- 18.10.2022 18:27Aamun pyhä hetkiLue lisää »
- 9.10.2022 14:08Tie rauhaanLue lisää »
- 1.5.2022 18:40Myrskyn silmässä Lue lisää »
- 23.4.2022 22:11Minä olen muistojen virtaaLue lisää »
- 15.2.2022 10:13Tulla nähdyksiLue lisää »
Totuuden hetkiMaanantai 2.9.2019 klo 17:47 Aivan viime viikot ovat olleet monella tasolla onnellisia: täynnä läheisyyttä, isoja tunteita sekä erilaisia sattumuksia. Päällimmäisenä tunteena on kai ollut kaiken aikaa kiitollisuus siitä, että joskus saa elämässään kokea myös tällaisia voimaannuttavia vaiheita, rakkautta ja huolenpitoa. Naurua, keskusteluja ja monia maagisia pieniä hetkiä. Sisäinen voimani on tuntunut kasvavan kaikkien kauniiden asioiden kautta. On kuin olisin saanut uutta energiaa ja ravinnetta, jonka voimin jaksan taas luottaa siihen, että elämä kantaa. Kesä ja lepo ovat ravinneet minua ja koen siitä suurta kiitollisuutta. Tämä hyvältä tuntunut jakso on saanut toisaalta minut myös pohtimaan niitä vaiheita, jolloin sisäinen voimani on ollut kadoksissa. Tuntuu, että monesti ne kauniitkin asiat minun elämässäni tulevat kovin hämmentävissä muodoissa. Elämäntilanteissa, jotka kauneudestaan huolimatta haastavat ja myös erilaisina pettymyksen hetkinä, jolloin huomaan hukkaavani yhteyden omaan itseeni sekä sisäiseen voimaani. Olen tämän kesän aikana hyvin usein huomannut miettiväni mistä lopulta tuo sisäinen voimani on tehty? Mistä sisäinen voimani syntyy ja mikä saa sen välillä katoamaan niin, että koko kaikkeus tuntuu hajoavan ympäriltä? Näin aiemmin kesällä unta, että minun sisälläni, jossain noin suunnilleen rintakehäni keskellä, oli suuri kristalli, joka mielestäni ilmensi tuossa unessa omaa sisäistä voimaani. Unessa tämä kristalli oli alkanut vähitellen muuttua kylmäksi ja jotenkin lasittuneeksi. Kuin tuo voiman lähde minussa olisi alkanut kuolla ja kadottaa kaiken valonsa ja säteilynsä. Aloin herättyäni pohtia, mihin tuo sisäinen voima minusta oikein katoaa. Mikä saa valon minussa hiipumaan ja toisaalta, mikä saa minut toisinaan jälleen säteilemään kauneutta, voimaa ja valoa ympärilleni? Olen havainnut, että etenkin luovuus lisää voimaani monella eri tasolla ja joskus myös luovuuden tuotokset saavat aikaan lisää kipinöitä, jotka puolestaan alkavat luoda uutta sisäistä voimaa yhä vain enemmän. Luovuuden hedelmät saavat minussa aikaan poltetta luoda lisää sekä synnyttävät uutta innostusta ja ideoiden virtaa. Luovuuden puute taas näkyy pitkässä juoksussa voimattomuutena ja sisäisen innostuksen hiipumisena. Välillä tuntuu kuin suorittaminen ja toisaalta myös liiallinen tuloksellisuuden vaatimus tappaisi sekä luovutta että sisäistä voimaani. Liiallinen paine ja liian kova vaatimustaso vievät mennessään loputkin voimat. Ehkä uupuminen alkaa luovuuden hiipumisesta ja saa edelleen lisää vauhtia suorittamiseen suistumisesta. Alamäki kohti montunpohjaa on tuolloin taattu. Välillä voimani häviävät pelkästään suureen hämmennykseen kaikista ihmisyyden haasteita. Kuin koko elämä olisi ajoittain vain suuri taistelu, jossa ei oikeasti ole kenenkään mahdollista voittaa. Olisi vain umpikujia ja häviäjiä. Kuin kulkisin labyrintissä etsien ulospääsyä, jota ei ole olemassakaan. Kuin olisi vain peilejä, loputtomasti hämmentäviä kokemuksia ja vääriä valintoja. Kuin koko elämässä ei olisi enää sitä oikeaa polkua. Näinä toivottomuuden ja eksyksissä olemisen hetkinä koen ehkä kaikista suurinta voimattomuutta. Halua luovuttaa ja sisäistä kylmyyden