsa puhtaaksi rohkeammin mutta rakkaudellisemmin :)

Omassa arjessa on loppuvuosi ollut kovin ruuhkaista ja joskus havahduin miettimään tuota edellistä. Sitä, että haluanko omassa elämässäni, että olen kuin apteekin luukku, jossa jokainen jonottava yksilö tarpeineen on saman arvoinen ja suoritan asia kerrallaan tuota loputonta jonoa eteenpäin. Palvelen itseäni ja maailmankaikkeutta kuin kassaneiti ystävällisesti hymyillen mutta samalla sisäisesti ahdistuen siitä, ettei ruuhkavuosien jono oikeastaan lyhene vaan aina tulee uusia haasteita, uusia mahdollisuuksia, uusia velvoitteita ja uusia oppimiskokemuksia. Haluanko, että kaikki arjen asiat ovat vuoronumero -periaatteella samassa jonossa kasvavan syyllisyydentunteeni palveltavana? En tietenkään! Olen omaa arvomaailmaani peilannut ja priorisoinut tietoisesti kohta kaksikymmentä vuotta. Aina nuoruuden opiskeluvuosista alkaen tavalla tai toisella.. Silti arvoja pohtiessa nousee aina uudenlaisia mietteitä. Kustakin elämäntilanteesta riippuen aina erilaista hämmennystä ja uusia arvokysymyksiä. Onko ystävyyssuhteet ja parisuhde saman arvoisia silloin, kun aika on kortilla? Ovatko opiskelu tai työ saman arvoisia kuin omaan hyvinvointiin vaikuttava sosiaalinen elämä tai harrastukset? Onko lapseni aina ja kaikessa tärkeämpi kuin oma hyvinvointini vai nimenomaan toisin päin? Mihin oikeastaan minä ja omat henkiset, fyysiset tai sieluni tarpeet sijoittuvat ranking -listalla, jos asioita oikein alkaa laittamaan tärkeysjärjestykseen?

Omat arvot ja niiden tiedostaminen ovat oikeastaan juuri ruuhkavuosien pelastusrenkaita. Mitä selkeämpi elämän ja ihmisyyden eri osa-alueiden tärkeysjärjestys itselle on, sitä vähemmän tarvitsee tuskailla tai suorittaa sellaisissa hetkissä, kun on kerralla liikaa kaikkea. Arvot ja sen tukena armollisuus itseä kohtaan ovat kuin helmiä, jotka loistavat kirkkaina kaiken paljouden keskellä. Tuikkivat joulutähden lailla ohjaten oikeaan suuntaan ja valaisten polkua eteenpäin. Tarjoten poistumisväylän ruuhkaisesta kohdasta. Ja antaen sisäistä varmuutta poiketa suunnasta aiemmin suunnitellulla reitillä. Uskoa siihen, että ruuhkavuosien jumittava flow voi oikeastaan olla sitä kaikista suurinta rakkautta ja mahdollisuus valita uusi polku tai vaihtoehtoinen reititys jotain vähemmän ruuhkaista ja ehkä kauniimpaa väylää pitkin. Toisaalta ruuhkainen elämänkohta on myös aina mahdollisuus pysähtyä ja huomata, ettei ole pakko edetä mihinkään. Voi vain hengittää syvään ja huomata, että juuri tässä ja nyt on hyvä. Niin kutsutut ruuhkavuodet ovat oikeastaan ne parhaat "valaistumisvuodet". Loputtomia mahdollisuuksia nähdä toisin, havainnoida omaa sisintään ja uudelleen muokata omaa arvomaailmaansa. Huomata vaikka, että nukkuminen on sittenkin aika tärkeää :) Halaaminen vielä tärkeämpää..

Alkuperäinen ajatus on saanut lisää mausteita sisäisessä kypsymisprosessissa ja olen erään koulutuksen myötä oivaltanut tämän ruuhkapuuskan lisäksi sen, että paras ja parhaiten omaa elämäntehtävää palveleva lopputuote syntyy siitä, että ymmärtää ja sallii elämän ruuhkaisuuden ja runsauden olevan tarkoituksenmukaista havaintojen, kokemusten ja oppimiskokemusten keruun vaihetta. Että se kuuluu asiaan ja on vain hyvä, että työkaluja ja kokemuksia kertyy paljon ihmisyyden polulla. Se on juuri tarkoituskin! Kaikista havainnoista, kokeiluista ja kokemuksista syntyy lopulta jotakin uutta. Yksilötasolla jokaisen elämäntehtävänä on suodattaa ja tiivistää kaikesta koetusta jotain uutta ja ainutkertaista. Tulkintaa, uusia oivalluksia, ihmeitä ja ihmisyyden eri muotoja. Meidän jokaisen tehtävänämme on sanoittaa, kuvittaa ja säveltää juuri se sinun kauttasi yksilöllisesti suodattuva ihmeellinen ja ainutlaatuinen teos. Sinä itse. Teot, sanat, ajatukset ja olemus. Valo ja läsnäolo, joka syntyy juuri niistä kokemuksista kuin sinulle on suotu. Elämän palvelutarjoama, joka on sinun itsesi luoma ja sinun valitsemiesi kokemustesi sävyillä maustettu. Todellinen taideteos kaikilla mausteilla!

