Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Toivo

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14

Jäin tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen pitkäksi ajaksi pohtimaan mitä minulle merkitsee tuo tekstin sivutuotteena syntynyt ajatus siitä, että olen ikään kuin elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella? Mitä minulle tarkoittaa ihmisyydessä pyhä päämäärä, jota kohti kuljen ja mitä oikeastaan juuri tässä elämän hetkessä henkisellä polullani tavoittelen? Onko minun elämäni "pyhiinvaellus" matka kohti ykseyttä, henkeä ja totuutta vai sittenkin matka, jonka tarkoitus on itsessään palvella totuutta? 

Ehkä tämä vuodenaika saa aikaan sen, että alan kääntyä taas vähitellen kohti sisäisiä pohdintoja ja luontaisesti virrata enemmän ajatusten kuin toiminnan tasolla. Syksy saa myös luonnon varautumaan talveen, vetäytymään kasvun sijasta lepotilaan ja varastoimaan käytössä olevan energian, jotta olisi mahdollista selviytyä hengissä yli talven. Jotakin samankaltaista minussa tapahtuu joka syksy. Oman jaksamiseni rajat selkeytyvät, uudet ideat ja ajatukset muuttuvat aiempaa syvemmiksi pohdinnoiksi ja mielen hiljaisuudeksi. Huomaan tavoittelevani valon sijasta enemmän rauhaa ja tyyneyttä.

Pohdin tässä jonakin päivänä ulkoillessani myös sitä, mikä olisi minulle se kaikista arvokkain voimavara, jota haluaisin varastoida syvälle ytimeeni selviytyäkseni talven yli. Mikä pitäisi mieleni valoisana ja ravitsisi minua kaamoksen pimeimpinä kuukausina? Ehkä tuo kaikista tärkein voimavara minulle olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan toivo. Toivo siitä, että kaamoksen jälkeen tulee uusi kevät ja toivo siitä, että elämä jatkuu. Toivo siitä, että selviydyn eteenpäin, vaikka haasteet tuntuisivat välillä kohtuuttomilta. Toivo siitä, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Toivo siitä, että rakkaus ja totuus lopulta merkitsevät enemmän kuin ihmisyys itsessään. Toivo siitä, että ihmeitä edelleen tapahtuu - kunhan säilytän uteliaisuuden ihmisyyttä kohtaan ja uskallan elää aidosti avoimin mielin. Haluaisin varastoida ytimeeni toivon huomisesta.

Näen toivoa ympärilläni monessa muodossa. Pieninä häivähdyksinä syksyisessä maisemassa ja konkreettisina esimerkkeinä eri ihmisten elämissä. Ränsistyneen talon saama uusi katto luo toivon näkymän siihen, että joku yhä pitää huolta tuosta vanhasta talosta. Luo toivon rakkauden erilaisista ilmenemismuodoista. Auringon valo aamuisin saa kuihtuvat kasvit metsässä näyttämään hurjan kauniilta. Valon säteet luovat toivon siitä, että elämän varjoisat hetket ovat vain hetkellistä valon puutetta ja illuusiota. Luovat toivon siitä, etteivät hämärässä havainnoidut asiat ole useinkaan sitä, miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat. Valo luo toivon totuudesta kaikkien elämän varjojen takana.

Näen toivoa myös pienen oravan olemuksessa, joka kantaa sitkeästi ravintoa talvivarastoonsa. Toivo levittäytyy ylleni, kun joutsenet liitävät taivaalla ja suuntaavat kohti etelän lämpöä. Toivo on läsnä, kun aikaa ei ole ja olen vahvasti kiinni vain tässä hetkessä. Toivo on syvään hengitys, joka minussa virtaa vapaasti tuoden kauan kaivatun unen ja levon. Toivo elää minussa, koska minä elän ja hengitän.

Jos minä olisin puu, minä antaisin kaikkien maailmankaikkeuden surujen, pelkojen ja tarpeettomien kokemusten virrata näin syksyn päätteeksi värikkäisiin lehtiini. Kokoaisin kaiken epätoivon ja turhuuden harhat eri väreiksi lehtiini ja antaisin niiden varista maahan. Seuraisin tyynesti miten ne maatuisivat uudeksi ravitsevaksi maaperäksi tuleville kasvukausille. Antaisin epätotuuden virrata maan läpi sen syvimpään ytimeen ja antaisin kaiken tuon palaa siellä uudeksi valoksi ja kasvuvoimaksi, joka johtaa minut yhä uudelleen kohti ykseyttä ja pyhää henkeä.

Keräisin syvälle juuriini mahdollisimman paljon toivoa, rakkautta ja totuutta, jonka varastoisin talven yli syvälle routarajan alapuolelle. Toivosta, totuudesta ja rakkaudesta kasvattaisin jälleen uudet versot ensi keväänä, kun kaamos väistyy ja aurinko alkaa taas kutkutella unisia oksiani. Minun juureni ovat syvällä totuudessa. Toivo ravitsee minua roudan keskellä ja pitää minut elossa läpi haasteiden ja myrskyävien tuulien. Ja rakkaus valaisee maailmani myös niinä kaikista pimeimpinä kaamosöinä. Rakkaus sulkee minut syleilyynsä ja suojelee epätoivolta. Toivosta minä elän ja rakkauden syliin vajoan, kun tulee aika jättää ihmisyys ja sen harhaiset unet. Totuudessa minä palan nyt ja aina. Nämä sanat virtaavat minussa ja luovat minut joka hetki uudeksi.

Minä olen ihmisyyden pyhiinvaeltaja ja minä palvelen totuutta. Kuljen tyynesti kohti sinua, ykseyttä ja totuutta. Jokaisella askeleella minä juurrun yhä syvemmälle totuuden maaperään, jokaisella askeleella luon tasapainoa ja vahvuutta. Ihmisyys ja sen kautta ilmentyvät haasteet vahvistavat minua ja opettavat minua pysymään vahvemmin kiinni omassa ytimessäni, kiinni puhtaassa totuudessa ja rakkauden virrassa. Minä olen tämä pyhä maa, ihmisyys, totuus ja rakkaus. Minä vaellan itseeni, totuuteen ja pois ihmisyyden harhoista. Minä vaellan kohti pyhää henkeä ja ykseyttä. Minä olen pyhä, totuudellinen henki.

Avainsanat: toivo, ihmisyys, totuus, ykseys, rakkaus, valo, ihme, syksy, ihmisyyden matka, elämä

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21.17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Illuusio todellisuudesta

Sunnuntai 30.8.2020 klo 20.54

Henkisyyden poluilla olen eräässä matkani vaiheessa oppinut, että ihmisyys on vain mielen luomaa harhaa ja että todellisuus kaikkeudesta on lopulta jotakin aivan muuta. Ihmisyys johdattaa meitä elämässä kokemuksesta toiseen, läpi vastoinkäymisten, onnen hetkien ja arkisen aherruksen vain viedäkseen meitä matkallamme eteeenpäin kohti sitä jotakin mystistä "valaistumisen" hetkeä, jolloin jälleen muistamme itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme: tunnistamme jälleen aidon itsemme sekä ikuisesti ykseyteen kytkeytyneen kuolemattoman sielumme, joka on meiltä vaipunut unholaan, kun synnyimme tänne ihmisyyteen maan päälle. Elämme läpi illuusion, jotta voisimme jälleen kohdata todellisuuden näiden elämän harhakuvien ulkopuolella.

Olen monesti elämässäni näitä löytämiäni opetuksia kyseenalaistanut ja miettinyt niiden merkitystä henkisellä tiellä. Olen pohtinut, että ovatko kaikki nämä erilaiset henkisyyden opetukset lopulta vain symbolisia tarinoita ja tarkoitettu lähinnä kuvainnollisiksi esimerkeiksi, joiden kautta meidän olisi helpompaa ymmärtää erilaisiin suuntauksiin liittyviä oppeja. Ovatko erilaiset henkisyyden opit vain illuusioita, joiden kautta kuljemme läpi ihmisyyden polun? Tarvitsemmeko näitä erilaisia opetuksia, uskontoja ja henkisiä mysteereitä, jotta elämällä täällä olisi jokin merkitys tai jotta ihmisyydellä olisi edes se yksi riittävän kaukainen päämäärä, jota kohti kuljemme? Kenties tarvitsemme nimenomaan henkiseksi tueksemme ihmisyyden matkalle jonkin tuollaisen täysin saavuttamattoman vision tai utopian, jota emme aidosti edes usko saavuttavamme. Haluamme säilyttää illuusion paremmasta tulevasta ja todellisuuden ihmeestä, jotta emme vaipuisi epätoivoon.

Koen, että ihmiskunnan perimmäinen luonne tiivistyy jotenkin aina lopulta illuusion säilyttämiseen. Opetamme lapsillemme myötätuntoa, arvostavaa käytöstä ja pyrkimystä hyvään mutta jätämme yleensä kertomatta totuuden ihmisrotua vaivaavasta ahneudesta, itsekkyydestä tai tunnekylmyydestä. Emme myönnä muille ääneen sitä, millaisia säröjä ihmismieleen on syntynyt, kun myötätuntoa ei ole ollut eikä arvostukselle ole löytynyt sijaa. Illuusio hyvästä on ihmiskunnalle aina tärkeämpää kuin totuus ja kenties näin tulee ollakin, jotta tasapaino säilyy. Jos maailman kurjuudet, ihmiskunnan epätasapainon todellinen tila ja itsekkyys olisivat jatkuvasti vallitseva näkökulma tietoisuudessamme, emme todennäköisesti haluaisi enää jatkaa eteenpäin. Illuusio hyvästä ja henkisyyden kohottavasta vaikutuksesta pitää meissä yllä toivoa paremmasta ja auttaa meitä suuntaamaan ajatuksemme kohti valoisampaa todellisuutta. Kenties kaikki nämä erilaiset todellisuudet vallitsevat tässä kaikkeudessa samanaikaisesti - kaikki ihmisyyden variaatiot synkimmästä dystopiasta aina siihen kaikista kauneimpaan harmoniaan ja taivaallisen värähtelyn tilaan, jossa fyysisyys on jo kokonaan kadonnut. Tietoisuuteemme valikoi kulloisessakin hetkessä sen, mihin tuolla variaatiojanalla mielemme suuntaamme; mikä on se vallitseva illuusio todellisuudesta, jonka kulloinkin elämässä koemme.

