Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Talven valossa

Sunnuntai 3.12.2023 klo 11.18

Talven valo luo elämään ja ajatuksiin syvyyttä. Kaunista mystistä hehkua, jota ei ole mahdollista tavoittaa kuin keskellä kaamosajan kauneinta ydintä. Talven valo on kuin timanteiksi tiivistynyttä elämän virtaa, joka ei ehkä itsessään säteile kovin kirkkaasti valoa mutta heijastaa rakkauden ja toivon hippusia sitäkin upeammin. Talven valossa on mahdollista tavoittaa syvä ja aito yhteys toisiimme. Uudenlainen arvostus elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Rakkauden virta, joka ei ole riippuvainen auringonpaisteesta eikä vehreyden määrästä. Talven ytimessä syvenevä rakkaus on ihmeellistä sisäistä lämpöä, luottamusta ja kiireetöntä kohtaamista ilman vaatimuksia tai suorittamista. Sisäistä loistoa, joka jatkuvasti laajenee ja syvenee kohdatessaan toisen samanlaisen.

Keskustellessani rakkaani kanssa syntyi jälleen uudenlainen sanoitus koko elämän kattavalle toivolle ja luottamukselle. Aluksi tuo sanoitus oli kuin visuaalinen kuva, jossa kaksi erilaista uniikkia energiavirtaa kohtaavat yhtä luonnollisesti kuin villi puro virtaa syvään metsälampeen. Ympärillä kaikki oleva - täydellinen luonnon ja valon tasapaino. Tyyni metsä ja elämän vapaa hengitys. Ja tämän visuaalisen kuvan kautta sukellan yhä syvemmälle sinuun. Sinun soluihisi, sinun soluhengitykseesi ja lopulta sinun dna kierteisiisi. Minä kosketan sinua hellästi ja tunnen tuon ainutkertaisen ihmisyyden dna:n sinussa, joka piirtyy jokaiseen päivään erilaiseksi ja eläväksi kuvaksi rakkaudesta ja toivosta.

Minä piirrän sinun dna:si sormillani sinun pintaasi. Luon ihollesi ainutlaatuisen kuvan siitä uskomattomasta kauneudesta, jonka näen sinussa ja joka virtaa meidän välillämme. Kuin puro virtaa metsälampeen ja sulautuu yhdeksi. 

Talven valo on kuin revontulet yötaivaalla. Valoa ja eläviä sävyjä pimeydessä. Toivoa, joka lempeästi puhaltaa kuoleman pois maailmasta - meistä. Luonnon uinuessa syvässä talven horroksessa huomaan talven valon olevan täynnä näkymätöntä maagista elämää. Kristallisten valon hippujen tanssia, tyyntä syvää yhteyttä ja rakkautta vailla kiirettä tai pelkoa. Lempeää lempeä, sielujen dna:n kietoutumista toisiinsa ja sukeltamista syvälle toisiimme. 

Tässä upeassa talven valossa minun on hyvä olla. Vain olla ja kellua yhteisessä kuplassamme. 

Avainsanat: valo, rakkauden virta, toivo, luottamus

Aamun pyhä hetki

Tiistai 18.10.2022 klo 18.27

Kävelen usein aamuisin pitkään, jos siihen vain on mahdollisuus. Rakastan kiireettömiä aamuja ja sitä tunnetta, että heti herättyäni tavoitan sen tunteen ja tilan, jossa on vain tämä hetki. Pyhä aamun hetki ja täydellinen rauha. Tänään koin aiempaa vahvemmin tuon sisäisen rauhan tilan ja tuntui kuin koko tuo aamukävelyni olisi tänään ollut jonkinlainen rukous rauhalle ja tasapainolle. Virtaavat sanat olevassa - ilman muotoa tai tietoista ajattelua. Kauniit sanat virtasivat minussa ja niiden kautta sulauduin osaksi maata, ilmaa, vettä ja aurinkoa. Kaikkea olevaa.