Pohjimmiltaan ihmisyys on kuin aaltoilevaa virtaa näiden erilaisten vaihden välillä. Kokemusten keräämisen ja havainnoinnin sekä toisaalta pysähtymisen, testaamisen ja suodattamisen välillä. Jokaisesta aallosta syntyy lopulta hitaasti kypsytelty helmi, joka on juuri sinun sisäisen paineesi alla hioutunut ja täydellinen. Näiden kaikilla mausteilla ryyditettyjen ruuhkavuosien helmien myötä toivotan jokaiselle rakkaudellista ja juuri sinun sielusi valaisemaa joulun aikaa! Olkoon tuleva vuosi ihmeitä täynnä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: arvot, armollisuus, ruuhkavuodet, arjen kiire, oivallus

Vintin tuuletusta

Lauantai 18.11.2017 klo 18:18

Hämärä ja sateinen marraskuun ilta tuntuu juuri oikealta hetkeltä kirjoittaa jotakin. Jakaa jokunen ajatus ilmoille ilman sen suurempaa tarkoitusta tai oivallusta. Syksy on yleensä minulle se aika vuodesta, kun sisäisen maailman vetovoima kasvaa ja luonnostaan alkaa vetäytyä hiljaisuuttta kohti. Nyt on ollut tällainen sisäisen maailman aika jo viime vuoden syksystä asti ja mietin joskus, että oliko tässä välissä joku muukin vuodenaika. Ehkä harmaan eri sävyt ovat olleet minulle vallitseva tila koko tämän vuoden :)

Puolitoista viikkoa sitten meidän taloyhtiössä tehtiin putkien huuhtelua ja työn suorittajille kävi vahinko, jonka seurauksena vintillä oleva varastokoppimme kaikkine tavaroineen sai pyytämättä ennenaikaisen joulusiivouksen huuhtelun kera ja kunnon paineella. Meni sitten isänpäivän viikonlopun suunnitelmat uusiksi ja kulutin yhteensä kolme päivää aikaani pimeällä vintillä siivoten sekä käyden läpi vesivahingon tuhoja. Samassa rytäkässä selvisi, että juuri ennen huuhteluepisodia vintillä oli käynyt myös murtovarkaita. Tyttäreni kysyi tällä viikolla minulta, että miksi asia saa minut niin tolaltaan, kun muut taloyhtiön asukkaat vain siivosivat jäljelle jääneet ja pilalle menneet tavaransa jätesäkkeihin ja kantoivat ulos roskalaatikkoon. Että eihän siellä mitään niin arvokasta ollut. Hyvä kysymys. Ja toisaalta - en voi tietää miten monta kyyneltä on vuodatettu taloyhtiön muissa asunnoissa vahingon vuoksi mutta omalta osaltani tunnistan, että kyse on paljon muustakin kuin vesivahingosta. Kyse on siitä, että ne muutamat muistot, jotka olen monien muuttojemme jälkeen tietoisesti valinnut säästää matkassa mukana merkitsevät minulle jotakin. Ne piirtävät tiivistetyn kuvan minusta ja matkastani tähän pisteeseen. Kuin jokin osa minusta olisi revitty irti enkä olisi itse ollut tähän irtipäästämiseen vielä valmis.

Eniten harmitti tietysti pillalle menneet lukuisat kirjat, jotka ovat olleet minulle rakkaita ja käänteentekeviä henkisen matkani varrella. Kuin tienviittoja tai opastekylttejä pitkän sisäisen matkani varrella ja nyt jouduin niistä kaikista kerralla luopumaan. Hyvinkin nopeasti ymmärsin tietenkin, etteivät nuo kirjat itsessään ole kuin rahallinen menetys, eihän oivallettuja asioita ja niiden kautta löydettyä suuntaa kukaan voi viedä minulta pois. Ehkä pohjimmiltaan kyse on sittenkin siitä, että minun tulisi löytää takaisin luottamukseni ja varmuuteni omasta suunnastani tällä henkisellä matkalla. Että oikeasti en tarvitse yhtään kirjaa tai muistiinpanoa kulkeakseni matkalla eteenpäin vaan minun tulisi luottaa siihen, ettei minulla ole tarvetta enää katsoa taaksepäin. Muutos minussa on jo tapahtunut ja juurtunut syvälle maaperään. Että fyysinen tavara vintillä on edustanut jotakin mennyttä ja jo opittuja asioita minussa itsessäni, joista voin jo hyvin luopua. Päästää irti ja katsoa rohkeasti eteenpäin. Kaikki mitä tarvitsen on olemassa ja käden ulottuvilla, jos sitä tarvitsen. Tämä tunne on ollut joskus aiemmin jo vahvasti läsnä mutta nyt viimeiset pari vuotta vähän unohduksissa.

