Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Rakkaus on valinta

Perjantai 25.12.2020

Hämmentävä vuosi lähenee loppuaan ja pohdin tässä jonakin päivänä mikä on sellainen ajatus, jota en ole kuluneen vuoden pyörityksessä rohjennut sanoa ääneen itselleni tai kenellekään toiselle ihmiselle. Havahduin tajuamaan samalla, että kuluneena vuonna olen varmaan enemmän kuin ikinä keskustellut itseni kanssa. Yksin oleminen ja eristyneisyys jostakin aiemmin normaalista sosiaalisesta elämästä on tuonut mukanaan ehkä jotain hyvääkin. Olen uskaltanut esittää itselleni aiempaa enemmän rehellisiä kysymyksiä ja on ollut tilaa antaa vastausten kypsyä sisimmässä aivan rauhassa, ilman painetta tai kiirettä. Omassa elämän kuplassa ja eristyneisyyden ajassa on ollut helpompaa antaa monenlaisten tunteiden virrata ja on ollut mahdollisuus kohdata näitä omia, välillä yllättäviäkin tunteita aivan uusin silmin.

Pienen pohdinnan jälkeen tulin sellaiseen lopputulokseen, että ajatus, jota en ole vielä rehellisesti tarkastellut enkä sanonut ääneen sen paremmin itselleni kuin kenellekään toiselle on se, että olen kadottanut kykyni tehdä valintoja. Olen elänyt päivästä toiseen jotenkin vain kummastellen ja hämmästellen kaikkea, mitä maailmassa ilmentyy. Samalla olen huomaamattani siirtynyt aktiivisesta toimijasta havainnoijaksi koko elämässäni, mikä sinällään ei ole kai sen enempää hyvä kuin huonokaan asia. Matkan varrella on kuitenkin alkanut huolestuttaa se, että tuntuu kuin jokaisessa asiassa ja jokaisesa hetkessä olisi jossakin taustalla vaatimus valita puolensa. Ihmiskunnan ja jopa koko luonnon olemus on alkanut muuttua aiempaa polarisoidummaksi. Jokainen sana ja jokainen ajatus on kannanotto jonkun asian puolesta tai jotakin asiaa vastaan. Kuin yhtäkkiä tänä vuonna olisi kadonnut kaikki neutraali, salliva ja hyväksyvä oleva.

Vaikka puhumme siitä, että yhdessä selviämme tästä maailman myllerryksestä ja että yhteistyö sekä yhteisöllisyys ovat niitä voimia, jotka kannattelevat eteenpäin tässä epävarmuudessa ja monin tavoin uuvuttavassa ajassa, niin samalla monessa asiassa tuo "yhteisöllisyys" ja "yhdessä oleminen" sisältävät oletuksen, että olen vain jonkun tietyn ajatuksen tai ihmisryhmän kanssa yhtä. Kuin jokaisessa hetkessä ja kaikessa keskustelussa olisi aina me ja he, sekä valinta näiden välillä. Tämä eriskummallinen vallitseva energia on itselläni johtanut sellaiseen oloon, että en halua enkä pysty valitsemaan mitään. Olen huomannut päätyneeni sellaiseen tilaan, jossa mieluummin olen hiljaa ja etsin vastauksia sisimmästäni kuin sanon yhtään ajatusta ääneen. Koen tällaisen paineen lisääntyneen merkittävästi tämän kuluneen vuoden aikana.

Näkymättömässä maailmassa voisin kärjistäen kuvata tilannetta siten, että koen kaiken ihmisyydessä olevan ilmentyvän tällä hetkellä kuin jonkinlaisina uusina energian tiivistyminä kukin energiarypäs toisistaan erillään, kuin yhdessä puussa olisi alkanut kasvaa yhtäkkiä monia erilaisia hedelmiä. Kuin samasta elämän virrasta olisi alkanut muodostua yhdelle oksalle päärynöitä, toiselle sitrushedelmiä ja kolmannelle banaaneja. Ja nämä erilaiset ajatusten tiivistymät olisivat aiempaa vahvemmin alkaneet levitä tässä yhteisessä puussa uskoen vain sen oman ajatuksen fyysisen muodon olevan juuri se ainoa "oikea" hedelmä ja muiden ajatusryppäiden olevan itselleen uhaksi.

Samoin on tuntunut hiukan siltä kuin olisimme unohtaneet sen tosiasian, että ihmisyys ja maailmankaikkeus ovat aina olleet monimuotoisia. Että elämän perusolemus on se, että energia virtaa vapaasti ja voimme sallia sen monimuotoisuuden niin ajatusvirrassa kuin fyysisessä ulottuvuudessa. Kuin osa ihmiskunnasta olisi alkanut uskoa rakkauden ilmentyvän vain itsensä kaltaisissa hedelmissä ja vaatia valintaa "totuuden" ja "epätotuuden" välillä. Tämä siis on hiukan kärjistetty esimerkki siitä, millainen tunne ja vallitseva olo on kuluneena vuonna ollut. Ja kuten sanottu, niin tämä tunne tai havainto on alkanut minussa vaikuttaa siten, etten ole enää kyennyt valitsemaan oikein mitään elämässä. En sanoja, en näkökulmia enkä suuntaa. Tämän tilan olen jo pidemmän aikaa havainnut mutten ole sitä kyennyt ääneen myöntämään.

Sen sijaan olen valinnut kääntyä vielä aiempaakin vahvemmin sisäänpäin, etsien rakkautta ja mielen valoa hilljaisuudesta. Olen tässä sisäisessä keskustelussani päätynyt siihen, että ainoa valinta, joka minun tulee ihmisyydessä tehdä, on rakkaus. Siis se, etten vastusta rakkauden virtausta ja se, etten mielen voimalla pyri mihinkään, vaan sallin korkeamman maailmankaikkeuden viisauden johdattaa minua eteenpäin ilman muita valintoja. Haluan säilyttää sydämeni puhtauden ja valon sekä toivon siitä, että jonakin päivänä ihmiskunnassa vallitsisi jälleen toiveikkuus, tasapaino ja harmonia. Että jonakin päivänä kaikki eri "hedelmät" voisivat nähdä olevansa olemassa vain siksi, koska ovat fyysisinä olentoina ilmentyneet oleviksi tähän yhteen ja samaan kaikkeuden puuhun. Että olemassaolon ja elämän tarkoitus on lopulta vain hyväksyä tämä ja löytää aito rakkaus omasta itsestämme.

Olen monesti toivonut, että saisin tässä elämässä vielä kokea sellaisen rakkauden, jossa toinen sielu valitsisi minut osaksi elämäänsä, arvostaisi minua täysin ja täydellisesti juuri sellaisena kuin olen ja jossa fyysinen maailma kohtaisi kaikki muut todellisuuden ulottuvuudet tuon vallitsevan sallivuuden kautta. Juuri nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että aito rakkaus ja kumppanuus ihmisyydessä jonkun toisen sielun kanssa syntyy ainoastaan siitä, että ei valitse ketään eikä mitään, ja ettei määritä itseään eikä muita. Ihmisyyden olemassaolo on esteettistä, alkukantaista voimaa ja tasapainoa feminiinisen sekä maskuliinisen välillä. Ihmisyys voi olla yhtä hyvin vaikka eroottista virtaavaa tanssia kahden energian välillä kuin universaalia vuorovaikutusta yhteisessä harmoniassa koko kaikkeuden olevaisuuden kanssa. Ei ole meitä eikä teitä, on vain rakkaus. Ja jokaisena elämäni päivänä tässä ihmisyydessä voin valita vain rakkauden, joka vallitsee ykseydessä. Rakkaus on valinta ja rakkauden valinta on ainoa tie eteenpäin aidosti yhdessä. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neutraali, salliva, yhteisöllisyys, yhdessä, ihmisyys, rakkaus, elämän tarkoitus

Sillanrakentaja

Sunnuntai 14.6.2020 klo 20:02

"Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin."

Olen viime viikkoina jatkanut pohdintaani siitä, mitä minulle tarkoittaa merkityksellinen elämä. Mitkä ovat elämäni taideteoksessa niitä palasia, suuntia ja kokonaisuuksia, joita haluan vahvistaa ja luoda yhä edelleen? Ja toisaalta, mistä kaikesta olen valmis luopumaan päästäkseni eteenpäin askel kerrallaan? Selkeys on syntynyt ainakin siihen, että askelia on uskallettava ottaa eteenpäin silloinkin ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että on umpikujassa. Mielekästä elämää ei ole ainakaan se, että jään passiivisesti odottamaan jonkun toisen pelastavan minut vallitsevasta epätyydyttävästä olostani. Eikä mielekkäältä tunnu myöskään se, että jäisin paikalleni, kun kerran tuntuu, etten juuri nyt ole sellaisessa paikassa elämäni kartalla, johon tuntuisi hyvältä pysyvämmin jäädä. Onhan tämänkin selkeytyminen sentään jotakin.

Välillä on ollut sellainen olotila kuin kävelisin varovaisin askelin eteenpäin sillalla, joka on niin pitkä, etten enää näe, mistä olen tullut ja sillan toinen pää on niin kaukana edessä, ettei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä silta lopulta johtaa. Silta tuntuu myös joinakin päivinä niin kapelta ja huteralta, että pelottaa ottaa askelia eteenpäin. Tuntuu kuin yksikin väärä liike tai epäröinti johtaisi siihen, että putoan kohti tuntematonta tyhjyyttä sillan alapuolella, joten on ollut pakko vain kohdistaa katse eteenpäin. Tähyillä sitä sumuista tulevaa, jota en vielä näe enkä ymmärrä. On pidettävä katse tiukasti horisointissa ilman sen suurempaa varmuutta suunnasta.

Monessa kohtaa elämässäni olen kokenut olevani eräänlainen "sillanrakentaja" kohtaamieni ihmisten tukena. Olen ollut mukana monenlaisissa ihmiskohtaloissa ja elämän näytelmissä; välillä sivustakatsojana sekä välillä ikäänkuin muuntajana eri näkemyksiä edustavien yksilöiden välissä. Ja samalla tietysti olen ollut tämän oman pienen elämänpolkuni taidemaalarina ilman sen suurempaa visiota tai suuntaa. Kuitenkin oma sisäinen haluni ymmärtää muiden näkökulmia ja tarve yhteensovittaa erilaisia näkökulmia on tuntunut pieneltä osin omalta elämäntehtävältäni. Merkityksellisyyttä on luonut se, että olen itse oppinut kokemuksesta jotakin uutta ja että tilanteissa on löytynyt jonkinlainen yhteinen sävel eteenpäin - yhteinen silta, jota pitkin on voinut asioita edistää vaikka osapuolet eivät olisikaan täysin samaa mieltä asioista.

Nyt olen ehkä tietoisesti tai tiedostamattani rakentanut itse itselleni tämän huteran sillan, joka on auttanut minua itseäni pääsemään elämässä eteenpäin. Ehkä tämä minun "sisäinen siltani" on alkanut syntyä jo vuosia sitten pieni pala kerrallaan ja sillan alkuperäinen merkitys on kenties ollut se, että olen koettanut rakentaa yhteyttä sekä ymmärrystä oman sisäisen valoni ja sisäisen pimeyteni välille. Olen liennyttänyt polarisaatiota näiden kahden eri olemuksen välillä minussa itsessäni. Etsinyt yhdistäviä tekijöitä elämänhalun, innostuksen ja rohkeuden tunteiden sekä elämänpelon, luovuttamisen ja epätoivon kokemusten välille. Rakennusprojekti on ollut loputon ja joskus on tuntunut siltä, ettei silta tule koskaan valmiiksi vaan kunnostustyöt alkupäässä ehtivät alkaa jo kauan ennen kuin pääsen sillan rakentamisessa loppuun. Ehkä tämä sillanrakentaminen on lopulta koko elämän mittainen hanke ja aikanaan se "valmis" silta viekin minut seuraavaan todellisuuteen tai kenties jonkin uuden elämän alkuun.

