Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Share |

Kultainen Sormus

 

Erään kaupungin laidalla on aivan tavanomainen leikkipuisto. Sellainen pienehkö hiekkalaatikko, liukumäki, kiipeilyteline ja kaikkea mitä leikkipuistolta voi toivoa. Jostain syystä sinä päivänä leikkipuistossa oli kovin hiljaista. Henrik oli päättänyt lähteä puistoon yksin, koska naapurissa asuva Otto oli sairaana eikä päässyt tänään ulos leikkimään. Oli lauantai ja koulusta vapaapäivä. Henrikin mielestä juuri lauantait olivat viikon parhaita päiviä. Ei ollut kiire mihinkään ja viikonloppu vasta alussa.

 Henrik kulki puistoon usein Oton kanssa polkupyörällä, koska puisto sijaitsi melko lähellä aluetta, jossa pojat asuivat. Tänäänkin Henrik oli liikkeellä polkupyörällä. Hän kurvasi vauhdikkaasti hiekkakentälle ja hyppäsi liki vauhdissa pois pyörän selästä. Pyöräilykypärä lensi kaaressa pyörän ohjaustankoon roikkumaan. ”Mitähän sitä tänään puuhaisi?” Henrik ajatteli ja kiipesi samalla jo puisia portaita liukumäen päälle. Ylhäältä liukumäen päältä oli hyvät näkymät. Henrik tähyili metsikön suuntaan. Leikkipuisto oli siitä mahtava, että se sijaitsi aivan pienen metsäisen alueen reunalla. Autojen meteli ja ihmisten vilinä eivät häirinneet ja metsikössä oli jännittävää leikkiä. He olivat Oton kanssa rakentaneet kerran majan tuon metsäisen alueen reunamille. Sopivasti puiden ja pensaiden suojaan, ettei sitä heti nähnyt puiston suunnalta mutta majasta oli hyvät näkymät leikkikentälle. Sieltä käsin pojat olivat useasti vakoilleet tätejä, jotka tulivat leikkipuistoon pikku taaperoidensa kanssa. He olivat leikkineet, että maja oli salapoliisien päämaja, josta käsin he lähtivät ratkomaan toinen toistaan mystisempiä arvoituksia. Mutta tänään ei ollut Ottoa kaverina. Henrik päätti kuitenkin laskea alas liukumäen päältä ja lähteä tutkimaan metsikköä yksinään. ”Eihän sitä voi koskaan tietää mitä seikkailuja saattaa löytää, kun pitää silmät ja korvat auki”, hän mietti itsekseen.

 Henrik lähti kulkemaan tuttua polkua metsään. Hän ohitti majan ja päätti jatkaa vielä hieman syvemmälle metsään. Vähän kauempana metsässä oli suuri kiven järkäle, jonka he olivat Oton kanssa löytäneet. Sen päälle oli mukava kiivetä ja tähyillä metsää kuin oikea metsänvartija konsanaan. Kulkiessaan yhä kauemmas polkua pitkin Henrik tähyili katseellaan suurta kiveä. ”Jossain täällä suunnalla sen piti olla”, hän ajatteli ja pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan liikkuiko metsikössä ketään muita. Oli aivan hiljaista. Oikeastaan vähän liiankin hiljaista. Henrik alkoi hämmästellä miten äänetöntä todella olikin. Edes linnut eivät laulaneet tänään, eikä tuuli suhissut puiden latvoissa. Oli kirkas ja tyyni sää. Äkkiä jonkin matkan päässä kuului rasahdus. Henrik säpsähti mutta pakotti itsensä uskomaan, että se oli varmaankin jokin säikähtänyt lintu tai orava ylhäällä puussa. Nyt rapsahdus kuului uudelleen ja paljon lähempää tällä kertaa. Henrik katseli valppaasti ympärilleen etsien katseellaan jotakin otusta, joka äänet olisi aiheuttanut. Samassa muutaman metrin päässä polulta, puun takaa vilahti jotakin harmaanruskeaa vaatetta. Oliko metsässä sittenkin joku muu myös? Henrik pidätti hengitystään ja odotti hiljaa paikallaan liikkuisiko puun takana piileksivä uudelleen. Hetken kuluttua puun takaa alkoi kuulua raskasta puhinaa ja puuskutusta. Esiin nousi kömpelön oloinen pieni ukko, jolla oli parta ja harmaanruskea villainen nuttu. Ukkeli ravisteli männynneulasia ja ruohoa yltään ja hyräili itsekseen siinä kömpiessään. ”Miten kukaan saattoi olla noin pieni?” ajatteli Henrik mielessään. Ukkeli oli vihertävän hattunsa kanssakin hädin tuskin metrin mittainen. Eihän Henrik itsekään kovin pitkänhuiskea ollut mutta tämä ukkeli vaikutti aivan aikuiselta ja oli kuitenkin kooltaan pienempi kuin serkkupoika, joka oli juuri täyttänyt neljä vuotta muutama viikko sitten.