Minä kiitän Äiti maata kalliosta, maan muodoista ja jokaisesta maahan pudonneesta keltaisesta lehdestä. Pakkasen rapeuttamasta nurmesta. Kiitän luontoa kaikesta kasvusta, hedelmällisyydestä ja kauneudesta sekä siitä sitkeydestä, jolla jokainen kasvi ja eläin selviytyy elämästä kuolemaan tässä maailmassa. Kiitän ravinteikkaasta maaperästä, rouheasta sorasta ja kaatuneesta puusta joen rannassa. Me yhdessä olemme virtaava voima ja hengitämme samaa ilmaa luonnollisessa tasapainossa. Me olemme rauha ja tasapaino.

Minä katson yläpuolellani siintävää taivasta, sen kuulautta ja värien hempeää tanssia. Olen kiitollinen vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyistä, jotka verhoavat taivaan kantta. Minä kiitän ilmasta, jota hengitän. Kiitän ympärilläni virtaavaa ilmaa siitä, että se kannattelee taivaalla joen yllä lentävää joutsenta. Kiitän kaikeutta tuulesta, joka juuri tänään on niin lempeä ja lähes tyyni. Tasapainoinen ja täynnä luonnon voimien tyyneyttä vain olla. Näkymätön valtava olemisen voima. Tunnen, miten maa ja taivas ovat yhtä juuri tässä hetkessä. Me yhdessä olemme rauha ja tasapaino.

Minä kiitän joessa hiljalleen virtaavaa vettä ja sen taivaan värejä peilaavaa pintaa. Kiitän veden elementtiä siitä, miten se mahdollistaa koko luonnolle ja meille jokaiselle elämän täällä maan päällä. Kiitän puhdasta vettä siitä, että se ravitsee meitä jokaista ja luo kiertokulullaan täydellisen tasapainon olevalle. Katson joen rauhaa ja siitä huokuvaa äärettömyyttä. Kykyä olla monessa eri olomuodossa ja virrata vapaasti juuri tässä hetkessä. Minä olen tämä rauha, vapaus ja tasapaino. Me olemme veden lailla monimuotoisia ja silti olemme kaikki yhtä samaa ykseyttä. Me olemme rauha ja tasapaino.

Katson nousevaa aurinkoa taivaanrannassa. Miten täydellisesti nämä kaikki elementit yhtyvät toisiinsa juuri tässä hetkessä. Kiitän aurinkoa sen lempeästä valosta ja lämmöstä maapallolle. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen lämmön, tuulten, sateiden, auringonpaisteen ja erilaisten vuodenaikojen luonnollisesta tasapainosta. Kiitän kaikkeutta tulesta ja valosta, jotka myös ovat elämän edellytyksiä ihmisyydessä. Hiljennyn katsomaan, miten nouseva aurinko värjää säteillään maiseman yhä syvemmän oranssiksi. Miten tuo ihmeellinen valo luo maagisia ja ainutlaatuisia sävyjä yhtyessään veden sekä ilmakehän kanssa. Minä yhdyn olevaan juuri tässä hetkessä ja kiitän siitä, miten nämä kaikki luonnon voimat ovat läsnä kaikkialla. Miten tämä virtaus on niin täydellisessä tasapainossa ja luonnollisessa sopusoinnussa kaikkeen olevaan. Minä olen yhtä virtaavaa olevaa. Me olemme rauha ja tasapaino.

Me olemme elämän soluhengitys. Me olemme valoa ja kauneutta - ja hengitämme samaa olevaa.

Me olemme rauha. Me olemme tasapaino. Me olemme ykseys.