tunnetta, joka lamauttaa loputkin voimat. Toivottomuuden hetkinä koen, että sisäinen voimani alkaa vahvistua etenkin lempeästä kosketuksesta ja hellyydestä. Arvostavasta vuorovaikutuksesta niin kohtaamieni ihmisten kuin oman itseni lempeän kohtaamisen kautta. Siitä, että muistan vaalia fyysistä kehoani, ravita sieluani kauneudella ja rakkaudella. Sisäinen voimani hiipuu, jos olen liian pitkään ilman ympäröivän maailman kauneutta, ilman kosketusta tai ilman aistien moninaista sinfoniaa. Toisaalta koen, etteivät voimani riipu koskaan mistään yksittäisestä aistillisesta kokemuksesta tai jonkin yksittäisen asian puuttumisesta elämässä - vaan siitä, että säilytän avoimuuteni aistia monikanavaisesti olevaa ja muistan olla kiitollinen kaikesta kokemastani. Tiedän myös, että tietyt ihmiset luovat minuun uutta voimaa ja saavat pelkällä läsnäolollaan sisäisen voimani säteilemään enemmän. Elämässäni on muutamia harvoja ihmisiä, joiden läsnäolo tai sen puute näkyy suoraan siinä, miten tuo "sisäinen kristallini" minussa säteilee voimaa. Ihmisiä, joiden läsnäolo saa kristallini syttymään täyteen loistoonsa, sieluni valon heräämään uudelleen eloon ja koko fyysisen kehoni voimaantumaan. Kuin sisäinen voimani alkaisi maagisesti resonoida uutta virtaa kohdatessaan juuri oikean vastakappaleen. Ja kuin tuo yhteistä voimaa kasvattava vastinparini lataisi minut aina uudelleen ja alkaisimme molemmat tuottaa uutta energiaa sekä säteillä valoa ympärillemme pelkästä kohtaamisesta ja toisen läsnäolosta. Ilman sanoja ja ilman yrittämistä. Tällaisen henkilön lähellä lataudun ja sisäinen voimani kasvaa vaikka vain viettäisimme aikaa yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Jokin erityinen yhteys välillämme vetää näitä sisäisiä voimanlähteitä toisiansa kohti ja jos olemme pitkään erossa, voimamme alkavat vähitellen hiipua. Kuin katoaisimme kokonaan tästä ulottuvuudesta, jos emme saa virtaa toinen toistemme kautta. Näistä kohtaamisista ei voi olla kuin syvästi kiitollinen. Lopulta sisäinen voimani on tehty pienistä asioista. Ilon hetkistä arjen keskellä. Hyväksyvästä kohtaamisesta keskellä päivää. Ystävällisyydestä ilman mitään syytä, toisen huomioimisesta ja pienistä valinnoista. Sisäinen voimani saa ravinnetta myös hölmöistä haaveista, yhteisestä ajasta tärkeimpien kanssa, levosta ja virrassa elämisestä. Heittäytymisestä. Sisäinen voimani kasvaa myös totuudesta. Epäilykset ja erilaiset pelot kuluttavat voimaani ja sisäinen valoni lähes katoaa olemattomiin, jos pelot saavat mielessäni liikaa valtaa. Pelot imevät minusta kaiken voiman, kuluttavat energiani tyhjiin ja luovat yhä uusia esteitä luovuuden tielle. Vasta totuus ja ne maagiset hetket, kun havahdun uuden totuuden äärelle saavat valoni jälleen loistamaan. Totuus luo minuun uutta voimaa ja saa sisäisen kristallini valaisemaan koko maailman. Totuuden hetkissä koen näkeväni ihmisyyden asiat uudessa valossa ja kaikki mieleni luoma epävarmuus katoaa tietoisuudestani. Näitä totuuden hetkiä tulee arjessa usein jossain unen ja valveen rajalla, kun huomaan heräämisen hetkellä jonkin minua mietityttäneen asian olevan täysin selkeä ja kirkas. Totuudellinen. Mutta usein totuuden hetkiä kohtaa myös valveilla ollessaan, kun yhtäkkiä oivaltaa jonkin asian aivan uudesta laajemmasta näköulmasta. Pysäyttävämpiä totuuden hetkiä ovat sellaiset, kun oivallan omista tunteistani tai sisäisistä rakenteistani jotakin täysin uutta. Kun pelot