 Henrik tuijotti näkemäänsä jähmettyneenä ja samassa tuo pieni ukkeli huomasi hänet. Ukko säpsähti hiukan mutta tuli sitten uteliaan oloisena vähän lähemmäs polkua, jolla Henrik seisoi. ”Juuri sinua minä olenkin etsinyt” sanoi ukkeli huojentuneen oloisena ja otti vielä varovaisesti pari askelta lähemmäs. Henrik ei osannut sanoa ensin mitään ja pohti mielessään pitäisikö juosta karkuun vielä, kun siihen oli mahdollisuus. Mutta jotenkin ukko vaikutti niin ystävälliseltä ja kiltiltä, että hän päätti jäädä aloilleen. ”Kuka sinä olet?” hän sai kuiskatuksi lopulta. Ukkeli astui yhä lähemmäs ja seisoi nyt jo polulla vain parin metrin päässä Henrikistä. ”Olen tämän metsän vartija ja nimeni on Suuri Harmaa. Minä olen etsinyt sinua, Henrik”, sanoi ukkeli kumartaen samalla kohteliaasti hänen puoleensa. ”Miten ihmeessä tuo ukko voi tietää nimeni? Ja miten voi etsiä jotakuta, jos ei ole tätä koskaan aiemmin kohdannut?” pohti Henrik hämillään. ”Kyllä me olemme kohdanneet useastikin rakas lapseni”, sanoi ukkeli ja jatkoi: ”sinä et vain ole ollut kovin tarkkaavaisena aiemmin täällä metsässä.” ”Minulla on sinulle suuri tehtävä poikani”, hän sanoi huokuen samalla valtavaa kunnioitusta ja lämpöä ympärilleen. ”Kaunis Valkoinen Henki tarvitsee apuasi”, hän jatkoi yhä ja katsoi säikähtänyttä poikaa tiiviisti silmiin. ”Kuka on kaunis ja valkoinen?” hämmästeli Henrik yhä lähes kuiskaten jokaisen sanan suustaan. ”Tule niin selitän sinulle, rakas poikani” Suuri Harmaa vastasi ja viittasi kädellään seuraamaan itseään toista kapeampaa polkua pitkin, jota Henrik ei ollut koskaan ennen huomannut metsässä liikkuessaan. Jostain syystä hän kuitenkin päätti seurata tätä eriskummallista lempeää ukkelia syvemmälle metsään.

 He kulkivat vähän matkaa ja metsä heidän ympärillään alkoi näyttää Henrikin mielestä yhä oudommalta - kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt yhtä vihreää ja loppumatonta maastoa. Ja kuitenkin hän tiesi olevansa yhä tutussa pienessä metsikössä, jossa oli useasti ennenkin kulkenut. Suuri Harmaa pysähtyi lopulta pienen luolan ulkopuolelle. He istuivat jakkaran kokoisille kiven murikoille ja Suuri Harmaa alkoi kertoa: ”Tästä luolasta alkaa Kirkkauden Maa ja sinua on jo kauan odotettu saapuvaksi tähän valon ja onnellisuuden valtakuntaan. Tulee vain astua luolaan ja kulkea läpi Kultaisen Portin. Sen jälkeen alkaa Maa, jossa on ikuinen valo ja onnellisuus jokaisen siellä kulkevan sydämessä. Kaunis Valkoinen Henki asuu Kirkkauden Maassa ja odottaa sinua saapuvaksi heti, kun olet valmis. ”Mutta mitä minun tulee tehdä? Ja millaista apua hän tarvitsee? Minähän olen vain tavallinen kahdeksanvuotias poika…”, Henrik yritti aloittaa mutta Suuri Harmaa nosti torjuvasti kättään ja jatkoi: ”Kaikki selviää aikanaan, lapseni. Sinulla on kaikki avaimet, joita tarvitset, ja Kirkkauden Maan henget auttavat sinua matkallasi. Tulet saamaan ohjausta aina, kun sitä tarvitset. Sinun tulee vain luottaa, että sinusta pidetään kyllä huolta. Luolan sisäpuolella on savinen ruukku. Siihen voit mielikuvissasi laskea kaikki pelkosi ja epäilyksesi. Et tarvitse niitä matkallasi. Kun olet luopunut niistä ja saviruukku on täynnä, ojenna kätesi niin huomaat, että sinulle annetaan rohkeuden lahja. Oletko valmis matkaan lapseni?” Suuri Harmaa kysyi ja kumarsi kohti luolan suuaukkoa.

