Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Tie rauhaan

Sunnuntai 9.10.2022 klo 14.08

"Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa."

Pysähdyin miettimään, miksi olen niin vahvasti vakuuttunut siitä, että olen tullut pohjoiseen jäädäkseni. Etten koe pienintäkään tarvetta palata mihinkään toisaalle, vaan täällä ja juuri tässä minulla on hyvä. On helppoa todeta, että juuri täällä koen tavoittaneeni jotakin sellaista syvää rauhan tunnetta, jota en ole kokenut elämässäni pitkään aikaan.

Todellinen oivallus liittyy kuitenkin siihen, että minun tulisi tehdä jonkinlainen sisäinen aikamatka taaksepäin itseeni ja etsiä vastauksia siihen, milloin tai miksi olen tuon rauhan tunteen kadottanut. Milloin viimeksi tunsin itseni yhtä tasapainoiseksi ja tyyneksi kuin nyt ja mistä asioista tuo kokemus oikeastaan syntyy? Kulkemalla sisäistä aikamatkaa taaksepäin saattaisin löytää vastauksia myös siihen, millaisten elämänkokemusten kautta olen tuon sisäisen rauhan menettänyt. Millainen polku oikeastaan on johtanut siihen, että olen vähitellen kadottanut yhteyden itseeni? Ja miksi minusta tuntuu, että täällä pohjoisessa asuessa tuo yhteys on jälleen löytynyt ihan ilman ponnisteluja tai etsimistä?

Arvelen, ettei rauhan tai tasapainon tunteen katoamisessa ole kyse mistään yksittäisestä elämää mullistavasta tapahtumasta, vaan pikemminkin kokonaisista elämänvaiheista ja useista eri kokemuksista. Ehkä täällä fyysisesti kaukana kaikesta olen täysin huomaamattani saanut sopivaa etäisyyttä myös menneisiin kokemuksiin ja niiden tunnejäämiin mieleni sopukoissa. Olen löytänyt tien takaisin Nyt -hetkeen.

Olen myös koettanut sanoittaa itselleni, mistä tämä nykyinen rauhan tunne oikeastaan syntyy. Onko rauhan tunne minulle synonyymi elämän hitaudelle vai luoko vahvempi yhteys luontoon juuret tälle kokemalleni rauhan tunteelle? Syntyykö rauhan kokemus minulle yksinkertaisesti riittävästä omasta tilasta ja vapaudesta hengittää - siitä tunteesta, että olen löytänyt vapauden elää omilla ehdoillani ja määritellä itse oman elämäni palaset.

Rauhan, surun ja yksinäisyyden liitto

Tähän samaan tunteiden maljaan rauhan tunteen kanssa minun sisäisessä tunne -kirjastossani asettuu myös jokin epämääräinen tunne surusta ilman varsinaista syytä ja ajoittainen yksinäisyyden tunne. Koen, että kyseessä on selkeästi useampi erillinen tunne, jotka ovat vain tiiviisti kietoutuneet toisiinsa. Rauhan, surun ja yksinäisyyden eriskummallinen liitto. Koen tämän tunteiden symbioosin erikoiseksi siksi, että olen aina ajatellut, etteivät rauha ja suru kulje yleensä käsi kädessä. Yksinäisyys ja suru ehkä seuraavat ajoittain toisiaan mutta eivät nekään välttämättä. En voi esimerkiksi sanoa, että kokisin surua vain siksi, että koen joskus yksinäisyyttä. Ajattelen, että yksinäisyydessä on paljon myös vapauden, tyyneyden ja paineettomuuden sävyjä. Sellaisia aidosti positiivisiakin puolia, jotka ehkä enemmänkin lisäävät sisäistä rauhaa ja häivyttävät osaltaan surun tunteita.

Mistä tämä koko tämän vuoden kestänyt surun tunne sitten oikeastaan syntyy ja onko sillä yhteisiä juuria rauhan tai yksinäisyyden tunteiden kanssa? Mikä lopulta ylläpitää kokemusta yksinäisyydestä tai ruokkii surun tunteiden voimaa ja syvyyttä? Haluaisin löytää juurisyyt näille samassa maljassa lepääville tunteilleni, jotta löytäisin myös polun vapautua tunnekahleista, joiden vangiksi koen ajoittain jääväni.

