Minun yhdeksän vuotias lapseni on "valistanut" minua usein siitä, ettei meillä täällä Suomessa ole koulupakkoa. On vain oppivelvollisuus. Muistan kuinka hän toisissan ja silmät kirkkaana jo kuusi vuotiaana selitti minulle tätä asiaa. Hän oli jo hyvin pienenä päättänyt, ettei halua käydä koulussa, ei aio pitää koulunkäynnistä tai ymmärtää, mitä hyötyä siitä olisi kenellekkään.

Niin vain sitten kävi, että hän kuitenkin aloitti aikanaan ihan tavallisen peruskoulun täällä maaseutukunnan alakoulussa (muka "realististen" vaihtoehtojen puuttuessa) ja yhä hän kapinoi järjestelmää vastaan liki päivittäin. Huomaan lapsessani suuren turhautumisen ja kiukun koko yhteiskunnan luomaa järjestelmää kohtaan. Lapsi on usein viisaampi kuin arvaammekaan. Ymmärtää paljon enenmmän kuin tajuaa ymmärtävänsä. On huomaamattaan yhteydessä todelliseen itseensä ja kokee tämän mielenvikaisen maailman olevan täysin järjetön näytemä ja hämmästelee tätä järjettömyyttä omalla tavallaan. Ihmettelee, miten me "aikuiset" voimme pitää tätä arkea täysin todellisena ja "järkeenkäypänä". Kyseenlaistaa ja rikkoo rajoja. Huutaa ja raivoaa. Valitsee usein täysin toisin kuin mihin olemme omassa rajoittuneessa maailmankuvassamme tottuneet.

Olen viime viikkoina käynyt itseni kanssa suuren prosessin tämän oman rajoittuneen maailmankuvani murtamiseksi. Alkanut itsekin kyseenalaistaa sitä, onko mitään järkeä herätä joka aamu tuuppimaan lastani koulutielle? Onko mitään mieltä siinä, että lapseni pitää luokanopettajan ohjeen mukaan tehdä kotiläksyksi kaksi naurettavan tylsää lukujonoa, jos hän mieluummin haluaisi tutkia matematiikan kirjan loppupuolelta jakolaskuja tai noppapeliä, jonka kautta oppii päässälaskua kuin huomaamatta? Olen alkanut kyseenalaistaa sen kuvitteellisen tosiasian, että nykyinen koulujärjestelmä jotenkin tukisi lapsen kykyä oppia uutta tai etenkään ruokkisi pienimmässäkään määrin lapsen motivaatiota uuden oppimiseen. Olemme käsittämättömän kiinni vanhoissa uskomuksissamme ja siinä kaavassa, että teemme ratkaisut elämässä sen pohjalta, miten on "aina ennenkin tehty".

Sama oivallus alkoi tänään laajentua koskemaan myös tätä omaa "valaistumisen" prosessiani. Meillä ei kenelläkään ole täällä Maan ulottuvuudessa Valaistumispakkoa. On vain oppivelvollisuus. Jokainen elämänpolun askel on mahdollisuus tähän oppimiseen -mahdollisuus anteeksiantoon. Usein kuljemme polkuamme ikään kuin puolivaloilla emmekä aina huomaa näitä mahdollisuuksia. Väittäisin kuitenkin, että kukaan ei selviä tästä "elämänputkesta" ilman, että oppisi jotakin. Jokainen oppii omaan tahtiinsa ja juuri niitä asioita, joita on tullut tänne oppimaan. Ja ellei opi koko "opetussuunnitelman" mukaista oppimäärää tässä elämässä, voi käydä niin että jää ikään kuin "luokalleen" ja palaa jatkamaan harjoituksia seuraavassa elämässä.

Tärkeintä koko tässä oppimisprosessissa onkin se, että löytäisi itsestään halun oppia - oppimisen ilon. Kun oivaltaa itsessään syyn, miksi käy tätä elämän peruskoulua, alkaa haluta yhä enemmän näitä oppimisen kokemuksia. Oppiminen nopetuu ja muuttuu mielekkääksi juuri sen myötä, että löytää itse sisältään perustelut tälle oppivelvollisuudelle. Kun alamme saavuttaa yhteyttä ykseyteen, omaan todelliseen hengen tasoomme ja Luojaan, alamme suorastaan imeä itseemme ihmeitä, anteeksiannon mahdollisuuksia ja oppimiskokemuksia. Oppivelvollisuudesta tuleekin yhtäkkiä suuri lahja ja etuoikeus - oppimahdollisuus. Pyytäessämme elämäämme Luojan ihmeitä, pyydämme itseasiassa näitä upeita mahdollisuuksia muuttaa omaa näkökulmaamme ja oppia sen kautta jotakin itsestämme.

Valaistumisen oppivelvollisuus on ennemmin tai myöhemmin edessä meillä jokaisella. Jokainen voi itse valita millaiseen tahtiin opiskelee ja miten nopeasti oppiminen tapahtuu. Kun havahdumme itse olevamme vastuussa omasta oppimisestamme, alkaa oppimistuloksetkin kohentua. Valaistumisen peruskoulussa ei onneksi anneta jälki-istuntoa virheistä tai palautteena tylyjä numerotodistuksia säännöllisin väliajoin. Oppimisesta palkitaan ruhtinaallisesti ja monin eri tavoin. Valmistujaislahjaksi saamme Rakkauden tilan ja ikuisen rauhan sisimpäämme. Kun lopulta ymmärrämme olevamme sisäisessä valaistumisprosessissamme vastuullisia subjekteja sen sijaan, että olisimme ylhäältä käsin alistettuja oppimiskohteita -objekteja, voi muutos alkaa tapahtua pikavauhtia. Ulkoisen "opetussuunnitelman" sijaan havaitsemme, että meillä on edessämme värikäs, persoonallinen ja innostava oppimissuunnitelma täynnä erilaisia mahdollisuuksia oppia ja muuttaa näkökulmaamme. Valaistua.