Haluamme säilyttää mielikuvia kaikesta hyvästä ja kauniista, koska se vahvistaa näitä lisää elämässämme. Haluamme valita kiitollisuuden ja myötätunnon kokemuksia arkeemme, koska tällaisia tunnetiloja toivomme saavamme yhä enemmän elämäämme. Luomme haastavissa hetkissä anteeksiantoa ja vapautta mielen kahleista, koska se helpottaa omatuntoamme ja auttaa päästämään irti tarpeettomiksi käyneistä asioista matkallamme. Kenties olisi helpompaa kutsua tavoittelemaamme sisäistä valoa ja lämpöä meissä aitoudeksi, läsnäoloksi ja karismaksi sen sijaan, että pyrimme kätkemään tällaisia ihmisyydessä tavoittelemisen arvoisia "hyvyyden" ominaisuuksia erilaisten mysteeriopetusten tai henkisten oppien alle. Henkiset opit ovat toki olleet minulle tärkeitä työkaluja oivallusten tavoittamiseksi matkallani ja jokainen oppisuuntaus on osaltaan laajentanut näkökulmiani tällä ihmisyyden polulla.  

Kuitenkin mitä pidemmälle olen henkistä tietäni kulkenut, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että henkisyys tai henkiset opit eivät ole yhtään sen enempää tavoiteltavia polkuja kuin ihmisyydessä vallitseva kokemusten moninaisuus. Valaistuminen on tässä ja nyt - ihmisyydessä sen kaikessa kurjuudessaan tai onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa arjen kiireiden keskellä ja mielen pimeimmissä sopukoissa valvottujen öiden yksinäisyydessä.

En oikein usko, että mitään sen suurempaa tietoisuuden "alkuräjähdystä" olisi koskaan tässä maailmassa tulossa, eikä konkreettista valaistuneen sielun ylösnousemusta ole odotettavissa kuin meditaatioiden siivittämänä. On vain tämä hetki ja se todellisuus, millä tavoin kohtaan kunkin elämäni hetken. Mitä herkemmäksi, aidommaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi olen elämässäni kasvanut iän myötä, sitä vähemmän olen alkanut kaivata mysteeriopetuksia tai mitään varsinaista henkisyyttä. Itselleni aidointa henkistä kasvua tänä päivänä on se, miten kohtaan jokaisen tavallisen päivän elämässäni, tai miten pohjattomassa yksinäisyyden hetkessä tai hauraana ollessani onnistun selviytymään jostakin elämäni vastoinkäymisestäni. Koen olevani henkisen kasvuni huipulla, kun uskallan rohkeasti ja aidosti kohdata uusia tilanteita tai ihmisiä päivittäisessä arjessani. Koen valaistumisen ja ykseyden tilan olevan jatkuvasti läsnä, kunhan vain elän todeksi tätä ihmisyyttä ja tavallista arkeani siinä. Suurin illuusio kaikista onkin ehkä se, että harhaa ei ole - vain tämä todellisuus ja elämä.

Avainsanat: henkisyys, ihmisyys, todellisuus, myötätunto, läsnäolo, ykseys, illuusio

Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18.54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Elamankukka1.jpg

Avainsanat: verkosto, ykseys, olevaisuus, ihmisyys, kokonaisuus, tietoisuus, erillisyys, fyysinen ulottuvuus, elämänkukka

Kommunikaation monet muodot

Maanantai 22.4.2019 klo 15.01

"Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti."

On tuntunut koko kevään siltä, etten oikein osaa sanoittaa tai millään muotoa kuvata loogisesti ajatuksiani, jotka virtaavat. Yksi teema on kuitenkin kulkenut matkassa mukana jo talvesta alkaen - kommunikaatio sekä tarve ymmärtää kommunikaation merkitys jotenkin laajemmin kuin ennen. Ehkä jonkinlainen oivallus minulle on ollut huomata, miten vahvasti kommunikaatio liittyy ihmisyyden eri osa-alueisiin. Ja toisaalta, miten kommunikoinnin puute näkyy elämän eri tilanteissa ja näyttäytyy monenlaisina arkisina umpikujina ihmisyydessä. On vähitellen alkanut tuntua siltä, että komunikaatio on oikeastaan se kaikista tärkein asia, joka ihmisyyden matkalla tulee oppia.

Toinen oivallus liittyy siihen, miten rajoittuneesti olen nähnyt erilaiset kommunikoinnin muodot aiemmin. Olen tällaisena verbaalisena ja visuaalisena ihmisenä hahmottanut kommunikoinnin olevan erityisesti sanoja ja ajatuksia sekä sanoista, väreistä ja sävelistä muokattua taidetta runojen, tarinoiden, laulujen sanoitusten, sävelkulkujen ja erilaisten muotojen ilmentäessä minulle osia kommunikaatiosta. Olen tunnistanut myös ihmisuhteissa vallitsevat kaavat osaksi kommunikointia kuten hiljaisuuden, ilmeet ja eleet - lukemattomat sanattomat viestit. Kuitenkin koen, että henkinen matkani tähän pisteeseen on opettanut minulle lukuisia uusia kommunikoinnin muotoja ja ilmentymiä, jotka ajoittain tuntuvat tällaiselle introvertille yksilölle jopa luontevammalta kuin verbaalinen kommunikointi, joka minulle on kai usein se ensisijainen valinta. Olen herkkyyden lisääntymisen kautta huomannut aistivani kaikkeutta monin eri aistein ja kykeneväni kommunikoimaan myös täysin ilman sanoja. Avoimen ja toimivan yhteyden vallitessa tuntuu sanaton ja näkymätön kommunikointi hyvinkin helpolta ja luontevalta. Intuitio ja kyky viestiä ilman konkreettisia ainesosia on toisaalta vapauttavaa mutta ajoittain myös hiukan ahdistavaa. Aistin ja koen maailmaa monella eri tasolla enkä aina osaa rajata kokemusvirran määrää sellaiseksi, ettei viestitulva kasva kohtuuttomaksi. Kommunikoinnin monet muodot ovat laajentaneet samalla myös tietoisuuttani olevasta ja ymmärrystäni ykseydestä. Ymmärrykseni siitä, miten jokainen tunne ja ajatus virratessaan vaikuttavat niin minuun kuin muuhunkin olevaan on lisääntynyt matkan varrella.

Talven aikana, kun omat sisäiset ajatukseni ja etenkin luovuuden virta on ollut jumissa ja tyynenä kuin jäätynyt järven pinta, olen huomannut etsiväni itsestäni muita kommunikoinnin kanavia. On tuntunut vapauttavalta huomata, miten aivan pienen pieni liike tai vaikka vain hengitys voi toimia kommunikoinnin välineenä. Miten itseään voi ilmentää kosketuksen, katseen tai vain lempeän hiljaisuuden kautta. Miten paljon viestimme toisillemme pelkän läsnäolon, tunnetilan tai täysin näkymättömien kanavien kautta. Olemalla ja hengittämällä. Tuntemalla yhteisen olevan tai jonkin yhteisen näkymän. Jakamalla yhteisen tunteen täysin ilman sanoja. Yhteisen liikkeen ja yhteisen jaetun läsnäolon kautta.

Koen, että juuri nämä nonverbaaliset ja lähes kokonaan epäfyysiset kommunikoinnin keinot ovat saaneet minun sisäisessä maisemassani jäät sulamaan ja luonnon kiertokulun kautta sisäisen kevään vähitellen heräilemään uuteen elämään. Se, että olen huomannut, miten monin eri tavoin on mahdollista itseään ilmentää vaikka sanat olisivat kadoksissa tai luovuus ja voimat eivät riittäisi kuvan piirtämiseen. Koen, että olen silti tullut ymmärretyksi ja olen silti kyennyt löytämään monella muulla tavoin syntynyttä "keskustelua" eri tilanteissa. Olen kiitollinen siitä, että myös ajatusten ja sanojen jumittaessa olen saanut kokea kahdensuuntaista tunnetta, liikettä ja vahvaa yhteyttä. Joskus täysin ilman sanoja ja välillä monen eri kommunikaation muodon ihmeellisenä yhdistelmänä. Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti.

Olen myös alkanut ajatella, että kommunikaation oppiminen ja todellinen ymmärtäminen on jotakin, jota jokaisen ihmisen tulisi elämänsä varrella harjoitella. Että lopulta kaikki elämän ihmissuhteet ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten. Jotta oppisin kanavoimaan itseäni ja kaikkeutta siten, että tulen ymmärretyksi ja jotta löytäisin kommunikaation monimuotoisuuden kautta ne välineet, jolla voin ymmärtää ketä tahansa toista kohtaamaani ihmistä. Riippumatta siitä, millaiset kommunikoinnin välineet tällä kohtaamallani henkilöllä on käytössään.

Myötätunto ja ymmärrys ovat tavoitettavissa myös silloin, kun yksilöllä ei ole kykyä puhua, kirjoittaa, liikkua tai muutoin perinteisin tavoin ilmentää itseään. Luulen, että tämä voi kuulostaa täysin itsestään selvältä sellaisille, jotka ovat elämänsä varrella kommunikoineet paljon esimerkiksi erityislasten tai erilaisten kehityshäiriöiden omaavien yksilöiden kanssa. Monet eri kommunikoinnin muodot ovat selvyys, kun perinteiset keinot eivät ole käytettävissä. Olen kuitenkin havainnut, että monessa parisuhteessa, ystävyyssuhteessa ja perhesuhteissa ylipäätään kommunikoinnin vaikeudet ovat se tekijä, joka joko vahvistaa tai heikentää vallitsevaa yhteyttä. Mikäli kommunikaatioyhteys on olemassa ja säilyy esimerkiksi teini-ikäisen ja vanhemman välillä, kaikki vastaantulevat solmut ovat avattavissa. Samoin on kai lähtökohtaisesti kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Ei ole sellaista solmua, joka ei aukeaisi, jos on olemassa tahto avata tuo solmu ja edes jommalla kummalla osapuolella kyky kommunikoida riittävän monimuotoisesti. Toisaalta vastavuoroinen ja kahdensuuntainen kommunikaatio vaatii aina sen, että jompikumpi osapuoli kommunikoi ensin - millä tahansa kommunikaation tavalla. Ottaa sen ensimmäisen askelen. Vaikka hiljaisuuskin voi olla hyvällä tavalla osa kommunikointia, niin solmuja ei saa auki tai muutosta ei voi saada alulle ilman sitä, että kommunikoi myös muilla tavoin. Laajentaa ja kokeilee eri kanavia, jos aiemmin käytetty taajuus ei ole toista tavoittanut. 