Ajattelen myös siten, ettei mikään havaittu tai tunnistettu tunne ole pahasta, vaan oikeastaan hyvä asia. Ja että kaikenlaisten tunteiden (myös esimerkiksi vihan, surun, pelon ja epävarmuuden tunteiden) kautta voin oppia itsestäni uusia puolia, avata solmuja sisimmässäni ja oivaltaa aina jotakin uutta.

Elämän syksy - kuoleman kevät

Olen useasti pohtinut myös sitä vahvistuvatko nuo kokemani sisäinen tyyneys, rauha tai suru elämän syksyn lähestymisestä - kasvavatko nuo sisäiset tunteet ikääntymisen edetessä ja siitä ajatuksesta, että koen olevani valmis kuolemaan, jos niin olisi tarkoitus.

Koen ikääntymisen olevan kuin parvekkeellani yhä sinnittelevä kesäkukka, jonka syksyn viileät illat ovat saaneet muuttumaan yhä vain kauniimmaksi, syvän punertavaksi ja kukkimaan enemmän kuin koskaan. Elämän syksy saa kukan tuottamaan viimeisinä hetkinään aivan uudenlaisia sävyjä ja ainutlaatuista kauneutta. Kuin kuoleman lähestyessä myös luonnossa luovuus ja hedelmällisyys lisääntyisivät aivan uusilla tasoilla.

Ehkäpä elämän syksy onkin lohdullisemmin ajatellen kuoleman kevät - lopun äärellä annamme itsestämme kaiken, mitä on jäljellä. Saamme mahdollisuuden luopua inhimillisestä kuoleman pelosta, jonka väistyminen saa sisäisen valomme säteilemään yhä vapaammin ja luonnon voimien ohjaamana. Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa.

Koen ajoittain selittämättömällä tavalla myös, että olen jo täysin ”palvellut” - valmis irrottautumaan ihmisyyden näytelmistä ja ettei minulla ole enää mitään annettavaa tälle elämälle tai ihmisyydelle. Yhä vahvemmin minusta on tämän kuluneen vuoden aikana tuntunut siltä, että olen aivan kaikkeni antanut ja olisin jo valmis siirtymään eteenpäin. En vain tiedä, mitä minulle tuo ”eteenpäin” merkitsee juuri tässä hetkessä. Tarkoittaako se kenties jotakin seuraavaa elämänvaihetta, uutta elämäntehtävää, kokonaan uutta elämää vai kenties siirtymistä johonkin seuraavaan henkiseen kasvun vaiheeseen? Vaiko jotakin näiden kaikkien yhdistelmää?

Ehkäpä ihmisyyden hienous onkin juuri siinä, että ymmärrys ja yksilön näkökenttä laajenevat vain vähitellen. Näemme eteenpäin vain juuri sen verran kuin on tarkoitus. Usein on oikeastaan siunaus, ettemme tiedä kaikkea kerralla ja joudumme silti kulkemaan eteenpäin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän epätietoisuudessa. 

Itselläni tuo eteenpäin siirtymisen tunne on vahvistunut niin voimalliseksi, että tiedän jo varmuudella muutoksia olevan edessä. Mitä kaikkea nuo muutokset sitten konkreettisesti tuovat tullessaan, sitä voin nyt tästä sisäisestä rauhan tilasta käsin seurailla melko tyynesti. Antaudun muutokselle ilman pelkoa ja mistään vanhasta tarpeettomasti kiinni pitämättä. Ilman sääliä ja pidättelyä kuten syksyn myötä kukkimaan villiintynyt kesäkukkani.