Ehkä tässä tiivistyy kaikkien näiden vuosien opetukset yhdeksi kokonaisuudeksi:

Luottamus - Irtipäästäminen - Anteeksianto - Hyväsyminen - Kiitollisuus

Tämän kehän kautta päädyn useinmiten tavoittamaan rauhan ja tasapainon asiassa kuin asiassa. Olen myös kokenut, että mitä pidemmälle matkaani kuljen, sen herkemmin tunteet ja kyyneleet nousevat pintaan kussakin tämän kehän vaiheessa. Kuin kyyneleet huuhtoisivat pelon ja vääristymät pois, jotta pääsen ottamaan seuraavan askelen. Kuulostaa hiukan vesivahingolta tämäkin mutta jotenkin herkistyminen vain lisääntyy samassa tahdissa iän kanssa :) Millainenkohan vesiputous sitä onkaan eläkeiässä :)

Nyt on siis vintti huuhdeltu ja tyhjähkön tilan tuuletus käynnissä. Tämäkin kuulostaa hyvin paljon siltä kuin sisäinen tilani tällä hetkellä. Pää on tyhjä mutta tuulettunut. Huuhtelu ja tuuletus ovat tehneet tehtävänsä. Ihmisyydessä minulle tuuletusta on se, että keskustelee ystävän tai läheisen kanssa aidosti ja rehellisesti ajatuksistaan. Tai se, että nauraa tai itkee jollekin asialle yksinään tai yhdessä jonkun kanssa. Päästää vallitsevasta tunteesta irti ja katsoo mitä tapahtuu. Tuuletusta on myös se, että pysähtyy ja suuntaa ajatuksensa tietoisesti johonkin mistä pitää: lemmikkiin, kauniiseen maisemaan, ihmisten vilinään tai pilvien liikkeisiin taivaalla. Jokaiselle kai löytyy omat sellaiset juttunsa, jotka pysäyttävät mielen hetkeksi ja auttavat mielen tuulettamisessa. Vaikka runo tai mietelause, joka koskettaa juuri siinä hetkessä. Hiljaisuus tai kauneus. Tyyni järvi tai meri. Linnun laulu. Halaus.

Mikä on sinun tapasi tuulettaa vintti? Oletko muistanut tuulettaa ja päästää jostakin irti viime aikoina? Juuri nyt on hyvä hetki aloittaa sisäinen joulusiivous :)

Kommentoi kirjoitusta.

Toisenlainen todellisuus

Sunnuntai 27.8.2017 klo 13:20

Pitkähkön tauon jälkeen on sellainen olo, että monta oivallusta on ehtinyt tulla ja mennä ilman, että niitä on kenellekään jakanut. Oman elämän tasapainon löytyminen on tapahtunut vaivihkaa kaiken taustalla. Loman aikana olen vihdoinkin ehtinyt pysähtymään uudelle paikkakunnalle muuton ja monen muunkin muutoksen jäljiltä mutta kirjoittaminen ei vain ole vetänyt puoleensa. Kuin olisin etsinyt lomailun ja luonnon hiljaisuudessa myös uutta suuntaa omalle sisäiselle kasvulleni ja kirjoittamiselle - Antanut itselleni luvan olla ja vain kuulostella olevaa.

Hiljaisuuden kautta on varmistunut tunne, että olen yhä oikealla polulla muutoksista huolimatta ja on löytynyt myös uudelleen aito halu jakaa ajatuksiani. Perimmäinen oivallus on tainnut olla siinä, että sitä todellisuutta, jota juuri minä koen ja elän ei voi kukaan koskaan täysin ymmärtää. Enkä myöskään itse voi koskaan täysin ymmärtää jokun toisen kokemusta ihmisyydestä. Voin olla täynnä myötätuntoa ja ymmärtää toisen ilmaisemaa tunnetta tai reaktiota omasta kokemuspohjastani käsin. Voin samaistua kokemukseen ja jakaa jonkin yhdessä koetun hetken. Voin koettaa auttaa tai tukea lähimmäistäni omien voimavarojeni ja ymmärryskykyni rajoissa. Voin päästää irti ja tarkastella tilannetta oman korkeamman minäni silmin. Havainnoida ja luoda lisää tasapainoa tai valoa kulloiseenkin hetkeen.

Olen tietoisesti pyrkinyt puhdistamaan omaa todellisuuttani värittävät "silmälasini" palauttamalla yhä uudelleen ja uudelleen  tietoisuuteni ykseyden näkökulmaan - päästämällä irti kaikesta ihmisyyden matkan varrella kertyneestä sumusta tarkastellessani elämääni. Olen myös tietoisesti etsinyt itselleni sopivia tapoja löytää kauneutta ja kiitollisuutta olevasta. Pysähtynyt näkemään kauneutta sielläkin, missä kauneus on "kadonnut" jonkin ihmisyyden rakennelman tai tunnetilan taakse.