 Luolassa oli hämärää mutta kivisen salin perällä näkyi valonhohtoinen Kultainen Portti, joka valaisi tilaa juuri riittävästi. Henrik pysähtyi saviruukun kohdalle ja alkoi pohtia. ”Kaikki mitä pelkään voisi jättää tähän ruukkuun… Pimeää, sitä ainakin pelkään ja kuolemista”, hän tuumi. Hetken ajan Henrik luetteli mielessään kaikkea mahdollista, jota oli lyhyen elämänsä aikana kokenut pelkäävänsä. Lopulta hän ojensi vasemman kätensä ja odotti. Mitään ei tapahtunut. Oliko Suuri Harmaa sittenkin huijannut sanoessaan, että hän saisi lahjaksi rohkeutta? Henrik tunsi olevansa pettynyt mutta päätti kuitenkin jatkaa kohti Kultaista Porttia. Olipa se kaunis. Porttia koristivat koukeroiset kirjaimet, jotka olivat ilmeisesti toisella kielellä. Henrik ihaili hetken tätä kultaista kaarta mutta astui lopulta päättäväisesti sen läpi. Hänen silmiään alkoi häikäistä. Niin kirkasta ja valoisaa oli Kirkkauden Maassa. Hän siristeli silmiään valossa hetken kunnes silmät tottuivat valoon. Outoa, ei näkynyt lainkaan aurinkoa mutta silti oli niin kirkasta ja valoisaa. Henrik katsoi nyt hämmästyneenä vasenta kättään. Kämmenelle oli kuin tyhjästä ilmestynyt kaunis kultainen sormus, jossa oli samanlaista koukeroista kirjoitusta kuin Kultaisessa Portissa. ”Oliko tämä se rohkeuden lahja?” hän pohti. Mutta kun mitään erityistä ei tuntunut tapahtuvan, hän puristi sormuksen nyrkkiinsä ja päätti jatkaa matkaansa. ”Kaikki selviää aikanaan…”, oli Suuri Harmaa sanonut. Henrik huomasi, että hänen edessään avautui vuoristoinen maisema ja polku, jolla hän seisoi, johti kohti kaukana häämöttävää solaa vuorten välissä. Hän päätti seurata polkua. Ehkä tulisi jokin opaste tai jokin niistä hengistä ilmaantuisi, joiden piti auttaa häntä tällä matkalla.