hetkeksi väistyvät ja pystyn näkemään kätketyt tunteeni sekä lopulta myöntämään totuuden rehellisesti itselleni. Kun sisäinen voimani ja korkeampi totuus yllättävät minut vaikka keskellä kirkasta päivää. Tällaiset pienet valon hetket luovat uutta voimaa ja kantavat taas monta askelta eteenpäin. Totuuden hetkissä elää rakkaus ja mahdollisuus uuteen kasvuun. Totuuden hetkissä on kätkettynä koko ihmisyyden olemassaolon merkitys: perusta sille, miksi fyysinen elämä on ylipäätään olemassa. Että sieluina oppisimme uutta ja löytäisimme yhä uudelleen aiempaa laajemman näkökulman vallitsevaan todellisuuteen. Ja jotta hyväksyisimme ihmisyyden matkan sellaisena, jollaiseksi olemme sen itsellemme luoneet. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, sisäinen voima, totuus, luovuus |
Halu elää ja halu kuollaSunnuntai 17.2.2019 klo 14:20 Alkuvuosi on ollut minulle kirjoittamisen suhteen vaikea. Luovuuden virta on ollut kadoksissa ja hetkittäin sen tilalla on ollut hyvinkin vahva tunne halusta luovuttaa. Päästää irti ihan kokonaan. Olen tietoisesti edelleen hidastanut tekemisen tahtia kaikilla elämän alueilla ja koettanut tavoittaa juuret tälle tunteelleni. Sille ololle, etten näe järkeä jatkaa kirjoittamista. En koe, että minulla olisi enää jäljellä mitään annettavaa ja että oikeastaan koko elämääni hallitsee nyt tämä luovuttamisen tai ehkä luopumisen tunne. Unissani on ollut mukana myös paljon symboliikkaa liittyen kuolemaan. Kuvia tuhosta ja kaiken lopusta. Toisaalta myös uuden syntymisestä ja uudesta alusta kuoleman ja tuhon myötä. Nämä kuvat ovat olleet oudosti läsnä oikeastaan koko alkuvuoden. Välillä voimallisemmin ja välillä jossain kaiken taustalla kuin muistona jostakin koetusta. Kuin haamuna vierelläni, kun olen koettanut selviytyä arjessa seuraavaan päivään. Välillä olen koettanut kiinnittyä tietoisesti fyysiseen ja pitää jalat normaalia tukevammin maassa, jotta tietäisin olevani elossa ja tuntisin paremmin jokaisen ottamani askelen elämäni polulla. Viime viikkoina olen ollut myös pakosta fyysisessä levossa epäselvän kuumeilun vuoksi. Väsymys on saanut epänormaalin paljon valtaa olemuksessani ja kenties tämän kaiken johdosta olen paljon pohtinut ajatusta, joka minua on ihmisyydessä usein vaivannut. Ajatusta kuolemasta ja siitä, että tuo ajatus kasvaa välillä kohtuuttoman suureksi ilman mitään järkevää syytä. Kuoleman ajatus kulminoituu kai siihen, etten aina tiedä haluanko todella elää ja toisaalta siihen, että välillä pohdin elämässäni luovuttamista kaikesta olevasta. Taistelen jonkinlaista sisäsistä sotaani elämänhalun puuttumista vastaan - asemasotaa halun kuolla ja halun elää välillä. Aihe on minulle vaikea, koska se on kulkenut matkassani kauan ja ajatusten sanoittaminen tällä aihealueella on jotenkin paljon vaikeampaa kuin muutoin. Yritän kuitenkin, koska se auttaa minua itseäni eteenpäin. Eräs ystäväni kertoi minulle tällä viikolla, että hänellä on jo pidempään ollut kova kuolemanpelko läsnä ajatuksissaan. Että on kuin olisi jatkuvasti tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin ja kuin häntä vaivaisi jokin vakava sairaus, jolle ei lääketieteestä ole löytynyt nimeä eikä tunnistettavaa olomuotoa. Kenties juuri kasvanut epävarmuuden tunne saa aikaan lisääntynyttä pelkoa kuolemasta. Pelkoa siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, että joskus meidän fyysinen matkamme täällä päättyy. Ja jonakin päivänä tämä elämän tie on