Avainsanat: aamu, rauha, tyyni, tasapaino, luonto, kiitollisuus, virtaus, kiireettömiä aamuja

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21.17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Valoisat yöt

Maanantai 1.7.2019 klo 21.55

Keskikesän valo ja viikon loma ovat saaneet minut mietteliääksi. Valoisat yöt ovat vangitsevan kauniita ja luonnon hiljaisuus ohjaa luontevasti ajatukset pois arjesta. Ei ole kiirettä mihinkään ja ajatukset saavat virrata vapaammin kuin tavallisesti. Jostain syystä kesän kuluessa ei ole ollut erityistä inspiraatiota kirjoittaa vaan on tuntunut hyvältä vain antautua levolle, omistautua omille ajatuksilleen ja suunnata tietoisuutta yhä enemmän kohti valoa - erityisesti kohti sisäistä valoa ja hiljaisuutta, vaikka ulkoinenkin maailma kylpee valossa tällaisina yöttöminä öinä.

Pysähtyminen on tullut tarpeeseen. Vasta, kun keho ja mieli ovat kokonaan hiljentyneet, alkaa syntyä jotakin uutta ja löytyy tilaa oivaltamiselle sekä syvemmälle itsetutkiskelulle. Jostakin syystä tämänkertainen lyhyt pysähdys on nostanut pintaan sekä monenlaisia muistoja menneisyydestä että unien muodossa aavistuksia tulevasta ja melko alastomia kuvauksia nykytilanteestani. Toisaalta samalla pintaan on noussut myös tuttuja pelkoja sisäisestä pimeydestäni ja yksinäisyydestä vaikka ulkoisesti voisi ajatella, ettei pimeydestä ole juuri nyt tietoakaan. Ehkä pysähtyessä osa näistä jo tarpeettomiksi käyneistä muistoista ja niiden mukana kulkevista peloista jatkaa matkaansa kuin irtotavara seinään törmäävässä autossa ja putoaa kyydistä, kunhan en niihin liiaksi takerru. On oikeastaan tuntunut ihan hyvältä antaa noiden ikävienkin muistojen nousta tietoisuuteen ja antaa niiden vain jatkaa matkaansa. Katsella hiljaisuudessa, miten osa menneisyydestä lipuu kohti horisonttia. Miten helppoa on lopulta päästää noista muistoista irti ja yksinkertaisesti vain olla kiinni nykyhetkessä - pitää juuret vahvasti maassa.

Unien maailma onkin sitten ollut hiukan haastavampi matkakumppani. Jotkut viime viikkoina näkemäni unet ovat olleet niin voimallisia, että ne ovat jääneet vellomaan tietoisuuteeni useaksi päiväksi ja ovat myös olleet niin todentuntuisia, että niiden aiheuttamia tuntemuksia on ollut varsin vaikeaa karistaa mielestä. En haluaisi kiinnittyä liikaa näihin unien kautta nousseisiin kuviin tai antaa unien liiaksi vaikuttaa tunnemaailmaani. Hetkittäin tämä on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa. Tunnemaailmani on jotenkin erityisen herkälle virittynyt keskikesän valoisina öinä. Joskus herkkyys pyrkii sellaiselle taajuudelle, että koko ihmisyys tuntuu olevan liikaa. Valoisina öinä sielu kaipaa olemattomuuteen ja mikään osa fyysisestä maailmasta ei tunnu tarpeeksi lempeältä ja hiljaiselta, jotta sen jaksaisi kohdata.

Koen unien kautta löytäväni usein uusia näkökulmia nykytilanteeseen ja ehkä jonkinlaista uutta selkeyttä siihen, miksi nykyhetki tuntuu hetkittäin niin turhauttavalta ja ahdistavalta. Unissa olevan symboliikan kautta minun on yleensä jotenkin helpompi hyväksyä nykyhetken realiteetit ja nähdä vallitseva totuus erilaisten toiveiden alta sellaisena kuin se on. Toisaalta myös nykyhetkessä piilee kyllä tuo sama totuus kuin unien symboliikassakin, kunhan asioita uskaltaa vain rehellisesti tarkastella. Välillä avoimen ja rehellisen keskustelun kautta olen löytänyt samanlaista syvää ymmärrystä nykyisyydestä kuin unien kautta on mahdollista tavoittaa.

