Sunnuntai 1.5.2022 klo 18.40
Olen koko alkuvuoden arponut sisäisesti julkaisenko koskaan tätä kirjoitusta. Olen nämä sanat ja ajatukset kirjoittanut itselleni helmikuun puolivälin tienoolla, hiukan ennen kuin ihmiskunnan tuntema Eurooppalaisen rauhan ja sivistyneisyyden illuusio särkyi. Noin paria viikkoa ennen siirtymistä rauhan ajasta kohti epävakautta ja uutta sodan aikakautta. Jo viime vuoden lopusta lähtien olen tuntenut joka viikko kasvaneen vastakkainasettelun energiataoilla ja jännitteiden voimistumisen. Ensin helmikuun alusta lähtien minut valtasi hämmentävällä voimalla tunne, että olen epäonnistunut elämäntehtävässäni. Että me kaikki olemme kollektiivisesti epäonnistuneet rauhan ja tasapainon ylläpitämisen tehtävässämme. Koin suurta selittämätöntä surua ja tuntui kuin koko alkuvuosi tuosta tunteesta johtuen olisi kulunut jotenkin sumussa. Olin hämmentynyt kaiken sen kasvavan paineen ja uhkaavien myrskypilvien alla etsien sydämestäni tiiviisti ja jatkuvasti valoa, rauhaa ja tasapainoa, josta koetin olla kiitollinen. Löytää sisimmästäni sitä hyvää, johon valitsen uskoa. Tunsin, miten valo ja värähteet kohosivat ja kykenin yhä palaamaan rakkauteen ja valoon.
Hiukan ennen helmikuun puoliväliä kaikki muuttui. Paine hellitti ja tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi "nostanut kädet pystyyn" ja antautunut väistämättömälle. Kuin maailmassa olisi yhtäkkiä vallinnut jokin uusi erilainen voima-aalto, joka olisi antautunut vääjäämättä lähestyvälle suurmyrskylle. Päättänyt, että nyt on aika hellittää ja antaa ihmiskunnan suistua kohti jotakin ennalta päätettyä muutosta. Mielen tasolla ja sisimmässäni etsin selitystä tälle hämmentävälle tunteelle. Tuolloin arvelin, että ehkä liian moni valonkantaja oli alkanut suunnata energiaansa erilaisiin taisteluihin, antautunut harhojen ja vastakkainasettelun vahvistamiselle. Ja niin harva oli enää jäljellä luomassa ja ylläpitämässä tasapainoa ja rauhaa. Kuin rakkauden ja rauhan kutsu olisi kaikunut kuuroille korville ja tyhjyydelle. Liian harva oli enää hiljentymässä sen äärelle, jolla on ajattomuudessa ja kaikkeuden ytimessä merkitystä. Kadottanut sydämestään rauhan ja suunnan kohti rakkautta.
Tuon hetken jälkeen painostavat voimat äkisti hellittivät ja huomasin olevani kuoleman väsynyt. Kuin menneet kuukaudet olisivat imeneet minusta kaiken voiman ja elämän ilon. Tuntui, että olisin kannatellut useiden kuukausien ajan valtavaa painetta ja painoa tietämättä, mikä tuo massiivinen möykky oli. Muutos ja ero aiempaan energiatilaan oli dramaattinen. Yhtäkkiä lasi särkyi ja kaikki tuo kuukausia vallinnut paine, vastakkainasettelu, tuhon ja ahneuden puristava virtaus vain syöksyi kerralla ilmakehäämme. Tiedän kuulostavani ehkä sekavalta ja ylidramaattiseltakin mutta tuossa hetkessä minusta tuntui kuin itse jumala tai maailmakaikkeuden suurimmat voimat olisivat antautuneet jonkin väistämättömän edessä. Ja muutoksen myrskytuuli virtasi ihmiskunnan ylle kuin tsunami, jonka voimalle pieni ihminen ei enää mahtanut mitään. Jotakin, joka oli välttämätöntä alkoi tuolla hetkellä tapahtua. Tässä ajassa, fyysisessä maailmassa ja meidän jokaisen elämissä.