 Polun varrella kasvoi marjapensaita ja hedelmäpuita ja Henrik maisteli uteliaana marjoja ja meheviä hedelmiä kulkiessaan. Matka tuntui hurjan pitkältä ja hänen täytyi istua lepäämään välillä polun sivuun. Ketään muita ei näkynyt, ei henkiä eikä muitakaan Kirkkauden Maan asukkaita. Levätessään polun varrella Henrik mietti, miten hän kertoisi Otolle tästä kaikesta, kun hän olisi taas kotona. Niin outoa kuin se olikin, Henrik tunsi olevansa turvassa ja tiesi pääsevänsä lopulta takaisin kotiin. Mitään muuta tästä ihmeellisestä maasta tai tämän kaiken tarkoituksesta hän ei sitten tiennytkään. Lopulta Henrik saapui vuoren juurelle ja havaitsi, että vuorten välissä olevaan solaan jatkui kivikkoinen polku. Myös hänen oikealle puolelleen avautui toinen ja vasemmalle vielä kolmas polku. ”Risteys…”, hän mutisi puoliääneen. ”Miten nyt tiedän mihin suuntaan jatkaa?” hän kummasteli ja katseli vuoroin oikeaan vuoroin vasempaan suuntaan. Lopulta hän katsoi uudelleen polkua, joka johti solaan ja alkoi heti tuntea outoa kihelmöintiä vasemmassa kämmenessään. Hän avasi nyrkkinsä ja katsoi siinä yhä olevaa sormusta. Se hehkui kuin tuli ja välkehti niin kirkkaasti, että oli vaikea katsoa sitä kohden. Aivan kuin sormus olisi aktivoitunut hänen katsoessaan solaan johtavaa polkua. Henrik päätti testata ajatusta ja toden totta niin tapahtui, että sormus himmeni, kun hän otti askeleen sivulleen kumpaan suuntaan tahansa mutta syttyi jälleen tulen hehkuun hänen ottaessaan askeleita kohti solaa. ”Sinne siis matka jatkukoon”, ajatteli Henrik päättäväisesti.

 Sola oli melko kapea ja kovin terävien kivien ympäröimä. ”Outoa, etten lainkaan pelkää tätä karua paikkaa…”, pohti Henrik mielessään ja askelsi jämäkästi eteenpäin. Polku kapeni kapenemistaan ja yllättävän pian se päättyi umpikujaan. Henrik katsoi jälleen sormusta mutta se pysyi yhtä tavallisen kullanhohtoisena kuin ennenkin eikä syttynyt lainkaan hehkumaan. ”Hei henget! Auttakaa nyt vähän!” Henrik huusi ylös vuorille pohtien samalla olikohan Suuri Harmaa huijannut sanoessaan, että häntä autettiin tarvittaessa. Samassa kuitenkin vuoreen ilmestyi kuin tyhjästä puinen kädensija. Henrik tarttui siihen ja nykäisi varovasti. Kallioseinämä antoi kevyesti periksi ja vuoreen avautui pieni ovi. Sellainen kaareva oviaukko, josta Henrik mahtui juuri ja juuri astumaan sisään, kun hiukan kumartui. Vuoren sisäpuolella oli aluksi hämärää, kun silmät olivat ulkona tottuneet niin suureen kirkkauteen.

 Hetken räpyteltyään silmiään Henrik huomasi tulleensa jälleen kiviseinäiseen saliin, jonka perällä oli toinen samanlainen Kultainen Portti kuin se, josta hän oli aiemmin astunut tähän Kirkkauden Maahan. Salissa oli myös kivinen pöytä, jolle oli katettu herkullinen ateria ja pöydän ääressä oli kiviset jakkarat kahdelle. Toisella jakkaralla istui kaunis valonhohtoinen tyttö, jolla oli pitkät kultaiset hiukset ja yllään pitkä vaalea harsomainen vaate. ”Tule vain rohkeasti peremmälle”, tyttö sanoi lempeällä äänellä ja kumarsi samalla Henrikin suuntaan. ”Olenkin jo odotellut sinua, lapseni”. Henrik astui varovasti lähemmäs tyttöä ja pöytää, joka notkui täynnä toinen toistaan upeampia herkkuja. ”Käy pöytään, sinulla on varmasti jo kova nälkä pieni ystäväni”, kehotti lempeä olento jälleen. ”Kaunis Valkoinen Henki”, sanoi Henrik hiljaa ja kumarsi hänkin kohteliaasti, kuten kaikki täällä tuntuivat toisiaan tervehtivän. ”Miksi olen täällä? Ja mitä minun tulee tehdä?” alkoivat kysymykset tulvia hänen suustaan aivan kuin itsestään. Samalla hän kuitenkin istuutui epäröiden pöydän ääreen ja alkoi katseellaan ihailla kaikkia ruokapöydän antimia. Kylläpä hänellä olikin jo nälkä. Hän oli taivaltanut matkaa niin pitkään, että olisi luullut jo illan koittaneen mutta koska täällä Kirkkauden Maassa ei aurinkoa voinut nähdä ei kai se voinut tavalliseen tapaan myöskään laskea taivaan rannan taa illan merkiksi. ”Ehkäpä täällä aina on päivä”, hän pohti mielessään.