Tärkein oivallus näissä keskikesän pohdiskeluissani on ollut se, että totuus missä tahansa asiassa - tai oikeastaan koko ihmisyydessä vallitseva todellisuus kaikilla sen eri tasoilla - on jatkuvassa liikkeessä kuten syvä ja moniulotteinen joki. Että ehkä ei ole olemassa yhtä ainoaa tai pysyvää todellisuutta, vaan totuus on jotakin, joka muuttaa jatkuvasti kasvojaan ja todellisuus elää kaikkeuden virrassa täysin epästabiilissa olomuodossa. Että jokainen yksilö luo tätä vallitsevaa todellisuutta oman sisäisen tilansa kautta ja oman tietoisuutensa valossa. Ja, että minun todellisuuteni on aivan yhtä totta tai toisaalta yhtä epätotuudellista kuin mikä tahansa muukin totuus samasta asiasta. Todellisuus on moniulotteinen virta, jonka heijastamat pinnat koemme totuudeksi. Samaan aikaan, joku toinen näkee tuon vallitsevan todellisuuden täysin eri tavalla ja jossain toisessa valossa myös oma kokemuksemme näyttää aivan erilaiselta kuin aiemmin. 

Tämä ei ehkä ole mikään täysin uusi oivallus tai näkökulma mutta jostain syystä juuri viimeaikaiset unet ovat herättäneet minussa jotakin uudenlaista ymmärrystä tähän aiheeseen. Koen, että tärkeintä tässä jatkuvassa moninaisessa virrassa on säilyttää oma sisäinen todellisuutensa ja varmuus siitä, mikä totuus itsessäni resonoi eniten tuon kohtaamaani asian kanssa. Tämän oman sisäisen tilan aistiminen ja säilyttäminen on merkityksellistä, jotta emme ala huomaamattamme muuttua jokaisen vallitsevan totuuden mukana. Jotta emme ihmisyyden virrassa muutu osaksi joessa virtaavaa vettä ja jottei elämämme tarkoitus lakkaa olemasta osa sisäistä todellisuutta. On rohkeutta heittäytyä kaikkeuden virtaan ja antautua elämälle mutta pelkuruutta, jos jokainen totuus, joka joessa virtaa alkaa muuttaa sitä totuutta, joka meissä itsessä on syvimmällä tietoisuuden tasolla. Mitä paremmin tunnemme itsemme, oman totuutemme ja sen kokemusmaailman, joka todellisuuttamme värittää, sitä selkeämmin näemme myös totuuden toisissamme ilman, että koetamme muuttaa itseämme niiden heijastumien pohjalta, mitä joku toinen meissä havainnoi.

Oman todellisuuden säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettemme kasvaisi ja muuttuisi matkan varrella - vaan sitä, että säilytämme yhteyden omaan todelliseen itseemme ja tulemme yhä tietoisemmaksi siitä, miksi olemme olemassa sekä mikä kasvun suunta on juuri minulle se oikea ja tarpeellinen. Olemme kukin tahoillamme keskeneräisiä, päivä päivältä kauniimpia taideteoksia mutta upeinkaan teos ei voi syntyä ilman vahvaa visiota ja loppuun saakka kantavaa näkemystä siitä, mikä on teoksen alkuperäinen ajatus ja millä tavoin sen kautta pyritään vaikuttamaan. Jokaisella meistä on sisimmässään tieto tai vähintään aavistus siitä, mikä minusta tuntuu todelliselta itseltä ja mikä on minun elämäni suunta. Sisäinen valo ohjaa meitä säilyttämään tuon aavistuksen läpi virtaavien vesien ja vaihtelevien maisemien. Sisäinen varmuus suunnasta ei ole ylpeyttä eikä itsekkyyttä, vaan se on kartta ja kompassi, joiden avulla suunta säilyy kovassakin myrskyssä.

