Varoitus: kuoppia tiessä :)

Torstai 22.7.2010 klo 17.07

Viime viikot ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen haastavia. Olen löytänyt itseni ja myös läheiseni kerran jos toisenkin jonkin "montun" pohjalta. Eräs rakas ystäväni kertoi vuosia sitten hauskan tarinan näistä "montuista" ja uskon, ettei hän pahastu vaikka jaan omin sanoin tätä tarinaa myös laajemmalle kuulijakunnalle. Tarinan alkuperää en tiedä.

Tarinan päähenkilö kulkee tiellä onnellisena vihellellen ja aivan äkkiä arvaamatta putoaa syvään monttuun. Montun pohjalla hän sitten istuu ja itkee itsekseen, kun joka paikkaan sattuu ja harmittaakin niin vietävästi! Aikansa tuskasteltuaan hän päättää yrittää nousta ylös montusta mutta joka kerran hänen yrittäessään, montun reuna pettää ja lopulta hän putoaa takaisin pohjalle. Jokainen putoaminen sattuu ja kirosanat sinkoilevat kyynelten virratessa. Lopulta tarinan mies (tai nainen, ihan miten vain) alkaa huutaa apua ja vihdoin viimein eräs ystävällinen ohikulkija auttaa hänet ylös montusta.

Tarina jatkuu siten, että sama mies kulkee jälleen tietä pitkin ja hän näkee edessään taas syvän montun. Tällä kertaa hän ehtii tunnistaa montun juuri ja juuri ennenkuin putoaa syvyyksiin. Taas kerran sattuu ja kivistää joka paikkaan ja itkukin meinaa tulla. Nyt hän kuitenkin muistaa viime kerran lukuisat mustelmat ja päättää heti alkaa huudella apua, jolloin hän pääsee ylös montusta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Nytkin kyllä harmittaa mutta tällä kertaa syntyy vähemmän mustelmia ja hän toipuu järkytyksestä jo nopeammin ja pääsee taas jatkamaan matkaansa.

Vähän aikaa kuljettuaan vastaan tulee pieni mäen nyppylä. Tämän mäen päältä mies näkee edessä siintävän montun jo kaukaa ja päättää varoa tällä kertaa putoamasta. Matka jatkuu ja kun monttu sitten tulee kohdalle, hän kuitenkin horjahtaa juuri kriittisellä hetkellä ja putoaa taas. Nyt putoaminen on jo alkanut tuntua lähes arvattavalta ja enää ei edes satu niin paljoa. "Olisihan se pitänyt arvata, taas ollaan täällä pohjalla!" hän miettii itsekseen ja unohtaa tällä kertaa jopa kiroilla. Niin tutulta alkaa jatkuva putoileminen tuntua. Nyt hän on ollut montun pohjalla jo niin monta kertaa, että hän on keksinyt hyvän suunnitelman miten montusta pääsee ylös, jos sattuu putoamaan ja onnistuu kiipeämään tällä kertaa aivan itse ylös pohjalta. Mies pudistelee pölyt vaatteistaan ja jatkaa matkaansa. "Eihän yksi putoaminen missään tunnu, kaikille sitä sattuu" hän ajattelee ja päättää jatkaa matkaansa.

Yhä tie mutkittelee eteenpäin eikä määränpäätä näy ja eteen tulee jälleen uusi monttu. Nyt hän tunnistaa montun jo kaukaa ja hidastaa tahtia. "Tällä kertaa en varmasti putoa" hän päättää ja tarkkailee jokaista askeltaan lähestyessään vaaran paikkaa. Monttu tulee kohdalle ja hän pysähtyy sen äärelle. "Jos hyppään montun yli niin en varmasti putoa" hän ajattelee ja ottaa vauhtia. Hän hyppää päättäväisesti mutta putoaa kuin putoaakin jo tutuksi käyneeseen monttuun. Nyt putoaminen on jo niin tuttua, ettei hän vaivaudu edes tuskastelemaan vaan kiipeää saman tien ylös, jatkaa matkaansa ja toivoo, ettei kukaan vain nähnyt hänen onnetonta yritystään ylittää monttu hyppäämällä.

Matka jatkuu ja jälleen eteen tulee uusi monttu. Tällä kertaa hän tunnistaa sen, pysähtyy sen äärelle rauhassa miettimään mikä olisi paras tapa kiertää vaara. Vaikka hän kuinka pohtii ja tutkiskelee ympäristöä ei mitään kiertotietä näy, polku jatkuu suoraan ja monttu katkaisee polun. Hyppääminenkin on jo kokeiltu eikä mitään uutta ratkaisua tunnu löytyvän. Lopulta hän nousee ylös, astuu montun reunalle ja hyppää suosiolla ammottavaan syvyyteen. Eihän nyt yksi monttu matkaa katkaise, johan sitä on oltu niin monen montun pohjalla, että putoaminen on jo suorastaan huvittavaa. Montun pohjalla hän naureskelee itsekseen:"Olipa loistava pudotus, tästähän voisi kehittää vaikka  ammatin itselleen; Putoamisen asiantuntija - hyppää puolestasi monttuun kuin monttuun takuu varmalla laadulla ja ilman vammoja!" Nyt pudotus suorastaan huvittaa häntä ja hän loikkaa iloisesti ylös montusta ja jatkaa matkaansa.