 ”Henrik, lapseni”, aloitti Kaunis Valkoinen Henki ”Olet täällä tärkeästä syystä ja kaikki selviää pian. Mutta syöhän nyt ensin”, hän pyysi lempeästi uudelleen. Henrik alkoi kasata lautaselleen hedelmiä, perunoita, lihaa, piirakoita, jäätelöä ja kaikkia pöydän herkkuja vuoron perään. Hän söi itsensä kylläiseksi, kiitti kohteliaasti ja istui sitten vain paikallaan katsellen pöydän toisella puolella istuvaa kaunista valonhohtoista hahmoa. ”Sinut on valittu hyvin tärkeään tehtävään, lapseni”, Kaunis Valkoinen aloitti jälleen keskustelun. ”Tuon toisen Kultaisen Portin läpi kuljettuasi saavut Pimeyden Maan puolelle. Kirkkauden valtakunta on laaja ja avara mutta tämän solan kautta kulkee ainoa reitti siihen osaan Maata, johon valo ei ole vielä koskaan yltänyt. Sinä, rakas lapseni, olet saanut suuren tehtävän. Tuon rohkeuden sormuksen kantajana sinun on määrä kulkea sinne missä valoa ei ole ja kun pidät sydämesi puhtaana kuten se on, tulet muuttamaan pimeyden valoksi. Pimeyden Maassa asuu kansa, jota kutsumme apeiksi. Heille sinä tuot valon ja kirkkauden, kun kuljet polun, jota sinun on määrä kulkea. Sitten vain lasket Kultaisen Sormuksen Mustan Vuoren laella olevaan pimeyden kuiluun. Sormus auttaa sinua pysymään oikealla polulla kuten on tähänkin asti tehnyt ja muista, että Kirkkauden Maan henget ovat kanssasi ja auttavat, kun vain pyydät. Mutta nyt lapseni, lepää sillä olet sen tarpeessa.” Tämän sanottuaan Kaunis Valkoinen Henki vain katosi kuin salissa ei olisi ketään koskaan ollutkaan ja Henrik huomasi salin perällä lähellä uutta Kultaista Porttia olevan sängyn. Hän käpertyi kylläisenä peiton alle ja nukahti melkein heti uupuneena tästä kaikesta ihmeellisestä, jota oli kokenut.

 Henrik heräsi säpsähtäen tietämättä hetkeen missä oli, kunnes oudot tapahtumat palasivat hänen mieleensä tulvan lailla. Hän ei osannut sanoa oliko päivä vai yö sillä salissa oli yhtä hämärää kaiken aikaa. Häntä puistatti, kun hän muisti mitä hänellä olisi edessään: seuraava portti ja Pimeyden Maa. Pelkoa hän ei nytkään tuntenut, jonkinmoista levottomuutta vain tästä kaikesta ja siitä, että hänestä tuntui, että tämä tehtävä oli kovin tärkeä Suurelle Harmaalle ja etenkin Kauniille Valkoiselle Hengelle. Hän tarkisti vielä, että sormus oli yhä hänen nyrkissään ja astui läpi seuraavasta Kultaisesta Portista.