Valoisat yöt ovat luoneet minuun varmuutta siitä, että minussa itsessäni on voima ja viisaus kunhan muistan välillä pysähtyä. Valo luo hedelmällisen maaperän tarkastella omaa itseäni aidosti, alastomana ja sisäisen totuuteni säilyttäen. Sisäinen tasapainon tila ja tietoinen pysähtyminen helpottavat ainakin minua säilyttämään oman totuuteni ihmisyyden matkalla. Hiljaisuudesta löytyy monta kaunista asiaa, joiden kautta maailmaa voi tarkastella ja joiden avulla saan uutta voimaa säilyttää minun oman todellisuuteni sellaisena kuin sen koen. Katson tänään maailmaa valosta käsin ja sallin todellisuuden olla juuri sellainen kuin se on. En yritä muuttaa vallitsevaa olevaa vaan etsin uusia näkökulmia minusta itsestäni.

Kun heittäydyn ihmiselämän virtaavaan jokeen ja annan sen viedä minut mukanaan, tiedän, että saatan hetkittäin painua pinnan alle, saatan myös kokea hengitykseni lakkaavan tai kokea syvänteissä lymyävien varjojen pitävän minua otteessaan ja kuitenkin, kaikista näistä kokemistani tuntemuksista huolimatta minun on mahdollista säilyttää todellisuus sellaisena kuin se oli ennen kuin heittäydyin. Minun on mahdollista säilyttää mielikuva kauniista maisemasta joen varrella, nähdä usva joen yllä tai laskevan auringon säteet siltana veden pinnalla - säilyttää minun oma sisäinen totuuteni kaikkeuden virrassa.

Vaikka päästän irti ja luovun kaikesta siitä vanhasta maaperästä, jolle ajatukseni ovat juurtuneet, voin elämän virrassa joka hetki oppia uutta, oivaltaa ja kasvattaa uusia ajatuksia aiempien tilalle kunhan uskallan päästää irti. On voimaannuttava hetki huomata, miten helppoa on lopulta päästää irti ja hypätä vaikka ei tiedä, mihin virta minua vie. Valoisat yöt ovat luoneet minuun uutta rohkeutta. Antaudun tuntemattomaan uuteen matkaan mutta kykenen silti säilyttämään oman sisäisen varmuuteni ihmisyydessä ja näkemään todellisuuden sellaisena kuin se erilaisten valon heijastumien taustalla kaiken aikaa on ollut: maagisen kaunis, harmoninen ja täynnä kaikkeuden ihmeitä.

Avainsanat: pysähtyminen, tunnemaailma, irti päästäminen, valo, sisäinen totuus, todellisuus, virta

Sinulle, joka saat minut soimaan

Lauantai 29.9.2018 klo 22.00

Tämä instrumentti, joka minä olen, soi kauniisti luovuuden virrassa jokaisen kohtaamani ihmisen kautta. Samoin minä kosketan sanoillani ja ajatuksillani sinua ja saan niiden kautta sinun sielusi resonoimaan hetken yhteistä sävelmää.

Minulle ajatukset ovat maaperää, jota vaalin. Arvostan jokaista ajatusta, jokaista pientäkin ajatuksen siementä ja vaalin rakkaudella sanoja, joista kasvaa vähitellen hieman isompia ajatusten taimia. Minun maailmankuvassani jokainen ajatus luo maailmaa ja synnyttää uusia polkuja olemassaolon matkalla. Jokainen ajatuksen siemen taas sisältää uuden potentiaalin kasvaa hedelmälliseksi ja vankaksi puuksi, jonka varjossa voin levätä tai jonka oksat tuovat suojaa ja turvaa niinä hetkinä, kun etsin suuntaa ja luottamusta elämään. Osin kai tiedostamattani valikoin ajatusten siemenistä ne, joita haluan ravita ja kastella - ne, joista kasvaa merkityksellisiä luovuuden hedelmiä ja lopulta uutta ajatusten maaperää sekä jälleen uusia oivallusten siemeniä.

