Keskiviikko 20.3.2024 klo 9.45
Rauhan kielellä minä rakastan sinua.
Rauhan piirissä tanssin läpi yön
kunnes pimeydessä kaikuvat sireenit vaikenevat.
Ryppyisenä raatona minä huudan sinulle
ja kaipaan ikuisuuden rauhaan.
Minun sieluni tahtoisi tyyneyden tilaan,
jonka keveydessä keinutan itseni uneen.
Rauhan kielellä minä rakastan sinua.
Yön virrassa sukellan taivaan uniin
ja päästän irti ihmisyyden sodista.
-----------
Kevätpäiväntasaus on vienyt minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Tuntuu, että koko ihmiskunta heijastelee näinä aikoina jääräpäisyyttä, vastakkainasettelua ja vallan väärinkäyttöä. Vaikka jossain tilanteessa periksiantamattomuus ja sitkeys ovat hyveitä, joilla yksilö voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan tai ylittää elämässä vastoinkäymisiä, niin juuri nyt nämä ominaisuudet ilmentyvät minusta uhkana koko maailman tilan kannalta ja estävät rakentavaa yhteiskunnallista vuoropuhelua. Ikään kuin koko ihmiskunta olisi yhtäkkiä kadottanut ihmisyyden perusolemusta määrittävän kykynsä kommunikoida arvostavasti, rakentavasti ja rauhanomaisesti. Olemmeko ajattelevina olentoina ja yhteiskuntana menettäneet tahtotilan löytää yhteisiä päämääriä tai kyvyn etsiä eteenpäin johtavia ratkaisuja ilman poliittista valtapeliä ja egoistisia näytelmiä? Tuntuu kuin koko ihmiskunta olisi jumiutunut konfliktien kehään, jossa vain jääräpäisyyden ja typeryyden lisääntyvä määrä toimii eteenpäin vievänä voimana.
Omat voimavarani elämässä haluaisin käyttää mieluummin siihen, että rakentaisin yhteiskuntaamme tyyneyttä ja tasapainoa maaperäksi niillekin hetkille, jolloin joudumme tekemään vaikeita valintoja tai kohtaamme kansakuntana kriisejä. En välitä julkisuudesta tai näkyvyydestä vaan yksilöiden perusturvallisuudesta ja yhteiskunnan kantavista perustuksista. En välitä ihmisyyden näytelmissä juuri siitäkään kuka kulloinkin on lopulta oikeassa tai väärässä, kuka sanoo tänään sen viimeisen sanan tai kuka omaa eniten valtaa juuri tässä näytöksessä. Jokainen meistä näyttelee vuorollaan pääroolia kuninkaana, jumalattarena tai diktaattorina. Jokainen saa myös vuorollaan osan kerjäläisenä ja kodittomana. Jokaisen näistä rooleista jos osaisin kantaa arvostaen sekä vaalien tyyneyttä ja tahtotilaa rauhasta, niin eläisimme maailmassa, jossa ylimielisyydellä tai epäarvostavalla vallankäytöllä ei ole sijaa.
Tänään suuntaan ajatukseni tietoisesti rauhaan ja kiitän lisääntyvästä valosta. Kevään äänistä ja luonnon lempeästä heräilystä. Haluaisin luoda tähän maailmaan universaalin rauhan kielen, jonka kautta jokainen konflikti saataisiin ratkaistua ja kaikkien osapuolten välille olisi mahdollista kutoa rauhaa rakentava ja ihmiskuntaa yli sukupolvien kannatteleva kommunikaation rakenne. Rauhan kielellä loisimme yhdessä kestävästä langasta silmukoita pohjaksi, kutoisimme kauniita kuvioita kohti yhteisiä tavoitteita ja kompromisseja. Lopuksi vahvistaisimme näitä rauhan kielellä luotuja rakenteita kerros kerrokselta koko maailman ja ihmiskunnan suojaavaksi tyyneyden viltiksi, jonka alle rauha voi asettua asumaan pysyvästi.
Rauhan kielellä minä rakastan sinua. Rauhan kielellä löydän anteeksiannon ja suvaitsevaisuuden ihmisyyttä kohtaan. Rauhan kielellä me rakennamme huomista paremmaksi - yhdessä ja yksilöinä.
|
Avainsanat:
Rauha,
yhteistyö,
rakastan,
arvostava,
rakentava,
kommunikaatio
|
Tiistai 18.10.2022 klo 18.27
Kävelen usein aamuisin pitkään, jos siihen vain on mahdollisuus. Rakastan kiireettömiä aamuja ja sitä tunnetta, että heti herättyäni tavoitan sen tunteen ja tilan, jossa on vain tämä hetki. Pyhä aamun hetki ja täydellinen rauha. Tänään koin aiempaa vahvemmin tuon sisäisen rauhan tilan ja tuntui kuin koko tuo aamukävelyni olisi tänään ollut jonkinlainen rukous rauhalle ja tasapainolle. Virtaavat sanat olevassa - ilman muotoa tai tietoista ajattelua. Kauniit sanat virtasivat minussa ja niiden kautta sulauduin osaksi maata, ilmaa, vettä ja aurinkoa. Kaikkea olevaa.
Minä kiitän Äiti maata kalliosta, maan muodoista ja jokaisesta maahan pudonneesta keltaisesta lehdestä. Pakkasen rapeuttamasta nurmesta. Kiitän luontoa kaikesta kasvusta, hedelmällisyydestä ja kauneudesta sekä siitä sitkeydestä, jolla jokainen kasvi ja eläin selviytyy elämästä kuolemaan tässä maailmassa. Kiitän ravinteikkaasta maaperästä, rouheasta sorasta ja kaatuneesta puusta joen rannassa. Me yhdessä olemme virtaava voima ja hengitämme samaa ilmaa luonnollisessa tasapainossa. Me olemme rauha ja tasapaino.
Minä katson yläpuolellani siintävää taivasta, sen kuulautta ja värien hempeää tanssia. Olen kiitollinen vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyistä, jotka verhoavat taivaan kantta. Minä kiitän ilmasta, jota hengitän. Kiitän ympärilläni virtaavaa ilmaa siitä, että se kannattelee taivaalla joen yllä lentävää joutsenta. Kiitän kaikeutta tuulesta, joka juuri tänään on niin lempeä ja lähes tyyni. Tasapainoinen ja täynnä luonnon voimien tyyneyttä vain olla. Näkymätön valtava olemisen voima. Tunnen, miten maa ja taivas ovat yhtä juuri tässä hetkessä. Me yhdessä olemme rauha ja tasapaino.
Minä kiitän joessa hiljalleen virtaavaa vettä ja sen taivaan värejä peilaavaa pintaa. Kiitän veden elementtiä siitä, miten se mahdollistaa koko luonnolle ja meille jokaiselle elämän täällä maan päällä. Kiitän puhdasta vettä siitä, että se ravitsee meitä jokaista ja luo kiertokulullaan täydellisen tasapainon olevalle. Katson joen rauhaa ja siitä huokuvaa äärettömyyttä. Kykyä olla monessa eri olomuodossa ja virrata vapaasti juuri tässä hetkessä. Minä olen tämä rauha, vapaus ja tasapaino. Me olemme veden lailla monimuotoisia ja silti olemme kaikki yhtä samaa ykseyttä. Me olemme rauha ja tasapaino.
Katson nousevaa aurinkoa taivaanrannassa. Miten täydellisesti nämä kaikki elementit yhtyvät toisiinsa juuri tässä hetkessä. Kiitän aurinkoa sen lempeästä valosta ja lämmöstä maapallolle. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen lämmön, tuulten, sateiden, auringonpaisteen ja erilaisten vuodenaikojen luonnollisesta tasapainosta. Kiitän kaikkeutta tulesta ja valosta, jotka myös ovat elämän edellytyksiä ihmisyydessä. Hiljennyn katsomaan, miten nouseva aurinko värjää säteillään maiseman yhä syvemmän oranssiksi. Miten tuo ihmeellinen valo luo maagisia ja ainutlaatuisia sävyjä yhtyessään veden sekä ilmakehän kanssa. Minä yhdyn olevaan juuri tässä hetkessä ja kiitän siitä, miten nämä kaikki luonnon voimat ovat läsnä kaikkialla. Miten tämä virtaus on niin täydellisessä tasapainossa ja luonnollisessa sopusoinnussa kaikkeen olevaan. Minä olen yhtä virtaavaa olevaa. Me olemme rauha ja tasapaino.
Me olemme elämän soluhengitys. Me olemme valoa ja kauneutta - ja hengitämme samaa olevaa.
Me olemme rauha. Me olemme tasapaino. Me olemme ykseys.
|
Avainsanat:
aamu,
rauha,
tyyni,
tasapaino,
luonto,
kiitollisuus,
virtaus,
kiireettömiä aamuja
|
Sunnuntai 9.10.2022 klo 14.08
"Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa."
