Lauantai 23.4.2022 klo 22.11
"Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta."
Viime viikkoina minua on johdatettu menneisyyden kuviin, lapsuusajan kauniisiin hetkiin ja muistoihin. Lapsuuden valokuvia katsellessani pysähdyin pohtimaan sitä muutosta, jonka itsessäni näen noiden kuvien kautta. Jo hyvin pienenä vauvana ja leikki-ikäisenä kuvissa minusta huokuu syvä luottamus ympäröivään maailmaan, avoin katsekontakti ihmisiin minun lähelläni ja jokin sellainen ulospäin suuntautuneisuus, jota en muista itsessäni koskaan olleen. Ajan jatkumossa on nähtävissä se, miten erilainen olemus minusta huokuu noin kuuden tai seitsemän vuoden iästä alkaen. Kasvoille on laskeutunut tuosta eteenpäin kovin vakava ilme, aavistus huolta, vastuuta ja jotakin sellaista, jota en osaa sanoittaa. Hiljaisuus ja spontaanin hymyn sijasta varauksellisuus ympäröivää maailmaa kohtaan.
Eräs läheiseni totesi hiljattain, että vasta nyt aikuisena, läheisen menettämisen ja luopumistyön myötä hänelle on alkanut muodostua aivan uudenlainen minäkuva ja aidommin omia muistoja menneestä. Muistoja ilman muiden ennakkoasenteita, valmiiksi tehtyjä määrittelyjä ja muiden kokemusten värittämiä tulkintoja itsestä sekä menneestä. Ilman mielipiteitä ja toisten rakentamia perustuksia minuudesta ja elämän tapahtumista.
Minusta tuo oli huikea oivallus ja tärkeä kysymys pohdittavaksi. Määritämmekö itsemme tai jopa valtaosan lapsuuden ja nuoruusajan muistoistamme sen kautta, mitä vanhempamme tai muut läheiset meistä ja maailmasta ajattelevat? Kenen muistot menneestä ovat oikeastaan totta vai onko niin, ettei ihmisyydessä vallitse yhtäkään kokemusta, joka olisi totuus. Jokainen ajatus ja tulkinta koetusta värittyy oman tai jonkun toisen aiempaa kokemuspohjaa vasten. Jokainen muisto on yhtä paljon valetta kuin on osa totuudesta. Koska jokainen yksilö luo omat muistonsa ja kokee kunkin hetken yksilöllisen mielenmaiseman ja maaperän pohjalta, myös samasta kokemuksesta ja hetkestä syntyy useita erilaisia muistoja. Ja vain kuulemalla ja havaitsemalla jokaisen yksilöllisesti erilaisen tulkinnan, voi päästä lähemmäs totuutta tuosta hetkestä. Vain yhdistämällä kaikki mukana olleet palaset syntyy kuva tuon hetken koko kokemuksesta.
Yksilöinä meidän muistomme ovat aina vääristyneitä, subjektiivisia ja vajavaisia. Yhdessä näemme laajemmin ja syvemmälle ihmisyyteen. Oli jotenkin järkyttävää havahtua tähän ajatukseen. Että minunkin muistoni ovat vain pisara meressä. Minun kokemukseni virtaavat samassa joessa jokaisen saman hetken eläneiden kanssa ja kykenen näkemään vain pienen oman kohtani virran kuohunnasta. Minun koko omakuvani on muodostunut tuon jatkuvasti muuttuvan ja erilaisten tulkintojen vääristämän peilin kautta. Muistoni ovat osa tuota loputonta moninaista tulkintojen virtaa ja olen määritellyt itseni lapsuudesta lähtien tuon täysin epätotuudellisen heijastuman valossa. Minuuteni on kuin kangastus, jonka olen rakentanut ihmisyyden vääristyneiden kuvien aavikolle.
Onko sitten olemassa totuudellisia muistoja? Onko ihmisyydessä edes mahdollista tavoittaa totuutta tai aitoja muistoja? Jotenkin haluaisin ajatella niin, että kunkin yksilön kokema aito tunne on totuus. Lapsuuden kuvissa voin nähdä aidon hymyn tai aidon jännityksen tunteen jouluaattona. Voin nähdä myös epäaidon ja hiukan väkinäisen hymyn, jossa totuus on nähtävillä lapsen katseesta. Sen, että tuon kokemuksen hetkellä on vallinnut tunne, jota en haluaisi muille paljastaa. Kumpikin kokemus on tuon pienen ihmisen totuus. Tunne, jota ei voi kätkeä. Tunne, jonka tuo hetki nostaa pintaan on totuus ja vasta katsellessani tuota hetkeä kuvan välityksellä luon tulkinnan ja syntyy muisto. Luon jonkinlaisen vääristymän totuudesta. Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta.
Silti juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen näistä lapsuuteni kuvista sekä menneisyyden monista sävyistä. Olen kiitollinen myös rajallisesta havaintokyvystämme ihmisinä, koska vajavaisuutemme yhdistää meitä ja auttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Minusta on oikeastaan hienoa huomata jälleen, ettei yhtä ainoaa totuutta ole olemassa edes omasta elämästämme ja että olemme jokainen täsmälleen yhtä paljon väärässä kuin oikeassakin.
Muistomme ovat osa meitä mutta yhtäaikaa ne ovat osa jotakin laajempaa kuvaa ihmisyydestä. Heijastumia meistä ja maailmankaikkeudesta. Muistojen virtaan minä sulaudun - osaksi mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa
|
Avainsanat:
Totuus,
lapsuus,
muisto,
kokemus,
oivallus
|
Tiistai 15.2.2022 klo 10.13
"Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata."
Oivalsin yhtenä aamuna kävelyllä ollessani yhtäkkiä hyvin konkreettisen asian, jonka vuoksi minun on ollut niin hyvä olla kuluneen vuoden aikana. Olin palaamassa aamulenkiltä kotiin, kun reitille osui työmiehiä lumensiirtopuuhissa. Tie oli hetkellisesti poikki, kun lumikuormaa juuri siirrettiin kuorma-auton lavalle. Tien varressa päivysti työmies, joka ystävällisesti toivotti huomenta ja ohjasi minut koirani kanssa sopivalla hetkellä työmaan ohi. Katsoi silmiin ja tervehti ystävällisen hymyn kera. Tuo pieni ele tuntui hyvältä ja loi kaikessa yksinkertaisuudessaan minulle yllättävän syvän turvallisuuden tunteen.
Hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat aiemminkin kiinnittäneet minun huomioni täällä pohjoisessa asuessani. Sen lisäksi, että kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat ovat osoitus toisen arvostamisesta ja kunnollisesta kotikasvatuksesta se luo tunteen, että että olen tullut huomioiduksi. Tullut huomatuksi ihmisenä ja yksilönä. Toisen huomiointi arjessa on minusta osoitus myötätunnosta ja myös siitä, että välittää, vaikka emme tuntisi toisiamme. Kuten uutisotsikoissa paljon ollut Iivo Niskasen lämmin ele jäädä oman olympiavoiton jälkeen maalialueelle ottamaan vastaan se kilpailun viimeinenkin hiihtäjä. Ele huokuu ymmärrystä, tukea ja arvostusta. Vain todellinen voittaja ymmärtää antaa tukensa myös sille, joka jäi kauaksi kärkisijoista. Ele on myös valinta, joka on osoitus niin herrasmiehen käytöstavoista kuin osoitus siitä, että Iivo osaa arvostaa jokaista kanssakulkijaansa tässä nykyajan voittajien ja menestyjien kovan kilpailun maailmassa. Moni sanoo, että "Arvostan" mutta kuinka moni oikeasti valitsee itse tehdä samoin.
Tuohon taannoin aamulenkillä kohtaamaani hetkeen tiivistyy hyvin se, miksi tunnen erityisen hyvin viihtyväni täällä Rovaniemellä. Koen, että täällä pohjoisessa ihmisiin on juurtunut ihailtavan syvään ja suorastaan selkäytimeen hyvät käytöstavat sekä aito toisten ihmisen arvostamisen kulttuuri. Koen tulevani hämmästyttävän usein pienissä arjen hetkissä nähdyksi ja huomioiduksi. Tämä kokemus on syntynyt monissa pienissä hetkissä kuten arkisilla kävelyillä, asioidessani vaikka lääkärin vastaanotolla tai kaupassa sekä taloyhtiön arkisissa kohtaamisissa. Pienissä elämän hetkissä, joihin ei aina kiinnitä edes huomiota mutta kun pysähtyy asiaa miettimään, niin tässä on se merkittävin syy siihen, miksi koen oloni täällä pohjoisessa niin turvalliseksi ja hyväksi. Tunnen kuuluvani paikalliseen yhteisöön ilman, että yhteisö määrittyisi jonkin tietyn ryhmän tai siihen kuuluvien "jäsenten" perusteella. Ilman, että yhteisöllisyydestä tarvitsee tehdä numeroa. Ilman mitään teennäisyyttä tai teatteria. Ehkä pohjimmiltaan oivalluksessani on kyse siis siitä, että jostakin tällaisesta arkisen yhteenkuuluvuuden tunteesta ja yhteisön tuomasta perusturvallisuudesta syntyy arjen hyvinvointi ja turvallisuuden tunne. Ja ehkä jotakin tällaista on aiemmin puuttunut elämästäni tai ainakin ollut kadoksissa kovin kauan.
Miten monen ihmisen lapsuutta ja persoonaa värittääkään se, että ei ole oikein koskaan tullut huomatuksi tai ymmärretyksi omana itsenään. Ilman vaatimuksia olla jonkinlainen, olla osa jotakin määritettyä ryhmää tai ilman sen kummempia selityksiä. Aidosti ja itsestäänselvästi. Huomatuksi ja ymmärretyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Osoitus siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan laumaeläjiä ja jollakin tasolla koko olemassaolomme tiivistyy kai siihen, että olemme olemassa suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Isommassa kuvassa myös poliittiset vallapitäjät tai suurempaa valtaa tavoittelevat yksilöt osoittavat teoillaan, että he haluavat vain tulla kuulluksi, huomatuksi ja huomioiduksi mielipiteineen ja pyrkimyksineen. Monet ihmiskunnan jännitteetkin - niin sisäiset kuin ulkoisetkin - tiivistyvät lopulta siihen, että ne, jotka kokevat jäävänsä vaille ymmärrystä eriävine mielipiteineen tai pyrkimyksineen alkavat kapinoida ja hamuavat huomiota yhä äänekkäämmin. Ja välillä tuo huomion ja ymmärretyksi tulemisen tarve saattaa kummuta enemmän yksilön sisäisistä haavoista sekä näiden kokemusten puutteesta syvemmällä tasolla kuin niinkään asioista, joista ääntä pidetään. Jännitteiden purkaminen vaatisi aitoa kohtaamista ihmisten välillä ilman ulkoa opittuja mantroja tai valmiiksi päätettyjä pyrkimyksiä. Tarvittaisiin sitä, että teatterimaiset roolit ja ennalta mietityt käsikirjoitukset jätettäisiin sivuun ja kohtaisimme toinen toisemme ihmisinä ja yksilöinä.
