Näin kesällä usein tuntuu, että myös ajatukset ovat lähteneet "lomalle" vaikka fyysisessä maailmassa ei lomaa tänä kesänä olekaan tiedossa. Pää on raukea ja ihana tyhjyys valtaa olotilan. Mieli on kuin kirkas sininen taivas yläpuolellani; vakaa, tyyni ja ääretön. Silloin tällöin jokin laiska poutapilvi kuljettaa jonkun ajatuksen tämän hiljaisen taivaanmeren poikki ja ikäänkuin rikkoo tämän täydellisen sisäisen hiljaisuuden.

Havahduin pieneksi hetkeksi tästä seesteisyydestä pohtimaan jälleen kristustietoisuutta ja ykseyttä suhteessa kohtaamiini ihmissieluihin tässä maailmassa. Jokin eilispäivän IOK:n harjoituksessa sai minut havahtumaan kesäisestä tyyneydestäni. Jokin pieni liikahdus sai aikaan lempeän aallon sisäiseen tyyneyteen.

Tätä harjoitusta lainaten: "Se, joka käyttää Kristuksen näkökykyä, löytää rauhan, joka on niin syvä ja hiljainen, häiriintymätön ja täysin muuttumaton, että maailmassa ei ole sille vastapuolta. Vertailut vaikenevat tämän rauhan edessä. Ja koko maailma häviää hiljaisuuteen, kun tämä rauha sen valtaa ja kantaa sen lempeästi totuuden luokse, niin ettei se enää ole pelon koti. Sillä rakkaus on tullut ja parantanut maailman antamalla sille Kristuksen rauhan." ( OT 305)

Olen tätä näkökulman muutosta ja kristustietoisuutta pohtinut usein ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jälleen olen oivaltanut jotakin syvempää jo entuudestaan tutusta teemasta. Näkökulman muutos pitää sisällään jälleen kaiken totuudesta. Avain on tämän näkökulman eläminen todeksi omassa elämässään. Kristuksen näkökyvyn käyttäminen. Käyttäminen isolla K:lla. Käyttäminen ilman mitään mielen valikointia ja tietoista suuntaamista. Ilman tätä elämän mittaista polkua ja jokaista kohtaamaani sielua, anteeksiannon harjoittamista ja näkökulman muutosta en voi saavuttaa täydellistä rauhaa pysyvästi. Ja jälleen muistaminen nousee ylitse muiden. Koko elämän kokemusten ja haasteiden hälinä hiljentyy ja katoaa, kun vain muistan. Muistan kuka minä oikeasti olen. Muistan olevani yhtä kaiken olevan kanssa. Muistan käyttää uutta näkökulmaa suhteessa kaikkeen olevaan matkani varrella. Muistan antautua ja sallia asioiden olla. Muistan luottaa.

Ykseyden teema on myös vallannut tilaa mieleni hiljaisilla aalloilla. Olen pohtinut ykseyttä suhteessa ihmissuhteisiin. Miksi jokin ihmissuhde tuntuu tärkeämmältä kuin jokin toinen? Miksi löydän yhden ihmisen kanssa "yhteisen sävelen" helposti ja luontevasti, kun taas jonkun toisen kanssa kommunikaatio takkuaa vaikka tekisi mitä? Miksi ihmismieli rakastuu toiseen ihmiseen ja jokin toinen tuntuu lähes luotaan työntävältä?

Hirveä määrä "hassuja" kysymyksiä ja aina vain törmään yhteen ainoaan vastaukseen. Kaikki meistä ovat osa tätä samaa symbolista harhaa. Jokainen sielu, jonka kohtaan, peilaa minulle jotakin minusta itsestäni, minun oman mieleni sisäisestä tilasta. Ne tilanteet, kun muistan nähdä toisen ihmisen Kristuksen silmien kautta näyttäytyvät minulle valoisina, rakkaudellisina ja luonnollisina, kun taas sellaiset sielut, joiden kohdalla unohdan tämän näkökulman, tuntuvat etäisiltä, haasteellisilta ja jopa vastenmielisiltä. Rakastuessaan on jotenkin helpompi muistaa, että rakastaessani tätä yhtä ihmistä, rakastan koko kaikkeutta kuin, jos arvostelen tai tuomitsen toista, muistaa, että arvostelen tai tuomitsen koko maailmaa ja näin ollen myös itseäni.

On myös paljon helpompi arvostaa ja ylistää jotakuta toista kuin itseään. Ja miten helposti ihmismieli asettaa näkemiään asioita tärkeysjärjestykseen. Rakastamaansa ihmistä on hyvin helppo arvostaa ja ylistää. Mutta ylistämällä yhtä unohtaa samalla "tuomitsevansa" toista. Vaikka tiedostaisimme elävämme symbolista elämän harhaa on vaikea muistaa, että myös minä itse ja se kaikkein "tärkeimmältä" tuntuva ihminen elämässäni on vain osa täysin samaa harhaa kuin koko muu kaikkeuskin. Ylistämällä ja arvostamalla ykseyden ja kristustietoisuuden näkökuman kautta jokaista sielua täsmälleen samalla tavalla, täysin tasavertaisina suhteessa kaikkeen olevaan, arvostamme aidosti itseämme. Ja arvostamalla itseämme, arvostamme myös toisia.

Kristustietoisuuden ja ykseyden teemat yhtyvät mielestäni näissä ajatuksissa täydellisesti. Näkökulman muutos on avain anteeksiantoon ja anteeksiannon käyttämisen kautta lakkaamme vähitellen tuomitsemasta itseämme. Kristustietoisuus on yhtä kuin ykseyden muistaminen. Ja muistaessamme ykseyden emme voi enää valita muuta kuin Rakkauden. Ja taivas on jälleen tyyni ja hiljainen, mieleni merellä ajatuksen aalto katoaa, rauha on ikuinen ja ääretön.