Pysähdyin miettimään, miksi olen niin vahvasti vakuuttunut siitä, että olen tullut pohjoiseen jäädäkseni. Etten koe pienintäkään tarvetta palata mihinkään toisaalle, vaan täällä ja juuri tässä minulla on hyvä. On helppoa todeta, että juuri täällä koen tavoittaneeni jotakin sellaista syvää rauhan tunnetta, jota en ole kokenut elämässäni pitkään aikaan.
Todellinen oivallus liittyy kuitenkin siihen, että minun tulisi tehdä jonkinlainen sisäinen aikamatka taaksepäin itseeni ja etsiä vastauksia siihen, milloin tai miksi olen tuon rauhan tunteen kadottanut. Milloin viimeksi tunsin itseni yhtä tasapainoiseksi ja tyyneksi kuin nyt ja mistä asioista tuo kokemus oikeastaan syntyy? Kulkemalla sisäistä aikamatkaa taaksepäin saattaisin löytää vastauksia myös siihen, millaisten elämänkokemusten kautta olen tuon sisäisen rauhan menettänyt. Millainen polku oikeastaan on johtanut siihen, että olen vähitellen kadottanut yhteyden itseeni? Ja miksi minusta tuntuu, että täällä pohjoisessa asuessa tuo yhteys on jälleen löytynyt ihan ilman ponnisteluja tai etsimistä?
Arvelen, ettei rauhan tai tasapainon tunteen katoamisessa ole kyse mistään yksittäisestä elämää mullistavasta tapahtumasta, vaan pikemminkin kokonaisista elämänvaiheista ja useista eri kokemuksista. Ehkä täällä fyysisesti kaukana kaikesta olen täysin huomaamattani saanut sopivaa etäisyyttä myös menneisiin kokemuksiin ja niiden tunnejäämiin mieleni sopukoissa. Olen löytänyt tien takaisin Nyt -hetkeen.
Olen myös koettanut sanoittaa itselleni, mistä tämä nykyinen rauhan tunne oikeastaan syntyy. Onko rauhan tunne minulle synonyymi elämän hitaudelle vai luoko vahvempi yhteys luontoon juuret tälle kokemalleni rauhan tunteelle? Syntyykö rauhan kokemus minulle yksinkertaisesti riittävästä omasta tilasta ja vapaudesta hengittää - siitä tunteesta, että olen löytänyt vapauden elää omilla ehdoillani ja määritellä itse oman elämäni palaset.
Rauhan, surun ja yksinäisyyden liitto
Tähän samaan tunteiden maljaan rauhan tunteen kanssa minun sisäisessä tunne -kirjastossani asettuu myös jokin epämääräinen tunne surusta ilman varsinaista syytä ja ajoittainen yksinäisyyden tunne. Koen, että kyseessä on selkeästi useampi erillinen tunne, jotka ovat vain tiiviisti kietoutuneet toisiinsa. Rauhan, surun ja yksinäisyyden eriskummallinen liitto. Koen tämän tunteiden symbioosin erikoiseksi siksi, että olen aina ajatellut, etteivät rauha ja suru kulje yleensä käsi kädessä. Yksinäisyys ja suru ehkä seuraavat ajoittain toisiaan mutta eivät nekään välttämättä. En voi esimerkiksi sanoa, että kokisin surua vain siksi, että koen joskus yksinäisyyttä. Ajattelen, että yksinäisyydessä on paljon myös vapauden, tyyneyden ja paineettomuuden sävyjä. Sellaisia aidosti positiivisiakin puolia, jotka ehkä enemmänkin lisäävät sisäistä rauhaa ja häivyttävät osaltaan surun tunteita.
Mistä tämä koko tämän vuoden kestänyt surun tunne sitten oikeastaan syntyy ja onko sillä yhteisiä juuria rauhan tai yksinäisyyden tunteiden kanssa? Mikä lopulta ylläpitää kokemusta yksinäisyydestä tai ruokkii surun tunteiden voimaa ja syvyyttä? Haluaisin löytää juurisyyt näille samassa maljassa lepääville tunteilleni, jotta löytäisin myös polun vapautua tunnekahleista, joiden vangiksi koen ajoittain jääväni.
Ajattelen myös siten, ettei mikään havaittu tai tunnistettu tunne ole pahasta, vaan oikeastaan hyvä asia. Ja että kaikenlaisten tunteiden (myös esimerkiksi vihan, surun, pelon ja epävarmuuden tunteiden) kautta voin oppia itsestäni uusia puolia, avata solmuja sisimmässäni ja oivaltaa aina jotakin uutta.
Elämän syksy - kuoleman kevät
Olen useasti pohtinut myös sitä vahvistuvatko nuo kokemani sisäinen tyyneys, rauha tai suru elämän syksyn lähestymisestä - kasvavatko nuo sisäiset tunteet ikääntymisen edetessä ja siitä ajatuksesta, että koen olevani valmis kuolemaan, jos niin olisi tarkoitus.
Koen ikääntymisen olevan kuin parvekkeellani yhä sinnittelevä kesäkukka, jonka syksyn viileät illat ovat saaneet muuttumaan yhä vain kauniimmaksi, syvän punertavaksi ja kukkimaan enemmän kuin koskaan. Elämän syksy saa kukan tuottamaan viimeisinä hetkinään aivan uudenlaisia sävyjä ja ainutlaatuista kauneutta. Kuin kuoleman lähestyessä myös luonnossa luovuus ja hedelmällisyys lisääntyisivät aivan uusilla tasoilla.
Ehkäpä elämän syksy onkin lohdullisemmin ajatellen kuoleman kevät - lopun äärellä annamme itsestämme kaiken, mitä on jäljellä. Saamme mahdollisuuden luopua inhimillisestä kuoleman pelosta, jonka väistyminen saa sisäisen valomme säteilemään yhä vapaammin ja luonnon voimien ohjaamana. Elämän syksy on minusta nimenomaan jonkin uuden alku. Antautumisen ja luovuuden aikaa ilman sääliä ja pidättelyä. Viimeinen kevät ennen ihmisyyden väistämätöntä loppua ja siirtymää fyysisestä kohti ykseyden olevaa.
Koen ajoittain selittämättömällä tavalla myös, että olen jo täysin ”palvellut” - valmis irrottautumaan ihmisyyden näytelmistä ja ettei minulla ole enää mitään annettavaa tälle elämälle tai ihmisyydelle. Yhä vahvemmin minusta on tämän kuluneen vuoden aikana tuntunut siltä, että olen aivan kaikkeni antanut ja olisin jo valmis siirtymään eteenpäin. En vain tiedä, mitä minulle tuo ”eteenpäin” merkitsee juuri tässä hetkessä. Tarkoittaako se kenties jotakin seuraavaa elämänvaihetta, uutta elämäntehtävää, kokonaan uutta elämää vai kenties siirtymistä johonkin seuraavaan henkiseen kasvun vaiheeseen? Vaiko jotakin näiden kaikkien yhdistelmää?
Ehkäpä ihmisyyden hienous onkin juuri siinä, että ymmärrys ja yksilön näkökenttä laajenevat vain vähitellen. Näemme eteenpäin vain juuri sen verran kuin on tarkoitus. Usein on oikeastaan siunaus, ettemme tiedä kaikkea kerralla ja joudumme silti kulkemaan eteenpäin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän epätietoisuudessa.
Itselläni tuo eteenpäin siirtymisen tunne on vahvistunut niin voimalliseksi, että tiedän jo varmuudella muutoksia olevan edessä. Mitä kaikkea nuo muutokset sitten konkreettisesti tuovat tullessaan, sitä voin nyt tästä sisäisestä rauhan tilasta käsin seurailla melko tyynesti. Antaudun muutokselle ilman pelkoa ja mistään vanhasta tarpeettomasti kiinni pitämättä. Ilman sääliä ja pidättelyä kuten syksyn myötä kukkimaan villiintynyt kesäkukkani.
|
Avainsanat:
rauha,
tyyneys,
suru,
yksinäisyys,
ikääntyminen,
kuolema,
syksy
|
Sunnuntai 1.5.2022 klo 18.40
Olen koko alkuvuoden arponut sisäisesti julkaisenko koskaan tätä kirjoitusta. Olen nämä sanat ja ajatukset kirjoittanut itselleni helmikuun puolivälin tienoolla, hiukan ennen kuin ihmiskunnan tuntema Eurooppalaisen rauhan ja sivistyneisyyden illuusio särkyi. Noin paria viikkoa ennen siirtymistä rauhan ajasta kohti epävakautta ja uutta sodan aikakautta. Jo viime vuoden lopusta lähtien olen tuntenut joka viikko kasvaneen vastakkainasettelun energiataoilla ja jännitteiden voimistumisen. Ensin helmikuun alusta lähtien minut valtasi hämmentävällä voimalla tunne, että olen epäonnistunut elämäntehtävässäni. Että me kaikki olemme kollektiivisesti epäonnistuneet rauhan ja tasapainon ylläpitämisen tehtävässämme. Koin suurta selittämätöntä surua ja tuntui kuin koko alkuvuosi tuosta tunteesta johtuen olisi kulunut jotenkin sumussa. Olin hämmentynyt kaiken sen kasvavan paineen ja uhkaavien myrskypilvien alla etsien sydämestäni tiiviisti ja jatkuvasti valoa, rauhaa ja tasapainoa, josta koetin olla kiitollinen. Löytää sisimmästäni sitä hyvää, johon valitsen uskoa. Tunsin, miten valo ja värähteet kohosivat ja kykenin yhä palaamaan rakkauteen ja valoon.
