Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21.17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Toisessa maailmassa

Keskiviikko 25.12.2019 klo 18.18

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä. 

Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.   

Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin. 

Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.

Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!

Sinä riität

En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.

Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.

Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.

Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.

Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.

En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.

En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.

Avainsanat: uni, todellisuus, oivallus, rakkaus, oleva, ihmisyys

Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18.54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Elamankukka1.jpg

Avainsanat: verkosto, ykseys, olevaisuus, ihmisyys, kokonaisuus, tietoisuus, erillisyys, fyysinen ulottuvuus, elämänkukka