Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Varoitus: kuoppia tiessä :)

Share |

Torstai 22.7.2010 klo 17:07


Viime viikot ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen haastavia. Olen löytänyt itseni ja myös läheiseni kerran jos toisenkin jonkin "montun" pohjalta. Eräs rakas ystäväni kertoi vuosia sitten hauskan tarinan näistä "montuista" ja uskon, ettei hän pahastu vaikka jaan omin sanoin tätä tarinaa myös laajemmalle kuulijakunnalle. Tarinan alkuperää en tiedä.

Tarinan päähenkilö kulkee tiellä onnellisena vihellellen ja aivan äkkiä arvaamatta putoaa syvään monttuun. Montun pohjalla hän sitten istuu ja itkee itsekseen, kun joka paikkaan sattuu ja harmittaakin niin vietävästi! Aikansa tuskasteltuaan hän päättää yrittää nousta ylös montusta mutta joka kerran hänen yrittäessään, montun reuna pettää ja lopulta hän putoaa takaisin pohjalle. Jokainen putoaminen sattuu ja kirosanat sinkoilevat kyynelten virratessa. Lopulta tarinan mies (tai nainen, ihan miten vain) alkaa huutaa apua ja vihdoin viimein eräs ystävällinen ohikulkija auttaa hänet ylös montusta.

Tarina jatkuu siten, että sama mies kulkee jälleen tietä pitkin ja hän näkee edessään taas syvän montun. Tällä kertaa hän ehtii tunnistaa montun juuri ja juuri ennenkuin putoaa syvyyksiin. Taas kerran sattuu ja kivistää joka paikkaan ja itkukin meinaa tulla. Nyt hän kuitenkin muistaa viime kerran lukuisat mustelmat ja päättää heti alkaa huudella apua, jolloin hän pääsee ylös montusta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Nytkin kyllä harmittaa mutta tällä kertaa syntyy vähemmän mustelmia ja hän toipuu järkytyksestä jo nopeammin ja pääsee taas jatkamaan matkaansa.

Vähän aikaa kuljettuaan vastaan tulee pieni mäen nyppylä. Tämän mäen päältä mies näkee edessä siintävän montun jo kaukaa ja päättää varoa tällä kertaa putoamasta. Matka jatkuu ja kun monttu sitten tulee kohdalle, hän kuitenkin horjahtaa juuri kriittisellä hetkellä ja putoaa taas. Nyt putoaminen on jo alkanut tuntua lähes arvattavalta ja enää ei edes satu niin paljoa. "Olisihan se pitänyt arvata, taas ollaan täällä pohjalla!" hän miettii itsekseen ja unohtaa tällä kertaa jopa kiroilla. Niin tutulta alkaa jatkuva putoileminen tuntua. Nyt hän on ollut montun pohjalla jo niin monta kertaa, että hän on keksinyt hyvän suunnitelman miten montusta pääsee ylös, jos sattuu putoamaan ja onnistuu kiipeämään tällä kertaa aivan itse ylös pohjalta. Mies pudistelee pölyt vaatteistaan ja jatkaa matkaansa. "Eihän yksi putoaminen missään tunnu, kaikille sitä sattuu" hän ajattelee ja päättää jatkaa matkaansa.

Yhä tie mutkittelee eteenpäin eikä määränpäätä näy ja eteen tulee jälleen uusi monttu. Nyt hän tunnistaa montun jo kaukaa ja hidastaa tahtia. "Tällä kertaa en varmasti putoa" hän päättää ja tarkkailee jokaista askeltaan lähestyessään vaaran paikkaa. Monttu tulee kohdalle ja hän pysähtyy sen äärelle. "Jos hyppään montun yli niin en varmasti putoa" hän ajattelee ja ottaa vauhtia. Hän hyppää päättäväisesti mutta putoaa kuin putoaakin jo tutuksi käyneeseen monttuun. Nyt putoaminen on jo niin tuttua, ettei hän vaivaudu edes tuskastelemaan vaan kiipeää saman tien ylös, jatkaa matkaansa ja toivoo, ettei kukaan vain nähnyt hänen onnetonta yritystään ylittää monttu hyppäämällä.