Näiden oivallusten kautta on ollut hienoa havaita ympärillään valtava määrä erilaisia kommunikoinnin muotoja. Hienovaraisia eleitä, jotka toimivat taianomaisesti kommunikoinnin keinoina, kun osapuolet ovat samalla taajuudella. Kaunista kahden yksilön välistä liikettä, energiaa ja värähtelyä, joka vahvistaa entisestään vallitsevaa yhteyttä. Sanojen tai ajatusten pulppuavaa virtaa, joka kuohuu kuin keväinen puro innostuessaan. Musiikin ja kuvien kautta koettua jaettua yhteyttä. Äänetöntä läsänäoloa, joka on täynnä kommunikaatiota monin eri taajuuksin. Yhteistä ajatusta, joka ei tarvitse lainkaan sanoja tuekseen silloin, kun yhteys on vahva ja kommunikaation monet muodot ilmentyvät kahden yksilön välillä. Tai silloin, kun keskinäinen luottamus on vahva ja yhteinen ymmärrys luo lisää hedelmällistä maaperää, josta uudet kommunikoinnin muodot alkavat itää. Kaunein kommunkaatio on kuin keväinen vihertävä nurmi, josta joka hetki versoaa uusia kukkia ja uusia yllättäviä alkuja. Uutta elämää ja eteenpäin virtaavaa voimaa.

Avainsanat: kommunikaatio, ykseys, ihmisyys, ihmisuhteet, oivallus

Minun elämäni mestariteos

Sunnuntai 28.10.2018 klo 10.36

"Jokainen meistä saa elämänsä alussa marmorilohkareen sekä työkalut, joilla siitä voi muotoilla veistoksen. Voimme raahata sitä perässämme koskemattomana, voimme murskata sen hiekaksi, voimme muovata sen kunniaksi. Kaikkien muiden elämästä jää nähtäväksemme, opastukseksi ja varoitukseksi, esimerkkejä, loppuun saatettuja ja keskeneräisiä elämäntöitä. Lopun lähestyessä veistos on likipitäen valmis, ja voimme silotella ja hioa sitä, minkä panimme alulle vuosia aiemmin. Siinä vaiheessa voimme kehittyä eniten, mutta meidän on nähtävä iän ulkonaisten merkkien tuolle puolen, jotta se onnistuisi." - Richard Bach

Millainen on sinun elämäsi veistos? Millaisia muotoja on jäänyt sinun mielesi ja kättesi työstä tähän astisen matkasi ajalta? Olen joskus aiemmin pohtinut paljon sitä, mitä kaikilla niillä työkaluilla tulisi tehdä, joita yhden ihmiselämän aikana kertyy työkalupakkiin. Onko elämäntehtävän kannalta oleellista löytää käyttötarkoitus jokaiselle pakista löytyvälle ruuvimeisselille vai onko sittenkin merkityksellisempää se, että ylipäätään käyttää jotakin työkaluistaan - tarttuu edes johonkin näistä työkaluista ja hyödyntää sitä oman elämänsä taideteoksen luomisessa. Tuntuu, että tärkeintä monessa elämän mutkassa on se, että ottaa itse vastuun matkansa suunnasta, työkalujen hyödyntämisestä sekä niistä tuloksista, jotka elämän nyt-hetken kuvassa ovat nähtävissä. Kuten tuosta alun lainauksestakin käy ilmi, vain aloitetut tai valmiiksi saatetut elämäntyöt jäävät näkyviin. Ajatukset ja ideat, jotka ovat saaneet tavalla tai toisella fyysisen muodon, ovat havaittavissa ihmisyydessä ja näiden käden jälkien kautta voimme oppia sekä itsestämme että muista. Saamme mahdollisuuden kurkistaa erilaisten käden jälkien kautta toistemme sisäiseen ja henkiseen maailmaan. Nähdä osia jonkun toisen elämäntyöstä ja aihioista, joiden kautta jonkun toisen todellisuus muovautuu.

Sitäkin välillä pohdin, että miksi joissakin elämän hetkissä omien kätteni jäljet eivät tunnu oikealta tai en osaa omia elämän taideteoksiani arvostaa ja nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Miksi välillä on niin hemmetin vaikeaa uskoa siihen, että jokainen kankaaseen tuotettu viiva tai piste on lopulta osa kokonaiskuvaa ja suurta taideteosta, jota elämäni aikana maalaan? Miksi erillisyyden harhasta käsin tuo yksittäinen osa näyttää niin tarpeettomalta tai arvottomalta? Jos kykenisimme joka hetki säilyttämään tietoisuuden laajemmasta kuvasta, siitä elämän suunnitelmasta, jota itse joka hetki luomme sekä siitä taidekokoelmasta, joka elämäntyömme kautta lopulta syntyy, olisi paljon helpompi muistaa jokaisen yksittäisen viivan tai varjostuksen arvo kokonaiskuvassa. Muistaa, että yksittäinen sävy, jokainen nuotti tai tauko ovat osa mestariteosta. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi sama, eikä lopputulos olisi yhtä kaunis tai vaikuttava. Jokainen palanen on lopulta yhtä arvokas osa kokonaista teosta - yhtä merkittävä ja yhtä korvaamaton osa kokonaisuutta.

Ehkä tämän viikon oivallus kiteytyy lopulta siihen, että juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan oman elämäntyönsä tuotoksia. Ovatko minun kätteni jäljet nähtävillä ja ovatko piirretyt viivat sen suuntaisia, että ne yhä viehättävät ja vetävät minua puoleensa? Olenko piilottanut itseltäni sellaisia palasia, jotka uhkaavat jäädä vain aihioiksi vaikka ne kutsuisivat minua tarttumaan toimeen ja työstämään aihioista pidemmälle? Onko kokonaisuutena elämäni suunta sellainen, että haluan jatkaa eteenpäin juuri näillä sävyillä ja tällä tavalla? Välillä tuntuu, etten ole lainkaan ylpeä omista elämäntöistäni tai siitä, miten suuria oppimiskokemuksia olen saanut käydä läpi ennen kuin olen uskaltanut vaihtaa suuntaa. Kuitenkin jokainen muutos ja jonkin työstämisen vaiheen jättäminen taakseen on ollut lopulta hurjan vapauttavaa. Kuin hyppy uudelle tyhjälle kankaalle ilman hahmotelmaa, mitä seuraavaksi syntyy. Ja kun sitten vapautumisen kautta onkin alkanut hahmottua aivan uusia työkaluja, uusia kauniita palasia elämäni taideteoksessa, joita en aiemmin nähnyt, koska muutoksen pelko esti minua näkemästä eteenpäin, oli mahtavaa ja kannustavaa huomata, miten paljon uusia mahdollisuuksia ja onnellisuutta hyppy tuntemattomaan voi saada aikaan. Miten pelkojen voittamisen kautta on ollut mahdollisuus kasvaa ja oppia paljon sellaista, jota ei aiemmin edes osaanut kuvitella olevan.

Minun kätteni jäljet ovat nähtävillä monella tasolla. Mieleni sävyissä, rehellisyyden määrässä, elämässäni olevissa läheisissä ihmissä, elämän kokemusten laadussa ja tunnelmassa, sanoissa, joita puhun tai kirjoitan, äänessä, jolla itseäni ilmaisen, ulkoisessa ja sisäisessä tyyneyden tilassa, hämmennyksen hetkissä tai keinoissa, joilla kohtaan vastoinkäymiset tai pelkoa ja ahdistusta nostavat elämäntilanteet. Minun elämäntyöni on läsnä kulloisessakin todellisuudessa joka hetki. Voin nähdä ja aistia myös sinun elämäntyösi ja kättesi jäljet, kun kohtaamme. Voimme jakaa oppimiamme kokemuksia ja maalata jonkin kohdan taideteoksiamme yhdessä. Voimme auttaa toinen toistamme saattamaan loppuun ne kohdat veistosta, jotka ovat jääneet kesken tai yhä odottavat syntymistään. Olemme lopulta osa samaa kaikkeuden kangasta ja jokainen veistos, maalaus ja mestariteos on osa samaa kuvaa - Yhtä ykseyttä ja suurempaa täydellistä ajatonta kokonaisuutta.

Avainsanat: elämäntyö, luominen, työkalu, ykseys, kokonaisuus

Maailmojen välissä

Sunnuntai 21.10.2018

Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus.

Harvoin olen aistinut yhtä vahvasti ja monitasoisesti vastakkainasettelun ilmapiiriä sekä ulkoisessa fyysisessä maailmassa että sisäisessä henkisessä maailmassani kuin viime viikkojen kuluessa. En tiedä kuinka paljon lopulta fyysisen maailman, ihmisyyden ja yhteiskunnan vastakkainasettelun tunnelmat vaikuttavat yksilöön henkisellä tasolla - enkä toisaalta tiedä sitäkään varmuudella onko sittenkin niin, että ulkoinen maailma vain heijastelee jotakin henkisellä tasolla tapahtuvia muutoksia tässä ajassa.

Vastakkainasettelu on ilmentynyt minussa monella tavalla, sisäisenä ristiriitana sen suhteen mitä koen tärkeäksi ja mihin suuntaan energiani. Toiminko fyysisellä tasolla konkreettisesti vai päästänkö yksinkertaisesti irti ja luovutan asioiden parhaan mahdollisen lopputuloksen tapahtuvaksi ei-fyysisellä tasolla? Etsinkö ratkaisua jumiutuneisiin elämän osa-alueisiin ihmisenä fyysisin keinoin vai annanko asioiden virrata vapaasti ilman egon pienintäkään suuntaa antavaa voimaa? Ovatko kaikki ihmisyyden tasolla koetut toiveet, intohimo ja vetovoima tarpeettomia olla olemassa vaiko sittenkin päin vastoin merkittäviä suuntaviittoja fyysisellä polullani ja opastusta oikeaan suuntaan etenemiseksi? Koska kaikki fyysiset ja henkiset ulottuvuudet kietoutuvat minussa lopulta yhteen ja ilmenevät eri tavoin, en haluaisi näitä kokemusmaailmassani erottaa toisistaan vaan sallia eri ulottuvuuksien olla olemassa minussa. Uskon, että kukin ulottuvuus minussa löytää lopulta merkityksensä eri tasoilla vaikka en itse aina ymmärtäisikään tarkoitusta ihmisyyden rajoittuneesta näköalastani käsin. 

Välillä minulle on kovin vaikeaa tunnistaa kumpi maailma minussa on todellisempi ja on myös haastavaa ymmärtää kumman todellisuuden "vuoksi" olen lopulta olemassa ihmisyyden polulla. Sekä fyysinen ihmisyyden ulottuvuus että henkinen, sielullinen ja aineeton ulottuvuus ovat minulle yhtä todellisia tai yhtä epätodellisia, kun tarkastelen asiaa ihmisyydestä käsin. Kuin olemassaoloni tiivistyisi tässä hetkessä näiden kahden maailman väliseen valtataisteluun minussa. Välitilaan, jossa nämä molemmat ulottuvuudet ovat olemassa ikäänkuin "erillisinä" mutta omassa sisäisessä kokemusmaailmassani kaikki ulottuvuudet sekoittuvat loputtomasti ja etsivät jatkuvasti kosketuspintaa toisistaan. Koen, että molemmissa ulottuvuuksissa - henkisessä ja fyysisessä maailmassa - minulla on vielä opittavaa, koettavaa ja sisäisellä tasolla saavutettavaa henkisen kasvuni näkökulmasta. Toisaalta tästä "välitilasta" käsin eläen kärsin usein ihmisenä uskon puutteesta, tarpeettomista peloista ja jonkinlaisesta päämäärättömyydestä sekä etenkin näiden kahden maailman välisestä kuilusta itsessäni.