Siltatyömaa hankkeeni on ollut kovin vaihtelevasti etenevä, koska välillä tuo tunne siitä, ettei rakentamani silta kanna minua on ollut niin kovin voimakas. Pelot ovat vallanneet alaa ja kyvykkyyteni kestää epävarmuutta on ollut usein kadoksissa. Kenties epäonnistumisen pelko ja elämän merkityksellisyyden katoaminen ovat johtaneet tunteeseen, että pienikin sivuaskel saisi minut putoamaan jonnekin tyhjyyteen, tuntemattomaan ja pimeään virtaan kaiken olevan ulkopuolella. Vajoamaan pinnan alle tai eksymään lopulllisesti polulta. Hassua on tietysti se, ettei noissa pelon hetkissä useinkaan muista niitä kokemuksia, joilloin olen todella eksynyt tai vajonnut pinnan alle, saati sitä, että aina olen kuitenkin eteenpäin selvinnyt ja aina olen löytänyt tieni takaisin sillalle. Aivan jokaisesta tyhjyyden kuplasta tähän saakka.

Muistan elävästi erään lentomatkan vuodelta 2009, jolloin olin vasta aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Lentomatkan aikana mietiskellessäni koin hurjan voimakkaan vision tai näyn siitä, miten lentokone alkoi pudota vapaasti kieppuen alaspäin ja putoaminen tuntui jatkuvan loputtomasti kohti tyhjyyttä ja pimeyttä. Kuin kone olisi ollut yhtäkkiä vain pieni avaruuden tyhjiössä vajoava kappale eikä meillä kyydissä olevilla olisi ollut mitään roolia tai merkitystä tuossa tapahtumassa. Kovaa vauhtia etenevä putoamisen kokemus jatkui niin kauan, kunnes huomasin luovuttavani. Päästin irti aivan kaikesta ja annoin tuon vajoamisen vain tapahtua. Hyväksyin ajatuksen kuolemasta, tyhjiöstä ja siitä, ettei mikään ollut todellisuudessa minun hallinnassani. Täydellisen luovuttamisen kokemuksen jälkeen havahduin tuosta mietiskelyn tilasta ja tajusin, miten upean vapautunut, valoisa ja täydellinen selkeys vallitsi. Tuo eräänlainen uudelleen syntymän ja vapautumisen tunne jatkui lentomatkan jälkeenkin vielä viikkoja enkä muista milloinkaan toiste tavoittaneeni yhtä suurta tyyneyttä ja mielen valoa kuin tuon matkan ja vapaapudotuksen kokemukseni jälkeen.

Ehkäpä siis putoaminen myöskään tältä itse rakentamaltani elämän sillalta ei olisi oikeasti lainkaan kamalaa vaan oikeastaan hyvin vapauttavaa ja palkitsevaa, jos niin tapahtuisi. On vain aina niin helppoa takertua pelkoon, joka ensimmäisenä nousee pintaan, kun tulee niitä hetkiä, jolloin haparoin askelissani. Ja usein pelko on myös se, joka lamauttaa jäämään paikalleen epätyydyttävään elämäntilanteeseen sen sijaan, että uskaltaisi vain päästää sillan kaiteesta irti ja katsoa mitä tapahtuu. Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin. Joskus paikalleen jääminen tai johonkin turvalliseksi kokemaani tilanteeseen takertuminen on ennemmän harha-askel, koska jumittuminen johtuu vain omasta epävarmuudestani. Siltatyömaani siis etenee ja niin minäkin. Pieni pala ja askel kerrallaan. Määränpäätä en vieläkään näe, enkä tiedä millaisia ihmeitä matkalleni vielä sattuu, jos sattuu. Toivon vain, että uskallan tulevaisuudessa luottaa paremmin omiin kykyihini luoda uutta ja tehdä matkaa täällä ihmisyydessä - ainakin enemmän kuin mitä viime aikoina olen luottanut. Siltani on takuulla aivan täydellinen, koska olen sen itse itselleni rakentanut.

1 kommentti . Avainsanat: luottamus, merkityksellisyys, elämä, vapautuminen, pelot

Tie, totuus ja merkityksellinen elämä

Sunnuntai 31.5.2020 klo 20:13

Itsetutkiskelun kupla on pitänyt minua otteessaan edelleen. Välillä on vain pakko katsoa itseään syvemmälle sieluun kuin mitä peiliin katsomalla kykenen näkemään. On uskallettava katsoa minuutta tiukasti silmiin, sukellettava läpi ajatusten ja pysähdyttävä kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta tavoittaa jotakin uutta ja näkee aiempaa syvemmälle itseensä.

Hiljaisuuden kupla sisimmässäni puhkesi siihen, kun luin äskettäin artikkelin Yalen yliopiston kehittämästä kurssista, jolla jokaisen on mahdollista oppia onnellisen elämän salaisuus ja löytää helppoja keinoja juuri oman elämän hyvinvoinnin lisäämiselle. Tuo ”Science of Wellbeing” kurssista kertova artikkeli sai minut pohtimaan, onko onnellisuus ja elämän merkityksellisyys oikeasti mitattavissa tai, että onko meillä lopulta kaikilla samat edellytykset lisätä omaa hyvinvointiamme ja onnellisuutta elämässämme?

Ehkä jokaisella meistä on omista lähtökohdistaan yhtäläiset mahdollisuudet tehdä vähintäänkin pieniä muutoksia arkeensa ja etenkin jokaisella meistä on tasavertainen mahdollisuus oppia uusia ajattelutapoja suhteessa omaan elämäänsä. Haluaisin myös ajatella, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja onnellisuus ovat aivan uniikki ja omanlaisensa kokonaisuus elämän eri osa-alueita. Vahvuuksia ja niiden tunnistamista itsessä sekä pieniä valon pilkahduksia ja toivoa paremmasta. Elämää, jossa kärsimykset väistyvät hetkeksi ja onnellisuus on kiitollisuutta aivan pienistä iloa tuottavista aiheista arjessa. Timantteja arjen harmaassa peruskalliossa.

Lopulta onnellisuuden lisääminen elämässä on pieniä askelia kohti kiitollisuutta, merkityksellistä arkea ja ihmissuhteita, jotka tukevat sinua matkallasi eteenpäin. Rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota sekä lähimmäisten että oman itsensä kanssa. Paineetonta rauhaa ja kykyä kohdistaa keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat itselle merkityksellisiä. 

Viime aikojen sisäiset pohdiskelut ovat useasti liittyneet juuri merkityksellisyyden kokemiseen tai sen puutteeseen elämässäni. Välillä jonkinlaisen merkityksen tai mielekkyyden löytäminen oman elämän eri osa-alueilla on haastavaa. Rooli vanhempana ja oman lapsen tukena on luonut luontevasti merkitystä arkeen. Mutta onko mitään tuosta merkityksellisyydestä jäljellä, kun rooli vanhempana muuttuu tai päättyy? Millaisen merkityksen vanhemmuus saa, kun lapsi ei enää ole osa joka päiväistä elämää? Välillä tuntuu siltä, että lukuisat muutokset vähentävät elämän merkityksellisyyttä, vaikka pitäisi ehkä olla juuri toisin päin. Tai sitten muutoksiin liittyvät pelot saavat minut kadottamaan yhteyden itseeni, jolloin myös elämän merkitys hämärtyy tietoisuudesta.

Entä luoko työ minulle merkityksellisyyttä elämään? Millä tavoin työ tai arjen velvollisuudet lisäävät minun hyvinvointiani? Entä, jos työtä ei olisi tai työ olisi jotakin sellaista, jossa en voisi lainkaan toteuttaa itseäni sellaisena kuin olen? Usein tuntuu, että ainoa merkityksellisyyttä lisäävä tekijä elämässä on ihmisyys itse - toinen ihminen, joka luo merkityksen asioille, joita teen. Ihmissuhteet, kommunikaatio ja vuorovaikutus kaikin tavoin. Kirjoittaminenkin lisää minun elämäni merkitystä mutta tämäkin ajatus johtaa lopulta vuorovaikutukseen ja siihen, että merkityksellisyyttä luo ihmisyydessä kohdattu toinen ihminen - vaikka sitten kirjoitetun tekstin välityksellä.

Ehkä onnellisuutta ja hyvinvointia lisää myös oman elämän perustehtävän tunnistaminen. Se, että elämällä ja olemassaololla on jokin selkeys. Sekä se, että tiedän ja muistan aamulla herätessäni, miksi vuoteesta kannattaa nousta. Ketä tai mitä palvelen täällä maan päällä ollessani omalla olemassaolollani? Tämä on ainakin itselleni ollut kovin vaikea asia. Koen useinkin sellaisia jaksoja arjessa, jolloin en näe yhtään järkevää syytä herätä aamuisin tai en tunnista elämässäni ainoatakaan syytä olla olemassa. Sisäinen yksinäisyyden kokemus arjessa vain vahvistaa tätä tunnetta ja lisää epätoivoa - ja negatiivinen ajatusten kehä on valmis.

Tähän taitaa kulminoitua myös se viimeksi kuvaamani olemassaolon tunteen katoaminen ajoittain. Kokemukseen, etten aina koe olevani osa jotakin kokonaista, olevani tarpeellinen tai palvelevani mitään tarkoitusta. Erillisyyden harha ja ihmisyyden merkityksen katoaminen ovat tie kohti epätasapainoa ja mielen harmautta. Tuo tie johtaa vain suon silmään, johon kovin helposti vajoaa ellei muista olla valppaana. Ja siten toisin päin ajatellen - tärkeä avain onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoittamiseksi onkin se, että alkaa tietoisesti palvella elämää ja tuoda oman elämänsä kautta merkitystä muille ihmisille. Että päättää tehdä jotakin hyvää tai vai vaikka tarjota apua toiselle ihmiselle. Aloittaa itse luomaan merkitystä omaan elämäänsä - pienin askelin ja rohkeasti. Että alkaa yksinkertaisesti luoda mahdollisuuksia sille, että tuo merkitystä jollekin toiselle. Ja tarttuu toimeen sellaisin keinoin, joihin itse sillä hetkellä kykenee.