Joskus huomaan, että toisen ihmisen sanat tai jaettu ajatus saavat minut menemään sanattomaksi. Kuin tuo toinen soittaisi pianoa ja jotakin kosketinta painaessa minusta ei kuuluisikaan mitään ääntä. Jokainen instrumentti soi juuri niin kauniisti ja sellaisessa vireessä kuin tuon yksilöllisen instrumentin vallitseva sisäinen tila kulloisessakin hetkessä mahdollistaa. Tällainen ääntä vailla oleva kosketin kertoo eletystä elämästä ja siitä, että joku aiempi soittaja tai sävelmä on saanut instrumentista juuri tuon kohdan rikkoutumaan. Että juuri tuon sävelen sointi vaatii rakkauden korjaavaa voimaa ja uudelleen virittämistä.

Sinä voit aistia minussa nuo hiljaiset sävelet ja hellästi korjata minut taas täydellisesti soivaksi sielun instrumentiksi. Annat minulle uuden elämän ja soinnin, jota kauniimpaa ei ole. Rakkauden soinnin. Ja minä viritän sinut, korjaan yhtälailla matkalla rikkoutuneet kohtasi eheäksi kauniiksi sävelmäksi, jollaista ei ennen ole kuultu. Ainutlaatuiseksi ja täydelliseksi melodiaksi, jollainen syntyy aina, kun kaksi sielua kohtaa ikuisuudessa, ajattomuudessa ja rakkauden virrassa. Hetkessä, jolla ei ole alkua tai loppua - joka yksinkertaisesti on olemassa.

Hiljaisuuskin soi joskus kauniisti, kun vain pysähtyy kuuntelemaan tarinaa tuon hiljaisuuden taustalla. Yhdessä koettu hiljaisuus on vallitsevaa luottamusta ja tuntuu hiukan samalta kuin yhdessä nukkuminen. Yhteisten syvimpien virtojen kohtaamista ja yhteisen harmonian luomista ihmisyyden ulottuvuutta korkeammalla taajuudella. Kuin sulkeutumista hiljaisuuden maagiseen kuplaan, johon ei mikään fyysisen tason häiriötekijä tai mielen meteli ulotu. Havahduin juuri tällä viikolla omakohtaisesti hiljaisuuden suomaan herkkyyteen, kun kuuntelin jotakin kaunista ja juuri sillä hetkellä koskettavaa kappaletta aamulla matkatessani töihin. Kun musiikki lakkasi, sen voimallinen kauneus ja sanoitus jäivät kuin leijumaan olemukseeni. Päätin antautua tuolle tuntemukselle ja hiljaisuudelle. Annoin hiljaisuuden virrata lävitseni, tyhjentää mieleni täydellisesti ja ympäröidä tilan, jossa istuin. Hetken tästä tunteesta nauttiessani huomasin vastapäätä istuvien ihmisten katselevan minua huolestuneena ja hiukan hämillään. Tajusin vasta havaduttuani tuosta täydellisen sisäisen hiljaisuuden tilasta, että sen kauneus ja koskettavuus olivat saaneet huomaamattani kyyneleet virtaamaan. Hymyilin ja kenties kanssamatkaajat ymmärsivät, etten ollut lainkaan surullinen enkä romahtamispisteessä aamuruuhkan puristuksessa - ainoastaan hiljaisuuden valaisema. Täynnä kauneutta ja herkkyyttä juuri siinä hiljaisuuden hetkessä.

Tuntuu, että sielujen väillä vallitseva luontainen harmonia ja resonointi määrittävät paljon siitä melodiasta, joka kustakin yhteisestä kohtaamisesta syntyy. On ihmissuhteita, joiden tarkoituksena on luoda taitavasti sointuvia riitasointuja ja luoda molemmissa instrumentteinä jotakin uutta. Haastaa aiemmat sävelmät yhteiseen improvisaatioon ja tuottaa jotakin erilaista. Riitasointujenkin kautta voi syntyä oivalluksia ja tietoisuudella on uuden sävelmän myötä mahdollisuus laajentua johonkin kokonaan uuteen suuntaan. Toisaalta on myös niitä kohtaamisia, joissa heti ensimmäisestä puolisävelestä tuntee vahvan harmonian, voimakkaasti mutta täydellisesti soivan yhteissoiton, jollaista ei ole toista. Näitä jälkimmäisiä kohtaamisia on ainakin itselläni tullut vastaan hyvin harvoin mutta nuo harvat ovat olleet sitäkin kauniimpia, syvälle ytimeen ulottuvia alkukantaisia jumalaisia taideteoksia. Jotakin sellaista ykseyden sointia, jota ei osaa odottaa kohtaavansa ihmisyyden matkalla vaan ainoastaan jossain fyysisen ulottuvuuden tuolla puolen. Ikuisuudessa - olemassaolon ja sielujen alkulähteessä.

