Päättynyt kesä on ollut varsinainen tunteiden vuoristorata - musertavaa luopumisen surua, suurta kiitollisuutta ja haparoivaa totuttelua uuteen. Äidin saattohoidon matka päättyi heinäkuun lopussa ja eilen jätimme hänelle viimeiset hyvästit siunaus- ja muistotilaisuuden merkeissä. Kun monet muut juhlistivat tänä viikonloppuna kesän päättymistä, Venetsialaisia, koulujen alkua ja mökkikauden päätöstä, me hiljennyimme jättämään hyvästit kauniille sielulle, merkitykselliselle elämälle, äidille, mummille ja rakkaalle ystävälle. 

On ollut onni ja kunnia olla tyttäresi tällä elämän matkalla. Koen suurta kiitollisuutta siitä, että saimme kohdata ja kasvaa yhdessä. Olen myös onnellinen siitä, sain olla luonasi tämän maallisen elämäsi viimeiset viikot. Miten paljon hiljaista kauneutta ja elämän raadollisuutta voikaan mahtua elämän viime metreille! Viimeiset yhteiset päivämme täyttyivät niin monenlaisilla rakkauden, armollisuuden ja luopumisen eri sävyillä. Toisaalta koen, että äidistä luopuminen on vasta aivan alussa. Jokin uusi vaihe elämässä, jota en vielä täysin ymmärrä todeksi. Kenties vasta surun väistyessä syntyy tilaa prosessoida kaikkea sitä, mitä kuluneet vuodet ovat minulle merkinneet ja opettaneet.

Kirjoitin alla olevan kirjeen äidille joitakin päiviä hänen poismenonsa jälkeen. Hetkessä, jolloin ikävä pyyhkäisi ylitseni ensimmäisen kerran ja aloin pieninä palasina käsittää sen tosiasian, että äiti on nyt siirtynyt toiselle puolen. Noussut sen syksyn ensimmäisen tähdenlennon matkaan.

*********

Kirje äidille

Lähtösi tuntuu yhä etäiseltä unelta, kovin epätodelliselta vielä. Silti ajatuskin siitä, että sinä olet poissa, sattuu ja tuntuu syvällä sielussa. Kuin yksi elämän kulmakivistä olisi yhtäkkiä poissa ja matka kulkisi tästä eteenpäin jotenkin vähän ontuen - hiukan hitaammin ja ikään kuin tunnustellen tätä uudenlaista polkua.

Suru puskee pintaan välillä voimalla, vaikka lähdön lähestyminen oli meillä tiedossa jo pitkään ja se äiti ja mummi, jonka me muistamme aiemmilta vuosilta on ollut poissa luotamme jo hyvän aikaa. Kuin olisit ollut meitä piilossa jossakin syvällä muistisairauden kuoren alla. Kadonneena vuosiksi johonkin toiseen maailmaan.

Kun katselin valokuvia sinusta vuosien varrelta, välittyi niistä onnellisuus ja ilo. Juuri valloittavasta ja kauniista hymystäsi haluan sinut muistaa. Elämän viimeisinä viikkoinasikin jaksoit yhä hymyillä luonasi käyneille hoitajille - vaikka olit jo valtaosan ajasta unessa. Ehkä olit unien maailmassa jo siellä toisella puolella ja jaksoit enää vain pieninä hetkinä palata luoksemme tänne fyysiseen maailmaan.

Eräänä päivänä ikävöin sinua erityisen paljon. Ikävä ja suru pitivät otteessaan kunnes muistin, että voin tavata sinut milloin vain. Tuntea läsnäolosi lähimetsässä, nähdä sinun värisi kanervan kukissa mättäällä ja kuulla sinut hopeanharmaina sävelinä kelohongassa. Kohtaan sinut taivaan kannella auringon laskiessa ja lempeänä tuulen henkäyksenä Ounasvaaran laella. Et ole milloinkaan poissa, vaan olemme nyt vain eri puolilla elämän jokea. Sinä rakkauden virrassa sillan toisella puolen ja me vielä hetken täällä fyysisessä maailmassa. Pian kohtaamme taas!

Juuri tänään tahtoisin halata sinua vielä kerran. Kiittää siitä, että valitsit olla meidän äitimme tässä elämässä. Annoit usein tukea ja ymmärrystä, kun elämän polut kuljettivat minua yllättäviin suuntiin tai epävarmuuden hetket horjuttivat. Autoit minua askel kerrallaan eteenpäin äitiyden matkalla. Kannattelit silloin,  kun omat voimani olivat vähissä. Kannustit, kun muut epäilivät. Loppua kohden sain vuorostani kannatella sinua. Silittää poskea ja pitää kädestä, kun otit hauraita askelia kohti viimeistä siltaa. Oli kunnia saatella sinut matkaan ja saada jakaa rakkauden kaikki sävyt viimeiseen hengenvetoon saakka. Kiitos äiti ❤️