Tunnistan kokemusmaailmassani elementtejä, jotka ovat näyttäytyneet eräänlaisina siltoina näiden eri maailmojen välillä esimerkiksi musiikillinen, esteettinen ja tunnemaailmallinen ilmaisukyky asioiden sanoittamiseksi, kuvittamiseksi ja ilmentämiseksi todellisuudesta toiseen. Välillä koen olevani jonkinlainen "muuntaja" tai tulkki eri ulottuvuuksien välillä. Kuin välitilan laatta keittiön seinässä, joka yhdistää kaksi toisistaan erillistä elementtiä yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Koen, että osa ihmisyyden elämäntehtävää on kenties se, että sanoitan ja tutkin itsessäni näitä maailmasta toiseen ulottuvia kokemuksia, jotta ne olisivat ymmärrettäviä ja havaittavissa molemmin puolin todellisuutta. Toisaalta koetan kai vain yksinkertaisesti selviytyä ihmisyydestä ja elämästä näiden maailmojen välissä - kuin eläisin jonkinlaisessa näkymättömässä välitilassa kuulumatta oikeastaan kumpaankaan ja toisaalta molempiin. Nämä maailmat kohtaavat minussa joka hetki ja niiden välinen ristiriita tekee minut välillä syvästi surulliseksi, jopa masentuneeksi ja saa kääntymään tarpeettoman paljon kohti sisäistä maailmaa ja hiljaisuutta. Etsin usein sisäistä rauhaa vain löytääkseni uusia siltoja näiden ulottuvuuksien välisen kuilun kaventamiseksi ja harmonisoimiseksi. Ja löytääkseni kulloinkin sen mielekkäimmän polun vastakkainasettelun ilmapiiristä yhteiseen ymmärrykseen. Yhteiseen tahtotilaan ja ykseyden tilaan. Sen oikean värimaailman, joka yhdistää elementit sointuvasti toisiinsa.

Syksyn kauniit värit ja luonto fyysisessä ulottuvuudessa ovat viime päivinä toimineet hienoina sillanrakentajina tasapainoon ja rauhaan minussa. Luonnossa ollessani tunnen vahvasti yhteyden maahan, ihmisyyden juuriin minussa sekä fyysisen ulottuvuuden kauniisiin maisemiin ihmisyydessä. Voin tuntea jokaisella solullani sanat "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva" fyysisessä kehossani, niiden syvälle ulottuvan totuuden ihmisyydestä ja koko olemassaolon merkityksestä. Että olemme osa fyysistä maailmaa ja silti osa myös sitä kaikkeuden virtaa, josta fyysinen ulottuvuus on lähtöisin. Samaan aikaan koen luonnon kautta vahvaa yhteyttä henkiseen olevaan: kaikkeuden virtaan, näkymättömiin vallitseviin ulottuvuuksiin, jotka ovat aivan yhtä täydellisesti osa minua. Aistin miten tähtitaivaan äärettömyys ja ikuisuus ovat minussa - ovat osa minuutta ja miten minä olen osa ykseyttä. Miten kaikkeuden rajattomat ihmeet ilmentyvät fyysisessä ulottuvuudessa samalla hetkellä, kun onnistun irrottamaan itseni fyysisen ulottuvuuden otteesta ja täydellisesti antautumaan tuolle henkisyyden, eteerisyyden ja luovuuden virralle kaikessa olevassa. Päästämään irti mieleni luomista harhoista ja egoni käskyvallasta.

Ykseys paljastaa ihmeensä minun kauttani joka hetki, kun muistan kiitollisuudella antautua virtaan tuon ei-fyysisen maailman ikiaikaisessa rytmissä ja olla välittämättä mistään ihmisyyden tasolla koetusta: tunteista, kokemuksista, toiveista tai uskon puutteesta. Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus. Hiljaisuus ja täydellinen rauha, jota voimme kokea sekä fyysisen että henkisen ulottuvuuden kautta. Pysähtymällä ja aistimalla olevaa. Kohoamalla kaikkien kuilujen yläpuolelle. Rakentamalla rakkauden siltoja kuilujen yli. Luottamalla kaikkeuden eteenpäin vievään voimaan. Säteilemällä kiitollisuutta myös pimeimpinä hetkinä. Valaisemalla erilaisia polkuja maailmojen välissä. Näyttämällä tietä ulottuvuudesta toiseen.

Avainsanat: vastakkainasettelu, välitila, todellisuus, henkinen, fyysinen, ykseys

Sinulle, joka saat minut soimaan

Lauantai 29.9.2018 klo 22.00

Tämä instrumentti, joka minä olen, soi kauniisti luovuuden virrassa jokaisen kohtaamani ihmisen kautta. Samoin minä kosketan sanoillani ja ajatuksillani sinua ja saan niiden kautta sinun sielusi resonoimaan hetken yhteistä sävelmää.

Minulle ajatukset ovat maaperää, jota vaalin. Arvostan jokaista ajatusta, jokaista pientäkin ajatuksen siementä ja vaalin rakkaudella sanoja, joista kasvaa vähitellen hieman isompia ajatusten taimia. Minun maailmankuvassani jokainen ajatus luo maailmaa ja synnyttää uusia polkuja olemassaolon matkalla. Jokainen ajatuksen siemen taas sisältää uuden potentiaalin kasvaa hedelmälliseksi ja vankaksi puuksi, jonka varjossa voin levätä tai jonka oksat tuovat suojaa ja turvaa niinä hetkinä, kun etsin suuntaa ja luottamusta elämään. Osin kai tiedostamattani valikoin ajatusten siemenistä ne, joita haluan ravita ja kastella - ne, joista kasvaa merkityksellisiä luovuuden hedelmiä ja lopulta uutta ajatusten maaperää sekä jälleen uusia oivallusten siemeniä.

Joskus huomaan, että toisen ihmisen sanat tai jaettu ajatus saavat minut menemään sanattomaksi. Kuin tuo toinen soittaisi pianoa ja jotakin kosketinta painaessa minusta ei kuuluisikaan mitään ääntä. Jokainen instrumentti soi juuri niin kauniisti ja sellaisessa vireessä kuin tuon yksilöllisen instrumentin vallitseva sisäinen tila kulloisessakin hetkessä mahdollistaa. Tällainen ääntä vailla oleva kosketin kertoo eletystä elämästä ja siitä, että joku aiempi soittaja tai sävelmä on saanut instrumentista juuri tuon kohdan rikkoutumaan. Että juuri tuon sävelen sointi vaatii rakkauden korjaavaa voimaa ja uudelleen virittämistä.

Sinä voit aistia minussa nuo hiljaiset sävelet ja hellästi korjata minut taas täydellisesti soivaksi sielun instrumentiksi. Annat minulle uuden elämän ja soinnin, jota kauniimpaa ei ole. Rakkauden soinnin. Ja minä viritän sinut, korjaan yhtälailla matkalla rikkoutuneet kohtasi eheäksi kauniiksi sävelmäksi, jollaista ei ennen ole kuultu. Ainutlaatuiseksi ja täydelliseksi melodiaksi, jollainen syntyy aina, kun kaksi sielua kohtaa ikuisuudessa, ajattomuudessa ja rakkauden virrassa. Hetkessä, jolla ei ole alkua tai loppua - joka yksinkertaisesti on olemassa.

Hiljaisuuskin soi joskus kauniisti, kun vain pysähtyy kuuntelemaan tarinaa tuon hiljaisuuden taustalla. Yhdessä koettu hiljaisuus on vallitsevaa luottamusta ja tuntuu hiukan samalta kuin yhdessä nukkuminen. Yhteisten syvimpien virtojen kohtaamista ja yhteisen harmonian luomista ihmisyyden ulottuvuutta korkeammalla taajuudella. Kuin sulkeutumista hiljaisuuden maagiseen kuplaan, johon ei mikään fyysisen tason häiriötekijä tai mielen meteli ulotu. Havahduin juuri tällä viikolla omakohtaisesti hiljaisuuden suomaan herkkyyteen, kun kuuntelin jotakin kaunista ja juuri sillä hetkellä koskettavaa kappaletta aamulla matkatessani töihin. Kun musiikki lakkasi, sen voimallinen kauneus ja sanoitus jäivät kuin leijumaan olemukseeni. Päätin antautua tuolle tuntemukselle ja hiljaisuudelle. Annoin hiljaisuuden virrata lävitseni, tyhjentää mieleni täydellisesti ja ympäröidä tilan, jossa istuin. Hetken tästä tunteesta nauttiessani huomasin vastapäätä istuvien ihmisten katselevan minua huolestuneena ja hiukan hämillään. Tajusin vasta havaduttuani tuosta täydellisen sisäisen hiljaisuuden tilasta, että sen kauneus ja koskettavuus olivat saaneet huomaamattani kyyneleet virtaamaan. Hymyilin ja kenties kanssamatkaajat ymmärsivät, etten ollut lainkaan surullinen enkä romahtamispisteessä aamuruuhkan puristuksessa - ainoastaan hiljaisuuden valaisema. Täynnä kauneutta ja herkkyyttä juuri siinä hiljaisuuden hetkessä.

Tuntuu, että sielujen väillä vallitseva luontainen harmonia ja resonointi määrittävät paljon siitä melodiasta, joka kustakin yhteisestä kohtaamisesta syntyy. On ihmissuhteita, joiden tarkoituksena on luoda taitavasti sointuvia riitasointuja ja luoda molemmissa instrumentteinä jotakin uutta. Haastaa aiemmat sävelmät yhteiseen improvisaatioon ja tuottaa jotakin erilaista. Riitasointujenkin kautta voi syntyä oivalluksia ja tietoisuudella on uuden sävelmän myötä mahdollisuus laajentua johonkin kokonaan uuteen suuntaan. Toisaalta on myös niitä kohtaamisia, joissa heti ensimmäisestä puolisävelestä tuntee vahvan harmonian, voimakkaasti mutta täydellisesti soivan yhteissoiton, jollaista ei ole toista. Näitä jälkimmäisiä kohtaamisia on ainakin itselläni tullut vastaan hyvin harvoin mutta nuo harvat ovat olleet sitäkin kauniimpia, syvälle ytimeen ulottuvia alkukantaisia jumalaisia taideteoksia. Jotakin sellaista ykseyden sointia, jota ei osaa odottaa kohtaavansa ihmisyyden matkalla vaan ainoastaan jossain fyysisen ulottuvuuden tuolla puolen. Ikuisuudessa - olemassaolon ja sielujen alkulähteessä.