kuljettu loppuun eikä ole tietoa vielä seuraavasta. Jäin pohtimaan tätä ystäväni tunnustusta sekä sitä, että onko kuolemanpelko kuitenkin luonnollisempaa ja jotenkin hyväksyttävämpää kuin pelko elää? Koen nimittäin, että oman mieleni pimeissä nurkissa lymyävä halu kuolla on pohjimmiltaan pelkoa elää. Pelkoa kohdata oma itsensä ja epävarmuuden tunnetta siitä, ettei jaksaisikaan enää yhtään pidemmälle. Että jossakin hetkessä ei vain jaksa enää yhtään askelta eteenpäin. Kenties pelko elää syntyy myös siitä epävarmuudesta, ettei jossakin hetkessä voi nähdä oman mielensä sumujen läpi edes sitä seuraavaa askelta eikä varjoakaan siitä polusta, jota pitkin parhaillaan kulkee. Pitäisi uskaltaa edetä sokeasti ja luottaen eteenpäin mutta ei uskalla. Joskus koen myös, että halu kuolla on samaa sukua tunteelle, ettei mitään toivoa paremmasta enää ole. Ettei löydä jossakin täydellisen toivottomuuden hetkessä enää yhtään syytä elää. Ja sukua myös sille toiselle tunteelle, että olisi vain niin paljon helpompaa luovuttaa kuin kohdata elämäni sellaisena kuin se on. Kaikkine pelkoineen, iloineen, kärsimyksineen, onnen hetkineen ja vaikeuksineen. Kohdata elämäni kaunistelematta sellaisena kuin se on. Luulen, että useallakin meistä on näitä hetkiä matkalla joskus ollut ja mielen sumuverhon paksuus kullakin hetkellä vaikuttaa kai osaltaan siihen, miten näistä pimeyden porteista pääsee yksilönä läpi. Voimamme ja rohkeutemme kohdata epävarmuutta ratkaisee ehkä sen, millaisin askelin uskallamme tuossa täydellisessä pimeydessä kulkea ja sen uskallammeko ylipäätään ottaa yhtään askelta pidemmälle. Erään toisen ystäväni kanssa kävimme taannoin keskustelun siitä, miten mahdotonta on arvottaa erilaisia valintoja elämässä esimerkiksi vanhemmuuden ja oman hyvinvointinsa välillä. Pohdimme sitä, miten voisi laittaa arvojärjestykseen omaa todellista itseään, sen ilmentämistä elämässä suhteessa lapsiperheen arkeen tai vanhemmuuteen silloin, kun nämä kaksi elämän aluetta ovat keskenään ristiriidassa. Että tekeekö väärin, jos valitsee jossakin elämän vaiheessa sen hedonistisen tien ja sallii itselleen aiempaa enemmän onnellisuutta tai vaikka mahdollisuuden johonkin uudenlaiseen elämään sen kustannuksella, ettei koskaan voi täysin tietää tuon valinnan vaikutuksia omiin lapsiinsa tai muihin läheisiinsä. Tai että valitsemmeko paikalleen jäämisen kautta tiedostamatta hyväksyä sisäisen kärsimyksen tien ja itsensä muille uhraamisen? Uhraako jokainen vanhempi lastensa hyväksi aina jotakin aitoa ja todellista osaa itsessään vanhemmuuden myötä? Voimmeko koskaan tietää, mikä on näiden uhrausten hinta ja lopullinen tulos pidemmällä tarkastelulla, kun emme voi tulevaisuuteen varmuudella nähdä. Ja lopulta, onko itsensä uhraaminen myös vain yksi tiedostamaton muoto siitä, että oikeasti pelkää kohdata oman todellisen itsensä ja pelkää elää? Onko paikalleen jääminen ja oman todellisen itsensä kätkeminen yhtä kuin halu luovuttaa ja halu jollain tasolla kuolla? Kuin sallisi itselleen kuolemantuomion siten, että tietää kuolevansa hitaasti arjen "vankisellissä", jossa hengitysilma vähenee vääjäämättä hetki hetkeltä. Tai yhtä kuin luovuttaisi itseltään oikeuden elämään sen vuoksi, että jossakin elämän hetkessä on tehnyt valinnan suunnasta, joka ei enää tässä hetkessä tunnukaan oikealta. Mikä tällöin estää minua valitsemasta uudelleen? Onko se yksinkertaisesti järjen ääni ja nöyryys sen edessä, ettei enää haluakaan