Tästä tietoisesta "kauneudellistamisesta" käsin on syntynyt myös sellainen ajatus, että oma ihmisyydessä koettu todellisuus, omat kokemukset ja tunteet ovat osa jotain muuttuvaa ja muokkaantuvaa kuvaa, joka ei koskaan ole valmis. Olen jo aiemminkin havahtunut ihmettelemään sitä, miten jonkin saman tilanteen tai kokemuksen voi kaksi ihmistä kokea niin eri tavoin. Miten yhdestä ja samasta hetkestä syntyy aina loputon määrä erilaisia tulkintoja tuosta samasta kuvasta? Kuin koko elämämme ajan katsoisimme yhtä valtavaa virtuaalista taideteosta ja jokainen maan päälle syntynyt ihminen muokkaisi tuota kaunista kuvaa omien virtuaalilasiensa kautta erilaiseksi. Saisimme jo syntyessämme jokainen nuo omat yksilölliset virtuaalilasimme  emmekä koskaan voisi täysin varmuudella tietää, mitä joku toinen yksilö omien lasiensa läpi näkee tai kokee. Katsoisimme kuitenkin koko ihmiskunta joka hetki yhtä ja samaa valtavan kaunista kuvaa mutta näkisimme jokainen tuosta kuvasta erivärisen ja eritavoin muotoutuneen version oman todellisuutemme kautta. Emme voi tietää, miten tuo jonkun toisen yksilön näkemä kuva muokkaa lopulta hänen ajatuksiaan tai elämän valintojaan. Voimme ainoastaan aavistella millainen tuo hänen näkemänsä toisenlainen todellisuus on hänen ilmaisemiensa reaktioiden, sanojen tai tunteiden kautta.

Omien virtuaalilasieni kautta muokkaan niin omia kokemuksiani kuin jokaista kohtaamaani yksilöä sen tietoisuuden ja todellisuuden pohjalta, jossa itse kulloinkin olen. Toisaalta - joka hetki, kun muistan riisua nuo ihmisyyden kokemusten, tunteiden ja fyysisen rajallisuuteni luomat virtuaalilasit päästäni, näen jossain kaiken taustalla hämmästyttävän  kauniin, rauhoittavan ja turvalliselta tuntuvan yhteisen todellisuuspohjan. Tässä ihmisyyden taustalla olevassa laajemmassa kuvassa on kaikki se ymmärrys ja selkeys, jota virtuaalilasit päässä koetan elämässä etsiä. Varmuus ja tietoisuus rakkaudesta sekä kaiken olevan merkityksestä. Silti en voi elää ihmisyyttä ihmisenä ilman noita kaikkeutta muokkaavia virtuaalilasejani. Voin ainoastaan täydellisesti pysähtyessäni riisua nuo lasit hetkeksi ja palauttaa tuon kaiken taustalla olevan mieleeni, kerätä voimia ja rohkeutta jatkaa ihmisyydessä matkaani.

Ehkä tärkeintä ihmisyydessä onkin se, etten kokonaan unohtaisi tai kadottaisi muistoa tuosta kauneudesta vaan muistaisin etsiä sitä erilaisten tilanteiden ja ihmisyyden kokemusten takaa. Muistaisin, että tuo kuva on jossain taustalla kaiken aikaa ja tuo todellisuus näyttäytyy minulle, kun vain muistan, että se on olemassa. Tärkeää on myös muistaa se, ettei kukaan toinen yksilö voi nähdä juuri sinun päässäsi olevien virtuaalilasien kautta vaan vastuu juuri sinun kokemusmaailmasi raottamisesta muille on sinulla itselläsi. Jokainen jaettu sana ja ääneen lausuttu ajatus on mahdollisuus kurkistaa pieneksi hetkeksi tuon toisen ihmisen lasien kautta värittyvään maailmaan ja todellisuuteen. Toisaalta jokainen ihminen voi auttaa ihmiskuntaa antamalla tuon mahdollisuuden myös muille jakamalla omia ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Meillä jokaisella on olemassa avaimet tämän jakamisen mahdollisuuden ja toistemme ymmärtämisen kautta lisätä ihmiskunnan yhteistä näkemystä kaiken taustalla olevasta isosta kuvasta ja me voimme yhdessä muokata näkemyksiämme vastaamaan yhä enemmän tuon kuvan alkuperäistä kauneutta ja rauhaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ykseys, yhteinen ymmärrys, todellisuus, kauneus

Pölyä nurkissa..