Jokainen ihmisyydessä kohtaamasi sielu ja jokainen ihmisyyden matkalla koettu ihmissuhde on mahdollisuus luoda tällainen uusi sävelmä ja tarjota rakkaudellinen maaperä uudelle kasvulle. Istuttaa kauniiden ajatusten siemen ja vaalia sitä inhimillistä ainutlaatuista instrumenttiä, jota tuo toinen yksilö ilmentää. Yksinkertaisesti vain jakamalla yhteinen ajatus. Arvostamalla toinen toistamme ja kaikkeutta sekä sitä ehtymätöntä luovuuden virtaa, joka me yhdessä olemme.

Avainsanat: luovuuden virta, ajatus, potentiaali, siemen, ykseys, harmonia

Ajattomuuden virrassa

Lauantai 22.9.2018 klo 23.23

Usein toistuva teema oivallusten tiellä on ollut läsnäolo kulloisessakin nykyhetkessä ja toisaalta se, miten ajallinen ulottuvuus voisi olla olemassa siten, että sen kaikki potentiaali olisi käytettävissä jokaisessa hetkessä. Olen aiheesta kai kirjoittanut aiemminkin mutta nyt tuntuu, että jotakin uutta näkökulmaa on syntymässä.

Minun ymmärtämässäni maailmassa - todellisuudessa, joka vallitsee koetussa ihmisyydessä - ajan ulottuvuus on olemassa. Minulla on ihmisyyden matkalta kootut muistot, kokemukset ja oivallukset, jotka sijoittuvat aikajanalla menneisyyteen. Aiempiin elämän hetkiin ja vaiheisiin, joiden kautta minussa on syntynyt jotakin uutta. Menneisyydessä vallitsee muutoksen ja oppimisen kipupisteet sekä toisaalta fyysiseen kehooni ja tunnerakenteeseeni syntyneet muistijäljet kokemuksista, joiden kautta olen luonut itseäni ja minuuttani yhä uudelleen. Menneisyydessä vallitsee usein suuri määrä kokemusten luomaa viisautta ja ihmisyyden oppitunneilta kootut työkalut, joita ei ole tarkoituskaan unohtaa.

Se, miten kulloisessakin hetkessä osaamme säilyttää tietoisuuden ajallisen ulottuvuuden koko skaalasta, luo mahdollisuudet kohdata kussakin hetkessä erilaiset tilanteet ja kanssaihmiset ilman pelkoa - ilman tarvetta korostaa asioita egollisesta näkökulmasta ja ilman tarvetta ohjata koettua maailmaa kohti jotakin ennalta odotettua päämäärää tai lopputulosta. Ilman tulevaisuuteen kohdistuvia pelkoja, inhimillisiä haluja tai egon hyötylähtöisiä odotusarvoja.

Olen kokenut vapauttavana sen, että voin tarkastella tulevaisuuskuvia ja erilaisia mahdollisuuksia kulloisessakin nyt-hetkessä mutta ilman niihin kiinnittymistä tai ilman, että menetän läsnäolon tässä ja nyt. Että voin vapaasti ajallisessa ulottuvuudessa liikkua menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä niin, että mikään ulottuvuuksista ei ole sen pysyvämpi, totuudellisempi tai tärkeämpi kuin muut ulottuvuudet. Ne vain yksinkertaisesti vallitsevat ja ovat läsnä tietoisuudessani ilman, että kiinnittäisin minuuteeni mihinkään tiettyyn pisteeseen.