Voin olla oikeassa paikassa juuri nyt vaikka sielussani polttava intohimon liekki elämää kohtaan ei aina palaisikaan täydellä liekillä tai syvimmät haaveeni eivät tulisikaan todeksi. Kaikesta huolimatta voin edelleen kasvaa ehjäksi vaikka elämä ei aina kukoistaisikaan siten kuin olin toivonut. Voin löytää merkityksellisyyttä elämääni kunhan tunnistan ne asiat ja palaset, jotka tuota merkitystä ovat minulle matkan varrella luoneet. Voin luoda merkitystä elämääni pienempinä osina ja niiden avulla kylvää uusia alkuja toivolle ja elämän mielekkyydelle. Voin aina rakentaa uusia polkuja ja luoda uusia alkuja. Ja voin tuoda toivoa surun ja epävarmuuden keskelle, vaalia muistoa niistä paloista, jotka tuntuivat matkan varrella erityisen oikealta, sillä ne ovat tien viittoja eteenpäin. Totuus minusta itsestäni ja tarkoitus, jonka vuoksi olen olemassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onnellisuus, merkityksellisyys, yksinäisyys, elämän tehtävä, ihmisyys, vuorovaikutus

Puhdas valkoinen kangas

Sunnuntai 29.9.2019 klo 18:52

Näin unta, että hiivin salaa sinun huoneeseesi ja sinun sänkyysi nukkumaan, kun olit poissa, jotta tuntisin tuoksusi ja lämpösi minun ihollani. Nuo käytetyt lakanat tuntuivat turvalliselta ja pehmeältä ympärilläni, melkein kuin halaukselta. Mutta herättyäni oivalsin, että nuo sinun pehmeäksi kuluttamasi lakanat symboloivat myös koko sinun elämässäsi kulkemaasi matkaa, jota olen huomaamattani alkanut kantaa itsessäni. Kuten sinä haluat olla minun kanssani yhä uudelleen kuin tyhjä valkoinen kangas, johon maalaamme joka hetki uutta taideteosta, niin minunkin tulee valita matkalleni mukaan ainoastaan uusi ja puhdas lakana, jossa lepään ja toivun. En voi kantaa mukanani matkalla sinun tai kenenkään muunkaan läheiseni menneitä tai nykyisiä kokemuksia tai en jaksa enää kulkea polullani eteenpäin. Väsyn ja uuvun liian painavan taakan alle enkä pääse enää eteenpäin.

Olen viime aikoina pohtinut usein myös optimistisuutta ja uusien mahdollisuuksien tunnistamista elämässä. Olen huomannut omissa ajatusrakenteissani sen, miten joihinkin tilanteisiin liittyvä koettu suru, epätoivon tunteet ja erilaiset traumaattiset kokemukset tekevät kovin vaikeaksi nähdä maailmassa hyvää tai säilyttää toivoa suhteessa tulevaan. Kun on elämänsä matkalla kohdannut tarpeeksi paljon tilanteita, joissa se kaikista ikävin vaihtoehto on tavalla tai toisella konkretisoitunut ja on ollut osallisena tilanteissa, joissa ei vain yksinkertaisesti ole jäljellä mitään hyvää, kaunista eikä yhtään viisasta opetusta, on hetkittäin hyvin vaikeaa uskoa, että se hyvä ja myönteinen puoli elämästä joskus yhä näyttäytyisi. Kun on käynyt riittävän syvällä pimeydessä, sitä alkaa epäillä koko valon olemassaoloa. Menettää hetkellisesti uskonsa ja toivon paremmasta. Välillä huomaan myös, että vaikka kaikki on hyvin, jokin mystinen sisäinen epävarmuus ja luottamuksen puute koko elämää kohtaan saa minut pois tolaltani, koska en vain yhtäkkiä näe enää lainkaan mahdollisuuksia edetä. Koen, että optimistisuuteen ja mahdollisuuksien tunnistamiseen tarvitaan kykyä luottaa, kykyä nähdä toivoa ja ehkä myös sopivasti kykyä ummistaa silmänsä sellaisilta asioilta, joihin itsellä ei ole juuri siinä hetkessä mahdollisuutta vaikuttaa. Optimistisin mielin on tietysti aina helpompi olla juuttumatta pimeään tai olla vajoamatta epätoivoon mutta tuon aidon optimistisuuden löytäminen itsestäni vaatii tarpeeksi valoa ja tukevan maaperän.

Jostain syystä koen myös, että myönteinen ajattelu ja optimistisuus on helpompaa säilyttää suhteessa elämässä vallitseviin asioihin kuin omaan itseensä tai omiin henkilökohtaisiin mahdollisuuksiinsa. On jotenkin helpompaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen "ulkoisessa" todellisuudessa: itsestä muka erillisessä fyysisessä olevassa ja tilassa sen sijaan, että alkaisikin elää tuota kaivattua muutosta omassa itsessäni, omassa elämässäni tässä ja nyt. Optimistisuuden kadottamisessa onkin mielestäni enemmän kyse ykseyden ajatuksen unohduksesta kuin jostakin "positiivinen-negatiivinen" -akselilla vaihtuvasta näkökulmasta. Niin kauan kun vain muistan, että muutos minussa itsessäni on myös muutos ykseydessä sekä yhtälailla toisin päin, minun ei tarvitse pinnistellä säilyttääkseni sisäistä optimistisuuttani tai etsiä etsimällä hyvää maailmasta. Voin yksinkertaisesti elää tuon hyvän omassa itsessäni ja nähdä sen kaikkialla ympärilläni. Voin muuttaa vallitsevaa todellisuutta tekemällä ja tuntemalla hyvää juuri nyt. 

Se, että jossakin elämän hetkessä en pysty näkemään ensi vuotta tai selkeää visiota parin vuoden päähän, ei välttämättä ole minulle sisäinen eksistentialinen kriisi, vaan koen, että tuollainen neutraalissa epävarmuudessa vallitseva tila voi olla myös ilmentymä siitä, että olen alkanut elää tässä hetkessä ja on myös merkki siitä, että olen läsnä aiempaa vapaammin kaikkeuden virrassa. Jos joskus aiemmin olenkin tottunut asettamaan itselleni ja elämälleni täsmällisiä tavoitteita ja päämääriä, nyt olen kenties alkanut vihdoin päästää niistä irti ja tuon aiemman suorituskeskeisen etenemistavan sijaan olen alkanut antautua aidosti elämän tarjoamille ihmeille ilman itse itselleni asettamia rajoja. Optimistisuuden, pessimistisyyden ja periaatteiden sijaan olen alkanut avautua kokonaan uusille mahdollisuuksille - sellaisillekin, joita en kenties vielä pysty lainkaan horisontissa näkemään.

Kuten me tarvitsemme ne puhtaat valkoiset purjeet ja navakan tuulen päästäksemme eteenpäin elämässä, niin tarvitsemme myös rohkeutta asettua uuteen alkuun joka hetki uudelleen vaikka se kuinka pelottaisi. Minulle uusi alku on hyvin monimerkityksellinen ja voimakas symboli, joka on unimaailmassa toistunut viime viikkoina. Uusi alku voi merkitä jotakin kokonaan uutta vaihetta elämässä, kenties jotakin aivan uudenlaista näkökulmaa jo olemassaolevaan tilanteeseen tai joskus myös ihan konkreettista suurta muutosta elämässäni.

Optimistisuutta on myös se, että uskallan päästää vanhasta ja tarpeettomasta irti, ja että uskallan kerta toisensa jälkeen levittää eteeni aivan uuden puhtaan kankaan ja tarttua siveltimeen. Ilman odotuksia aiempien kokemusten pohjalta ja toisaalta ilman pelkoa vaikka olisinkin yhä epävarma siitä, mitä olen luomassa tai miten tuo uusi teos lopulta saa fyysisen muotonsa. Rohkeutta on toteuttaa se ensimmäinen siveltimen veto täysin tyhjälle kankaalle ilman tietoa seuraavasta tai vielä selkeää näkymää lopputuloksesta. Jokainen tyhjä kangas elämässä on mahdollisuus johonkin, josta ei vielä ole kokemusta. Uusi alku ja uusi mahdollisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uusi alku, optimistisuus, uni, luottamus, rohkeus, elämä

Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18:54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Elamankukka1.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: verkosto, ykseys, olevaisuus, ihmisyys, kokonaisuus, tietoisuus, erillisyys, fyysinen ulottuvuus, elämänkukka

Halu elää ja halu kuolla

Sunnuntai 17.2.2019 klo 14:20

Alkuvuosi on ollut minulle kirjoittamisen suhteen vaikea. Luovuuden virta on ollut kadoksissa ja hetkittäin sen tilalla on ollut hyvinkin vahva tunne halusta luovuttaa. Päästää irti ihan kokonaan. Olen tietoisesti edelleen hidastanut tekemisen tahtia kaikilla elämän alueilla ja koettanut tavoittaa juuret tälle tunteelleni. Sille ololle, etten näe järkeä jatkaa kirjoittamista. En koe, että minulla olisi enää jäljellä mitään annettavaa ja että oikeastaan koko elämääni hallitsee nyt tämä luovuttamisen tai ehkä luopumisen tunne.

Unissani on ollut mukana myös paljon symboliikkaa liittyen kuolemaan. Kuvia tuhosta ja kaiken lopusta. Toisaalta myös uuden syntymisestä ja uudesta alusta kuoleman ja tuhon myötä. Nämä kuvat ovat olleet oudosti läsnä oikeastaan koko alkuvuoden. Välillä voimallisemmin ja välillä jossain kaiken taustalla kuin muistona jostakin koetusta. Kuin haamuna vierelläni, kun olen koettanut selviytyä arjessa seuraavaan päivään. Välillä olen koettanut kiinnittyä tietoisesti fyysiseen ja pitää jalat normaalia tukevammin maassa, jotta tietäisin olevani elossa ja tuntisin paremmin jokaisen ottamani askelen elämäni polulla.

Viime viikkoina olen ollut myös pakosta fyysisessä levossa epäselvän kuumeilun vuoksi. Väsymys on saanut epänormaalin paljon valtaa olemuksessani ja kenties tämän kaiken johdosta olen paljon pohtinut ajatusta, joka minua on ihmisyydessä usein vaivannut. Ajatusta kuolemasta ja siitä, että tuo ajatus kasvaa välillä kohtuuttoman suureksi ilman mitään järkevää syytä. Kuoleman ajatus kulminoituu kai siihen, etten aina tiedä haluanko todella elää ja toisaalta siihen, että välillä pohdin elämässäni luovuttamista kaikesta olevasta. Taistelen jonkinlaista sisäsistä sotaani elämänhalun puuttumista vastaan - asemasotaa halun kuolla ja halun elää välillä. Aihe on minulle vaikea, koska se on kulkenut matkassani kauan ja ajatusten sanoittaminen tällä aihealueella on jotenkin paljon vaikeampaa kuin muutoin. Yritän kuitenkin, koska se auttaa minua itseäni eteenpäin.

