Keskiviikko 20.11.2024 klo 10.21
Olen ollut kovin levoton viime viikot ja kuukaudet. Jälleen ovat isot energeettiset muutosvoimat ilmassa ja jokin selittämätön paine on kasvanut lähes sietämättömäksi. Paine ja levottomuus ovat vieneet yöunet ja juuri nyt tuntuu, että tämä tunnelma täytyy pukea sanoiksi. Muutoksen tuulet ovat voimalliset mutta sinusta ja jokaisesta meistä riippuu se, mihin suuntaan tuo tuuli meitä kuljettaa.
Tänä aamuna minun päässäni ovat pyörineet nämä sanat kuin loputtomana mantrana tai rukouksena, josta on mahdotonta päästää irti. Kirjoitan sanat tähän, jos tähän tunnelmaan kokee joku muukin tarvetta yhtyä.
Olen kiitollinen siitä, että maailmassa vallitsee rauha ja tasapaino.
Olen kiitollinen siitä, että koko ihmiskunta pyrkii aktiivisesti yhteiseen ymmärrykseen rakentavan ja arvostavan vuoropuhelun kautta.
Olen kiitollinen siitä, että kaikki viha- ja pelkoperusteiset diktatuurit kuihtuvat ja lakkaavat olemasta.
Olen kiitollinen siitä, että kaikki maailman valtiot ja yhteiskunnan tasot rakentuvat demokraattisen päätöksenteon kestävälle pohjalle. Vaalimme ja edistämme aktiivisesti oikeudenmukaisuutta ja tasapainoista vallan jakautumista.
Olen kiitollinen siitä, että kaikki ihmiset maan päällä saavat elää rauhaan ja arvostukseen pohjaavassa yhteiskunnassa, jossa ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus vallitsevat.
Olen kiitollinen siitä, että olemme yhtä. Me olemme rakkaus. Me olemme tasapaino ja rauha.
|
|
Keskiviikko 20.3.2024 klo 9.45
Rauhan kielellä minä rakastan sinua.
Rauhan piirissä tanssin läpi yön
kunnes pimeydessä kaikuvat sireenit vaikenevat.
Ryppyisenä raatona minä huudan sinulle
ja kaipaan ikuisuuden rauhaan.
Minun sieluni tahtoisi tyyneyden tilaan,
jonka keveydessä keinutan itseni uneen.
Rauhan kielellä minä rakastan sinua.
Yön virrassa sukellan taivaan uniin
ja päästän irti ihmisyyden sodista.
-----------
Kevätpäiväntasaus on vienyt minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Tuntuu, että koko ihmiskunta heijastelee näinä aikoina jääräpäisyyttä, vastakkainasettelua ja vallan väärinkäyttöä. Vaikka jossain tilanteessa periksiantamattomuus ja sitkeys ovat hyveitä, joilla yksilö voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan tai ylittää elämässä vastoinkäymisiä, niin juuri nyt nämä ominaisuudet ilmentyvät minusta uhkana koko maailman tilan kannalta ja estävät rakentavaa yhteiskunnallista vuoropuhelua. Ikään kuin koko ihmiskunta olisi yhtäkkiä kadottanut ihmisyyden perusolemusta määrittävän kykynsä kommunikoida arvostavasti, rakentavasti ja rauhanomaisesti. Olemmeko ajattelevina olentoina ja yhteiskuntana menettäneet tahtotilan löytää yhteisiä päämääriä tai kyvyn etsiä eteenpäin johtavia ratkaisuja ilman poliittista valtapeliä ja egoistisia näytelmiä? Tuntuu kuin koko ihmiskunta olisi jumiutunut konfliktien kehään, jossa vain jääräpäisyyden ja typeryyden lisääntyvä määrä toimii eteenpäin vievänä voimana.
Omat voimavarani elämässä haluaisin käyttää mieluummin siihen, että rakentaisin yhteiskuntaamme tyyneyttä ja tasapainoa maaperäksi niillekin hetkille, jolloin joudumme tekemään vaikeita valintoja tai kohtaamme kansakuntana kriisejä. En välitä julkisuudesta tai näkyvyydestä vaan yksilöiden perusturvallisuudesta ja yhteiskunnan kantavista perustuksista. En välitä ihmisyyden näytelmissä juuri siitäkään kuka kulloinkin on lopulta oikeassa tai väärässä, kuka sanoo tänään sen viimeisen sanan tai kuka omaa eniten valtaa juuri tässä näytöksessä. Jokainen meistä näyttelee vuorollaan pääroolia kuninkaana, jumalattarena tai diktaattorina. Jokainen saa myös vuorollaan osan kerjäläisenä ja kodittomana. Jokaisen näistä rooleista jos osaisin kantaa arvostaen sekä vaalien tyyneyttä ja tahtotilaa rauhasta, niin eläisimme maailmassa, jossa ylimielisyydellä tai epäarvostavalla vallankäytöllä ei ole sijaa.
Tänään suuntaan ajatukseni tietoisesti rauhaan ja kiitän lisääntyvästä valosta. Kevään äänistä ja luonnon lempeästä heräilystä. Haluaisin luoda tähän maailmaan universaalin rauhan kielen, jonka kautta jokainen konflikti saataisiin ratkaistua ja kaikkien osapuolten välille olisi mahdollista kutoa rauhaa rakentava ja ihmiskuntaa yli sukupolvien kannatteleva kommunikaation rakenne. Rauhan kielellä loisimme yhdessä kestävästä langasta silmukoita pohjaksi, kutoisimme kauniita kuvioita kohti yhteisiä tavoitteita ja kompromisseja. Lopuksi vahvistaisimme näitä rauhan kielellä luotuja rakenteita kerros kerrokselta koko maailman ja ihmiskunnan suojaavaksi tyyneyden viltiksi, jonka alle rauha voi asettua asumaan pysyvästi.
Rauhan kielellä minä rakastan sinua. Rauhan kielellä löydän anteeksiannon ja suvaitsevaisuuden ihmisyyttä kohtaan. Rauhan kielellä me rakennamme huomista paremmaksi - yhdessä ja yksilöinä.
|
Avainsanat:
Rauha,
yhteistyö,
rakastan,
arvostava,
rakentava,
kommunikaatio
|
Sunnuntai 3.12.2023 klo 11.18
Talven valo luo elämään ja ajatuksiin syvyyttä. Kaunista mystistä hehkua, jota ei ole mahdollista tavoittaa kuin keskellä kaamosajan kauneinta ydintä. Talven valo on kuin timanteiksi tiivistynyttä elämän virtaa, joka ei ehkä itsessään säteile kovin kirkkaasti valoa mutta heijastaa rakkauden ja toivon hippusia sitäkin upeammin. Talven valossa on mahdollista tavoittaa syvä ja aito yhteys toisiimme. Uudenlainen arvostus elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Rakkauden virta, joka ei ole riippuvainen auringonpaisteesta eikä vehreyden määrästä. Talven ytimessä syvenevä rakkaus on ihmeellistä sisäistä lämpöä, luottamusta ja kiireetöntä kohtaamista ilman vaatimuksia tai suorittamista. Sisäistä loistoa, joka jatkuvasti laajenee ja syvenee kohdatessaan toisen samanlaisen.
Keskustellessani rakkaani kanssa syntyi jälleen uudenlainen sanoitus koko elämän kattavalle toivolle ja luottamukselle. Aluksi tuo sanoitus oli kuin visuaalinen kuva, jossa kaksi erilaista uniikkia energiavirtaa kohtaavat yhtä luonnollisesti kuin villi puro virtaa syvään metsälampeen. Ympärillä kaikki oleva - täydellinen luonnon ja valon tasapaino. Tyyni metsä ja elämän vapaa hengitys. Ja tämän visuaalisen kuvan kautta sukellan yhä syvemmälle sinuun. Sinun soluihisi, sinun soluhengitykseesi ja lopulta sinun dna kierteisiisi. Minä kosketan sinua hellästi ja tunnen tuon ainutkertaisen ihmisyyden dna:n sinussa, joka piirtyy jokaiseen päivään erilaiseksi ja eläväksi kuvaksi rakkaudesta ja toivosta.
Minä piirrän sinun dna:si sormillani sinun pintaasi. Luon ihollesi ainutlaatuisen kuvan siitä uskomattomasta kauneudesta, jonka näen sinussa ja joka virtaa meidän välillämme. Kuin puro virtaa metsälampeen ja sulautuu yhdeksi.
Talven valo on kuin revontulet yötaivaalla. Valoa ja eläviä sävyjä pimeydessä. Toivoa, joka lempeästi puhaltaa kuoleman pois maailmasta - meistä. Luonnon uinuessa syvässä talven horroksessa huomaan talven valon olevan täynnä näkymätöntä maagista elämää. Kristallisten valon hippujen tanssia, tyyntä syvää yhteyttä ja rakkautta vailla kiirettä tai pelkoa. Lempeää lempeä, sielujen dna:n kietoutumista toisiinsa ja sukeltamista syvälle toisiimme.
Tässä upeassa talven valossa minun on hyvä olla. Vain olla ja kellua yhteisessä kuplassamme.
|
Avainsanat:
valo,
rakkauden virta,
toivo,
luottamus
|
Tiistai 20.6.2023 klo 10.17
Koko tämä elämäsi on pyhitetty totuudelle, valolle ja rakkaudelle. Sinä uskot vahvasti elämään. Uskot hyvyyteen ja ihmisluonteen viisauteen kaikkien ihmisyyden näytelmien taustalla. Sinä olet tänä päivänäkin yhtä utelias ja uskalias kuin ollessasi lapsi.
Lapin kesä tuntuu minusta edelleen aivan maagiselta ja todelliselta arjen ihmeeltä. Aurinko ei ole laskenut kesäkuun alun jälkeen ja ulkoilu keskikesän valon eri sävyissä on kuin päivittäin muuttuva viihde-elämys. Lähes joka päivä huomaan uusia valon luomia taianomaisia maisemia eri vuorokauden aikoina. Ehkä kuitenkin konkreettisin havainto on ollut se, että ajan käsite menettää täysin merkityksensä keskikesällä ja keskitalvella, kun vuorokauden vaihtelua ei juurikaan huomaa muusta kuin ihmisten toiminnasta.
Luonnossa liikkuessa ei ole merkitystä sillä, aistiiko kesän valoisuutta keskellä päivää, aamu varhaisella vai yömyöhällä. Jokainen hetki ja sään vaihtelut luovat loputtomasti erilaisia ohi virtaavia upeita kokemuksia - mykistävää kauneutta sekä aina uusia valon ja äänimaailman kerroksia. Hetkiä, joita voin tallentaa sieluuni vain keskikesän ainutlaatuisina tunteina.
Kuluneella viikolla pysähdyin pohdiskelemaan sitä, millä tavoin syntymähetkemme vaikuttaa siihen, millaiseksi kasvamme tai miten suhtaudumme ympäröivään maailmaan. Enkä nyt viittaa tällä ajatuksella perinteisesti astrologiassa tarkasteltaviin vallitseviin energioihin tai planeettojen asemaan suhteessa toisiinsa syntymähtekellämme. Päädyin pohtimaan asiaa, kun näin aamukävelyllä tuoreen äidin työntämässä vauvanvaunuja läheisellä ulkoilureitillä ylpeyttä säteilevän tuoreen isoäidin eli oman äitinsä kanssa hiljalleen jutustellen. Pienokainen nukkui tyytyväisenä vaunuissa näiden kahden eri sukupolven äidin keskustellessa eleettömästi keskenään. Ympäröivä luonto loi äänimaailman, johon heidän pehmeä keskustelunsa hukkui. Linnut lauloivat ja metsä huokaili uuden aamun sarastaessa sekä alkukesän kasvukauden kohistessa. Kesäaamun vehreä tuoksu oli suorastaan huumaava.
Pysähdyin miettimään sitä, ettei tuo pieni vastasyntynyt ole elämänsä ensi hetkinä vielä nähnyt auringon laskevan ja että hänen elämänsä vallitsevassa todellisuudessaan on aina ollut päivä ja valoisaa. Että tuo keskikesän lapsi on viimeksi kokenut hämärää tai pimeyttä äitinsä kohdussa kelluessaan. Ajatus oli järisyttävä. Vastasyntynyt pienokainen ei vielä ole kovin paljoa valveilla ja aistii kenties vain hämärästi elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Mutta millaisen muutoksen tuo pieni ihminen saakaan kokea täällä pohjoisessa eläessään, kun kuukaudet kuluvat ja vuosi kääntyy kohti talvikauden kaamosta!
Määrittääköhän tuo kokonaisvaltainen ympäröivän maailman muutos jollakin tavoin hänen käsitystään ihmisyydestä tai koko fyysisestä todellisuudesta? Onko tuon pienen ihmisolennon kokemus ensimmäisistä elinvuosistaan jotenkin erilainen kuin sellaisen pienokaisen, joka on syntynyt tähän ihmisyyden maailmaan syvimmässä keskitalven pimeydessä? Millainen vaikutus mahtaa olla yksilön maailmankuvaan sillä kokeeko ensimmäisinä elinhetkinään siirtyvänsä valosta kohti loputonta pimeyttä vai päin vastoin? Pohdin myös sitä, että luoko keskitalvella syntyneen lapsen ensimmäisen elinvuoden kokemus siirtymästä pimeydestä kohti valoa jotenkin vahvemman perustan toivolle ja uskolle paremmasta huomisesta? Vai saako tuo keskikesällä syntynyt valon lapsi jo syntyessään vahvemman muiston valosta tai luonnon ja fyysisen maailman valtavasta elinvoimasta?
Olen itse syntynyt aivan alkuvuodesta - kaamosajan juuri käännyttyä kohti kevättä ja kesää. Tiedän olleeni jo pienenä erittäin hyvä nukkumaan ja viihtynyt aina hiljaisuudessa. Olen myös mielestäni aina kokenut talviajan itselleni jotenkin tutummaksi kuin muut vuodenajat - vaikkei muissakaan vuodenajoissa mitään vikaa ole :) Rakastan lumisen luonnon hiljaisuutta ja kääriytymistä lämpimiin talvivaatteisiin. En myöskään koe pimeää kaamosaikaa mitenkään pelottavana tai ahdistavana - vaan oikeastaan päin vastoin. Kaamosaika ja keskitalven pimeät kuukaudet ovat minulle luonnollista aikaa levätä, ladata itseäni ja luovuuttani. Koen myös, että kaamosaika on jollakin tavoin paineettomampaaja tyynempää - aikaa, joka sallii tällaisen introvertin ihmisen ehkä vapaammin olla omissa oloissaan kuin muulloin. Keskikesän valon taas koen jotenkin kuluttavana tai jopa vähän uuvuttavana, vaikka nautinkin hurjasti kesäajan taianomaisesta valosta, energiasta ja luonnon monimuotoisuudesta kesäisin.
Jäin siis pohtimaan, että kokeekohan keskikesän aikaan täällä pohjoisessa syntynyt lapsi asian juuri päinvastoin? Kokeeko hän kaamosajan pimeyden itselleen haastavampana ajanjaksona tai kenties itselleen jollakin tavoin luontevampana olotilana ympärivuorokautisen valoisuuden? Kokeeko valon lapsi kesäajan toimeliaisuuden ja suorastaan ylitsepursuavan kesän äänimaiseman tilana, joka on se hänelle vallitseva normaali? Onkohan kesällä syntynyt lapsi jollakin tavoin enemmän ulospäin suuntautunut vain, koska suomalainen yhteiskunta on aktiivisimmillaan aina juhannuksen alla ja ylipäätään kesäaikaan? Onko hänelle luonnollisempi tila sellainen, jossa ympäröivä maailma on täynnä virtaa, musiikkia, tapahtumia ja juhlimista? Tiedän toki, etteivät ihmisyydessä ilmentyvät luonteen ominaisuudet ole tietenkään koskaan näin mustavalkoisia mutta voisiko kuitenkin syntymähetkeen liittyvällä vuodenajalla - erityisesti lähelle talvi- tai kesäpäivän seisauksia ajoittuen - olla jotakin vaikutusta siihen millaisia olemme? Tai siihen millaisina tämän maailman ja ihmisyyden koemme?