Jokainen ihmisyydessä kohtaamasi sielu ja jokainen ihmisyyden matkalla koettu ihmissuhde on mahdollisuus luoda tällainen uusi sävelmä ja tarjota rakkaudellinen maaperä uudelle kasvulle. Istuttaa kauniiden ajatusten siemen ja vaalia sitä inhimillistä ainutlaatuista instrumenttiä, jota tuo toinen yksilö ilmentää. Yksinkertaisesti vain jakamalla yhteinen ajatus. Arvostamalla toinen toistamme ja kaikkeutta sekä sitä ehtymätöntä luovuuden virtaa, joka me yhdessä olemme.

Avainsanat: luovuuden virta, ajatus, potentiaali, siemen, ykseys, harmonia

Yhteinen ymmärrys

Lauantai 8.9.2018 klo 11.39

Olen tässä viime päivinä pohtinut tarvetta ymmärtää asiat laajemmin ja ylipäätään inhimillistä tarvetta ymmärtää. Melko itsestään selvältä tuntuu tietysti, että elämässä on hyvä olla pyrkimyksenä ymmärtää muita ihmisiä ja havainnoida ihmisyydessä kokemiaan asioita laajemmin kuin vain omasta yksilölähtöisestä näkökulmastaan. Yhteisen ymmärryksen kautta kasvaa myös suvaitsevaisuus ja myötätunto muiden kokemuksia kohtaan.

Itselläni on aina ollut vahva tarve lisätä ja syventää ymmärrystä asioista ja ilmiöistä, joita olen elämässä kohdannut. Jotenkin on vain sellainen sisäsyntyinen uteliaisuus ja myös pyrkimys nähdä asiat laajemmalta tasolta käsin. Olen myös miettinyt onko tämän tarpeen taustalla lopulta sittenkin epävarmuus itsestä, epäonnistumisen pelko tai tarve varmistella selustaansa - vaiko puhtaasti kiinnostus laajentaa omaa tietoisuuttaan. Joissakin hetkissä tuntuu, että kyse on myös luottamuksen puutteesta; siitä, ettei luota omaan itseensä ja kykyyn selviytyä elämässä.

Mietin sitäkin, että lisääntyykö yhteinen ymmärrys ainoastaan fyysisessä maailmassa ja ihmisyydessä? Vai luoko yhteistä ymmärrystä myös henkinen ja sielullinen yhteys sekä näiden vahvistaminen. Minusta tuntuu, että luo - ainakin tässä ajassa ja muutoksen virrassa, jossa parhaillaan elämme. Yhteisellä ymmärryksellä en tarkoita vain asioiden ymmärtämistä järjellä vaan myös tietoisuuden tasolla yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että ymmärtää vaikka ei sanota mitään ja sitä, että ymmärrys vallitsee myötätunnon läsnäollessa. Se vain on ja luo vakaan perustan tasapainolle.

Miten sitten voisin lisätä yhteistä moniulotteista ymmärrystä? Keskustelu on varmasti se ensimmäinen askel ja tahtotila ylipäätään laajentaa ymmärrystään. Tahtotila nähdä ja kokea asiat laajemmin kuin aiemmin. Näitä seuraa mielestäni vahvasti myös itsensä reflektointi, moniaistillinen havainnointi sekä hiljaisuus. Kuuntelu ja läsnäolo. Oleminen yhteisessä tilassa sekä yhteinen jaettu kokemus. Fyysinen, henkinen tai sielullinen kokemus. Ajasta ja paikasta riippumatta.

Yhteistä ymmärrystä kannattaa tavoitella, koska se on avain hyväksyvälle läsnäololle ja myötätunnon lisääntymiselle. En voi koskaan täysin tietää tai tuntea jonkun toisen kokemaa enkä halua ottaa itselleni jonkun toisen tunteita. Mutta toivon voivani ymmärtää toista ihmistä riittävän syvällä tasolla, jotta kykenisin olemaan sallivampi ja hyväksyvämpi yksilö. Jotta olisin myötätuntoisempi ihminen.

Rakkaus ja kiitollisuus kasvavat myötätunnosta - Yhteisen ymmärryksen avulla. Ehkä jokainen ymmärryksen "pala" auttaa osaltaan päästämään irti egollisesta näkökulmasta ja saattelee ajatukset kohti hyväksyvää läsnäolon tilaa. Kokemus yhteisestä ymmärryksestä on monella eri tasolla yhdistävä ja lisää keskinäistä luottamusta. Tätä samaa ilmiötä olen tarkastellut usein työyhteisöjen ja johtamisen näkökulmista mutta jostain syystä nyt tuntuu tärkeältä nostaa tämä aihe esiin myös yksilötason oivalluksena.

Yhteinen ymmärrys ja yhtenevä suunta myös ajatuksissa on hyödyksi vaikka mielipiteitä ja näkemyksiä olisikin paljon. Mitä syvemmällä tasolla kykenee tavoittamaan myötätunnon ja ymmärryksen kokemuksen, sen vähemmän tarvitsee taistella ketään vastaan tai todistella olevansa oikeassa. Sen sijaan uskaltaa luottaa yhteiseen matkaan ja sallia eri näkemysten olla osana samaa ihmisyyden peruskalliota. Aito ymmärtämisen kokemus auttaa huomaamaan myötätunnon tarpeen sekä luo lisää välittämistä, kiitollisuuden ja ykseyden tunteita.

Ykseyden tilan oivaltaminen itsessäni ja vallitsevana olotilana kaikkeudessa on kenties laajin ja kaikista moniulotteisin näkökulma yhteiseen ymmärrykseen. Jos lopulta kaikki on lähtöisin samasta alkulähteestä ja kaikkeuden osat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, silloin myös osien välillä vallitsee aina täydellinen ymmärrys kaikesta olevasta. Yhteinen ymmärrys on siis vallitseva olotila vaikkemme sitä tiedostaisi. Toisaalta keskinäisen ymmärryksen puute taas on ilmentymä egon pyrkimyksestä "unohtaa" vallitseva ykseys ja ihmisyydessä koettu rajallisen tietoisuuden tila. Ykseyden tilassa ei lopulta ole olemassa kuin yksi yhteinen ymmärrys.

Avainsanat: ykseys, yhteinen ymmärrys, myötätunto, läsnäolo, kiitollisuus

Yksilönä yhteisössä vai yhteisönä yksilössä?

Tiistai 1.5.2018 klo 15.51

Pysähdyin tässä eräänä aamuna pohtimaan miksi on niin vaikeaa säilyttää omaa minuuttaan läpi elämän. Miksi on niin haastavaa säilyttää ehjä minuus osana erilaisia ihmissuhteita, yhteisöjä ja ympäröivää yhteiskuntaa? Huomasin ajattelevani, että tavallaan oma mikrotason "yhteisönsä" on myös perhe, parisuhde tai jokin muu hyvin läheinen ihmissuhde. Mikä tahansa ihmissuhteen tai -suhteiden yhtälö, joka muokkaa minua ihmisenä, omaa todellisuuttani ja ajatteluani. Uskoisin, että liki jokainen jossain vaiheessa elämäänsä etsii itseään ja omaa minuuttaan - osa ehkä useamminkin elämän mittaisen matkan varrella.

Koen välillä, että joku itselle tuttu ja aiemmin hyvin läheinenkin ihminen on jotenkin muuttunut niin paljon matkan varrella, etten enää tunnista häntä samaksi henkilöksi. Ja joskus on alkanut tuntua, että tällaisen läheisen ihmisen muuttuminen joksikin "toiseksi" on saanut myös jonkinlaisen syvemmän tason yhteyden katoamaan tai ainakin vaikeuttanut tuon syvemmän yhteyden kokemista molemmin puolin. Kuin tuon uudenlaiseksi kasvaneen ja muuttuneen ihmisen uusi minä, uusi elämäntilanne tai uusi yhteisömaailma ei enää istuisikaan samalla tavalla osaksi omaa vallitsevaa sielunmaisemaani. Joskus olen havainnut muutoksen myötä myös, ettei aiemmin tutun ihmisen ilmentämät asiat enää lainkaan vastaa niitä arvoja, joista tuo ystävyys tai muu läheinen ihmissuhde on alun perin muodostunut, eikä keskinäinen pieni "yhteisömme" kykenekään kasvamaan samaan tahtiin tai suuntaan kuin muuttunut yksilö. Kuin yhteisen maaperämme ja erilaisten juuriemme muokkaantuessa muokkaantuisimme vähitellen myös yksilöinä ja ihmisinä aivan toiseksi. Kuin yksilöstä tulisi yhtä muuttuvien yhteisöjensä ja juuriensa kanssa - tai toisin päin.

Toisaalta mietin myös sitä, miksi joskus erilaisista yhteisöistä ja ihmissuhteista on niin vaikeaa irrottautua vaikka selkeästi kokisi olevansa jo täysin eri raiteilla ja selkeästi matkalla kohti jotakin eri päämäärää kuin aiemmin? Miksi vähitellen alamme rakentaa minuuttamme ja arjen koko todellisuuttamme jonkin itsemme ulkopuolella olevan varaan? Onko minuus lopulta vain jokin egomme luoma illuusio, joka alati muuttuu eikä muodostakaan mitään pysyvämpää minäkuvaa kuten olen aiemmin kuvitellut? Onko todellinen minuus lopulta jossakin kaiken tämän ihmisyyden ulkopuolella - onko aito "minuus" todellisuudessa ihmisyyttä pysyvämpi yhteys alkulähteeseemme tai oman korkeamman itsemme aineettomaan olemukseen ykseydessä? Onko lopulta ihmisyydessä ehjää minuutta lainkaan olemassa muuten kuin jonkin yhteisön tai erilaisten ihmisyydessä vallitsevien "peilien" kuten ihmissuhteiden kautta?

Onko minuutemme olemassa ainoastaan ihmisyyden monimuotoisuuden kautta - ihmisyyden, joka pohjautuu erilaisille kokemuksille, ihmissuhteille ja loputtomille muutoksille?