Keskiviikko 3.5.2017 klo 23:41

Jonkinlainen ympyrä on sulkeutunut. Yksi vaihe elämässäni on tullut tiensä päähän ja samalla olen pohtinut useasti tätä sisäistä pyrkimystäni tulla tasapainoisemmaksi ihmiseksi ja haluani säilyttää sisäinen valaistumisen tila kaiken elämän myllerryksen keskellä. Tuntuu, että nimenomaan tuo tasapainon löytyminen on nyt tärkeintä. Se, että on olemassa tasapaino eri elämän osa-alueiden välillä, tasapaino ihmissuhteissa ja jonkinlainen tasapaino oman itsensä ja tunteidensa kanssa. Ettei mikään elämän osa nielaise itseä kokonaan tai joku ihmisyyden puoli unohdu ja hautaudu muun alle täysin. Että on löydettävissä tasapaino henkisen ja fyysisen maailman välillä ja että on tietoisuus kaiken olevan pyrkimyksestä tasapainoon.

Joskus tuntuu kuin olisin valaistumisen matkallani asettunut asumaan uuteen tuntemattomaan taloon ja yksi huone kerrallaan olen valaissut tuon moniulotteisen talon eri puolia ja kerroksia itsessäni. Jokainen elämän kokemus on ikään kuin avannut oven aina uuteen komeroon tai uuteen pimeään tilaan omassa itsessäni ja vähitellen olen uskaltautunut valaisemaan tuon uuden tilan niin kirkkaasti, ettei se enää nosta pelkoa tai epävarmuutta minussa. Kuitenkin aina seuraavassa hetkessä huomaan löytäneeni taas uuden tutkimattoman huoneen tai kokonaisen kerroksen, joka on minussa vielä hämäränä. Uusia kerroksia ja lisäsiipiä rakentuu tähän valaistumisen taloon sen myötä, kun edelliset on käyty läpi.

Yhtenä väsymyksen hetkenä aloin sitten miettimään asiaa hiukan uudenlaisesta lähestymiskulmasta. Entä jos ei olekaan tarkoitus pitää valoja päällä koko talossa ja kaiken aikaa? Jokainen tällainen kohdattu uusi puoli minussa ja "valaistu huone" on tullut näkyväksi ja olen tuon puolen itsessäni tiedostanut. Olen katsonut hyvässä valossa komeron perimmäiseenkin nurkkaan ja nähnyt oman itseni uuden puolen. Olen katsonut pimeästä komerosta löytynyttä pöyä ja rikkinäisiä kohtia rehellisesti. Hyväksynyt ne sellaisena kuin ne ovat ja pyrkinyt oppimaan näkemästäni. Onko ok, että joskus ainoastaan tiedostan tämän "komeron" minussa? Voisinko välillä vain sulkea tuon oven, sammuttaa valot ja siirtyä eteenpäin johonkin toiseen tilaan?

Ehkä osa minua vaivaavasta uupumuksesta kumpuaa siitä, että haluaisin pitää kaiken löytämäni näkyvillä ja tietoisuudessa kaiken aikaa - säilyttää kaiken kokemani valaistuna ja "siivottuna" elämässäni, jotta en eksyisi samaan komeroon montaa kertaa. ..Ainakaan samalla viikolla :) Ja toisaalta huomaan myös, että kannan erilaisia elämän komeroista löytyneitä työkaluja matkassani koko ajan vaikka olisi ehkä viisaampaa kaivaa kukin työkalu käyttöön aina silloin, kun sille on tarvetta ja sopivaa käyttöä. Että ei ole pakko raahata koko työkalupakkia ympäriinsä kaiken aikaa.. Ei ole ihme, että vähän väsyttää!

Uskon, että on oikeastaan hyvin tärkeää sallia itselleen se, että jossakin uudessa ja ahdistavassa tilanteessa säätää valot vähän himmeämmälle ja tarkastelee tilannetta siinä valaistuksessa kuin juuri sillä hetkellä kykenee. Että muistaa olla itselleen armollinen ja uskaltaa kohdata nuo itselleen tuntemattomat omat puolet vähän kerrallaan. Valaisten polkua tai uutta kerrosta itsessä lempeästi ja varovaisesti. Kuin herätellen tietoisuutta ja hyväksyen oman keskeneräisyytensä. Hyväksyen pelon ja epävarmuuden tunteet. Sallien senkin, että vielä ei ole valmis kääntämään valoja täysille - juuri nyt ja juuri tässä kellarikomerossa.

Liekö kevätväsymystä vai mitä mutta tällä viikolla on tuntunut siltä, että pitää vaihtaa omalle ullakolle energiasäästölamput ja antaa itsensä syttyä hitaasti säästöliekillä. Ja pitää muistaa sammuttaa valot poistuessaan sisäisistä huoneistaan, koska valoisa vuodenaika paljastaa pölyt nurkissa muutenkin. On oikeastaan aika mukavaa laittaa ovi perässään kiinni ja todeta, että palaan tämän komeron siivoukseen vasta myöhemmin. Otan kirkkaamman lampun matkaan vasta seuraavalla kerralla. Vähempikin riittää. Tärkeintä on tunnistaa omassa itsessään ja elämässään ne ihan oikeasti tärkeät asiat - suunnata voimavarat siihen, mikä kaipaa valoa juuri nyt. Ja päästää rohkeasti irti kaikesta sellaisesta, joka syö voimavaroja tarpeettomasti. Siirtyä eteenpäin kohti uutta kevättä, uutta sisäistä kasvun ja eheytymisen vaihetta. Uutta elämää.