 Pimeyden Maa avautui hänen edessään synkkänä ja sysipimeänä. Onneksi hän oli ottanut luolasta mukaan pienen soihdun, joka valaisi hiukan hänen tietään. Sormus hänen vasemmassa kädessään hehkui jälleen. Hän oli siis oikealla tiellä. Hyvä niin. Mitään muuta ei Henrik tällä hetkellä halunnutkaan tietää, se riitti. Hän asteli vakain askelin eteenpäin pimeää polkua ja katseli välillä ympärilleen näkyisikö missään apeita, Pimeyden Maan asukkaita. Äkkiä hänen oikealta puoleltaan kuului valitusta kuin joku tai jokin olisi loukannut itsensä. Henrik astui polulta sivuun ja katseli mistä ääni oikein tuli. Hän unohti hetkeksi polun ja sormuksen ja sen, että hänellä oli tärkeä tehtävänsä. Ääni tuli yhä lähempää ja Henrik näki pienen matkan päässä itsestään maassa istuvan surullisen pienen pojan, joka piteli polveaan ja valitti. ”Sattuuko sinuun?” hän kysyi varovasti. Poika vain jatkoi valitustaan ja kiikutti itseään maassa istuessaan. ”Saanko katsoa tuleeko siitä verta?” Henrik kysyi yhä ja kyykistyi lähemmäs poikaa. Poika katsoi häntä pelokkain silmin mutta otti kuitenkin kätensä polven päältä ja taukosi nyt valittamasta. Henrik katsoi polvea muttei nähnyt siinä mitään erityistä. Pojan silmistä alkoivat jälleen kyyneleet vieriä pitkin kalpeita ja synkeitä kasvoja. ”Kukaan ei ole koskaan pysähtynyt ennen”, hän sopersi kyyneleiden lomasta. ”En edes tiedä miksi olen vaikertanut kaikki nämä vuodet mutta nyt yhtäkkiä suru on poissa sydämestäni. Kiitos.”, hän sanoi hiljaa. Henrik otti poikaa kädestä ja auttoi tämän jaloilleen. ”Kiitos. Kiitos.” poika sanoi yhä uudelleen ja vilkutti hyvästiksi kadotessaan pimeyteen. Henrik palasi polulle ja huomasi miten sormus välkehti jälleen hänen sormiensa lomasta.

 Tämäkin polku päättyi lopulta vuoren juurelle. Pimeydessä kuljettu matka tuntui Henrikin mielestä vielä paljon pidemmältä kuin sama taival Kirkkauden Maan puolella. Tällä kertaa vuoren juurelta ei kuitenkaan lähtenyt yhtä ainoata polkua eteenpäin. Vain loputtoman pitkät tikapuut nojasivat vuoren synkeisiin rinteisiin. Henrik otti askeleen kohti tikapuita ja tarkisti antoiko sormus vahvistuksen suunnasta. Kyllä, sormien lomasta loisti jälleen kirkas hehku, joten hän tarttui tikapuihin ja alkoi vähitellen kiivetä ylöspäin. Kiipeäminen oli hidasta ja vaivalloista koska toisessa kädessä oli soihtu ja toisessa sormus, jota tuli varoa pudottamasta alas. Tuuli yltyi ja ilma viileni mitä ylemmäs hän kiipesi. Välillä hän pysähtyi ja yritti levätä mutta se oli lähes mahdotonta, koska koko ajan täytyi pitää kiinni tikapuista, ettei itse olisi pudonnut tai ettei olisi vahingossa pudottanut kantamuksiaan. ”Haluaisin levätä välillä!” huusi Henrik pimeyteen, kun hänen kätensä olivat jo lähes voimattomat ja sormensa aivan kylmän kangistamat. Tikapuut tuntuivat jatkuvan yhä vain loputtomiin pimeydessä.

 Samassa Henrik näki yläpuolellaan jonkin matkan päässä häivähdyksen valoa. Henrik sai uusia voimia ja hän alkoi jälleen kiivetä rivakasti kohti häämöttävää valon pilkahdusta. Lähemmäs päästyään hän erotti tikapuiden vasemmalla puolella tasanteen, joka johti kalliosyvennykseen vuoren kyljessä. Syvennyksessä paloi nuotio! Ihmeellistä, miten hyvältä tuntui nähdä tulen lämpö tässä Pimeyden Maassa. Henrik loikkasi ketterästi tikapuilta tasanteelle ja kömpi kalliosyvennykseen suojaan tuulelta ja kylmyydeltä. Hän laski soihdun nurkkaan nojaamaan ja lämmitteli kohmeisia sormiaan tulen ihanassa lämmössä. Samassa tuntui outo henkäys tuulessa ja Henrik huomasi, että vuoren tasanteella aivan syvennyksen ulkopuolella istui kaunis Valkoinen Kotka. Henrik tuijotti kotkaa lumoutuneena ja aisti turvallisuuden ja lämmön ympärillään. Valkoinen Kotka oli yksi niistä Kirkkauden Maan hengistä, jotka olivat tällä matkalla häntä auttamassa. ”Kiitos. Kiitos. Kiitos niin paljon.” hän sanoi kumartaen kohteliaasti kotkan suuntaan. Kotka katsoi häntä syvälle silmiin, levitti vähitellen upeat valkoiset siipensä ja nousi ilmaan. Kaikki tässä mahtavassa ilmestyksessä huokuivat valoa, turvallisuutta ja lämpöä. Henrik tiesi nyt, että hänestä todella pidettiin hyvää huolta. Hän tunsi, ettei hänellä olisi pienintäkään hätää, tapahtuipa tällä oudolla matkalla sitten mitä tahansa.