Hiukan ennen helmikuun puoliväliä kaikki muuttui. Paine hellitti ja tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi "nostanut kädet pystyyn" ja antautunut väistämättömälle. Kuin maailmassa olisi yhtäkkiä vallinnut jokin uusi erilainen voima-aalto, joka olisi antautunut vääjäämättä lähestyvälle suurmyrskylle. Päättänyt, että nyt on aika hellittää ja antaa ihmiskunnan suistua kohti jotakin ennalta päätettyä muutosta. Mielen tasolla ja sisimmässäni etsin selitystä tälle hämmentävälle tunteelle. Tuolloin arvelin, että ehkä liian moni valonkantaja oli alkanut suunnata energiaansa erilaisiin taisteluihin, antautunut harhojen ja vastakkainasettelun vahvistamiselle. Ja niin harva oli enää jäljellä luomassa ja ylläpitämässä tasapainoa ja rauhaa. Kuin rakkauden ja rauhan kutsu olisi kaikunut kuuroille korville ja tyhjyydelle. Liian harva oli enää hiljentymässä sen äärelle, jolla on ajattomuudessa ja kaikkeuden ytimessä merkitystä. Kadottanut sydämestään rauhan ja suunnan kohti rakkautta.
Tuon hetken jälkeen painostavat voimat äkisti hellittivät ja huomasin olevani kuoleman väsynyt. Kuin menneet kuukaudet olisivat imeneet minusta kaiken voiman ja elämän ilon. Tuntui, että olisin kannatellut useiden kuukausien ajan valtavaa painetta ja painoa tietämättä, mikä tuo massiivinen möykky oli. Muutos ja ero aiempaan energiatilaan oli dramaattinen. Yhtäkkiä lasi särkyi ja kaikki tuo kuukausia vallinnut paine, vastakkainasettelu, tuhon ja ahneuden puristava virtaus vain syöksyi kerralla ilmakehäämme. Tiedän kuulostavani ehkä sekavalta ja ylidramaattiseltakin mutta tuossa hetkessä minusta tuntui kuin itse jumala tai maailmakaikkeuden suurimmat voimat olisivat antautuneet jonkin väistämättömän edessä. Ja muutoksen myrskytuuli virtasi ihmiskunnan ylle kuin tsunami, jonka voimalle pieni ihminen ei enää mahtanut mitään. Jotakin, joka oli välttämätöntä alkoi tuolla hetkellä tapahtua. Tässä ajassa, fyysisessä maailmassa ja meidän jokaisen elämissä.
Meni muutama päivä tuosta eteenpäin siten, että koin olevani lopen uupunut ja ikäänkuin istuvani jossakin pienellä saarella tuon valtavan myrskyn silmässä. Katselin edessäni valtavaa tuhoa ja kuolemaa. Katselin heitä, jotka olivat epäuskon vallassa eivätkä ymmärtäneet mitä ja miksi ihmiskunnassa tällaista tapahtuu. Tunsin sisimmässäni, miten moni ei vielä pitkään aikaan tunne sitä vapauden ja ykseyden aaltoa, joka pian seuraa tätä kauheuden tsunamia. Katselin kauhusta vääristyneitä ihmishahmoja ja pelon värittämiä kasvoja, joiden iholla ei vielä tuntunut sitä puhdistavaa virtaa, joka lopulta tuo tasapainon ja uuden kestävämmän pohjan rauhalle tämän jo vuosikausia kestäneen jännitteen tilalle. Tuossa hetkessä minä istuin pienellä saarella ja vuodatin kyyneleitä, koska tunsin niin syvästi sielussani, että tämä muutos olisi voinut olla lempeämpi - vähemmän tuhoisa. Tunsin kehossani maailmankaikkeuden surun ja lukemattomien ihmisten pelot, joita tämä brutaali myrsky tulee nostamaan pintaan. Istuin saarella ja vain kuuntelin hiljaisuutta kuin olisin istunut oudon suurmyrskyn silmässä. Tyhjyyden pisteessä, jonka ympärillä kaikki mennyt ja tuleva sekottuivat ympärilläni valtavaksi pyörremyrskyksi. Tuhovoimaksi, jollaista ei ole aikoihin nähty.
Koin olevani tavattoman vanha ja aivan kaikkeni antanut. Omituisella tavalla koin myös olevani yksinäisempi kuin koskaan. Kuin minusta olisi tuolla saarella istuessani ollut jäljellä vain tyhjä ja tarpeeton kuori, joka oli jäänyt jäljelle jonkin kokonaan uuden myötä. Tunne oli jotenkin sen kaltainen kuin olisin juuri synnyttänyt tämän kaamean sodan tai ponnistanut kuukausien ajan ulos tätä julmaa muutosta sekä sen myötä syntyvää uutta voimaa. Kenties toiminut energiakanavana jollekin, jolle minulla ei ole nimeä eikä muotoa. Synnyttänyt tien, jolla ihmiskunta nyt on. Tiedän tämän kaiken kuulostavan kovin oudolta ja siksi yhä epäröin näiden kokemusten jakamista.
Ja - tämä kokemukseni siis ajoittui kokonaisuudessan viime vuoden lopusta noin helmikuun puoliväliä edeltävään aikaan. Koin nuo kaikki tunteeni, ajatukseni ja koko tämän kokemuksen hurjan hämmentävänä ja kirjoittelin kaikkea kokemaani itselleni ylös, koska tuntemukset olivat niin voimallisia ja näkemäni kauheudet niin selkeitä. En vielä tuolloin tiennyt mielen tai ihmisyyden tasolla mitä oikeastaan koin, mitä nämä näkemäni asiat tai kokemani muutoksen pyörre oikeastaan merkitsivät - en ennen kuin vasta helmikuun 24. päivän jälkeen, jolloin koko maailman silmille lävähti tämä muutoksen tila ja ns. uusi Euroopan ajanlaskun hetki. Olen nyt melkein kolme kuukautta maistellut kaikkea kokemaani ja pohtinut sitä, mitä merkitystä näillä ennakkomerkeillä tai kokemuksillani on. Tuntuu toisaalta, ettei yhtään mitään. Että koko alkuvuosi on ollut yhtä tyhjän kanssa. Vienyt vain voimat ja antanut näkymän siihen, mikä on vääjämätöntäv. Sitten tulin ajatelleeksi sitä, miten olen elänyt ja kokenut elämääni tämän helmikuun jälkeen. Kun niin moni on kauhistellut maailman tilaa ja hirveyksiä, joiden uhreina ovat viattomat tavalliset kansalaiset. Havahduin huomaamaan, että minun on ollut jotenkin helpompi hyväksyä tämä kaikki karmeus, sen uhrit ja sen seuraukset, koska minulla on ollut jossakin syvemmällä tasolla tietoisuus, että tämä kaikki on välttämätöntä ja että tämä tie tuo mukanaan lopulta uuden rauhanajan. Kestävämmän maailman ja valoisamman ihmiskunnan järjestyksen.
On ollut helpompi luottaa siihen, että myös pimeyden aikojen jälkeen aurinko lopulta nousee ja valaisee maan. Kevät saapuu ja muutoksen tuuli sen myötä puhaltaa pois kaiken tarpeettoman ja vanhan. Maailmankaikkeuden kevät tuo ensin tullessaan myrskyn ja sateita mutta niiden kautta uusi maaperä saa voimaa ja ravinteita. Tuo kokemani hetki oli vain ajallisesti lyhyt kokemus ihmisyydessä mutta minulle se loi hyvinkin pitkälle kantavan luottamuksen siitä, että olemme matkalla kohti jotakin parempaa ja kohti vapautta jyrkästä vastakkainasettelusta. Kohti yhteistä, yhtenäisempää ja vakaampaa maailmaa. Ja tämän oivalluksen vuoksi päädyin kuitenkin lopulta jakaamaan tämän kirjoitukseni ja kokemukseni myös tänne blogiin. Tulee kuitenkin muistaa, että tämä on lopulta vain yksi kokemus monien joukossa, minun subjektiivinen tulkintani tästä kokemuksesta sekä kuvaus minun alkuvuoden tuntemuksistani. Ei sen enempää eikä vähempää.