Mihin kaikkiin yhteisöihin sinä koet kuuluvasi, jos mikrotasolla pienin "yhteisö" olisi yksittäinen ihmissuhde, joka tavalla tai toisella muuttaa sinua? Tunnistatko sinä kaikki sinun elämäsi maaperään juurtuneet eri yhteisöt tai niiden juuret, joista minuutesi saa ravintonsa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten monenlaisista todellisuuden säikeistä sinun minuutesi kokonaisuus kasvaa joka hetki? Onko mahdollista näitä syviä minuuden juuria katkaista, jos jokainen eri mikro- ja makrotason yhteisö muuttaa minua jatkuvasti ja toisaalta olen ihmisyydessä kovin tottunut sellaiseen olotilaan, että minuuteni kasvaa ja uudistuu näiden juurien ravitsemana? Joskus tuntuu, että nykyhetkessä epäterveeltä tai itselle haitalliselta tuntuvia juuriaan haluaisi katkaista vaikkei siihen pystyisikään. Tuntuu, etten ainakaan voi enää palata takaisin johonkin aiempaan "minääni" vaikka joskus niin haluaisinkin. Ihmisenä kasvaminen, jatkuva oppiminen ja oivaltaminen, on kuitenkin niin selkeä punainen lanka koko elämässä. Onko minuuteni silti jotakin enemmän kuin vain näiden ihmisyyden kokemusteni ja eri tasoilla vaikuttavien yhteisöjeni summa?

Millainen minä olisin, jos joka hetki tiedostaisin nuo vallitsevaan minuuteeni vaikuttavat juureni, kaikki elämäni erilaiset "yhteisöt" ja jopa aiempien yhteisöjeni jättämät jäänteet minussa? Sitäkin jäin lopulta pohtimaan, että ilmeneekö ykseys meissä ihmisinä ja erillisyyden kokemuksessa siten, että alamme huomaamattamme harmonisoitua ympäröivän energian ja ympäröivien ihmisten kanssa - alammeko luontaisesti muuttua jälleen yhdeksi ja olla yhtä. Tekeekö meidän kauttamme ilmentyvä ykseys meistä alati muuttuvia olentoja ja myös sellaisia, että välillä on vaikeaa irrottautua, kun olemme jo ehtineet jonkun "yhteisön" kanssa tarpeeksi harmonisoitua? Ja lopulta - onko meitä ihmisyydessä laajalti vaivaava sisäinen yksinäisyyden tunne lopulta vain merkki yksilön epäharmoniasta ympäröivän todellisuuden kanssa? Kaikkeuden tapa kertoa, että tulisi hiljentyä ja löytää yhteinen harmoninen sävel vallitsevan yhteisön kanssa tasapainossa elämiseksi. Hienovarainen vihje, että tulisi katsoa itseämme vain aiempaa syvemmälle silmiin ja tutkia, miten löytää yhteys uudelleen tuohon kaikista laajimpaan yhteisöömme - ykseyteen.

Avainsanat: minuus, ykseys, yhteisö, yksilö, juuret, maaperä, harmonia

Toisenlainen todellisuus

Sunnuntai 27.8.2017 klo 13.20

Pitkähkön tauon jälkeen on sellainen olo, että monta oivallusta on ehtinyt tulla ja mennä ilman, että niitä on kenellekään jakanut. Oman elämän tasapainon löytyminen on tapahtunut vaivihkaa kaiken taustalla. Loman aikana olen vihdoinkin ehtinyt pysähtymään uudelle paikkakunnalle muuton ja monen muunkin muutoksen jäljiltä mutta kirjoittaminen ei vain ole vetänyt puoleensa. Kuin olisin etsinyt lomailun ja luonnon hiljaisuudessa myös uutta suuntaa omalle sisäiselle kasvulleni ja kirjoittamiselle - Antanut itselleni luvan olla ja vain kuulostella olevaa.

Hiljaisuuden kautta on varmistunut tunne, että olen yhä oikealla polulla muutoksista huolimatta ja on löytynyt myös uudelleen aito halu jakaa ajatuksiani. Perimmäinen oivallus on tainnut olla siinä, että sitä todellisuutta, jota juuri minä koen ja elän ei voi kukaan koskaan täysin ymmärtää. Enkä myöskään itse voi koskaan täysin ymmärtää jokun toisen kokemusta ihmisyydestä. Voin olla täynnä myötätuntoa ja ymmärtää toisen ilmaisemaa tunnetta tai reaktiota omasta kokemuspohjastani käsin. Voin samaistua kokemukseen ja jakaa jonkin yhdessä koetun hetken. Voin koettaa auttaa tai tukea lähimmäistäni omien voimavarojeni ja ymmärryskykyni rajoissa. Voin päästää irti ja tarkastella tilannetta oman korkeamman minäni silmin. Havainnoida ja luoda lisää tasapainoa tai valoa kulloiseenkin hetkeen.

Olen tietoisesti pyrkinyt puhdistamaan omaa todellisuuttani värittävät "silmälasini" palauttamalla yhä uudelleen ja uudelleen  tietoisuuteni ykseyden näkökulmaan - päästämällä irti kaikesta ihmisyyden matkan varrella kertyneestä sumusta tarkastellessani elämääni. Olen myös tietoisesti etsinyt itselleni sopivia tapoja löytää kauneutta ja kiitollisuutta olevasta. Pysähtynyt näkemään kauneutta sielläkin, missä kauneus on "kadonnut" jonkin ihmisyyden rakennelman tai tunnetilan taakse.

Tästä tietoisesta "kauneudellistamisesta" käsin on syntynyt myös sellainen ajatus, että oma ihmisyydessä koettu todellisuus, omat kokemukset ja tunteet ovat osa jotain muuttuvaa ja muokkaantuvaa kuvaa, joka ei koskaan ole valmis. Olen jo aiemminkin havahtunut ihmettelemään sitä, miten jonkin saman tilanteen tai kokemuksen voi kaksi ihmistä kokea niin eri tavoin. Miten yhdestä ja samasta hetkestä syntyy aina loputon määrä erilaisia tulkintoja tuosta samasta kuvasta? Kuin koko elämämme ajan katsoisimme yhtä valtavaa virtuaalista taideteosta ja jokainen maan päälle syntynyt ihminen muokkaisi tuota kaunista kuvaa omien virtuaalilasiensa kautta erilaiseksi. Saisimme jo syntyessämme jokainen nuo omat yksilölliset virtuaalilasimme  emmekä koskaan voisi täysin varmuudella tietää, mitä joku toinen yksilö omien lasiensa läpi näkee tai kokee. Katsoisimme kuitenkin koko ihmiskunta joka hetki yhtä ja samaa valtavan kaunista kuvaa mutta näkisimme jokainen tuosta kuvasta erivärisen ja eritavoin muotoutuneen version oman todellisuutemme kautta. Emme voi tietää, miten tuo jonkun toisen yksilön näkemä kuva muokkaa lopulta hänen ajatuksiaan tai elämän valintojaan. Voimme ainoastaan aavistella millainen tuo hänen näkemänsä toisenlainen todellisuus on hänen ilmaisemiensa reaktioiden, sanojen tai tunteiden kautta.

Omien virtuaalilasieni kautta muokkaan niin omia kokemuksiani kuin jokaista kohtaamaani yksilöä sen tietoisuuden ja todellisuuden pohjalta, jossa itse kulloinkin olen. Toisaalta - joka hetki, kun muistan riisua nuo ihmisyyden kokemusten, tunteiden ja fyysisen rajallisuuteni luomat virtuaalilasit päästäni, näen jossain kaiken taustalla hämmästyttävän  kauniin, rauhoittavan ja turvalliselta tuntuvan yhteisen todellisuuspohjan. Tässä ihmisyyden taustalla olevassa laajemmassa kuvassa on kaikki se ymmärrys ja selkeys, jota virtuaalilasit päässä koetan elämässä etsiä. Varmuus ja tietoisuus rakkaudesta sekä kaiken olevan merkityksestä. Silti en voi elää ihmisyyttä ihmisenä ilman noita kaikkeutta muokkaavia virtuaalilasejani. Voin ainoastaan täydellisesti pysähtyessäni riisua nuo lasit hetkeksi ja palauttaa tuon kaiken taustalla olevan mieleeni, kerätä voimia ja rohkeutta jatkaa ihmisyydessä matkaani.

Ehkä tärkeintä ihmisyydessä onkin se, etten kokonaan unohtaisi tai kadottaisi muistoa tuosta kauneudesta vaan muistaisin etsiä sitä erilaisten tilanteiden ja ihmisyyden kokemusten takaa. Muistaisin, että tuo kuva on jossain taustalla kaiken aikaa ja tuo todellisuus näyttäytyy minulle, kun vain muistan, että se on olemassa. Tärkeää on myös muistaa se, ettei kukaan toinen yksilö voi nähdä juuri sinun päässäsi olevien virtuaalilasien kautta vaan vastuu juuri sinun kokemusmaailmasi raottamisesta muille on sinulla itselläsi. Jokainen jaettu sana ja ääneen lausuttu ajatus on mahdollisuus kurkistaa pieneksi hetkeksi tuon toisen ihmisen lasien kautta värittyvään maailmaan ja todellisuuteen. Toisaalta jokainen ihminen voi auttaa ihmiskuntaa antamalla tuon mahdollisuuden myös muille jakamalla omia ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Meillä jokaisella on olemassa avaimet tämän jakamisen mahdollisuuden ja toistemme ymmärtämisen kautta lisätä ihmiskunnan yhteistä näkemystä kaiken taustalla olevasta isosta kuvasta ja me voimme yhdessä muokata näkemyksiämme vastaamaan yhä enemmän tuon kuvan alkuperäistä kauneutta ja rauhaa.

Avainsanat: ykseys, yhteinen ymmärrys, todellisuus, kauneus

Mieleni hiljainen aalto

Sunnuntai 4.7.2010 klo 12.31

Näin kesällä usein tuntuu, että myös ajatukset ovat lähteneet "lomalle" vaikka fyysisessä maailmassa ei lomaa tänä kesänä olekaan tiedossa. Pää on raukea ja ihana tyhjyys valtaa olotilan. Mieli on kuin kirkas sininen taivas yläpuolellani; vakaa, tyyni ja ääretön. Silloin tällöin jokin laiska poutapilvi kuljettaa jonkun ajatuksen tämän hiljaisen taivaanmeren poikki ja ikäänkuin rikkoo tämän täydellisen sisäisen hiljaisuuden.

Havahduin pieneksi hetkeksi tästä seesteisyydestä pohtimaan jälleen kristustietoisuutta ja ykseyttä suhteessa kohtaamiini ihmissieluihin tässä maailmassa. Jokin eilispäivän IOK:n harjoituksessa sai minut havahtumaan kesäisestä tyyneydestäni. Jokin pieni liikahdus sai aikaan lempeän aallon sisäiseen tyyneyteen.