Toisen huomioiminen ja aito kohtaaminen arkisissa hetkissä ei maksa mitään. Monta elämän konfliktia voitaisiin välttää avoimen vuoropuhelun ja kohtaamisten kautta. Ja kenties rikkinäisten sielujen eheytyminenkin voisi lähteä käyntiin siitä, että yksilö saa vähitellen kokemuksen tulleensa huomatuksi, kuulluksi ja nähdyksi. Vaikka sitten kävelyllä koiran kanssa tai taloyhtiön arjen kohtaamisissa. Ystävän viestistä tai tuntemattoman ohikulkijan pyyteettömästä tervehdyksestä. Koen, että arvostuksen ja turvallisuuden tunne elämässä syntyy lopulta aika pienistä palasista. Hetkistä, jotka eivät useinkaan jää mieleen. Ja näitä pieniä huomaamattomia eheyttäviä elämän muruja on kertynyt minun kokemusmaailmaani nyt niin paljon, että olen alkanut niitä huomata. Olen myös alkanut havaita vähittäisen muutoksen itsessäni erityisesti siinä, miten luottamus elämään ja muihin ihmisiin on alkanut palautua. Kuin joku hidas korjausprosessi olisi edennyt sellaiseen vaiheeseen, että ilmat pysyvät jo pyörän renkaassa ja matkanteko tuntuu kevyemmältä kuin aiemmin.
Ehkä lisääntyvä valo ja kevään vähittäinen lähestyminen teekee jo vähän helpommaksi nähdä myös itse itseni sekä oman sisäisen tilani. Kuljen kevättä kohti aiempaa kevyemmin askelin ja luottavaisin mielin. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokemuksen, miltä tuntuu tulla nähdyksi ja arvostetuksi. Olla olemassa omana itsenäni ilman vaatimuksia. Olen kiitollinen kyvystä oivaltaa ja oppia. Olen kiitollinen myös siitä, että minulla on joka hetki mahdollisuus valita arvostavat käytöstavat ja tehdä myös kohtaamani kanssaihmiset arjessa nähdyksi ja huomioiduksi. Juuri sinä olet arvostettu ja minä haluan kohdata sinut.
|
Avainsanat:
arvostus,
oivallus,
vuorovaikutus,
kohtaaminen,
turvallisuuden tunne
|
Sunnuntai 6.12.2020 klo 17.44
Olen useasti tämän kuluneen vuoden aikana miettinyt mistä löytäisin valon pilkahduksia ja uutta toivoa elämääni, kun tuntuu, että kaikki vähäänkään toivoa herättäneet ideat, suunnitelmat ja visiot ovat nyt kariutuneet. Aiemmin vallinnut yhteys maailmaan ja kommunikaation tutut muodot ovat jatkuvasti vaatineet uusia lähestymistapoja. Välillä tuntuu kuin jäljelle olisi jäänyt vain alati kasvava epävarmuus ja hämmennys tulevasta sekä päivä päivältä syvenevä tyhjyys ja epätoivo. Kuin tyhjä huone vailla valoa.
Maailman muuttunut tila ja uudenlainen tapa elää arkea on pakottanut ainakin minut etsimään kauneutta, toivoa ja yhteyttä maailmaan aivan uusista näkökulmista. Olen löytänyt esteettisiä ilon hetkiä, rohkeutta ja rauhaa esimerkiksi joistakin satunnaisista kuulemistani sanoista, yksittäisistä kuvakulmista jossakin elokuvassa tai hetkellisistä yhteyden ja ymmärryksen tunteista jonkun toisen kanssa kommunikoidessa. Toivon kipinät ovat syntyneet nyt paljon pienemmistä palasista kuin joskus aiemmin. Sellaisista vain ohi kiitäneistä arjen kohtauksista ja talven harmaudessa hetkellisesti ohi vilahtaneista valkoisen sävyistä.
Yksi tällainen toivoa herättänyt hetki on tuo otsikoksi poimimani ajatus. Olet runo - Nuo sanat liikuttivat minua ja pysäyttivät eräässä rakkaani kanssa käydyssä viestiketjussa. Pohdimme tuossa lämminhenkisessä keskustelussa luovuutta ja sen vaikeutta, kun yhteisen tekemisen mahdollisuudet ovat olleet niin kovin vähissä viime aikoina. Kävimme viestitellen keskustelua myös siitä, millainen oivaltamisen mahdollisuus ja kasvun lähde on yksilön käymä sisäinen dialogi. Miten upeaa on, kun voimme antaa ajatusten virrata täysin vapaasti ja aina on olemassa tuo mahdollisuus olla oman itsensä analyytikko, tutkija ja oman elämänsä havainnoija. Miten itsensä ja omien ajatusten analyyttinen tarkastelu suo meille joka hetki uuden mahdollisuuden laajentaa tietoisuuttamme sekä luoda uudenlaista suhdetta vallitseviin näkökulmiin ja maailmaan. Sisäinen dialogi tarjoaa meille loputtomasti uusia tilaisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä. Että vaikka kohtaamiset ovat juuri nyt kovin vähissä, niin voin silti aina toimia itse itselleni keskustelun avaajana ja luovuuden herättelijänä. Olen oman elämäni tutkimusmatkailija. Minusta tuossa ajatuksessa on jotakin kovin lohdullista ja se sai minut hymyilemään.
Eniten minua kuitenkin sykähdytti tuo kaunis ajatus, että olen runo. Tuo ajatus oli kuin siemen, jonka rakkaani lempeästi kylvi minun mieleni puutarhaan. Tuosta siemenestä aloikin pian itää pienen pieni uusi ajatusten taimi, joka synnytti jälleen uusia sanoja ja virtaavia kauniita ajatuksia.
Minä olen runo. Olen syntynyt luovuuden voimasta ja ajatuksen virrasta.
Minun runoni on kuin puro, joka virtaa läpi elämän ja ihmisyyden. Säkeeni ovat vapaita kaikesta määrittelystä. Olen vapaa ihmisyyden vaatimuksista ja luovuuden rajoista, joita mieleni tuottaa. Yksinkertaisesti vain olen ja virtaan. Minun runoni virtaa sinussa.
Puhdistan virtauksellani elämästä kaiken sellaisen, joka on jo käynyt tarpeettomaksi ja puhdistun itsekin joka hetki luovuuden virrassa säilyttämällä olemukseni alati muuttuvana. Syvällä tuon säkeiden ja sanojen puron pohjalla lepää kultaisia hippuja ja kauneutta, jotka voi nähdä vain, kun aurinko valaisee juuri sopivasti veden pintaa. Kuulet kauneuden säkeet, kun vain pysähdyt kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta.
Hiljaisuus on minun totuuteni - täysin äänetön hengen läsnäolo. Hiljaisuuden kautta runot ovat minussa, koko ihmisyydessä sekä siinä ikuisessa virrassa, jota elämä on. Minä säilytän yhteyden kauneuteen, toivoon ja rakkauden läsnäoloon aina ja niin kauan, kun vain uskallan olla täysin määrittelemätön ja vapaa. Kuin aamukaste puun oksalla, joka haihtuu vähitellen ilmaan.
Minun luovuuteni syntyy totuuden valosta. Hiljaisuuden kautta tuo totuus vallitsee minussa. Olen runo ilman sanoja ja musiikki ilman ääntä. Olen täydellinen vapaus ja paineeton sanojen laine.
Tuntuu, että näiden ajatusten kautta olen löytänyt jälleen rauhan ja uskallan vihdoin hyväksyä itsessäni myös täydellisen hiljaisuuden, tyhjyyden ja vapauden tilan. Minä voin olla näkymätön, äänetön ja vailla muotoa, koska se on ainoa tila, jossa rakkaus virtaa täysin vapaasti. Vain minun mieleni kuvitelmista nousevat nuo erilaiset määritykset, rajoitteet ja pelot, jotka ihmisyydessä pitävät mieltäni otteessaan.
Voin päästää näistä kaikista irti ja vain olla kuin tuuli sinun ihollasi - vailla suuntaa ja tarvetta kiinnittyä mihinkään. Hiljaisuuden runossa vain olen ja hengitän jälleen. Olen kiitollinen siitä, että sanat itävät minun luovuuteni puutarhassa. Olen tyyni ja kuljen kohti valoa ja uutta kevättä. Kellun vapaudessa ja vain nautin.
|
Avainsanat:
toivo,
kauneus,
sisäinen dialogi,
valo,
oivallus,
hiljaisuus,
vapaus
|
Keskiviikko 25.12.2019 klo 18.18
Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä.
Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.
Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin.
Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.
Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!
Sinä riität
En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.
Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.
Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.
Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.
Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.
En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.
En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.
|
Avainsanat:
uni,
todellisuus,
oivallus,
rakkaus,
oleva,
ihmisyys
|
Maanantai 22.4.2019 klo 15.01
"Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti."
On tuntunut koko kevään siltä, etten oikein osaa sanoittaa tai millään muotoa kuvata loogisesti ajatuksiani, jotka virtaavat. Yksi teema on kuitenkin kulkenut matkassa mukana jo talvesta alkaen - kommunikaatio sekä tarve ymmärtää kommunikaation merkitys jotenkin laajemmin kuin ennen. Ehkä jonkinlainen oivallus minulle on ollut huomata, miten vahvasti kommunikaatio liittyy ihmisyyden eri osa-alueisiin. Ja toisaalta, miten kommunikoinnin puute näkyy elämän eri tilanteissa ja näyttäytyy monenlaisina arkisina umpikujina ihmisyydessä. On vähitellen alkanut tuntua siltä, että komunikaatio on oikeastaan se kaikista tärkein asia, joka ihmisyyden matkalla tulee oppia.