Toisaalta pohdin sitäkin, että miksiköhän tällaisena kaamosajan lapsena koen viihtyväni erityisen hyvin juuri yöttömän yön aikoihin syntyneiden sielujen kanssa. Jostain syystä elämääni on siunaantunut useampikin minulle hyvin rakas ja läheinen ihminen, jotka ovat syntyneet juuri vastakkaiseen vuodenaikaan kuin itse olen. Ehkä tasapainotamme toisiamme sopivasti tai kenties luomme yhdessä ollessamme jotakin yhteistä rauhaa ja tasapainoa maailmankaikkeuteen. Olen kokenut elämäni aikana, että olen oppinut eniten juuri näiden sielujen kautta, jotka ovat keskikesän valon aikaan tänne syntyneitä. Koen myös oloni poikkeuksellisen luontevaksi ja seesteiseksi heidän seurassaan. Nämä samaiset ihmissuhteet ovat myös olleet välillä hyvin haastavia ja ehkäpä juuri siksi nämä rakkaat sielut sekä kohtaamiset ovat olleet niin opettavaisia ja tärkeitä elämässäni. Koen, että talven ja kesän sielujen välillä vallitsee luonnostaan jokin mystinen tasapaino - kuin tunnistamme sisäsyntyisesti toistemme lähtökohdat ihmisyydessä ja hyväksyisimme toinen toisemme sellaisina kuin olemme. Ikään kuin olisimme saman kolikon kaksi eri puoliskoa - täysin erilaiset mutta kuitenkin yhtä ja samaa kolikkoa.
Mutta palaan vielä hetkeksi tuohon aamukävelyllä kohtaamaani vastasyntyneeseen valon lapseen. Mietin, että mitenköhän sinä mahdat tätä maailmaa havainnoida aivan äskettäin tänne ihmisyyteen saapuneena? Millainen upea sielu sinä mahdat olla elämäsi alkutaipaleella? Oletko utelias ja toimelias pieni olento, koska kesän elämää pursuava luonto kutsuu sinua tutkimaan maailmaa heti, kun se vain on mahdollista? Onko katseesi luottavainen ja rohkea vain, koska valo ympäröi maailmassa kaikkea olevaa näinä ensimmäisinä elinkuukausinasi? Keräätkö kenties itseesi kaiken mahdollisen valon ja ilon hippuset näinä kesäkuukausina, jotta kaamosajan pimeys ei tuntuisi sinusta syksyn tullen niin loputtomalta? Vaikka en tunne sinua, päätän ajattella sinua suurella lämmöllä ja rakkaudella. Toivon elämääsi turvallisia kokemuksia, huoletonta leikkiä sekä sinua arvostavia ja sinusta välittäviä turvallisia aikuisia. Maailmankaikkeuden valo ja viisaus olkoon turvanasi tällä ihmisyyden matkalla.
Mietin myös sinua aikuinen valon lapsi. Ajattelen sitä, miten monella tavoin olet avoinna elämän ihmeille, maailmankaikkeuden eri ulottuvuuksille. Arvostan suuresti toimeliaisuuttasi, uskoasi parempaan tulevaan sekä taistelutahtoasi oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta. Valon lapsena sinä yhä näet usein kaikissa asioissa pintaa syvemmälle, pyrit korjaamaan vääryydet ja teet valollasi näkyväksi kaikki totuutta vääristelevät ihmisyyden valheet. Sinä olet totuuden suojelija ja oikeuden puolustaja. Olet sitten syntynyt tänne ihmisyyteen urheaksi ritariksi tai kauniiksi sankarittareksi, sinä luot muutosta parempaan huomiseen.
Koko tämä elämäsi on pyhitetty totuudelle, valolle ja rakkaudelle. Sinä uskot vahvasti elämään. Uskot hyvyyteen ja ihmisluonteen viisauteen kaikkien ihmisyyden näytelmien taustalla. Sinä olet tänä päivänäkin yhtä utelias ja uskalias kuin ollessasi lapsi. Olet säilyttänyt olemuksessasi lapsenkaltaisen kyvyn etsiä ja tutkia aina uusia näkökulmia. Olet yöttömän yön moniulotteinen muutosvoima, joka pystyy mihin vain. Keskikesän valo on yhä vahvasti osa sinua jokaisena elämäsi päivänä. Kannat myös suurta vastuuta siitä, millaisiin asioihin ja tavoitteisiin päätät tuon pienen ydinvomalan verran valoasi suunnata. Sinun sisäinen voimasi ja vahvuutesi on muutos sekä uuden suunnan luominen. Olet edelleen jossain pinnan alla se sama pienokainen, joka kerran nukkui tyytyväisenä vaunuissaan kesäaamun kauneudessa. Sinä olet valon lapsi, joka on imenyt itseensä yöttömön yön loputtoman elämänvoiman ja suorastaan maagisen kyvyn luoda uutta. Tämä kesän taika vallitsee sinussa aivan elämäsi alkumetreistä lähtien aina vanhuuteen saakka - läpi koko tämän elämän. Sinä olet valon lapsi ja olen kiitollinen sinusta <3
|
Avainsanat:
yötön yö,
kesä,
valo,
muutosvoima,
elämän voima,
rakkaus,
luonto
|
Sunnuntai 16.4.2023 klo 15.14
Minussa vallitsevat nämä kaksi erilaista puolta: kokeilunhaluinen peloton luovuus ja analysoiva turvallisuushakuinen järjen ääni. Syvällinen totuus ja hillitön höpsö. Kevät ja syksy. Molemmat puolet ovat yhtälailla osa minua ja sallin niiden olla.
Luovuuteni on ollut sikeästi talviunilla jo lähes puoli vuotta. Olen hetkittäin potenut jonkinlaista hämmennystä ja jopa huonoa omatuntoa siitä, ettei intoni kirjoittamiseen ole palautunut edes kevätauringon lämmössä. Menneiden kuukausien oppijakso elämässäni on ollut täydellinen antautuminen muutokselle, toipumiselle sekä elämän vastaanottamiselle yksi hetki kerrallaan. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan on tuntunut siltä, ettei ole mitään merkitystä sillä jatkanko koskaan enää kirjoittamista, työuraani tai edes tätä matkaani henkisen kasvun tiellä. On ollut vain kukin hetki ja olemisen vapaus. Olen löytänyt jonkin uudenlaisen tien läsnäoloon omassa itsessäni ja tyyneyteen sielussa. Enkä tarkoita nyt sitä, että olisin luovuttanut tai ollut poikkeuksellisen syvissä vesissä itseni kanssa - vaan sitä, että olen vain antanutunut jollekin kokonaan uudelle ja tuntemattomalle vaiheelle elämässäni. Päästänyt irti minuudestani ja antautunut Elämälle.
Tänään havahduin ajattelemaan sitä, millä tavoin luovuus ja sen tuotokset elämässäni ovat aiemmin ilmentyneet. Kirjoittaminen on ollut minulle aina se luontevin kanava itseilmaisuun ja sellaistenkin asioiden sanoittamiseen, jotka tuntuvat elämässä haastavilta tai itselleni kipeiltä. Olen kirjoittanut koko elämäni, aivan lapsuudesta saakka. Itselleni sekä muille esimerkiksi kirjeiden ja pöytälaatikkoon jääneiden luonnosten muodossa sekä välillä avoimesti ja ajatuksiani jakaen koko ihmisyyden kirjolle. Olen ollut sanojen maalari ja toisaalta siitä syystä myös sanallisen ilmaisun vanki. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että jokin osa itsestäni vaatii etsimään uusia väyliä luovuuden virralle. Uskaltamaan enemmän.
Kevät on antautumisen aikaa ja hyvä hetki etsiä uutta kasvua sekä kääntää katse rohkeasti muutosta kohti. Haluan toivottaa tervetulleeksi kaikki mahdolliset minuutta ja sieluani ravitsevat asiat ja vain antautua muutokselle. Antaudun sinulle, ykseydelle ja kaikille uusille luovuuden mahdollisuuksille. Kevät on rohkeiden päätösten ja uskalluksen aikaa. Auringon paljastamaa avoimuutta ja heräävän lämmön aikaa. Valon valtakuntaa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Minulle kevät on tuonut tullessaan jollakin selittämättömällä tavalla uuden ja aiempaa rohkeamman katseen koko elämään. Uudenlaisen rakkaudellisen kukoistuksen, jollaiselle en oikein löydä sanoja. Tunteiden pirskahtelevan vapauden, elämän intohimon ja hulluuden. Ilon ja vapauden tunteen, jonka voi tavoittaa vaikkapa makaamalla keväisessä metsässä kostealla sammalmättäällä - kuunnellen luonnon estotonta meteliä, vetäen keuhkot täyteen pohjoisen puhdasta ilmaa ja upeaa metsän tuoksua. Nauttien sinisestä taivaan kannesta, auringon säteistä ja rakkauden huumasta. Tunteen, joka saa polttoaineensa hellästä kosketuksesta, nautinnosta ja vapaudesta. Yhteydestä olevaan. Vapaudesta olla minä ilman rajoja tai tavoitteita. Määrittämättä ja sallien itseni olla juuri sellainen kuin olen. Ja sallien myös sinun olla juuri sellainen kuin olet. Täydellinen.
Ehkä tämä uudenlainen luovuuteni alkulähde on kuin mykistävän kaunis saari, jonne mikään maallinen tai fyysinen murhe ei ulotu. Kauneuden ja tuntemattomien uusien mahdollisuuksien salainen lähde. Pulppuava ja ehtymätön elämän voima. Täydellisen vakaa ja tasapainoinen yhteytemme, jossa kaikki olemassaolon eri tasot tanssivat läpikuultavina ja puhtaimmillaan auringon valon koskettaessa näistä tasoista jokaista. Saaden kaikki olevaisuuden eri ulottuvuudet sulautumaan yhdeksi. Kuin olisimme yhtäaikaa absoluuttisen maadottuneita ja kevättulvien tavoin hurjasti virtaavia luovuuden jokia. Rakkauden ja luovuuden virtaus tuntuu minussa sellaiselta kuin kaksi eriväristä kuohuvaa jokea kohtaisi yhdessä valtavassa vesipyörteessä ja loisi jotakin kokonaan uutta sekä ainutlaatuista. Puhdistaisi mennessään kaiken tarpeettoman: menneen ja tulevan. Hukuttaisi alleen kaikki mahdolliset epäilykset ja järjen äänen. Loisi meidät uudeksi.
Minussa vallitsevat nämä kaksi erilaista puolta: kokeilunhaluinen peloton luovuus ja analysoiva turvallisuushakuinen järjen ääni. Syvällinen totuus ja hillitön höpsö. Kevät ja syksy. Molemmat puolet ovat yhtälailla osa minua ja sallin niiden olla. Molemmissa näissä puolissani vallitsee rakkaus ja pyrkimys merkitykselliseen vuorovaikutukseen. Koen, että rakkaus ei ole vain tunne vaan myös aktiivista kommunikaatiota, sitoutumista ja toimintaa. Pyrkimystä hyvään ja kykyä tehdä valintoja. Halua kuunnella itseään kokonaisena ja havainnoida olemisen kaikkia eri puolia. Pelottomuutta, yhteyttä ja ymmärrystä. Myötätuntoa. Siitä on ihmisyyden kevät tehty ja näistä ainesosista myös rakkaus saa voimansa.
Minun luovuuteni alkulähde on ehkä löytynyt tuolta mystiseltä saarelta. Siitä olotilasta, ettei tarvitse säilyttää mitään mennyttä eikä etsiä mitään tulevaa. Antautumisen olotilasta, jonka olen tavoittanut itsessäni uudenlaisen luottamuksen ja turvallisuuden tunteen löytymisen kautta - olotilasta, jossa ei tarvitse olla mitään. Ideat virtaavat tyhjiössäkin ja mitä vähemmän on fyysisen elämän painetta, sitä voimakkaampaa voi olla myös vapaa virtaus kohti jotakin uutta. Tämä taitaa päteä myös monella muullakin elämän alueella kuin vain tuotteliaisuudessa tai luovuudessa :)
Toisaalta rohkea luovuus on mahtava voimavara ihan kaikilla ihmisyyden osa-alueilla. Olen tavoittanut tämän jonkinlaisen luovuuden alkulähteen ja tunteen koko elämäni kattavasta uuden alusta varmasti sen myötä, että olen vihdoin tehnyt valinnan herätä pitkiltä talviuniltani sekä myös siksi, että en aseta mitään odotuksia näille luovuuden uusille muodoille. En itselleni, elämälleni tai mahdollisille luovuuden päämäärille. Koska on kevät, nautin vain tästä siementen kylvämisestä tuoreeseen multaan ja voin jäädä uteliaana odottamaan, millaisia kukkia tai muita kasveja noista luovuuden siemenistä alkaa kehittyä. Iloitsen niistä jokaisesta ja annan ajan näyttää.
|
Avainsanat:
luovuus,
kevät,
rakkaus,
vapaus,
antautunut,
antautumisen aika
|
Tiistai 18.10.2022 klo 18.27
Kävelen usein aamuisin pitkään, jos siihen vain on mahdollisuus. Rakastan kiireettömiä aamuja ja sitä tunnetta, että heti herättyäni tavoitan sen tunteen ja tilan, jossa on vain tämä hetki. Pyhä aamun hetki ja täydellinen rauha. Tänään koin aiempaa vahvemmin tuon sisäisen rauhan tilan ja tuntui kuin koko tuo aamukävelyni olisi tänään ollut jonkinlainen rukous rauhalle ja tasapainolle. Virtaavat sanat olevassa - ilman muotoa tai tietoista ajattelua. Kauniit sanat virtasivat minussa ja niiden kautta sulauduin osaksi maata, ilmaa, vettä ja aurinkoa. Kaikkea olevaa.
Minä kiitän Äiti maata kalliosta, maan muodoista ja jokaisesta maahan pudonneesta keltaisesta lehdestä. Pakkasen rapeuttamasta nurmesta. Kiitän luontoa kaikesta kasvusta, hedelmällisyydestä ja kauneudesta sekä siitä sitkeydestä, jolla jokainen kasvi ja eläin selviytyy elämästä kuolemaan tässä maailmassa. Kiitän ravinteikkaasta maaperästä, rouheasta sorasta ja kaatuneesta puusta joen rannassa. Me yhdessä olemme virtaava voima ja hengitämme samaa ilmaa luonnollisessa tasapainossa. Me olemme rauha ja tasapaino.
Minä katson yläpuolellani siintävää taivasta, sen kuulautta ja värien hempeää tanssia. Olen kiitollinen vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyistä, jotka verhoavat taivaan kantta. Minä kiitän ilmasta, jota hengitän. Kiitän ympärilläni virtaavaa ilmaa siitä, että se kannattelee taivaalla joen yllä lentävää joutsenta. Kiitän kaikeutta tuulesta, joka juuri tänään on niin lempeä ja lähes tyyni. Tasapainoinen ja täynnä luonnon voimien tyyneyttä vain olla. Näkymätön valtava olemisen voima. Tunnen, miten maa ja taivas ovat yhtä juuri tässä hetkessä. Me yhdessä olemme rauha ja tasapaino.
Minä kiitän joessa hiljalleen virtaavaa vettä ja sen taivaan värejä peilaavaa pintaa. Kiitän veden elementtiä siitä, miten se mahdollistaa koko luonnolle ja meille jokaiselle elämän täällä maan päällä. Kiitän puhdasta vettä siitä, että se ravitsee meitä jokaista ja luo kiertokulullaan täydellisen tasapainon olevalle. Katson joen rauhaa ja siitä huokuvaa äärettömyyttä. Kykyä olla monessa eri olomuodossa ja virrata vapaasti juuri tässä hetkessä. Minä olen tämä rauha, vapaus ja tasapaino. Me olemme veden lailla monimuotoisia ja silti olemme kaikki yhtä samaa ykseyttä. Me olemme rauha ja tasapaino.
Katson nousevaa aurinkoa taivaanrannassa. Miten täydellisesti nämä kaikki elementit yhtyvät toisiinsa juuri tässä hetkessä. Kiitän aurinkoa sen lempeästä valosta ja lämmöstä maapallolle. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen lämmön, tuulten, sateiden, auringonpaisteen ja erilaisten vuodenaikojen luonnollisesta tasapainosta. Kiitän kaikkeutta tulesta ja valosta, jotka myös ovat elämän edellytyksiä ihmisyydessä. Hiljennyn katsomaan, miten nouseva aurinko värjää säteillään maiseman yhä syvemmän oranssiksi. Miten tuo ihmeellinen valo luo maagisia ja ainutlaatuisia sävyjä yhtyessään veden sekä ilmakehän kanssa. Minä yhdyn olevaan juuri tässä hetkessä ja kiitän siitä, miten nämä kaikki luonnon voimat ovat läsnä kaikkialla. Miten tämä virtaus on niin täydellisessä tasapainossa ja luonnollisessa sopusoinnussa kaikkeen olevaan. Minä olen yhtä virtaavaa olevaa. Me olemme rauha ja tasapaino.