Eräs ystäväni kertoi minulle tällä viikolla, että hänellä on jo pidempään ollut kova kuolemanpelko läsnä ajatuksissaan. Että on kuin olisi jatkuvasti tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin ja kuin häntä vaivaisi jokin vakava sairaus, jolle ei lääketieteestä ole löytynyt nimeä eikä tunnistettavaa olomuotoa. Kenties juuri kasvanut epävarmuuden tunne saa aikaan lisääntynyttä pelkoa kuolemasta. Pelkoa siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, että joskus meidän fyysinen matkamme täällä päättyy. Ja jonakin päivänä tämä elämän tie on kuljettu loppuun eikä ole tietoa vielä seuraavasta. Jäin pohtimaan tätä ystäväni tunnustusta sekä sitä, että onko kuolemanpelko kuitenkin luonnollisempaa ja jotenkin hyväksyttävämpää kuin pelko elää? Koen nimittäin, että oman mieleni pimeissä nurkissa lymyävä halu kuolla on pohjimmiltaan pelkoa elää. Pelkoa kohdata oma itsensä ja epävarmuuden tunnetta siitä, ettei jaksaisikaan enää yhtään pidemmälle. Että jossakin hetkessä ei vain jaksa enää yhtään askelta eteenpäin. Kenties pelko elää syntyy myös siitä epävarmuudesta, ettei jossakin hetkessä voi nähdä oman mielensä sumujen läpi edes sitä seuraavaa askelta eikä varjoakaan siitä polusta, jota pitkin parhaillaan kulkee. Pitäisi uskaltaa edetä sokeasti ja luottaen eteenpäin mutta ei uskalla. Joskus koen myös, että halu kuolla on samaa sukua tunteelle, ettei mitään toivoa paremmasta enää ole. Ettei löydä jossakin täydellisen toivottomuuden hetkessä enää yhtään syytä elää. Ja sukua myös sille toiselle tunteelle, että olisi vain niin paljon helpompaa luovuttaa kuin kohdata elämäni sellaisena kuin se on. Kaikkine pelkoineen, iloineen, kärsimyksineen, onnen hetkineen ja vaikeuksineen. Kohdata elämäni kaunistelematta sellaisena kuin se on.

Luulen, että useallakin meistä on näitä hetkiä matkalla joskus ollut ja mielen sumuverhon paksuus kullakin hetkellä vaikuttaa kai osaltaan siihen, miten näistä pimeyden porteista pääsee yksilönä läpi. Voimamme ja rohkeutemme kohdata epävarmuutta ratkaisee ehkä sen, millaisin askelin uskallamme tuossa täydellisessä pimeydessä kulkea ja sen uskallammeko ylipäätään ottaa yhtään askelta pidemmälle.

Erään toisen ystäväni kanssa kävimme taannoin keskustelun siitä, miten mahdotonta on arvottaa erilaisia valintoja elämässä esimerkiksi vanhemmuuden ja oman hyvinvointinsa välillä. Pohdimme sitä, miten voisi laittaa arvojärjestykseen omaa todellista itseään, sen ilmentämistä elämässä suhteessa lapsiperheen arkeen tai vanhemmuuteen silloin, kun nämä kaksi elämän aluetta ovat keskenään ristiriidassa. Että tekeekö väärin, jos valitsee jossakin elämän vaiheessa sen hedonistisen tien ja sallii itselleen aiempaa enemmän onnellisuutta tai vaikka mahdollisuuden johonkin uudenlaiseen elämään sen kustannuksella, ettei koskaan voi täysin tietää tuon valinnan vaikutuksia omiin lapsiinsa tai muihin läheisiinsä. Tai että valitsemmeko paikalleen jäämisen kautta tiedostamatta hyväksyä sisäisen kärsimyksen tien ja itsensä muille uhraamisen? Uhraako jokainen vanhempi lastensa hyväksi aina jotakin aitoa ja todellista osaa itsessään vanhemmuuden myötä? Voimmeko koskaan tietää, mikä on näiden uhrausten hinta ja lopullinen tulos pidemmällä tarkastelulla, kun emme voi tulevaisuuteen varmuudella nähdä. Ja lopulta, onko itsensä uhraaminen myös vain yksi tiedostamaton muoto siitä, että oikeasti pelkää kohdata oman todellisen itsensä ja pelkää elää?

Onko paikalleen jääminen ja oman todellisen itsensä kätkeminen yhtä kuin halu luovuttaa ja halu jollain tasolla kuolla? Kuin sallisi itselleen kuolemantuomion siten, että tietää kuolevansa hitaasti arjen "vankisellissä", jossa hengitysilma vähenee vääjäämättä hetki hetkeltä. Tai yhtä kuin luovuttaisi itseltään oikeuden elämään sen vuoksi, että jossakin elämän hetkessä on tehnyt valinnan suunnasta, joka ei enää tässä hetkessä tunnukaan oikealta. Mikä tällöin estää minua valitsemasta uudelleen? Onko se yksinkertaisesti järjen ääni ja nöyryys sen edessä, ettei enää haluakaan tavoitella muuta kuin mitä tässä hetkessä jo on. Tyytyy nykytilaan itsensä haastamisen sijasta. Onko minulla tällöin jäljellä yhä halu elää vai sittenkin vain halu olla? Molemmat ovat aivan yhtä loistavia vaihtoehtoja kunhan tiedostan, mitä valitsen ja olen valmis elämään näiden tekemieni valintojen kanssa.

Muistan lapsuudestani kesän, jolloin makasin kovassa kuumeessa pari viikkoa. Minulle on myöhemmin kerrottu, että tuona aikana olin välillä houraillut sekavia enkä aina tunnistanut vanhempiani heidän poiketessaan sairasvuoteellani. Ehkä olin tuon ajan kuin unen ja valveen rajalla - sekä täällä että jossakin toisaalla. Tuosta kokemuksesta muistan selkeästi vain sen, että nukuin paljon ja aina kun olin hereillä, minua harmitti valtavasti olla sairas. Ja että minulla oli vahva halu elää. Odotin tervehtymistäni ja pidin sitä selviönä. Olin tuolloin noin 8-vuotias ja täynnä lapsen luontaista uskoa elämään sekä täynnä toivoa tulevasta. Ei ollut pienintäkään pelkoa kuolemasta, pelkoa elää eikä myöskään halua luovuttaa. Oli vain sisäinen luottamus elämään. Tätä lapsenkaltaista luottamusta elämään kai etsin nyt itsestäni uudelleen. Luulen, että myös kadoksissa ollut luovuuteni löytyy jostakin tämän toiveikkuuden takaa. Jostain samasta paikasta, missä lymyää ajoittain piilossa minun elämänhaluni. Halu haastaa itseäni ja halu antaa kaikkeni niin kauan kuin tätä ihmisyyden matkaa kuljen. 

Minulle halu elää on lopulta sitä, että uskallan katsoa yhä itseäni peilistä ja nöyrtyä vajavuuksieni edessä. Sitä, että olen valmis ottamaan vielä yhden askelen eteenpäin vaikka en näkisi senttiäkään eteeni. Ja sitä, että löydän sisimmästäni yhä halun taistella sisäistä kuolemaa vastaan - halun kasvaa niin henkisesti kuin kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Haluan oppia uutta ja säilyttää edes ripauksen uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Uteliaisuus ruokkii toivoa ja toivo ruokkii elämää. Niin kauan kuin löydän yhdenkin syyn elää, jää halu kuolla tappiolle. Ajattelen niin, että halu kuolla saa minun puolestani kulkea matkassa mukana kunhan se pysyy oikeissa mittasuhteissa ja toimii lähinnä katalyyttinä elämän uudistamiselle, uusille mahdollisuuksille ja sille, että oikeassa hetkessä uskallan päästää irti, jotta kasvaisin ihmisenä. Jokainen askel eteenpäin on kuin uusi syntymä ja sen myötä uusi mahdollisuus. Jokainen askel lisää vähitellen toivoa siitä, että elämä jatkuu vaikka voimat olisivat vähissä. Juuri nyt valitsen elää ja se riittää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, kuolema, toivo, luovuus, todellinen itse

Minun elämäni mestariteos

Sunnuntai 28.10.2018 klo 10:36

"Jokainen meistä saa elämänsä alussa marmorilohkareen sekä työkalut, joilla siitä voi muotoilla veistoksen. Voimme raahata sitä perässämme koskemattomana, voimme murskata sen hiekaksi, voimme muovata sen kunniaksi. Kaikkien muiden elämästä jää nähtäväksemme, opastukseksi ja varoitukseksi, esimerkkejä, loppuun saatettuja ja keskeneräisiä elämäntöitä. Lopun lähestyessä veistos on likipitäen valmis, ja voimme silotella ja hioa sitä, minkä panimme alulle vuosia aiemmin. Siinä vaiheessa voimme kehittyä eniten, mutta meidän on nähtävä iän ulkonaisten merkkien tuolle puolen, jotta se onnistuisi." - Richard Bach

Millainen on sinun elämäsi veistos? Millaisia muotoja on jäänyt sinun mielesi ja kättesi työstä tähän astisen matkasi ajalta? Olen joskus aiemmin pohtinut paljon sitä, mitä kaikilla niillä työkaluilla tulisi tehdä, joita yhden ihmiselämän aikana kertyy työkalupakkiin. Onko elämäntehtävän kannalta oleellista löytää käyttötarkoitus jokaiselle pakista löytyvälle ruuvimeisselille vai onko sittenkin merkityksellisempää se, että ylipäätään käyttää jotakin työkaluistaan - tarttuu edes johonkin näistä työkaluista ja hyödyntää sitä oman elämänsä taideteoksen luomisessa. Tuntuu, että tärkeintä monessa elämän mutkassa on se, että ottaa itse vastuun matkansa suunnasta, työkalujen hyödyntämisestä sekä niistä tuloksista, jotka elämän nyt-hetken kuvassa ovat nähtävissä. Kuten tuosta alun lainauksestakin käy ilmi, vain aloitetut tai valmiiksi saatetut elämäntyöt jäävät näkyviin. Ajatukset ja ideat, jotka ovat saaneet tavalla tai toisella fyysisen muodon, ovat havaittavissa ihmisyydessä ja näiden käden jälkien kautta voimme oppia sekä itsestämme että muista. Saamme mahdollisuuden kurkistaa erilaisten käden jälkien kautta toistemme sisäiseen ja henkiseen maailmaan. Nähdä osia jonkun toisen elämäntyöstä ja aihioista, joiden kautta jonkun toisen todellisuus muovautuu.

Sitäkin välillä pohdin, että miksi joissakin elämän hetkissä omien kätteni jäljet eivät tunnu oikealta tai en osaa omia elämän taideteoksiani arvostaa ja nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Miksi välillä on niin hemmetin vaikeaa uskoa siihen, että jokainen kankaaseen tuotettu viiva tai piste on lopulta osa kokonaiskuvaa ja suurta taideteosta, jota elämäni aikana maalaan? Miksi erillisyyden harhasta käsin tuo yksittäinen osa näyttää niin tarpeettomalta tai arvottomalta? Jos kykenisimme joka hetki säilyttämään tietoisuuden laajemmasta kuvasta, siitä elämän suunnitelmasta, jota itse joka hetki luomme sekä siitä taidekokoelmasta, joka elämäntyömme kautta lopulta syntyy, olisi paljon helpompi muistaa jokaisen yksittäisen viivan tai varjostuksen arvo kokonaiskuvassa. Muistaa, että yksittäinen sävy, jokainen nuotti tai tauko ovat osa mestariteosta. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi sama, eikä lopputulos olisi yhtä kaunis tai vaikuttava. Jokainen palanen on lopulta yhtä arvokas osa kokonaista teosta - yhtä merkittävä ja yhtä korvaamaton osa kokonaisuutta.

