Perjantai 10.4.2020 klo 15.55
Koko alkuvuosi on kulunut jotenkin kummallisessa sumussa ja epävarmuudessa. On tuntunut siltä kuin koko maailmankaikkeus pidättäisi henkeään odottaen jotakin ja elämä tapahtuisi tyhjiössä: kuin minulla ei olisi enää ilmaa jäljellä uloshengitykseen eikä mitään sanottavaa kenellekään. Kuin olisin kadottanut yhteyden sekä omaan itseeni että ulkoiseen maailmaan. Ei ole ollut lainkaan halua eikä kykyä pukea ajatuksiani sanoiksi, eikä toisaalta voimia antaa itsestäni muille yhtään mitään.
Ehkä tämä olotila on tehnyt minulle kuitenkin myös jotain hyvää: vapauttanut minut tunteesta, että olisi pakko olla luova tai tuottava osa yhteiskuntaa, tai että olisi kiire mihinkään. Tolkuton tyhjiö sisälläni on vaatinut sen, että vapaudun kaikista ajallisista vaatimuksista itseäni kohtaan ja sen, että olen oppinut hyväksymään itsessäni tämän sisäisen tyhjyyden puristavan tunteen. Ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on tuntunut siltä, etten ole enää kosketuksissa omaan syvempään osaan itseäni tai sisäiseen ohjaukseeni. Kuin kaikki minussa aiemmin ollut olisi mystisesti kadonnut jonnekin ja jättänyt jälkeensä vain tämän valtavan tyhjiön. Supernovan jälkeisen henkisen tilan, jossa kaikki aiemmin vallinnut on tiivistynyt sumuksi ja jäänyt olemattomina hiukkasina leijumaan ilmaan. Melkein kuin olisin itsekin lakannut olemasta olemassa.
Haluaisin löytää jälleen itseni, todellisen olemukseni ja suunnan, jota kohti tiedän virtaavani. Tuntuu, että moni ihminen on juuri nyt uuden äärellä ja pisteessä, josta pitää löytää kokonaan uudenlaisia polkuja elämässä eteenpäin. Pitäisi uskaltaa kohdata elämän epävarmuus ja etsiä rohkeasti uusia mahdollisuuksia. Nolottaa melkein myöntää, että minusta taas tuntuu siltä, etten halua eteenpäin, en halua olla rohkea enkä kaipaa uutta tai lisää yhtään mitään. Kaipaan yhteyttä todelliseen itseeni, ja jopa nautin tästä pysähtyneestä maailmasta. Juuri nyt minulle riittää se, että voin vain kellua tässä tyhjyyden kuplassa, jossa ihmisyyden merkitys on minulta kokonaan kadonnut. Haluan vain olla jälleen olemassa.
En edes muista miten monesti tässä elämässä minusta on tuntunut, että synnyn uudelleen ja olen yhtäkkiä jonkin kokemuksen tai oivalluksen myötä pullahtanut eteenpäin uuteen suuntaan ja joskus kokonaan uudenlaiseen elämään. Aiemmat tyhjyyden portit ja olemassaolon kriisit ovat aina sysänneet minua harppauksin eteenpäin. Luoneet minussa jotakin kokonaan uutta sekä poistaneet elämästäni sidoksia vanhoihin ja jo tarpeettomiksi käyneisiin asioihin. Nämä vaiheet ovat olleet selkeästi tunnistettavia ja usein hyvinkin palkitsevia, kunhan olen uskaltanut päästää irti ja hypätä tyhjyyden kautta kohti jotakin uutta vaihetta. Tämä nyt vallitseva tyhjiö on kuitenkin jotain aivan erilaista kuin nuo aiemmat ja minulle täysin uudenlainen kokemus.
Tuntuu kuin ei olisi olemassa enää sitä vanhaa, josta päästää irti eikä myöskään mitään uutta, jota kohti voisi ponnistaa - vain ja ainoastaan täydellinen tyhjiö, joka vallitsee. Hetkittäin on tuntunut jopa siltä, ettei ole olemassa edes sitä minua, joka voisi syntyä uudelleen. Kuin elämän lauseesta olisi kadonnut kokonaan subjekti ja vienyt mennessään pohjan kaikelta muulta.
En tässä hetkessä tiedä, mitä tämä olemattomuuden olotila merkitsee tai mihin se mahdollisesti johtaa. Kenties minun ei tarvitsekaan tietää. Minulla on aina ollut vahva tarve ymmärtää ihmisiä ja asioita ihmisyydessä. Olen kokenut tarvetta sanoittaa kokemaani ja sisäistä ajatuksen virtaani. Tuo tarve on juuri nyt kadoksissa mutta valitsen uskoa, että johonkin tämä kaikkeus ja siinä oleva virtaa edelleen. Me olemme osa tuota virtausta, vaikka emme tunnistaisi itseämme osaksi olevaa. Olemme osa alati itsensä uudeksi luovaa muutosta halusimme tai emme. Ja samanaikaisesti voin sallia sen, että ehkä millään olevalla ei ole olomuotoa. Se vain on.
*************************
Tuntuu, että tähän hetkeen sopii myös jälleen yksi runo, jonka olen kirjoittanut jo viime vuonna. Vaikka runo onkin alunperin syntynyt aivan eri ajatuksesta, niin nyt se kuitenkin tuntuu kuuluvan tähän.
Lempeä tuuli
Sinä olet puu, vahva ja ikuinen
Sinun juuresi ovat syvällä, maassa ja elämässä
Saat voimasi ihmisyyden virrasta
Sinä olet vakaa, eikä mikään myrsky voi sinua voittaa
Vaikka juuriasi katkottaisiin taistelussa, sinä luot itsesi uudelleen
Ja ankkuroidut yhä syvemmälle maahan
Minä olen tuuli, lempeä, utelias ja näkymätön
Kun minä tulen luoksesi, puhdistan sinut ja kutittelen
Herättelen sinut elämään
Ja minä haluaisin juurtua sinuun, olla osa sinun vakauttasi
Mutta minun ikuisuuteni, ei ole kiinnittynyt maahan
Minun juureni ovat taivaan kannella
Minä kietoudun sinuun, puhallan lämmintä väreilyä oksillesi
Tuon lohtua, kun minua kutsut, etkä ole enää milloinkaan yksin
Ja yhdessä löydämme uuden muodon
Olen näkymätön kosketus, osa kaikkeuden virtaa
Salainen silittelijäsi yön pimeydessä, jolla ei ole sijaa oikeassa elämässä
Ei pysyvää osaa kenenkään näytelmissä, tässä maailmassa
Minä olen ikuinen tuuli, vaihtuva väreilevä ja oikukas
Vaellan yksin yön tunteina etsien olomuotoani
Ilman maaperää, jolla kasvaisin olevaksi
Kunnes päästän irti, sinun oksistasi
Ja tuuli tyyntyy, lakkaa olemasta