Sunnuntai 28.10.2018 klo 10.36
"Jokainen meistä saa elämänsä alussa marmorilohkareen sekä työkalut, joilla siitä voi muotoilla veistoksen. Voimme raahata sitä perässämme koskemattomana, voimme murskata sen hiekaksi, voimme muovata sen kunniaksi. Kaikkien muiden elämästä jää nähtäväksemme, opastukseksi ja varoitukseksi, esimerkkejä, loppuun saatettuja ja keskeneräisiä elämäntöitä. Lopun lähestyessä veistos on likipitäen valmis, ja voimme silotella ja hioa sitä, minkä panimme alulle vuosia aiemmin. Siinä vaiheessa voimme kehittyä eniten, mutta meidän on nähtävä iän ulkonaisten merkkien tuolle puolen, jotta se onnistuisi." - Richard Bach
Millainen on sinun elämäsi veistos? Millaisia muotoja on jäänyt sinun mielesi ja kättesi työstä tähän astisen matkasi ajalta? Olen joskus aiemmin pohtinut paljon sitä, mitä kaikilla niillä työkaluilla tulisi tehdä, joita yhden ihmiselämän aikana kertyy työkalupakkiin. Onko elämäntehtävän kannalta oleellista löytää käyttötarkoitus jokaiselle pakista löytyvälle ruuvimeisselille vai onko sittenkin merkityksellisempää se, että ylipäätään käyttää jotakin työkaluistaan - tarttuu edes johonkin näistä työkaluista ja hyödyntää sitä oman elämänsä taideteoksen luomisessa. Tuntuu, että tärkeintä monessa elämän mutkassa on se, että ottaa itse vastuun matkansa suunnasta, työkalujen hyödyntämisestä sekä niistä tuloksista, jotka elämän nyt-hetken kuvassa ovat nähtävissä. Kuten tuosta alun lainauksestakin käy ilmi, vain aloitetut tai valmiiksi saatetut elämäntyöt jäävät näkyviin. Ajatukset ja ideat, jotka ovat saaneet tavalla tai toisella fyysisen muodon, ovat havaittavissa ihmisyydessä ja näiden käden jälkien kautta voimme oppia sekä itsestämme että muista. Saamme mahdollisuuden kurkistaa erilaisten käden jälkien kautta toistemme sisäiseen ja henkiseen maailmaan. Nähdä osia jonkun toisen elämäntyöstä ja aihioista, joiden kautta jonkun toisen todellisuus muovautuu.
Sitäkin välillä pohdin, että miksi joissakin elämän hetkissä omien kätteni jäljet eivät tunnu oikealta tai en osaa omia elämän taideteoksiani arvostaa ja nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Miksi välillä on niin hemmetin vaikeaa uskoa siihen, että jokainen kankaaseen tuotettu viiva tai piste on lopulta osa kokonaiskuvaa ja suurta taideteosta, jota elämäni aikana maalaan? Miksi erillisyyden harhasta käsin tuo yksittäinen osa näyttää niin tarpeettomalta tai arvottomalta? Jos kykenisimme joka hetki säilyttämään tietoisuuden laajemmasta kuvasta, siitä elämän suunnitelmasta, jota itse joka hetki luomme sekä siitä taidekokoelmasta, joka elämäntyömme kautta lopulta syntyy, olisi paljon helpompi muistaa jokaisen yksittäisen viivan tai varjostuksen arvo kokonaiskuvassa. Muistaa, että yksittäinen sävy, jokainen nuotti tai tauko ovat osa mestariteosta. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi sama, eikä lopputulos olisi yhtä kaunis tai vaikuttava. Jokainen palanen on lopulta yhtä arvokas osa kokonaista teosta - yhtä merkittävä ja yhtä korvaamaton osa kokonaisuutta.
Ehkä tämän viikon oivallus kiteytyy lopulta siihen, että juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan oman elämäntyönsä tuotoksia. Ovatko minun kätteni jäljet nähtävillä ja ovatko piirretyt viivat sen suuntaisia, että ne yhä viehättävät ja vetävät minua puoleensa? Olenko piilottanut itseltäni sellaisia palasia, jotka uhkaavat jäädä vain aihioiksi vaikka ne kutsuisivat minua tarttumaan toimeen ja työstämään aihioista pidemmälle? Onko kokonaisuutena elämäni suunta sellainen, että haluan jatkaa eteenpäin juuri näillä sävyillä ja tällä tavalla? Välillä tuntuu, etten ole lainkaan ylpeä omista elämäntöistäni tai siitä, miten suuria oppimiskokemuksia olen saanut käydä läpi ennen kuin olen uskaltanut vaihtaa suuntaa. Kuitenkin jokainen muutos ja jonkin työstämisen vaiheen jättäminen taakseen on ollut lopulta hurjan vapauttavaa. Kuin hyppy uudelle tyhjälle kankaalle ilman hahmotelmaa, mitä seuraavaksi syntyy. Ja kun sitten vapautumisen kautta onkin alkanut hahmottua aivan uusia työkaluja, uusia kauniita palasia elämäni taideteoksessa, joita en aiemmin nähnyt, koska muutoksen pelko esti minua näkemästä eteenpäin, oli mahtavaa ja kannustavaa huomata, miten paljon uusia mahdollisuuksia ja onnellisuutta hyppy tuntemattomaan voi saada aikaan. Miten pelkojen voittamisen kautta on ollut mahdollisuus kasvaa ja oppia paljon sellaista, jota ei aiemmin edes osaanut kuvitella olevan.
Minun kätteni jäljet ovat nähtävillä monella tasolla. Mieleni sävyissä, rehellisyyden määrässä, elämässäni olevissa läheisissä ihmissä, elämän kokemusten laadussa ja tunnelmassa, sanoissa, joita puhun tai kirjoitan, äänessä, jolla itseäni ilmaisen, ulkoisessa ja sisäisessä tyyneyden tilassa, hämmennyksen hetkissä tai keinoissa, joilla kohtaan vastoinkäymiset tai pelkoa ja ahdistusta nostavat elämäntilanteet. Minun elämäntyöni on läsnä kulloisessakin todellisuudessa joka hetki. Voin nähdä ja aistia myös sinun elämäntyösi ja kättesi jäljet, kun kohtaamme. Voimme jakaa oppimiamme kokemuksia ja maalata jonkin kohdan taideteoksiamme yhdessä. Voimme auttaa toinen toistamme saattamaan loppuun ne kohdat veistosta, jotka ovat jääneet kesken tai yhä odottavat syntymistään. Olemme lopulta osa samaa kaikkeuden kangasta ja jokainen veistos, maalaus ja mestariteos on osa samaa kuvaa - Yhtä ykseyttä ja suurempaa täydellistä ajatonta kokonaisuutta.