2 kommenttia . Avainsanat: valaistuminen, kevätväsymys, tasapaino, valaistu

Se yksi syy olla olemassa

Sunnuntai 16.4.2017 klo 18:09

Viime viikot ovat olleet monella tavoin hiukan hämmentäviä ja toisaalta täynnä oivalluksia omasta sisäisestä tilastani. Olen muistanut jälleen, miten tärkeää on pysähtyä kuuntelemaan kaikkea ympärillä olevaa, miten tärkeää on olla läsnä ja ottaa vastaan elämän tarjoamat kokemukset olivat ne miten kummallisia tahansa.

Teini-ikäinen tyttäreni luki joitakin aikoja sitten nuorisoromaanin nimeltä "Kolmetoista syytä" (Alkuperäisteos Jay Asher: Thirteen Reasons Why), josta on sittemmin tehty kaupallinen tv-sarja. Tarina kertoo itsemurhan tehneestä 17-vuotiaasta tytöstä ja hänen viimeisinä elinpäivinään tallentamista nauhoituksista, joissa hän kertoo vaihe vaiheelta syyt sille, miksi päätyi ratkaisuunsa päättää elämänsä. Miten jokainen koettu asia on aina johtanut seuraavaan ja miten monta kertaa olisi ollut mahdollisuus kääntää lopputulos joksikin toiseksi mutta monen eri ihmisen osallisuus, pelko ja itsekkyys ovat estäneet suuntaa muttumasta. Rehellisesti sanottuna olin huolissani, kun sain tietää tyttäreni lukevan kyseistä tarinaa ja samalla huomasin olevani utelias lukemaan kirjan myös itse. Nyt sitten päädyimme yhdessä katsomaan tuon tarinan ympärille rakennetun tv-sarjan ja sen myötä käymään äärettömän pysäyttäviä keskusteluja asioista, jotka eivät todellakaan ole vain teini-ikäisten tai nuorten asioita vaan koskettavat ihan jokaista ihmistä maan päällä.

Perimmäinen oivallus koko tarinan takana oli itselleni siinä, että ihan kaikilla asioilla (niillä pienillä etenkin) on vaikutuksensa ja kaikki elämässä koetut kohtaamiset ovat merkityksellisiä. Vaikka emme aina huomaa kussakin hetkessä näitä merkityksiä tai vaikutuksia tuon ohikiitävän hetken aikana, saati jälkikäteen. Emme kykene näkemään kokonaisuutta vaan omassa vajavaisessa tietoisuudessamme näemme kussakin tilanteessa vain sen verran kuin kykenemme näkemään. Koemme asiat siinä laajuudessa ja ymmärryksessä johon meillä sillä hetkellä on mahdollisuus. Toisaalta se mihin me voimme jokainen vaikuttaa, on oma suhtautuminen toisiin ihmisiin ja omat reaktiomme suhteessa kaikkeen koettuun.

Tarinan edetessä huomasin työstäväni monia omassa elämässä kohtaamiani tilanteita ja traumaattisia kokemuksia, jotka ovat olleet minulle elämänuskoa murentavia ja vieneet välillä hyvinkin pohjattomasti uskon koko ihmisyyteen, hyvyyden olemassaoloon tai siihen, että millään olisi enää mitään merkitystä. Erilaisia kohtaamisia nuoruudessa ja myös aikuisuudessa, joiden kautta sielu on haavoittunut, omanarvontunto on murentunut tai tietyssä hetkessä arvostusta itseä tai muita kohtaan on ollut mahdotonta löytää. Jokainen tällainen sielua haavoittava kokemus on kulkenut mukana tähän hetkeen asti ja vääjäämättä näiden haavojen kanssa joudun elämään, niin kauan kuin ylipäätään elän. Vaikka päästäisin täydellisesti irti kaikesta koetusta ja vapautuisin kokemusten nostamista tunteista itsessäni, niin näiden kokemusten jäljet ovat silti osa minua.