Meni muutama päivä tuosta eteenpäin siten, että koin olevani lopen uupunut ja ikäänkuin istuvani jossakin pienellä saarella tuon valtavan myrskyn silmässä. Katselin edessäni valtavaa tuhoa ja kuolemaa. Katselin heitä, jotka olivat epäuskon vallassa eivätkä ymmärtäneet mitä ja miksi ihmiskunnassa tällaista tapahtuu. Tunsin sisimmässäni, miten moni ei vielä pitkään aikaan tunne sitä vapauden ja ykseyden aaltoa, joka pian seuraa tätä kauheuden tsunamia. Katselin kauhusta vääristyneitä ihmishahmoja ja pelon värittämiä kasvoja, joiden iholla ei vielä tuntunut sitä puhdistavaa virtaa, joka lopulta tuo tasapainon ja uuden kestävämmän pohjan rauhalle tämän jo vuosikausia kestäneen jännitteen tilalle. Tuossa hetkessä minä istuin pienellä saarella ja vuodatin kyyneleitä, koska tunsin niin syvästi sielussani, että tämä muutos olisi voinut olla lempeämpi - vähemmän tuhoisa. Tunsin kehossani maailmankaikkeuden surun ja lukemattomien ihmisten pelot, joita tämä brutaali myrsky tulee nostamaan pintaan. Istuin saarella ja vain kuuntelin hiljaisuutta kuin olisin istunut oudon suurmyrskyn silmässä. Tyhjyyden pisteessä, jonka ympärillä kaikki mennyt ja tuleva sekottuivat ympärilläni valtavaksi pyörremyrskyksi. Tuhovoimaksi, jollaista ei ole aikoihin nähty.
Koin olevani tavattoman vanha ja aivan kaikkeni antanut. Omituisella tavalla koin myös olevani yksinäisempi kuin koskaan. Kuin minusta olisi tuolla saarella istuessani ollut jäljellä vain tyhjä ja tarpeeton kuori, joka oli jäänyt jäljelle jonkin kokonaan uuden myötä. Tunne oli jotenkin sen kaltainen kuin olisin juuri synnyttänyt tämän kaamean sodan tai ponnistanut kuukausien ajan ulos tätä julmaa muutosta sekä sen myötä syntyvää uutta voimaa. Kenties toiminut energiakanavana jollekin, jolle minulla ei ole nimeä eikä muotoa. Synnyttänyt tien, jolla ihmiskunta nyt on. Tiedän tämän kaiken kuulostavan kovin oudolta ja siksi yhä epäröin näiden kokemusten jakamista.
Ja - tämä kokemukseni siis ajoittui kokonaisuudessan viime vuoden lopusta noin helmikuun puoliväliä edeltävään aikaan. Koin nuo kaikki tunteeni, ajatukseni ja koko tämän kokemuksen hurjan hämmentävänä ja kirjoittelin kaikkea kokemaani itselleni ylös, koska tuntemukset olivat niin voimallisia ja näkemäni kauheudet niin selkeitä. En vielä tuolloin tiennyt mielen tai ihmisyyden tasolla mitä oikeastaan koin, mitä nämä näkemäni asiat tai kokemani muutoksen pyörre oikeastaan merkitsivät - en ennen kuin vasta helmikuun 24. päivän jälkeen, jolloin koko maailman silmille lävähti tämä muutoksen tila ja ns. uusi Euroopan ajanlaskun hetki. Olen nyt melkein kolme kuukautta maistellut kaikkea kokemaani ja pohtinut sitä, mitä merkitystä näillä ennakkomerkeillä tai kokemuksillani on. Tuntuu toisaalta, ettei yhtään mitään. Että koko alkuvuosi on ollut yhtä tyhjän kanssa. Vienyt vain voimat ja antanut näkymän siihen, mikä on vääjämätöntäv. Sitten tulin ajatelleeksi sitä, miten olen elänyt ja kokenut elämääni tämän helmikuun jälkeen. Kun niin moni on kauhistellut maailman tilaa ja hirveyksiä, joiden uhreina ovat viattomat tavalliset kansalaiset. Havahduin huomaamaan, että minun on ollut jotenkin helpompi hyväksyä tämä kaikki karmeus, sen uhrit ja sen seuraukset, koska minulla on ollut jossakin syvemmällä tasolla tietoisuus, että tämä kaikki on välttämätöntä ja että tämä tie tuo mukanaan lopulta uuden rauhanajan. Kestävämmän maailman ja valoisamman ihmiskunnan järjestyksen.