Toinen oivallus liittyy siihen, miten rajoittuneesti olen nähnyt erilaiset kommunikoinnin muodot aiemmin. Olen tällaisena verbaalisena ja visuaalisena ihmisenä hahmottanut kommunikoinnin olevan erityisesti sanoja ja ajatuksia sekä sanoista, väreistä ja sävelistä muokattua taidetta runojen, tarinoiden, laulujen sanoitusten, sävelkulkujen ja erilaisten muotojen ilmentäessä minulle osia kommunikaatiosta. Olen tunnistanut myös ihmisuhteissa vallitsevat kaavat osaksi kommunikointia kuten hiljaisuuden, ilmeet ja eleet - lukemattomat sanattomat viestit. Kuitenkin koen, että henkinen matkani tähän pisteeseen on opettanut minulle lukuisia uusia kommunikoinnin muotoja ja ilmentymiä, jotka ajoittain tuntuvat tällaiselle introvertille yksilölle jopa luontevammalta kuin verbaalinen kommunikointi, joka minulle on kai usein se ensisijainen valinta. Olen herkkyyden lisääntymisen kautta huomannut aistivani kaikkeutta monin eri aistein ja kykeneväni kommunikoimaan myös täysin ilman sanoja. Avoimen ja toimivan yhteyden vallitessa tuntuu sanaton ja näkymätön kommunikointi hyvinkin helpolta ja luontevalta. Intuitio ja kyky viestiä ilman konkreettisia ainesosia on toisaalta vapauttavaa mutta ajoittain myös hiukan ahdistavaa. Aistin ja koen maailmaa monella eri tasolla enkä aina osaa rajata kokemusvirran määrää sellaiseksi, ettei viestitulva kasva kohtuuttomaksi. Kommunikoinnin monet muodot ovat laajentaneet samalla myös tietoisuuttani olevasta ja ymmärrystäni ykseydestä. Ymmärrykseni siitä, miten jokainen tunne ja ajatus virratessaan vaikuttavat niin minuun kuin muuhunkin olevaan on lisääntynyt matkan varrella.
Talven aikana, kun omat sisäiset ajatukseni ja etenkin luovuuden virta on ollut jumissa ja tyynenä kuin jäätynyt järven pinta, olen huomannut etsiväni itsestäni muita kommunikoinnin kanavia. On tuntunut vapauttavalta huomata, miten aivan pienen pieni liike tai vaikka vain hengitys voi toimia kommunikoinnin välineenä. Miten itseään voi ilmentää kosketuksen, katseen tai vain lempeän hiljaisuuden kautta. Miten paljon viestimme toisillemme pelkän läsnäolon, tunnetilan tai täysin näkymättömien kanavien kautta. Olemalla ja hengittämällä. Tuntemalla yhteisen olevan tai jonkin yhteisen näkymän. Jakamalla yhteisen tunteen täysin ilman sanoja. Yhteisen liikkeen ja yhteisen jaetun läsnäolon kautta.
Koen, että juuri nämä nonverbaaliset ja lähes kokonaan epäfyysiset kommunikoinnin keinot ovat saaneet minun sisäisessä maisemassani jäät sulamaan ja luonnon kiertokulun kautta sisäisen kevään vähitellen heräilemään uuteen elämään. Se, että olen huomannut, miten monin eri tavoin on mahdollista itseään ilmentää vaikka sanat olisivat kadoksissa tai luovuus ja voimat eivät riittäisi kuvan piirtämiseen. Koen, että olen silti tullut ymmärretyksi ja olen silti kyennyt löytämään monella muulla tavoin syntynyttä "keskustelua" eri tilanteissa. Olen kiitollinen siitä, että myös ajatusten ja sanojen jumittaessa olen saanut kokea kahdensuuntaista tunnetta, liikettä ja vahvaa yhteyttä. Joskus täysin ilman sanoja ja välillä monen eri kommunikaation muodon ihmeellisenä yhdistelmänä. Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti.
Olen myös alkanut ajatella, että kommunikaation oppiminen ja todellinen ymmärtäminen on jotakin, jota jokaisen ihmisen tulisi elämänsä varrella harjoitella. Että lopulta kaikki elämän ihmissuhteet ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten. Jotta oppisin kanavoimaan itseäni ja kaikkeutta siten, että tulen ymmärretyksi ja jotta löytäisin kommunikaation monimuotoisuuden kautta ne välineet, jolla voin ymmärtää ketä tahansa toista kohtaamaani ihmistä. Riippumatta siitä, millaiset kommunikoinnin välineet tällä kohtaamallani henkilöllä on käytössään.
Myötätunto ja ymmärrys ovat tavoitettavissa myös silloin, kun yksilöllä ei ole kykyä puhua, kirjoittaa, liikkua tai muutoin perinteisin tavoin ilmentää itseään. Luulen, että tämä voi kuulostaa täysin itsestään selvältä sellaisille, jotka ovat elämänsä varrella kommunikoineet paljon esimerkiksi erityislasten tai erilaisten kehityshäiriöiden omaavien yksilöiden kanssa. Monet eri kommunikoinnin muodot ovat selvyys, kun perinteiset keinot eivät ole käytettävissä. Olen kuitenkin havainnut, että monessa parisuhteessa, ystävyyssuhteessa ja perhesuhteissa ylipäätään kommunikoinnin vaikeudet ovat se tekijä, joka joko vahvistaa tai heikentää vallitsevaa yhteyttä. Mikäli kommunikaatioyhteys on olemassa ja säilyy esimerkiksi teini-ikäisen ja vanhemman välillä, kaikki vastaantulevat solmut ovat avattavissa. Samoin on kai lähtökohtaisesti kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Ei ole sellaista solmua, joka ei aukeaisi, jos on olemassa tahto avata tuo solmu ja edes jommalla kummalla osapuolella kyky kommunikoida riittävän monimuotoisesti. Toisaalta vastavuoroinen ja kahdensuuntainen kommunikaatio vaatii aina sen, että jompikumpi osapuoli kommunikoi ensin - millä tahansa kommunikaation tavalla. Ottaa sen ensimmäisen askelen. Vaikka hiljaisuuskin voi olla hyvällä tavalla osa kommunikointia, niin solmuja ei saa auki tai muutosta ei voi saada alulle ilman sitä, että kommunikoi myös muilla tavoin. Laajentaa ja kokeilee eri kanavia, jos aiemmin käytetty taajuus ei ole toista tavoittanut.
Näiden oivallusten kautta on ollut hienoa havaita ympärillään valtava määrä erilaisia kommunikoinnin muotoja. Hienovaraisia eleitä, jotka toimivat taianomaisesti kommunikoinnin keinoina, kun osapuolet ovat samalla taajuudella. Kaunista kahden yksilön välistä liikettä, energiaa ja värähtelyä, joka vahvistaa entisestään vallitsevaa yhteyttä. Sanojen tai ajatusten pulppuavaa virtaa, joka kuohuu kuin keväinen puro innostuessaan. Musiikin ja kuvien kautta koettua jaettua yhteyttä. Äänetöntä läsänäoloa, joka on täynnä kommunikaatiota monin eri taajuuksin. Yhteistä ajatusta, joka ei tarvitse lainkaan sanoja tuekseen silloin, kun yhteys on vahva ja kommunikaation monet muodot ilmentyvät kahden yksilön välillä. Tai silloin, kun keskinäinen luottamus on vahva ja yhteinen ymmärrys luo lisää hedelmällistä maaperää, josta uudet kommunikoinnin muodot alkavat itää. Kaunein kommunkaatio on kuin keväinen vihertävä nurmi, josta joka hetki versoaa uusia kukkia ja uusia yllättäviä alkuja. Uutta elämää ja eteenpäin virtaavaa voimaa.
|
Avainsanat:
kommunikaatio,
ykseys,
ihmisyys,
ihmisuhteet,
oivallus
|
Sunnuntai 19.8.2018 klo 11.11
Kiitollisuuden kautta syntyvä luomisen voima ja sen rajattomat mahdollisuudet ovat "kummitelleet" ajatuksissa koko viikon. On ollut välillä jopa vaikeaa keskittyä muuhun arjen elämään ja tekemiseen, koska kiitollisuuden noste ja alkukantainen luomisvoima ovat vieneet mukanaan. Itsensä maadoittaminen tietoisesti on ollut välttämätöntä ja juuret ovat pitäneet jalat maassa sopivasti.
Jotenkin kaikki kiitollisuuden energia on tiivistynyt kuin vahingossa yhteen aiempaan oivallukseeni: tulevaisuuden muistelemiseen nykyhetkestä käsin. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä ja kokea juuri kiitollisuuden energiasta käsin kaikki ne rajattomat mahdollisuudet, joita tulevaisuudessa näen ja jotka voisivat olla tulevaisuudessa totta. Olen useasti pysähtynyt tietoisesti tarkastelemaan millaista tulevaisuudenkuvaa itselleni ja elämälleni maalaan. Tyydynkö puolihuolimattomasti siihen ensimmäiseen mielikuvaan tai nyt hetkestä käsin katsottuna helpoimmalta tuntuvaan lopputulokseen - vai uskallanko oikeasti tarkastella, miltä kiitollisuuden tunteen valaisemana näyttäisi se kaikista upein tai ihmeellisin tulevaisuus?
Tulevaisuukuvien ja tulevien näkymien ideointia hyödynnetään nykypäivän työelämässä jo lähes poikkeuksetta. Trendien kokoamisen tai ideapajojen avulla pyritään ennakoimaan ja etsimään tulevaisuuden näkymät mukaan toiminnan suunnitteluun. Halutaan ja uskalletaan hyödyntää luomisen voimaa markkinavoimien ohjailuun, ihmisten johtamiseen ja muutosten ennakointiin. Pyritään organisaatioina olemaan muutoksessa mukana jo ennen kuin muutosvoima on muuttunut todellisuudeksi. Mutta muistammeko me aidosti ja tarpeeksi hyödyntää samaa luovuuden nostetta ja tulevaisuuden muutosvirtaa omassa elämässämme tai oman hyvinvointimme ja tasapainomme lisäämisen näkökulmasta? Onko luovuuden voima valjastettu vain markkinatalouden moottoriksi ja unohdettu vetovoiman lain merkitys yksilötasolla?