Mikä sitten on pitänyt minut tai kenet tahansa haavoitetun ihmisen kiinni elämässä, sen sijaan, että olisin päättänyt luovuttaa ja antaa periksi. Mikä on se syy, joka voittaa nämä kolmetoista syytä tai vaikka 113 syytä, jotka kukin ovat osa murentunutta minäkuvaani ja osallisia haurastuneeseen sieluuni? Miksi olen yhä olemassa vaikka näitä haavoittavia syitä on tähän ikään mennessä kertynyt jo paljon enemmän kuin osaan laskea? Ensimmäisenä tekisi mieleni sanoa, että ehkä apuna on ollut taito antaa anteeksi ja päästää irti kaikesta menneestä. Tajuan kuitenkin sen, ettei tämä ole yksinään avain siihen, että olen yhä olemassa. Nämä haavat nousevat yhä minussa pintaan erilaisissa uusissa tilanteissa ja esimerkiksi epävarmuutena ihmissuhteissa. Onko sittenkin kyse siitä, että jollakin sisäisellä tasolla minussa on enemmän pelkoa kuolemaa kohtaan kuin elämää kohtaan? Että elämä edustaa minulle ihmisyyttä, uutta mahdollisuuttaa ja toivoa paremmasta - kun taas kuolema ja siirtyminen rajan toiselle puolen edustaa jotain vielä tätäkin pelottavampaa ja lopullista periksi antamista. Sitä vaihtoehtoa, ettei enää olisi mitään vaihtoehtoja. Lopullisuutta, tyhjyyttä, pimeyttä ja toivottomuutta. Jokin pieni osa minusta on aina halunnut uskoa, että pimeimmänkin hetken jälkeen koittaa lopulta valoisampi hetki. Että sen pisimmän ja pimeimmänkin tunnelin kautta pääsee yhä eteenpäin, johonkin toiseen, hiukan valoisampaan hetkeen.

Ettei mikään ihmisyydessä koettu voi olla niin lopullista tai pelottavaa kuin se, ettei ihmisyyttä olisi. Ettei olisi mahdollisuutta valon olemassaoloon pitkänkin pimeyden vaiheen jälkeen. Ja tämä mahdollisuus valita, pienen pieni toivon kipinä toivottomuuden sijasta on ollut minulle Se yksi syy elää. Se ainoa syy, joka on kerta toisensa jälkeen kumonnut kaikki siihen asti kertyneet syyt olla elämättä. Kulloisessakin hetkessä se yksi syy on minulle riittänyt ja ollut vaakakupissa painavampi kuin kaikki muut syyt yhteensä.

Uskon, että tuon tv-sarjassa kuvatun tarinan opetus on lopulta siinä, että koskaan ei voi tietää miten paljon kärsimystä, pelkoa, epävarmuutta tai ahdistusta on jonkun toisen elämässä. Oma tietoisuutemme rajoittuu usein vain näkemään ja kokemaan omaa totuuttamme asioista. Tästä ihmisyyden "sokeudesta" huolimatta meillä jokaisella on aina mahdollisuus valita avoimuus, läsnäolo ja rohkeus kohdata toinen ihminen.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus välittää ja olla arvostava. Nähdä valoa pelon ja toivottomuuden takana. Olla itse se pienen pieni valo sellaisissa hetkissä, joissa valoa ei ole näkyvissä.

Kommentoi kirjoitusta.

Uskoa itseeni etsimässä..

Lauantai 11.3.2017 klo 21:08

Havahduin tänään ajatukseen, että tuntuu kuin olisin vaivihkaa alkanut kadottaa uskon itseeni ja omiin kykyihini elämässä. Olisin huomaamatta unohtanut, mitä olen ihmisyydessä tekemässä tai miksi ylipäätään olen olemassa. Kaikessa arjen pyörityksessä olen alkanut kadotttaa yhteyden omaan itseeni ja sisäiseen luottamukseen. Ehkä viimeaikainen sisäinen epävarmuus on alkanut vallata kohtuuttoman suurta tilaa ajatuksissani ja paisua kuin hellan päällä lämmössä muhiva pullataikina. Hiljalleen kasvaen ja itse itseään ruokkien.

Epävarmuuden tunteiden äärelle pysähtyminen on kuitenkin tervettä ja ehdottomasti tarpeellista. Tämän uskonpuutteen tunnistaminen on tie eteenpäin ja hämmennyksen tilan vastapainona toimii hiljentyminen, jotta sisäinen vahvuus taas uudelleen löytyy. Pullataikinakin pitää muistaa nostaa pois kohoamasta oikealla hetkellä ja muovata korvapuusteiksi tai pitkoksi ennen kuin taikina nousee liikaa ja vyöryy pöydälle. Samoin myös omat sisäiset tuntemukset pitää havaita ja nostaa pöydälle työstettäväksi ennen kuin ne alkavat elää omaa elämäänsä. Oman itsensä kanssa työskentely vaatii tosin enemmän aikaa ja rohkeutta kuin pullataikinan muovaaminen. Myös työkalut pitää valita sen mukaan, millaiset tuntemukset kulloinkin epävarmuutta nostavat pintaan.

Erilaiset kiitollisuusharjoitukset ja ylipäätään kaikenlaisten kiitollisuuden aiheiden havaitseminen elämässä ovat helppo tapa aloittaa ja pysäyttää sisäisen epävarmuuden kasvaminen. Vaikeampaa tuntuu olevan se, että löytäisin sisimmästäni aidosti rehelliset näkökulmat siihen, mistä syistä vallitseva uskonpuute johtuu. Helpoin vastaus olisi kai se, että syynä ovat pelot, jotka tätä uskon puutetta saavat aikaan tai monenlaiset sisäiset mielen kehittelemät uhkakuvat, joista nuo pelot kumpuavat. Uhkakuvat voivat olla esimerkiksi pelkoa epäonnistumisesta tai itsensä nolaamisesta. Pelkoja vaikkapa siitä, ettei ole riittävän uskottava tai siitä, että joku toinen huomaa tämän vallitsevan epävarmuuden ja käyttää sitä hyödykseen. Kuitenkin tuntuu, etteivät nämä pelot tai mahdolliset uhkakuvat ole oikeasti minulle kovinkaan merkittäviä. Että elämänkokemus on tuonut jo sen verran sisäistä uskoa ja vahvuutta, etteivät muiden mielipiteet tunnu uhkaavilta tai pelottavilta. Ja harvoin mikään epäonnistuminen on oikeasti niin suuri, etteikö sen läpi pääsisi kulkemaan tavalla tai toisella.

En tiedä onko näissä sisäisissä pohdinnoissa päätä tai häntää mutta tuntuu kuin paisuva epävarmuus nousisi jostakin vielä syvemmältä tasolta. Koko olemassaolon merkityksen hämärtymisestä tai isommassa kuvassa suunnan puuttumisesta. Ikäänkuin aiemmin elämässä olisi aina ollut jonkinlainen välietappi tai päämäärä jossain kauempana häämöttämässä ja nyt tämä navigaattorin ruutulippu puuttuu kokonaan. En haluaisi hyväksyä ajatusta, että olisin "ajalemassa" täällä ihmisyydessä vain huvin vuoksi tai ilman tarkoitusta. Että epävarmuuden juuret ovat enemminkin merkityksettömyyden kokemuksessa tai aiemmin koettujen asioiden merkityksen kyseenalaistamisessa. Pohjattomassa hämmennyksessä.

Onko kyse lopulta vain siitä, etten usko oivaltamieni asioiden hyödyllisyyteen vaiko siitä, etten osaa päättää mitä haluan tai millaista päämäärää kohti valitsen kulkea? Olenko kadottanut uskon itseeni vai omiin uskomuksiini? Tuntuu kuin istuisin pysäkillä ja vain katselisin, miten elämän bussit ja kokemusten junat kulkevat ohi eri suuntiin mutta en halua nousta niistä minkään kyytiin, koska en tiedä, minkä linjan valitsisin enkä ole varma kannattaako koko matka. Sen sijaan istun pysäkillä ja alan ahdistua omasta päättämättömyydestäni ja epävarmuudestani. Ja mitä pidempään istun paikallani ihmettelemässä, sitä suuremmaksi sisäinen epävarmuuteni kasvaa. Alan epäillä kykenenkö enää koskaan tekemään yhtään päätöstä päästäkseni eteenpäin ja alan pohtia kannattaako päätöksenteko ylipäätään. Ilman päämäärää ja suuntaa on koko ihmiselämän merkitys hukassa. Ilman suuntaa antavaa tähteä taivaanrannassa, koko kulkeminen tuntuu tarpeettomalta.

Joskus kauan sitten äitini valisti tytärtäni hänen ollessaan pieni, että "aina lopulta joku muu tekee päätöksen sinun puolestasi, ellet tiedä mitä haluat". Uhmaikäisen kiukutellessa iltapalapöydässä tuo oli ihan toimiva opetus ja pienen lapsen elämässähän lopulta aina aikuinen tekee päätökset. Ehkäpä epävarmuus nostaa minussa esiin ison sisäinen lapsen, joka "kiukuttelee" koko ihmisyyttä vastaan ja toivoo, että joku muu tulisi minua vastaan pysäkille, ottaisi kädestä ja saattaisi perille. Olisi hetken ajan se äiti tai isä, joka saattaa ekaluokkalaisen koululle ensimmäisenä koulupäivänä tai tulee hakemaan väsyneen pienen päiväkodista kotiin pitkän päivän jälkeen. Ottaisi syliin ja silittäisi. Valaisi uskoa huomiseen ja kannustaisi eteenpäin silloin, kun omat kyvyt ovat kadoksissa.

Pohdinnan tulos taitaa tiivistyä siihen, että tämän yhä vallitsevan hämmennyksen kautta opin takuulla jotain uutta itsestäni. Joko löydän tien eteenpäin tai huomaan, että pysäkillä istuskelu on ihan ok. Kumpi tahansa näistä olisi aivan loistava lopputulos ja tärkeintä on lopulta se, että hyväksyn lopputuloksen - on se, mikä tahansa. Hyväksyn itseni ja vallitsevan tilanteen. Hyväksyn sen, etten hallitse kaikkea eikä tarvitsekaan. Riittää, että olen - vaikka olisin välillä vähän pysäkillä.

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhemmat kirjoitukset »