Me olemme elämän soluhengitys. Me olemme valoa ja kauneutta - ja hengitämme samaa olevaa.
Me olemme rauha. Me olemme tasapaino. Me olemme ykseys.
|
Avainsanat:
aamu,
rauha,
tyyni,
tasapaino,
luonto,
kiitollisuus,
virtaus,
kiireettömiä aamuja
|
Sunnuntai 9.10.2022 klo 14.08
"Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa."
Pysähdyin miettimään, miksi olen niin vahvasti vakuuttunut siitä, että olen tullut pohjoiseen jäädäkseni. Etten koe pienintäkään tarvetta palata mihinkään toisaalle, vaan täällä ja juuri tässä minulla on hyvä. On helppoa todeta, että juuri täällä koen tavoittaneeni jotakin sellaista syvää rauhan tunnetta, jota en ole kokenut elämässäni pitkään aikaan.
Todellinen oivallus liittyy kuitenkin siihen, että minun tulisi tehdä jonkinlainen sisäinen aikamatka taaksepäin itseeni ja etsiä vastauksia siihen, milloin tai miksi olen tuon rauhan tunteen kadottanut. Milloin viimeksi tunsin itseni yhtä tasapainoiseksi ja tyyneksi kuin nyt ja mistä asioista tuo kokemus oikeastaan syntyy? Kulkemalla sisäistä aikamatkaa taaksepäin saattaisin löytää vastauksia myös siihen, millaisten elämänkokemusten kautta olen tuon sisäisen rauhan menettänyt. Millainen polku oikeastaan on johtanut siihen, että olen vähitellen kadottanut yhteyden itseeni? Ja miksi minusta tuntuu, että täällä pohjoisessa asuessa tuo yhteys on jälleen löytynyt ihan ilman ponnisteluja tai etsimistä?
Arvelen, ettei rauhan tai tasapainon tunteen katoamisessa ole kyse mistään yksittäisestä elämää mullistavasta tapahtumasta, vaan pikemminkin kokonaisista elämänvaiheista ja useista eri kokemuksista. Ehkä täällä fyysisesti kaukana kaikesta olen täysin huomaamattani saanut sopivaa etäisyyttä myös menneisiin kokemuksiin ja niiden tunnejäämiin mieleni sopukoissa. Olen löytänyt tien takaisin Nyt -hetkeen.
Olen myös koettanut sanoittaa itselleni, mistä tämä nykyinen rauhan tunne oikeastaan syntyy. Onko rauhan tunne minulle synonyymi elämän hitaudelle vai luoko vahvempi yhteys luontoon juuret tälle kokemalleni rauhan tunteelle? Syntyykö rauhan kokemus minulle yksinkertaisesti riittävästä omasta tilasta ja vapaudesta hengittää - siitä tunteesta, että olen löytänyt vapauden elää omilla ehdoillani ja määritellä itse oman elämäni palaset.
Rauhan, surun ja yksinäisyyden liitto
Tähän samaan tunteiden maljaan rauhan tunteen kanssa minun sisäisessä tunne -kirjastossani asettuu myös jokin epämääräinen tunne surusta ilman varsinaista syytä ja ajoittainen yksinäisyyden tunne. Koen, että kyseessä on selkeästi useampi erillinen tunne, jotka ovat vain tiiviisti kietoutuneet toisiinsa. Rauhan, surun ja yksinäisyyden eriskummallinen liitto. Koen tämän tunteiden symbioosin erikoiseksi siksi, että olen aina ajatellut, etteivät rauha ja suru kulje yleensä käsi kädessä. Yksinäisyys ja suru ehkä seuraavat ajoittain toisiaan mutta eivät nekään välttämättä. En voi esimerkiksi sanoa, että kokisin surua vain siksi, että koen joskus yksinäisyyttä. Ajattelen, että yksinäisyydessä on paljon myös vapauden, tyyneyden ja paineettomuuden sävyjä. Sellaisia aidosti positiivisiakin puolia, jotka ehkä enemmänkin lisäävät sisäistä rauhaa ja häivyttävät osaltaan surun tunteita.
Mistä tämä koko tämän vuoden kestänyt surun tunne sitten oikeastaan syntyy ja onko sillä yhteisiä juuria rauhan tai yksinäisyyden tunteiden kanssa? Mikä lopulta ylläpitää kokemusta yksinäisyydestä tai ruokkii surun tunteiden voimaa ja syvyyttä? Haluaisin löytää juurisyyt näille samassa maljassa lepääville tunteilleni, jotta löytäisin myös polun vapautua tunnekahleista, joiden vangiksi koen ajoittain jääväni.
Ajattelen myös siten, ettei mikään havaittu tai tunnistettu tunne ole pahasta, vaan oikeastaan hyvä asia. Ja että kaikenlaisten tunteiden (myös esimerkiksi vihan, surun, pelon ja epävarmuuden tunteiden) kautta voin oppia itsestäni uusia puolia, avata solmuja sisimmässäni ja oivaltaa aina jotakin uutta.
Elämän syksy - kuoleman kevät
Olen useasti pohtinut myös sitä vahvistuvatko nuo kokemani sisäinen tyyneys, rauha tai suru elämän syksyn lähestymisestä - kasvavatko nuo sisäiset tunteet ikääntymisen edetessä ja siitä ajatuksesta, että koen olevani valmis kuolemaan, jos niin olisi tarkoitus.
Koen ikääntymisen olevan kuin parvekkeellani yhä sinnittelevä kesäkukka, jonka syksyn viileät illat ovat saaneet muuttumaan yhä vain kauniimmaksi, syvän punertavaksi ja kukkimaan enemmän kuin koskaan. Elämän syksy saa kukan tuottamaan viimeisinä hetkinään aivan uudenlaisia sävyjä ja ainutlaatuista kauneutta. Kuin kuoleman lähestyessä myös luonnossa luovuus ja hedelmällisyys lisääntyisivät aivan uusilla tasoilla.
Ehkäpä elämän syksy onkin lohdullisemmin ajatellen kuoleman kevät - lopun äärellä annamme itsestämme kaiken, mitä on jäljellä. Saamme mahdollisuuden luopua inhimillisestä kuoleman pelosta, jonka väistyminen saa sisäisen valomme säteilemään yhä vapaammin ja luonnon voimien ohjaamana. Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa.
Koen ajoittain selittämättömällä tavalla myös, että olen jo täysin ”palvellut” - valmis irrottautumaan ihmisyyden näytelmistä ja ettei minulla ole enää mitään annettavaa tälle elämälle tai ihmisyydelle. Yhä vahvemmin minusta on tämän kuluneen vuoden aikana tuntunut siltä, että olen aivan kaikkeni antanut ja olisin jo valmis siirtymään eteenpäin. En vain tiedä, mitä minulle tuo ”eteenpäin” merkitsee juuri tässä hetkessä. Tarkoittaako se kenties jotakin seuraavaa elämänvaihetta, uutta elämäntehtävää, kokonaan uutta elämää vai kenties siirtymistä johonkin seuraavaan henkiseen kasvun vaiheeseen? Vaiko jotakin näiden kaikkien yhdistelmää?
Ehkäpä ihmisyyden hienous onkin juuri siinä, että ymmärrys ja yksilön näkökenttä laajenevat vain vähitellen. Näemme eteenpäin vain juuri sen verran kuin on tarkoitus. Usein on oikeastaan siunaus, ettemme tiedä kaikkea kerralla ja joudumme silti kulkemaan eteenpäin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän epätietoisuudessa.
Itselläni tuo eteenpäin siirtymisen tunne on vahvistunut niin voimalliseksi, että tiedän jo varmuudella muutoksia olevan edessä. Mitä kaikkea nuo muutokset sitten konkreettisesti tuovat tullessaan, sitä voin nyt tästä sisäisestä rauhan tilasta käsin seurailla melko tyynesti. Antaudun muutokselle ilman pelkoa ja mistään vanhasta tarpeettomasti kiinni pitämättä. Ilman sääliä ja pidättelyä kuten syksyn myötä kukkimaan villiintynyt kesäkukkani.
|
Avainsanat:
rauha,
tyyneys,
suru,
yksinäisyys,
ikääntyminen,
kuolema,
syksy
|
Sunnuntai 1.5.2022 klo 18.40
Olen koko alkuvuoden arponut sisäisesti julkaisenko koskaan tätä kirjoitusta. Olen nämä sanat ja ajatukset kirjoittanut itselleni helmikuun puolivälin tienoolla, hiukan ennen kuin ihmiskunnan tuntema Eurooppalaisen rauhan ja sivistyneisyyden illuusio särkyi. Noin paria viikkoa ennen siirtymistä rauhan ajasta kohti epävakautta ja uutta sodan aikakautta. Jo viime vuoden lopusta lähtien olen tuntenut joka viikko kasvaneen vastakkainasettelun energiataoilla ja jännitteiden voimistumisen. Ensin helmikuun alusta lähtien minut valtasi hämmentävällä voimalla tunne, että olen epäonnistunut elämäntehtävässäni. Että me kaikki olemme kollektiivisesti epäonnistuneet rauhan ja tasapainon ylläpitämisen tehtävässämme. Koin suurta selittämätöntä surua ja tuntui kuin koko alkuvuosi tuosta tunteesta johtuen olisi kulunut jotenkin sumussa. Olin hämmentynyt kaiken sen kasvavan paineen ja uhkaavien myrskypilvien alla etsien sydämestäni tiiviisti ja jatkuvasti valoa, rauhaa ja tasapainoa, josta koetin olla kiitollinen. Löytää sisimmästäni sitä hyvää, johon valitsen uskoa. Tunsin, miten valo ja värähteet kohosivat ja kykenin yhä palaamaan rakkauteen ja valoon.
Hiukan ennen helmikuun puoliväliä kaikki muuttui. Paine hellitti ja tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi "nostanut kädet pystyyn" ja antautunut väistämättömälle. Kuin maailmassa olisi yhtäkkiä vallinnut jokin uusi erilainen voima-aalto, joka olisi antautunut vääjäämättä lähestyvälle suurmyrskylle. Päättänyt, että nyt on aika hellittää ja antaa ihmiskunnan suistua kohti jotakin ennalta päätettyä muutosta. Mielen tasolla ja sisimmässäni etsin selitystä tälle hämmentävälle tunteelle. Tuolloin arvelin, että ehkä liian moni valonkantaja oli alkanut suunnata energiaansa erilaisiin taisteluihin, antautunut harhojen ja vastakkainasettelun vahvistamiselle. Ja niin harva oli enää jäljellä luomassa ja ylläpitämässä tasapainoa ja rauhaa. Kuin rakkauden ja rauhan kutsu olisi kaikunut kuuroille korville ja tyhjyydelle. Liian harva oli enää hiljentymässä sen äärelle, jolla on ajattomuudessa ja kaikkeuden ytimessä merkitystä. Kadottanut sydämestään rauhan ja suunnan kohti rakkautta.
Tuon hetken jälkeen painostavat voimat äkisti hellittivät ja huomasin olevani kuoleman väsynyt. Kuin menneet kuukaudet olisivat imeneet minusta kaiken voiman ja elämän ilon. Tuntui, että olisin kannatellut useiden kuukausien ajan valtavaa painetta ja painoa tietämättä, mikä tuo massiivinen möykky oli. Muutos ja ero aiempaan energiatilaan oli dramaattinen. Yhtäkkiä lasi särkyi ja kaikki tuo kuukausia vallinnut paine, vastakkainasettelu, tuhon ja ahneuden puristava virtaus vain syöksyi kerralla ilmakehäämme. Tiedän kuulostavani ehkä sekavalta ja ylidramaattiseltakin mutta tuossa hetkessä minusta tuntui kuin itse jumala tai maailmakaikkeuden suurimmat voimat olisivat antautuneet jonkin väistämättömän edessä. Ja muutoksen myrskytuuli virtasi ihmiskunnan ylle kuin tsunami, jonka voimalle pieni ihminen ei enää mahtanut mitään. Jotakin, joka oli välttämätöntä alkoi tuolla hetkellä tapahtua. Tässä ajassa, fyysisessä maailmassa ja meidän jokaisen elämissä.
Meni muutama päivä tuosta eteenpäin siten, että koin olevani lopen uupunut ja ikäänkuin istuvani jossakin pienellä saarella tuon valtavan myrskyn silmässä. Katselin edessäni valtavaa tuhoa ja kuolemaa. Katselin heitä, jotka olivat epäuskon vallassa eivätkä ymmärtäneet mitä ja miksi ihmiskunnassa tällaista tapahtuu. Tunsin sisimmässäni, miten moni ei vielä pitkään aikaan tunne sitä vapauden ja ykseyden aaltoa, joka pian seuraa tätä kauheuden tsunamia. Katselin kauhusta vääristyneitä ihmishahmoja ja pelon värittämiä kasvoja, joiden iholla ei vielä tuntunut sitä puhdistavaa virtaa, joka lopulta tuo tasapainon ja uuden kestävämmän pohjan rauhalle tämän jo vuosikausia kestäneen jännitteen tilalle. Tuossa hetkessä minä istuin pienellä saarella ja vuodatin kyyneleitä, koska tunsin niin syvästi sielussani, että tämä muutos olisi voinut olla lempeämpi - vähemmän tuhoisa. Tunsin kehossani maailmankaikkeuden surun ja lukemattomien ihmisten pelot, joita tämä brutaali myrsky tulee nostamaan pintaan. Istuin saarella ja vain kuuntelin hiljaisuutta kuin olisin istunut oudon suurmyrskyn silmässä. Tyhjyyden pisteessä, jonka ympärillä kaikki mennyt ja tuleva sekottuivat ympärilläni valtavaksi pyörremyrskyksi. Tuhovoimaksi, jollaista ei ole aikoihin nähty.
Koin olevani tavattoman vanha ja aivan kaikkeni antanut. Omituisella tavalla koin myös olevani yksinäisempi kuin koskaan. Kuin minusta olisi tuolla saarella istuessani ollut jäljellä vain tyhjä ja tarpeeton kuori, joka oli jäänyt jäljelle jonkin kokonaan uuden myötä. Tunne oli jotenkin sen kaltainen kuin olisin juuri synnyttänyt tämän kaamean sodan tai ponnistanut kuukausien ajan ulos tätä julmaa muutosta sekä sen myötä syntyvää uutta voimaa. Kenties toiminut energiakanavana jollekin, jolle minulla ei ole nimeä eikä muotoa. Synnyttänyt tien, jolla ihmiskunta nyt on. Tiedän tämän kaiken kuulostavan kovin oudolta ja siksi yhä epäröin näiden kokemusten jakamista.
Ja - tämä kokemukseni siis ajoittui kokonaisuudessan viime vuoden lopusta noin helmikuun puoliväliä edeltävään aikaan. Koin nuo kaikki tunteeni, ajatukseni ja koko tämän kokemuksen hurjan hämmentävänä ja kirjoittelin kaikkea kokemaani itselleni ylös, koska tuntemukset olivat niin voimallisia ja näkemäni kauheudet niin selkeitä. En vielä tuolloin tiennyt mielen tai ihmisyyden tasolla mitä oikeastaan koin, mitä nämä näkemäni asiat tai kokemani muutoksen pyörre oikeastaan merkitsivät - en ennen kuin vasta helmikuun 24. päivän jälkeen, jolloin koko maailman silmille lävähti tämä muutoksen tila ja ns. uusi Euroopan ajanlaskun hetki. Olen nyt melkein kolme kuukautta maistellut kaikkea kokemaani ja pohtinut sitä, mitä merkitystä näillä ennakkomerkeillä tai kokemuksillani on. Tuntuu toisaalta, ettei yhtään mitään. Että koko alkuvuosi on ollut yhtä tyhjän kanssa. Vienyt vain voimat ja antanut näkymän siihen, mikä on vääjämätöntäv. Sitten tulin ajatelleeksi sitä, miten olen elänyt ja kokenut elämääni tämän helmikuun jälkeen. Kun niin moni on kauhistellut maailman tilaa ja hirveyksiä, joiden uhreina ovat viattomat tavalliset kansalaiset. Havahduin huomaamaan, että minun on ollut jotenkin helpompi hyväksyä tämä kaikki karmeus, sen uhrit ja sen seuraukset, koska minulla on ollut jossakin syvemmällä tasolla tietoisuus, että tämä kaikki on välttämätöntä ja että tämä tie tuo mukanaan lopulta uuden rauhanajan. Kestävämmän maailman ja valoisamman ihmiskunnan järjestyksen.