Tätä harjoitusta lainaten: "Se, joka käyttää Kristuksen näkökykyä, löytää rauhan, joka on niin syvä ja hiljainen, häiriintymätön ja täysin muuttumaton, että maailmassa ei ole sille vastapuolta. Vertailut vaikenevat tämän rauhan edessä. Ja koko maailma häviää hiljaisuuteen, kun tämä rauha sen valtaa ja kantaa sen lempeästi totuuden luokse, niin ettei se enää ole pelon koti. Sillä rakkaus on tullut ja parantanut maailman antamalla sille Kristuksen rauhan." ( OT 305)

Olen tätä näkökulman muutosta ja kristustietoisuutta pohtinut usein ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jälleen olen oivaltanut jotakin syvempää jo entuudestaan tutusta teemasta. Näkökulman muutos pitää sisällään jälleen kaiken totuudesta. Avain on tämän näkökulman eläminen todeksi omassa elämässään. Kristuksen näkökyvyn käyttäminen. Käyttäminen isolla K:lla. Käyttäminen ilman mitään mielen valikointia ja tietoista suuntaamista. Ilman tätä elämän mittaista polkua ja jokaista kohtaamaani sielua, anteeksiannon harjoittamista ja näkökulman muutosta en voi saavuttaa täydellistä rauhaa pysyvästi. Ja jälleen muistaminen nousee ylitse muiden. Koko elämän kokemusten ja haasteiden hälinä hiljentyy ja katoaa, kun vain muistan. Muistan kuka minä oikeasti olen. Muistan olevani yhtä kaiken olevan kanssa. Muistan käyttää uutta näkökulmaa suhteessa kaikkeen olevaan matkani varrella. Muistan antautua ja sallia asioiden olla. Muistan luottaa.

Ykseyden teema on myös vallannut tilaa mieleni hiljaisilla aalloilla. Olen pohtinut ykseyttä suhteessa ihmissuhteisiin. Miksi jokin ihmissuhde tuntuu tärkeämmältä kuin jokin toinen? Miksi löydän yhden ihmisen kanssa "yhteisen sävelen" helposti ja luontevasti, kun taas jonkun toisen kanssa kommunikaatio takkuaa vaikka tekisi mitä? Miksi ihmismieli rakastuu toiseen ihmiseen ja jokin toinen tuntuu lähes luotaan työntävältä?

Hirveä määrä "hassuja" kysymyksiä ja aina vain törmään yhteen ainoaan vastaukseen. Kaikki meistä ovat osa tätä samaa symbolista harhaa. Jokainen sielu, jonka kohtaan, peilaa minulle jotakin minusta itsestäni, minun oman mieleni sisäisestä tilasta. Ne tilanteet, kun muistan nähdä toisen ihmisen Kristuksen silmien kautta näyttäytyvät minulle valoisina, rakkaudellisina ja luonnollisina, kun taas sellaiset sielut, joiden kohdalla unohdan tämän näkökulman, tuntuvat etäisiltä, haasteellisilta ja jopa vastenmielisiltä. Rakastuessaan on jotenkin helpompi muistaa, että rakastaessani tätä yhtä ihmistä, rakastan koko kaikkeutta kuin, jos arvostelen tai tuomitsen toista, muistaa, että arvostelen tai tuomitsen koko maailmaa ja näin ollen myös itseäni.

On myös paljon helpompi arvostaa ja ylistää jotakuta toista kuin itseään. Ja miten helposti ihmismieli asettaa näkemiään asioita tärkeysjärjestykseen. Rakastamaansa ihmistä on hyvin helppo arvostaa ja ylistää. Mutta ylistämällä yhtä unohtaa samalla "tuomitsevansa" toista. Vaikka tiedostaisimme elävämme symbolista elämän harhaa on vaikea muistaa, että myös minä itse ja se kaikkein "tärkeimmältä" tuntuva ihminen elämässäni on vain osa täysin samaa harhaa kuin koko muu kaikkeuskin. Ylistämällä ja arvostamalla ykseyden ja kristustietoisuuden näkökuman kautta jokaista sielua täsmälleen samalla tavalla, täysin tasavertaisina suhteessa kaikkeen olevaan, arvostamme aidosti itseämme. Ja arvostamalla itseämme, arvostamme myös toisia.

Kristustietoisuuden ja ykseyden teemat yhtyvät mielestäni näissä ajatuksissa täydellisesti. Näkökulman muutos on avain anteeksiantoon ja anteeksiannon käyttämisen kautta lakkaamme vähitellen tuomitsemasta itseämme. Kristustietoisuus on yhtä kuin ykseyden muistaminen. Ja muistaessamme ykseyden emme voi enää valita muuta kuin Rakkauden. Ja taivas on jälleen tyyni ja hiljainen, mieleni merellä ajatuksen aalto katoaa, rauha on ikuinen ja ääretön.

Avainsanat: ykseys, kristustietoisuus, näkökulman muutos

Viattomuus - Kuolemattomia totuuksia lapsen suusta osa 4

Torstai 12.11.2009 klo 22.25

Teimme tässä jonkin aikaa sitten pienen matkan pohjoiseen Rovaniemelle äitini ja tyttäreni kanssa. Eräänä aamuna 8-vuotias tyttäreni kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa viaton?" Ja ennen kuin ehdin vastata mitään hän jo totesikin päättäväisesti: "Minä ainakin olen viallinen!"

Siinä hetkessä ajatus nauratti kovasti ja päädyimme mielenkiintoiseen keskusteluun siitä, että onko "viaton" oikeastaan vastakohta "vialliselle" vai ei. Ja että jos sanotaan, että jokainen lapsi on täydellisen viaton syntyessään niin milloin hänestä sitten tulee viallinen? Siinä hetkessä, kun hän alkaa uskoa tämän harhan maailman olevan todellisuutta vai vasta sitten, kun hän alkaa kokea olevansa "syyllinen" tai "syntinen" ihmisolento?

Keskustelu oli piristävä ja iloista huumoria täynnä siinä hetkessä. Kuitenkin jälkeenpäin pysähdyin taas miettimään lapseni alkuperäistä kysymystä. Miten oikeastaan ymmärrämme käsitteen "viaton"? Haluaisin uskoa, että meistä jokainen on todellisuudessa viaton ja täydellinen Jumalan lapsi. Ja että viattomuus olisi yhtä kuin valkeudessa olemista. Yhtä kuin olemista ikuisessa yhteydessä Pyhään Henkeen ja Luojaan. Että kukaan kaikkeudessa ei oikeastaan voi olla muuta kuin viaton koska olemme yhtä Luojamme kanssa. Koska Hän on yhtä meidän kanssamme ja täydellisen viaton ikuisesti.

Miksi sitten koemme ihmisyyden tasolla olevamme "viallisia" kuten lapseni asian ilmaisi tai syntisiä tai syyllisiä? Miksi kuvittelemme olevamme jotain muuta kuin viattomia? Onko sisimpäämme juurtunut niin voimakkaasti harha siitä, että aina pitäisi olla syyllinen ja uhri, aina pitäisi olla kaksi. Ja kun miellämme itsemme tiedostamattamme aina joko syylliseksi tai uhriksi, emme enää koe olevamme viattomia. Olemme eksyneet erillisyyden harhaan. Olemme unohtaneet alkulähteemme. Kuvittelemme olevamme Jumalasta erillisiä olentoja, vain kehoja täällä Maan päällä, yksinäisyyden ja pelkojen maailmassa. Harhan maailmassa.

Viattomuus on hyvin tärkeä avain tiellä valkeuteen. Viattomuus on myös avain ykseyteen. Kun muistat olevasi viaton, täydellinen ja rakastettu olento, huomaat olevasi paljon lähempänä sitä todellista olemustasi joka oikeasti olet. Muistat jälleen olevasi henki ja ikuisessa yhteydessä Luojaan. Huomaat, ettet koskaan oikeasti ole eksyksissä ollutkaan vaan olet koko ajan ollut kotona Luojasi rakkaudessa. Olet avannut silmäsi ja havahtunut vihdoinkin unestasi.

Vähintäänkin yhtä tärkeää on muistaa tämä viattomuus myös jokaisessa kohtaamassasi sielussa. Kun alat muistaa itse olevasi valoa täynnä oleva henki ja täydellisen viaton, huomaat pian, että koska olet yhtä kaiken olevan kanssa myös kaikki kohtaamasi ihmisolennot ovat aivan yhtä viattomia ja täydellisiä. Aivan jokainen, ulkokuoresta tai muodosta riippumatta. Tämän ajatuksen kautta olet jälleen lähempänä todellista Kristustietoisuutta itsessäsi. Voit nähdä jokaisen kohtaamasi sielun todellisessa olemuksessaan: täydellisenä Kristus-valon ilmentymänä ja viattomana Luojan lapsena.

Valkeudessa olemme jokainen viattomia. Valkeudessa olemme yhtä. Viattomuus on yhtä kuin ykseys ja yhtä kuin Luoja. Viattomuus on yhtä kuin Hänen voimansa meissä jokaisessa. Sinä olet täydellinen ja viaton.

Avainsanat: viattomuus, ykseys

Ihmissuhteet avaimena Kristustietoisuuteen

Maanantai 2.11.2009 klo 23.23

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämässäsi on paljon erilaisia ihmissuhteita? Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että jokin ihmissuhde on erityisen vaikea tai peräti aivan tarpeeton hyvinvointisi kannalta? Meillä jokaisella on monenlaisia ihmissuhteita: ystävyys-, perhe- ja parisuhteita sekä lukemattomia arkisia ihmissuhteita työssä, koulussa, kaupassa, harrastuksissa, asioidessa jne. Oletko ajatellut miten merkityksellisiä ovat nämä kaikki kohtaamasi ihmissielut, niin läheiset kuin satunnaiset kohtaamisetkin?

Olen huomannut omalla henkisellä polullani, että juuri kaikenlaiset ihmissuhteet ovat hurjan suuria kasvun mahdollisuuksia ja antavat myös loistavan mahdollisuuden peilata itseään ja omaa sisäistä tilaansa suhteessa aiempaan. Haluaisin tässä tuoda esiin hiukan syvällisempää näkemystä ihmissuhteista kaiken kaikkiaan. Koen, että aivan jokainen ihmissielu, jonka kohtaat polullasi, on merkityksellinen ja samanarvoinen. Jokainen kohtaamasi ihminen on Luojan sinulle antama lahja, jonka voit joko havaita ja hyödyntää oman sisäisen kasvusi kannalta tai sitten olla havaitsematta ja jatkaa eteenpäin entiseen malliin.  Jokainen ohittamasi mahdollisuus tulee eteesi yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet valmis kohtaamaan haasteen ja muuttamaan näkökulmaasi. Tilanteet ja erilaiset muodot näistä Luojan lahjoista vain vaihtuvat välillä uusiin.