Päivitys 9.10.2022: Luin tänään pitkästä aikaa uudelleen jo vuonna 2017 kirjoittamani lyhyen tekstin Rauhan ja tasapainon puolesta. Ymmärrän nyt selkeämmin, mistä tuo kuvaamani epäonnistumisen tunne kumpuaa, kun muistan, miten pitkään olen koettanut herätellä ihmisiä rauhan ylläpitämisen yhteiseen työhön. Olisiko nykyistä maailman tilaa voitu välttää? Tuskin, mutta muutos olisi voinut olla lempeämpi. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa rauhan työtä siinä mittakaavassa kuin kukin omassa elämässä pystyy toimimaan <3
------- Tällä viikolla sain kokea myös toisenlaisen luonnon voiman ja ihmeen, kun sattumalta vierailin sisareni luona maalla juuri sellaisena yönä, jolloin uusi pieni varsa syntyi tähän maailmaan. Huomasin tuon kokemuksen jälkeen, miten kokonaisvaltaisesti ja täydellisesti elimme nyt-hetkessä koko tuon ajan, kun seurasimme pienen orivarsan syntymää. Miten yön tunteina syntymän alkukantainen voima ja luonnon mutkattomuus vallitsivat täydellisesti jokaisessa koetussa hetkessä. Miten tuon pienen olennon hoivaaminen, vastasyntyneen varsan sinnikkyys ponnistella tähän maailmaan ja nousta jaloilleen ensimmäisinä elintunteinaan vei tietoisuudestani pois kaikki murheet, väsymyksen ja maailmassa vallitsevan tilan.
Millään ihmisyyden huolista tai murheista ei ollut enää merkitystä eikä mitään painoarvoa. Oli olemassa vain tuo hetki, pieni sinnikäs olento ja luonnolliset vaistot, joiden pohjalta kaikki sujui kuten pitääkin. Omalla painollaan ja jotenkin mystiseltä tuntuneessa tilassa. Rakkauden ja luonnollisuuden virrassa. Vaikka aamulla väsytti ja unenpuute tuntui joka solussa, koin että kaikki on juuri niin kuin kuuluukin. Tuo yöllä täsmälleen 22:22 syntynyt pieni ori löysi emänsä nisälle, sai tarvitsemaansa elämän eliksiiriä ja vahvistui joka tunti jäntevämmäksi. Tuntui, että niin syntymän ihme kuin koko tuo yö oli kaikin puolin hämmästyttävän täydellinen.
Tuntui, että tarvitsin juuri tuossa hetkessä tätä kokemusta ja syntymän hetken voimaannuttavaa energiaa, luottamusta siihen, että kaikki järjestyy. Kokemusta siitä, että koko muu maailma katoaa hetkeksi mielestäni. Tarvitsin lempeän ja kauniin energian siivittämänä saattelun pois tuolta helmikuussa kokemastani myrskyn silmästä takaisin siihen luonnolliseen virtaan, joka meissä kaikissa vallitsee. Tilaan, jossa on joka hetki tavoitettavissa täydellinen tasapaino, rauha ja kaikkeuden maaginen järjestys. Jotta muistaisin tuon tilan, muistaisin, että tämä tie, jota ihmiskuntana juuri nyt kuljemme on valaistu rakkaudella ja kaikkeuden tuella. Jotta muistaisin, ettei ihmisyyden matkalla ole mitään pelättävää. On vain rakkaus.
|
Avainsanat:
maailmankaikkeus,
muutos,
tasapaino,
rauha,
suunta,
kokemus,
aalto,
myrsky
|
Tiistai 1.1.2019 klo 15.42
"Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla."
Uusi vuosi on alkamassa ja samalla jotain vanhaa aina päättyy. Näin sydäntalvella koen erityisen vahvasti yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja vuodenaikojen vaihtelun tuomaan sisäiseen elämän sykliin. Sisäisen kaamoksen ja pimeän vuodenajan lakipiste on ohitettu, olemme matkalla kohti valoa ja uutta luovuuden satoa. Samalla kuitenkin pimeys on yhä käsin kosketeltavissa ja talvikauden henkinen sisäänhengitysvaihe on edelleen vallitseva sisäinen tila ainakin minulla. Ajatukset muhivat edelleen jossain syvemmällä ja ne koskettavat sielun pintaa herkemmin kuin elämän uloshengitysvaiheessa. Sisällä kypsyvät ajatukset saavat tunteet nousemaan pintaan helpommin kuin yleensä ja ajatusten virrasta nousevat oivallukset huuhtoutuvat tunneaaltojen mukana jonnekin ulottumattomiin.
Silti juuri tässä hetkessä vallitsee rauha ja valoisa olo tulevasta. Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla.
Vuoden vaihtuessa on myös hyvä hetki pysähtyä katsomaan nyt-hetkestä käsin sekä mennyttä että tulevaa. Uuden äärellä on enemmän rohkeutta olla rehellinen itselleni, kun katson taaksepäin. Katson mennyttä polkuani tässä hetkessä avoimemmin ja kenties analyyttisemmin kuin matkaa tehdessäni. Uskallan myöntää rehellisemmin itselleni ne hetket, jolloin olen ollut epärehellinen itselleni tai muille. Näen oman osuuteni kohtaamissani haasteissa matkan varrella ja näen kenties tasapuolisemmin sekä onnistumiset että tekemäni virheet. Jälkikäteen osaan olla itselleni armollisempi kuin kulloisessakin hetkessä ihmisyyden polkua kulkiessani. Osaan hyväksyä oman keskeneräisyyteni ja sen, etten matkan varrella näe asioiden todellisuutta tai ymmärrä kokemusteni perimmäisiä merkityksiä vielä.
Uuden äärellä nämä erilaiset ihmisyyden kokemukset tiivistyvät viisaudeksi ja ymmärrykseksi, jonka kautta on lohdullista katsoa kohti tulevaa - tietämättä kuitenkaan mihin on matkalla tai mitä tulevaisuus lopulta tuo tullessaan. On ehkä jotenkin helpompaa uskoa ylipäätään ihmisyyteen ja koko ihmiselämän tarkoituksenmukaisuuteen. Siihen, että matka johtaa lopulta jonnekin ja ettei kukaan meistä ole yksin täällä ihmisyyden polkuja kulkemassa vaikka välillä siltä tuntuukin. Että jokaisella eletyllä vuodella, jokaisella ihmisyyden kokemuksella on mukanaan suuntaviitta; eteenpäin vievää virtaavaa voimaa ja tarkoitus, joka paljastuu myöhemmin. Kenties seuraavan kerran ollessani vuoden vaihtumisen kynnyksellä ja uuden äärellä.
Koen, että sekä menneen että tulevan vuoden yhteinen oppitunti minulle on ollut nyt-hetkessä eläminen. Se, että oppisin olemaan kärsivällisempi ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät vaikka miten paljon välillä ahdistaisi. Luottamaan ylipäätään ihmisyyteen ja ihmisiin, joita polullani kohtaan. Päästämään irti aiemmista kokemuksistani ja uskomaan uudelleen ihmeisiin. Mennyt vuosi on ollut monella tavoin eheyttävä ja toisaalta vienyt minut epämukavuusalueiden kautta kohti todellista itseäni. Olen tavoittanut pieninä välähdyksinä sitä osaa itsessäni, joka olen ollut alunperin tätä ihmisyyden matkaa aloittaessani. Löytänyt takaisin josssain matkan varrella kadottamaani itsevarmuutta, tunneherkkyyttä ja kykyä heittäytyä uusiin haasteisiin. Ehkä tulevaa vuotta kohti mennessä löydän myös kyvyn jakaa ajatuksiani enemmän ääneen sanottuna, kyvyn ilmaista itseäni myös muilla keinoilla kuin kirjoittaen tai visualisoiden. Sisäänpäin pakenemisen, hiljaisuuden ja sisäisen pohdiskelun juuret ovat syvällä lapsuudessa, joten varmasti pitää vielä "muutama" epämukavuusalue ylittää ennen kuin nämä perustuksiin asti valetut suojakuoret on mahdollista murtaa mutta näin uuden äärellä uskon kaiken olevan mahdollista :)
Tänään on hyvä hetki kiittää kaikesta siitä hyvästä, eheyttävästä ja ihmeellisestä koetusta, josta olen saanut menneen vuoden kuluessa nauttia. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta kohtaamastani sielusta - jokaisesta ihmisestä, joka on tullut minua tällä polullani opastamaan, opettamaan, ilmentämään rakkautta tai haastamaan minua, jotta kasvaisin kohti valoa. Jokainen kohtaaminen on ollut minulle arvokas ja tärkeä. Kiitos!