Matka jatkuu ja jälleen eteen tulee uusi monttu. Tällä kertaa hän tunnistaa sen, pysähtyy sen äärelle rauhassa miettimään mikä olisi paras tapa kiertää vaara. Vaikka hän kuinka pohtii ja tutkiskelee ympäristöä ei mitään kiertotietä näy, polku jatkuu suoraan ja monttu katkaisee polun. Hyppääminenkin on jo kokeiltu eikä mitään uutta ratkaisua tunnu löytyvän. Lopulta hän nousee ylös, astuu montun reunalle ja hyppää suosiolla ammottavaan syvyyteen. Eihän nyt yksi monttu matkaa katkaise, johan sitä on oltu niin monen montun pohjalla, että putoaminen on jo suorastaan huvittavaa. Montun pohjalla hän naureskelee itsekseen:"Olipa loistava pudotus, tästähän voisi kehittää vaikka  ammatin itselleen; Putoamisen asiantuntija - hyppää puolestasi monttuun kuin monttuun takuu varmalla laadulla ja ilman vammoja!" Nyt pudotus suorastaan huvittaa häntä ja hän loikkaa iloisesti ylös montusta ja jatkaa matkaansa.

Tällä kertaa hän huomaa, ettei edessä siintävä polku enää pelota lainkaan vaan huvittuneena hän kulkee tietä eteenpäin ja alkaa oikein odottaa milloin seuraava monttu osuisi kohdalle. Hän huomaa oikeastaan jo kaipaavansa tutuksi tulleita monttuja ja odottaa valppaana milloin seuraava mahdollisuus hypätä tulee eteen. Näin miehen matka jatkuu onnellisena eteenpäin uusia monttuja tähystellen.

Tämä tarina on mielestäni loistava kuvaus meidän kaikkien ihmisten elämästä täällä harhan poluilla. Tarinaa voisi tietenkin jatkaa vaikka siten, että tarinan mies lopulta huomaa, että kaikki koetut montut ovatkin olleet vain hänen oman mielensä luomaa harhaa, hän voisi antaa nämä "montut" itselleen anteeksi ja lopulta kaikki montut ja jopa tie katoaisivat todellisuuden valkeuteen.

Viime viikkojen "montut" omalla polullani ovat kuitenkin syy, miksi päätin ryhtyä kirjoittamaan. Olen pohtinut viime aikoina useammankin kerran, mistä syystä näitä "monttuja" tupsahtelee polulleni aina ja yhä vain vaikka kuinka ne tunnistaisin, antaisin niille kaikille ja itselleni anteeksi ja muistaisin niiden olevan vain harmitonta harhaa. Mistä näitä monttuja oikein tulee!? Ei ainakaan Saunalahdelta!!

Olen tullut siihen lopputulemaan tässä ymmärrykseni hetkessä, että monttuja tarvitaan. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä ja kallisarvoisia lahjoja vaikkei siltä aina montun pohjalla kiroillessa tuntuisikaan. Vähän kuin eräässä lasten kirjassa sanotaan, että "Mörköjä tarvitaan, jotta koti tuntuisi turvalliselta. Jos ei koskaan olisi talvi, ei kevät tai kesä tuntuisi yhtään miltään." Tarvitaan monttuja, jotta osaan nauttia kauniista maisemista polkuni varrella. Noustessani montusta takaisin tielle, osaan arvostaa tasaista polkua, taivasta pääni päällä, maata jalkojeni alla ja aurinkoa, joka valaisee minulle polun.