On ollut helpompi luottaa siihen, että myös pimeyden aikojen jälkeen aurinko lopulta nousee ja valaisee maan. Kevät saapuu ja muutoksen tuuli sen myötä puhaltaa pois kaiken tarpeettoman ja vanhan. Maailmankaikkeuden kevät tuo ensin tullessaan myrskyn ja sateita mutta niiden kautta uusi maaperä saa voimaa ja ravinteita. Tuo kokemani hetki oli vain ajallisesti lyhyt kokemus ihmisyydessä mutta minulle se loi hyvinkin pitkälle kantavan luottamuksen siitä, että olemme matkalla kohti jotakin parempaa ja kohti vapautta jyrkästä vastakkainasettelusta. Kohti yhteistä, yhtenäisempää ja vakaampaa maailmaa. Ja tämän oivalluksen vuoksi päädyin kuitenkin lopulta jakaamaan tämän kirjoitukseni ja kokemukseni myös tänne blogiin. Tulee kuitenkin muistaa, että tämä on lopulta vain yksi kokemus monien joukossa, minun subjektiivinen tulkintani tästä kokemuksesta sekä kuvaus minun alkuvuoden tuntemuksistani. Ei sen enempää eikä vähempää.
Päivitys 9.10.2022: Luin tänään pitkästä aikaa uudelleen jo vuonna 2017 kirjoittamani lyhyen tekstin Rauhan ja tasapainon puolesta. Ymmärrän nyt selkeämmin, mistä tuo kuvaamani epäonnistumisen tunne kumpuaa, kun muistan, miten pitkään olen koettanut herätellä ihmisiä rauhan ylläpitämisen yhteiseen työhön. Olisiko nykyistä maailman tilaa voitu välttää? Tuskin, mutta muutos olisi voinut olla lempeämpi. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa rauhan työtä siinä mittakaavassa kuin kukin omassa elämässä pystyy toimimaan <3
------- Tällä viikolla sain kokea myös toisenlaisen luonnon voiman ja ihmeen, kun sattumalta vierailin sisareni luona maalla juuri sellaisena yönä, jolloin uusi pieni varsa syntyi tähän maailmaan. Huomasin tuon kokemuksen jälkeen, miten kokonaisvaltaisesti ja täydellisesti elimme nyt-hetkessä koko tuon ajan, kun seurasimme pienen orivarsan syntymää. Miten yön tunteina syntymän alkukantainen voima ja luonnon mutkattomuus vallitsivat täydellisesti jokaisessa koetussa hetkessä. Miten tuon pienen olennon hoivaaminen, vastasyntyneen varsan sinnikkyys ponnistella tähän maailmaan ja nousta jaloilleen ensimmäisinä elintunteinaan vei tietoisuudestani pois kaikki murheet, väsymyksen ja maailmassa vallitsevan tilan.
Millään ihmisyyden huolista tai murheista ei ollut enää merkitystä eikä mitään painoarvoa. Oli olemassa vain tuo hetki, pieni sinnikäs olento ja luonnolliset vaistot, joiden pohjalta kaikki sujui kuten pitääkin. Omalla painollaan ja jotenkin mystiseltä tuntuneessa tilassa. Rakkauden ja luonnollisuuden virrassa. Vaikka aamulla väsytti ja unenpuute tuntui joka solussa, koin että kaikki on juuri niin kuin kuuluukin. Tuo yöllä täsmälleen 22:22 syntynyt pieni ori löysi emänsä nisälle, sai tarvitsemaansa elämän eliksiiriä ja vahvistui joka tunti jäntevämmäksi. Tuntui, että niin syntymän ihme kuin koko tuo yö oli kaikin puolin hämmästyttävän täydellinen.
Tuntui, että tarvitsin juuri tuossa hetkessä tätä kokemusta ja syntymän hetken voimaannuttavaa energiaa, luottamusta siihen, että kaikki järjestyy. Kokemusta siitä, että koko muu maailma katoaa hetkeksi mielestäni. Tarvitsin lempeän ja kauniin energian siivittämänä saattelun pois tuolta helmikuussa kokemastani myrskyn silmästä takaisin siihen luonnolliseen virtaan, joka meissä kaikissa vallitsee. Tilaan, jossa on joka hetki tavoitettavissa täydellinen tasapaino, rauha ja kaikkeuden maaginen järjestys. Jotta muistaisin tuon tilan, muistaisin, että tämä tie, jota ihmiskuntana juuri nyt kuljemme on valaistu rakkaudella ja kaikkeuden tuella. Jotta muistaisin, ettei ihmisyyden matkalla ole mitään pelättävää. On vain rakkaus.
|
Avainsanat:
maailmankaikkeus,
muutos,
tasapaino,
rauha,
suunta,
kokemus,
aalto,
myrsky
|
Lauantai 23.4.2022 klo 22.11
"Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta."
Viime viikkoina minua on johdatettu menneisyyden kuviin, lapsuusajan kauniisiin hetkiin ja muistoihin. Lapsuuden valokuvia katsellessani pysähdyin pohtimaan sitä muutosta, jonka itsessäni näen noiden kuvien kautta. Jo hyvin pienenä vauvana ja leikki-ikäisenä kuvissa minusta huokuu syvä luottamus ympäröivään maailmaan, avoin katsekontakti ihmisiin minun lähelläni ja jokin sellainen ulospäin suuntautuneisuus, jota en muista itsessäni koskaan olleen. Ajan jatkumossa on nähtävissä se, miten erilainen olemus minusta huokuu noin kuuden tai seitsemän vuoden iästä alkaen. Kasvoille on laskeutunut tuosta eteenpäin kovin vakava ilme, aavistus huolta, vastuuta ja jotakin sellaista, jota en osaa sanoittaa. Hiljaisuus ja spontaanin hymyn sijasta varauksellisuus ympäröivää maailmaa kohtaan.
Eräs läheiseni totesi hiljattain, että vasta nyt aikuisena, läheisen menettämisen ja luopumistyön myötä hänelle on alkanut muodostua aivan uudenlainen minäkuva ja aidommin omia muistoja menneestä. Muistoja ilman muiden ennakkoasenteita, valmiiksi tehtyjä määrittelyjä ja muiden kokemusten värittämiä tulkintoja itsestä sekä menneestä. Ilman mielipiteitä ja toisten rakentamia perustuksia minuudesta ja elämän tapahtumista.
Minusta tuo oli huikea oivallus ja tärkeä kysymys pohdittavaksi. Määritämmekö itsemme tai jopa valtaosan lapsuuden ja nuoruusajan muistoistamme sen kautta, mitä vanhempamme tai muut läheiset meistä ja maailmasta ajattelevat? Kenen muistot menneestä ovat oikeastaan totta vai onko niin, ettei ihmisyydessä vallitse yhtäkään kokemusta, joka olisi totuus. Jokainen ajatus ja tulkinta koetusta värittyy oman tai jonkun toisen aiempaa kokemuspohjaa vasten. Jokainen muisto on yhtä paljon valetta kuin on osa totuudesta. Koska jokainen yksilö luo omat muistonsa ja kokee kunkin hetken yksilöllisen mielenmaiseman ja maaperän pohjalta, myös samasta kokemuksesta ja hetkestä syntyy useita erilaisia muistoja. Ja vain kuulemalla ja havaitsemalla jokaisen yksilöllisesti erilaisen tulkinnan, voi päästä lähemmäs totuutta tuosta hetkestä. Vain yhdistämällä kaikki mukana olleet palaset syntyy kuva tuon hetken koko kokemuksesta.
Yksilöinä meidän muistomme ovat aina vääristyneitä, subjektiivisia ja vajavaisia. Yhdessä näemme laajemmin ja syvemmälle ihmisyyteen. Oli jotenkin järkyttävää havahtua tähän ajatukseen. Että minunkin muistoni ovat vain pisara meressä. Minun kokemukseni virtaavat samassa joessa jokaisen saman hetken eläneiden kanssa ja kykenen näkemään vain pienen oman kohtani virran kuohunnasta. Minun koko omakuvani on muodostunut tuon jatkuvasti muuttuvan ja erilaisten tulkintojen vääristämän peilin kautta. Muistoni ovat osa tuota loputonta moninaista tulkintojen virtaa ja olen määritellyt itseni lapsuudesta lähtien tuon täysin epätotuudellisen heijastuman valossa. Minuuteni on kuin kangastus, jonka olen rakentanut ihmisyyden vääristyneiden kuvien aavikolle.
Onko sitten olemassa totuudellisia muistoja? Onko ihmisyydessä edes mahdollista tavoittaa totuutta tai aitoja muistoja? Jotenkin haluaisin ajatella niin, että kunkin yksilön kokema aito tunne on totuus. Lapsuuden kuvissa voin nähdä aidon hymyn tai aidon jännityksen tunteen jouluaattona. Voin nähdä myös epäaidon ja hiukan väkinäisen hymyn, jossa totuus on nähtävillä lapsen katseesta. Sen, että tuon kokemuksen hetkellä on vallinnut tunne, jota en haluaisi muille paljastaa. Kumpikin kokemus on tuon pienen ihmisen totuus. Tunne, jota ei voi kätkeä. Tunne, jonka tuo hetki nostaa pintaan on totuus ja vasta katsellessani tuota hetkeä kuvan välityksellä luon tulkinnan ja syntyy muisto. Luon jonkinlaisen vääristymän totuudesta. Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta.
Silti juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen näistä lapsuuteni kuvista sekä menneisyyden monista sävyistä. Olen kiitollinen myös rajallisesta havaintokyvystämme ihmisinä, koska vajavaisuutemme yhdistää meitä ja auttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Minusta on oikeastaan hienoa huomata jälleen, ettei yhtä ainoaa totuutta ole olemassa edes omasta elämästämme ja että olemme jokainen täsmälleen yhtä paljon väärässä kuin oikeassakin.
Muistomme ovat osa meitä mutta yhtäaikaa ne ovat osa jotakin laajempaa kuvaa ihmisyydestä. Heijastumia meistä ja maailmankaikkeudesta. Muistojen virtaan minä sulaudun - osaksi mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa
|
Avainsanat:
Totuus,
lapsuus,
muisto,
kokemus,
oivallus
|
Tiistai 15.2.2022 klo 10.13
"Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata."
Oivalsin yhtenä aamuna kävelyllä ollessani yhtäkkiä hyvin konkreettisen asian, jonka vuoksi minun on ollut niin hyvä olla kuluneen vuoden aikana. Olin palaamassa aamulenkiltä kotiin, kun reitille osui työmiehiä lumensiirtopuuhissa. Tie oli hetkellisesti poikki, kun lumikuormaa juuri siirrettiin kuorma-auton lavalle. Tien varressa päivysti työmies, joka ystävällisesti toivotti huomenta ja ohjasi minut koirani kanssa sopivalla hetkellä työmaan ohi. Katsoi silmiin ja tervehti ystävällisen hymyn kera. Tuo pieni ele tuntui hyvältä ja loi kaikessa yksinkertaisuudessaan minulle yllättävän syvän turvallisuuden tunteen.
Hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat aiemminkin kiinnittäneet minun huomioni täällä pohjoisessa asuessani. Sen lisäksi, että kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat ovat osoitus toisen arvostamisesta ja kunnollisesta kotikasvatuksesta se luo tunteen, että että olen tullut huomioiduksi. Tullut huomatuksi ihmisenä ja yksilönä. Toisen huomiointi arjessa on minusta osoitus myötätunnosta ja myös siitä, että välittää, vaikka emme tuntisi toisiamme. Kuten uutisotsikoissa paljon ollut Iivo Niskasen lämmin ele jäädä oman olympiavoiton jälkeen maalialueelle ottamaan vastaan se kilpailun viimeinenkin hiihtäjä. Ele huokuu ymmärrystä, tukea ja arvostusta. Vain todellinen voittaja ymmärtää antaa tukensa myös sille, joka jäi kauaksi kärkisijoista. Ele on myös valinta, joka on osoitus niin herrasmiehen käytöstavoista kuin osoitus siitä, että Iivo osaa arvostaa jokaista kanssakulkijaansa tässä nykyajan voittajien ja menestyjien kovan kilpailun maailmassa. Moni sanoo, että "Arvostan" mutta kuinka moni oikeasti valitsee itse tehdä samoin.
Tuohon taannoin aamulenkillä kohtaamaani hetkeen tiivistyy hyvin se, miksi tunnen erityisen hyvin viihtyväni täällä Rovaniemellä. Koen, että täällä pohjoisessa ihmisiin on juurtunut ihailtavan syvään ja suorastaan selkäytimeen hyvät käytöstavat sekä aito toisten ihmisen arvostamisen kulttuuri. Koen tulevani hämmästyttävän usein pienissä arjen hetkissä nähdyksi ja huomioiduksi. Tämä kokemus on syntynyt monissa pienissä hetkissä kuten arkisilla kävelyillä, asioidessani vaikka lääkärin vastaanotolla tai kaupassa sekä taloyhtiön arkisissa kohtaamisissa. Pienissä elämän hetkissä, joihin ei aina kiinnitä edes huomiota mutta kun pysähtyy asiaa miettimään, niin tässä on se merkittävin syy siihen, miksi koen oloni täällä pohjoisessa niin turvalliseksi ja hyväksi. Tunnen kuuluvani paikalliseen yhteisöön ilman, että yhteisö määrittyisi jonkin tietyn ryhmän tai siihen kuuluvien "jäsenten" perusteella. Ilman, että yhteisöllisyydestä tarvitsee tehdä numeroa. Ilman mitään teennäisyyttä tai teatteria. Ehkä pohjimmiltaan oivalluksessani on kyse siis siitä, että jostakin tällaisesta arkisen yhteenkuuluvuuden tunteesta ja yhteisön tuomasta perusturvallisuudesta syntyy arjen hyvinvointi ja turvallisuuden tunne. Ja ehkä jotakin tällaista on aiemmin puuttunut elämästäni tai ainakin ollut kadoksissa kovin kauan.
Miten monen ihmisen lapsuutta ja persoonaa värittääkään se, että ei ole oikein koskaan tullut huomatuksi tai ymmärretyksi omana itsenään. Ilman vaatimuksia olla jonkinlainen, olla osa jotakin määritettyä ryhmää tai ilman sen kummempia selityksiä. Aidosti ja itsestäänselvästi. Huomatuksi ja ymmärretyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Osoitus siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan laumaeläjiä ja jollakin tasolla koko olemassaolomme tiivistyy kai siihen, että olemme olemassa suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Isommassa kuvassa myös poliittiset vallapitäjät tai suurempaa valtaa tavoittelevat yksilöt osoittavat teoillaan, että he haluavat vain tulla kuulluksi, huomatuksi ja huomioiduksi mielipiteineen ja pyrkimyksineen. Monet ihmiskunnan jännitteetkin - niin sisäiset kuin ulkoisetkin - tiivistyvät lopulta siihen, että ne, jotka kokevat jäävänsä vaille ymmärrystä eriävine mielipiteineen tai pyrkimyksineen alkavat kapinoida ja hamuavat huomiota yhä äänekkäämmin. Ja välillä tuo huomion ja ymmärretyksi tulemisen tarve saattaa kummuta enemmän yksilön sisäisistä haavoista sekä näiden kokemusten puutteesta syvemmällä tasolla kuin niinkään asioista, joista ääntä pidetään. Jännitteiden purkaminen vaatisi aitoa kohtaamista ihmisten välillä ilman ulkoa opittuja mantroja tai valmiiksi päätettyjä pyrkimyksiä. Tarvittaisiin sitä, että teatterimaiset roolit ja ennalta mietityt käsikirjoitukset jätettäisiin sivuun ja kohtaisimme toinen toisemme ihmisinä ja yksilöinä.
Toisen huomioiminen ja aito kohtaaminen arkisissa hetkissä ei maksa mitään. Monta elämän konfliktia voitaisiin välttää avoimen vuoropuhelun ja kohtaamisten kautta. Ja kenties rikkinäisten sielujen eheytyminenkin voisi lähteä käyntiin siitä, että yksilö saa vähitellen kokemuksen tulleensa huomatuksi, kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka sitten kävelyllä koiran kanssa tai taloyhtiön arjen kohtaamisissa. Ystävän viestistä tai tuntemattoman ohikulkijan pyyteettömästä tervehdyksestä. Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata. Olen myös alkanut havaita vähittäisen muutoksen itsessäni erityisesti siinä, miten luottamus elämään ja muihin ihmisiin on alkanut palautua. Kuin joku hidas korjausprosessi olisi edennyt sellaiseen vaiheeseen, että ilmat pysyvät jo pyörän renkaassa ja matkanteko tuntuu kevyemmältä kuin aiemmin.