Ehkä tämän viikon oivallus kiteytyy lopulta siihen, että juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan oman elämäntyönsä tuotoksia. Ovatko minun kätteni jäljet nähtävillä ja ovatko piirretyt viivat sen suuntaisia, että ne yhä viehättävät ja vetävät minua puoleensa? Olenko piilottanut itseltäni sellaisia palasia, jotka uhkaavat jäädä vain aihioiksi vaikka ne kutsuisivat minua tarttumaan toimeen ja työstämään aihioista pidemmälle? Onko kokonaisuutena elämäni suunta sellainen, että haluan jatkaa eteenpäin juuri näillä sävyillä ja tällä tavalla? Välillä tuntuu, etten ole lainkaan ylpeä omista elämäntöistäni tai siitä, miten suuria oppimiskokemuksia olen saanut käydä läpi ennen kuin olen uskaltanut vaihtaa suuntaa. Kuitenkin jokainen muutos ja jonkin työstämisen vaiheen jättäminen taakseen on ollut lopulta hurjan vapauttavaa. Kuin hyppy uudelle tyhjälle kankaalle ilman hahmotelmaa, mitä seuraavaksi syntyy. Ja kun sitten vapautumisen kautta onkin alkanut hahmottua aivan uusia työkaluja, uusia kauniita palasia elämäni taideteoksessa, joita en aiemmin nähnyt, koska muutoksen pelko esti minua näkemästä eteenpäin, oli mahtavaa ja kannustavaa huomata, miten paljon uusia mahdollisuuksia ja onnellisuutta hyppy tuntemattomaan voi saada aikaan. Miten pelkojen voittamisen kautta on ollut mahdollisuus kasvaa ja oppia paljon sellaista, jota ei aiemmin edes osaanut kuvitella olevan.

Minun kätteni jäljet ovat nähtävillä monella tasolla. Mieleni sävyissä, rehellisyyden määrässä, elämässäni olevissa läheisissä ihmissä, elämän kokemusten laadussa ja tunnelmassa, sanoissa, joita puhun tai kirjoitan, äänessä, jolla itseäni ilmaisen, ulkoisessa ja sisäisessä tyyneyden tilassa, hämmennyksen hetkissä tai keinoissa, joilla kohtaan vastoinkäymiset tai pelkoa ja ahdistusta nostavat elämäntilanteet. Minun elämäntyöni on läsnä kulloisessakin todellisuudessa joka hetki. Voin nähdä ja aistia myös sinun elämäntyösi ja kättesi jäljet, kun kohtaamme. Voimme jakaa oppimiamme kokemuksia ja maalata jonkin kohdan taideteoksiamme yhdessä. Voimme auttaa toinen toistamme saattamaan loppuun ne kohdat veistosta, jotka ovat jääneet kesken tai yhä odottavat syntymistään. Olemme lopulta osa samaa kaikkeuden kangasta ja jokainen veistos, maalaus ja mestariteos on osa samaa kuvaa - Yhtä ykseyttä ja suurempaa täydellistä ajatonta kokonaisuutta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämäntyö, luominen, työkalu, ykseys, kokonaisuus

Minuuden hienosäätöä

Sunnuntai 16.9.2018

Pohdin tällä viikolla eräänä aamuna elämää suurempia kysymyksiä matkalla töihin. Jostain syystä mieleeni nousi nuoruuden opiskeluvuosilta aika, jolloin ystäväni kanssa mietimme tähtitaivaan alla elämän tarkoitusta, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Muistan elävästi, miten selkeältä noina vuosina tuntui oma elämän polku ja myös juuri siinä hetkessä koko elämän tarkoitus. Tuntui selvältä, että iso osa ihmisyyttä ja sen tarkoitusta on se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, arkensa ja haaveensa. Kuin punainen lanka ihmisyydessä olisi yksinkertaisesti se, että löytää elämäänsä kumppanin, perustaa perheen ja oppii näiden ihmisyyden peruselementtien kautta lisää itsestään.

Nyt monen vuoden jälkeen asiat näkee aikalailla toisin. Tuntuu, että juuri tuossa hetkessä totuus ja oma elämän polku näyttäytyivät täydellisesti ja niin laajasti kuin silloin olin kykenevä näkemään. Elämä ja sen monet ihmisyyden kokemukset ovat laajentaneet näkemystäni enemmän siihen suuntaan, että jokainen elämän vaihe ja hetki sisältävät kukin oman erillisen osansa elämän tarkoitusta. Ettei lopulta ole olemassa yhtä ainoaa elämän tehtävää vaan sen sijaan lukematon määrä isoja ja pieniä merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Kokonainen elämän tarkoitusten verkko. Yksi merkittävä osa elämän tarkoitusta minulle itselleni on ollut äitiys, vanhemuus ja näiden kautta omien heikkouksieni rehellinen kohtaaminen. Toisaalta myös jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on sisältänyt jonkin oman pienemmän elämän tarkoituksensa ja tehtävänsä. Osa näistä tehtävistä on koko elämän mittaisia - osa taas lyhyitä kohtaamisia, joissa tehtävä tulee täytetyksi suhteellisen nopeasti. Aivan samoin kuin joku toinen ihminen voi yhden lyhyen kohtaamisen aikana luoda merkityksellisen ja koko elämän kannalta käänteen tekevän oivalluksen vain yksittäisen kohtaamisen hetkellä. Voi yhdessä hetkessä muuttaa kaiken pelkästään sanoin, teoin ja olemuksellaan. Oman kokemukseni mukaan jotkin ihmissuhteisiin ja kohtaamisiin liittyvät merkitykset ovat melko pian nähtävillä ja aistittavissa puolin ja toisin. Ja sitten toisinaan kohtaamisen tarkoitus ja opetukset avautuvat vasta vähitellen - merkitykset avautuvat pieni pala kerrallaan kuin varovasti avautuvat kukan terälehdet ja ihmissuhteen kauneus puhkeaa loistoonsa vasta pidemmän ajan kuluessa.

Mietin myös sitä, että miten tuntuukin nykyään siltä, että yhden ihmiselämän aikana olen elänyt useita eri elämiä, jotka luovat kukin oman todellisuutensa, oman kokonaisen tarinansa ja elämän tarkoituksensa. Olen paljon matkan varrella oppinut, paljon unohtanut ja -ehkä kaikista eniten- paljon olen löytänyt uusia näkökulmia. Jokainen elämä tai sen vaihe on tarjonnut erilaisia näköaloja samaan maailmaan, opettanut katsomaan edellistä vaihetta aiempaa hyväksyvämmin ja rakastavammin. Olemaan itse itselleni armollisempi ja kohtaamaan sekä itseni että muut uusin silmin. Jokainen vaihe on ollut yhtä tärkeä ja arvokas vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Tästä kaikesta juontaa juurensa seuraava vähän huvittavakin näkökulma siitä, miten päädyin miettimään, miten voisin tätä kaikkea elämässä kokemaani hyödyntää? Miten voisin koota kaikista elämistäni ja niiden eri vaiheista opitut asiat parhaaksi mahdolliseksi yhtälöksi? Miten voisin löytää kaikesta koetusta ne parhaat oivallukset ja yhdistää juuri tässä hetkessä täydelliseksi ymmärrykseksi? Täydelliseksi minuudeksi ja ihmisyyden tasolla hiotuksi timantiksi kuhunkin hetkeen?

Ajattele, jos olisi mahdollista eri elämän vaiheissa ja kunkin koetun tilanteen mukaan säätää omaa sisäistä minuuttaan. Jos kykenisi hienosäätämään omia persoonallisuuden piirteitään ja ihmisyydessä opittuja oivalluksiaan tai ominaisuuksiaan. Jospa olisikin olemassa eräänlainen sisäinen minuuden viritinvahvistin! Millainen olisi sinun paras sointisi - täydellinen versio sinusta itsestäsi kaikilla sellaisilla säädöillä, jotka palvelisivat sinua ja juuri tämän hetkistä elämän tehtävääsi parhaiten?

Säätäisitkö itsesi nykyistä voimakkaammaksi vai pehmentäisitkö olemustasi? Entä mihin asettaisit säädön esimerkiksi akelilla "nöyrä -ylimielinen"? Tai "epäitsekäs - itsekeskeinen"? Kun pysähtyy asiaa miettimään kunnolla, niin huomaan, ettei vastaaminen olekaan niin helppoa kuin ensin alkuun luulisi. Mikä määrä nöyryyttä on terveen minuuden kannalta sopivasti? Terveellä tavalla itsekäs on myös kovin vaikea käsite määritellä. Tietyissä elämäntilanteissa olisi hyvä, että osaisi olla enemmän itsekäs kuin toisinaan. Esimerkiksi jonkin vakavan sairauden tai suruprosessin äärellä olisi toipumisen kannalta tärkeää osata priorisoida oma lepo, arjen pienet lohtua tuovat asiat, omat tunteet ja niiden kohtaaminen kaiken muun edelle. Säätää itsekkyys hiukan normaalitilannetta isommalle. Toisaalta tulisi löytää oikealla tavalla lisää nöyryyttä itsestään, jotta kykenisi pyytämään ja vastaanottamaan apua tilanteissa, joissa itse on heikoilla.

Muitakin ihmisyyden piirteitä olisi hauskaa voida säätää tilanteen mukaan: mihin virittäisit itsesi akselilla "utelias - epäkiinnostunut" tai "harkitseva - uhkarohkea"? Entäpä "itsenäinen - riippuvainen muista"? Millaisen minuuden säätäisit juuri tähän kyseiseen päivään? Ja toisaalta, mitkä kaikki säädöt olisivat tarpeellisia oman sisäisen tasapainon löytymiseksi?

Millainen olisi juuri sinun itsesi kannalta se paras versio itsestäsi ja mitkä olisivat ne ominaisuudet, joita haluaisit vähän virittää isommalle tai pienemmälle, jotta ne parhaiten palvelisivat juuri tässä hetkessä sinun elämän tehtävääsi? Kaipaisitko lisää rohkeutta tai säätäistkö sosiaalisuuden voluumia suuremmalle kuten minä? Kaipaisitko takaisin lapsuudessa voimissaan ollutta estotonta uteliaisuutta ja täydellistä vastasyntyneen viatonta luottamusta elämään? Olisi helppoa valita kaikissa ominaisuuksissa se kultainen keskitie ja asettaa puolivälin säädöt joka akselille mutta palvelisiko se kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sinun sisäistä kasvuasi tai kunkin elämäntilanteen parasta mahdollista lopputulosta? Vai olisiko helppo keskitie sittenkin vain ilmentymä inhimillisestä arkuudesta, sisäisestä epävarmuudesta ja oikotie, jolla ohittaa aito itsetutkiskelun mahdollisuus kivutta?

Minun "täydellinen" sisäinen viritykseni kaipasi näköjään tähän päivään jotakin semi-syvällistä mutta kevyttä tarkastelukulmaa henkiseen kasvuun. Löytyi sitten luovuuden sopukoista tällainen vähän käytetty viritinvahvistin -idea ja tässä ollaan. Nyt vain säädöt kohdalleen ja täydellisellä harmonialla kohti uusia ihmisyyden kokemuksia!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: minuus, elämäntehtävä, ihmisyys

Tässä ja nyt

Sunnuntai 30.8.2015 klo 14:02

Kuluneen viikon aikana olen harjoittanut tietoisesti pysähtymistä erilaisten asioiden äärelle. Olen työmatkalla selättänyt aamun kiireen pysäyttämällä auton jonkin kauniin maiseman tai luonnonilmiön äärelle. Irrottamalla itseni tunteesta, että minulla on kiire ja irrottamalla ajatukseni arjen oravanpyörästä yksinkertaisesti pysähtymällä hetkeksi ja avaamalla silmät ympäröivälle todellisuudelle. Olen huomannut, että erilaisia kiitollisuuden aiheita on alkanut suorastaan vyörytä aistieni ravinnoksi: toinen toistaan upeampia maisemia auringon noustessa, sumun kietoessa kaiken alleen, sateenkaaren erilaisia variaatioita ja lintujen ääniä keskellä ihmisvilinää.