Tässä hetkessä käytän myös hetken siihen, että tämän kiitollisuuden tunteen kautta katson tulevaa ja valitsen nähdä uuden äärellä ollessani tulevalla matkallani paljon kauneutta, rakkautta ja luovuuden huikeaa virtaa. Uskallusta, mahdollisuuksia ja ihmisyyden lämpöä. Ennalta arvaamattomia onnen hetkiä ja tasapainoista sisäistä rauhaa. Parhaita mahdollisia lopputuloksia ja ihmisyyden ihmeitä.
|
Avainsanat:
luonnon kiertokulku,
tunne,
rauha,
nyt hetki,
ihmisyys
|
Torstai 29.12.2016 klo 12.28
Vuoden vaihde alkaa olla käsillä ja olemme jo matkalla kohti kevättä, valoisampaa vuodenaikaa sekä uutta tuntematonta vuotta. Olen pohtinut useasti tämän marras-joulukuun pimeinä hetkinä, että miksi vuodesta toiseen olen niin kärsimätön? Miksi on yhä niin vaikea luottaa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan maltan pysyä tyyneyden tilassa ja kaikkeuden virrassa? Kaikkien näiden kokemusten, oivallusten ja henkisen kasvun jälkeen edelleenkin juuri kärsivällisyys on minulle kompastuskivi.
Eräänä aamuna pysähdyin ajattelemaan, että samankaltainen hermostuneisuus ja primitiivinen tunne jonkin puutteesta nousee esiin nälkäisenä. Käsivällisyys katoaa, hermot kiristyvät ja pienetkin asiat saavat aivan naurettavan suuret mittasuhteet. Tunnistan itsessäni aika usein samoja kaavoja myös ihmissuhteissa, oppimisessa ja itseni kanssa kasvamisessa. Että haluaisin saada kaiken valmiiksi heti, haluaisin ymmärtää nopeammin jonkin kokemuksen merkityksen elämässäni, haluaisin löytää uudesta tilanteesta heti sen, mitä olen oivaltamassa - en vasta sen jälkeen, kun olen menettänyt hermoni tai turhautuneena päästänyt irti tai pitkän ajan kuluttua, kun näen kokonaisuuden jostain laajemmasta näkökulmasta käsin. On suorastaan raivostuttavaa huomata olevansa joissakin tilanteissa yhä täysin lapsen kengissä, kärsimättömyytensä kanssa tuskaillen kuin uhmaikäinen, joka haluaa kaiken heti ja itse määrittelemällään tavalla. Sitä kiirehtii välillä kamalan "nälkäisenä" eteenpäin omalla polullaan, eikä malta odottaa, että asioiden merkitys ja todellinen luonne ehtisi paljastua. Kompastelee pimeässä yössä eteenpäin, kun ei malta odottaa aamun valkenemista..
Useasti olen saanut huomata, että kärsimättömyydellä voi onnistua vesittämään hyvänkin ihmissuhteen tai asian elämässään. Malttamattomuus vääristää odotuksia ja sumentaa näkökenttää. Estää näkemästä asioita totuudesta ja korkeammasta näkökulmasta käsin. Antaa tarpeettomasti tilaa peloille ja aiemmin elämässä opituille toimintamalleille. Kiitollisuus ja arvostus taas palauttavat takaisin oikeille raiteille, siirtävät aikakoneen takaisin nykyhetkeen ja avaavat näkymän todellisuudelle. Kääntävät katseen takaisin kohti seuraavaa maalialuetta. Lopettavat malttamattoman hapuilun ja polulla harhailun.
Eilen iltakävelyllä ollessani syntyi myös toinen oivallus liittyen kärsivällisyyteen. Täysin pimeällä tiellä kulkiessani alkoi taskulampusta loppua patterit. Ainoa mukana kantamani valo hiipui ja lopulta sammui. Valon sai uudelleen syttymään virtakytkimestä mutta vain lyhyiksi hetkiksi. Pimeydessä aistit herkistyvät ja tuntui luontevalta jatkaa matkaa pimeässä ilman valoa. Mietin, että lamppu symboloi hyvin viime päivien mielentilaa. Sitä, että tässä vaiheesa vuotta patterit on aika loppu, kolme päivää kestänyt kuume ei lainkaan parantanut tilannetta vaan kirjaimellisesti olo on ollut kuin tuolla taskulampulla. Että vuoden viimeiset viikot ovat saaneet sisäisen valon ensin hiipumaan ja nyt viime päivät olen ollut täysin loppu. Sitä on jaksanut pieninä pätkinä kytkeä itseensä virran päälle mutta valo katkeaa hyvin nopeasti. Ja että juuri eilen ennen tuota iltakävelyä oli sellainen olo, että hyväksyn tämän voimattomuuden ja väsymyksen. Annan pätkivän lampun olla pois päältä ja sallin itseni vain levätä. Että pimeässä on ehkä sittenkin ihan hyvä olla. Vain olla ja antaa aistien terävöityä, kuumeen laskea ja "pattereiden" latautua.
Minussa taitaa olla sisään rakennettuna sellainen akkujärjestelmä, että jos fyysisen kehon akku tyhjenee se syö tyhjäksi myös henkisen akun yllättävän nopeasti. Ja sama myös toisin päin: kun mieli on maassa tai muuten henkiset voimat koetuksella, se heijastuu hyvin nopeasti myös fyysiseen puoleen ja keho pakottaa pysähtymään. Hyvä näin. Koetan loput lomapäivät käyttää viisaasti ja etsiä elämästäni uusia kiitollisuuden aiheita, muistuttaa itseäni siitä, että minulla on valtava määrä asioita, joista voin olla iloinen ja tyytyväinen. Että rauhan tila on minussa, kunhan muistan sen olemassaolon. Että NYT -hetki riittää, koska mitään muuta ei ole olemassa.
|
Avainsanat:
kärsivällisyys,
malttamattomuus,
lepo,
sisäinen rauha
|
Sunnuntai 16.8.2015 klo 12.03
Jälleen on ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa mutta joskus niitä taukoja vain tarvitaan, jotta alkaisi uusia ideoita itää. Monella tavalla on ollut hämmentävä kevät ja kesä. On ollut ehdottomasti tarpeen levätä, kerätä voimia ja puntaroida omia ajatuksiaan. Elämä on tuonut tullessaan uusia ennalta odottamattomia haasteita ja toisaalta haasteiden myötä myös paljon uusia ideoita ja oivalluksia. On ollut jälleen sellainen pitkittynyt sisäänhengitysvaihe ja uloshengitys on puolestaan matkan varrella vähän "ahtautunut" :)
Sitä on niin paljon helpompi ja mukavampi uloshengittää (jakaa) iloisia oivalluksia, omia saavutuksiaan tai elämän valoisia hetkiä kuin niitä arjen vaikeuksia tai uusia yllättäviä asioita, joiden äärellä tuntee itsensä pieneksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi. On helpompaa kätkeä sisälleen ja tukahduttaa sellaiset ajatukset ja tunteet, joita ei itsekään haluaisi myöntää. Uskotella itselleen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai että "ei halua vaivata" läheisiään ja ystäviään jakamalla epävarmuuden, yksinäisyyden tai häpeän tunteita. Mutta ennen pitkään ihminen väsyy pidättelemään henkeään ja prosessoimaan sisäisessä maailmassaan avautuvia aiheita yksinään. Sisäisen tasapainon löytämiseksi on lopulta pakko hengittää myös ulospäin. Ei ainoastaan sen läheisimmän elämänkumppanin tai tärkeimmän ystävän läsnäollessa - vaan myös muiden ihmisten edessä, kaikkien joiden kanssa on arjen tasolla tekemisissä. On vaan oltava rehellinen niin itselleen kuin kanssaihmisilleen. Se vapauttaa ja voimaannuttaa...
Tärkein "uudelleenoivallus" tässä menneiden kuukausien aikana on ollut se, että minun pitää itse pitää itsestäni huolta kaikilla tasoilla. Sitä ei kukaan tee minun puolestani. Moni voi läheisensä puolesta olla huolissaan, olla tukena ja auttaa toista huolehtimaan itsestään - mutta viime kädessä meistä jokainen kantaa itse itsestään sen tärkeimmän vastuun. Minun itseni vastuulla on tehdä elämässä valintoja arjen tasolla ihan joka hetki ja jokainen tekemäni valinta (huomasinpa tätä valintaa tai en) vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti minun omaan hyvinvointiini. Vain minä itse voin vetää rajan, mihin asti jaksan tai joustan, vain minä itse päätän arjessa lepäänkö riittävästi ja vain minä itse teen joka hetki valintoja oman arvomaailmani ilmentämiseksi tässä elämässä. Myös se, että en priorisoi arjen tasolla tekemiäni asioita, on valinta. Arvomaailmaani ilmentävä valinta.
Olen viimeksi noin kymmenisen vuotta sitten ollut yhtä raadollisesti itseni äärellä pohtien syvimpiä kysymyksiä ihmiselämässä. Kuka minä olen ja mihin oikeastaan olen matkalla? Mitkä asiat minä ihan oikeasti arvotan tärkeimmiksi asioiksi elämässäni ja näkyvätkö nämä arvot minun arjessani? Vai ovatko tärkeiksi kokemani asiat ainoastaan tyhjiä sanoja monen muun joukossa tai pelkkiä idealistisia haaveita? Olenko minä yhä oikealla tiellä? Matkalla mihin...?