Luulen, että yksilötasolla innovointi, mahdollisuuksien tarkastelu ja tulevaisuusnäkymien rohkeus puuttuu tai on ainakin haastavampaa säilyttää ilman, että inhimilliset tunteet muodostavat esteitä luomisen vapaudelle. Miten helposti nouseekaan syyllisyyden tai sisäisen ahneuden tunne pintaan, jos uskaltaa nähdä itselleen ja omalle elämälleen parhaalta kuulostavan lopputuloksen. Miten usein usko ja luottamus horjuvat oman arjen ihmeitä sanoittaessa tai kuvittaessa? Miten monenlaisia ihmisyyden kokemusten varjoja osuukaan tielle, kun alkaa luoda sitä itselle ihaninta kuvaa! On paljon vaikeampaa tavoittaa terveellä tavalla itsekkyyttä tai luomisvoiman hyödyntämisen rohkeutta oman elämän tueksi kuin esimerkiksi työelämän yhteisten tavoitteiden tai yrityksen taloudellisen kasvun tueksi.
Koen, että inhimilliset syyllisyyden tai itsensä aliarvostamisen tunteet ovat kytköksissä inhimilliseen perustarpeeseen säilyttää turvallisuuden tunne elämässä ja toisaalta niiden kautta kasvaa myös sopivalla tavalla nöyryys, jota takuulla tarvitaan näiden kaikkeuden rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Harva meistä kykenee hyödyntämään luomisvoimaa ja sen nostetta ilman egoa. Ihmisyydessä eläen se tuskin on edes mahdollista muutoin kuin täydellisesti näkökulmaa vaihtamalla. Tiedostamalla ihmisyyden rajallisuus ja harha koko olemassaolosta. Luomalla hyvää siltä pohjalta, että hyväksyy olevansa osa tätä samaa luomisvoimaa ja kaikkeuden ehtymätöntä virtaa. Oivallus siitä, etten oikeasti luo mitään lisää tai vie keneltäkään toiselta mitään pois on mullistava! Voin vain yksinkertaisesti hyväksyä sen, että olen yhtä tuon kaiken kanssa ja minulla on lupa nähdä nykyhetki ja myös tulevaisuus toisin. Sanon itselleni: "ihmisyyden harhassa ainoastaan näen tämän saman tilanteen ja kaiken olevan uusin silmin ja kiitän kaikkeutta tästä upeasta mahdollisuudesta."
Jälleen palaan toisen aiemman oivallukseni äärelle: Miten luottamuksen kautta voin tässä hetkessä päästää irti aiemmasta näkökulmastani ja täydellinen irtipäästäminen vapauttaa minut kohti anteeksiantoa sekä uuden näkökulman hyväksymistä. Aito hyväksyminen ja anteeksianto herättää puolestaan vääjäämättä kiitollisuuden tunteen pintaan, joka puolestaan lisää luottamusta. Näin olen jälleen kiinni vapautumisen ja kiitollisuuden nosteessa sekä upeassa luomisvoiman eteenpäin vievässä virrassa.
|
Avainsanat:
noste,
kiitollisuus,
luomisvoima,
tulevaisuudenkuva,
luovuuden voima,
näkökulma,
oivallus,
muutosvoima,
ennakointi
|
Sunnuntai 12.8.2018 klo 13.04
Kiitollisuus -teema on jatkunut vallitsevana tilana läpi kuluneen viikon. Viime yönä oli ns. tähdenlentojen yö ja mietin jo alkuillasta ollessani kävelyllä, miten lapsuudessa minulle opetettiin, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja että tähdenlennon siivittämänä tuo toive tulee varmasti toteutumaan. Muistan elävästi joitakin kertoja elämässäni, kun olen tähdenlennon nähdessäni jotakin toivonut todella hartaasti ja tavoittanut itsessäni lapsenomaisen syvän luottamuksen siihen, että juuri tuo toive tulee takuulla toteutumaan. Ja niin on sitten toteutunutkin tuon täydellisen luottamuksen tilan kautta.
Lapsuudessa ja nuoruudessa tähtitaivaalle luovutetut toiveet olivat toki aika erilaisia kuin näin keski-ikäisen yksinhuoltajan arjesta kumpuavat toiveet. Saatoin lapsena toivoa tulevani nähdyksi tai löytäväni uuden ystävän koululuokasta tai saatoin salaa toivoa suudelmaa teini-iän ihastukselta, joka tuskin edes tiesi tunteistani saati olisi tuntenut samoin juuri sillä hetkellä. Sellainenkin muisto nousi pintaan, että muistan kerran lapsena toivoneeni sydämeni pohjasta, ettei Suomeen tulisi enää koskaan sotaa ja että maailmassa säilyisi rauha. Pienen lapsen korvin kuultuna TV-uutiset maailman tilanteesta aivan 80-luvun alkuvuosina tuntuivat kovin pelottavilta ja nostivat viattomien toiveiden rinnalle vakavampiakin aiheita. Nykymaailman epävakaassa ilmapiirissä pystyn edelleen samaistumaan tuon pienen itseni hartaaseen toiveeseen maailman rauhasta.
Tähdenlentojen yö sai tällä kertaa ajatukset kohti kiitollisuutta ja sitä, miten jokainen tähdenlento on toiveiden sijaan kaunis mahdollisuus kiitollisuudelle. Kuten rukouksetkin toimivat aina paremmin kiitollisuuden kautta, samoin tähdenlennot voisi valjastaa loputtomien toiveiden sijaan kiitollisuuden lähteiksi. Tähdenlennon nähdessään voi samalla viattoman lapsen uskolla ja luottamuksella kiittää kaikeutta kaikesta sellaisesta, jolla sinua tai läheisiäsi on elämässä siunattu tai voi kiittää kaikesta sellaisesta, jota elämäänsä toivoo virtaavan lisää. Puutteiden ja toiveiden sijaan voisi kiittää kaikesta jota jo on sekä kaikesta, jota tulee vielä olemaan. Tähdenlennon matkaan voisi lähettää vaikka sen täydellisen mielikuvan siitä hetkestä, kun tuo oma toive on jo toteutunut ja kiittää sitten tästä pian toteutuneesta lopputuloksesta. Toimii!
Tähdenlentojen ja toiveiden lisäksi sisäisen lapsen tavoittaminen itsessä on tärkeää muutoinkin. Lapsenkaltainen usko ja syvä luottamus parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on voimaannuttava luomisen alusta myös monissa muissa yhteyksissä. Lapsen sisäsyntyinen usko hyvään ja vankkumaton luottamus maailmankaikkeuden ihmeisiin on jotakin ainutlaatuista ja harmillisen paljon tästä viattomasta luottamuksesta katoaa matkan varrella erilaisten elämänkokemusten myötä.
Vastoinkäymiset, pettymysten tunteet ja ihmisyyden pelot peittävät alleen tuon viattoman luottamuksen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki tätä sisäsyntyistä täydellistä luottamusta murentavat ihmisyyden "peitot" ja elämänkokemusten varjot kätkevät alleen sen alkuperäisen ja meissä kaikissa kuitenkin yhä olevan luottamuksen ja viattomuuden, jonka kautta myös pieni lapsi uskoo, että hänestä pidetään huolta, että tähdenlennon matkaan lähetetty toive todella tulee toteutumaan ja että prinsessasatujen onnelliset loput ovat oikeassakin elämässä yhä mahdollisia.
Tämän luottamuksen tavoittaminen sekä sisäisen lapsen ilon ja innostuksen tietoinen vaaliminen arjen elämässä ovat yksi tähdenlentojen mukanaan tuoma oivallus ja muistutus, josta olen syvästi kiitollinen. Tähdenlennon matkassa kulkevat niin sadut, haaveet kuin ihmisyyden kautta koettu moninainen kauneuskin. Tähdenlento muistuttaa meitä siitä, että luottamus onnistumiseen, haaveiden toteutumiseen ja maailmankaikkeuden tasapainoon lähtevät aina itsestä sisältä käsin. Oman sisäisen lapsen vaalimisesta sekä ihmisyyden kokemusten "peiton" alle kurkistamisesta. Siitä, että uskaltaa nähdä mielen luomien pelkojen taakse ja toivoa rohkeasti sitä kaikista parasta mahdollista lopputulosta!
|
Avainsanat:
kiitollisuus,
luottamus,
toiveet,
oivallus
|
Perjantai 18.5.2018 klo 10.25
Arjessa tuntuu usein, että pienet oivallukset ovat niitä tärkeimpiä ja pienistä oivalluksista syntyy ajan saatossa pysyvä jatkuvan oppimisen tila. Ihan kuten työelämän ammatillisessa oppimisessa tai vaikka organisaatioiden johtamisessa myös oman elämän "johtamisessa" on kyse siitä, että säännöllinen havainnointi, katsontakannan laajentaminen ja objektiivisuus ohjaavat oppimaan uutta ja luomaan aiempaa parempaa toimintaa. Omassa elämässäni olen monesti todennut, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä, koska matkan varrella on mahdollisuus oppia ja oivaltaa. Päämääriä voi ja pitääkin toki olla, jotta matkalla on jokin suunta - mutta päämäärät ehtivät ihmiselämän aikana monesti muuttua ja suunta tai kulloinkin valittu polku ei koskaan ole yhtä merkityksellistä kuin se, että uskaltaa ylipäätään tehdä matkaa ja matkan varrella jotakin oivaltaa.