tavoitella muuta kuin mitä tässä hetkessä jo on. Tyytyy nykytilaan itsensä haastamisen sijasta. Onko minulla tällöin jäljellä yhä halu elää vai sittenkin vain halu olla? Molemmat ovat aivan yhtä loistavia vaihtoehtoja kunhan tiedostan, mitä valitsen ja olen valmis elämään näiden tekemieni valintojen kanssa. Muistan lapsuudestani kesän, jolloin makasin kovassa kuumeessa pari viikkoa. Minulle on myöhemmin kerrottu, että tuona aikana olin välillä houraillut sekavia enkä aina tunnistanut vanhempiani heidän poiketessaan sairasvuoteellani. Ehkä olin tuon ajan kuin unen ja valveen rajalla - sekä täällä että jossakin toisaalla. Tuosta kokemuksesta muistan selkeästi vain sen, että nukuin paljon ja aina kun olin hereillä, minua harmitti valtavasti olla sairas. Ja että minulla oli vahva halu elää. Odotin tervehtymistäni ja pidin sitä selviönä. Olin tuolloin noin 8-vuotias ja täynnä lapsen luontaista uskoa elämään sekä täynnä toivoa tulevasta. Ei ollut pienintäkään pelkoa kuolemasta, pelkoa elää eikä myöskään halua luovuttaa. Oli vain sisäinen luottamus elämään. Tätä lapsenkaltaista luottamusta elämään kai etsin nyt itsestäni uudelleen. Luulen, että myös kadoksissa ollut luovuuteni löytyy jostakin tämän toiveikkuuden takaa. Jostain samasta paikasta, missä lymyää ajoittain piilossa minun elämänhaluni. Halu haastaa itseäni ja halu antaa kaikkeni niin kauan kuin tätä ihmisyyden matkaa kuljen. Minulle halu elää on lopulta sitä, että uskallan katsoa yhä itseäni peilistä ja nöyrtyä vajavuuksieni edessä. Sitä, että olen valmis ottamaan vielä yhden askelen eteenpäin vaikka en näkisi senttiäkään eteeni. Ja sitä, että löydän sisimmästäni yhä halun taistella sisäistä kuolemaa vastaan - halun kasvaa niin henkisesti kuin kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Haluan oppia uutta ja säilyttää edes ripauksen uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Uteliaisuus ruokkii toivoa ja toivo ruokkii elämää. Niin kauan kuin löydän yhdenkin syyn elää, jää halu kuolla tappiolle. Ajattelen niin, että halu kuolla saa minun puolestani kulkea matkassa mukana kunhan se pysyy oikeissa mittasuhteissa ja toimii lähinnä katalyyttinä elämän uudistamiselle, uusille mahdollisuuksille ja sille, että oikeassa hetkessä uskallan päästää irti, jotta kasvaisin ihmisenä. Jokainen askel eteenpäin on kuin uusi syntymä ja sen myötä uusi mahdollisuus. Jokainen askel lisää vähitellen toivoa siitä, että elämä jatkuu vaikka voimat olisivat vähissä. Juuri nyt valitsen elää ja se riittää. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, kuolema, toivo, luovuus, todellinen itse |
Ihan liemessäSunnuntai 18.11.2018 Välillä tuntuu kuin arkinen elämäni olisi tasaisen väristä ja haaleaa keittoa. Jotakin sellaista, jota en aina haluaisi lautaselleni. On päiviä, jolloin mietin, että arki on niin harmaata näin marraskuussa, ettei aamua erota illasta eikä juhlaa kuraisesta arjen elämästä. Ehkä sitä hetkittäin kadottaa yhteyden itseensä ja unohtaa olevansa osa samaa ykseyttä kaiken värikkään, tunteita nostattavan ja ihmeellisen olevan kanssa. Ei aina muista nähdä kauneutta nousevan auringon väreissä tai ihailla muuttolintujen varmuutta toimia saumattomassa yhteistyössä taivaalla. Miten sitä unohtaa nauttia vapaudesta ja mahdollisuudesta havainnoida luonnon ihmeitä. Unohtaa hengittää syysillan tyyntä hiljaisuutta, kun sankka sumu kietoutuu ympärille tai nauttia kynttilän lämmöstä pimenevässä illassa. Sen