On ollut helpompi luottaa siihen, että myös pimeyden aikojen jälkeen aurinko lopulta nousee ja valaisee maan. Kevät saapuu ja muutoksen tuuli sen myötä puhaltaa pois kaiken tarpeettoman ja vanhan. Maailmankaikkeuden kevät tuo ensin tullessaan myrskyn ja sateita mutta niiden kautta uusi maaperä saa voimaa ja ravinteita. Tuo kokemani hetki oli vain ajallisesti lyhyt kokemus ihmisyydessä mutta minulle se loi hyvinkin pitkälle kantavan luottamuksen siitä, että olemme matkalla kohti jotakin parempaa ja kohti vapautta jyrkästä vastakkainasettelusta. Kohti yhteistä, yhtenäisempää ja vakaampaa maailmaa. Ja tämän oivalluksen vuoksi päädyin kuitenkin lopulta jakaamaan tämän kirjoitukseni ja kokemukseni myös tänne blogiin. Tulee kuitenkin muistaa, että tämä on lopulta vain yksi kokemus monien joukossa, minun subjektiivinen tulkintani tästä kokemuksesta sekä kuvaus minun alkuvuoden tuntemuksistani. Ei sen enempää eikä vähempää.
Päivitys 9.10.2022: Luin tänään pitkästä aikaa uudelleen jo vuonna 2017 kirjoittamani lyhyen tekstin Rauhan ja tasapainon puolesta. Ymmärrän nyt selkeämmin, mistä tuo kuvaamani epäonnistumisen tunne kumpuaa, kun muistan, miten pitkään olen koettanut herätellä ihmisiä rauhan ylläpitämisen yhteiseen työhön. Olisiko nykyistä maailman tilaa voitu välttää? Tuskin, mutta muutos olisi voinut olla lempeämpi. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa rauhan työtä siinä mittakaavassa kuin kukin omassa elämässä pystyy toimimaan <3
-------
Tällä viikolla sain kokea myös toisenlaisen luonnon voiman ja ihmeen, kun sattumalta vierailin sisareni luona maalla juuri sellaisena yönä, jolloin uusi pieni varsa syntyi tähän maailmaan. Huomasin tuon kokemuksen jälkeen, miten kokonaisvaltaisesti ja täydellisesti elimme nyt-hetkessä koko tuon ajan, kun seurasimme pienen orivarsan syntymää. Miten yön tunteina syntymän alkukantainen voima ja luonnon mutkattomuus vallitsivat täydellisesti jokaisessa koetussa hetkessä. Miten tuon pienen olennon hoivaaminen, vastasyntyneen varsan sinnikkyys ponnistella tähän maailmaan ja nousta jaloilleen ensimmäisinä elintunteinaan vei tietoisuudestani pois kaikki murheet, väsymyksen ja maailmassa vallitsevan tilan.
Millään ihmisyyden huolista tai murheista ei ollut enää merkitystä eikä mitään painoarvoa. Oli olemassa vain tuo hetki, pieni sinnikäs olento ja luonnolliset vaistot, joiden pohjalta kaikki sujui kuten pitääkin. Omalla painollaan ja jotenkin mystiseltä tuntuneessa tilassa. Rakkauden ja luonnollisuuden virrassa. Vaikka aamulla väsytti ja unenpuute tuntui joka solussa, koin että kaikki on juuri niin kuin kuuluukin. Tuo yöllä täsmälleen 22:22 syntynyt pieni ori löysi emänsä nisälle, sai tarvitsemaansa elämän eliksiiriä ja vahvistui joka tunti jäntevämmäksi. Tuntui, että niin syntymän ihme kuin koko tuo yö oli kaikin puolin hämmästyttävän täydellinen.
Tuntui, että tarvitsin juuri tuossa hetkessä tätä kokemusta ja syntymän hetken voimaannuttavaa energiaa, luottamusta siihen, että kaikki järjestyy. Kokemusta siitä, että koko muu maailma katoaa hetkeksi mielestäni. Tarvitsin lempeän ja kauniin energian siivittämänä saattelun pois tuolta helmikuussa kokemastani myrskyn silmästä takaisin siihen luonnolliseen virtaan, joka meissä kaikissa vallitsee. Tilaan, jossa on joka hetki tavoitettavissa täydellinen tasapaino, rauha ja kaikkeuden maaginen järjestys. Jotta muistaisin tuon tilan, muistaisin, että tämä tie, jota ihmiskuntana juuri nyt kuljemme on valaistu rakkaudella ja kaikkeuden tuella. Jotta muistaisin, ettei ihmisyyden matkalla ole mitään pelättävää. On vain rakkaus.