Avainsanat: rauha, tyyneys, suru, yksinäisyys, ikääntyminen, kuolema, syksy

Halu elää ja halu kuolla

Sunnuntai 17.2.2019 klo 14.20

Alkuvuosi on ollut minulle kirjoittamisen suhteen vaikea. Luovuuden virta on ollut kadoksissa ja hetkittäin sen tilalla on ollut hyvinkin vahva tunne halusta luovuttaa. Päästää irti ihan kokonaan. Olen tietoisesti edelleen hidastanut tekemisen tahtia kaikilla elämän alueilla ja koettanut tavoittaa juuret tälle tunteelleni. Sille ololle, etten näe järkeä jatkaa kirjoittamista. En koe, että minulla olisi enää jäljellä mitään annettavaa ja että oikeastaan koko elämääni hallitsee nyt tämä luovuttamisen tai ehkä luopumisen tunne.

Unissani on ollut mukana myös paljon symboliikkaa liittyen kuolemaan. Kuvia tuhosta ja kaiken lopusta. Toisaalta myös uuden syntymisestä ja uudesta alusta kuoleman ja tuhon myötä. Nämä kuvat ovat olleet oudosti läsnä oikeastaan koko alkuvuoden. Välillä voimallisemmin ja välillä jossain kaiken taustalla kuin muistona jostakin koetusta. Kuin haamuna vierelläni, kun olen koettanut selviytyä arjessa seuraavaan päivään. Välillä olen koettanut kiinnittyä tietoisesti fyysiseen ja pitää jalat normaalia tukevammin maassa, jotta tietäisin olevani elossa ja tuntisin paremmin jokaisen ottamani askelen elämäni polulla.

Viime viikkoina olen ollut myös pakosta fyysisessä levossa epäselvän kuumeilun vuoksi. Väsymys on saanut epänormaalin paljon valtaa olemuksessani ja kenties tämän kaiken johdosta olen paljon pohtinut ajatusta, joka minua on ihmisyydessä usein vaivannut. Ajatusta kuolemasta ja siitä, että tuo ajatus kasvaa välillä kohtuuttoman suureksi ilman mitään järkevää syytä. Kuoleman ajatus kulminoituu kai siihen, etten aina tiedä haluanko todella elää ja toisaalta siihen, että välillä pohdin elämässäni luovuttamista kaikesta olevasta. Taistelen jonkinlaista sisäsistä sotaani elämänhalun puuttumista vastaan - asemasotaa halun kuolla ja halun elää välillä. Aihe on minulle vaikea, koska se on kulkenut matkassani kauan ja ajatusten sanoittaminen tällä aihealueella on jotenkin paljon vaikeampaa kuin muutoin. Yritän kuitenkin, koska se auttaa minua itseäni eteenpäin.

Eräs ystäväni kertoi minulle tällä viikolla, että hänellä on jo pidempään ollut kova kuolemanpelko läsnä ajatuksissaan. Että on kuin olisi jatkuvasti tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin ja kuin häntä vaivaisi jokin vakava sairaus, jolle ei lääketieteestä ole löytynyt nimeä eikä tunnistettavaa olomuotoa. Kenties juuri kasvanut epävarmuuden tunne saa aikaan lisääntynyttä pelkoa kuolemasta. Pelkoa siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, että joskus meidän fyysinen matkamme täällä päättyy. Ja jonakin päivänä tämä elämän tie on kuljettu loppuun eikä ole tietoa vielä seuraavasta. Jäin pohtimaan tätä ystäväni tunnustusta sekä sitä, että onko kuolemanpelko kuitenkin luonnollisempaa ja jotenkin hyväksyttävämpää kuin pelko elää? Koen nimittäin, että oman mieleni pimeissä nurkissa lymyävä halu kuolla on pohjimmiltaan pelkoa elää. Pelkoa kohdata oma itsensä ja epävarmuuden tunnetta siitä, ettei jaksaisikaan enää yhtään pidemmälle. Että jossakin hetkessä ei vain jaksa enää yhtään askelta eteenpäin. Kenties pelko elää syntyy myös siitä epävarmuudesta, ettei jossakin hetkessä voi nähdä oman mielensä sumujen läpi edes sitä seuraavaa askelta eikä varjoakaan siitä polusta, jota pitkin parhaillaan kulkee. Pitäisi uskaltaa edetä sokeasti ja luottaen eteenpäin mutta ei uskalla. Joskus koen myös, että halu kuolla on samaa sukua tunteelle, ettei mitään toivoa paremmasta enää ole. Ettei löydä jossakin täydellisen toivottomuuden hetkessä enää yhtään syytä elää. Ja sukua myös sille toiselle tunteelle, että olisi vain niin paljon helpompaa luovuttaa kuin kohdata elämäni sellaisena kuin se on. Kaikkine pelkoineen, iloineen, kärsimyksineen, onnen hetkineen ja vaikeuksineen. Kohdata elämäni kaunistelematta sellaisena kuin se on.