Luulen, että jokainen pysähtyy joskus pohtimaan omaa itseään ja oman elämänpolkunsa mutkia ja niin tietysti pitääkin. On vapauttavaa huomata, että monen monituisen vuoden jälkeenkin olen henkisen kasvun tiellä yhä yhtä vilpittömästi "pihalla" itseni kanssa. Vaikka paljon on sisäisellä tasolla tapahtunut, on paljon yhä mahdollisuuksia käyttämättä ja inhimillinen epävarmuuden tunne yhä tallella. Se pitää nöyränä ja pysäyttää.
Henkisestä polustaan olisi aika helppoa kirjoittaa itselleen eräänlainen CV: "Alussa olin tällainen ja ajatteluni on noista alkuvuosista kehittynyt ensin tähän ja sitten tuohon suuntaan. Olen matkan varrella käynyt tällaisia ja tällaisia kursseja sekä lukenut niitä ja näitä teoksia. Olen oppinut tuntemaan sen ja tuon henkisen suunnannäyttäjän, käynyt kuuntelemassa tuon ja tuon henkisen opettajan oppeja jne..." - Mutta entä sitten? Miten tämä kaikki kasvu ja upeat tekniikat näkyvät minun arjessani? Mitä olen sisäisesti saavuttanut niitä käyttämällä? Miten tämä muutos heijastuu minun elämääni - vai heijastuuko ylipäätään? Olenko sisäisesti näiden kaikkien kokemusteni jälkeen yhtään sen "viisaampi" tai tasapainoisempi kuin joskus aiemmin? Olenko nyt sen onnellisempi tai enemmän rauhaa huokuva?Ehkäpä kukin joutuu omalla kohdallaan etsimään vastauksia näihin kysymyksiin..
Pohdiskeluni lopputuotteena syntyi sellainen ajatus, että koska koko ihmiselämä ja kaikki oleva on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös tämä sisäinen tila (henkisen kasvun tila) muuttuu kaiken olevan mukana. Kenties paras tapa kuvata tätä elämää ja oman sisäisen tilani kehittymistä on jälleen lainata Willigis Jägerin sanontaa saman nimisessä kirjassaan "Aalto on meri". Eli jos maailmankaikkeus on meri, on minun sisäinen henkisyyteni kuin yksi aalto tuossa äärettömässä meressä monen muun aallon joukossa. Kun meri myrskyää, se vaikuttaa myös jokaiseen sen osana olevaan aaltoon ja toisaalta jokainen aalto sulautuu lopulta osaksi samaa ympäröivää merta. Ainoakaan yksilö tai yksilön henkinen tila ei siis voi olla koskaan erossa tuosta alkulähteestään (merestä), se on aina liikkeessä, elää ja kehittyy meren mukana.
Minun henkinen tilani ei siis ole jokin henkilökohtainen päämäärä, jota kohti voin pyrkiä tekemällä "oikeita" valintoja tai noudattamalla tiettyä strategiaa. Se on jatkuvasti muuttuva ja uudelleen muotoaan hakeva osa suurempaa kokonaisuutta. Minun henkinen tilani vaikuttaa kaikkeuteen ja kaikkeus sekä sen loputon aaltoileva liike vaikuttaa joka hetki minuun. Kaikki se rauha ja viisaus, jota tuo kaikkeuden meri pitää sisällään on minussa olemassa kaiken aikaa, on osa minun tietoisuuttani. Välillä, kun minun aaltoni ajautuu elämän tuulien matkassa karikolle ja rikkoutuu kiviä vasten, tuntuu kuin olisin yksin ja irrallaan tästä äärettömästä rauhan merestä mutta ennen pitkään aaltoni pisarat (ajatukseni) valuvat taas meren syliin ja huomaan olevani yhä samaa vettä, keinuvani edelleen tuulen ja muiden aaltojen matkassa. Olevani osa kaikeutta sekä sen ikuista ja tyynnyttävää rauhaa.
|
Avainsanat:
sisäinen rauha,
henkinen kasvu,
Willigis Jäger,
Aalto on meri
|
Lauantai 1.3.2014
Viime vuosina olen yhä enemmän alkanut kiinnostua yksilön hyvinvoinnin ja työelämän menestyksen yhteydestä toisiinsa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että hyvinvoivat yksilöt menestyvät elämässään keskimäärin paremmin kuin ne, jotka sisäisesti kokevat olevansa uupuneita, epätasapainossa tai muuten vain omasta mielestään "vähemmän menestyviä" kuin mitä kenties haluaisivat olla. Tarkoitan pikemminkin sitä samankaltaisuutta, joka vallitsee menestyvän yksilön ja menestyvän organisaation välillä. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää onko joku kenties joskus tutkinut tätä yhdenmukaisuutta ihmiselämässä..
Itse olen varsin useasti huomannut, että täsmälleen samat lainalaisuudet, jotka tekevät organisaatiosta tai työyhteisöstä menestyvän, ovat avaimia myös yksilötason hyvinvointiin ja menestykseen: avoimuus, rehellisyys, kyky luoda visioita ja päämääriä sekä kyky korostaa positiivisia asioita. Tärkeässä roolissa ovat jatkuva arvostus itseä ja muita kohtaan sekä kiitollisuus pienistä onnistumisista matkan varrella. Yksilötasolla kyky iloita ja olla kiitollinen onnistumisista omassa elämässään saa aikaan lisää onnistumisia ja toisaalta työyhteisössä kyky palkita ja tehdä näkyväksi jokainen menestyksen askel ovat edellytys sille, että hyvinvointi ja menestys saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Uskon, että työyhteisön hyvinvoinnin ja henkilöstöjohtamisen näkökulmista näitä asioita on pohdittu ja myös tutkittu jo vuosikymmeniä mutta kenties aivan yhtä tärkeää olisi tunnustaa tämä sama näkökulma yksilötasolla ja ihmisyydessä.
Entäpä, jos johtaisin omaa itseäni samoilla periaatteilla kuin johtaisin työyhteisöä tai organisaatiota? Ottaisin omassa elämässäni käyttöön laadunhallinnan ja hyvän johtamisen käytänöt. Olisiko se mahdollista ja miten nuo "hyvän johtamisen" periaatteet näkyisivät yksilötasolla? Uskon vakaasti, että jos havainnoisin omaa elämääni systemaattisesti ja yhtä kylmän rehellisesti kuin yritysjohtajan tulee arvoida johtamaansa organisaatiota, olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä ja luoda uusia päämääriä omassa elämässään. Yksilötasolla on aivan liian helppoa ummistaa silmänsä muutostarpeilta ja selitellä itselleen omia kipukohtiaan sillä perusteella, että on yksinkertaisesti helpompaa olla paikallaan. Yrityksen johtamisen kannalta tällainen stabiili tilanne ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Paikalleen pysähtyminen ja ongelmien väistely johtaisivat ennen pitkään toiminnan kannattamattomuuteen ja loppumiseen.
Ainakin minulle itselleni on ollut mullistavaa huomata, miten suuri muutos omassa sisimmässä ja konkreettisessa elämässä tapahtuu, kun alkaa tietoisesti luoda visioita, joita kohti päättää kulkea. Miten valtava voima onkaan sillä, että päättää ja alkaa visualisoida niitä konkreettisia keinoja ja "loistavia lopputuloksia" joita kohti toivoisi omassa elämässään kulkevan. Vielä voimallisempaa tuntuu olevan se, että aivan kuten työelämässäkin, myös oman elämänsä organisaation johtamisen tueksi alkaa kirjata näitä visioita, päämääriä, arvoja ja keinoja ylös paperille. Sanoa itselleen ääneen, esimerkiksi: "minä arvostan tätä ja tätä". "Minä kuljen tasapainoisena kohti tätä valitsemaani visiota". Kaikista tärkeintä tietysti on, että alkaa toimia sen mukaisesti, mitä on päättänyt ja visualisoinut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikkeus alkaa erilaisia mahdollisuuksia heitellä polun varteen. Uskaltaa ottaa näistä erilaisista mahdollisuuksista kiinni ja seurata uusiakin polkuja, jos ne flowssa vastaan tulevat ja puoleensa vetävät.
Täsmälleen samoin periaattein johtaisin mitä tahansa organisaatiotakin. Päättäväisyydellä, rehellisyydellä, avoimuudella, uskalluksella ja vastuun ottamisella siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ehkäpä tässä tuli tiivistetysti sanottua ne kulmakivet, jotka usein puuttuvat omasta elämästäni silloin, kun tuntuu, että asiat tökkivät tai ovat jämähtäneet paikalleen. Minä itse olen oman elämäni organisaation "toimitusjohtaja". Minä itse olen oman elämäni yrityskonsultti ja vastuuviranomainen. Minä voin valita lakaisenko havaitsemani ongelmat maton alle vai päätänkö pyrkiä kohti muutosta ja vastuun kantamista. Se, mitä havaitsen niin työelämässä kuin omassa elämässäni on vain heijastus siitä, miten olen johtanut omia ajatuksiani, miten rehellinen olen ollut omille tunteilleni ja havainnoilleni. Kaunistelematon peilikuva minusta itsestäni.