 Levättyään aikansa Henrik tarttui jälleen soihtuunsa ja alkoi uusin voimin kiivetä taas tikapuita ylöspäin. Hän tunsi olevansa täynnä rohkeutta ja aivan uudenlaista voimaa. Tieto siitä, ettei hän kulje tätä pimeyden matkaa yksin sai hänet kokemaan itsensä vahvaksi ja levolliseksi. Hän kiipesi pimeydessä yhä korkeammalle ja korkeammalle eivätkä tikapuut tuntuneet loppuvan lainkaan. Yhtäkkiä Henrik kuitenkin mätkähti polvilleen, kun tikapuut pimeydessä päättyivät vuoren laelle. Oli niin pimeää, ettei varsinaista vuoren huippua voinut edelleenkään erottaa. Soihdun valossa näki hädin tuskin puolen metrin päähän eteensä. Henrik nousi jaloilleen ja tunnusteli maata jalkojensa alla. Vuoren kivinen pinta tuntui pimeässä ilkeän liukkaalta ja arvaamattomalta. Henrik lähti kuitenkin rohkeasti eteenpäin ja tunnusteli maata kulkiessaan joka askeleella. Välillä kiviä vieri alas vuoren rinnettä ja hänen täytyi kuuntelemalla arvioida miten kaukana vuoren äkkijyrkästä reunasta hän mahtoi kulkea. Samassa kuului valtava rysähdys, kun kiviä alkoi vyörytä pitkin vuoren rinnettä. Kivivyöryn tasaannuttua Henrik näki edessään jotakin synkeää ja pelottavaa. Suuri mustanpuhuva hahmo seisoi hiljaisena vuoren laella juuri siinä suunnassa, johon Henrik oli ajatellut jatkaa taivaltaan. Hahmo tuijotti eteensä tummin silmin. Tämä olento oli pukeutunut mustaan kaapumaiseen kankaaseen ja sen kasvot olivat synkeät kuin ukkosmyrsky.

 Henrik tunsi jälleen kihelmöintiä vasemmassa kädessään. Suunta oli siis oikea. ”Mutta miten tästä voi jatkaa eteenpäin?” pohti Henrik mielessään. ”Kunpa jokin hengistä olisi taas apunani” hän toivoi seisoessaan siinä vastatusten tämän tumman hahmon kanssa. Samassa hän muisti, että jokainen hänen tähän asti tapaamansa hahmo oli osoittanut suurta kunnioitusta häntä itseään kohden ja niin hän vaistomaisesti kumarsi tälle synkeälle olennolle. Olento katsoi häntä yhä lasittunein silmin mutta ilmiselvästi aavistuksen hämillään. Henrik nosti hitaasti päänsä ja katsoi uudelleen olentoa tällä kertaa rohkeasti suoraan silmiin. ”Minulla on tehtävä, joka minun on määrä saattaa päätökseen näillä pimeillä vuorilla. Olisitko ystävällinen ja väistyisit polulta, jotta pääsisin jatkamaan matkaani. Tarkoitukseni ei ole häiritä teidän Pimeyden Maan asukkaita ja olen liikkeellä ystävällisin aikein”, hän sanoi niin kunnioittavasti kuin vain ikinään osasi. Tämä suuri synkeä hahmo hänen silmiensä edessä alkoi kasvaa ja muuttua yhä tummemmaksi tässä äärettömän pimeyden tilassa, jossa he seisoivat. Henrik pyysi mielessään jälleen henkiä tulemaan hänen avukseen. Samassa hän näki kuinka Valkoinen Kotka kaarteli hetken heidän yläpuolellaan ja lopulta laskeutui hänen vasemmalle käsivarrelleen. Sormus hänen nyrkkinsä sisällä hehkui jälleen kirkkaana kuin tuli ja hänen koko vasen kätensä kihelmöi oudon terävästi. Suuri Valkoinen Kotka katsoi synkeää olentoa lempein silmin syvälle tämän olemukseen ja Henrik tunsi suuren voiman ja kirkkauden olevan läsnä tuona hetkenä. Mustanpuhuva hahmo alkoi haalistua, heiketä ja lopulta hävitä olemattomiin heidän edessään. Valkoinen Kotka nousi jälleen siivilleen ja teki kaarroksen vuoren yllä kuin valaistakseen Henrikin taivalta kohti lopullista päämäärää: Mustan vuoren laella olevaa pimeyden kuilua.