Luulen, että useallakin meistä on näitä hetkiä matkalla joskus ollut ja mielen sumuverhon paksuus kullakin hetkellä vaikuttaa kai osaltaan siihen, miten näistä pimeyden porteista pääsee yksilönä läpi. Voimamme ja rohkeutemme kohdata epävarmuutta ratkaisee ehkä sen, millaisin askelin uskallamme tuossa täydellisessä pimeydessä kulkea ja sen uskallammeko ylipäätään ottaa yhtään askelta pidemmälle.

Erään toisen ystäväni kanssa kävimme taannoin keskustelun siitä, miten mahdotonta on arvottaa erilaisia valintoja elämässä esimerkiksi vanhemmuuden ja oman hyvinvointinsa välillä. Pohdimme sitä, miten voisi laittaa arvojärjestykseen omaa todellista itseään, sen ilmentämistä elämässä suhteessa lapsiperheen arkeen tai vanhemmuuteen silloin, kun nämä kaksi elämän aluetta ovat keskenään ristiriidassa. Että tekeekö väärin, jos valitsee jossakin elämän vaiheessa sen hedonistisen tien ja sallii itselleen aiempaa enemmän onnellisuutta tai vaikka mahdollisuuden johonkin uudenlaiseen elämään sen kustannuksella, ettei koskaan voi täysin tietää tuon valinnan vaikutuksia omiin lapsiinsa tai muihin läheisiinsä. Tai että valitsemmeko paikalleen jäämisen kautta tiedostamatta hyväksyä sisäisen kärsimyksen tien ja itsensä muille uhraamisen? Uhraako jokainen vanhempi lastensa hyväksi aina jotakin aitoa ja todellista osaa itsessään vanhemmuuden myötä? Voimmeko koskaan tietää, mikä on näiden uhrausten hinta ja lopullinen tulos pidemmällä tarkastelulla, kun emme voi tulevaisuuteen varmuudella nähdä. Ja lopulta, onko itsensä uhraaminen myös vain yksi tiedostamaton muoto siitä, että oikeasti pelkää kohdata oman todellisen itsensä ja pelkää elää?

Onko paikalleen jääminen ja oman todellisen itsensä kätkeminen yhtä kuin halu luovuttaa ja halu jollain tasolla kuolla? Kuin sallisi itselleen kuolemantuomion siten, että tietää kuolevansa hitaasti arjen "vankisellissä", jossa hengitysilma vähenee vääjäämättä hetki hetkeltä. Tai yhtä kuin luovuttaisi itseltään oikeuden elämään sen vuoksi, että jossakin elämän hetkessä on tehnyt valinnan suunnasta, joka ei enää tässä hetkessä tunnukaan oikealta. Mikä tällöin estää minua valitsemasta uudelleen? Onko se yksinkertaisesti järjen ääni ja nöyryys sen edessä, ettei enää haluakaan tavoitella muuta kuin mitä tässä hetkessä jo on. Tyytyy nykytilaan itsensä haastamisen sijasta. Onko minulla tällöin jäljellä yhä halu elää vai sittenkin vain halu olla? Molemmat ovat aivan yhtä loistavia vaihtoehtoja kunhan tiedostan, mitä valitsen ja olen valmis elämään näiden tekemieni valintojen kanssa.