Päivän oma oivallus on se, että pienet asiat ovat paljon tärkeämpiä kuin mitä ensisilmäyksellä uskoisi. Pienistä asioista kaikki oppiminen lähtee. Otetaan vaikka esimerkiksi se, että välillä nyt vaan on huonoja päiviä. Joskus teini-ikäinen stressaa jostakin, jota ei halua muille jakaa tai saatan esim. itse velloa murehtimassa asioita, joille en oikesti mahda mitään ja jotka eivät edes ole minun murheitani. Joskus on hermot kireällä ihan ilman mitään selkeää syytä. Ottaa vain yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti pattiin syystä tai toisesta. Olen huomannut, että näissä elämän pienissä harmaissa hetkissä auttaa melko usein tosi pienet arjen "lääkkeet". Ystävällinen sana tai teko saattaa jo kääntää mielialan paremmaksi. Tai jokin yllättävä isompi harmi saa aiemman pienen harmin mystisesti katoamaan ja menettämään merkityksensä. Jokin asia katkaisee harmituksen vallitsevan tilan tai negatiivisen ajatuksen kehän ja siitä ikään kuin yhtäkkiä vain pullahtaa ulos eikä harmi enää tunnukkaan samanlaiselta. Mielessä isoksi kasvanut harmistuksen aihe kutistuu yhtäkkiä olemattomaksi.
Tätä oivallusta pohtiessani muistin kuinka joskus kauan aikaa sitten katsoin yhtä hömppäohjelmaa tv:stä ja ohjelman sivulauseessa vastaan tuli eräs näppärä muistisääntö, joka auttaa usein näissä elämän pienissä ärripurreissa. Eräänlainen taikatyökalu, joka saa melkein aina ainakin itselläni harmistuksen katoamaan. Muistisääntö on alunperin ollut engalnniksi ja se ei ihan suoraan toimi suomeksi käännettynä mutta mukaellen muistisääntö suomeksi voisi olla esimerkiksi "NäKYVä". Tiivistäen kyse on siitä, että teen harmitusta nostavan tunteen syyn näkyväksi eli joka kerran, kun hermot menevät tai meinaavat mennä pitää tarkistaa neljä "pientä" elämän perusongelmaa kuntoon ensin.
Käytännössä: silloin kun hermot meinaavat mennä - pysähdy ja kysy itseltäsi seuraavat neljä asiaa:
1. Nä (Nälkä) - Oletko nälkäinen?
2. K (Kiukku tai viha) - Miksi ja/tai kenelle olet vihainen?
3. Y (Yksinäisyys) - Oletko yksinäinen?
4. Vä (Väsymys) - Oletko väsynyt?
Mikäli vastaat mihin tahansa näistä neljästä kysymyksistä myöntävästi, pyri priorisoimaan tuon asian "korjaaminen" tärkeimmäksi tavoitteekseksi ja ratkaisemaan kyseinen ongelma ensin ja palaa vasta sitten uudelleen pohtimaan hermojen menettämisen partaalle ajanutta aihetta. Usein harmistukseen ei enää olekaan tarvetta vaan olo on jo helpottunut. Mieliala pienissä arjen harmeissa korjaantuu usein yksinkertaisesti huolehtimalla ihmisyyden alkukantaisista tarpeista elämää ylläpitävillä yksinkertaisilla lääkkeillä: ravinnon, anteeksiannon, läheisyyden ja levon avulla. Olen alkanut ymmärtää, että ihmisyydessä nämä perustarpeet ovat oikeasti ihan hemmetin isoja asioita kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tasapainon säilyttämisen näkökulmista. Tasapainon tilaa ja sisäistä hyvinvointia voisi kuvata vaikka alla olevan kuvan avulla. Kun aineelliset, aineettomat ja tunneperäiset tarpeet ovat tyydytettynä "sisäinen tähtemme" jaksaa loistaa ja säteillä valoa ympärilleen.
Mitä enemmän asiaa olen miettinyt ja kokeillut, sitä vakuuttuneempi olen, että aivan käsitämättömän moni asia korjaantuu näillä neljällä lääkkeellä. Väitän, että jos tuohon toiseen vastauskohtaan "Miksi ja/tai kenelle olet vihainen" jatkaisi ajatusta vielä siten, että kysyisi jatkokysymykseksi "mitä tai ketä minun pitäisi ymmärtää?" niin tämän kaavan avulla selvitettäisiin jopa yhteiskunnallisia ongelmatilanteita.
Ainakin meidän arjessamme valtaosa eskaloituvista tilanteista juontaa juurensa nälkään (fyysiseen puutteeseen), vihan tai yksinäisyyden tunteisiin ihmisyydessä sekä väsymykseen (henkisen tai fyysisen levon puutteeseen) arjessa. Nämä ongelmat jos korjattaisiin maailmasta ensin, jäisi jäljelle paljon vähemmän konflikteja.
Yksilötasolla olen muutenkin miettinyt paljon sitä, miten erilaisten ihmisyyden eri osa-alueiden puute vaikuttaa meihin ihmisenä sekä miten tämä näkyy käyttäytymisessä tai ajatuksissamme. Moni ihminen on vähintäänkin joskus elämässään kokenut puutetta rahasta, turvallisuudesta, fyysisestä terveydestä tai muista elämän perustarpeista. Valtavan moni ihminen kokee päivittäin puutetta läheisyydestä, toisen ihmisen kanssa keskustelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai ylipäätään puutetta ymmärretyksi tulemisesta. - Ja miten valtavan moni työikäinen ja perheellinen ihminen kokeekaan puutetta levosta?! Kuulostaa absurdilta mutta väitän, että aika moni ihmisyyden ongelma korjaantuisi ihan sillä, että ihmiset oppisivat ja kykenisivät lepäämään riittävästi päivittäin. Että tekisimme vähemmän ja pysähtyisimme enemmän. Hyväksyisimme, että vähempikin riittää eikä ole pakko jaksaa, jos ei jaksa.
Tätä näkökulmaa olen itse kantapään kautta opiskellut jo monessa eri elämän vaiheessa. Olen oivaltanut, että usein juuri nämä niin kutsutut "pienet ja itsestään selvät" asiat ihmisyydessä ratkaisevat todella paljon koko elämän hyvinvoinnin mittakaavassa. Kykenen tekemään parempia ja itselleni oikeampia päätöksiä, kun nämä neljä perusasiaa ovat kunnossa. Osaan olla itselleni ja muille armollisempi, kun nämä neljä perusasiaa on ensin hoidettu kuntoon. Muistan olla huomaavaisempi ja ystävällisempi muille ihmisille ja pystyn pitämään asiat oikeassa mittakaavassa, kun nämä perusasiat on ensin huomioitu. Tiedän, että maailmassa on valtava määrä ihmisiä, joilla on puutetta ihan elämän perusasioista kuten ruuasta tai vedestä ja toivon hartaasti, että jonakin päivänä myös globaalisti löytyisi resurssien jakamiseen tasapaino sen suhteen, että ensin hoidettaisiin kuntoon elämän perustarpeet kaikille ja vasta sitten alettaisiin käydä sotaa informaation, vallan tai taloudellisen kasvun nimissä.
Oivallus on siis kuitenkin siinä, että joskus isojakin asioita voi korjata yllättävän pienillä korjausliikkeillä. Ison veneen uppoamisen voi estää pitämällä pohjassa tulpan paikoillaan. Pieni ystävällinen sana tai toisen huomioiminen arjessa voi joskus olla koko elämän suunnan muuttava asia tuolle toiselle. Pieni asia sinulle voi olla valtavan merkityksellinen jollekulle toiselle. Arvostetaan siis myös pieniä puroja, elämän perusasioiden tasapainoa ja toisiamme. Joskus myös pienet oivallukset johtavat suurten asioiden äärelle kuten tänään. Uskon pienten asioiden kantavaan voimaan ihmisyydessä ja monta pientä asiaa yhdessä muodostavat paljon isomman kantavan voiman kuin osaamme kuvitella.
|
Avainsanat:
oivallus,
työkalu,
tasapaino,
oppiminen
|
Sunnuntai 17.12.2017 klo 15.39
Välillä tuntuu, että nämä blogitekstit kypsyvät mielen hiljaisissa sopukoissa kuin vuosikertaviini tai hartaudella kypsyvä juusto, joka muodostaa uuden kuplan hitaasti mutta varmasti. Kirjoitusprosessin alussa on vain kasa aineksia, jotka vaihtelevat joka kerta ja lopputulemaa on kovin vaikea hahmottaa ennen varsinaista kypsyttelytyötä. Ajatus kypsyy hitaasti, se imee itseensä erilaisia vivahteita vaivihkaa ja pyytämättä ja lopulta aika paljon alkuperäisistä aineksista muuttuu matkan varrella. Vähän kuin itse elämäkin. Alussa olemme kaikki alastomia, perustarpeilla varustettuja ja ilmennämme viattomuutta puhtaimmillaan. Matkan varrella tarttuu mukaan monenlaista ja jokainen kokemus kypsyttää niin fyysistä, henkistä kuin syvimmällä tasolla sielullista kasvuamme. Mitä vanhemmaksi vartumme sen vähemmän koemme olevamme viattomia mutta sen sijaan olemme mahtavia erilaisilla maun vivahteilla kypsyneitä ainutlaatuisia yksilöitä. Todellisia vuosikerta-aarteita!
Tämänkertainen ajatus taisi alunperin lähteä siitä, miten olen alkanut ymmärtää sanan ruuhkavuodet jotenkin uudella tavalla. Ei niin, että tietyssä elämän vaiheessa olisimme jotenkin täysin ruuhkautuneita, ylibuukattuja ja arjen kiireen uuvuttamia valtateitä - vaan jotenkin siten, että keski-ikä tuo arjen täyteyden lisäksi kyvyn hallita ruuhkaa monella eri tasolla. Työelämässä alkaa viimeistään keski-iässä pohtia asioiden tärkeysjärjestystä ellei ole sitä jo aiemmin tehnyt riittävän perusteellisesti. Syntyy uudenlainen arvomaailma ja juuri sellaiset prioriteetit, jotka vain kokemuksen ja sopivan paineen kautta voivat meissä tiivistyä. Syntyy ehkä vähän uudenlainen minä, joka muistaa nuoruusvuosia paremmin huomioida myös oman itsen, sisäisen kasvun ja ikääntyvän kehon tarpeet. Syntyy armollisuus itseä kohtaan ja sen muassa myös uutta lempeyttä muita kohtaan. Alkaa pehmentyä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin eikä enää tarvitse nuoruuden nimissä olla jotain muuta kuin on. Paineen alla tärkeysjärjestys selkeytyy ja päättäväisyys lisääntyy. Puhuu suunsa puhtaaksi rohkeammin mutta rakkaudellisemmin :)
Omassa arjessa on loppuvuosi ollut kovin ruuhkaista ja joskus havahduin miettimään tuota edellistä. Sitä, että haluanko omassa elämässäni, että olen kuin apteekin luukku, jossa jokainen jonottava yksilö tarpeineen on saman arvoinen ja suoritan asia kerrallaan tuota loputonta jonoa eteenpäin. Palvelen itseäni ja maailmankaikkeutta kuin kassaneiti ystävällisesti hymyillen mutta samalla sisäisesti ahdistuen siitä, ettei ruuhkavuosien jono oikeastaan lyhene vaan aina tulee uusia haasteita, uusia mahdollisuuksia, uusia velvoitteita ja uusia oppimiskokemuksia. Haluanko, että kaikki arjen asiat ovat vuoronumero -periaatteella samassa jonossa kasvavan syyllisyydentunteeni palveltavana? En tietenkään! Olen omaa arvomaailmaani peilannut ja priorisoinut tietoisesti kohta kaksikymmentä vuotta. Aina nuoruuden opiskeluvuosista alkaen tavalla tai toisella.. Silti arvoja pohtiessa nousee aina uudenlaisia mietteitä. Kustakin elämäntilanteesta riippuen aina erilaista hämmennystä ja uusia arvokysymyksiä. Ovatko ystävyyssuhteet ja parisuhde saman arvoisia silloin, kun aika on kortilla? Ovatko opiskelu tai työ saman arvoisia kuin omaan hyvinvointiin vaikuttava sosiaalinen elämä tai harrastukset? Onko lapseni aina ja kaikessa tärkeämpi kuin oma hyvinvointini vai nimenomaan toisin päin? Mihin oikeastaan minä ja omat henkiset, fyysiset tai sieluni tarpeet sijoittuvat ranking -listalla, jos asioita oikein alkaa laittamaan tärkeysjärjestykseen?
Omat arvot ja niiden tiedostaminen ovat oikeastaan juuri ruuhkavuosien pelastusrenkaita. Mitä selkeämpi elämän ja ihmisyyden eri osa-alueiden tärkeysjärjestys itselle on, sitä vähemmän tarvitsee tuskailla tai suorittaa sellaisissa hetkissä, kun on kerralla liikaa kaikkea. Arvot ja sen tukena armollisuus itseä kohtaan ovat kuin helmiä, jotka loistavat kirkkaina kaiken paljouden keskellä. Tuikkivat joulutähden lailla ohjaten oikeaan suuntaan ja valaisten polkua eteenpäin. Tarjoten poistumisväylän ruuhkaisesta kohdasta. Ja antaen sisäistä varmuutta poiketa suunnasta aiemmin suunnitellulla reitillä. Uskoa siihen, että ruuhkavuosien jumittava flow voi oikeastaan olla sitä kaikista suurinta rakkautta ja mahdollisuus valita uusi polku tai vaihtoehtoinen reititys jotain vähemmän ruuhkaista ja ehkä kauniimpaa väylää pitkin. Toisaalta ruuhkainen elämänkohta on myös aina mahdollisuus pysähtyä ja huomata, ettei ole pakko edetä mihinkään. Voi vain hengittää syvään ja huomata, että juuri tässä ja nyt on hyvä. Niin kutsutut ruuhkavuodet ovat oikeastaan ne parhaat "valaistumisvuodet". Loputtomia mahdollisuuksia nähdä toisin, havainnoida omaa sisintään ja uudelleen muokata omaa arvomaailmaansa. Huomata vaikka, että nukkuminen on sittenkin aika tärkeää :) Halaaminen vielä tärkeämpää..
Alkuperäinen ajatus on saanut lisää mausteita sisäisessä kypsymisprosessissa ja olen erään koulutuksen myötä oivaltanut tämän ruuhkapuuskan lisäksi sen, että paras ja parhaiten omaa elämäntehtävää palveleva lopputuote syntyy siitä, että ymmärtää ja sallii elämän ruuhkaisuuden ja runsauden olevan tarkoituksenmukaista havaintojen, kokemusten ja oppimiskokemusten keruun vaihetta. Että se kuuluu asiaan ja on vain hyvä, että työkaluja ja kokemuksia kertyy paljon ihmisyyden polulla. Se on juuri tarkoituskin! Kaikista havainnoista, kokeiluista ja kokemuksista syntyy lopulta jotakin uutta. Yksilötasolla jokaisen elämäntehtävänä on suodattaa ja tiivistää kaikesta koetusta jotain uutta ja ainutkertaista. Tulkintaa, uusia oivalluksia, ihmeitä ja ihmisyyden eri muotoja. Meidän jokaisen tehtävänämme on sanoittaa, kuvittaa ja säveltää juuri se sinun kauttasi yksilöllisesti suodattuva ihmeellinen ja ainutlaatuinen teos. Sinä itse. Teot, sanat, ajatukset ja olemus. Valo ja läsnäolo, joka syntyy juuri niistä kokemuksista kuin sinulle on suotu. Elämän palvelutarjoama, joka on sinun itsesi luoma ja sinun valitsemiesi kokemustesi sävyillä maustettu. Todellinen taideteos kaikilla mausteilla!
Pohjimmiltaan ihmisyys on kuin aaltoilevaa virtaa näiden erilaisten vaihden välillä. Kokemusten keräämisen ja havainnoinnin sekä toisaalta pysähtymisen, testaamisen ja suodattamisen välillä. Jokaisesta aallosta syntyy lopulta hitaasti kypsytelty helmi, joka on juuri sinun sisäisen paineesi alla hioutunut ja täydellinen. Näiden kaikilla mausteilla ryyditettyjen ruuhkavuosien helmien myötä toivotan jokaiselle rakkaudellista ja juuri sinun sielusi valaisemaa joulun aikaa! Olkoon tuleva vuosi ihmeitä täynnä!
|
Avainsanat:
arvot,
armollisuus,
ruuhkavuodet,
arjen kiire,
oivallus
|
Sunnuntai 19.2.2017 klo 12.03
Ammennan teksteihini aiheita usein asioista, joita koen tai kuulen ja joita pysähdyn pohtimaan. Ellinooran Leijonakuningas -kappaleen synnyttämä ajatus tuntui erityisesti pysäyttävältä juuri tässä hetkessä. "Tänään ihmisen puolikas, on huomenna leijonakuningas.."
Oma oivallukseni menee oikeastaan päinvastoin kuin tuossa laulussa: Tänään leijonakuningas, on edelleen sisimmässään ihmisen puolikas. Hämmentynyt ihmislapsi, joka etsii itseään, etsii turvaa ja etsii hyväksyntää vaikka olisi näennäisesti titteliltään Yhdysvaltain presidentti tai suuryrityksen johtaja tai kokenut asiantuntija omalla alallaan. Syvällä sisimmässä me jokainen olemme vähän "puolikkaita" - kannamme mukanamme erilaisten elämänkokemusten värittämää epävarmuuden tunnetta tai tarvetta siitä, että joku itseä viisaampi tai kokeneempi pitäisi huolta, neuvoisi ja tukisi. Harva ihan oikeasti haluaa kulkea elämän polkuaan yksin, tehdä isoja päätöksiä elämässään yksin tai edes valita suuntaa eteenpäin risteyksessä yksin. Epävarmuuden hetkinä ainakin minä huomaan olevani ihmisenä puolikas, vailla turvaa ja rohkaisua. Puun taimi, joka koettaa selviytyä hengissä päivästä toiseen.
Pysähdyin huomaamaan myös omasta keskeneräisyydestäni sen, että olen vuosien saatossa suhtautunut hiukan ylimielisesti työelämässä sellaisiin ihmisiin, joiden olen kokenut olevan epäpäteviä tehtäviinsä. Ihmisiin, jotka ovat eksyneet liian suuriin saappaisiin tai ajautuneet ikäänkuin vääriin tehtävin omaan osaamistasoonsa nähden. Ihmisiin, jotka lähinnä selviytyvät erilaisten tiedon / ymmärryksen puutteesta johtuvien ongelmien yli päivästä toiseen oppimatta mitään tai muuttamatta suuntaa vain, koska on helpompaa selitellä virheitään kuin oppia. Huomaan kuitenkin nyt, että että ihmisenä kasvussa ja henkisen sisäisen tasapainon löytymisessä on paljon tällaista samaa "selviytymistä". Tilanteita, joista omasta sisäisestä epävarmuudestani johtuen kuljen yli pysähtymättä tai miettimättä miksi kyseinen tilanne on olemassa. Mitä minun tulisi oppia, jotta pääsisin eteenpäin? Mikä on tämän tilanteen tarkoitus tai mikä on minun elämäni merkitys tälle kokemukselle?
Teini-ikäinen tyttäreni on joskus omaan elämäänsä turhautuneena kysynyt minulta, että "mitä järkeä on ylipäätään elää, jos elämän tarkoituksena on vain ammatin hankkiminen, työssä käyminen ja se, että käyttää loppuelämänsä työntekoon vain rahoittaakseen tätä kehää, jota kutsumme elämäksi?" Elämmekö ihmisyyttä vain rahoittaaksemme asumista ja ravintoa, rahoittaaksemme välttämättömiä tarvikkeita arjessa sekä sitä, että pystymme kulkemaan töihin ja takaisin vain saadaksemme rahaa käydäksemme töissä? :) Aika hyvä kysymys ja tärkeä avain pohdintaan koko ihmiselämän tarkoituksesta. Onko tarkoituksena vain selviytyä vai aidosti oppia jotakin matkan varrella?
Jos teen saman "virheen" elämässä uudelleen, tarkoittaako se, etten ole oppinut mitään? Vai koenko samankaltaisen kokemuksen toistamiseen jotakin uutta oppineena mutta päädyn silti samaan ratkaisuun uudelleen? Itse en koe, että kokemus olisi tällöin ollut tarpeeton vaan päin vastoin - olen oppinut jotakin ja kenties jo ensimmäisellä kerralla päätynyt intuitiivisesti "oikeean suuntaan". Se, etten aina muista pysähtyä tarkkailemaan itseäni tai tekemiäni valintoja on epävarmuutta minussa - vajavaisuutta, joka kuuluu ihmisyyteen. On helpompaa sulkea silmänsä ja kiertää "sokeana" tuttua kehää kuin avata silmät ja pysähtyä. On usein helpompaa pettää sekä itseään että muita kuin olla rehellinen ja ottaa opikseen. Oppiminen ja aiemmista kaavoista irti päästäminen tekee usein kipeää. Silti jokainen kuljettu kierros antaa uudelleen mahdollisuuden oppia ja oivaltaa. Jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden sisäiselle kasvulle ja tähän mahdollisuuteen uskallan tarttua vähintäänkin niissä hetkissä, jolloin kipu tai pelko ei estä minua pysähtymästä.
Onko siis ihmisyys olemassa, jotta kasvaisimme ulkoisesti kokonaisiksi vaikka olemme sisäisesti puolikkaita? Vai onko sittenkin tärkeämpää oppia hyväksymään olevansa inhimillinen, vaillinainen ja keskeneräinen - Puolikas, joka on kaikessa vajavuudessaan silti täydellinen kussakin hetkessä. Juuri sellainen kuin on, esittämättä itseään suurempaa, muita viisaampaa tai ehjempää kuin todellisuudessa on. Tämän puoleen taidan itse kallistua. Olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja haluan löytää itsestäni rohkeutta olla vähän "puolikas" - sanoa ääneen tarvitsevani tukea ja turvaa. Etsiväni turvallisuutta ja ohjausta. Ainakin siltä tuntuu juuri nyt, tässä rehellisyyden ja epävarmuuden hetkessä. Tällaisena kuin olen.
|
Avainsanat:
Henkinen kasvu,
ihmisyys,
ihmisen puolikas,
oivallus
|
Lauantai 4.10.2014 klo 13.22
Tämän päivän keskustelujen pohjalta syntyi pitkästä aikaa tarve kirjoittaa. Varmuus oikeasta suunnasta ja hetkellinen upea oivallus. Oma elämän polku näyttäytyi uudessa valossa ja muistan taas, miksi tie on joskus ollut kivinen tai sumuverhoon kätkeytynyt. Jotta oppisin uskomaan sisäiseen ohjukseen. Olemaan epäröimättä ja luottamaan siihen, että tie vie aina eteenpäin.
Keskustelimme siitä, miten valaistuneet ja suureen henkiseen elämäntehtävään johdatetut yksilöt tulevat usein itämaisista kulttuureista, materiaalisesti köyhistä olosuhteista ja nousevat majakan lailla esiin tuoden lohtua ja tukea useille puutetta ja hätää kärsiville ihmisille. Miksi näin ei tapahdu yhtä usein täällä länsimaissa? Ja millainen olisi länsimaissa syntynyt ja kasvanut "valaistunut" henkilö? Onko kyse sattumasta vai erilaisesta väestön määrästä? Henkisiä opettajia ja ihmeparantajia on aina ollut ihmiskunnssa ja kaikissa kulttuureissa. Yksilöitä, joiden opetusten nimeen vannotaan ja jotka huokuvat ympärilleen lempeyttä ja sisäistä voimaa. Joita saatetaan pitää yhteisölle uhkana tai ihmeiden tekijänä ja pelastajana. Shamaaneja, pappeja, parantajia, opettajia - koko kansan äiti- tai isähahmoja, jotka ovat keräännet ympärilleen ihmismassoja ja uskollisia oppilaita. Osalla tällainen "heimon vanhimman" ja henkisen opettajan tehtävä kantaa läpi koko elämän, osalla taas arvostus ja uskottavuus rapisee ajan saatossa ja seuraajat kaikkoavat uuden tähdenlennon matkaan.
Uskon vahvasti, että täällä länsimaisessa kulttuurissa todellinen henkinen johtaja ja opettaja on henkilö, joka onnistuu omalla esimerkillään ja ajatuksillaan muuttamaan maailmaa. Valaistunut johtaja ja arjen innoittaja joko työelämässä, valtionhallinnossa, politiikassa tai arjen yhteisöissä. Ihminen, joka saa myös muut innostumaan ja uskomaan itseensä. Ajatusten johtaja ja onnellisuuden tartuttaja arjen elämässä. Oikeastaan aika harva ihminen nyky-yhteiskunnassa ehtii tai haluaa lähteä etsimään henkistä "valaistumista" tai sen suurempaa elämäntehtävää kuin oman itsen ja perheen hyvinvointia sekä perusturvallisuutta ja menestystä elämässä yleisesti. Henkilö, joka uskaltaa visioda ja pyrkiä johonkin paljon tätä suurempaan on poikkeus. Ihminen, joka on valmis tekemään sitkeästi töitä saavuttaakseen vielä enemmän ja luodakseen jotain aivan uutta, on arvossaan ja nousee muusta massasta esiin kuin se aiemmin mainittu "henkinen majakka" itämaisissa kulttuureissa.
Tällaisille vahvoille ja innostaville johtajille on kysyntää nykymaailman epävarmuudessa. Rauhallisuutta ja turvaa huokuville majakoille, jotka saavat sisäisellä valollaan myös muut tuntemaan olonsa paremmaksi kaiken myrskyn ja kansainvälisten ristiriitojen keskellä. Nykypäivän henkinen johtaja on ennen kaikkea ihmisten johtaja; oivaltava, nöyrä ja avoin. Toimii esimerkkinä muille ja kantaa rohkeasti vastuun tekemisistään ja päätöksistään. Ei haukkaa liian isoa palaa kerralla vaan onnistuu säteilemään ympärilleen uskoa tulevaan ja luomaan yhdessä muiden kanssa jotain uutta ja merkittävää. Iloitsemaan ja palkitsemaan pienistäkin askeleista kohti parempaa. Muuttamaan omien ajatustensa lisäksi muiden ajattelua ja suhtautumista ympäröivään maailmaan. Tartuttamaan oivaltamisen kipinän ja sirottelemaan pieniä onnellisuuden hippusia ympärilleen, minne ikinä kulkeekaan.
Tämä on minun illuusioni ja elämäntehtäväni. Uskon, että tällaisia "valaistuneita ihmisten johtajia" löytyy niin työelämästä, perhe-elämästä, yhteisöistä kuin ystävyyssuhteistakin. Uskon myös, että jokaisella ihmisellä on sisimmässään jo olemassa avaimet siihen, että voi itse ryhtyä tällaiseksi "valaistuneeksi" esikuvaksi muille. Ainakin voi ryhtyä sitkeästi harjoittelemaan sitä ja arjen pienillä valinnoillaan voi tukea oman hyvinvointinsa lisäksi myös ympärillään olevien sisäistä rauhaa ja hyvinvointia. Voi toimia henkisenä majakkana muille yhtälailla työelämässä johtajana, lähiesimiehenä, alaisena tai harjoittelijana. Tai sirotella toivoa ja onnellisuutta pieninä palasina perhe-elämässä äitinä, isänä, sisaruksena, mummina tai kummina. Ystäväpiirissä uskottuna tai harrastusporukassa yhtenä muista. Oma suhtautuminen ja esimerkin voima on valtava. Kiitollisuuden ja sisäisen rauhan voima. Läsnäolon ja lempeyden voima.
"Innosta ihmisiä, rohkaise heitä, auta heitä uskomaan itseensä ja anna heille mahdollisuuksia, joiden avulla he voivat nostaa itsensä kuiville nykytilanteestaan. Kun teet niin, voimaannutat heitä - eikä toisen hyväksi voi tehdä mitään suurempaa kuin antaa voimia siihen, mitä hänen pitää tehdä luodakseen omasta elämästään tyydyttävämpää." - Rhonda Byrne
|
Avainsanat:
onnellisuus,
henkinen hyvinvointi,
valaistunut johtaja,
oivallus
|
Keskiviikko 6.10.2010 klo 15.12
Eräs parhaita kielikuvia Tuulikki Saariston Taikasanat - kirjassa on mielestäni ollut sanonta, että "Elämä on kuin hengitystä: jatkuvaa liikettä sisään ja ulospäin".
Silloin kun ihminen hengittää sisäänpäin, hän kääntyy itseensä, sukeltaa ytimeensä ja omaan sisäiseen maailmaansa. Tässä sisään hengitysvaiheessa sielu on kääntyneenä alkulähteensä äärelle. Tämä on tila, jossa oivallukset ja sisäinen kasvu tapahtuu. Jokaista sisäänhengitystä seuraa luonnollisesti aina uloshengitysvaihe, jolloin taas koemme ulkoisen maailman ja sen todellisuuden, joka on olemassa vain siksi, jotta voisimme peilata itseämme ja tätä sisäistä tilaamme. Jokainen ulkoisessa todellisuudessa koettu asia ja tapahtuma on kuin vihje, joka auttaa meitä eteenpäin jälleen seuraavassa sisään hengitysvaiheessa.
Tämä "hengitys" on loppumatonta liikettä näiden kahden tilan välillä ja joka kerran pääsemme aina hiukan syvemmälle itseemme, saavutamme oivalluksia, joiden kautta voimme kasvaa ja laajentaa tietoisuuttamme kerros kerrokselta. Teemme väistämättä oivalluksia joka kerran, kun olemme itse valmiita kasvuun ja oppimiseen. Usein oivallamme jopa samoja asioita monta kertaa elämämme aikana mutta aina uudesta näkökulmasta.
Kun tietoisuutemme laajenee, on kuin kohoaisimme ylöspäin ja alkaisimme nähdä saman maiseman uudesta perspektiivistä, laajemmin kuin ennen. Uskon, että kukaan meistä ei voi elää hengittämättä, joten koko ikuisuuden mittainen prosessi syntyy tästä jatkuvasta liikkeestä, oivalluksista ja kasvusta. Jokainen voi omalla kohdallaan vaikuttaa siihen, miten nopeaa tämä hengitysliike on ja miten kauan käyttää kuhunkin vaiheeseen. Hengittääkö vapaasti ja rentoutuneesti vai sukeltaako syvälle itseensä ja pidättää hengitystään kunnes happi loppuu?
Toinen kielikuva, joka syntyi tässä eräänä päivänä kuvaa myös hauskasti tätä elämän jatkuvaa kasvun prosessia. Selitin omaa parantumisprosessiani eräälle ystävälleni ja huomasin vertaavani elämää tietokonepeliin. Jokainen kasvun vaihe elämässä on kuin oma pelikenttänsä tai pelin taso, joka on läpäistävä päästäkseen eteenpäin. Pelissä on mukana aina useita vihjeitä, joiden avulla voi päästä nopeammin eteenpäin tai joskus jopa suoraan oikotietä seuraavalle tasolle. On pidettävä silmänsä auki ja huomattava nämä ympärillämme olevat vihjeet ja "madonreiät" seuraaville tasoille.
Jos kuljemme laput silmillä, voi pelaaminen olla kenties hauskaa ajanvietettä muttei se vie meitä eteenpäin kovinkaan nopeasti. Joskus käy niinkin, että joku kyllästyy seikkailemaan samassa pelissä vuodesta toiseen ja päättää lopettaa koko pelin. Uskon, että tällöin "pelaaja" vain palaa lähtöruutuun ja joutuu aloittamaan koko homman alusta uudelleen. Joka kerran syntyessämme maan päälle tämä "peli" alkaa alusta ja edessä on samat haasteet. Joudumme yhä uudellen tekemään samat oivallukset ja valinnat elämässämme kunnes saavutamme päämärämme. Ehkä pelaajahahmo vain vaihtuu mutta peli on yhä sama ja edessä loputon määrä uusia tasoja, jotka pitää läpäistä ennen seuraavaa.
Minun parantumisprosessini on saanut uutta vauhtia juuri erään tällaisen "vihjeen" kautta. Ystäväni otti minuun yhteyttä ja ehdotti lähtemään mukaan avukseen Äiti Maa-messuille. Tartuin tähän vihjeeseen ja koin jälleen aivan upean ihmeen tällä fyysisellä tasolla. Sain lauantai-iltana hoitoa polveeni ja hoidon myötä huimasti lisää ymmärrystä sisäiseen eheytymisprosessiini. Hoidon aikana tapahtui jotain ihmeellistä, jokin polveni sisällä ikäänkuin liikahti ja sen myötä kipu katosi. Vasta aamulla tajusin, etten enää tarvinnut kyynärsauvoja lainkaan. Jalkani oli alkanut jälleen kantaa ja kipu oli kokonaan poissa. Kiitos kaikille parantavia ajatuksia lähettäneille! Jokainen niistä on ollut varmasti tärkeä osa sitä kokonaisuutta, että tällainen ihme voi tapahtua. :)
Vasta tämän polvivamman myötä olen tajunnut, miten paljon oivallettavaa tässä elämässä onkaan! Että tavoittaessani oivalluksen itsessäni, huomatessani asiat, joita minun tässä hetkessä kuuluu työstää, aukeaa aina valtava määrä lisää oivallettavaa. Yksi suuri oivallus johtaa aina lopulta seuraavaan teemaan ja uuteen vielä suurempaan oivallukseen. Joka kerran tässä oivallusten vuossa vapautuu jotakin, josta olen pitänyt yhä kiinni, tunnesidoksia, ahdistusta, pelkoja tai vaikka naurua, jota olen pidättänyt. Kuten hengitystyö ihmiselimistössä kuljettaa kehoon elintärkeää happea ja toisaalta poistaa myrkyllistä hiilidioksidia samoin tämä oivallusten virta, elämän hengitys toimii sekä ravitsevana että puhdistavana voimana meissä jokaisessa.
Kuin hengitys, joka vapasti kulkee, jatkuu tämä loputon oivallusten virta minussa ja puhdistaa syvältä sisimmästä mieleni luomaa harhaa. Annan yhä enemmän itselleni anteeksi joka päivä. Tämä prosessi on aivan ihmeellinen! Se tapahtuu kaikilla tasoilla, se kuljettaa kuonat pois sismmästäni ja ilmentyy huikeina ihmeinä arjen tasolla. Ja minun ei todellakaan tarvitse tehdä muuta kuin sanoa itselleni: "Minä annan itselleni anteeksi". Tarkkailla ja oivaltaa. Miten helppoa ja niin antoisaa!
|
Avainsanat:
anteeksianto,
oivallus,
jatkuva liike
|
Sunnuntai 6.6.2010 klo 15.55
Havahduin tänään huomaamaan, että kulkiessani henkistä tietä viime vuodet olen kulkenut ajatusteni tasolla usein hauskalla tavalla ympyrää. Jokin ajatus tai oivallus saa uuden syvyyden tai merkityksen, kun kohtaan tai oivallan sen uudelleen vuosien kuluttua. Vähän samaan tapaan kuin hyvä kirja, jonka luet mutta joka ”aukeaa” lukijalleen aivan uudella tavalla, kun sen lukee toisen tai kolmannen kerran.
Aamulla, kun heräsin ja luin päivän opetusta ihmeiden oppikurssista koin oivaltaneeni jotain suurta ykseydestä ja siitä, mitä Kristus meissä ilmentää. Koin oivaltaneeni sen ”näkymättömän langan”, jonka varassa ikään kuin roikun tässä elämässä. Langan toinen pää on kiinnitetty minun päälakeeni ja toinen pää on taivaassa: kuin olisin marionettinukke, joka näyttelee näytelmäänsä täällä harhan maailmassa ja kuitenkin olen jatkuvassa yhteydessä siihen voimaan, joka näitä moninaisia nukkeja täällä ”näyttämöllä” liikuttelee. Tämän voiman kautta kaikki nämä kuvitteelliset ”nuket” ovat yhteydessä toisiinsa, tämän voiman kautta olemme Yhtä. Näytellessämme kaikkia näitä elämän näytöksiä kuvittelemme olevamme erillisiä yksilöitä, ainutlaatuisia ja olemme antautuneet usein hyvinkin toisissamme omaan rooliimme. Unohdamme sen näkymättömän kultaisen langan, jonka varassa jokainen meistä näytelmäänsä näyttelee. Langan toisessa päässä on kuitenkin aina vain yksi ajatus, yksi voima ja yksi tarkoitus. Ja tämän näkymättömän langan muistaessani voin muistaa olevani yhtä jokaisen olevan kanssa.
Päivän opetus koski rajattomuutta ja Kristuksen olemusta meissä jokaisessa. Ja kun oivalsin tämän ajatuksen näkymättömästä kultaisesta langasta joka yhdistää kaikki nämä Luojan lapset toisiinsa muistin yhtäkkiä kirjan, jonka luin monta vuotta sitten. Kirja kertoi jotain sisäisestä kauneudesta ja hyvinvoinnista enkä nyt muista enää edes sen kirjoittajaa. Muistan kuitenkin, että kirja oli ensimmäisiä edes hiukan henkisiä niteitä, joita olen koskaan lukenut. En usko siihen aikaan vielä edes varsinaisesti olleeni tällä henkisen kasvun tiellä, ainakaan tietoisesti. Luin kirjan kesälomani iloksi ja makasin nurmikolla auringossa. Tässä kauneuden oppaassa ohjattiin kuitenkin kuvittelemaan hyvin ohut kultainen lanka päälaelta taivaaseen ja visualisoimaan miten paljon ryhdikkäämpi ja keveämpi olo tästä ajatuksesta tulee. Kirja opasti myös kuvittelemaan, että tämä lanka olisi hiuksen hieno yhteys korkeampaan voimaan, Luojaan. Ja harjoitus sai mielestäni siinä hetkessä aikaan hurjan muutoksen olemuksessani. Tunsin, että kehoni massa hävisi olemattomiin ja ryhtini koheni silminnähden. Jos tällainen ohut lanka minua jaksaa kannatella, miten kevyt kehoni mahtaa ollakaan, ajattelin. Ja ajatus kultaisesta langasta sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, siunatuksi ja turvatuksi. Ollessani yhteydessä Luojaan tämän langan kautta tulisin aina olemaan turvassa.
Ja miten suuri tämä oivallus on ollutkaan juuri siinä hetkessä! Nyt sitten havaitsen oivaltaneeni tämän saman näkymättömän langan olemassa olon taas uudelleen. Ja yhtäkkiä tämä oivallus saa aivan uudet mittasuhteet ja näkökulman. Ajatellessani tällaista lankaa, jonka varassa elämäni näytelmää näyttelen, muistan siinä hetkessä olevani todellisuudessa Henki ja yhteydessä Luojaan. Huomaan todellakin olevani turvassa joka hetki ja kaiken näkemäni olevan vain harmitonta harhaa.
Tämä samojen oivallusten uudelleen tekeminen ja syventyminen todentavat mielestäni hyvin sitä, miten oma näkemyksemme maailmasta muuttaa sitä, miten maailman koemme. Huomaan, että vaikka oivallan saman asian uudelleen vuosien kuluttua, en ole sittenkään kiertänyt kehää, vain laajentanut omaa näkökulmaani ja nyt sama ajatus näyttää erilaiselta ja saa aivan uuden merkityksen. Koen, että nämä erilaiset oivallukset, ajatukset ja kokemukset ovat todellakin kuin kehä, jonka keskellä kaiken ydin on. Olemme jatkuvassa yhteydessä tähän ytimeen ja todellisuuteen mutta tarvitsemme näitä erilaisia kokemusten polkuja pystyäksemme laajentamaan näkökulmaamme yhä enemmän. Mitä laajemmalla kokemusten kehällä olemme, sitä selvemmin alamme kokonaisuuden hahmottaa ja sitä kirkkaammin ja selkeämmin pystymme näkemään myös näiden kehien ohi todellisuuteen ja kaiken ytimeen. Kun katsomme ydintä riittävän etäältä, ymmärrämme, että sitä ympäröivät kehät ovat ainoastaan oman elämän matkamme jättämiä jälkiä, harhan jalanjälkiä, jotka pian häviävät ja lakkaavat olemasta. Kuin lentokoneen jälki taivaalla, joka näkyy hetken ja haihtuu sitten olemattomiin. Etsiessämme kaiken ydintä, olemme kikertäneet yhä laajentuvaa kehää sen ympärillä kuitenkaan näkemättä sitä. Todellisuudessa olemme koko ajan olleet näkymättömän kultaisen langan varassa ja ikuisessa yhteydessä ytimeemme. Kun vihdoin alamme nähdä laajemmin ja huomaamme tämän, mielemme saa pysyvän rauhan.
|
Avainsanat:
yhteys ytimeen,
oivallus,
elämän kehä
|
|