 Henrik asteli päättäväisesti ja tyynen rauhallisesti eteenpäin lopun taipaleestaan. Matkaa huipulle pimeyden kuilun luo ei ollut jäljellä nimeksikään. Hän astui pari viimeistä metriä harkiten ensin pienen hetken ja otti askeleet hitaasti ja täynnä rauhaa. Kun Henrik sitten seisoi pimeyden kuilun reunalla ja avasi nyrkkinsä pudottaakseen sormuksen alas vuoren uumeniin, hän huomasi kauhukseen, että sormus oli kadonnut. Nyrkki oli tyhjä! ”Ei voi olla totta!” hän parkaisi ääneen. Mihin sormus oli voinut pudota? Hänhän oli puristanut nyrkkiään kiinni niin tiukasti koko matkan ja etenkin loppumetrit, ettei se voinut olla mahdollista, että se olisi pudonnut hänen huomaamattaan. Samassa kuitenkin hän nosti katseensa ja huomasi, että kirkas valo alkoi nousta taivaanrannan takaa kuin aurinko. Kirkkaus oli koittanut Pimeyden Maahan lopultakin. Hän oli sittenkin saanut tehtävänsä päätökseen. Pimeys väistyi valon ja kirkkauden tieltä. Pimeyden Maan asukkaat näkisivät nyt valon ensimmäistä kertaa elämässään. Synkkyys ja pimeyden verho olivat poissa! Samassa Henrik kuitenkin itse horjahti pimeyden kuilun reunalla ja alkoi vieriä vuoren rinnettä alas. Jokainen tömähdys kallion kivikovaan pintaan sattui valtavasti. Henrik huusi apua minkä keuhkoistaan pystyi ja mätkähteli yhä kiivaammin kallioseinämää alas. Lopulta hän tömäytti päänsä niin kovaa, että silmissä sumeni ja hetken oli jälleen aivan pimeää ja hiljaista.

 Jonkin ajan kuluttua Henrik alkoi hitaasti ja vaivalloisesti raottaa silmäluomiaan. Hän huomasi nyt, että aurinko paistoi kirkkaasti hänen kasvoihinsa. Hänen takaraivonsa tuntui jyskyttävän ja keho oli kuin lyijyä. Henrik ei hetkeen pystynyt liikuttamaan itseään lainkaan. Kun hän vihdoin avasi silmänsä kunnolla, hän huomasi makaavansa maassa pehmeällä sammalella. Ympärillä suhisi tuuli ja linnut lauloivat. Hänen yläpuolellaan näkyi kirkas taivas ja puita. Vähitellen Henrik alkoi hahmottaa tutun metsikön ja kotoisen maiseman leikkipuiston vieressä. Hän katsoi jälleen nyrkkiinsä ja huomasi, että sormus oli yhä tallella. Kaikki tapahtumat vilisivät hänen silmissään vuolaana virtana ja Henrik ihmetteli mielessään, miten oli päätynyt takaisin tähän tuttuun metsikköön.

 Lopulta Henrik nousi vaivalloisesti ylös ja pudisteli vaatteistaan neulaset ja ruohotupsut. ”Tätä ei Otto takuulla usko ikinään!” hän mutisi itsekseen ja alkoi kävellä takaisin kohti leikkikentällä odottavaa polkupyörää. ”Tiesinhän, että pääsisin lopulta takaisin kotiin…”, Henrik henkäisi ja sujautti Kultaisen Sormuksen housunsa taskuun.