Ehkä lisääntyvä valo ja kevään vähittäinen lähestyminen teekee jo vähän helpommaksi nähdä myös itse itseni sekä oman sisäisen tilani. Kuljen kevättä kohti aiempaa kevyemmin askelin ja luottavaisin mielin. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokemuksen, miltä tuntuu tulla nähdyksi ja arvostetuksi. Olla olemassa omana itsenäni ilman vaatimuksia. Olen kiitollinen kyvystä oivaltaa ja oppia. Olen kiitollinen myös siitä, että minulla on joka hetki mahdollisuus valita arvostavat käytöstavat ja tehdä myös kohtaamani kanssaihmiset arjessa nähdyksi ja huomioiduksi. Juuri sinä olet arvostettu ja minä haluan kohdata sinut.
|
Avainsanat:
arvostus,
oivallus,
vuorovaikutus,
kohtaaminen,
turvallisuuden tunne
|
Sunnuntai 12.12.2021 klo 14.05
Suomen kieli on täynnä omituisia sanoja, joiden merkitys jää välillä arvailujen varaan tai määrittyy erilaisten median suoltamien asiayhteyksien kautta uudelleen. Sanat ja kieli elävät aikakautta, jossa jo vakiintuneetkin sanat saattavat vaihtaa merkitystään ja kaivata uudenlaista määritystä. Olen tänä talvena useasti pohtinut sitä, mitä minulle merkitsee sana "kaamos" ja miten parhaiten kuvailisin sitä tunteiden kokonaisuutta, jota tämä vuoden pimein vaihe minussa herättää. Tänä aamuna tuli sellainen hassu oivallus, että minulle kaamos tarkoittaa ajatushautomoa ja tilaa, jossa käännyn sisäänpäin. Kaamos merkitsee minulle enemmän mielentilaa ja suuntaa kuin vuodenaikaa. Minun sisäinen kaamokseni on laskeutunut olemukseeni jo syys-lokakuussa. Heti sen jälkeen, kun ensimmäiset pakkaset ja lumi asettuivat osaksi näitä Lapin kauniita maisemia. Kaamos on luonnossa värien hiipumista ja elämän kiertokulun vaihe, jossa kuolema ja pimeys ovat enemmän läsnä kuin muissa luonnon vaiheissa. Osa ihmisyyttä siinä missä syntymäkin tai kyky luoda uutta ja uudistua.
Mietin aiemmin syksyllä sitä, miksi niin moni ihminen karttaa pimeää tai pelkää pimeydessä olemista. Symboloiko pimeys tai tämä pimeä vuodenaika ihmisyydessä nimenomaan kuolemaa tai sen väistämättömyyttä elämässä? Vai kaikkea tuntematonta, jota emme kykene havainnoimaan samalla selkeydellä kuin valoisassa ympäristössä? Ehkä lähtökohtaisesti ihmisolento pelkää molempia näistä sekä kuolemaa että tuntematonta. Kaamosajassa tiivistyy näiden kahden yhdistelmä maustettuna täällä pohjoisessa vielä kipristelevällä kylmyydellä. Silti tuntuu, että täällä pohjoisessa pimeys ei pelota. Kun useiden kuukausien ajan ulkoilee ja liikkuuu lähinnä pimeässä, taskulampun tai katuvalojen kelmeässä valossa pimeydestä ja sen tyynestä olemuksesta tulee normaali. Hiljaisuuden, rajallisuuden ja elämän realiteettien sisäinen kupla, jossa ajatukset saavat olla ja kypsyä.
Tästä kaikesta kaiketi lähti syntymään tuo sanakummajainen nimeltä "ajatushautomo", jota käytetään yleensä aivan muissa merkityksissä mutta minulle tuo sana alkoi yhtäkkiä merkitä kaamosta. Sitä olotilaa, johon alan heti ruskan väriloiston hiipuessa siirtyä ja joka tuntuu minusta hyvältä, turvalliselta ja tutulta. Tilaa, jossa on sallittua kääntyä kohti sydämen pyhää tilaa, sisäistä rauhaa ja ajatuksia. Koen, että tämä tila on minulle se luontainen tapa olla ja ehkä juuri sen vuoksi koen olevani niin kotona täällä pohjoisessa. En ole koskaan mielestäni potenut varsinaista kaamosmasennusta mutta masennusta kylläkin, aivan riippumatta vuodenajasta. Minulle aiheuttaa enemmän ahdistusta ja synkkiä ajatuksia se, kun näkee ympärillä yhteiskunnan, joka taistelee kaikkea luonnollista ja elämän kiertokulkua vastaan. Surettaa se, että ihmiset koettavat elää keskellä talvea ja pimeään vuodenaikaan kuin lisääntyvä pimeys olisi olemassa vain jatkuvaan bilettämiseen, synkeä taustakangas loputtomiin näytelmiin ja tekosyy itsestä mahdollisimman kauas pakenemiseen. Kuin kaamos olisi jotakin luonnotonta, jota vastaan tulee taistella tai koettaa se nujertaa maksimaalisella toiminnalla ja hyperaktiivisella energian kulutuksella.
Tiedän kuulostavani totaalisen mökkihöperöltä :) Mutta minulle pimeys on tila, jossa aistit virittyvät uudelle tasolle ja huomaan siirtyväni luonnollisesti tilaan, jossa ajatukset pyrkivät kuin itsestään kohti sisäistä rauhaa, kaikkeuden alkulähteitä ja totuutta. Tila, jossa ei tarvitse pinnistellä lainkaan vaan voin ilman vastarintaa antaa luonnollisen ajatushautomon pehmeyden vain helliä jokaista hetkeä. Tila, jossa kaikenlaiset ajatukset ovat sallittuja ja voin rauhassa jäädä analysoimaan itseäni, ihmisyyttä tai kaiken olevan merkitystä. Myös unen laatu on pitkästä aikaa parantunut ja tuntuu, että monelaisista elämän vaatimuksista huolimatta sisäinen maailmani tuntuu tämän kaamosajan hautomon pehmeydessä pysyvän raiteillaan paremmin kuin muulloin. Ikään kuin vastoinkäymiset, epävarmuus tai työkuorma eivät vaikuttaisi yhä paljoa, vaikka määrällisesti niin luulisi. Elämän ja tunteiden heilahtelut tämän ajatushautomon tilassa palaavat nopeammin mittasuhteisiinsa ja vuodenajan pehmeys hipsuttelee pian kohti uusia lempeämpiä ajatuksia. Kuin kaamos olisi se ihmisyyden koti, jonka kanssa minun sieluni resonoi yhtä ja on harmoniassa.
Pimeys ja kaamosaika kiehtovat minua ehkä senkin vuoksi, että ihmisyyden erilaiset ulottuvuudet ovat jo pitkään vetäneet minua puoleensa. Erilaisia henkisiä polkuja kulkevat yksilöt usein tutustuvat ensiksi menetelmiin ja ajatuksiin, jotka lisäävät ajatuksiin valoa, saavat sisäisen säteilyn lisääntymään ja jotka kulloinkin tuntuvat helpoilta vastaanottaa. Moni keskittyy "valon" lisäämiseen ja erilaisiin "huippu kokemuksiin" koko henkisen tiensä ajan koskaan etsimättä mitään muuta. Minulle on vuosi vuodelta vahvistunut tunne, ettei tulisi pyrkiä oikeastaan mitään kokemusta kohti ja ainoa asia, joka tuntuu minusta tavoittelemisen arvoiselta on totuus ja lopulta irtaantuminen ihmisyyden kokemuksista kokonaan. Tällä tarkoitan sitä, etten koe minkäänlaista vetoa suunnata energiaani ajatuksiin, jotka lisäävät ihmisyydessä vallitsevien mielipiteiden vastakkainasettelua, pyrkivät "taistelemaan" jotakin vastaan tai puolesta enkä jaksa kiinnostua siitä kuka on oikeassa tai väärässä, koska nuo kaikki asiat vain vahvistavat kyseisten asioiden harhaa ja olemassa oloa. Koen tehtäväkseni sanoittaa sekä olemuksellani välittää rauhaa, tyyneyttä ja sitä todellisen tasapainon tilaa, joka vallitsee kaiken tämän ihmisyyden taustalla. Kaamos on minulle se ihmisyyden ja elämän kierron vaihe, jossa vallitsee vahvuus olla tasapainon ja tyyneyden tilassa. Kuin tyyni pimeys kadottaisi kaiken tarpeettoman näköpiiristä ja jäljelle jäisi se oleva, jonka kanssa minun sieluni resonoi.
Kuin kaamos ja siinä tiivistyvä ajatushautomo -tila minussa synnyttäisi uudenlaista pelottomuutta myös ihmisyyden rajallisuutta ja kuolemaa kohtaan. Joskus unen ja valveen rajalla minulle tuli omituinen selkeyden hetki, jossa tuntui siltä, että siirtymä unesta heräämistä kohti on jotakin samanlaista kuin siirtymä ihmisyydestä kohti todellisuutta ja ykseyden olevaa. Kuin kuolema olisi vain tuo unen ja valveen välinen tila, jonka kautta ihmisyyden harha elämästä päättyy ja todellisuus alkaa. Tuon tilan äärellä voi vallita kiitollisuus kaikista ihmisyydessä koetuista ja havainnoiduista hetkistä sekä toisaalta ymmärrys siitä, että tästä kaikesta koetusta voi päästää irti. Kuin hitaan unesta heräämisen tavoin voisin tietoisesti antaa näiden kaikkien kokemusten mennä, voin hyväksyä elämän unien merkityksettömyyden ja sallia heräämisen tapahtua yhtä luontevasti kuin herään aamuisin unesta tähän ihmisyyteen ja olevaan. Tässä ajatuksessa oli läsnä valtavasti lohtua ja tuntuu yhä, että olen tullut tänne pohjoiseen myös sen vuoksi, että täällä vallitsee tyyneys kaikkea luonnollista ja elämän kiertokulkua kohtaan. Olen tullut tänne heräämään ja kuolemaan. Elämään ja oivaltamaan. Löytääkseni luonnollisen hengityksen rytmin ja harmonian, joka vallitsee erityisen selkeästi kaamosajan ajatushautomossa - pehmeässä kuplassa, jossa olen tyyni.
|
Avainsanat:
kaamos,
elämä,
ihmisyys,
todellisuus,
ajatus,
mielentila
|
Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14
Jäin tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen pitkäksi ajaksi pohtimaan mitä minulle merkitsee tuo tekstin sivutuotteena syntynyt ajatus siitä, että olen ikään kuin elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella? Mitä minulle tarkoittaa ihmisyydessä pyhä päämäärä, jota kohti kuljen ja mitä oikeastaan juuri tässä elämän hetkessä henkisellä polullani tavoittelen? Onko minun elämäni "pyhiinvaellus" matka kohti ykseyttä, henkeä ja totuutta vai sittenkin matka, jonka tarkoitus on itsessään palvella totuutta?
Ehkä tämä vuodenaika saa aikaan sen, että alan kääntyä taas vähitellen kohti sisäisiä pohdintoja ja luontaisesti virrata enemmän ajatusten kuin toiminnan tasolla. Syksy saa myös luonnon varautumaan talveen, vetäytymään kasvun sijasta lepotilaan ja varastoimaan käytössä olevan energian, jotta olisi mahdollista selviytyä hengissä yli talven. Jotakin samankaltaista minussa tapahtuu joka syksy. Oman jaksamiseni rajat selkeytyvät, uudet ideat ja ajatukset muuttuvat aiempaa syvemmiksi pohdinnoiksi ja mielen hiljaisuudeksi. Huomaan tavoittelevani valon sijasta enemmän rauhaa ja tyyneyttä.
Pohdin tässä jonakin päivänä ulkoillessani myös sitä, mikä olisi minulle se kaikista arvokkain voimavara, jota haluaisin varastoida syvälle ytimeeni selviytyäkseni talven yli. Mikä pitäisi mieleni valoisana ja ravitsisi minua kaamoksen pimeimpinä kuukausina? Ehkä tuo kaikista tärkein voimavara minulle olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan toivo. Toivo siitä, että kaamoksen jälkeen tulee uusi kevät ja toivo siitä, että elämä jatkuu. Toivo siitä, että selviydyn eteenpäin, vaikka haasteet tuntuisivat välillä kohtuuttomilta. Toivo siitä, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Toivo siitä, että rakkaus ja totuus lopulta merkitsevät enemmän kuin ihmisyys itsessään. Toivo siitä, että ihmeitä edelleen tapahtuu - kunhan säilytän uteliaisuuden ihmisyyttä kohtaan ja uskallan elää aidosti avoimin mielin. Haluaisin varastoida ytimeeni toivon huomisesta.
Näen toivoa ympärilläni monessa muodossa. Pieninä häivähdyksinä syksyisessä maisemassa ja konkreettisina esimerkkeinä eri ihmisten elämissä. Ränsistyneen talon saama uusi katto luo toivon näkymän siihen, että joku yhä pitää huolta tuosta vanhasta talosta. Luo toivon rakkauden erilaisista ilmenemismuodoista. Auringon valo aamuisin saa kuihtuvat kasvit metsässä näyttämään hurjan kauniilta. Valon säteet luovat toivon siitä, että elämän varjoisat hetket ovat vain hetkellistä valon puutetta ja illuusiota. Luovat toivon siitä, etteivät hämärässä havainnoidut asiat ole useinkaan sitä, miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat. Valo luo toivon totuudesta kaikkien elämän varjojen takana.
Näen toivoa myös pienen oravan olemuksessa, joka kantaa sitkeästi ravintoa talvivarastoonsa. Toivo levittäytyy ylleni, kun joutsenet liitävät taivaalla ja suuntaavat kohti etelän lämpöä. Toivo on läsnä, kun aikaa ei ole ja olen vahvasti kiinni vain tässä hetkessä. Toivo on syvään hengitys, joka minussa virtaa vapaasti tuoden kauan kaivatun unen ja levon. Toivo elää minussa, koska minä elän ja hengitän.
Jos minä olisin puu, minä antaisin kaikkien maailmankaikkeuden surujen, pelkojen ja tarpeettomien kokemusten virrata näin syksyn päätteeksi värikkäisiin lehtiini. Kokoaisin kaiken epätoivon ja turhuuden harhat eri väreiksi lehtiini ja antaisin niiden varista maahan. Seuraisin tyynesti miten ne maatuisivat uudeksi ravitsevaksi maaperäksi tuleville kasvukausille. Antaisin epätotuuden virrata maan läpi sen syvimpään ytimeen ja antaisin kaiken tuon palaa siellä uudeksi valoksi ja kasvuvoimaksi, joka johtaa minut yhä uudelleen kohti ykseyttä ja pyhää henkeä.
Keräisin syvälle juuriini mahdollisimman paljon toivoa, rakkautta ja totuutta, jonka varastoisin talven yli syvälle routarajan alapuolelle. Toivosta, totuudesta ja rakkaudesta kasvattaisin jälleen uudet versot ensi keväänä, kun kaamos väistyy ja aurinko alkaa taas kutkutella unisia oksiani. Minun juureni ovat syvällä totuudessa. Toivo ravitsee minua roudan keskellä ja pitää minut elossa läpi haasteiden ja myrskyävien tuulien. Ja rakkaus valaisee maailmani myös niinä kaikista pimeimpinä kaamosöinä. Rakkaus sulkee minut syleilyynsä ja suojelee epätoivolta. Toivosta minä elän ja rakkauden syliin vajoan, kun tulee aika jättää ihmisyys ja sen harhaiset unet. Totuudessa minä palan nyt ja aina. Nämä sanat virtaavat minussa ja luovat minut joka hetki uudeksi.
Minä olen ihmisyyden pyhiinvaeltaja ja minä palvelen totuutta. Kuljen tyynesti kohti sinua, ykseyttä ja totuutta. Jokaisella askeleella minä juurrun yhä syvemmälle totuuden maaperään, jokaisella askeleella luon tasapainoa ja vahvuutta. Ihmisyys ja sen kautta ilmentyvät haasteet vahvistavat minua ja opettavat minua pysymään vahvemmin kiinni omassa ytimessäni, kiinni puhtaassa totuudessa ja rakkauden virrassa. Minä olen tämä pyhä maa, ihmisyys, totuus ja rakkaus. Minä vaellan itseeni, totuuteen ja pois ihmisyyden harhoista. Minä vaellan kohti pyhää henkeä ja ykseyttä. Minä olen pyhä, totuudellinen henki.
|
Avainsanat:
toivo,
ihmisyys,
totuus,
ykseys,
rakkaus,
valo,
ihme,
syksy,
ihmisyyden matka,
elämä
|
Lauantai 4.9.2021 klo 21.17
Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.
Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.
Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.
Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?
Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.
Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.
Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.
Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.
Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.
Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.
Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.
|
Avainsanat:
ykseys,
hiljaisuus,
äänettömyys,
virta,
ihmisyys,
oleva,
liike
|
Lauantai 7.8.2021 klo 17.26
Kesä on ollut tavattoman kaunis. Vapaata paineetonta kokemusten virtaa ja ihania kohtaamisia. Haaveilua ja unelmien tunnustelua. Ilojen, murheiden ja ajatusten jakamista sekä merkityksellisiä yhdessäolon hetkiä, joista voin olla syvästi kiitollinen. Merkityksellinen vuoropuhelu kantaa monta askelta eteenpäin ja luo aina jotakin uutta.
Joskus on tuntunut siltä, että arjen pyörteissä ja iän karttuessa jokin aiemmin vallinnut taika kesästä on kadonnut. Tänä vuonna on pitkästä aikaa tuntunut siltä, että tuo kesän maagisuus ja sisäinen vapauden virta on taas alkanut löytyä uudelleen. Ehkä tämä tunne on syntynyt lopulta monista eri palasista: riittävästä levosta, ajattomuuden tunteesta ja Lapin upeista valoisista öistä. Kenties luonnon kauneudesta, kuohuvien koskien voimasta ja metsän hiljaisuudesta. Kommunikaation ja kuuntelemisen tasapainosta.
Ehkä yksi kesän merkityksellisistä oivalluksista minulle on ollut se, ettei vaikeitakaan asioita tai erilaisiin epävarmuuksiin liittyviä pelkoja pidä padota tarpeettomasti. Kuten kuohuva koski ja vapaasti virtaava joenuoma, voin antaa kaikenlaisten ajatusteni virrata. Voin ja uskallan kohdata rohkeasti rönsyilevää tunteiden kuohuntaa, ajatusten kuplivaa yllätyksellisyyttä ja jopa syvistä vesistä nousevia mörköjäni. Ne kaikki ovat kuitenkin minun ajatuksiani, lähtöisin minun omasta elämästäni ja kokemusteni kautta rakentuneesta pohjasta. En voi väistellä loputtomasti aiemmista kokemuksistani kuplivia mielen tuotteita, joita on yhtä tärkeää tunnistaa, tarkastella ja sanoittaa kuin muitakin ajatuksiani.
Olen huomannut, että monen murheen ja mörön luoma pelko alkaa vähitellen kadota, kun lakkaa vastustamasta tuota ajatusta. Kun antautuu ja saa kerrotuksi ääneen sen hölmöimmänkin mörön olemassa olosta. Joskus myös jonkun tuollaisen pelkoperusteisen ”hattivatin” tunnustaminen toiselle alkaakin nostaa uusia pelkoja henkilössä, jonka kanssa tuon ajatuksen on jakanut mutta sekin on tärkeää. Kuten kuohuvassa koskessa kohtaavat monien erilaisten pienempien purojen virtaukset ja toisiaan ruokkiva eteenpäin kantava voima, samoin avoimessa vuoropuhelussa piilee aina mahdollisuus johonkin yhteiseen puhdistavaan oivallukseen, joka huuhtoo mennessään tarpeettomat möröt. Käsittelemme kuitenkin jokainen eri tavoin ajatuksiamme emmekä voi koskaan painostaa ketään toista omien mörköjen kohtaamiseen tai käsittelyyn. Kosken kuohuntaan ja ajatusten uutta luovaan voimaan tulee olla kunkin itse valmis ja tahtotila muutokseen olla olemassa.
Joskus kuplivat tunteet ja rönsyilevät ajatukset nostavat kuitenkin pelkoja enemmän esiin aitoa jaettua iloa, naurua ja unohtumattomia yhteisiä hetkiä, jotka jäisivät syntymättä ilman tuota avointa kommunikaatiota ja uskallusta. Olen tänä kesänä oppinut, että välillä tekee hyvää vain heittäytyä kokemusten virtaan ja antautua sisäisen koskeni kuohunnalle. Joskus heittäytyminen hetkeen vaatii lempeää läheisyyttä, toisinaan sopivasti kuplivaa juomaa tai vaikka rauhallista retkeilyä yhdessä uuden maiseman äärellä.
Tärkeintä eivät tietenkään ole ne kuohuvat tunteet itsessään tai kuplien määrä vaan rohkeus kohdata erilaiset tunteet mahdollisista peloista huolimatta. Jonkinlaista kokonaan uutta merkityksellisyyttä minulle on tänä kesänä synnyttänyt myös aiempaa vahvempi uskallus ja halu luoda aivan uusia yhteisiä kokemuksia sekä syvempää vuorovaikutusta. Olen löytänyt sisäisen tahtotilan irrottautua vanhoista tottumuksista ja luoda vaihteeksi jotakin uutta. Uusia kiitollisuuden aiheita, uusia alkuja ja aivan uudenlaisia elämän polkua. Yhdessä kommunikoiden ja yhdessä oivaltaen.
|
Avainsanat:
kommunikaatio,
vuoropuhelu,
merkityksellisyys,
antautua,
pelot
|
Lauantai 12.6.2021 klo 22.21
Pohdin tässä jonakin päivänä, kuka sosiaalisen minuuden määrittelee tässä ihmisyyden käsikirjoituksessa: yksilö itse valintojensa kautta, ympäröivä todellisuus, johon emme kykene juuri vaikuttamaan vaiko jokainen elämässä kohdattu ihminen, joihin heijastelemme minuuttamme joko tiedostaen tai tiedostamatta? Olenko lopulta vain tekemieni valintojeni summa vaiko kangastus ymäröivästä todellisuudesta?
Lapsuuden kodissani koin hetkiä, jolloin en tuntenut olevani lainkaan itse oman elämäni pääroolissa. Tunsin usein olevani jonkinlainen outo ja ylimääräinen sivuhahmo muiden elämässä, esimerkiksi sivuhenkilönä vanhempieni näytelmässä, johon en kokenut aidosti kuuluvani. Koin olevani kuin eksynyt sijaisnäyttelijä väärässä näytelmässä, jonka merkitys tuntui minulle vieraalta. Kuin olisin ollut jonkun toisen ihmisen unessa ilman ymmärrystä tarinan juonesta. Kodissamme olivat ovet aina auki ja pienestä pitäen kasvoin ympäristössä, jossa kodissamme oli aina ihmisiä: vanhempieni ystäviä, tuttavia, sukulaisia, perheyrityksen työntekijöitä, naapureita sekä myöhemmin niin omia kuin sisarusteni kavereita. Talo oli aina täynnä elämää ja perheemme koti oli kenties enemmän kohtaus- ja risteyspaikka eri ihmisille kuin yksityinen koti kenellekään meistä. Avoimet ovet tarkoittivat lapsen näkökulmasta myös jatkuvaa epävarmuutta siitä, keitä kodissamme kulloinkin oli. Pohjimmiltani melko ujona ja introverttinä lapsena koin tuon kodissani vallinneen vapauden ja asuinympäristön vilinän melko ahdistavana. Kärsin sisäisessä maailmassani jatkuvasta oman tilan ja yksityisyyden puutteesta mutta totuin kuitenkin elämään aina avoimin ovin, koska en tiennyt muunlaisia koteja olevan. Varttuessani sain kavereideni perheiden kautta kokemuksia myös toisenlaisista perheistä ja suljetuimmista kodeista, jotka koin jotenkin enemmän "normaaleiksi" kuin omamme.
Olen näin aikuisiällä usein ajatellut, että voimme tehdä valintoja vain omasta puolestamme ja että maailmankaikkeuden lait pitävät huolen siitä, että emme voi lopulta vaikuttaa kenenkään toisen oikeuteen tehdä vapaita valintoja. Kuitenkin olen nyt havahtunut pohtimaan sitä, miten paljon meistä jokainen lopulta vaikuttaa omien läheistensä elämään sekä myös sellaisten henkilöiden elämään, joita kohtaamme vain lyhyesti. Miten paljon lopulta aivan kaikki ihmisyydessä käyty vuorovaikutus ja kommunikaatio kuitenkin vaikuttaa sosiaalisten kohtaamisten kautta toisiin yksilöihin sekä siihen, millaisena näemme heijastuksen omasta itsestämme suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Vaikutamme moniin ihmisiin täysin huomaamattamme sekä myös tietoisesti vaikuttaen esimerkiksi mielipiteidemme, käytöstapojemme tai olemuksemme kautta. Lisäksi tuo lapsuuteni kokemus havahdutti minut ajattelemaan sitä, miten paljon lapsuuden kasvuympäristö ja tuona aikana elämässämme olleet yksilöt meihin ovat lopulta vaikuttaneet ja vaikuttavat läpi koko elämän. Myös se on mielestäni tietoinen tapa vaikuttaa jonkun toisen elämään, että olettaa muiden kokevan maailman täsmälleen samoin kuin itse sen kokee. Olettaminen ja valintojen tekeminen jonkun puolesta ilman vuorovaikutusta on vallankäytön muoto ja arvostuksen puutetta.
Teemme jokainen vanhempina paljonkin valintoja lastemme puolesta ja määritämme heidän elämäänsä jo paljon ennen kuin lapsi alkaa itse tiedostaa tekemiään valintoja tai omaa tahtoaan. Koen jopa hiukan järkyttyneeni siitä ajatuksesta, miten paljon valintoja olen vuosien saatossa tehnyt oman lapseni elämään vaikuttaen tai luonut hänen elämäänsä määrittäneitä suuntia ilman, että olisin ollut täysin tietoinen noista tekemistäni valinnoista. Olen asettanut lapseni "elämän navigaattorin" perusasetukset noiden tekemieni valintojen kautta ilman, että olisin aina huomannut pysähtyä arvioimaan valintojeni vaikutuksia lapseeni tai hänen elämäänsä pidemmässä juoksussa.
Toisaalta huomaan tehneeni oman lapseni kasvatuksessa hyvin samantyyppisiä valintoja kuin omat vanhempani aikoinaan, vain toiseen ääripäähän suuntautuen. Olen suojellut tyttäreni lapsuutta ja oikeutta omaan tilaansa, sosiaaliseen rauhaan ja valintoihin hyvinkin vahvasti. Mielestäni jokaisen yksilön perusoikeus ihmisyydessä tulisi olla oikeus omaan fyysiseen tilaan ja sosiaaliseen lepoon juuri niin paljon kuin yksilö näitä subjektiivisesti kokee tarvitsevansa. Se, millaisen määrän aikaa ja tilaa omassa kuplassaan kukin meistä tarvitsee, on yksilöllistä eikä tuota henkilökohtaista "sosiaalista koskemattomuutta" voi minusta kukaan toinen kenenkään toisen puolesta määritellä - ei vanhempi lapsen puolesta, ei ammattikasvattaja oppilaan puolesta eikä puoliso elämänkumppaninsa puolesta. Mitä selkeämmin itse tunnistamme nämä sosiaalisen jaksamisen rajamme ja tarpeemme, sen paremmin löydämme tasapainon itsemme sekä muun maailman välillä. Tasapainoinen suhde itsemme ja maailman välillä on edellytys sille, että voimavaramme riittävät arjessa tietoisiin valintoihin sekä riittävällä tavalla kommunikaation eri muotoihin ihmisyydessä, joiden keinoin voimme yksilöinä kasvaa elämässämme.
Ehkä tulisikin nykyistä enemmän nostaa esiin eri ihmisten yksilöllistä sosiaalisen jaksamisen ja oman tilan suojelun näkökulmaa, kun yhteiskunnassa keskustellaan hyvinvoinnista tai yleistyneistä eri ikäryhmien "jaksamisen" ongelmista. Pohdin sitäkin että, voisiko tällaista "sosiaalisen jaksamisen" monimuotoisuuden sallimista tai valintojen vaikutusta omaan sosiaaliseen tilaan arvioida osana yksilöllistä hyvinvointia hiukan samaan tapaan kuin jokaisen poliittisen päätöksentekijän tulisi arvioida yhteisten tehtyjen päätösten taloudelisten vaikutusten ohella myös vaikutuksia ilmastoon, lapsiin ja nuoriin tai vaikka alueen elinvoimaan? Milloinkohan saisimme maailmassa vallitsevan asenneilmapiirin käännettyä sellaiseksi, että jokainen aikuinen yksilö olisi velvoitettu arvioimaan tekemiensä arkisten valintojen vaikutuksia omiin lapsiinsa huomioiden heidän yksilölliset sosiaalisen jaksamisen rajansa tai oman tilan tarpeet hyvinvoinnin ja tasapainon ylläpitämiseksi? Miten pääsisimme siihen, että olisimme tietoisempia kaikista niistä pienistä valinnoista, joita teemme ja joiden kautta määritämme sekä itseämme että kohtaamiamme sieluja?
Vanhemmuus ja koko ihmisyys on ollut minulle jonkinlainen intuitiviinen matka, jonka päämäärää ei välttämättä ole asetettu navigaattoriin valmiiksi mutta sosiaalisen toiminnan "ohjausjärjestelmän" perusasetukset on luotu jo varhaislapsuudessa. Voin omien tietoisten valintojeni kautta "koodata" itseäni ja näitä perusasetuksiani vähitellen uudelleen. Oppia uusien kokemusten ja sydämen ohjauksen kautta keinoja, joilla kykenenen lisäämään hyviä vaikutuksia jokaisen kohtaamani ihmisen elämään sekä toimintatapoja, joiden avulla löydän sellaisen mielekkään sisällön tähän elämäni uneen, että se tuntuisi jatkossakin aidosti omalta ja juuri minulle oikealta. Meidän jokaisen kuuluisi lopulta olla itse oman minuutemme määrittelijöitä, oman elämämme päänäyttelijöitä sekä ihmisyyden seikkailun kirkkaimpia tähtiä eikä vain jonkun toisen tekemien valintojen summa tai kompromissi itsestämme, jota emme enää tunnista omaksemme. Tämän tiedostaminen on jo ensimmäinen askel muutokseen.
|
|
Maanantai 31.5.2021 klo 22.11
Edesmennyt rakas ystäväni Juha, jota yhä aika ajoin kaipaan elämäni iloksi tapasi usein laukoa monenlaisia legendaarisia totuuksia ja muistan hänen joskus aivan vain huvikseen kertoneen minulle, miten aiemmassa elämän vaiheessa sähkömiehenä toimiessaan hän oli kokenut työnsä hetkittäin suureksi mahdollisuudeksi vaikuttaa ihmiskuntaan ja sen tietoisuuden lisäämiseen, koska kaikkialla risteilevät sähköverkot olivat ihmiskuntaa yhdistävä kanava toinen toisiimme. Hän oli päättänyt luoda mekaanisia sähkötöitä tehdessään ja sähköjä kytkiessään tuon ihmiskunnan verkoston kautta maailmaan niin paljon valoa ja rakkautta kuin vain osasi kuvitella. Välillä huomaan hymyileväni näille vuosien takaisille muistoille ja ajattelen, että mahtaakohan vieläkin jossakin meidän sähköverkoissamme kulkea sen varsinaisen sähkön lisäksi myös rakkaudellisia ajatuksia ja arkkienkeli Juhielin maagista valovoimaa.