"Montut" ovat upeita anteeksiannon mahdollisuuksia meille jokaiselle. Ja anteeksiantoa tarvitaan, jotta oppisin, kasvaisin ja muuttaisin näkökulmaani. "Montut" ovat Luojan lahjoja ja kun vain muistan joka kerran "pudotessani", että vaikka maa katoaa jalkojeni alta, olen putoamassa Luojan syliin, ei minun tarvitse enää koskaan pelätä ensimmäistäkään vastaan tulevaa haastetta. "Montut" ovat osa tätä Luojan "huvipuistoa", jossa seikkailemme ja etsimme ilon aiheita. Otetaan siis montuista ilo irti ja nautitaan matkasta!

Avainsanat: Elämän "montut", näkökulman muutos


Kommentit

25.7.2010 13:15  Milka savusaunalainen

Hei.
Luin pyhäpäivän pyhitykseksi Luojan syliin-kirjoituksesi.

Minä olen extreme uupunut tällä hetkellä, joidenkin viime aikaisten "sattumien" vuoksi. Eli monttujen takia.
Ego se vain kokeilee minnua vielähi, olisiko minussa siltihi vielä tarttumapintaa harhoille.

Luottavaisesti, rehellisinä ja suvaitsevaisina, lempeyden ja ilon voimissa jatkamme eloa puolustautumattomuudella & anteliaisuudessa; maltillisuus sekä uskollisuus Täydellisen Rakkauden Kaikkivaltiuteen olkoot ennakkoluulottomuutemme edelläkävijät.

Kiitokset tästähi tekstistä: se lopetti minulta harhaisen tuntemuksen, että jotkut lähimmäiseni koittaisivat tukahduttaa uuden alkuni.

26.7.2010 3:10  emppu

kenen luomaa se ego on?mistä se tulee? eikö sitä jo pidä ymmärtää. ne "montut" ovat vain` niitä vastoinkäymisiä, joka ihmisellä ja siitä ei voi kuin jokainen oppia. hyvä/paha? yhdenlakia suosittelen teille kaikille. ei tule harhaisuuden tunnetta.

26.7.2010 18:24  sisko

Kiitos taas kirjoituksestasi! Ja kiitos montuista;nehän ovat meidän kursseja."Elämä on laiffii":sano Nykänenki.

30.7.2010 9:45  Terhi

Kiitos kaikille kommenteistanne ja hirmu paljon iloa kaikenlaisille elämän poluille niin "monttuisille" kuin tasaisille ja vähän mutkaisemmillekin versioille elämän tiestä.

Olen varma, että samaan päämäärään, ykseyden oivallukseen ja sisäiseen rauhaan on monta erilaista tietä - kaikki yhtä toimivia. Jokainen tunnistaa varmasti itselleen parhaan vaihtoehdon.

Hauska "sattuma" jälleen, että kun täällä on juuri esittetty aivan loistava kysymys egosta, huomaan että tämän päivän harjoitus alkaa teemalla: Mitä ego on?

Niin sitä saa vastauksen hetimiten, kun mikä tahansa osa ykseydestä kysymyksen esittää. Huomaan yhä useammin näitä todennuksia siitä, että kaikki on yhtä ja että todellisuudessa on vain Yksi. Että toden totta ego on vain suuri illuusio erillisyydestä. Että ei ole mahdollista löytää pysyvää rauhaa niin kauan kuin uskomme egon olemassaoloon. Ja että tässä hetkessä riittää, että tiedostan tämän illuusion, muistan etteivät nämä elämän "montut" ole todellisia. Että minun ehkä kuuluu yhä näytellä tätä elämän näytelmää Maanpäällisestä unesta mutta oikeasti en voi koskaan olla erillinen. Minun ei tarvitse ottaa tätä kaikkea kuvittelemaani elämää todesta. Voin valita nauttia matkasta ja katsoa uteliaana jokaisen "montun" joka kohdalle osuu. Kuitenkin oikeasti olen yhtä Alkulähteeni kanssa ja Hän ilmentyy tässä "näytelmässä" jokaisen olevan olennon kautta muistuttaakseen minua, että olen juuri oikealla polulla.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini