Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Lempeyden voimalla

Tiistai 21.7.2020 klo 16:25

Verkkaisempi työtahti ja kesän valoisuus ovat tulleet tarpeeseen. Pienissä arjen hetkissä on alkanut tuntua jotenkin aivan uudenlaista toivoa. Rehellinen oman tilanteen tarkastelu ja tosiasioiden lempeä hyväksyminen ovat auttaneet minua näkemään asioita uudessa aiempaa totuudellisemmassa valossa. Myös moninaisten tunteiden hyväksyminen osaksi elämän tosiasioita on tuonut armollisuutta itseäni ja tämän hetkistä elämän tilannetta kohtaan sekä on tukenut hiukan epävarmuuden sietämistä. Olen oivaltanut, että pysyvämpään mielen tasapainoon tarvitaan itsetutkistelun ja rehellisyyden lisäksi monia muitakin tekijöitä, kuten lempeyttä, armollisuutta sekä kykyä päästää irti ja suunnata ajatukset sellaisiin aihealueisiin, jotka tuovat elämässä itselle lohtua, turvallisuutta tai edes pienen pilkahduksen iloa.

Lempeyden löytäminen ympäröivästä olevasta eri tavoin on ollut tänä kesänä eräs oleellinen avain hyvinvointiin. Olen aikojen saatossa useinkin pohtinut, mitkä tekijät ihmisessä saavat jonkin yksilön erityisesti huokumaan ympärilleen tasapainoa ja valoa. Millaisista ominaisuuksista on tehty valaistumisen matka ja mitä puolia olisi ensisijaisen tärkeää itsessään kehittää, jotta mielen valo lisääntyisi ja tasapaino säilyisi myös vastoinkäymisten hetkellä? Eräs tällainen ominaisuus on mielestäni lempeys - salliva ja sovinnollinen lempeys kaikkea olevaa kohtaan. Lempeyden valossa moni muu keskeneräinen ominaisuus saa meissä vähitellen kehittyä. Lempeässä läsnäolossa on turvallista kulkea eteenpäin, oppia ja oivaltaa.

Lempeys on suuri voima, jonka määrä selkeästi lisääntyy, kun sitä tietoisesti alkaa elämässään ilmentää. Alussa tuntui jotenkin vaikealta hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että miten voisin sanoa tämän asian toiselle lempeämmin tai miten voisin ilmaista lempeyttä omassa olemuksessani, kun kohtaan tuntemattoman ihmisen. Lempeys on lopulta välittämistä, hyvän näkyväksi tekemistä ja kiitollisuuden ilmaisemista. Lempeys on myös voimaa olla läsnä ja sovinnollisuuden polun löytämistä yhdessä toisen kanssa vaikka ei aina jaksaisi. Lempeys on pieniä tekoja arjessa, anteeksiantoa, toisen hyväksymistä kokonaisena ja juuri sellaisena kuin on. Lempeys on epätäydellisyyden hyväksymistä niin omassa itsessään kuin kohtaamissaan muissa ihmisissä - sen ymmärtämistä, että olemme itseasiassa aivan täydellisiä tällaisina keskeneräisinä, uutta oppivina ja välillä kovin epävarmoina omina itsenämme.  

Välillä tuntuu siltä, ettei tällainen lempeämpi ja hiukan hitaampi tapa ilmaista itseään oikein istu elämän älyllisesti kisailevaan, nopeatempoiseen ja räväkkään kommunikaatioon, johon aina välillä sosiaalisissa tilanteissa törmään. Ja toisaalta olen havainnut, että lempeyden puute kommunikaatiossa taas johtuu usein yksinkertaisesti tilanteessa vallitsevista peloista, kenties eri osapuolten salatuista toiveista tai ääneen sanomattomista odotuksista, jotka yksilötasolla helposti johtavat joko avoimuuden puutteeseen tai tiedostamattomaan puolustautumiseen. Lempeyden harjoittelu on ollut hurjan antoisaa vaikkakin hetkittäin yllättävän haastavaa puuhaa.

Minusta lempeyden lisäämistä elämään on ollut helpointa harjoitella niiden kaikista turvallisimpien ja läheisempien ihmisten seurassa sekä ihan vain omissa ajatuskuluissani täysin rauhallisissa hetkissä. Hiukan samaan tapaan kuin tietoisen läsnäolon harjoittelukin. Yksi ajatus ja tilanne kerrallaan. Lempeyden lisääminen elämään on tapahtunut vähitellen pieninä askelina ja tietoisena pysähtymisenä arjessa esimerkiksi tarkkailemalla kommunikaation eri sävyjä ja kommunikaation taustalla vallitsevaa tunnetta. Välillä olen ottanut myös isoja askelia taaksepäin, kun jossakin hetkessä tunteet ovat ottaneet vallan ja kaikki lempeys on minulta unohtunut mutta toisaalta tuollaiset hetket ovat antaneet minulle aina uuden mahdollisuuden lempeyden harjoitteluun sekä anteeksiantoon niin itselleni kuin läheisilleni.

Monesti lempeys ja tietoinen läsnäolo kulkevat käsikädessä. Toisen vahvistaminen tukee myös toisen olemassaoloa. Samaan tapaan kuin anteeksianto ja kiitollisuuskin vahvistavat toisiaan - anteeksianto vapauttaa meitä jumiutuneista kaavoista ja ajatuksistamme, ja tuota vapautumista auttaa kiitollisuus, joka luo vetovoimallaan elämään lisää hyvää. Samoin lempeys vapauttaa meitä peloistamme ja tarjoaa uudenlaisen rakentavan tien eteenpäin ja taas tietoinen läsnäolo tukee tuota vapautumista luomalla lisää mielen tasapainoa ja rauhaa. Jokainen näistä työkaluista tukee meitä omalla tavallaan eteenpäin ja luovat meissä mielen rakenteita uudelleen valoisammalle maaperälle. Koen, että lempeys on näistä yksi voimakkaimmista keinoista synnyttävät luottamusta sekä rakastavaa kommunikaatiota eri muodoissaan. Riittää, että lempeyden tarpeen ja olemassaolon tunnistaa ihmisyyden eri hetkissä, ja että tietoisesti pysähtyy ja valitsee aiempaa lempeämmän tavan kohdata tuo hetki ja toinen ihminen. Lempeys on ehtymätön luonnonvara, jota ei voi tuhlata liikaa. Lempeyden voimalla elämä tuntuu heti valoisammalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mielen tasapaino, lempeys, oivaltaa, läsnäolo, kiitollisuus

Totuuden hetki

Maanantai 2.9.2019 klo 17:47

Aivan viime viikot ovat olleet monella tasolla onnellisia: täynnä läheisyyttä, isoja tunteita sekä erilaisia sattumuksia. Päällimmäisenä tunteena on kai ollut kaiken aikaa kiitollisuus siitä, että joskus saa elämässään kokea myös tällaisia voimaannuttavia vaiheita, rakkautta ja huolenpitoa. Naurua, keskusteluja ja monia maagisia pieniä hetkiä. Sisäinen voimani on tuntunut kasvavan kaikkien kauniiden asioiden kautta. On kuin olisin saanut uutta energiaa ja ravinnetta, jonka voimin jaksan taas luottaa siihen, että elämä kantaa. Kesä ja lepo ovat ravinneet minua ja koen siitä suurta kiitollisuutta.

Tämä hyvältä tuntunut jakso on saanut toisaalta minut myös pohtimaan niitä vaiheita, jolloin sisäinen voimani on ollut kadoksissa. Tuntuu, että monesti ne kauniitkin asiat minun elämässäni tulevat kovin hämmentävissä muodoissa. Elämäntilanteissa, jotka kauneudestaan huolimatta haastavat ja myös erilaisina pettymyksen hetkinä, jolloin huomaan hukkaavani yhteyden omaan itseeni sekä sisäiseen voimaani. Olen tämän kesän aikana hyvin usein huomannut miettiväni mistä lopulta tuo sisäinen voimani on tehty? Mistä sisäinen voimani syntyy ja mikä saa sen välillä katoamaan niin, että koko kaikkeus tuntuu hajoavan ympäriltä?

Näin aiemmin kesällä unta, että minun sisälläni, jossain noin suunnilleen rintakehäni keskellä, oli suuri kristalli, joka mielestäni ilmensi tuossa unessa omaa sisäistä voimaani. Unessa tämä kristalli oli alkanut vähitellen muuttua kylmäksi ja jotenkin lasittuneeksi. Kuin tuo voiman lähde minussa olisi alkanut kuolla ja kadottaa kaiken valonsa ja säteilynsä. Aloin herättyäni pohtia, mihin tuo sisäinen voima minusta oikein katoaa. Mikä saa valon minussa hiipumaan ja toisaalta, mikä saa minut toisinaan jälleen säteilemään kauneutta, voimaa ja valoa ympärilleni?

Olen havainnut, että etenkin luovuus lisää voimaani monella eri tasolla ja joskus myös luovuuden tuotokset saavat aikaan lisää kipinöitä, jotka puolestaan alkavat luoda uutta sisäistä voimaa yhä vain enemmän. Luovuuden hedelmät saavat minussa aikaan poltetta luoda lisää sekä synnyttävät uutta innostusta ja ideoiden virtaa. Luovuuden puute taas näkyy pitkässä juoksussa voimattomuutena ja sisäisen innostuksen hiipumisena.

Välillä tuntuu kuin suorittaminen ja toisaalta myös liiallinen tuloksellisuuden vaatimus tappaisi sekä luovutta että sisäistä voimaani. Liiallinen paine ja liian kova vaatimustaso vievät mennessään loputkin voimat. Ehkä uupuminen alkaa luovuuden hiipumisesta ja saa edelleen lisää vauhtia suorittamiseen suistumisesta. Alamäki kohti montunpohjaa on tuolloin taattu. Välillä voimani häviävät pelkästään suureen hämmennykseen kaikista ihmisyyden haasteita. Kuin koko elämä olisi ajoittain vain suuri taistelu, jossa ei oikeasti ole kenenkään mahdollista voittaa. Olisi vain umpikujia ja häviäjiä. Kuin kulkisin labyrintissä etsien ulospääsyä, jota ei ole olemassakaan. Kuin olisi vain peilejä, loputtomasti hämmentäviä kokemuksia ja vääriä valintoja. Kuin koko elämässä ei olisi enää sitä oikeaa polkua. Näinä toivottomuuden ja eksyksissä olemisen hetkinä koen ehkä kaikista suurinta voimattomuutta. Halua luovuttaa ja sisäistä kylmyyden tunnetta, joka lamauttaa loputkin voimat.

Toivottomuuden hetkinä koen, että sisäinen voimani alkaa vahvistua etenkin lempeästä kosketuksesta ja hellyydestä. Arvostavasta vuorovaikutuksesta niin kohtaamieni ihmisten kuin oman itseni lempeän kohtaamisen kautta. Siitä, että muistan vaalia fyysistä kehoani, ravita sieluani kauneudella ja rakkaudella. Sisäinen voimani hiipuu, jos olen liian pitkään ilman ympäröivän maailman kauneutta, ilman kosketusta tai ilman aistien moninaista sinfoniaa. Toisaalta koen, etteivät voimani riipu koskaan mistään yksittäisestä aistillisesta kokemuksesta tai jonkin yksittäisen asian puuttumisesta elämässä - vaan siitä, että säilytän avoimuuteni aistia monikanavaisesti olevaa ja muistan olla kiitollinen kaikesta kokemastani.

Tiedän myös, että tietyt ihmiset luovat minuun uutta voimaa ja saavat pelkällä läsnäolollaan sisäisen voimani säteilemään enemmän. Elämässäni on muutamia harvoja ihmisiä, joiden läsnäolo tai sen puute näkyy suoraan siinä, miten tuo "sisäinen kristallini" minussa säteilee voimaa. Ihmisiä, joiden läsnäolo saa kristallini syttymään täyteen loistoonsa, sieluni valon heräämään uudelleen eloon ja koko fyysisen kehoni voimaantumaan. Kuin sisäinen voimani alkaisi maagisesti resonoida uutta virtaa kohdatessaan juuri oikean vastakappaleen. Ja kuin tuo yhteistä voimaa kasvattava vastinparini lataisi minut aina uudelleen ja alkaisimme molemmat tuottaa uutta energiaa sekä säteillä valoa ympärillemme pelkästä kohtaamisesta ja toisen läsnäolosta. Ilman sanoja ja ilman yrittämistä.

Tällaisen henkilön lähellä lataudun ja sisäinen voimani kasvaa vaikka vain viettäisimme aikaa yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Jokin erityinen yhteys välillämme vetää näitä sisäisiä voimanlähteitä toisiansa kohti ja jos olemme pitkään erossa, voimamme alkavat vähitellen hiipua. Kuin katoaisimme kokonaan tästä ulottuvuudesta, jos emme saa virtaa toinen toistemme kautta. Näistä kohtaamisista ei voi olla kuin syvästi kiitollinen.

Lopulta sisäinen voimani on tehty pienistä asioista. Ilon hetkistä arjen keskellä. Hyväksyvästä kohtaamisesta keskellä päivää. Ystävällisyydestä ilman mitään syytä, toisen huomioimisesta ja pienistä valinnoista. Sisäinen voimani saa ravinnetta myös hölmöistä haaveista, yhteisestä ajasta tärkeimpien kanssa, levosta ja virrassa elämisestä. Heittäytymisestä.

Sisäinen voimani kasvaa myös totuudesta. Epäilykset ja erilaiset pelot kuluttavat voimaani ja sisäinen valoni lähes katoaa olemattomiin, jos pelot saavat mielessäni liikaa valtaa. Pelot imevät minusta kaiken voiman, kuluttavat energiani tyhjiin ja luovat yhä uusia esteitä luovuuden tielle. Vasta totuus ja ne maagiset hetket, kun havahdun uuden totuuden äärelle saavat valoni jälleen loistamaan. Totuus luo minuun uutta voimaa ja saa sisäisen kristallini valaisemaan koko maailman. 

Totuuden hetkissä koen näkeväni ihmisyyden asiat uudessa valossa ja kaikki mieleni luoma epävarmuus katoaa tietoisuudestani. Näitä totuuden hetkiä tulee arjessa usein jossain unen ja valveen rajalla, kun huomaan heräämisen hetkellä jonkin minua mietityttäneen asian olevan täysin selkeä ja kirkas. Totuudellinen. Mutta usein totuuden hetkiä kohtaa myös valveilla ollessaan, kun yhtäkkiä oivaltaa jonkin asian aivan uudesta laajemmasta näköulmasta. Pysäyttävämpiä totuuden hetkiä ovat sellaiset, kun oivallan omista tunteistani tai sisäisistä rakenteistani jotakin täysin uutta. Kun pelot hetkeksi väistyvät ja pystyn näkemään kätketyt tunteeni sekä lopulta myöntämään totuuden rehellisesti itselleni. Kun sisäinen voimani ja korkeampi totuus yllättävät minut vaikka keskellä kirkasta päivää. Tällaiset pienet valon hetket luovat uutta voimaa ja kantavat taas monta askelta eteenpäin.

Totuuden hetkissä elää rakkaus ja mahdollisuus uuteen kasvuun. Totuuden hetkissä on kätkettynä koko ihmisyyden olemassaolon merkitys: perusta sille, miksi fyysinen elämä on ylipäätään olemassa. Että sieluina oppisimme uutta ja löytäisimme yhä uudelleen aiempaa laajemman näkökulman vallitsevaan todellisuuteen. Ja jotta hyväksyisimme ihmisyyden matkan sellaisena, jollaiseksi olemme sen itsellemme luoneet.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, sisäinen voima, totuus, luovuus

Yhteinen tunne - yhteinen arvostus

Lauantai 22.12.2018 klo 12:48

Menetin eilen yhden syvästi arvostamani työtoverin liikenneonnettomuuden seurauksena. Suru-uutinen pyyhkäisi ylitseni voimalla ja pysäytti pohtimaan jälleen, miten arvaamattomia ovat ihmisyyden polut. Surun ja sanattomuuden tunne on jotain sellaista, johon ei löydy vastalääkettä kuin ajan myötä. Hyväksymisen ja elämän jatkumisen kautta. Luopuminen on vaikeaa ja menetys tuntuu keski-ikäisen ihmisen kohdalla aina vääryydeltä. Kuitenkin illan tunteina pysähtyessäni ajattelemaan kaikkea sitä hyvää ja merkityksellistä, jota olen tämän menettämäni ystävän kautta kokenut huomasin pohjimmiltani olevani äärettömän kiitollinen siitä, että olen kyseisen henkilön tavannut ja hänen kauttaan elämää oppinut. On ollut kunnia tutustua ihmiseen, jonka kanssa on aina vallinnut arvostus ja keskinäinen tunne siitä, että olemme samassa veneessä. Matkalla yhteiseen maaliin ja samalla puolella taistelemassa yhteisen hyvän eduksi. Ajatukseni ovat menettämäni ystäväni perheen ja läheisten luona. Heidän surunsa ja tyhjyyden tunteen määrää en pysty edes kuvittelemaan.

Huomasin myös olevani kiitollinen siitä, miten työyhteisössä arvostetun ja pidetyn henkilön menehtyminen saa ihmiset kokemaan valtavaa kollektiivista välittämistä, yhteistä surua ja yhdessä koettua luopumisen vaikeutta. Yhteinen tunne on työyhteisössä voimavara ja kantaa yksilöitä eteenpäin läpi surun ja menetyksen kokemusten. On voimaannuttavaa huomata, miten paljon yhteistä arvostusta työyhteisöstä löytyy tällaisina vaikeina hetkinä ja miten paljon lopulta välitämme toinen toisistamme vaikka emme aina sitä huomaa arjessa osoittaa tai sanoa ääneen. On pysäyttävää huomata, miten emme voi koskaan tietää milloin ja miten ihmisyyden polut risteävät tai missä hetkessä elämä päättyy ja polkumme ottavat yhden elämän osalta täysin uuden suunnan. Elämä on hauras ja nämä yllättävät tapahtumat muistuttivat minua pitämään kiinni arvostamistani ihmisistä, sanomaan heille useammin, että välitän ja että he ovat tärkeitä minulle.

Näin joulun alla tällaiset suru-uutiset kai pysäyttävät tavallistakin rajummin ja yhtäkkiä näennäinen kiire tuntuu täysin tarpeettomalta. Pysähtymisen hetkellä jää jäljelle hiljaisuudessa jaettu yhteinen ymmärrys, fyysinen kosketus ja täydellinen läsnäolo. Ne tärkeimmät. Pysähtymisen tarve on ollut olemassa jo useamman viikon ja olen tietoisesti hidastanut tahtia kohti loppuvuotta. Silti tässä hetkessä surun kautta pysähtyminen tuntuu siltä, kuin törmäisi täydessä vauhdissa seinään. Tekee kipeää ja pysähtymisen totaalisuus lamauttaa. Kaikesta kiitollisuudesta ja arvostuksen määrästä huolimatta.

Toisaalta havahduin tänään aamulenkillä myös pohtimaan sitä, miten tärkää on, että muistaa joka päivä elää tunteella, jakaa ajatuksensa ja tunteensa jokaisena elämän hetkenä jonkun kanssa, jotta nuo ajatukset ja tunteet vahvistuvat - saavat ravintoa ja voimaa kollektiivisesta kokemuksesta. Haluan uskoa, että yhteinen ajatus tai yhdessä koettu tunne kantavat pidemmälle kuin yksin vuodatettu kyynel tai yksinäisinä hetkinä virtaavat ajatukset. Myös yhteinen suru on vapauttavampaa ja helpottaa kipua nopeammin kuin sisäisesti padottu yksinäinen suru. Yhteisen kokemuksen kautta syntyy myös maaperä yhteiselle arvostukselle ja yhteiselle elämän sävelelle - kuin monitasoinen elämän harmonia. Haluan kuitenkin uskoa, että jokaisella surulla ja jokaisella ikävällä ihmisyyden kokemuksella on lopulta jotakin annettavaa. Äkillisen menetyksen tarkoitusta tai surun merkitystä juuri tässä hetkessä en pysty vielä näkemään mutta valitsen nähdä kaiken tämän takana sen, että tässäkin hetkessä minulla on mahdollisuus oppia jotakin itsestäni, läheisistäni ja ihmisyydestä.

Elämän arvaamattomuus on ollut polullani aina läsnä. Koen, että lukuisat mahdollisuudet valita oma lähestymistapansa ja oman sisäisen tilansa kautta koettu tunne ovat tärkeimpiä asioita oivaltaa juuri tällaisissa hetkissä, kun asioiden merkitystä ei kykene ymmärtämään. Voin aina valita pysähtyä ja katsoa tilannetta laajemmin. Voin päästää irti ja katsoa, millaisia mahdollisuuksia näen, kun en takerru siihen ensimmäiseen tunneaaltoon. Voin antaa tunteiden nostaa minut korkeammalle ja nähdä tilanteen selkeämmin. Voin yksinkertaisesti valita uskoa, että pimeän hetken jälkeen koittaa kuitenkin joskus se valoisampi hetki. Jos ei juuri tänään, niin joskus myöhemmin. Voin myös päättää luopua yksinäisyyteni harhasta ja ottaa sen ensimmäisen askelen kohti ykseyttä: yhteistä tunnetta ja kollektiivista kokemusta. Voin valita jakaa tunteeni muille kanssakulkijoille, luoda sen kautta kenties lisää yhteistä arvostusta ja yhteistä lohtua. Kollektiivinen tunne eheyttää ja kantaa vaikeissa hetkissä eteenpäin.

Seuraavan Jane Siberry:n kappaleen myötä toivotan jokaiselle teistä valoisaa mieltä ja sisäistä rauhaa joulun ajalle. Uusi alkava vuosi tuo tullessaan uusia polkuja, uusia valintoja ja etenkin - joka hetki uusia mahdollisuuksia. Ajatukseni ovat kanssanne ja olen kiitollinen näistä yhdessä jaetuista oivallusten hetkistä.

Jane Siberry - Morag

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yhteinen tunne, arvostus, suru, luopuminen, kiitollisuus, jane siberry

Mielen hiljaisuus

Sunnuntai 2.12.2018 klo 14:43

Talvikuukausina on luontevaa rauhoittaa vähän tahtia ja antautua sisäiselle hiljaisuudelle. Viime viikkoina on usein ollut tunne, ettei löydy yhtään sanaa kuvata tämän hetkistä elämääni tai niitä hiljaisia mielen aaltoja, jotka sisäisessä maailmassani kohtaavat kokemusmaailmani rantakalliot rikkoutuen pieniksi pisaroiksi ajatusten tyynessä meressä. On vain syvä mielen hiljaisuus ja kiitollisuus tästä hetkestä. Ilman sanoja ja vailla suuria oivalluksia.

Sisäinen pysähtyminen ja rauhallisemman tahdin löytyminen elämään tähän vuodenaikaan on minulle välttämättömyys. Luontainen tapa olla, hengittää ja keino selviytyä talven pimeydestä. On aika siirtyä henkisen kasvun "sisäänhengitys" -vaiheeseen ja luovuuden suvantoon, jossa ideat kypsyvät hitaammin kuin auringon lämmittäessä. Sisäisen kaamoksen aikana mieleni hiljaisuudesta syntyvät kenties ne kaikista syväluotaavimmat ajatukset ja hedelmät, jotka ravitsevat laajentuvaa tietoisuutta pitkälle eteenpäin. Ajan kanssa kehittyen täydelliseen olomuotoonsa. Koen tämän "sisäisen kaamoksen" tärkeänä voimavarana ja luovuuden virtaa pitkässä juoksussa ylläpitävänä voimana.

Se, että uskaltaa kohdata välillä mielensä täyden hiljaisuuden, pysähtymisen aikaansaamat tuntemukset ja täydellisen läsnäolon ihmeellisen tilan, on portti näiden syvempien oivallusten äärelle ja oman todellisen itsensä kohtaamiselle. Hiljaisuus on paitsi äänen ja ajatusten puuttumista myös aistien terävöitymistä ja läsnäolon kyvyn vahvistumista. Toisaalta hiljaisuuden eheyttävä voima kasvaa sitä hedelmällisemmäksi, mitä pidempään sitä fyysisellä tasolla sietää ja mitä syvemmälle hiljaisuuden itsessään päästää. Koen, että hiljaisuus ja sanattomuus ovat minulle tie sisäiseen valoon - tilaan, jossa kaikki tarpeettomat mielen harhat katoavat ja jäljelle jää lopulta syvä rauha, arvostus sekä äärettömän rakkauden voima.

Tällaista samaa hiljaisuuden tilaa ja sen suomaa tyyntä oloa hyödynnän arjessa usein muutoinkin, kun tunteet myllertävät tai väsymys painaa harmaita pilviä sisäisen valon eteen. Mielen hiljaisuus voi äkkiseltään tuntua ahdistavalta, jollei ole tottunut etsimään tyyntä omasta sisäisestä maailmastaan. Kovin usein etsimme vastauksia ja helpotusta elämän pyörteessä syntyneeseen epätaspainoon jostakin itsemme ulkopuolelta. Sen sijaan, että turvautuisimme kaikista helpoimmin tavoitettavaan työkaluun omassa sisäisessä hiljaisuudessamme. Kuunnellen, sallien kaiken olla ja päästäen pala kerrallaan irti kaikesta sellaisesta, joka ei ole enää tarpeen. Irrottaen otteen peloista ja mielen varjoista, joiden harmauteen olemme ihmisyydessä aivan liian tottuneita.

Kun mielen hiljaisuudelle suo riittävästi aikaa ja edes pieninä välähdyksinä kohtaa oman todellisen itsensä, alkaa tämä hiljainen tila kutsua puoleensa muutoinkin. Hiljaisuuden tila alkaa tuntua ihmeellisen turvalliselta ja jopa todellisemmalta kuin fyysisen maailman haasteet. Mielen hiljaisuuden kautta fyysinen tuska ja ihmisyyden kokemusmaailma kohtaavat jotakin fyysisyyttä ja ihmisyyttä paljon voimallisempaa ja vakaampaa. Valon ja äärettömän rakkauden lähteellä sinut itsesi sekä sisäisen ulottuvuutesi määrättömän voiman. Todellisuuden ja laajemman tietoisuuden siitä kuka sinä olet ja miksi olet olemassa.

Kuten kirjoittaminen ja sisäisen maailmani sanoittaminen tekstiksi myös hiljaisuus on osa minua. Osa jotakin perustavaa laatua olevaa olemusta minussa. Hiljaisuudesta käsin voimaannun ja löydän yhteyden itseeni. Hiljaisessa ja pimeässä luonnossa pysähtyen jää jäljelle vain sisäinen maailma, täydellinen tyyneys ja olotila, joka vain on. Hiljaisuus johtaa hetkessä elämisen taitoon ja sisäisen valon voimistumiseen täysin luonnostaan. Ilman yrittämistä ja ilman tarpeita. On vain kiitollisuus tästä hetkestä ja tämän hetken täydellisestä tasapainosta. On vain nyt ja ei mitään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mielen hiljaisuus, pysähtyminen, kiitollisuus, valo, kokemusmaailma, läsnäolo

Kiitollinen kosketuksesta

Sunnuntai 4.11.2018 klo 8:45

Pysähdyin miettimään, miten ihmisyyden eri osa-alueet ilmentyvät erilaisina tarpeina ja miten välillä jotkut ihmisyyteen liittyvät tarpeet tuntuvat paljon tärkeämmiltä kuin joku toinen tarve. Joskus tuntuu kuin perinteinen tarvehierarkian pyramidi olisikin alati muuttuva "tarveorgaani" tai jatkuvassa liikkeessä oleva kolmiulotteinen kappale. Viime aikoina omassa tarvepyramidissani on ollut perustuksena ja tasapainoa ylläpitävänä voimana fyysinen kosketus. Kuin kosketuksen puute vaikuttaisi ihan kaikkiin muihinkin ihmisyyden perustarpeisiin sekä kokonaisvaltaisesti henkiseen, fyysiseen ja psyykkiseen tasapainoon. On tuntunut siltä, että mielen rauha ja sisäinen tyyneys ovat tarvinneet olemassaoloonsa fyysistä kosketusta ja hellyyttä nyt tavallistakin enemmän. Ja toisaalta kuin ne tavalliset ihmisyyden perustarpeet kuten ravinto, nukkuminen tai sosiaaliset tarpeet olisivat olleet lähes kokonaan kadoksissa.

En muista, että lapsuuden aikaisessa perheessäni olisi juuri ollut tapana koskettaa toisiamme arjessa. Ensimmäinen muistikuvani siitä, että minua on halattu on oikeastaan vasta nuoruudessa, kun olin lähdössä vuodeksi pois kotoa. Muistan tuosta tilanteesta sen, miten havahduin tajuamaan, ettei minulla ollut muistikuvaa vanhempieni halanneen minua kertaakaan tuota lähdön hetkeä ennen. Ja miten sitten tuossa hetkessä kosketus tuntui jotenkin oudolta ja vieraalta vaikka muutoin koin kyllä perheenjäseneni läheisiksi ja rakkaiksi.

Omalla vanhemmuuden matkallani olen kai tuosta syystä ollut melko idealistinen sen suhteen, että fyysinen ja henkinen kosketus kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme. Aloitamme jokaisen päivän päivän halauksella ja pääsääntöisesti halaamme myös aina iltaisin nukkumaan käydessä. Pysähdyin nyt miettimään näiden pienten rituaaliemme henkistä voimaa arjessa. Miten halaus ja vaikka pikainenkin hellä kosketus illalla kokoaa päivän yhteen ja tuo levollisuuden tunteen. Tai miten halaus aamulla antaa luvan herätellä keho ja ajatukset hiukan hitaammin tulevaan päivään. Kuin fyysisen kosketuksen kautta saisimme molemmat yhteyden juuriimme ja kanavoitua uutta elinvoimaa olemukseemme sekä henkisesti että fyysisesti. Olen näistä arjen rituaaleista syvästi kiitollinen ja etenkin siitä, että tällaiset pienet voimavaroja ylläpitävät tavat ovat säilyneet osana arkea läpi vuosien ja vanhemmuudessa läpi kaikkien erilaisten elämän vaiheiden.

Koen, että yhtä tärkeää kuin fyysinen halaaminen on myös lempeä kosketus henkisesti. Se, että jakaa ajatuksiaan ja keskustelee erilaisista asioista arjessa. Henkinen koskettaminen voi olla myös toisen haastamista ajattelemaan tai pohtimaan yhdessä jotakin mielenkiintoista aihetta. Vaikka olisi välillä eri näkemyksiäkin, niin turvallisessa ihmissuhteessa voi haastaa toisiaan arvostaen ja lempeydellä. Myös sopivassa hetkessä huumorilla ja käyttäen mielikuvistusta. Kommunikaation kautta sielut kohtaavat ja yksilöiden välinen yhteinen resonointi sekä keskinäinen harmonia lisääntyvät. Henkinen kosketus on yhteistä oivaltamista, yhdessä luomista ja ideointia. Sitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja jakaa syvälläkin tasolla kypsyneitä ajatuksiaan. Yhteisen pohdinnan harmoninen lopputuote on kuin henkinen halaus, jonka tyynnyttävä vaikutus toimii kuten fyysisenkin kosketuksen. Se tyydyttää, rauhoittaa ja yhdistää.

Koen, että eri tasoilla tapahtuva toisen koskettaminen tapahtuu joka hetki, kun ihmisyydessä kohtaamme toisemme. Se miltä kosketus kulloinkin tuntuu, riippuu vallitsevasta tietoisuuden tilasta ja keskinäisen arvostuksen määrästä. Myötätunnon läsnäolosta tai sen puutteesta. Kosketus voi myös tehdä kipeää tai tuntua vaikealta kuten omassa nuoruudessani. Kosketus vaatii maaperän, jolle juurtua ja useita toistoja, jotta oikeanlainen herkkyys ja luontevuus kahden yksilön välille löytyy. Arjen hyvinvoinnin näkökulmasta kosketus on kuitenkin kantava voimavara ja yksi ihmisyyden perustarpeista. Ilman fyysistä ja henkistä koskettamista erillisyyden tunne saa tarpeetonta valtaa ja koemme olevamme irrallisia osia ihmisyyden valtameressä. Lempeä fyysinen kosketus kuten halaaminen on yksinkertainen ja täysin ilmainen keino ylläpitää omaa sekä läheistensä tasapainoa arjessa.

Kannustankin tänään pysähtymään kosketuksen äärelle ja etsimään kiitollisuudella muistikuvia kokemistasi voimaannuttavista kosketuksen hetkistä elämässäsi. Olemaan kiitollisia näistä voimavaroja lisänneistä hetkistä. Kannustan myös rohkeasti halaamaan läheisiäsi tai ottamaan kädestä ystävää, joka on kosketusta vailla. Haastan sinut löytämään tien myös henkisen koskettamisen äärelle kertomalla itsellesi ja läheisillesi, miksi he ovat tärkeitä, mitä hyvää heissä näet ja miksi heitä arvostat. Kerro myös itsellesi mitä arvostat itsessäsi ja mikä juuri sinussa on hyvää tässä hetkessä. Henkinen halaus voi olla vaikka vain yksi arvostava sana, kauneuden tunnustaminen itsessäsi tai toisessa, hyvän sanominen ääneen läheisellesi tai vain yhteisesti jaettu ajatus. Ole luova ja etsi oma tapasi koskettaa sekä itseäsi että läheisiäsi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihmisyys, kosketus, fyysinen kosketus, henkinen kosketus, kiitollisuus, tasapaino, perustave, halaus

Yhteinen ymmärrys

Lauantai 8.9.2018 klo 11:39

Olen tässä viime päivinä pohtinut tarvetta ymmärtää asiat laajemmin ja ylipäätään inhimillistä tarvetta ymmärtää. Melko itsestään selvältä tuntuu tietysti, että elämässä on hyvä olla pyrkimyksenä ymmärtää muita ihmisiä ja havainnoida ihmisyydessä kokemiaan asioita laajemmin kuin vain omasta yksilölähtöisestä näkökulmastaan. Yhteisen ymmärryksen kautta kasvaa myös suvaitsevaisuus ja myötätunto muiden kokemuksia kohtaan.

Itselläni on aina ollut vahva tarve lisätä ja syventää ymmärrystä asioista ja ilmiöistä, joita olen elämässä kohdannut. Jotenkin on vain sellainen sisäsyntyinen uteliaisuus ja myös pyrkimys nähdä asiat laajemmalta tasolta käsin. Olen myös miettinyt onko tämän tarpeen taustalla lopulta sittenkin epävarmuus itsestä, epäonnistumisen pelko tai tarve varmistella selustaansa - vaiko puhtaasti kiinnostus laajentaa omaa tietoisuuttaan. Joissakin hetkissä tuntuu, että kyse on myös luottamuksen puutteesta; siitä, ettei luota omaan itseensä ja kykyyn selviytyä elämässä.

Mietin sitäkin, että lisääntyykö yhteinen ymmärrys ainoastaan fyysisessä maailmassa ja ihmisyydessä? Vai luoko yhteistä ymmärrystä myös henkinen ja sielullinen yhteys sekä näiden vahvistaminen. Minusta tuntuu, että luo - ainakin tässä ajassa ja muutoksen virrassa, jossa parhaillaan elämme. Yhteisellä ymmärryksellä en tarkoita vain asioiden ymmärtämistä järjellä vaan myös tietoisuuden tasolla yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että ymmärtää vaikka ei sanota mitään ja sitä, että ymmärrys vallitsee myötätunnon läsnäollessa. Se vain on ja luo vakaan perustan tasapainolle.

Miten sitten voisin lisätä yhteistä moniulotteista ymmärrystä? Keskustelu on varmasti se ensimmäinen askel ja tahtotila ylipäätään laajentaa ymmärrystään. Tahtotila nähdä ja kokea asiat laajemmin kuin aiemmin. Näitä seuraa mielestäni vahvasti myös itsensä reflektointi, moniaistillinen havainnointi sekä hiljaisuus. Kuuntelu ja läsnäolo. Oleminen yhteisessä tilassa sekä yhteinen jaettu kokemus. Fyysinen, henkinen tai sielullinen kokemus. Ajasta ja paikasta riippumatta.

Yhteistä ymmärrystä kannattaa tavoitella, koska se on avain hyväksyvälle läsnäololle ja myötätunnon lisääntymiselle. En voi koskaan täysin tietää tai tuntea jonkun toisen kokemaa enkä halua ottaa itselleni jonkun toisen tunteita. Mutta toivon voivani ymmärtää toista ihmistä riittävän syvällä tasolla, jotta kykenisin olemaan sallivampi ja hyväksyvämpi yksilö. Jotta olisin myötätuntoisempi ihminen.

Rakkaus ja kiitollisuus kasvavat myötätunnosta - Yhteisen ymmärryksen avulla. Ehkä jokainen ymmärryksen "pala" auttaa osaltaan päästämään irti egollisesta näkökulmasta ja saattelee ajatukset kohti hyväksyvää läsnäolon tilaa. Kokemus yhteisestä ymmärryksestä on monella eri tasolla yhdistävä ja lisää keskinäistä luottamusta. Tätä samaa ilmiötä olen tarkastellut usein työyhteisöjen ja johtamisen näkökulmista mutta jostain syystä nyt tuntuu tärkeältä nostaa tämä aihe esiin myös yksilötason oivalluksena.

Yhteinen ymmärrys ja yhtenevä suunta myös ajatuksissa on hyödyksi vaikka mielipiteitä ja näkemyksiä olisikin paljon. Mitä syvemmällä tasolla kykenee tavoittamaan myötätunnon ja ymmärryksen kokemuksen, sen vähemmän tarvitsee taistella ketään vastaan tai todistella olevansa oikeassa. Sen sijaan uskaltaa luottaa yhteiseen matkaan ja sallia eri näkemysten olla osana samaa ihmisyyden peruskalliota. Aito ymmärtämisen kokemus auttaa huomaamaan myötätunnon tarpeen sekä luo lisää välittämistä, kiitollisuuden ja ykseyden tunteita.

Ykseyden tilan oivaltaminen itsessäni ja vallitsevana olotilana kaikkeudessa on kenties laajin ja kaikista moniulotteisin näkökulma yhteiseen ymmärrykseen. Jos lopulta kaikki on lähtöisin samasta alkulähteestä ja kaikkeuden osat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, silloin myös osien välillä vallitsee aina täydellinen ymmärrys kaikesta olevasta. Yhteinen ymmärrys on siis vallitseva olotila vaikkemme sitä tiedostaisi. Toisaalta keskinäisen ymmärryksen puute taas on ilmentymä egon pyrkimyksestä "unohtaa" vallitseva ykseys ja ihmisyydessä koettu rajallisen tietoisuuden tila. Ykseyden tilassa ei lopulta ole olemassa kuin yksi yhteinen ymmärrys.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ykseys, yhteinen ymmärrys, myötätunto, läsnäolo, kiitollisuus

Ajatuksia yksinäisyydestä

Sunnuntai 26.8.2018

Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa, jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Yksinäisyyden tilasta kumpuaa niin mielen meteli kuin täydellinen hiljaisuuskin. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä ja se voi tuntua joskus ahdistavalta mutta itsensä kohtaaminen alkaa siitä, että sietää yksinäisyyttä ja havainnoi sen kautta nousseita ajatuksia tai tunteita itsessään.

Ehkä yksinäisyys on minulle kuin maaperä, josta hedelmällinen kasvu voi alkaa mutta kuten kasvitkin tarvitsevat maaperän ja ravinteiden lisäksi myös valoa ja vettä - myös henkinen kasvu vaatii otollisen maaperän lisäksi rohkeutta peilata itseään ja ajatuksiaan muiden kanssa. Ilman sosiaalisia rajapintoja ja ihmisten kohtaamista en saa samanlaista mahdollisuutta nähdä ja kokea omaa itseäni. Jokainen ihmisyydessä koettu elämänkokemus tuo elämään valon potentiaalin; mahdollisuuden arvostaa itseään ja nähdä ympäröivä maailma rakkauden kautta. Jokainen sosiaalinen rajapinta taas suo mahdollisuuden lisätä sisäistä kasvua, oppia jotakin itsestään sekä ravita kasvun maaperää tunteiden kokemisen kautta.

Toisaalta muiden ihmisten kautta näemme sekä itsemme että maailman, jossa yksinäisyyden kokemus vallitsee. Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Joskus ajattelen, että olen kuin puu, joka juurruttaa itsensä erillisyyden harhaan eli juurtuu kokemukseen yksinäisyydestä. Puu kaivaa olemuksensa perustan sille, että kokee sisäisesti olevansa yksin ja eksynyt alkulähteestään. Kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai tuntea yhtä syvää yksinäisyyttä tai erillisyyden tunnetta. Ja kuitenkin jokaisella meistä juuret ovat samassa maaperässä! Kasvettuaan vahvemmaksi puu alkaa tiedostaa voivansa kohdata muita ja löytää erilaisten kohtaamisten kautta uutta näkökulmaa omaan kokemusmaailmaansa.

Mitä vahvemmat juuret ja perusta kasvulle ovat, sitä kauemmas voimme kurottaa oksiamme ihmisyyden eri ulottuvuuksiin. Emme enää pelkää tunnemyrskyjen aikaan saamaa heilumista, emme pelkää enää kaatuvamme, emmekä menetä uskoamme tai luottamustamme elämään vuodenaikojen vaihtuessa. Uskallamme kohdata muutokset ja elämän vaihtelun tyynenä ja luottavaisena. Tunnemme juuremme ja vuosirenkaamme. Hyväksymme yksinäisyyden maaperän, josta koko ihmisyys ja elämä kumpuavat. Hyväksymme valon, jota tarvitsemme kasvaaksemme vaikka tuo valo paljastaisi itsestämme myös ne varjoisat kohdat, joita emme haluaisi katsoa.

Henkisen kasvun näkökulmasta juuri sinä olet valo. Myös jokainen kohtaamasi sielu tuo valoa, johon peilaamme itseämme ja jonka olemassaolo paljastaa sinulle uusia kasvun mahdollisuuksia täällä ihmisyydessä. Olen kiitollinen sinusta ja valosta, jota tuot elämääni. Olen kiitollinen ihmisyyden maaperästä, johon olemme yhdessä juurtuneet. Olen myös kiitollinen kokemusmaailmasta, johon oksani kurottautuvat. Ilman vallitsevaa kokemusmaailmaa en kykenisi kasvuun enkä oppisi tuntemaan eri variaatioita tunteista. En saisi mahdollisuutta koskettaa rakkautta sinun kauttasi. Olen kiitollinen yksinäisyyden illuusiosta sekä sen moninaisista oivallusten virroista. Ilman yksinäisyyden hedelmällistä maaperää en kokisi ihmisyyttä tai sen suomia loputtomia kasvun mahdollisuuksia. Yksinäisyydestä kumpuaa rakkaus, joka on suurempi kuin erillisyyden harha. Yksinäisyyden tunteen tila katoaa ja jäljelle jää vain syvä kiitollisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yksinäisyys, rakkautta, erillisyyden harha, hiljaisuus, juuret, kokemusmaailma, kiitollisuus

Luovuuden nosteessa

Sunnuntai 19.8.2018 klo 11:11

Kiitollisuuden kautta syntyvä luomisen voima ja sen rajattomat mahdollisuudet ovat "kummitelleet" ajatuksissa koko viikon. On ollut välillä jopa vaikeaa keskittyä muuhun arjen elämään ja tekemiseen, koska kiitollisuuden noste ja alkukantainen luomisvoima ovat vieneet mukanaan. Itsensä maadoittaminen tietoisesti on ollut välttämätöntä ja juuret ovat pitäneet jalat maassa sopivasti.

Jotenkin kaikki kiitollisuuden energia on tiivistynyt kuin vahingossa yhteen aiempaan oivallukseeni: tulevaisuuden muistelemiseen nykyhetkestä käsin. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä ja kokea juuri kiitollisuuden energiasta käsin kaikki ne rajattomat mahdollisuudet, joita tulevaisuudessa näen ja jotka voisivat olla tulevaisuudessa totta. Olen useasti pysähtynyt tietoisesti tarkastelemaan millaista tulevaisuudenkuvaa itselleni ja elämälleni maalaan. Tyydynkö puolihuolimattomasti siihen ensimmäiseen mielikuvaan tai nyt hetkestä käsin katsottuna helpoimmalta tuntuvaan lopputulokseen - vai uskallanko oikeasti tarkastella, miltä kiitollisuuden tunteen valaisemana näyttäisi se kaikista upein tai ihmeellisin tulevaisuus?

Tulevaisuukuvien ja tulevien näkymien ideointia hyödynnetään nykypäivän työelämässä jo lähes poikkeuksetta. Trendien kokoamisen tai ideapajojen avulla pyritään ennakoimaan ja etsimään tulevaisuuden näkymät mukaan toiminnan suunnitteluun. Halutaan ja uskalletaan hyödyntää luomisen voimaa markkinavoimien ohjailuun, ihmisten johtamiseen ja muutosten ennakointiin. Pyritään organisaatioina olemaan muutoksessa mukana jo ennen kuin muutosvoima on muuttunut todellisuudeksi. Mutta muistammeko me aidosti ja tarpeeksi hyödyntää samaa luovuuden nostetta ja tulevaisuuden muutosvirtaa omassa elämässämme tai oman hyvinvointimme ja tasapainomme lisäämisen näkökulmasta? Onko luovuuden voima valjastettu vain markkinatalouden moottoriksi ja unohdettu vetovoiman lain merkitys yksilötasolla?

Luulen, että yksilötasolla innovointi, mahdollisuuksien tarkastelu ja tulevaisuusnäkymien rohkeus puuttuu tai on ainakin haastavampaa säilyttää ilman, että inhimilliset tunteet muodostavat esteitä luomisen vapaudelle. Miten helposti nouseekaan syyllisyyden tai sisäisen ahneuden tunne pintaan, jos uskaltaa nähdä itselleen ja omalle elämälleen parhaalta kuulostavan lopputuloksen. Miten usein usko ja luottamus horjuvat oman arjen ihmeitä sanoittaessa tai kuvittaessa? Miten monenlaisia ihmisyyden kokemusten varjoja osuukaan tielle, kun alkaa luoda sitä itselle ihaninta kuvaa! On paljon vaikeampaa tavoittaa terveellä tavalla itsekkyyttä tai luomisvoiman hyödyntämisen rohkeutta oman elämän tueksi kuin esimerkiksi työelämän yhteisten tavoitteiden tai yrityksen taloudellisen kasvun tueksi.

Koen, että inhimilliset syyllisyyden tai itsensä aliarvostamisen tunteet ovat kytköksissä inhimilliseen perustarpeeseen säilyttää turvallisuuden tunne elämässä ja toisaalta niiden kautta kasvaa myös sopivalla tavalla nöyryys, jota takuulla tarvitaan näiden kaikkeuden rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Harva meistä kykenee hyödyntämään luomisvoimaa ja sen nostetta ilman egoa. Ihmisyydessä eläen se tuskin on edes mahdollista muutoin kuin täydellisesti näkökulmaa vaihtamalla. Tiedostamalla ihmisyyden rajallisuus ja harha koko olemassaolosta. Luomalla hyvää siltä pohjalta, että hyväksyy olevansa osa tätä samaa luomisvoimaa ja kaikkeuden ehtymätöntä virtaa. Oivallus siitä, etten oikeasti luo mitään lisää tai vie keneltäkään toiselta mitään pois on mullistava! Voin vain yksinkertaisesti hyväksyä sen, että olen yhtä tuon kaiken kanssa ja minulla on lupa nähdä nykyhetki ja myös tulevaisuus toisin. Sanon itselleni: "ihmisyyden harhassa ainoastaan näen tämän saman tilanteen ja kaiken olevan uusin silmin ja kiitän kaikkeutta tästä upeasta mahdollisuudesta."

Jälleen palaan toisen aiemman oivallukseni äärelle: Miten luottamuksen kautta voin tässä hetkessä päästää irti aiemmasta näkökulmastani ja täydellinen irtipäästäminen vapauttaa minut kohti anteeksiantoa sekä uuden näkökulman hyväksymistä. Aito hyväksyminen ja anteeksianto herättää puolestaan vääjäämättä kiitollisuuden tunteen pintaan, joka puolestaan lisää luottamusta. Näin olen jälleen kiinni vapautumisen ja kiitollisuuden nosteessa sekä upeassa luomisvoiman eteenpäin vievässä virrassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: noste, kiitollisuus, luomisvoima, tulevaisuudenkuva, luovuuden voima, näkökulma, oivallus, muutosvoima, ennakointi

Tähdenlentoja

Sunnuntai 12.8.2018 klo 13:04

Kiitollisuus -teema on jatkunut vallitsevana tilana läpi kuluneen viikon. Viime yönä oli ns. tähdenlentojen yö ja mietin jo alkuillasta ollessani kävelyllä, miten lapsuudessa minulle opetettiin, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja että tähdenlennon siivittämänä tuo toive tulee varmasti toteutumaan. Muistan elävästi joitakin kertoja elämässäni, kun olen tähdenlennon nähdessäni jotakin toivonut todella hartaasti ja tavoittanut itsessäni lapsenomaisen syvän luottamuksen siihen, että juuri tuo toive tulee takuulla toteutumaan. Ja niin on sitten toteutunutkin tuon täydellisen luottamuksen tilan kautta.

Lapsuudessa ja nuoruudessa tähtitaivaalle luovutetut toiveet olivat toki aika erilaisia kuin näin keski-ikäisen yksinhuoltajan arjesta kumpuavat toiveet. Saatoin lapsena toivoa tulevani nähdyksi tai löytäväni uuden ystävän koululuokasta tai saatoin salaa toivoa suudelmaa teini-iän ihastukselta, joka tuskin edes tiesi tunteistani saati olisi tuntenut samoin juuri sillä hetkellä. Sellainenkin muisto nousi pintaan, että muistan kerran lapsena toivoneeni sydämeni pohjasta, ettei Suomeen tulisi enää koskaan sotaa ja että maailmassa säilyisi rauha. Pienen lapsen korvin kuultuna TV-uutiset maailman tilanteesta aivan 80-luvun alkuvuosina tuntuivat kovin pelottavilta ja nostivat viattomien toiveiden rinnalle vakavampiakin aiheita. Nykymaailman epävakaassa ilmapiirissä pystyn edelleen samaistumaan tuon pienen itseni hartaaseen toiveeseen maailman rauhasta.

Tähdenlentojen yö sai tällä kertaa ajatukset kohti kiitollisuutta ja sitä, miten jokainen tähdenlento on toiveiden sijaan kaunis mahdollisuus kiitollisuudelle. Kuten rukouksetkin toimivat aina paremmin kiitollisuuden kautta, samoin tähdenlennot voisi valjastaa loputtomien toiveiden sijaan kiitollisuuden lähteiksi. Tähdenlennon nähdessään voi samalla viattoman lapsen uskolla ja luottamuksella kiittää kaikeutta kaikesta sellaisesta, jolla sinua tai läheisiäsi on elämässä siunattu tai voi kiittää kaikesta sellaisesta, jota elämäänsä toivoo virtaavan lisää. Puutteiden ja toiveiden sijaan voisi kiittää kaikesta jota jo on sekä kaikesta, jota tulee vielä olemaan. Tähdenlennon matkaan voisi lähettää vaikka sen täydellisen mielikuvan siitä hetkestä, kun tuo oma toive on jo toteutunut ja kiittää sitten tästä pian toteutuneesta lopputuloksesta. Toimii!

Tähdenlentojen ja toiveiden lisäksi sisäisen lapsen tavoittaminen itsessä on tärkeää muutoinkin. Lapsenkaltainen usko ja syvä luottamus parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on voimaannuttava luomisen alusta myös monissa muissa yhteyksissä. Lapsen sisäsyntyinen usko hyvään ja vankkumaton luottamus maailmankaikkeuden ihmeisiin on jotakin ainutlaatuista ja harmillisen paljon tästä viattomasta luottamuksesta katoaa matkan varrella erilaisten elämänkokemusten myötä.

Vastoinkäymiset, pettymysten tunteet ja ihmisyyden pelot peittävät alleen tuon viattoman luottamuksen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki tätä sisäsyntyistä täydellistä luottamusta murentavat ihmisyyden "peitot" ja elämänkokemusten varjot kätkevät alleen sen alkuperäisen ja meissä kaikissa kuitenkin yhä olevan luottamuksen ja viattomuuden, jonka kautta myös pieni lapsi uskoo, että hänestä pidetään huolta, että tähdenlennon matkaan lähetetty toive todella tulee toteutumaan ja että prinsessasatujen onnelliset loput ovat oikeassakin elämässä yhä mahdollisia.

Tämän luottamuksen tavoittaminen sekä sisäisen lapsen ilon ja innostuksen tietoinen vaaliminen arjen elämässä ovat yksi tähdenlentojen mukanaan tuoma oivallus ja muistutus, josta olen syvästi kiitollinen. Tähdenlennon matkassa kulkevat niin sadut, haaveet kuin ihmisyyden kautta koettu moninainen kauneuskin. Tähdenlento muistuttaa meitä siitä, että luottamus onnistumiseen, haaveiden toteutumiseen ja maailmankaikkeuden tasapainoon lähtevät aina itsestä sisältä käsin. Oman sisäisen lapsen vaalimisesta sekä ihmisyyden kokemusten "peiton" alle kurkistamisesta. Siitä, että uskaltaa nähdä mielen luomien pelkojen taakse ja toivoa rohkeasti sitä kaikista parasta mahdollista lopputulosta!

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, luottamus, toiveet, oivallus

Kiitollisuus -kävely

Sunnuntai 5.8.2018 klo 22:07

Tänään aamukävelyllä nousi mieleeni jostain syystä sisareni ja se, miten hän on mielestäni elämänsä aikana tehnyt lukuisia kertoja pyytettömästi hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Alkuperäinen ajatus taisi nousta siitä, miten hän useita vuosia sitten otti hoidettavakseen erään iäkkään pariskunnan aiemmin omistaman koiran, jotta tuo upea olento ei olisi joutunut lopetettavaksi. Koira oli tuolloin vielä kovin nuori ja sisareni huolehti koirasta rakkaudella sen koko pitkän elämän ajan. Muistan, että itsestäni tuntui aina, että sisareni ei ottanut koiraa vastuulleen pientä pisaraakaan säälistä - vaan puhtaasta luontaisesta rakkaudesta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Sisäsyntyisestä rakkaudesta ja halusta tehdä hyvää.

Aloin sitten aamulla kävellessäni miettiä mitä kaikkea muutakin hyvää sisareni on vuosien kuluessa tehnyt ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta tästä hyvästä. Ja toisaalta miten paljon toivon kaikkea hyvää ja rakkautta virtaavan hänen elämäänsä takaisin kaiken tuon kiitollisuuden tunteen ja nosteen siivittämänä. Tuntui, että jokaisella askelella nousi mieleeni lisää asioita, joiden kautta sisareni tai joku muu tuntemani henkilö on tehnyt hyvää jollekulle toiselle ja miten paljon kiitollisuutta tällaisten tilanteiden ajattelusta syntyi tähän aamuun. Miten paljon kiitollisuutta löysin hyvän ylistämisestä ja etenkin muiden tekemien asioiden kiittämisestä! 

Muistelen, että joku hiukan tällaisen "kiitollisuuskävelyn" kaltainen harjoitus taisi löytyä myös aikoja sitten lukemastani Taikavoima -kirjasta (Byrne, Rhonda) mutta jotenkin eri näkökulmasta tarkasteltuna. Ellen aivan väärin muista, niin kirjan harjoituksessa ohjattiin hitaasti kävellen kiittämään joka askeleella asioista, joista juuri sillä hetkellä on kiitollinen. Olen tällaistakin toteutustapaa harjoitellut joskus kävellessäni mutta tämän aamuinen kokemus oli erilainen: jotenkin koin kiitollisuutta vielä syvemmin kuin koskaan ennen ja kaikkea tehtyä hyvää ajatellessani kiitollisuuden noste oli paljon aiempaa voimallisempi. Ehkä kokemukseeni vaikutti myös se, että tilanne syntyi sponttaanisti itselle rakasta ihmistä ajatellen ja tämä rakkauden voima toimi kiitollisuuden voimaa monin kerroin voimistavana lähteenä. Ja tuntui myös erityisen hyvältä nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota olen elämäni aikana havainnut ilman, että oma itse tai oma elämäni on keskiössä. Kiitollisuuden lähteenä toimi aamulla se, että tunnustan ja nostan esiin erityisesti jonkun muun tekemää hyvää. Pyyteettömiä ja kauniita tekoja.

Myöhemmin aloin miettiä myös sitä, miten tärkeää olisi useammin tietoisesti nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota ihmisyydessä on tehty jonkun toisen avuksi, hyväksi ja tueksi ilman pienintäkään odotusta vastapalveluksista, suorittamisesta tai tekemisen tarpeesta. Miten arvokasta onkaan jokainen pyyteetön hyvä teko, rakkaudesta kumpuava ääneen sanottu lause tai lähetetty siunaus, jonka kautta voi hyvää jollekulle toiselle tehdä. Eikä hyvän tarvitse todellakaan olla aina sinun itsesi kautta tapahtunutta - vaan erityisen arvokasta ja kiitollisuutta nostavaa on jokainen havaittu hyvä teko. Havainnoijan roolissa on jotenkin helpompaa pitää omat toiveet ja muut pyyteettömyyden esteet kurissa. 

Paljon ajatuksia on helteisen kesän aikana kulkenut lävitseni ja moneen ajatukseen olen valinnut pysähtyä ihan vain itsekseni. Jostain syystä juuri nyt kuitenkin tuntuu, että ajattelun, lepäämisen ja tunnustelun jälkeen on tullut taas aika toimia: tehdä hyvää, toteuttaa mieleen nousevia uusia ideoita ja etenkin tehdä tietoisesti näkyväksi jokainen kiitollisuuden aihe, joka tätä kaikkeutta ja ihmiskuntaa nostaa kohti rakkautta. Kiitollisuus on tärkeä osa tasapainon säilymistä ja sen nostavaa rakkaudellista voimaa on muistettava hyödyntää arjessa monin eri tavoin. Kiitos, kiitos ja kiitos! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, taikavoima, rakkaus, hyvää

Tässä ja nyt

Sunnuntai 30.8.2015 klo 14:02

Kuluneen viikon aikana olen harjoittanut tietoisesti pysähtymistä erilaisten asioiden äärelle. Olen työmatkalla selättänyt aamun kiireen pysäyttämällä auton jonkin kauniin maiseman tai luonnonilmiön äärelle. Irrottamalla itseni tunteesta, että minulla on kiire ja irrottamalla ajatukseni arjen oravanpyörästä yksinkertaisesti pysähtymällä hetkeksi ja avaamalla silmät ympäröivälle todellisuudelle. Olen huomannut, että erilaisia kiitollisuuden aiheita on alkanut suorastaan vyörytä aistieni ravinnoksi: toinen toistaan upeampia maisemia auringon noustessa, sumun kietoessa kaiken alleen, sateenkaaren erilaisia variaatioita ja lintujen ääniä keskellä ihmisvilinää.

Tästä kaikesta innoittuneena olen ottanut arjessa käyttöön ihan uuden "mantran" ja kiitollisuuden työkalun. Kun aamulla astun ovesta ulos ja näen mitä tahansa kaunista ympärilläni, sanon itselleni: "Wau, minä olen miljonääri!" "Minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt." Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja mietin, miten rikas olenkaan, kun minulla on tässä ympärilläni valtavat määrät puhdasta ilmaa hengitettävänä. Katson auringon valon luomia säikeitä puiden lehdissä ja mietin, että "mieletöntä - minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt: rajaton määrä auringon valoa, nämä kaikki aamukasteen pisarat ja kokonainen taivas yläpuolellani". Lietson itseäni yhä suurempaan kiitollisuuteen ja katson kaikkea elävää ympärilläni: puita, kukkia, lintuja ja oravia, jokea ja hiekkaa.. Ja sanon jälleen: "Huikeaa, miten tämä kaikki voikaan olla minun, tässä ja nyt." Minun silmieni katsottavana, minun korvieni kuultavana tai minun kaikkien aistieni yhteissinfoniana. Millaisen kauneuden ja yltäkylläisyyden ympäröimänä kuljenkaan joka ikinen päivä. Miten usein olen antautunut arjelle niin täysin, etten huomaa tätä kaikkea vaurautta ja yltäkylläisyyttä. Kiitän autolla ajaessani kaikkeutta siitä, että minulla on tämä maailma, tämä kaikki, tässä ja nyt.

Minun kohdallani tämä harjoitus on vähän karannut jo lapasesta tässä viime aikoina mutta jaan sen silti, koska olen tästä näkökulmasta kokenut itse saaneeni niin paljon iloa, mielen rauhaa ja kiitollisuuden nostetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Olen tässä ja nyt.

Jostain syystä myös vastuun teema on tuon kiitollisuusboostin lisäksi kummitellut mielessäni viime päivinä ja huomaan kokoavani pääni sisällä aiheesta lisää näkökulmia, jotta osaisin tuon versovan mietteeni pukea ymmärrettäväksi tekstiksi. Vastuu. Niin raskas sana ja toisaalta niin paljon asioita eteenpäin vievä voima. Minulla itselläni on joka hetki vastuu siitä, mitä ajattelen, mitä teen tai sanon. Minulla on myös vastuu oman elämäni havainnoijana ja vastuu siitä, teenkö tietoisia vai tiedostamattomia valintoja. Jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen arjen elämässä on valinta. Jokainen sana, jonka sanon on valinta. Äänen sävy on valinta ja läsnäolo on valinta. Vain minulla itselläni on valta ja vastuu näistä joka päiväisistä valinnoista. Minä itse olen vastuussa oman elämäni heijastamista sävyistä, eri tilanteisiin suhtautumisesta sekä siitä, mitä valitsen tehdä. Minä itse olen vastuussa siitä, miten toimin vai toiminko. Minä vastaan niistä tunteista, jotka elämän erilaiset hetket minussa nostavat esiin. Vastaan myös siitä, miten koen nämä tunteet, kohtaanko ne ja katsonko niitä rakkaudella vai jäänkö niihin kiinni ja annan niiden hallita itseäni tai ajatuksiani. Minä olen vastuussa.

Hui kamalaa! Tai siis aivan mahtavaa :) mutta jostain syystä tämä vastuun teema on seurannut tiukasti vanavedessä, kun olen kiitollisuuteen hurahtanut. Ja tämän oivaltaminen / muistaminen on havahduttanut tajuamaan sen, miten tärkeää on tiedostaa ja muistaa tämä vastuu omasta sisäisestä tilastani joka hetki. Ei vain silloin, kun on hyvä päivä tai muita on paikalla - vaan myös silloin, kun olen yksin omien ajatusteni kanssa. Minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja siitä, millaisia asioita ja ihmisiä vedä puoleeni. Minun ajatukseni ovat työkalu, jota minun tulisi vastuullisesti käyttää, seisoa joka hetki nöyränä oman elämäni heijastaman kuvan äärellä ja muistaa, että tämä on minun luomukseni. Tämä on minun pelkoni tai minun kiitollisuuteni puoleensa vetämää. Minun sisäisen tilani peilikuva. Minun. Tämä kaikki on minun. Tässä ja nyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, vastuu, pysähtyminen, kauneus, elämä

Kiitollisuudesta

Torstai 26.11.2009 klo 23:29

Olen tänään harjoitellut erityisesti kiitollisuuden tuntemista koko olemuksellani ja sydämeni pohjasta. On hämmästyttävää, miten suuri vaikutus sillä on, kun aloittaa päivänsä kiittämällä Luojaa kaikesta siitä, mitä olen Häneltä saanut. Sitä huomaa olevansa kiitollinen niin paljosta ja kiitollisuus täyttää yhtäkkiä koko olemukseni. Kiitollisuuden aiheita on riittänyt helposti koko päiväksi ja olen hämmästynyt siitä, miten helppo, vaivaton ja tehokas harjoitus tällainen onkaan.

Tämä syvä kiitollisuuden tunne muuttaa hetkessä aivan kaiken. Tunnen olevani täynnä valoa ja rakkautta joka hetki. Haluan vain säteillä tätä kiitollisuuden valoa kaikkialle ympärilleni ja alan havaita, miten maailma ympärilläni muuttuu. Kiitollisuuden tilasta käsin kaikki näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Jokainen kohtaamani ihminen on rakastava, ystävällinen ja lempeä. Maailma ympärilläni on täydellisessä rauhan tilassa. Kiitollisuudesta käsin näen vain rakkautta ja valkeutta.

Sydämeni pohjasta nouseva puhdas kiitollisuus on myös hyvin voimakas rukouksen muoto. Kiitollisuus luo todeksi reaaliaikaisesti siinä hetkessä kaiken sen, mistä kiitokseni lausun. Aivan liian harvoin sitä oikeasti muistaa yksinkertaisesti kiittää yleensä mistään. Paljon useammin sitä ajattelee, mitä puuttuu tai pohtii toinen toistaan turhempia ajatuskulkuja päivän mittaan. Tarkkailepa edes yhden päivän ajan omia ajatuksiasi ja laske montako kertaa kiität todella jostakin asiasta arjessa. 

On hyvin tehokasta muistaa aika ajoin pysähtyä kiittämään kaikesta siitä, mistä kokee aidosti olevansa kiitollinen. Olen esimerkiksi tänään halunnut kiittää Luojaa siitä, että Hän johdattaa minua. Olen halunnut kiittää siitä, että minua rakastetaan. Kiitän myös siitä, että olen saanut mahdollisuuden uudenlaiseen näkemiseen, anteeksiantoon ja sisäiseen rauhaan. Olen sydämeni pohjasta kiittänyt kaikista niistä ihmisistä, joita olen polkuni varrella saanut kohdata. Olen suuresti kiitollinen myös siitä, että olen tällä upealla matkalla kohti ykseyttä. Ja siitä, että Luoja ei ole hylännyt meistä ketään vaan kärsivällisesti ohjaa ja opastaa meitä kohti todellista päämääräämme.  Olen valtavan kiitollinen myös siitä, että minulla on mahdollisuus kuunnella hiljaisuutta ja toisaalta jakaa kauttani se tietoisuus, joka on ykseydestä. Olen kiitollinen siitä, että olen turvassa joka hetki ja että valkeus on kaikkialla, kunhan muistan sen pimeydestä löytää.

Tämä kiitollisuuden tulva on saanut minut myös ymmärtämään antamisen ja saamisen tasapainon jälleen uudella tavalla. Vaikka olen useasti ennenkin kuullut sanonnan "saat sen mistä luovut", vasta aivan hiljattain olen jotenkin yhtäkkiä oivaltanut tämän merkityksen konkreettisesti. Huomaan, että mitä enemmän itsestäni olen antanut Luojalle, Pyhälle Hengelle ja kaikkeudelle, sitä enemmän myös saan näitä Luojan lahjoja ja ihmeitä myös omaan elämääni arjen tasolla. Ehkä aiemmin olen jotenkin aktiivimmin vain yrittänyt luoda asioita sen pohjalta, mitä itse kuvittelen haluavani ja pyytänyt rukouksissani apua ja näiden itse luomieni toiveiden täyttymistä. Nyt tässä hetkessä koen, että olen elämäni aikana saanut niin paljon, etten voisi enää "pyytää" mitään enempää. Että toiveideni täyttymys on se, että annan itseni Luojan ohjaukseen ja Hänen instrumentikseen maan päälle. Kun annan ajatukseni, toiveeni ja haluni, saan samalla kaiken, mitä ikinään voisin kuvitella. Saan Hänen ihmeensä ilmentymään tässä hetkessä jokaiselle, joka näitä ihmeitä pysähtyy huomaamaan. Saan täydellisen rauhan ja tilan, jossa en "tarvitse" enää mitään.

Antaminen ja saaminen ovat itseasiassa täysin sama asia. Koska olemme täydellisen yhtä ja ykseydessä joka hetki, kaiken mitä annan muille, annan oikeastaan itselleni. Tämä on myös valtava kiitollisuuden aihe ja tekee elämästä hyvin yksinkertaista. Rakastamalla jokaista kohtaamaani sielua ja löytämällä valon heistä, rakastan itseäni ja löydän oman sisäisen valon itsestäni. Kiitän tästä oivalluksesta tässä hetkessä!

Täydellisen rauhan ja ilon tavoittaminen arjessa on usein hyvinkin yksinkertaista!

2 kommenttia . Avainsanat: kiitollisuus, antaminen ja saaminen