Tuntuu, että tästä aihealueesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, koska asian pohtiminen saa innostumaan ja vetää yhä uudelleen puoleensa. Ehkäpä tässä on minun sisäisen organisaationi seuraava visio. Opas oman sisäisen organisaationi johtamiseen. Jälleen kerran yksi havainto siitä, miten täydellisesti olemme yhtä niin monella eri tasolla. Kaikki mitä tapahtuu sisäisessä mikrokosmoksessa minun sisälläni, tapahtuu myös ulkoisesti niin työelämässä, perhe-elämässä, yhteiskunnassa kuin maailmankaikkeudessakin. Eipä voi muuta kuin jälleen kerran hämmästellä tätä suuren vastuun määrää! :)
|
Avainsanat:
hyvinvointi,
elämän hallinta,
sisäinen rauha,
johtaminen,
tasapaino
|
Maanantai 26.4.2010 klo 21.45
Nyt on ollut hetken aikaa jostain syystä "hanat kiinni" tämän kirjoittamisen suhteen. On tuntunut, että kaikki on jo sanottu ja toisaalta se, mitä haluaisin sanoa, on niin yksinkertaista, ettei sitä osaa kirjoittaa ulos. Olen valinnut pitää luovan tauon ja antaa ajatusten kypsyä rauhassa..
Olen pohtinut hyvin yksinkertaista asiaa: Miten muistaa? Vaikka minulla on monia toimivia työkaluja sisäisen rauhan saavuttamiseksi ja sen ylläpitämiseksi ja vaikka olen löytänyt jo monta yksinkertaista polkua omaan sisäiseen rauhan tilaani -ytimeeni - en edelleenkään ihan aina muista näitä työkaluja ja polkuja juuri siinä hetkessä kuin ne olisivat tarpeen. Yhä nousee sismmästäni uusia harhan kerroksia, pelkoja, epävarmuutta, ajatuskehiä ja turhia kuvitelmia. Edelleen huomaan pitäväni ajoittain tätä ympäröivää maailmaa todellisena ja tempaudun mukaan harhan näytelmiin. Yhä silloin tällöin löydän itseni tilasta, joka on kaukana sisäisestä rauhasta ja mielen hiljaisuudesta.
Minun on aina ollut vaikea sitoutua mihinkään tiettyyn tapaan lähestyä "totuutta" tai tiettyyn menetelmään saavuttaa oma ytimeni. Sitoutuminen mihinkään päivittäisiin harjoituksiin tai "rituaaleihin" ei ole ollut koskaan vahvimpia puoliani. Haluan tehdä asiat intuitiivisesti ja luovasti. Haluan sallia kaikessa korkeamman voiman johdatuksen ja päästää irti kaikista ihmisten luomista malleista. Ja kuitenkin haluaisin saavuttaa tulokset nopeasti, olla perillä heti, ilman säännöllistä harjoittelua tai sitoutumista mihinkään. Jos tämä kaikki on kerran vain unta ja mieleni luomaa harhaa, miksi tarvitsisin lisää harhoja herätäkseni tästä unesta? Vai onko herääminen mahdotonta ilman anteeksiannon toistuvia harjoituksia? Miten muistaisin antaa anteeksi?
Miten siis muistaa? Haluan uskoa, että ajatus luo tätä maailmaa, ajatus ja sen suunta synnyttää tämän harhan, jossa kuvittelemme elävämme. Ja aina on mahdollista tehdä valinta sen suhteen, mitä ajattelee ja mihin ajatuksensa suuntaa. Kuulostaa jälleen liian helpolta ollakseen totta. Miten muistaisin vastuuni omista ajatuksistani? Miten muistaisin pysyä ytimessäni joka hetki? Olen alkanut ajatella, että siinä hetkessä, kun vain oivallan vastauksen tähän kysymykseen, en etsi enää muita vastauksia. Muistaminen on kaiken avain, ei se mitä menetelmää käytän ytimeni tavoittamiseksi tai se mitä polkua seuraan, vaan yksinkertaisesti muistaminen. Muistaminen joka hetki ja kaikissa tilanteissa. Muistaminen niin täydellisesti, ettei enää voi vaipua unohdukseen.
Ihmeiden oppikurssissa harjoitellaan myös usein toistaen ja kerraten sitä, että juuri tänään muistaisin totuuden, juuri tänään muistaisin todellisen olemukseni ja tehtäväni. Ehkä myös tämän myötä on syntynyt oivallus siitä, miten merkittävää muistaminen on. Jos muistan oman alkulähteeni ja todellisuuden, olen jo herännyt, olen valaistu ja valaisen itseni lisäksi koko kaikkeutta. Tässä hetkessä, kun muistan, maailman unet lakkaavat olemasta totta. Miten saavuttaa pysyvä muistamisen tila, olotila, jossa en enää voi unohtaa? Haluaisin kuvitella, että kokemus, jossa olen täydellisesti yhtä todellisuuden kanssa, jättää muistijäljen sieluuni ja alan yhä useammin palata tähän muistamisen tilaan. Tästä syystä säännöllinen harjoittelu meditoiden tai millä tahansa tavalla saa aikaan sen, että muistaminen tulee yhä helpommaksi.
Olen itse opettanut lapselleni usein erilaisia tunteiden hallintakeinoja, eräänlaisia "taikasanoja": sanoja tai lauseita, jotka voi itselleen sanoa vaikka ärripurrin iskiessä tai pettymyksen nostamassa harmistuksessa. Tällaisen taikasanan voi itse valita itselleen ja taikasana voi olla oikeastaan millainen tahansa. Tarkoitus onkin lähinnä kouluttaa omaa mieltään muistamaan. Kun sanon itselleni vaikka "Minä olen Rakkaus" joka kerran, kun kohtaan haastavan tilanteen, muistan, että minun tulee muistaa. Palautan itseni ytimeeni aivan huomaamatta ja rauhoitun.
Muistaminen on siis lopulta aivan yksinkertaista mutta olen alkanut vähitellen vakuuttua siitä, että pysyvä muistaminen vaatii harjoittelua. Se, miten harjoittelee on oma valinta. Tärkeintä on harjoittelu. Haluaisin uskoa, että tässä piilee koko elämän mittainen tarkoitus. Olemme täällä maan päällä vain harjoittelemassa. Olemme harjoittelemassa anteeksiantoa, jotta muistaisimme. Harjoittelemme joka hetki kohdatessamme erilaisia ihmisiä ja tilanteita. Harjoittelemme, jotta heräisimme tästä unesta. Harjoittelemme, jotta lopulta muistamme niin täysin, ettemme enää koskaan unohda.
|
Avainsanat:
muistaminen,
oma ydin,
rauhan tila
|
Lauantai 30.1.2010 klo 22.11
Viimeaikaiset keskustelut itseni ja läheisteni kanssa ovat saaneet aikaan jälleen kerran melkoisen oivallusten virran. Asiat sinällään ovat tuttuja ja usein kohtaamiani mutta nyt koen taas oivaltaneeni jotakin uutta tästä kaikesta.
Monet meistä ovat elämänsä aikana olleet joskus (tai aika useinkin) vähän eksyksissä. Epävarmoja oman elämänsä suunnasta, huolissaan tulevasta tai jääneet ehkä kiinni menneeseen. Kukin kykenee varmaan tunnistamaan itsessään tämän tutun tunteen, että aivan kuin jotakin puuttuisi. Kuin olisit eksynyt väärään "maailmaan", olisit muukalainen omassa elämässäsi ja kaipaisit sydämesi pohjasta jotakin, joka sinulta puuttuu.
Mikä tämä mystinen puuttuva pala sitten oikein on? Kuin jokin selittämätön kaipuu sinussa eläisi vaikka kaikki elämässä on hyvin ja olet rakentanut itsellesi juuri sellaisen elämän ja ympäristön kuin olet aina halunnut. Sinulla on ehkä elämän kumppani, lapsia, ammatti, koti, ystäviä jne jne. Ja kuitenkin yhä jotakin puuttuu. Saatat kokea kaipaavasi lisää läheisyyttä, huomiota, arvostusta, rakkautta, fyysistä kosketusta, uutta ihmissuhdetta, lisää materiaa, mielenrauhaa tai vaikka vain hetken omaa aikaa. Oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, mitä koet kaipaavasi. Kaikkia näitä erilaisia tarpeita ja toiveita ihmisyydessä yhdistää kuitenkin aina sama lopputulos. On sinulla elämässäsi tässä hetkessä mitä tahansa, ennemmin tai myöhemmin koet jonkin olevan kadoksissa ja jotakin ikäänkuin "puuttuvan".