sijaan aivan liian usein harhaudun pois nykyhetkestä ja vain odotan löytäväni jonkin uuden sattuman arjen harmaasta keitostani. Mistäköhän se johtuu, että arkinen liemi, joka oikeasti on ihan maukasta ja lämmittää mukavasti, ei aina tunnu riittävän? Miksi ihmisyydessä erehtyy usein nykytilasta nauttimisen ja sen arvostamisen sijaan odottamaan jotakin muutosta - jotakin uutta tai ihmeellistä, joka pelastaisi väljähtyneen arjen? Sitä kai vain unohtuu etsimään jotakin erilaista, joka toisi väriä tasaiseen arkeen tai jää odottamaan jotakin yllättävää, jotta olisi jotakin uutta pureskeltavaa tai oppisi jotakin uutta elämän loputtomasta makumaailmasta. Ehkä arjen aarteiden ja sattumien kaipaus on vain inhimillistä - perustuu tarpeeseen kehittyä tai kasvaa ihmisenä ja tarpeeseen laajentaa kokemusmaailmaansa. Kuin turvallinen perusliemi ei aina riittäisi oppimisen alustaksi vaikka se hyvää ja perustarpeet tyydyttävää olisikin. Kentien olen vain perusluonteeltani sellainen, että etsin haasteita, uusia ulottuvuuksia ja haluan oppia lisää ihmisyydestä sekä henkisyydestä. Ymmärtää maailman yhä vain laajemmin. Luulen, että ihmisenä kasvaminen ja henkinen kehittyminen tapahtuu juuri näiden elämän keitossa olevien sattumien kautta. Kaiken sellaisen, jota ei osaa odottaa tai jota ei ehkä haluaisi ensinkään kohdata. Sitä oppii itsestään ihmisenä eniten, kun uskaltautuu kauhomaan elämän keittokulhoa vähän syvemmältä ja astumaan maaperälle, jota ei ennestään tunne. Uskallus on tie uusille kokemuksille ja sen vastapainoksi arjen perusliemi tuo turvallisuuden tunnetta sekä lisää luottamusta kaikkien erilaisten sattumien kanssa selviytymiseen elämässä. Mietin vain, että millainen on oikeastaan se keitto, josta minun arkeni on hauduteltu? Onko arjen sopassa mukana kaikki ne mausteet tai elementit, joita elämääni haluan vai puuttuuko jokin keskeinen ainesosa, joka veisi kokemuksen kokonaan uudelle tasolle? Tyydynkö vain lusikoimaan samaa lientä päivästä toiseen vai tartunko keittokirjaan ja etsin kokonaan uuden reseptin elämääni? Välillä tuntuu, että tässä hämmentävässä ajassa isoäidin vanhasta keittokirjasta ei ole mitään apua vaan minun tulee löytää luovuus ja uskallus keittää oma arjen soppani aivan uudelta pohjalta. Löytää minun elämääni sopivat elementit ja hylätä sellaiset mausteet, jotka eivät enää sovi yhtälöön. Uusien ja jännittävien kokeilujen kautta voi löytyä kokonaan uusi suunta ja uusi resepti myös arjen elämään. Uudenmakuinen perusliemi, joka on juuri sinun luomuksesi ja uudenlainen makujen täydellinen harmonia. Pitää vai uskaltaa. Ehkä näin marraskuun pimenevissä hetkissä on erityisen tärkeää säilyttää tietoisuudessaan joka hetki kuva siitä elämän reseptistä, jonka pohjalta omaa arkeaan maustaa. Pimeinä talvikuukausina saa vähän lisätäkin tulisuutta arjen keitoksiin ja kokeilla välillä täysin uusia elämyksiä. Lämpöä, valoa ja väriä voi luoda elämäänsä niin monin eri tavoin ja sen voi tehdä pimeyttä torjuakseen hyvällä omalla tunnolla. Lisätä chiliä tai kuohuviiniä keitoksiin, jotta arjen harmaus ei juurru liiaksi ihon alle. Olla luovempi ja rohkeampi kuin yleensä. Heittää tarkoituksella lisää pureskeltavaa ja väriä arjen elämään. Sinä olet oman elämäsi kokki ja keittiömestari. Luot itse oman elämäsi värit, maut ja sisällön. Kaikkeuden luovuushaaste on sinun käsissäsi! |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luovuus, ihmisyys, arki, uskallus, nykyhetki |