Tästä kaikesta innoittuneena olen ottanut arjessa käyttöön ihan uuden "mantran" ja kiitollisuuden työkalun. Kun aamulla astun ovesta ulos ja näen mitä tahansa kaunista ympärilläni, sanon itselleni: "Wau, minä olen miljonääri!" "Minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt." Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja mietin, miten rikas olenkaan, kun minulla on tässä ympärilläni valtavat määrät puhdasta ilmaa hengitettävänä. Katson auringon valon luomia säikeitä puiden lehdissä ja mietin, että "mieletöntä - minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt: rajaton määrä auringon valoa, nämä kaikki aamukasteen pisarat ja kokonainen taivas yläpuolellani". Lietson itseäni yhä suurempaan kiitollisuuteen ja katson kaikkea elävää ympärilläni: puita, kukkia, lintuja ja oravia, jokea ja hiekkaa.. Ja sanon jälleen: "Huikeaa, miten tämä kaikki voikaan olla minun, tässä ja nyt." Minun silmieni katsottavana, minun korvieni kuultavana tai minun kaikkien aistieni yhteissinfoniana. Millaisen kauneuden ja yltäkylläisyyden ympäröimänä kuljenkaan joka ikinen päivä. Miten usein olen antautunut arjelle niin täysin, etten huomaa tätä kaikkea vaurautta ja yltäkylläisyyttä. Kiitän autolla ajaessani kaikkeutta siitä, että minulla on tämä maailma, tämä kaikki, tässä ja nyt.

Minun kohdallani tämä harjoitus on vähän karannut jo lapasesta tässä viime aikoina mutta jaan sen silti, koska olen tästä näkökulmasta kokenut itse saaneeni niin paljon iloa, mielen rauhaa ja kiitollisuuden nostetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Olen tässä ja nyt.

Jostain syystä myös vastuun teema on tuon kiitollisuusboostin lisäksi kummitellut mielessäni viime päivinä ja huomaan kokoavani pääni sisällä aiheesta lisää näkökulmia, jotta osaisin tuon versovan mietteeni pukea ymmärrettäväksi tekstiksi. Vastuu. Niin raskas sana ja toisaalta niin paljon asioita eteenpäin vievä voima. Minulla itselläni on joka hetki vastuu siitä, mitä ajattelen, mitä teen tai sanon. Minulla on myös vastuu oman elämäni havainnoijana ja vastuu siitä, teenkö tietoisia vai tiedostamattomia valintoja. Jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen arjen elämässä on valinta. Jokainen sana, jonka sanon on valinta. Äänen sävy on valinta ja läsnäolo on valinta. Vain minulla itselläni on valta ja vastuu näistä joka päiväisistä valinnoista. Minä itse olen vastuussa oman elämäni heijastamista sävyistä, eri tilanteisiin suhtautumisesta sekä siitä, mitä valitsen tehdä. Minä itse olen vastuussa siitä, miten toimin vai toiminko. Minä vastaan niistä tunteista, jotka elämän erilaiset hetket minussa nostavat esiin. Vastaan myös siitä, miten koen nämä tunteet, kohtaanko ne ja katsonko niitä rakkaudella vai jäänkö niihin kiinni ja annan niiden hallita itseäni tai ajatuksiani. Minä olen vastuussa.

Hui kamalaa! Tai siis aivan mahtavaa :) mutta jostain syystä tämä vastuun teema on seurannut tiukasti vanavedessä, kun olen kiitollisuuteen hurahtanut. Ja tämän oivaltaminen / muistaminen on havahduttanut tajuamaan sen, miten tärkeää on tiedostaa ja muistaa tämä vastuu omasta sisäisestä tilastani joka hetki. Ei vain silloin, kun on hyvä päivä tai muita on paikalla - vaan myös silloin, kun olen yksin omien ajatusteni kanssa. Minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja siitä, millaisia asioita ja ihmisiä vedä puoleeni. Minun ajatukseni ovat työkalu, jota minun tulisi vastuullisesti käyttää, seisoa joka hetki nöyränä oman elämäni heijastaman kuvan äärellä ja muistaa, että tämä on minun luomukseni. Tämä on minun pelkoni tai minun kiitollisuuteni puoleensa vetämää. Minun sisäisen tilani peilikuva. Minun. Tämä kaikki on minun. Tässä ja nyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, vastuu, pysähtyminen, kauneus, elämä

Oman elämäni vastuuviranomainen

Lauantai 1.3.2014

Viime vuosina olen yhä enemmän alkanut kiinnostua yksilön hyvinvoinnin ja työelämän menestyksen yhteydestä toisiinsa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että hyvinvoivat yksilöt menestyvät elämässään keskimäärin paremmin kuin ne, jotka sisäisesti kokevat olevansa uupuneita, epätasapainossa tai muuten vain omasta mielestään "vähemmän menestyviä" kuin mitä kenties haluaisivat olla. Tarkoitan pikemminkin sitä samankaltaisuutta, joka vallitsee menestyvän yksilön ja menestyvän organisaation välillä. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää onko joku kenties joskus tutkinut tätä yhdenmukaisuutta ihmiselämässä..

Itse olen varsin useasti huomannut, että täsmälleen samat lainalaisuudet, jotka tekevät organisaatiosta tai työyhteisöstä menestyvän, ovat avaimia myös yksilötason hyvinvointiin ja menestykseen: avoimuus, rehellisyys, kyky luoda visioita ja päämääriä sekä kyky korostaa positiivisia asioita. Tärkeässä roolissa ovat jatkuva arvostus itseä ja muita kohtaan sekä kiitollisuus pienistä onnistumisista matkan varrella. Yksilötasolla kyky iloita ja olla kiitollinen onnistumisista omassa elämässään saa aikaan lisää onnistumisia ja toisaalta työyhteisössä kyky palkita ja tehdä näkyväksi jokainen menestyksen askel ovat edellytys sille, että hyvinvointi ja menestys saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Uskon, että työyhteisön hyvinvoinnin ja henkilöstöjohtamisen näkökulmista näitä asioita on pohdittu ja myös tutkittu jo vuosikymmeniä mutta kenties aivan yhtä tärkeää olisi tunnustaa tämä sama näkökulma yksilötasolla ja ihmisyydessä.

Entäpä, jos johtaisin omaa itseäni samoilla periaatteilla kuin johtaisin työyhteisöä tai organisaatiota? Ottaisin omassa elämässäni käyttöön laadunhallinnan ja hyvän johtamisen käytänöt. Olisiko se mahdollista ja miten nuo "hyvän johtamisen" periaatteet näkyisivät yksilötasolla? Uskon vakaasti, että jos havainnoisin omaa elämääni systemaattisesti ja yhtä kylmän rehellisesti kuin yritysjohtajan tulee arvoida johtamaansa organisaatiota, olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä ja luoda uusia päämääriä omassa elämässään. Yksilötasolla on aivan liian helppoa ummistaa silmänsä muutostarpeilta ja selitellä itselleen omia kipukohtiaan sillä perusteella, että on yksinkertaisesti helpompaa olla paikallaan. Yrityksen johtamisen kannalta tällainen stabiili tilanne ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Paikalleen pysähtyminen ja ongelmien väistely johtaisivat ennen pitkään toiminnan kannattamattomuuteen ja loppumiseen.

Ainakin minulle itselleni on ollut mullistavaa huomata, miten suuri muutos omassa sisimmässä ja konkreettisessa elämässä tapahtuu, kun alkaa tietoisesti luoda visioita, joita kohti päättää kulkea. Miten valtava voima onkaan sillä, että päättää ja alkaa visualisoida niitä konkreettisia keinoja ja "loistavia lopputuloksia" joita kohti toivoisi omassa elämässään kulkevan. Vielä voimallisempaa tuntuu olevan se, että aivan kuten työelämässäkin, myös oman elämänsä organisaation johtamisen tueksi alkaa kirjata näitä visioita, päämääriä, arvoja ja keinoja ylös paperille. Sanoa itselleen ääneen, esimerkiksi: "minä arvostan tätä ja tätä". "Minä kuljen tasapainoisena kohti tätä valitsemaani visiota". Kaikista tärkeintä tietysti on, että alkaa toimia sen mukaisesti, mitä on päättänyt ja visualisoinut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikkeus alkaa erilaisia mahdollisuuksia heitellä polun varteen. Uskaltaa ottaa näistä erilaisista mahdollisuuksista kiinni ja seurata uusiakin polkuja, jos ne flowssa vastaan tulevat ja puoleensa vetävät.

Täsmälleen samoin periaattein johtaisin mitä tahansa organisaatiotakin. Päättäväisyydellä, rehellisyydellä, avoimuudella, uskalluksella ja vastuun ottamisella siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ehkäpä tässä tuli tiivistetysti sanottua ne kulmakivet, jotka usein puuttuvat omasta elämästäni silloin, kun tuntuu, että asiat tökkivät tai ovat jämähtäneet paikalleen. Minä itse olen oman elämäni organisaation "toimitusjohtaja". Minä itse olen oman elämäni yrityskonsultti ja vastuuviranomainen. Minä voin valita lakaisenko havaitsemani ongelmat maton alle vai päätänkö pyrkiä kohti muutosta ja vastuun kantamista. Se, mitä havaitsen niin työelämässä kuin omassa elämässäni on vain heijastus siitä, miten olen johtanut omia ajatuksiani, miten rehellinen olen ollut omille tunteilleni ja havainnoilleni. Kaunistelematon peilikuva minusta itsestäni.

Tuntuu, että tästä aihealueesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, koska asian pohtiminen saa innostumaan ja vetää yhä uudelleen puoleensa. Ehkäpä tässä on minun sisäisen organisaationi seuraava visio. Opas oman sisäisen organisaationi johtamiseen. Jälleen kerran yksi havainto siitä, miten täydellisesti olemme yhtä niin monella eri tasolla. Kaikki mitä tapahtuu sisäisessä mikrokosmoksessa minun sisälläni, tapahtuu myös ulkoisesti niin työelämässä, perhe-elämässä, yhteiskunnassa kuin maailmankaikkeudessakin. Eipä voi muuta kuin jälleen kerran hämmästellä tätä suuren vastuun määrää! :)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hyvinvointi, elämän hallinta, sisäinen rauha, johtaminen, tasapaino

Varoitus: kuoppia tiessä :)

Torstai 22.7.2010 klo 17:07

Viime viikot ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen haastavia. Olen löytänyt itseni ja myös läheiseni kerran jos toisenkin jonkin "montun" pohjalta. Eräs rakas ystäväni kertoi vuosia sitten hauskan tarinan näistä "montuista" ja uskon, ettei hän pahastu vaikka jaan omin sanoin tätä tarinaa myös laajemmalle kuulijakunnalle. Tarinan alkuperää en tiedä.

Tarinan päähenkilö kulkee tiellä onnellisena vihellellen ja aivan äkkiä arvaamatta putoaa syvään monttuun. Montun pohjalla hän sitten istuu ja itkee itsekseen, kun joka paikkaan sattuu ja harmittaakin niin vietävästi! Aikansa tuskasteltuaan hän päättää yrittää nousta ylös montusta mutta joka kerran hänen yrittäessään, montun reuna pettää ja lopulta hän putoaa takaisin pohjalle. Jokainen putoaminen sattuu ja kirosanat sinkoilevat kyynelten virratessa. Lopulta tarinan mies (tai nainen, ihan miten vain) alkaa huutaa apua ja vihdoin viimein eräs ystävällinen ohikulkija auttaa hänet ylös montusta.