Muistan lapsuudestani kesän, jolloin makasin kovassa kuumeessa pari viikkoa. Minulle on myöhemmin kerrottu, että tuona aikana olin välillä houraillut sekavia enkä aina tunnistanut vanhempiani heidän poiketessaan sairasvuoteellani. Ehkä olin tuon ajan kuin unen ja valveen rajalla - sekä täällä että jossakin toisaalla. Tuosta kokemuksesta muistan selkeästi vain sen, että nukuin paljon ja aina kun olin hereillä, minua harmitti valtavasti olla sairas. Ja että minulla oli vahva halu elää. Odotin tervehtymistäni ja pidin sitä selviönä. Olin tuolloin noin 8-vuotias ja täynnä lapsen luontaista uskoa elämään sekä täynnä toivoa tulevasta. Ei ollut pienintäkään pelkoa kuolemasta, pelkoa elää eikä myöskään halua luovuttaa. Oli vain sisäinen luottamus elämään. Tätä lapsenkaltaista luottamusta elämään kai etsin nyt itsestäni uudelleen. Luulen, että myös kadoksissa ollut luovuuteni löytyy jostakin tämän toiveikkuuden takaa. Jostain samasta paikasta, missä lymyää ajoittain piilossa minun elämänhaluni. Halu haastaa itseäni ja halu antaa kaikkeni niin kauan kuin tätä ihmisyyden matkaa kuljen. 

Minulle halu elää on lopulta sitä, että uskallan katsoa yhä itseäni peilistä ja nöyrtyä vajavuuksieni edessä. Sitä, että olen valmis ottamaan vielä yhden askelen eteenpäin vaikka en näkisi senttiäkään eteeni. Ja sitä, että löydän sisimmästäni yhä halun taistella sisäistä kuolemaa vastaan - halun kasvaa niin henkisesti kuin kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Haluan oppia uutta ja säilyttää edes ripauksen uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Uteliaisuus ruokkii toivoa ja toivo ruokkii elämää. Niin kauan kuin löydän yhdenkin syyn elää, jää halu kuolla tappiolle. Ajattelen niin, että halu kuolla saa minun puolestani kulkea matkassa mukana kunhan se pysyy oikeissa mittasuhteissa ja toimii lähinnä katalyyttinä elämän uudistamiselle, uusille mahdollisuuksille ja sille, että oikeassa hetkessä uskallan päästää irti, jotta kasvaisin ihmisenä. Jokainen askel eteenpäin on kuin uusi syntymä ja sen myötä uusi mahdollisuus. Jokainen askel lisää vähitellen toivoa siitä, että elämä jatkuu vaikka voimat olisivat vähissä. Juuri nyt valitsen elää ja se riittää.

Avainsanat: elämä, kuolema, toivo, luovuus, todellinen itse

Kuolematon todellisuuteni

Maanantai 13.7.2009 klo 22.55

Palasin muutama päivä sitten lomamatkalta Itä-Suomesta. Tämän matkan aikana koin voimallisen johdatuksen ohjaavan minua erääseen paikalliseen kirjakauppaan. Kävelin täysin umpimähkään nurkassa olevan kirjahyllyn luo ja tartuin ilman mitään erityistä ajatusta johonkin hyllyssä olevaan kirjaan. Tämä kädessäni oleva kirja oli "Kuolematon todellisuutesi - Miten vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta."  Tunsin sydämessäni riemua ja tiesin, että minut oli ohjattu tämän kirjan ääreen tärkeästä syystä. En ole lukenut Gary R. Renardin kirjoittamaa aiempaa kirjaa "Maailmankaikkeus katoaa" mutta olin toki kuullut siitä mainittavan useasti. Tiesin, että hänen kirjoissaan on tiivistettynä ydin siitä, mitä Ihmeiden oppikurssissa opetetaan.

Tajusin heti kirjan alkumetreillä, että minun tulisi aloittaa hyvin pian elämäni toinen ja todennäköisesti viimeinen kurssini tässä elämässä, Ihmeiden Oppikurssi. Olen keskustellut läheisten ystävieni kanssa useastikin Ihmeiden Oppikurssista ja sen sisältämistä näkemyksistä mutta tätä ennen en ollut kokenut kutsumusta tarttua teokseen itse. Nyt tämän Kuolematon Todellisuutesi- kirjan myötä tajuan, että kaikki on todellakin juuri niin yksinkertaista kuin olen ajatellutkin. Kirjan ihanan humoristinen ja innoittava tapa lähestyä Ihmeiden Oppikurssia suorastaan hurmasi minut. Aivan ihmeellistä, miten yhteen pieneen kirjaan on onnistuttu tiivistämään kaikki oleellinen!