Jokainen kohtaamasi ihmishahmo antaa sinulle ainutlaatuisen mahdollisuuden löytää todellinen Kristus sinusta itsestäsi. Jokainen tällainen mahdollisuus on avain huimaan harppaukseen kohti sisäistä valon ja rauhan tilaa, joka sinussa on, kunhan vain annat itsellesi mahdollisuuden tavoittaa tämä rauhatila sisimmässäsi. Kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, miten sinä itse näet ja koet kohtaamasi ihmissielun.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus valita, mistä ajatuksesta käsin lähestyt toista ihmistä tai tilannetta. Sinun oma ajatuksesi luo nämä kohtaamasi tilanteet ja sinun oma sisäinen tilasi heijastuu kuin peilistä tämän toisen sielun kohtaamisen myötä. Ja mikä hienointa, tämä ”peili” ei milloinkaan valehtele. Se paljastaa armottomasti oman sielusi sisäisen tilan ja todelliset syvimmät ajatuksesi ja tunteesi, tiedostit niitä sitten itse tai et.

Huimaa minusta on se, että yhtäkkiä tajuaa, miten suuri mahdollisuus meillä jokaisella on edessämme joka hetki useita kertoja vuorokaudessa! Että kysymys on lopulta vain siitä, että alamme nähdä nämä ihmissuhteet niiden todellisessa merkityksessään: Valtavina Luojan lahjoina, jotka on meille annettu rakkaudella vain siitä syystä, että voisimme niiden kautta oppia todellisen anteeksiannon merkityksen elämässämme. Näiden moninaisten ihmissuhteiden kautta saamme mahdollisuuden tavoittaa oman todellisen olemuksemme ja sisäisen Kristus-valon itsessämme. Voimme ymmärtää olevamme täällä harhan maailmassa vain ja ainoastaan siitä syytä, että voisimme harjoittaa anteeksiantoa ja sen tehdessämme huomata olevamme yhtä Luojan ja jokaisen kohtaamamme sielun kanssa.

Koetapa huviksesi millainen vaikutus sisäiseen tilaasi on sillä, että päätät vaikka vain yhden ainoan päivän ajan elämästäsi katsoa jokaista - aivan jokaista - vastaasi tulevaa olentoa rakkaudella ja ilolla. Ei ole merkitystä sillä tapaatko päivän aikana yhden vai kenties viisikymmentä sielua. Katso jokaista heistä täysin samanarvoisesti, katso rakasten ja lempeästi ja sano sitten mielessäsi: ”Minä olen kuolematon henki ja täydellisesti yhtä Sinun kanssasi tässä hetkessä. Rakastan Sinua täysin ja täydellisesti.”

Älä anna minkään ulkoisen asian vaikuttaa itseesi tai ajatuksiisi kohdatessasi erilaisia ihmissieluja. Keskity ainoastaan säilyttämään täydellinen rakkauden ja ilon tunne sisimmässäsi jokaisessa kohtaamisessa. Saatat huomata, miten helppoa on saavuttaa tunne ykseydestä ja siitä, että olet yhtä juuri tämän edessäsi olevan ihmissielun kanssa. Päätä, että näet jokaisen kohtaamasi ihmishahmon taakse ja etsit Kristuksen valoa ja rakkautta hänen olemuksensa sisältä. Löytäessäsi tämän valon edessäsi olevasta ihmishahmosta, olet todellisuudessa löytänyt oman sisäisen Jumalan osasi ja Kristuksen sinusta itsestäsi. Voin lämpimästi suositella tällaista näkökulman muutosta. Kannattaa kokeilla!

Avainsanat: ihmissuhteet, kristustietoisuus, ykseys

Ykseyden "palapeli"

Torstai 6.8.2009 klo 23.15

Tämän kuluneen viikon aikana olen kokenut jälleen vapautuneeni monesta eri harhan tasosta ja samalla olen alkanut oivaltaa yhä enemmän,  miten kaikki täällä harhassa ilmentyvä yhtäkkiä liittyy toisiinsa. Kuin näkisin valtavan palapelin edessäni ja yhtäkkiä alkaisin hahmottaa kokonaisuuden, todellisen "kuvan" tässä palapelissä.

Englannin matkan aikana ja sen jälkeen olen saanut vahvistusta siihen, että tässä ajassa on kysymys suuremmassa mittakaavassa jonkin vanhan päätöksestä ja uuden alkamisesta. Olen oivaltanut myös sen, että koska ihan oikeasti me olemme kaikki yhtä, Ykseyttä, niin omat oivallukseni ja kokemukseni ovat myös yhtä. Että ei ole mitään henkilökohtaisia "saavutuksia" tai edes henkilökohtaisia kokemuksia. Jokainen osa kollektiivista tietoisuutta on samaa alkulähdettä ja siis oikeasti vain yksi tietoisuus. Jokainen ajatus on yhtä, jokainen kuvitteellinen kokemus täällä harhan ulottuvuudessa on yhtä, jokainen tunne on yhtä. Ja yhtäkkiä alan tajuta, miten suuren asian äärellä oikeasti olen. Ei todellakaan ole samantekevää, mitä ajattelen tai teen. Että jokainen askel, jonka polullani otan, tulee ottaa rakkaudesta käsin  ja Pyhän Hengen johdatuksessa tai muuten se on askel kohti erillisyyttä. Että oikeasti ei ole mitään muuta kuin Ykseys. Millään muulla ei ole merkitystä.

Toinen hyvin paljon minua havahduttanut oivallus tässä hetkessä on se, miten tämän ykseyden voi saavuttaa ja säilyttää pysyvästi tietoisuudessaan. Koen, että eräs merkittävä avain tähän on se muutos, jota tämä planeetta ja ihmiskunta käy juuri tällä hetkellä läpi. Olemme matkalla kohti sisäistä feminiinisen ja maskuliinisen puolen täydellistä yhdentymistä. Tämä muutos on saanut alkunsa jo vuoden 2008 alussa mutta nyt tämä yhteenliittymä on todellakin käsillä. Se, että ihmisinä koemme olevamme erillisiä ja pyrimme etsimään "puuttuvaa osaa" usein itsemme ulkopuolelta saa aivan uuden näkökulman, kun ymmärrämme, että tämä Jumalan poika, kristusvalo meissä kaikissa saa voimansa oman sisäisen feminiinisen ja maskuliinisen osan harmoniasta ja täydellisestä yhtymisestä yhdeksi.

Kun chakrajärjestelmämme on nyt siirtymässä 7 chakran järjestelmästä kohti 14 chakran järjestelmää syntyy kahdesta 14:sta järjestelmästä numerologisesti 28, eli 2+8=10 toisin sanoen Ykseys ja täydellinen yhteys tähän Ykseyteen. Tämä oivallus minulle ilmentyi unen kautta, jossa minulle näytettiin erästä peltokuviota, joka syntyi samana päivänä, kun palasimme takaisin Suomeen. Herättyäni päässäni oli hyvin kirkkaasti numerot 7, 14 ja 28 ja tiesin, että tämä uni liittyy jotenkin aiempiin kokemuksiini ja oivalluksiini.

Koen, että tämä kahden yhtyminen harmoniseksi yhdeksi on avain ja kuvaa sitä prosessia, joka meissä jokaisessa tapahtuu juuri nyt huomasimme sitä tai emme. Myös tämä nolla on hyvin merkittävä osa tätä avainta: kun nollan sisään laittaa ykkösen syntyy kehä, joka sulkee tämän ykkösen sisäänsä. Nolla siis ilmentää tätä sulkijaa, päättymistä ja ykseyteen siirtymistä kahden puoliskon kautta eli feminiinisen ja maskuliinisen osan yhdentymistä yhdeksi. Tässä linkki kuvaan peltokuviosta, jonka unessa näin.

http://www.cropcircleconnector.com/2009/ogbourne/ogbourne2009.html

 

Olen lisäksi saanut unien ja rakkaiden ystävieni kautta vahvistusta tälle informaatiolle ja oivaltanut, että tämän kristusvalon ilmentämisen seuraava avain on seksuaalienergian voiman ymmärtäminen todellisuudesta käsin. Oma kokemukseni tässä maailmassa on, että juuri seksuaalienergia on todellinen väärinymmärryksen ilmentymä tässä harhassa. Tätä energiaa käytetään ja on käytetty jo ikiajat täysin egolähtöisesti, keskittyen nautintoon, itsensä tai kumppanin tarpeiden tyydyttämiseen tai vallankäytön välineenä. Todellisuudessa seksuaalienergia on sisäisen flowmme alkuvoima, virtaus, joka puhtaasti ilmentyessään antaa valtavan voiman sisäisen valon loistoon ja Jumalallisen rakkauden manifestointiin elämän kaikilla osa-alueilla. Tämä energia on ollut ihmiskunnassa hyvin pitkään vaiettu, peitelty ja hävetty osa ihmisyyttä. Seksuaalisuuden kautta ihmiskunta on pitänyt itsensä kiinni tässä harhassa ja sen myötä valinnut yhä uudelleen erillisyyden omasta Jumalallisesta alkulähteestään. Nyt ymmärrän, että tämä seksuaalienergian vapaa virtaus -sallien jumalallisen voiman ilmentyä kauttamme tämän energian virratessa- on rakkauden ja valon todellinen "ydinreaktori". 

Koen myös, että tämän matkan aikana olen saanut upean kokemuksen siitä, mitä tämä Hengen ohjauksessa tapahtuva seksuaalienergian voima voi saada aikaan. Sisäinen valo moninkertaistuu ja ilmentyy kaikkien läsnäolijoiden sisimmästä, jumalallinen flow monikertaistuu ja eräänlainen "automaattiohjaus" toimii täydellisesti ilman fyysisen tai mielen tason ponnisteluja. Tämän energiavirran voiman sisäistäminen ja valjastaminen Pyhän Hengen käyttöön fyysisten kehojemme kautta on valtava harppaus ihmiskunnalle ja avain seuraavaan tietoisuuden tasoon siirtymiseen. Eräs tärkeimmistä oivalluksistani tämän ykseyden tilan ylläpitämisessä on kuitenkin se, ettei  jää kiinni näihin kokemuksiin vaikka ne olisivat mielen tasolla miten upeita tahansa. Kaikki kokemukset ovat kuitenkin lopulta vain osa tätä maallista harhaa ja olemme täällä fyysisessä harhassa juuri sitä varten, että voisimme saada näitä kokemuksia, olivatpa ne millaisia hyvänsä. Koen, että ainoa keino säilyttää tämä sisäinen flow ja ykseyden tila pysyvästi on antautuminen; täydellinen antautuminen Pyhän Hengen ohjaukseen ja Jumalallisen suunnitelman toteuttamiseen kauttamme. Kun löydät tämän täydellisen luottamuksen sisimmästäsi huomaat itse asiassa olevasi jo perillä.

Avainsanat: ykseys, seksuaalienergian merkitys, feminiinisen ja maskuliinisen puolen yhdentyminen