Valtaosa meistä kulkee täällä maan päällä kuin koditon, ilman juuria, ja varmuutta mihin on matkalla. Olemme kuin eksyneitä Lapsia, joiden mieli on täynnä epävarmuutta, pelkoja ja turvattomuutta. Ja kuitenkin se, mitä kaipaamme on lähempänä kuin olemme koskaan osanneet uneksia. Etsimme Kotia. Etsimme todellista alkulähdettämme ja ikuista onnellisuuden tilaa. Kuitenkaan emme osaa mielemme meteliltä kuulla kutsua, joka johdattaa meidät tähän ikuiseen onneen, emmekä maailman harhoilta huomaa yksinkertaista tietä, joka johtaa meidät todelliseen Kotiimme. Siihen hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, jossa olemme oikeasti koko ajan olleet.
Todellisuudessa olemme tässä ikuisessa Kodissamme joka hetki ja voimme päästä kosketuksiin tämän täydellisen rauhan, rakkauden ja onnellisuuden alkulähteen kanssa yksinkertaisesti vain pysähtymällä. Antamalla itsellemme lupa hiljentyä ja kääntyä kohti tätä sisäistä valoa, joka johdattaa mielemme jälleen rauhan tilaan. Tämä rauha on meissä kaiken aikaa vaikka emme useinkaan muista sitä huomata itsessämme. Juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä, hiljentyä ja löytää tie siihen paikkaan, jossa vallitsee ikuinen rauha. Olet alitajunnassasi etsinyt juuri tätä olotilaa ja tyyneyttä koko ajan. Ja mielesi on luonut tämän yhteyden puuttumisen myötä tilalle lukuisia ja lukuisia erilaisia tarpeita, joilla täytät elämässäsi tätä kaipuuta.
Päästä nyt juuri tässä hetkessä irti kaikista sinun itsellesi luomista tarpeistasi ja ole hetki aivan hiljaa itsesi kanssa. Käänny sisäänpäin, kohti sinun sydämesi säteilevää valoa ja anna sen johdattaa sinut Kotiin. Siirrä lempeästi syrjään se illuusio sinusta itsestäsi, joka olet kuvitellut olevasi keskellä myllertävää maailmaa ja anna todellisen itsesi johdattaa sinua nyt. Voit sanoa vaikka ääneen itsellesi, että olet nyt valmis palaamaan sinne, mistä et koskaan ole oikeasti lähtenytkään. Olet Kotona. Olet täydellisessä Rauhan tilassa. Olet täynnä alkulähteen valoa ja rakkautta. Olet ikuisesti turvassa ja täynnä täydellistä luottamusta. Mielesi on täysin tyyni ja levollinen.
Yksinkertaisin tie on usein se helpoin vaihtoehto. Vain päätä juuri tässä hetkessä, mitä ihan oikeasti haluat, sano se itsellesi ja huomaat olevasi perillä. Uskalla antaa elämäsi korkeamman johdatukseen ja vain nauttia uuden näkökulman tuomista eduista. Rauhan ja Rakkauden tilasta käsin huomaat, ettei sinulta todellisuudessa puutu enää mitään. Olet Kotona.
|
Avainsanat:
rauhan tila,
Koti,
ikuinen rauha
|
Lauantai 19.12.2009 klo 23.32
Joulun aika on käsillä ja monenlaiset kiireet tempaavat ihmismielen helposti mukaansa etenkin juuri joulua edeltävinä viikkoina. Luomme sisimmässämme itsellemme omituisia vaatimuksia, odotuksia ja tehtäviä, joita ilman joulu ei tunnu ”oikealta”. Joko sinulla on tällainen loputon lista päässäsi asioista, joita kuvittelet, että sinun tulisi vielä tehdä ennen aattoa: siivousta, ostoksia, paketointia, lisää ostoksia, koristeita, kuusi, ruuanlaittoa ja leipomista, lisää siivoamista, perinteitä ja velvollisuuksia, jotka toistuvat vuodesta toiseen? Koetko joulua edeltävän ajan stressaavana vai nautinnollisena? Millaisen joulun haluaisit kokea, jos saisit ihan oikeasti valita? Jos olet tässä hetkessä täysin rehellinen itsellesi, valitsisitko viettää päiväsi juoksemalla ostoksilla, valmistamalla laatikoita tai pohtimalla vuosittaisia muistilistoja?
Millainen on sinun joulurauhasi? Mistä sinulle syntyy tunne, että nyt on joulu? Mitä joulu sinulle oikeasti merkitsee? Oletko milloinkaan pysähtynyt miettimään joulun ajan syvällisempää merkitystä tai edes kyseenalaistanut joulun aikaan liittyviä perinteitä? Mistä johtuu, että kaamosaikana moni kokee itsensä hyvin väsyneeksi, masentuneeksi ja yksinäiseksi vaikka samaan aikaan vietetään perinteistä perheiden ja yhdessäolon juhlaa, muistetaan lähimmäisiä ja autetaan vähäosaisia enemmän kuin koskaan?
Koen, että talven pimeä vuodenaika ei yksinään riitä selittämään ihmismielen harmautta ja väsymystä tässä ajassa. Syksyn vaihtuminen talveen - aika syyskuun lopusta aina joulun aikaan on usein koko ihmiskunnassa kollektiivisesti eräänlaista pimeyden ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Siirtyminen kohti kaamosta on myös haasteiden aikaa, jokavuotisen elämän kierron uusi mahdollisuus valmistautua uudelleensyntymään. Tästä syystä usein juuri näin joulun alla voi olla selittämätön tunne kaiken loppumisesta tai jopa ajatuksia kuolemasta. Kuolema on uusi alku, siirtymävaihe kohti uutta syntymää. Joulun ajassa on kysymys juuri tästä: Kristuksen syntymän juhla on symbolisesti joka vuosi kuin uusi sisäinen syntymä meille jokaiselle ja jälleen uusi mahdollisuus löytää Kristus meistä itsestämme. Sisäinen Kristus-lapsi syntyy meissä jokaisessa ja suo mahdollisuuden löytää oman todellisen olemuksemme. Voimme huomata olevamme todellisuudessa kaiken tämän hössötyksen, arjen ja turhuuden yläpuolella, jatkuvassa yhteydessä omaan korkeampaan osaan itseämme. Voimme muistaa olevamme täydellinen henki, joka rakastaa täysin ja täydellisesti niin sinua itseäsi kuin myös jokaista muuta olevaa tässä maailmassa. Olet rajaton, täydellinen ja täynnä rakkautta joka hetki.
Koskaan ei ole liian myöhäistä valita toisenlainen tapa kokea joulun aika ja hidastaa tahtia. Valinta on sinulla itselläsi ihan joka hetki. Kukaan muu ei näitä sisäiseen hyvinvointiisi liittyviä valintoja voi tehdä sinun puolestasi. Myös joulukiire on täysin sisäinen tila, josta poispääsy on vain oma valinta. Ratkaisu ei löydy oikeasti mistään itsesi ulkopuolisesta asiasta, ei lahjalistan karsimisesta, valmislaatikoista tai muovikuusesta. Kaikki nämä saattavat kenties ulkoisesti näyttää helpottavan kiireitäsi mutta sisäisesti podet kuitenkin huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä siitä, ettet ole luonut sitä ”oikeaa” joulua. Mikä on oikea joulu juuri sinulle?
Minulle oikea joulu on sisäinen rauhan tila. Tämä sisäinen joulurauha syntyy täydelliselle rakkaudelle antautumisesta, täydellisestä luottamuksesta ja sisäisestä valosta, joka valaisee mielen. Joulu on myös Kristus-valolle antautumisen aikaa: rakkauden ilmentämistä maailmaan sen kautta, miten näen ja koen kaikkeuden ympärilläni ja miten ilmennän omaa sisäistä tilaani ympäröivään maailmaan. Lämpöä, lempeyttä ja turvallisuutta, joka ei riipu mistään ulkoisista tekijöistä. Täydellinen sisäinen joulurauha voi vallita mielessäni vuoden ympäri, jos niin valitsen. Joulu on myös aikaa, jolloin koen siirtyväni vähitellen jälleen uuteen kasvun aikaan. Siemenet on kylvetty ja on aika alkaa odotella kevättä ja uusien versojen itämistä, siirtyä kohti uuden alun ja uteliaan odotuksen aikaa. Olo on kuin lapsella jouluaattona!
Toivon jokaiselle ihanaa sisäistä Joulurauhaa sekä iloa ja valoa alkavalle uudelle vuodelle! Kiitollisuudella suljen rakkauden valoon juuri sinut ja koko kaikkeuden. Sytytän joulun valon ihmiskunnan mieleen, Maan sydämeen ja kosmokseen. Juuri sinä olet saanut lahjaksi Kristus-valon sydämeesi, anna tämän valon säteillä ja loistaa yli kaiken olevan. Sinä olet maailman valo!
|
Avainsanat:
rauhan tila,
Kristus-valo,
joulun aika
|
|