Tällä kertaa hän huomaa, ettei edessä siintävä polku enää pelota lainkaan vaan huvittuneena hän kulkee tietä eteenpäin ja alkaa oikein odottaa milloin seuraava monttu osuisi kohdalle. Hän huomaa oikeastaan jo kaipaavansa tutuksi tulleita monttuja ja odottaa valppaana milloin seuraava mahdollisuus hypätä tulee eteen. Näin miehen matka jatkuu onnellisena eteenpäin uusia monttuja tähystellen.

Tämä tarina on mielestäni loistava kuvaus meidän kaikkien ihmisten elämästä täällä harhan poluilla. Tarinaa voisi tietenkin jatkaa vaikka siten, että tarinan mies lopulta huomaa, että kaikki koetut montut ovatkin olleet vain hänen oman mielensä luomaa harhaa, hän voisi antaa nämä "montut" itselleen anteeksi ja lopulta kaikki montut ja jopa tie katoaisivat todellisuuden valkeuteen.

Viime viikkojen "montut" omalla polullani ovat kuitenkin syy, miksi päätin ryhtyä kirjoittamaan. Olen pohtinut viime aikoina useammankin kerran, mistä syystä näitä "monttuja" tupsahtelee polulleni aina ja yhä vain vaikka kuinka ne tunnistaisin, antaisin niille kaikille ja itselleni anteeksi ja muistaisin niiden olevan vain harmitonta harhaa. Mistä näitä monttuja oikein tulee!? Ei ainakaan Saunalahdelta!!

Olen tullut siihen lopputulemaan tässä ymmärrykseni hetkessä, että monttuja tarvitaan. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä ja kallisarvoisia lahjoja vaikkei siltä aina montun pohjalla kiroillessa tuntuisikaan. Vähän kuin eräässä lasten kirjassa sanotaan, että "Mörköjä tarvitaan, jotta koti tuntuisi turvalliselta. Jos ei koskaan olisi talvi, ei kevät tai kesä tuntuisi yhtään miltään." Tarvitaan monttuja, jotta osaan nauttia kauniista maisemista polkuni varrella. Noustessani montusta takaisin tielle, osaan arvostaa tasaista polkua, taivasta pääni päällä, maata jalkojeni alla ja aurinkoa, joka valaisee minulle polun.

"Montut" ovat upeita anteeksiannon mahdollisuuksia meille jokaiselle. Ja anteeksiantoa tarvitaan, jotta oppisin, kasvaisin ja muuttaisin näkökulmaani. "Montut" ovat Luojan lahjoja ja kun vain muistan joka kerran "pudotessani", että vaikka maa katoaa jalkojeni alta, olen putoamassa Luojan syliin, ei minun tarvitse enää koskaan pelätä ensimmäistäkään vastaan tulevaa haastetta. "Montut" ovat osa tätä Luojan "huvipuistoa", jossa seikkailemme ja etsimme ilon aiheita. Otetaan siis montuista ilo irti ja nautitaan matkasta!

Mieleni hiljainen aalto

Sunnuntai 4.7.2010 klo 12.31

Näin kesällä usein tuntuu, että myös ajatukset ovat lähteneet "lomalle" vaikka fyysisessä maailmassa ei lomaa tänä kesänä olekaan tiedossa. Pää on raukea ja ihana tyhjyys valtaa olotilan. Mieli on kuin kirkas sininen taivas yläpuolellani; vakaa, tyyni ja ääretön. Silloin tällöin jokin laiska poutapilvi kuljettaa jonkun ajatuksen tämän hiljaisen taivaanmeren poikki ja ikäänkuin rikkoo tämän täydellisen sisäisen hiljaisuuden.

Havahduin pieneksi hetkeksi tästä seesteisyydestä pohtimaan jälleen kristustietoisuutta ja ykseyttä suhteessa kohtaamiini ihmissieluihin tässä maailmassa. Jokin eilispäivän IOK:n harjoituksessa sai minut havahtumaan kesäisestä tyyneydestäni. Jokin pieni liikahdus sai aikaan lempeän aallon sisäiseen tyyneyteen.