Koen, että ajallinen ulottuvuus on jatkuvassa liikkeessä ja virtaa, jonka liikettä saatan tarkastella. Voin päättää heittäytyä virran vietäväksi ja antautua ajallisen virtauksen alati muuttuvaan olemukseen mutta en halua tarttua liiaksi kiinni mihinkään yksittäiseen kohtaan. Irtipäästäminen on eräs ihmisyyden vapauttavampia kokemuksia ja avain todelliseen läsnäoloon kulloisessakin hetkessä. Irtipäästäminen ei tarkoita kuitenkaan luopumista tai luovuttamista vaan ainoastaan sitä, ettei kiinnity. Että ei tarpettomasti jumita ihmisyyden matkaa pitämällä kiini jostakin tietystä aikajanan pisteestä. Että uskaltaa heittäytyä kaikista aiemmista kokemuksistaan huolimatta sekä nykyhetkeen että tulevaan ja antautua ajan loputtoman virran matkaan.

Ajan virtaa voisi verrata vaikka jokeen, joka alkulähteessään on kaukana ikuisten vuorten uumenissa ja menneisyyden kaikki viisaus on tiivistyneenä tuon vuoren uumeniin. Yhteys ajattomaan kaikkeuteen on niin lähellä, että vesi virtaa kirkkaana ja selkeänä purona, jossa kaikki näyttää kauniilta ja heijastelee valoa. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä joki virtaa, sen voimallisemmaksi virtaus käy ja sen enemmän veden syvyyksissä kummittelee kohtia, joita ei enää ihmisyydestä käsin näe kovin selkeästi. Silti kyseessä on sama vesi ja se on lähtöisin samasta ikuisuuden lähteestä.

Nykyhetkestä käsin voimme tähyillä kohti alajuoksua, jossa veden uoma on jo leveämpi ja vallitsee paljon nykyhetkeä enemmän erilaisia mahdollisuuksia veden virrata. Lopulta vesi päätyy mereen ja horisontissa katoaa kykymme ihmisinä erottaa vesi taivaasta. Veden ja taivaan rajalla kohtaa jälleen aika ajattomuuden tilan, jossa virtaa ei enää ole. On vain tyyni ikuisuus ja tietoisuus loputtomasta matkasta, jota vesi on virratessaan kulkenut. Koko matkan kyseessä on kuitenkin yhä sama vesi, sama olevaisuus ja sama kaikkeuden jatkumo, josta kykenemme ihmisinä tarkastelemaan vain yhden näkökulman kerrallaan.

Kulloisessakin nyt-hetkessä vallitsee aiempaa suurempi tyyneys ja tasapaino sen kautta, että ajallisuuden virrassa uiskentelevat erilaiset inhimilliset menneisyyden tai tulevaisuuden varjot eivät saa liikaa huomiota. Ne ovat vain varjoja tai heijastuksia veden pinnalla. Ne eivät ole todellisia eivätkä merkittäviä tässä hetkessä ellen itse luo tässä hetkessä merkityksiä omien pelkojeni, toiveideni tai kipupisteideni kautta. Miksi tekisin niin?

Todellinen läsnäolo ja rohkeus elää kukin hetki kuin uudesti syntynyt, utelias ja luottavainen ihmisolento kumpuavat siitä, että muistan tietoisesti päästää irti ajallisen ulottuvuuden rajoitteista. Että antaudun kullekin hetkelle ilman takertumista ja että vaalin ihmisyyden matkalla kertyneitä muistoja kuin itse veistämiäni kaarnaveneitä, jotka voin laskea takaisin ajallisuuden virran vietäväksi. Päästää irti sekä menneestä että tulevasta tietäen, etteivät ne koskaan lakkaa olemasta. Ne vain ovat - kuten minäkin - osa samaa virtaa ja samaa kaikkeuden kauneutta.

Avainsanat: Nyt-hetki, ajattomuus, irtipäästäminen, kaikkeus, ajan virta, läsnäolo