Tarina jatkuu siten, että sama mies kulkee jälleen tietä pitkin ja hän näkee edessään taas syvän montun. Tällä kertaa hän ehtii tunnistaa montun juuri ja juuri ennenkuin putoaa syvyyksiin. Taas kerran sattuu ja kivistää joka paikkaan ja itkukin meinaa tulla. Nyt hän kuitenkin muistaa viime kerran lukuisat mustelmat ja päättää heti alkaa huudella apua, jolloin hän pääsee ylös montusta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Nytkin kyllä harmittaa mutta tällä kertaa syntyy vähemmän mustelmia ja hän toipuu järkytyksestä jo nopeammin ja pääsee taas jatkamaan matkaansa.

Vähän aikaa kuljettuaan vastaan tulee pieni mäen nyppylä. Tämän mäen päältä mies näkee edessä siintävän montun jo kaukaa ja päättää varoa tällä kertaa putoamasta. Matka jatkuu ja kun monttu sitten tulee kohdalle, hän kuitenkin horjahtaa juuri kriittisellä hetkellä ja putoaa taas. Nyt putoaminen on jo alkanut tuntua lähes arvattavalta ja enää ei edes satu niin paljoa. "Olisihan se pitänyt arvata, taas ollaan täällä pohjalla!" hän miettii itsekseen ja unohtaa tällä kertaa jopa kiroilla. Niin tutulta alkaa jatkuva putoileminen tuntua. Nyt hän on ollut montun pohjalla jo niin monta kertaa, että hän on keksinyt hyvän suunnitelman miten montusta pääsee ylös, jos sattuu putoamaan ja onnistuu kiipeämään tällä kertaa aivan itse ylös pohjalta. Mies pudistelee pölyt vaatteistaan ja jatkaa matkaansa. "Eihän yksi putoaminen missään tunnu, kaikille sitä sattuu" hän ajattelee ja päättää jatkaa matkaansa.

Yhä tie mutkittelee eteenpäin eikä määränpäätä näy ja eteen tulee jälleen uusi monttu. Nyt hän tunnistaa montun jo kaukaa ja hidastaa tahtia. "Tällä kertaa en varmasti putoa" hän päättää ja tarkkailee jokaista askeltaan lähestyessään vaaran paikkaa. Monttu tulee kohdalle ja hän pysähtyy sen äärelle. "Jos hyppään montun yli niin en varmasti putoa" hän ajattelee ja ottaa vauhtia. Hän hyppää päättäväisesti mutta putoaa kuin putoaakin jo tutuksi käyneeseen monttuun. Nyt putoaminen on jo niin tuttua, ettei hän vaivaudu edes tuskastelemaan vaan kiipeää saman tien ylös, jatkaa matkaansa ja toivoo, ettei kukaan vain nähnyt hänen onnetonta yritystään ylittää monttu hyppäämällä.

Matka jatkuu ja jälleen eteen tulee uusi monttu. Tällä kertaa hän tunnistaa sen, pysähtyy sen äärelle rauhassa miettimään mikä olisi paras tapa kiertää vaara. Vaikka hän kuinka pohtii ja tutkiskelee ympäristöä ei mitään kiertotietä näy, polku jatkuu suoraan ja monttu katkaisee polun. Hyppääminenkin on jo kokeiltu eikä mitään uutta ratkaisua tunnu löytyvän. Lopulta hän nousee ylös, astuu montun reunalle ja hyppää suosiolla ammottavaan syvyyteen. Eihän nyt yksi monttu matkaa katkaise, johan sitä on oltu niin monen montun pohjalla, että putoaminen on jo suorastaan huvittavaa. Montun pohjalla hän naureskelee itsekseen:"Olipa loistava pudotus, tästähän voisi kehittää vaikka  ammatin itselleen; Putoamisen asiantuntija - hyppää puolestasi monttuun kuin monttuun takuu varmalla laadulla ja ilman vammoja!" Nyt pudotus suorastaan huvittaa häntä ja hän loikkaa iloisesti ylös montusta ja jatkaa matkaansa.

Tällä kertaa hän huomaa, ettei edessä siintävä polku enää pelota lainkaan vaan huvittuneena hän kulkee tietä eteenpäin ja alkaa oikein odottaa milloin seuraava monttu osuisi kohdalle. Hän huomaa oikeastaan jo kaipaavansa tutuksi tulleita monttuja ja odottaa valppaana milloin seuraava mahdollisuus hypätä tulee eteen. Näin miehen matka jatkuu onnellisena eteenpäin uusia monttuja tähystellen.

Tämä tarina on mielestäni loistava kuvaus meidän kaikkien ihmisten elämästä täällä harhan poluilla. Tarinaa voisi tietenkin jatkaa vaikka siten, että tarinan mies lopulta huomaa, että kaikki koetut montut ovatkin olleet vain hänen oman mielensä luomaa harhaa, hän voisi antaa nämä "montut" itselleen anteeksi ja lopulta kaikki montut ja jopa tie katoaisivat todellisuuden valkeuteen.

Viime viikkojen "montut" omalla polullani ovat kuitenkin syy, miksi päätin ryhtyä kirjoittamaan. Olen pohtinut viime aikoina useammankin kerran, mistä syystä näitä "monttuja" tupsahtelee polulleni aina ja yhä vain vaikka kuinka ne tunnistaisin, antaisin niille kaikille ja itselleni anteeksi ja muistaisin niiden olevan vain harmitonta harhaa. Mistä näitä monttuja oikein tulee!? Ei ainakaan Saunalahdelta!!

Olen tullut siihen lopputulemaan tässä ymmärrykseni hetkessä, että monttuja tarvitaan. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä ja kallisarvoisia lahjoja vaikkei siltä aina montun pohjalla kiroillessa tuntuisikaan. Vähän kuin eräässä lasten kirjassa sanotaan, että "Mörköjä tarvitaan, jotta koti tuntuisi turvalliselta. Jos ei koskaan olisi talvi, ei kevät tai kesä tuntuisi yhtään miltään." Tarvitaan monttuja, jotta osaan nauttia kauniista maisemista polkuni varrella. Noustessani montusta takaisin tielle, osaan arvostaa tasaista polkua, taivasta pääni päällä, maata jalkojeni alla ja aurinkoa, joka valaisee minulle polun.

"Montut" ovat upeita anteeksiannon mahdollisuuksia meille jokaiselle. Ja anteeksiantoa tarvitaan, jotta oppisin, kasvaisin ja muuttaisin näkökulmaani. "Montut" ovat Luojan lahjoja ja kun vain muistan joka kerran "pudotessani", että vaikka maa katoaa jalkojeni alta, olen putoamassa Luojan syliin, ei minun tarvitse enää koskaan pelätä ensimmäistäkään vastaan tulevaa haastetta. "Montut" ovat osa tätä Luojan "huvipuistoa", jossa seikkailemme ja etsimme ilon aiheita. Otetaan siis montuista ilo irti ja nautitaan matkasta!

4 kommenttia . Avainsanat: Elämän "montut", näkökulman muutos

Koskaan ei ole liian myöhäistä..

Torstai 17.6.2010 klo 20:19

Näin aiemmin tällä viikolla hyvin todentuntuisen unen, josta herätessäni muistin kirkkaasti vain yhden tietyn kohdan. Tässä unessa tapasin erään melko hiljattain Henkeen siirtyneen englantilaisen ystäväni. Hän tuli unessa luokseni ja kertoi minulle yhden ainoan lauseen: "Koskaan ei ole liian myöhäistä."

Herättyäni ihmettelin kovin, miten tämä yksi lause saattoi tuntua niin tärkeältä ja merkitykselliseltä. Hetken huomasin ihmetteleväni, että "Koskaan ei ole liian myöhäistä.. tehdä mitä?" Miten tämä lause jatkuu? Kerro lisää! Haluan tietää enenmmän! Kunnes aloin itsekin nauraa ääneen omalle ajatukselleni. Tämä yksinkertainen lause pitää sisällään kaikki vastaukset. "Koskaan ei ole liian myöhäistä." Tässä lyhyessä lauseessa piilee Tässä Hetkessä elämisen ydin. Kaikki mitä tarvitaan. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita anteeksiannon. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita rakkauden. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita millä tavoin näen ympäröivän todellisuuden: elänkö Tässä Hetkessä vai menneisyydessä? Juuri Tässä Hetkessä voin valita mitä ajattelen. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita!

Tässä Hetkessä piilee vastaus siihen, miten ihmeellisen yksinkertaisesti itse kukin meistä voi valaistua ja löytää ikuisen rauhan itsestään. Näkemällä asiat Tästä Hetkestä käsin kaikki on puhdasta, uutta ja ihmeellistä. Kuin vastasyntyneen lapsen viattomuus: ellei ole mitään aiempaa muistikuvaa menneestä, historiasta tai kokemusta harhojen maailmasta, ei ole myöskään pelkoja, syntejä tai kaunoja. On vain puhdas mieli, joka on täydellisen läsnä Tässä Hetkessä. Viattomuus ei odota mitään, ei pyydä mitään eikä arvostele mitään. Vain on ja luottaa. Vain on ja rakastaa. Vain on ja havainnoi. Maailma tästä näkökulmasta on hyvin yksinkertainen ja kaunis.

Huomasin eilen huvikseni jatkavani loputtomasti näitä "vaihtoehtoja" tälle lauseelle:

Koskaan ei ole liian myöhäistä Rakastaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Muistaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Välittää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Koskettaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Herätä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Antaa anteeksi.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Nähdä toisin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Elää tässä hetkessä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Elää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Ihmetellä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Oppia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Kasvaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla yhtä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Vain olla.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Pyytää apua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Ojentaa käsi ystävälle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Auttaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla läsnä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Innostua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Syntyä uudelleen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Vapautua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Luottaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla rehellinen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Suvaita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Lempeydelle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Iloita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Luopua turhasta.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla onnellinen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Luoda uusi alku.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Valita toisin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Valita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla antelias.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Kärsivällisyydelle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä!!

..Kuten sanottu tätä listaa voisi jatkaa aivan loputtomasti mutten kuitenkaan ajatellut sitä äärettömyyteen asti kirjoittaa :)

Sen sijaan palaan vielä hetkeksi itse ajatukseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Haluaisin ajatella, että mikä tahansa Hetki voi olla juuri se käänteen tekevä oivallus. Vaikka makaisin kuolin vuoteellani ja olisin elänyt elämäni täydessä tyhjyydessä ja tiedostamattomuudessa, juuri siinä Hetkessä minulla on mahdollisuus herätä. Vaikka oivallus olisi viimeinen hengenvetoni olisi se aivan yhtä arvokas ja merkityksellinen kuin mikä tahansa muu hetki. Tässä Hetkessä on taivaan avaimet. Tässä Hetkessä piilee vastaus. Koskaan ei ole liian myöhäistä elää Tässä Hetkessä. Juuri Nyt!