Tätä harjoitusta lainaten: "Se, joka käyttää Kristuksen näkökykyä, löytää rauhan, joka on niin syvä ja hiljainen, häiriintymätön ja täysin muuttumaton, että maailmassa ei ole sille vastapuolta. Vertailut vaikenevat tämän rauhan edessä. Ja koko maailma häviää hiljaisuuteen, kun tämä rauha sen valtaa ja kantaa sen lempeästi totuuden luokse, niin ettei se enää ole pelon koti. Sillä rakkaus on tullut ja parantanut maailman antamalla sille Kristuksen rauhan." ( OT 305)

Olen tätä näkökulman muutosta ja kristustietoisuutta pohtinut usein ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jälleen olen oivaltanut jotakin syvempää jo entuudestaan tutusta teemasta. Näkökulman muutos pitää sisällään jälleen kaiken totuudesta. Avain on tämän näkökulman eläminen todeksi omassa elämässään. Kristuksen näkökyvyn käyttäminen. Käyttäminen isolla K:lla. Käyttäminen ilman mitään mielen valikointia ja tietoista suuntaamista. Ilman tätä elämän mittaista polkua ja jokaista kohtaamaani sielua, anteeksiannon harjoittamista ja näkökulman muutosta en voi saavuttaa täydellistä rauhaa pysyvästi. Ja jälleen muistaminen nousee ylitse muiden. Koko elämän kokemusten ja haasteiden hälinä hiljentyy ja katoaa, kun vain muistan. Muistan kuka minä oikeasti olen. Muistan olevani yhtä kaiken olevan kanssa. Muistan käyttää uutta näkökulmaa suhteessa kaikkeen olevaan matkani varrella. Muistan antautua ja sallia asioiden olla. Muistan luottaa.

Ykseyden teema on myös vallannut tilaa mieleni hiljaisilla aalloilla. Olen pohtinut ykseyttä suhteessa ihmissuhteisiin. Miksi jokin ihmissuhde tuntuu tärkeämmältä kuin jokin toinen? Miksi löydän yhden ihmisen kanssa "yhteisen sävelen" helposti ja luontevasti, kun taas jonkun toisen kanssa kommunikaatio takkuaa vaikka tekisi mitä? Miksi ihmismieli rakastuu toiseen ihmiseen ja jokin toinen tuntuu lähes luotaan työntävältä?

Hirveä määrä "hassuja" kysymyksiä ja aina vain törmään yhteen ainoaan vastaukseen. Kaikki meistä ovat osa tätä samaa symbolista harhaa. Jokainen sielu, jonka kohtaan, peilaa minulle jotakin minusta itsestäni, minun oman mieleni sisäisestä tilasta. Ne tilanteet, kun muistan nähdä toisen ihmisen Kristuksen silmien kautta näyttäytyvät minulle valoisina, rakkaudellisina ja luonnollisina, kun taas sellaiset sielut, joiden kohdalla unohdan tämän näkökulman, tuntuvat etäisiltä, haasteellisilta ja jopa vastenmielisiltä. Rakastuessaan on jotenkin helpompi muistaa, että rakastaessani tätä yhtä ihmistä, rakastan koko kaikkeutta kuin, jos arvostelen tai tuomitsen toista, muistaa, että arvostelen tai tuomitsen koko maailmaa ja näin ollen myös itseäni.

On myös paljon helpompi arvostaa ja ylistää jotakuta toista kuin itseään. Ja miten helposti ihmismieli asettaa näkemiään asioita tärkeysjärjestykseen. Rakastamaansa ihmistä on hyvin helppo arvostaa ja ylistää. Mutta ylistämällä yhtä unohtaa samalla "tuomitsevansa" toista. Vaikka tiedostaisimme elävämme symbolista elämän harhaa on vaikea muistaa, että myös minä itse ja se kaikkein "tärkeimmältä" tuntuva ihminen elämässäni on vain osa täysin samaa harhaa kuin koko muu kaikkeuskin. Ylistämällä ja arvostamalla ykseyden ja kristustietoisuuden näkökuman kautta jokaista sielua täsmälleen samalla tavalla, täysin tasavertaisina suhteessa kaikkeen olevaan, arvostamme aidosti itseämme. Ja arvostamalla itseämme, arvostamme myös toisia.

Kristustietoisuuden ja ykseyden teemat yhtyvät mielestäni näissä ajatuksissa täydellisesti. Näkökulman muutos on avain anteeksiantoon ja anteeksiannon käyttämisen kautta lakkaamme vähitellen tuomitsemasta itseämme. Kristustietoisuus on yhtä kuin ykseyden muistaminen. Ja muistaessamme ykseyden emme voi enää valita muuta kuin Rakkauden. Ja taivas on jälleen tyyni ja hiljainen, mieleni merellä ajatuksen aalto katoaa, rauha on ikuinen ja ääretön.