Ajatus palautui kai mieleeni, koska olen viime viikkoina kohdannut yllättäviä fyysisiä ongelmia sydämen sähköisten toimintojen häiriintyessä mitä seesteisimmissä ja rakkaudellisimmissa hetkissä elämääni. Häiriöt ovat ilmenneet vain suuren kiitollisuuden ja elämän nautinnon virratessa vapaasti olemuksessani. On ollut hämmentävää, miten sydämen epätahtisuus ja toimintahäiriöt ovat pakottaneet minut pysähtymään täydellisesti juuri silloin, kun koen suurinta kiitollisuutta kaikesta olevasta. Tästä syntyi ensin oivallus siitä, että miten kaikki se, mitä tapahtuu yksilön fyysisessä olevassa, tapahtuu myös laajemmassa makrokosmoksen universaalissa mittakaavassa - kaikkialla ja koko olevassa. Äkisti huomasin ajattelevani tuota oivallusta toisin päin. Entä jos fyysinen kehoni resonoikin tuossa täydellisen vapaassa kiitollisuuden virrassa kelluessaan sitä kaikkea fyysisessä maailmassa vallitsevaa ihmiskunnan epätahtisuutta ja jumiutumista täysin tarpeettomille "ylimääräisille johtoradoille"? Entä, jos sydämeni jumiutuminen virheelliseen "luuppiin" onkin heijastus tästä ihmisyydessä ilmenevästä lisääntyneestä jännitteestä ja siitä, että niin moni on asettunut omiin poteroihinsa taisteluasemiin puolustamaan kukin omanlaistaan totuutta maailmankaikkeudesta? Tässä ihmisyyden ajassa vaikuttaa juuri nyt olevan vallalla monelaisia voimakkaita ja meidän kaikkien ajatuksiimme vaikuttavia uskomuksia, joita ylläpitävät erilaiset pelot ja suorastaan hämmentävän voimakas taistelutahto. Halu olla oikeassa ja halu pitää kiinni jostakin yhdestä näkökulmasta.
Haluaisin itse ajatella mieluummin niin, ettei ole merkitystä sillä vastustaako tässä ihmisyyden unessa ilmentyviä elmämänmuotoja kuten viruksia, sairauksia tai niiden todenmukaisuutta vaiko muiden ihmisten toimintaa kunkin pyrkiessä vain selviytymään omassa ihmisyyden roolissaan tässä oudossa ajassa. Jotkut yksilöt vaikuttavat vastustavan myös kaikkia mahdollisia ajatuksia ja toimenpiteitä, joita osa ihmisyydessä olevista rakentaa koettaessaan hallita tätä aikaa ja ihmiskunnan hyvinvointia murentavaa ilmiötä. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki pelko on vain pelkoa. Ja että pelko on aina rakkauden vastavoima, jota ihmiskunta itse synnyttää ja ylläpitää koettaessaan vaikuttaa tai hallita erilaisia havaitsemiaan ihmisyyden harhoja. Päättäjien toimien, lääkkeiden, sairastumisen tai rokotusten pelot ovat täysin yhtäläisiä ja vain pelkoja siinä missä mikä tahansa muukin pelko, joka estää valoa virtaamasta. Pelko sumentaa mielen ja saa todellisuuden vääristymään eikä pelkoa voiteta taistelemalla sitä ajatusta vastaan, joka pelkoa luo. Pelot hälventyvät vasta, kun rakkaudelliset ajatukset ja valoisa mieli saavat tarpeeksi tilaa.
Eikö henkisten ihmisten ja rakkautta luovien olentojen tulisi siis tietoisesti pyrkiä vapautumaan mielen peloista ja päin vastoin pyrkiä välttämään kaikenlaista vastakkainajattelua tai taisteluhengen nostattamista? Tai näin koen itse elämänpolkuni varrella oppineeni kokemuksen kautta, että se mihin ajatuksesi suuntaat vahvistuu ja kaikki se, jota pyrin vastustamaan vain lisääntyy. Pelkoa ja vastustusta nostavat asiat saavat vain uutta voimaa, mitä enemmän niitä koettaa vastustaa. Jokainen vastakkainasetteluun tai taisteluhenkeen suunnattu ajatus taas vahvistaa polarisaation molempia ääripäitä ja lisää sitä, mitä vastaan koetat taistella. Sen sijaan jokaisen vähänkään tietoisen olennon tulisi nyt jos koskaan, aiempaa vahvemmin suunnata ajatuksensa rauhaan, harmoniaan ja tasapainon lisäämiseen kaikessa olevassa. Yhdistää voimansa rakkauden ja kiitollisuuden äärelle taistelujen ja harhojen sijasta. Meistä jokaisen tulisi kantaa vastuunsa omien ajatustensa muutosvoimasta!
Tämän päivän oivallus synnytti omalla kohdallani ajatuksen sitä, että sydämen sairauden syiden pohtimisen sijaan haluan mieluummin vahvistaa itsessäni syvää rauhaa, tasapainoa ja harmoniaa, jotta myös maailmankaikkeuden syke asettuu luonnolliseen rytmiinsä ja kaikki kaikkeuden sähköverkot ja johtoradat saavat sellaisen valopesun, että rakkaudesta täyttynyt maailmankaikkeuden sydän jaksaa ylläpitää elämän moninaisuutta ja kierrättää ihmisyydessä virtaavaa luovaa voimaa. Jos Juhielin taivaalliset joukot ovat "ilmavoimissa" kuulolla, niin nyt saisi taas tuutata isolla naurulla maustettuna vähän uutta valovirtaa ihmiskunnan verkkokaapeleihin :)
|
|
Lauantai 24.4.2021 klo 18.01
Luonnon läsnäolo ja elämän virtaus ovat saaneet myös minun ajatukseni virtaamaan uudella tavalla. Välillä syntyy niin villejä visioita ja suurenmoisia oivalluksia, ettei niitä osaa tuottaa ulos järkevällä tavalla. Hetkittän tuntuu siltä kuin juuri täällä, Lapin rajalla ja Napapiirin tuntumassa vallitsisi jokin sellainen maan ja veden energioiden keskus, joka on voimallisempi kuin mikään, mitä olen muualla kokenut. Tuntuu kuin joen henget ja kahden eri energiauoman voimalliset virtaukset yhtyisivät täällä yhdeksi valtaisaksi näkymättömäksi olennoksi, joka on läsnä koko ajan ja kaikkialla. Tuo olento on yhtäaikaa suurta virtaavaa voimaa, kuplivaa iloa, maan ja veden pohjatonta syvyyttä sekä toisaalta Maa-äidin lempein ja lämpimin syli, jota voin kuvitella. Tuo erikoinen energiaolento luo olemuksellaan paikkakunnalle alati vallitsevan syvän luonnon elementtien tasapainon, voimalähteen sekä vahvan energioita kohottavan vaikutuksen, joka on tavoitettavissa aina, kun vain pysähtyy edes pieneksi hetkeksi. Ilman pienintäkään ponnistelua olo on täällä syvästi tasapainoinen, voimaantunut mutta yhtäaikaa myös herkkä ja luonnollisesti virtaava.
Koen yhä, että minun juureni ovat täällä vahvemmin maassa kuin koskaan ennen, ja niin ovat läsnä myös luonnon kaikki elementit sekä niiden erityinen yhteensulautuminen minussa ja kaikkialla ympäröivässä olevassa. Olen jopa havahtunut ajattelemaan, että luonnon ja erityisesti tuo maan virtaava voima täällä muistuttaa kovasti samanlaista energioiden yhtymisen tunnetta ja siitä syntyvää vahvaa tasapainon tilaa kuin mitä olen kokenut Glastonburyssä ollessani. Tuntuu, että ilman ponnisteluja koen välillä hyvinkin voimallisia näkyjä, luontevaa ykseyttä sekä vahvaa yhteyttä eräänlaisen moniulotteisen jumaluuden läsnäoloon. Hetkittäin todellakin tuntuu, etten löydä oikeanlaisia sanoja kuvaamaan näitä kokemuksiani.
Tein eräänä päivänä itsekseni pienen retken Ounasvaaralle, jossa olen toki ennenkin käynyt ja päätin istua vaaran laella keväisessä auringossa hiljalleen sulavaan maahan. Istuin kivelle, joka oli lumen alta jo paljastunut ja hiljennyin. Tunsin heti vahvan yhteyden kaikkiin luonnon elementteihin sekä niiden hurjaan voimaan usealla eri tasolla samanaikaisesti. Tuolloin havahduin ensimmäistä kertaa myös tuon poikkeuksellisen moniulotteisen jumaluuden läsnäoloon. Tuntui kuin jokaisessa solussani yhtyisivät täydellisessä tasapainossa taivas ja maa, vesi ja tuli - kuin olisin itse koko kaikkeus: tuo lämmin kallio, virtaava joki, auringon valo ja ilmakehä maapallon ympärillä. Kokemus oli hämmentävä ja huikea.
Samassa tuli myös voimakas tunne siitä, että NYT on se hetki, jota varten olen matkoiltani saanut mukaani kaiken sen sielujen kauneuden ja viisauden, kohottavat harmonian hetket ja näyt, joille ei ihmisyydessä löydy kuvaavia sanoja. Juuri tätä paikkaa ja hetkeä varten olen saanut myös yhden erityisen kristallin tälle pohjoiselle kansakunnalle ja olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Olen itse vihdoin valmis palvelemaan täysin antautuen tätä kaikkeutta ja toteuttamaan elämäntehtävääni sen kaikilla osa-alueilla. Täällä pohjoisessa olevat voimat ja värähtely tukevat minua. Ovat olemassa minua varten ja minä olen olemassa juuri tätä hetkeä varten.
Tuossa hetkessä koin hyvin selkeänä koko elämäntehtäväni, josta olen eri osa-alueita tunnistanut jo useasti elämänpolkuni varrella. Nyt tuo kaikki kuitenkin muodosti minussa ja ympäröivässä olevassa selkeän kuvan ja kokonaisuuden. Olen olemassa, jotta luon ympäröivään todellisuuteen lisää rakkaudellista ja monimuotoista vuorovaikutusta sekä aitoa yhteistyötä. Olen olemassa, jotta vuorovaikutuksen keinoin voin toimia sinä polarisaation muuntajana, joka minä olen aina ollut. Olen syntynyt tähän maailman aikaan juuri nyt, koska juuri tässä ajassa polarisaatio on voimakkaampaa kuin koskaan ja tarve näiden vastakkaisten näkemysten ja voimien tasaamiselle on suurempaa kuin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana. Voin olemassaoloni kautta luoda tähän aikaan ja maailmankaikkeuteen lisää tasapainoa, harmoniaa ja tyyneyttä säilyttämällä nämä kaikki vahvana minussa itsessäni. Voin hengittää tätä pohjoisen maan virtaavaa ja kuplivaa voimaa, säteillä ympärilleni sitä vapautta, valoa, jumaluutta ja hyvyyttä sekä hyväksyvää ja sallivaa olevaa, jota kaikkeuden ydin ja rakkauden alkulähde meissä ilmentää. Voin toteuttaa elämäntehtävääni olemalla esimerkkinä siitä, miten kaikki nämä huikeat voimat yhdistyvät meissä jokaisessa joka hetki. Ilmennän tuota kaikkeuden syvintä olemusta ja elämäntehtävääni täällä joen uomien risteyksessä olemalla: fyysisen olevan, hengen ja valon yhdistymispisteessä. Elämällä juuri tässä ja nyt. Yhdistämällä toimintaan ja ajatuksiin kaiken sen, mitä olen matkallani kokenut - uudenlaiseksi ymmärrykseksi ja sisäiseksi voimaksi, joka juuri täällä virtaa niin poikkeuksellisen voimallisesti.
Olen elämäni varrella kokenut parikin kertaa välähdyksiä näistä voimista täällä ollessani, ikään kuin nämä energiaolennot olisivat tervehtineet minua aina täällä käydessäni mutta tuolla hetkellä Ounasvaaran laella minä tervehdin heitä. Kohtasin nämä vallitsevat voimat silmästä silmään, ilman pelkoa ja antautuen täydellisesti. Tämä varmasti kuulostaa kliseeltä mutta tuon hetken jälkeen mikään ei ole ollut enää kuten ennen. Jokin minussa muuttui juuri tuossa hetkessä pysyvästi. Kaikki maailmankaikkeuden kokemukset ja eri aikojen olemukset yhtyivät yhdeksi. Loivat merkityksen, jollaista en ole kokenut ennen. Eikä tuo tunne ole sen koommin kadonnut. Olen yhä sama ihminen, teen samoja asioita ja ajattelen kuten tähänkin asti mutta nyt tuo kaikki vain tuntuu erilaiselta. Merkitykselliseltä ja ihmeelliseltä. Siunaukselta ja rakkaudelta.
Olen aina tiennyt, että minun kuuluisi olla pohjoisessa ja olen täällä joskus jo vuosia aiemmin kokenut hyvin poikkeuksellisia energioita ja hämmentäviäkin kokemuksia. Olen tuolloin kai ajatellut, että se on "vain" se Lapin taika ja maaginen luonto täällä, joka on saanut nuo kokemukset aikaan. Olen ohittanut nuo kokemukset melko kevyesti sen hetkisen ymmärrykseni pohjalta ja kulkenut eteenpäin. Nyt kuitenkin koen, että tämä kaikki on ollut yhtä ja samaa suurta elämäntehtävän palapeliä, jonka suurempi kuva alkaa vasta nyt minulle paljastua. Kaikki se valtataistelu elämän ja kuoleman välisellä nuoralla on yhtäkkiä saanut selkeän merkityksen ja muodon. Valo ja pimeys ovat sulautuneet yhdeksi ja muodostaneet aivan uudenlaisen supervoiman, jonka vasta nyt kykenen näkemään. Ja jota vasta nyt olen valmis palvelemaan. Olen tässä ja olen vihdoin valmis ottamaan vastaan tämän ymmärryksen ja toteuttamaan elämäntehtävääni. Kiitollisena askellan tänään polullani ja hengitän itseeni Lapin poikkeuksellista taikavoimaa.
|
|
Torstai 1.4.2021 klo 18.06
Kevät kutittelee jo minun niskaani. Uudet tuulet luovat hassuja muotoja ja tekevät outoja kiemuroita hiuksiini. Koko olemukseeni. Housunlahkeet lepattavat, kun askellan eteenpäin polulla ja pitkästä aikaa tuntuu taas siltä, että olen juuri siinä, missä minun kuuluukin olla - tässä ja nyt. Matkalla johonkin, jonka tiedän olevan mutta ilman, että haluan tietää miksi tai mihin olen matkalla. Olen luonut tämän polun ja sen lempeän virran, joka minua kuljettaa eteenpäin. Ja samalla tämä polku ja virtaus luovat minut. Olen osa tätä liikkuvaa virtaa. Hengitän vapaammin ja tunnen juuret syvällä maassa.
Välillä tuntuu kuin olisin siemen, joka on syksyllä kylvetty kosteaan maahan. Olen ollut kohmeessa ja voimaton muuttumaan tai uudistumaan siksi, jollaiseksi minut on tarkoitettu. On tuntunut hyvältä talvehtia maan sylissä ja vain olla. Tulla tutuksi sen voiman ja aineksen kanssa, joka minä olen. En tiedä onko talvehtimisella muuta tarkoitusta kuin koota voimia seuraavaan vaiheeseen ja levätä kaikilla olemisen tasoilla. Minusta on kuitenkin tuntunut, että talvehtiminen on tarpeellista, tärkeää ja jopa välttämätöntä, jotta uusi kasvu voi alkaa. Ilman täydellistä lepoa ja talven pimeyttä minusta ei olisi kasvamaan uudeksi eikä luomaan kaikkea uudelleen syntymän tarvitsemaa liikettä. En pysyisi mukana liikkuvassa virrassa enkä kykenisi olemaan kokonainen, virtaava ja uutta luova.
Kevät tuntuu minussa siltä kuin talven tasainen ja syvä marssirytmi olisi vaihtunut yhtäkkiä keveäksi ja rytmiltään keinuvaksi improvisaatioksi. Kevät on kuin flowtilassa virtaava yllätyksellinen kuohuva vesi tai alati muuttuva ja kaikkeutta uudelleen järjestelevä joen virtaus, kun jäät ovat yhdessä rysäyksessä sulaneet. Kevät tulvii jokaiseen soluun, puhaltaa pölyt mielen sopukoista ja potkaisee liikkeelle talvehtivan kehon. Luo hetkessä kokonaan uuden rytmin, joka saa unohtamaan maan kylmän syleilyn ja talven aikana koetut sisäiset unimatkat.