Huomaan nyt, että olen jo kauan ollut totuuden äärellä mutta vasta nyt näen "metsän puilta". Ihmeiden oppikurssin ydinajatukset tuntuvat minusta tutuilta ja hyvin totuudenmukaisilta, itseasiassa hyvin itsestään selviltä. Kuitenkin huomaan nyt, että moni muu oivaltamani asia tässä elämän harhassa on osoittanut suunnan juuri tätä samaa päämäärää, täydellistä ykseyttä ja Jumalan ikuista läsnäoloa, kohti mutta vasta Ihmeiden Oppikurssi tuntuu antavan minulle yksinkertaisen vastauksen siihen, miten pääsen tähän päämäärään pysyvästi.

Koen nyt, että valaistuminen on juuri tätä, se todellisuus, jota emme useinkaan täältä harhan maailmasta käsin näe. Valaistuminen on itseasiassa se tila, jossa olemme koko ajan - kuolematon yhteytemme Pyhään Henkeen ja Jumalaan. Valaistuminen on heräämistä tästä sikeästä unesta, jossa luulemme elävämme kuvitteellisessa maailmassa kuvitteellisina ihmiskehoina.

Tästä unen harhasta olen päättänyt nyt herätä ja sen vuoksi olen aloittanut Ihmeiden Oppikurssin työkirjan harjoitukset. Etenen tässä heräämisessäni ja anteeksiannon oppitunneissani päivä kerrallaan pyrkien säilyttämään jokaisessa unen hetkessä yhteyden Pyhään Henkeen ja ykseyteen, soveltaen oppimaani kaikkeen mitä kohtaan tässä elämäksi kutsumassani unessa.

Olen innoissani tästä kaikkeuden ihmeellisestä yksinkertaisuudesta! Odotan innolla seuraavaa hetkeä tässä unessa ja jokaista upeaa mahdollisuutta oppia lisää anteeksiantamuksesta ja kuolemattomasta todellisuudestani.

Gary R. Renardia lainaten:

" Joka päivä, kun annat anteeksi, maailman erheiden seuraukset sulavat kuin lumi palavassa tulessa. Ei enää syyllisyyttä, ei enää karmaa, ei enää pelkoa tulevasta. Sillä sinä olet kohdannut itsesi ja löytänyt viattomuutesi, joten kaikki käy yhtä luonnollisesti kuin Jumala.

Ei enää syntymistä tai kuolemaa; ne olivat vain ajatuksia. Jos sattuisit tulemaan takaisin auttaaksesi muutamaa muuta löytämään tien, niin olkoon niin. Mutta sinä et ole keho, sinä olet rakkaus, eikä väliä ole sillä, missä rakkaus näyttää olevan. Sillä jos on rakkaus, ei voi olla väärässä.

Tulee päivä, jolloin kärsimys on mahdotonta, rakkaus vallitsee kaikkialla eikä ole muuta kuin totuus. Olet kaivannut tätä ikuisesti, useinmiten hiljaisesti tietämättä sitä itsekään. Tunnet nyt itsesi varmemmin, eikä rakkaus ole unohtanut ketään.

Tulee päivä, jolloin ihmiset laulavat hengen laulua niiden itkuvirsien sijaan, jotka kätkevät alleen totuuden Äänen. Tulee päivä, jolloin veljesi ja siskosi juhlivat keskenään.

Ja tulee päivä, jolloin ei enää tarvita päiviä. Ja sinä olet elävä ikuisesti yhtenä kuolemattoman todellisuutesi pyhyydessä."

Avainsanat: Kuolematon todellisuus, valaistuminen, Ihmeiden oppikurssi, Pyhä Henki