3 kommenttia . Avainsanat: Tässä hetkessä eläminen, viattomuus

Kultainen lanka

Sunnuntai 6.6.2010 klo 15:55

Havahduin tänään huomaamaan, että kulkiessani henkistä tietä viime vuodet olen kulkenut ajatusteni tasolla usein hauskalla tavalla ympyrää. Jokin ajatus tai oivallus saa uuden syvyyden tai merkityksen, kun kohtaan tai oivallan sen uudelleen vuosien kuluttua. Vähän samaan tapaan kuin hyvä kirja, jonka luet mutta joka ”aukeaa” lukijalleen aivan uudella tavalla, kun sen lukee toisen tai kolmannen kerran.

Aamulla, kun heräsin ja luin päivän opetusta ihmeiden oppikurssista koin oivaltaneeni jotain suurta ykseydestä ja siitä, mitä Kristus meissä ilmentää. Koin oivaltaneeni sen ”näkymättömän langan”, jonka varassa ikään kuin roikun tässä elämässä. Langan toinen pää on kiinnitetty minun päälakeeni ja toinen pää on taivaassa: kuin olisin marionettinukke, joka näyttelee näytelmäänsä täällä harhan maailmassa ja kuitenkin olen jatkuvassa yhteydessä siihen voimaan, joka näitä moninaisia nukkeja täällä ”näyttämöllä” liikuttelee.  Tämän voiman kautta kaikki nämä kuvitteelliset ”nuket” ovat yhteydessä toisiinsa, tämän voiman kautta olemme Yhtä. Näytellessämme kaikkia näitä elämän näytöksiä kuvittelemme olevamme erillisiä yksilöitä, ainutlaatuisia ja olemme antautuneet usein hyvinkin toisissamme omaan rooliimme. Unohdamme sen näkymättömän kultaisen langan, jonka varassa jokainen meistä näytelmäänsä näyttelee. Langan toisessa päässä on kuitenkin aina vain yksi ajatus, yksi voima ja yksi tarkoitus. Ja tämän näkymättömän langan muistaessani voin muistaa olevani yhtä jokaisen olevan kanssa.

Päivän opetus koski rajattomuutta ja Kristuksen olemusta meissä jokaisessa. Ja kun oivalsin tämän ajatuksen näkymättömästä kultaisesta langasta joka yhdistää kaikki nämä Luojan lapset toisiinsa muistin yhtäkkiä kirjan, jonka luin monta vuotta sitten. Kirja kertoi jotain sisäisestä kauneudesta ja hyvinvoinnista enkä nyt muista enää edes sen kirjoittajaa. Muistan kuitenkin, että kirja oli ensimmäisiä edes hiukan henkisiä niteitä, joita olen koskaan lukenut. En usko siihen aikaan vielä edes varsinaisesti olleeni tällä henkisen kasvun tiellä, ainakaan tietoisesti. Luin kirjan kesälomani iloksi ja makasin nurmikolla auringossa. Tässä kauneuden oppaassa ohjattiin kuitenkin kuvittelemaan hyvin ohut kultainen lanka päälaelta taivaaseen ja visualisoimaan miten paljon ryhdikkäämpi ja keveämpi olo tästä ajatuksesta tulee. Kirja opasti myös kuvittelemaan, että tämä lanka olisi hiuksen hieno yhteys korkeampaan voimaan, Luojaan. Ja harjoitus sai mielestäni siinä hetkessä aikaan hurjan muutoksen olemuksessani. Tunsin, että kehoni massa hävisi olemattomiin ja ryhtini koheni silminnähden. Jos tällainen ohut lanka minua jaksaa kannatella, miten kevyt kehoni mahtaa ollakaan, ajattelin. Ja ajatus kultaisesta langasta sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, siunatuksi ja turvatuksi. Ollessani yhteydessä Luojaan tämän langan kautta tulisin aina olemaan turvassa.

Ja miten suuri tämä oivallus on ollutkaan juuri siinä hetkessä! Nyt sitten havaitsen oivaltaneeni tämän saman näkymättömän langan olemassa olon taas uudelleen. Ja yhtäkkiä tämä oivallus saa aivan uudet mittasuhteet ja näkökulman. Ajatellessani tällaista lankaa, jonka varassa elämäni näytelmää näyttelen, muistan siinä hetkessä olevani todellisuudessa Henki ja yhteydessä Luojaan. Huomaan todellakin olevani turvassa joka hetki ja kaiken näkemäni olevan vain harmitonta harhaa.

Tämä samojen oivallusten uudelleen tekeminen ja syventyminen todentavat mielestäni hyvin sitä, miten oma näkemyksemme maailmasta muuttaa sitä, miten maailman koemme. Huomaan, että vaikka oivallan saman asian uudelleen vuosien kuluttua, en ole sittenkään kiertänyt kehää, vain laajentanut omaa näkökulmaani ja nyt sama ajatus näyttää erilaiselta ja saa aivan uuden merkityksen. Koen, että nämä erilaiset oivallukset, ajatukset ja kokemukset ovat todellakin kuin kehä, jonka keskellä kaiken ydin on. Olemme jatkuvassa yhteydessä tähän ytimeen ja todellisuuteen mutta tarvitsemme näitä erilaisia kokemusten polkuja pystyäksemme laajentamaan näkökulmaamme yhä enemmän. Mitä laajemmalla kokemusten kehällä olemme, sitä selvemmin alamme kokonaisuuden hahmottaa ja sitä kirkkaammin ja selkeämmin pystymme näkemään myös näiden kehien ohi todellisuuteen ja kaiken ytimeen. Kun katsomme ydintä riittävän etäältä, ymmärrämme, että sitä ympäröivät kehät ovat ainoastaan oman elämän matkamme jättämiä jälkiä, harhan jalanjälkiä, jotka pian häviävät ja lakkaavat olemasta. Kuin lentokoneen jälki taivaalla, joka näkyy hetken ja haihtuu sitten olemattomiin. Etsiessämme kaiken ydintä, olemme kikertäneet yhä laajentuvaa kehää sen ympärillä kuitenkaan näkemättä sitä. Todellisuudessa olemme koko ajan olleet näkymättömän kultaisen langan varassa ja ikuisessa yhteydessä ytimeemme. Kun vihdoin alamme nähdä laajemmin ja huomaamme tämän, mielemme saa pysyvän rauhan.

4 kommenttia . Avainsanat: yhteys ytimeen, oivallus, elämän kehä

Ajatuksia anteeksiannosta

Keskiviikko 7.10.2009 klo 12:50

Anteeksiannon teema nousee elämässäni esiin kerta toisensa jälkeen. Olen pohtinut usein, mitä anteeksianto ihan oikeasti minulle merkitsee. Ymmärränkö oikeastaan sen todellista merkitystä? Olen huomannut myös, että sen jälkeen, kun olen päättänyt ryhtyä "Luojan oppilaaksi" ja syventyä ajatuksella Ihmeiden Oppikurssin päivittäisiin harjoituksiin, näitä anteeksiannon tilanteita, upeita mahdollisuuksia, on alkanut ilmaantua arkeeni aivan yhtenään. Onko niin, etten aiemmin vain ole huomannut tätä näkökulmaa vai onko erilaiset haasteet elämässäni todella lisääntyneet kurssin aloittamisen jälkeen? Luulen, että näkökulman muutos on todennäköisempi syy.

Olen ennenkin kohdannut elämässäni monenlaisia haasteita: ihmissuhde koukeroita, hyökkääviä näkökulmia, kyseenalaistamista (mikä on itse asiassa oikein hyvä asia..), ristiriitoja, epävarmuutta, avuttomuuden tunnetta jne jne. Kuitenkin tässä hetkessä kaikki elämän tilanteet näyttäytyvät minulle jotenkin uudessa valossa. Jokainen sielu, jonka kohtaan tuntuu tärkeältä ja tarkoituksenmukaiselta, jokainen arkipäiväinenkin haaste elämässä vaikuttaa jollain tavalla erilaiselta, epätodelliselta, kuin katselisin elokuvaa tai saippuaooperaa ja näyttelijät ja roolit vain vaihtuvat ajoittain. Kuin olisin itse pikemminkin tämän elokuvan katsoja ja vain havainnoisin tai tarkkailisin ulkopuolelta kaikkea tapahtuvaa. Kuitenkin tiedostan selkeästi myös sen, että olen itse eräs tämän elokuvan roolihahmoista ja näyttelen omaa osaani antautuen täysin tarinan luomalle kokemukselle.

Jos itse olen sekä katsoja että näyttelijä niin ovatko kaikki muutkin roolihahmot myös? Kuka on tämän elokuvan ohjannut tai kuka tehnyt käsikirjoituksen, jonka mukaan elokuva etenee? Minä itsekö? Luojako? Vai onko kaikki täysin sattumanvaraista improvisaatiota? Voisinko halutessani vaihtaa kanavaa ja katsoa eri elokuvaa ellen pidä tästä, jota paraikaa seuraan? Missä on kaukosäädin!?!  :)

Olen havainnut, että ehkä perimmäinen tarkoitus tässä elämän elokuvassa on se, että kohtaa erilaisia ihmisiä, tilanteita ja haasteita, jotta voisin oppia todellisen anteeksiannon merkityksen. Että oppisin antamaan välittömästi anteeksi kaikille "kanssanäyttelijöilleni" sen, että he ovat osa tätä näytelmää. Enhän mitenkään voi syyllistää ketään siitä, että hän tekee työtään ja näyttelee oman roolinsa täydellisesti käsikirjoituksen mukaan. En voi syyllistää itseänikään, sillä olenhan itsekin vain osa samaa käsikirjoitusta. Syytänkö siis käsikirjoittajaa? Kuka on kirjoittanut tämän kurjan leffan? Haluaisin muuttaa pari kohtaa tästä tarinasta..

Kunnes muistan, että todellinen anteeksiannon oivallus on juuri tässä: Minun tulee antaa anteeksi ainostaan itselleni se, että luulen tätä elokuvaa todellisuudeksi ja oivaltaa, että kaikki on oikeasti jo anteeksiannettu. Tai pikemminkin, ettei oikeasti ole olemassa mitään anteeksiannettavaa. Koko elokuva ja kaikki sen hahmot ja juonenkäänteet ovat koko ajan olleet minun itseni ja mieleni luomaa harhaa. Kun olen valmis hyväksymään tämän näkökulman, voin alkaa harjoittamaan anteeksiantoa ihan oikeasti joka hetkessä ja säteilemään täydellisesti sitä valkeutta itsessäni, jota tämä todellinen anteeksianto minussa paljastaa.

Tämä valkeus on meissä jokaisessa. Tämä vapautunut täydellinen rauha ja tasapaino on meissä jokaisessa. Anteeksiannon mahdollisuus on meissä jokaisessa. Tulee vain muuttaa näkökulmaa ja ottaa käyttöön kaikki upeat anteeksiannon mahdollisuudet, joita tämä elokuva meille tarjoaa ja ottaa vastaan todellinen tehtävämme, anteeksianto, jota jokainen meistä on täällä oppimassa. Anteeksianto tästä näkökulmasta saa valkeuden paljastumaan sisimmästämme ja täydellisen varmuuden ja sisäisen rauhan asettumaan epävarmuuden tilalle. Jos pystyt tavoittamaan tämän ajatuksen edes hetkeksi tässä päivässä, sisäinen säteilysi pääsee loistamaan todellista olemustaan ja rauha vallitsee mielessäsi.

1 kommentti . Avainsanat: anteeksianto, elämän näytelmä