Muutoksen tuulet ovat tänä keväänä puhaltaneet minut kokonaan toiselle paikkakunnalle, kevään virtaus on juoksuttanut matkassaan minulle uuden kodin ja uudenlaisen elämän polun. Uskon, että juuri tätä muutosta kohti olen kulkenut jo pitkään ja olen tätä polkua itselleni luonut monin eri ajatuksin. Olen tehnyt itselleni tien pohjaa tähän suuntaan jo useana keväänä ja jokainen talvehdittu vuosi on tiivistänyt maapohjaa aiempaa kantavammaksi. Jokainen kulunut vuosi ja elämän kokemus on rakentanut minussa lisää rohkeutta, uskallusta, elämän nälkää ja hulluutta, jotta olen juuri nyt varma siitä, että tämä on se oikea askel ja suunta. Aika on tullut ja maa jalkojen alla kantaa. Ihmettelen itsekin, että siinä hetkessä, kun päätös muutoksesta syntyi, en enää epäröinyt lainkaan. Mielen mölyt pysyivät hiljaa ja vallitsi täydellinen varmuus siitä, että tämä se on. Innostus sai ilon kuplimaan ja yhtäkkiä vain tiesin olevani oikealla tiellä. Olen muuttanut pitkässä maassa etelästä pohjoiseen, löytänyt itseni uudelta tukevalta maaperältä. Olen heittänyt kuperkeikkaa kaikella sillä, jota olen aiemmin elämässäni rakentanut, päästänyt irti ja hypännyt uusien tuulien vietäväksi. Antautunut virtaan, jota en tunne ja jonka kuitenkin tunnen läpikotaisin.
Tunnen olevani elossa, tunnen olevani muutoksen tuuli ja virtauksen voima. Tiedän, että jotakin jännittävää tämä virtaava tila tuo tullessaan enkä välitä siitä, etten vielä näe horisontin taakse. Luottamus on kaiketi rakentunut samalla, kun olen tienpohjaa tänne tallannut vuosien saatossa. Luottamus on vahvistunut myös siitä, että juuri tämä muutoksen tuuli on ollut erityisen lempeä, rakastava ja täynnä lämpöä. Kuin karibian aurinko yhdistettynä yöttömään yöhön tai kuin Rion sambakarnevaalin kulkueen seksikkyys yhdistettynä revontulien tanssiin Lapin taivaalla. Yliluonnollinen, ihmeellinen ja kuitenkin täydellinen yhdistelmä jotakin, jolle en tiedä nimeä. Muutoksen tuuli on tuntunut sydämessäni yhtäaikaa henkeäsalpaavan kauniilta, pehmeältä kosketukselta ja kuumottavalta takkatulen lämmöltä, jotka kaikki luovat minulle täydellisen turvallisen ja luottavaisen olotilan. Tunteen, että tässä on hyvä juuri nyt. Tälle muutokselle uskallan antautua pelotta ja tiedän, että olen tullut kotiin.
Syksyllä kylvetty siemen on nyt itänyt, minun juureni ovat syvällä maassa ja kurotan kohti taivaan kauneutta. Maailmakaikkeuden valo ravitsee minua ja minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Rauha, luottamus ja luomisen voima. Kevään kauneus on täyttänyt minut ja voin syntyä uudelleen sellaiseksi, joka olen. Yliluonnollinen, ihmeellinen ja täydellinen :)
|
|
Perjantai 25.12.2020
Hämmentävä vuosi lähenee loppuaan ja pohdin tässä jonakin päivänä mikä on sellainen ajatus, jota en ole kuluneen vuoden pyörityksessä rohjennut sanoa ääneen itselleni tai kenellekään toiselle ihmiselle. Havahduin tajuamaan samalla, että kuluneena vuonna olen varmaan enemmän kuin ikinä keskustellut itseni kanssa. Yksin oleminen ja eristyneisyys jostakin aiemmin normaalista sosiaalisesta elämästä on tuonut mukanaan ehkä jotain hyvääkin. Olen uskaltanut esittää itselleni aiempaa enemmän rehellisiä kysymyksiä ja on ollut tilaa antaa vastausten kypsyä sisimmässä aivan rauhassa, ilman painetta tai kiirettä. Omassa elämän kuplassa ja eristyneisyyden ajassa on ollut helpompaa antaa monenlaisten tunteiden virrata ja on ollut mahdollisuus kohdata näitä omia, välillä yllättäviäkin tunteita aivan uusin silmin.
Pienen pohdinnan jälkeen tulin sellaiseen lopputulokseen, että ajatus, jota en ole vielä rehellisesti tarkastellut enkä sanonut ääneen sen paremmin itselleni kuin kenellekään toiselle on se, että olen kadottanut kykyni tehdä valintoja. Olen elänyt päivästä toiseen jotenkin vain kummastellen ja hämmästellen kaikkea, mitä maailmassa ilmentyy. Samalla olen huomaamattani siirtynyt aktiivisesta toimijasta havainnoijaksi koko elämässäni, mikä sinällään ei ole kai sen enempää hyvä kuin huonokaan asia. Matkan varrella on kuitenkin alkanut huolestuttaa se, että tuntuu kuin jokaisessa asiassa ja jokaisesa hetkessä olisi jossakin taustalla vaatimus valita puolensa. Ihmiskunnan ja jopa koko luonnon olemus on alkanut muuttua aiempaa polarisoidummaksi. Jokainen sana ja jokainen ajatus on kannanotto jonkun asian puolesta tai jotakin asiaa vastaan. Kuin yhtäkkiä tänä vuonna olisi kadonnut kaikki neutraali, salliva ja hyväksyvä oleva.
Vaikka puhumme siitä, että yhdessä selviämme tästä maailman myllerryksestä ja että yhteistyö sekä yhteisöllisyys ovat niitä voimia, jotka kannattelevat eteenpäin tässä epävarmuudessa ja monin tavoin uuvuttavassa ajassa, niin samalla monessa asiassa tuo "yhteisöllisyys" ja "yhdessä oleminen" sisältävät oletuksen, että olen vain jonkun tietyn ajatuksen tai ihmisryhmän kanssa yhtä. Kuin jokaisessa hetkessä ja kaikessa keskustelussa olisi aina me ja he, sekä valinta näiden välillä. Tämä eriskummallinen vallitseva energia on itselläni johtanut sellaiseen oloon, että en halua enkä pysty valitsemaan mitään. Olen huomannut päätyneeni sellaiseen tilaan, jossa mieluummin olen hiljaa ja etsin vastauksia sisimmästäni kuin sanon yhtään ajatusta ääneen. Koen tällaisen paineen lisääntyneen merkittävästi tämän kuluneen vuoden aikana.
Näkymättömässä maailmassa voisin kärjistäen kuvata tilannetta siten, että koen kaiken ihmisyydessä olevan ilmentyvän tällä hetkellä kuin jonkinlaisina uusina energian tiivistyminä kukin energiarypäs toisistaan erillään, kuin yhdessä puussa olisi alkanut kasvaa yhtäkkiä monia erilaisia hedelmiä. Kuin samasta elämän virrasta olisi alkanut muodostua yhdelle oksalle päärynöitä, toiselle sitrushedelmiä ja kolmannelle banaaneja. Ja nämä erilaiset ajatusten tiivistymät olisivat aiempaa vahvemmin alkaneet levitä tässä yhteisessä puussa uskoen vain sen oman ajatuksen fyysisen muodon olevan juuri se ainoa "oikea" hedelmä ja muiden ajatusryppäiden olevan itselleen uhaksi.
Samoin on tuntunut hiukan siltä kuin olisimme unohtaneet sen tosiasian, että ihmisyys ja maailmankaikkeus ovat aina olleet monimuotoisia. Että elämän perusolemus on se, että energia virtaa vapaasti ja voimme sallia sen monimuotoisuuden niin ajatusvirrassa kuin fyysisessä ulottuvuudessa. Kuin osa ihmiskunnasta olisi alkanut uskoa rakkauden ilmentyvän vain itsensä kaltaisissa hedelmissä ja vaatia valintaa "totuuden" ja "epätotuuden" välillä. Tämä siis on hiukan kärjistetty esimerkki siitä, millainen tunne ja vallitseva olo on kuluneena vuonna ollut. Ja kuten sanottu, niin tämä tunne tai havainto on alkanut minussa vaikuttaa siten, etten ole enää kyennyt valitsemaan oikein mitään elämässä. En sanoja, en näkökulmia enkä suuntaa. Tämän tilan olen jo pidemmän aikaa havainnut mutten ole sitä kyennyt ääneen myöntämään.
Sen sijaan olen valinnut kääntyä vielä aiempaakin vahvemmin sisäänpäin, etsien rakkautta ja mielen valoa hilljaisuudesta. Olen tässä sisäisessä keskustelussani päätynyt siihen, että ainoa valinta, joka minun tulee ihmisyydessä tehdä, on rakkaus. Siis se, etten vastusta rakkauden virtausta ja se, etten mielen voimalla pyri mihinkään, vaan sallin korkeamman maailmankaikkeuden viisauden johdattaa minua eteenpäin ilman muita valintoja. Haluan säilyttää sydämeni puhtauden ja valon sekä toivon siitä, että jonakin päivänä ihmiskunnassa vallitsisi jälleen toiveikkuus, tasapaino ja harmonia. Että jonakin päivänä kaikki eri "hedelmät" voisivat nähdä olevansa olemassa vain siksi, koska ovat fyysisinä olentoina ilmentyneet oleviksi tähän yhteen ja samaan kaikkeuden puuhun. Että olemassaolon ja elämän tarkoitus on lopulta vain hyväksyä tämä ja löytää aito rakkaus omasta itsestämme.
Olen monesti toivonut, että saisin tässä elämässä vielä kokea sellaisen rakkauden, jossa toinen sielu valitsisi minut osaksi elämäänsä, arvostaisi minua täysin ja täydellisesti juuri sellaisena kuin olen ja jossa fyysinen maailma kohtaisi kaikki muut todellisuuden ulottuvuudet tuon vallitsevan sallivuuden kautta. Juuri nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että aito rakkaus ja kumppanuus ihmisyydessä jonkun toisen sielun kanssa syntyy ainoastaan siitä, että ei valitse ketään eikä mitään, ja ettei määritä itseään eikä muita. Ihmisyyden olemassaolo on esteettistä, alkukantaista voimaa ja tasapainoa feminiinisen sekä maskuliinisen välillä. Ihmisyys voi olla yhtä hyvin vaikka eroottista virtaavaa tanssia kahden energian välillä kuin universaalia vuorovaikutusta yhteisessä harmoniassa koko kaikkeuden olevaisuuden kanssa. Ei ole meitä eikä teitä, on vain rakkaus. Ja jokaisena elämäni päivänä tässä ihmisyydessä voin valita vain rakkauden, joka vallitsee ykseydessä. Rakkaus on valinta ja rakkauden valinta on ainoa tie eteenpäin aidosti yhdessä.
|
Avainsanat:
neutraali,
salliva,
yhteisöllisyys,
yhdessä,
ihmisyys,
rakkaus,
elämän tarkoitus
|
Sunnuntai 6.12.2020 klo 17.44
Olen useasti tämän kuluneen vuoden aikana miettinyt mistä löytäisin valon pilkahduksia ja uutta toivoa elämääni, kun tuntuu, että kaikki vähäänkään toivoa herättäneet ideat, suunnitelmat ja visiot ovat nyt kariutuneet. Aiemmin vallinnut yhteys maailmaan ja kommunikaation tutut muodot ovat jatkuvasti vaatineet uusia lähestymistapoja. Välillä tuntuu kuin jäljelle olisi jäänyt vain alati kasvava epävarmuus ja hämmennys tulevasta sekä päivä päivältä syvenevä tyhjyys ja epätoivo. Kuin tyhjä huone vailla valoa.
Maailman muuttunut tila ja uudenlainen tapa elää arkea on pakottanut ainakin minut etsimään kauneutta, toivoa ja yhteyttä maailmaan aivan uusista näkökulmista. Olen löytänyt esteettisiä ilon hetkiä, rohkeutta ja rauhaa esimerkiksi joistakin satunnaisista kuulemistani sanoista, yksittäisistä kuvakulmista jossakin elokuvassa tai hetkellisistä yhteyden ja ymmärryksen tunteista jonkun toisen kanssa kommunikoidessa. Toivon kipinät ovat syntyneet nyt paljon pienemmistä palasista kuin joskus aiemmin. Sellaisista vain ohi kiitäneistä arjen kohtauksista ja talven harmaudessa hetkellisesti ohi vilahtaneista valkoisen sävyistä.
Yksi tällainen toivoa herättänyt hetki on tuo otsikoksi poimimani ajatus. Olet runo - Nuo sanat liikuttivat minua ja pysäyttivät eräässä rakkaani kanssa käydyssä viestiketjussa. Pohdimme tuossa lämminhenkisessä keskustelussa luovuutta ja sen vaikeutta, kun yhteisen tekemisen mahdollisuudet ovat olleet niin kovin vähissä viime aikoina. Kävimme viestitellen keskustelua myös siitä, millainen oivaltamisen mahdollisuus ja kasvun lähde on yksilön käymä sisäinen dialogi. Miten upeaa on, kun voimme antaa ajatusten virrata täysin vapaasti ja aina on olemassa tuo mahdollisuus olla oman itsensä analyytikko, tutkija ja oman elämänsä havainnoija. Miten itsensä ja omien ajatusten analyyttinen tarkastelu suo meille joka hetki uuden mahdollisuuden laajentaa tietoisuuttamme sekä luoda uudenlaista suhdetta vallitseviin näkökulmiin ja maailmaan. Sisäinen dialogi tarjoaa meille loputtomasti uusia tilaisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä. Että vaikka kohtaamiset ovat juuri nyt kovin vähissä, niin voin silti aina toimia itse itselleni keskustelun avaajana ja luovuuden herättelijänä. Olen oman elämäni tutkimusmatkailija. Minusta tuossa ajatuksessa on jotakin kovin lohdullista ja se sai minut hymyilemään.
Eniten minua kuitenkin sykähdytti tuo kaunis ajatus, että olen runo. Tuo ajatus oli kuin siemen, jonka rakkaani lempeästi kylvi minun mieleni puutarhaan. Tuosta siemenestä aloikin pian itää pienen pieni uusi ajatusten taimi, joka synnytti jälleen uusia sanoja ja virtaavia kauniita ajatuksia.
Minä olen runo. Olen syntynyt luovuuden voimasta ja ajatuksen virrasta.
Minun runoni on kuin puro, joka virtaa läpi elämän ja ihmisyyden. Säkeeni ovat vapaita kaikesta määrittelystä. Olen vapaa ihmisyyden vaatimuksista ja luovuuden rajoista, joita mieleni tuottaa. Yksinkertaisesti vain olen ja virtaan. Minun runoni virtaa sinussa.
Puhdistan virtauksellani elämästä kaiken sellaisen, joka on jo käynyt tarpeettomaksi ja puhdistun itsekin joka hetki luovuuden virrassa säilyttämällä olemukseni alati muuttuvana. Syvällä tuon säkeiden ja sanojen puron pohjalla lepää kultaisia hippuja ja kauneutta, jotka voi nähdä vain, kun aurinko valaisee juuri sopivasti veden pintaa. Kuulet kauneuden säkeet, kun vain pysähdyt kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta.
Hiljaisuus on minun totuuteni - täysin äänetön hengen läsnäolo. Hiljaisuuden kautta runot ovat minussa, koko ihmisyydessä sekä siinä ikuisessa virrassa, jota elämä on. Minä säilytän yhteyden kauneuteen, toivoon ja rakkauden läsnäoloon aina ja niin kauan, kun vain uskallan olla täysin määrittelemätön ja vapaa. Kuin aamukaste puun oksalla, joka haihtuu vähitellen ilmaan.
Minun luovuuteni syntyy totuuden valosta. Hiljaisuuden kautta tuo totuus vallitsee minussa. Olen runo ilman sanoja ja musiikki ilman ääntä. Olen täydellinen vapaus ja paineeton sanojen laine.
Tuntuu, että näiden ajatusten kautta olen löytänyt jälleen rauhan ja uskallan vihdoin hyväksyä itsessäni myös täydellisen hiljaisuuden, tyhjyyden ja vapauden tilan. Minä voin olla näkymätön, äänetön ja vailla muotoa, koska se on ainoa tila, jossa rakkaus virtaa täysin vapaasti. Vain minun mieleni kuvitelmista nousevat nuo erilaiset määritykset, rajoitteet ja pelot, jotka ihmisyydessä pitävät mieltäni otteessaan.
Voin päästää näistä kaikista irti ja vain olla kuin tuuli sinun ihollasi - vailla suuntaa ja tarvetta kiinnittyä mihinkään. Hiljaisuuden runossa vain olen ja hengitän jälleen. Olen kiitollinen siitä, että sanat itävät minun luovuuteni puutarhassa. Olen tyyni ja kuljen kohti valoa ja uutta kevättä. Kellun vapaudessa ja vain nautin.
|
Avainsanat:
toivo,
kauneus,
sisäinen dialogi,
valo,
oivallus,
hiljaisuus,
vapaus
|
Vanhemmat kirjoitukset »
|
|