Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Sillanrakentaja

Share |

Sunnuntai 14.6.2020 klo 20:02


"Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin."

Olen viime viikkoina jatkanut pohdintaani siitä, mitä minulle tarkoittaa merkityksellinen elämä. Mitkä ovat elämäni taideteoksessa niitä palasia, suuntia ja kokonaisuuksia, joita haluan vahvistaa ja luoda yhä edelleen? Ja toisaalta, mistä kaikesta olen valmis luopumaan päästäkseni eteenpäin askel kerrallaan? Selkeys on syntynyt ainakin siihen, että askelia on uskallettava ottaa eteenpäin silloinkin ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että on umpikujassa. Mielekästä elämää ei ole ainakaan se, että jään passiivisesti odottamaan jonkun toisen pelastavan minut vallitsevasta epätyydyttävästä olostani. Eikä mielekkäältä tunnu myöskään se, että jäisin paikalleni, kun kerran tuntuu, etten juuri nyt ole sellaisessa paikassa elämäni kartalla, johon tuntuisi hyvältä pysyvämmin jäädä. Onhan tämänkin selkeytyminen sentään jotakin.

Välillä on ollut sellainen olotila kuin kävelisin varovaisin askelin eteenpäin sillalla, joka on niin pitkä, etten enää näe, mistä olen tullut ja sillan toinen pää on niin kaukana edessä, ettei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä silta lopulta johtaa. Silta tuntuu myös joinakin päivinä niin kapelta ja huteralta, että pelottaa ottaa askelia eteenpäin. Tuntuu kuin yksikin väärä liike tai epäröinti johtaisi siihen, että putoan kohti tuntematonta tyhjyyttä sillan alapuolella, joten on ollut pakko vain kohdistaa katse eteenpäin. Tähyillä sitä sumuista tulevaa, jota en vielä näe enkä ymmärrä. On pidettävä katse tiukasti horisointissa ilman sen suurempaa varmuutta suunnasta.

Monessa kohtaa elämässäni olen kokenut olevani eräänlainen "sillanrakentaja" kohtaamieni ihmisten tukena. Olen ollut mukana monenlaisissa ihmiskohtaloissa ja elämän näytelmissä; välillä sivustakatsojana sekä välillä ikäänkuin muuntajana eri näkemyksiä edustavien yksilöiden välissä. Ja samalla tietysti olen ollut tämän oman pienen elämänpolkuni taidemaalarina ilman sen suurempaa visiota tai suuntaa. Kuitenkin oma sisäinen haluni ymmärtää muiden näkökulmia ja tarve yhteensovittaa erilaisia näkökulmia on tuntunut pieneltä osin omalta elämäntehtävältäni. Merkityksellisyyttä on luonut se, että olen itse oppinut kokemuksesta jotakin uutta ja että tilanteissa on löytynyt jonkinlainen yhteinen sävel eteenpäin - yhteinen silta, jota pitkin on voinut asioita edistää vaikka osapuolet eivät olisikaan täysin samaa mieltä asioista.

Nyt olen ehkä tietoisesti tai tiedostamattani rakentanut itse itselleni tämän huteran sillan, joka on auttanut minua itseäni pääsemään elämässä eteenpäin. Ehkä tämä minun "sisäinen siltani" on alkanut syntyä jo vuosia sitten pieni pala kerrallaan ja sillan alkuperäinen merkitys on kenties ollut se, että olen koettanut rakentaa yhteyttä sekä ymmärrystä oman sisäisen valoni ja sisäisen pimeyteni välille. Olen liennyttänyt polarisaatiota näiden kahden eri olemuksen välillä minussa itsessäni. Etsinyt yhdistäviä tekijöitä elämänhalun, innostuksen ja rohkeuden tunteiden sekä elämänpelon, luovuttamisen ja epätoivon kokemusten välille. Rakennusprojekti on ollut loputon ja joskus on tuntunut siltä, ettei silta tule koskaan valmiiksi vaan kunnostustyöt alkupäässä ehtivät alkaa jo kauan ennen kuin pääsen sillan rakentamisessa loppuun. Ehkä tämä sillanrakentaminen on lopulta koko elämän mittainen hanke ja aikanaan se "valmis" silta viekin minut seuraavaan todellisuuteen tai kenties jonkin uuden elämän alkuun.

Siltatyömaa hankkeeni on ollut kovin vaihtelevasti etenevä, koska välillä tuo tunne siitä, ettei rakentamani silta kanna minua on ollut niin kovin voimakas. Pelot ovat vallanneet alaa ja kyvykkyyteni kestää epävarmuutta on ollut usein kadoksissa. Kenties epäonnistumisen pelko ja elämän merkityksellisyyden katoaminen ovat johtaneet tunteeseen, että pienikin sivuaskel saisi minut putoamaan jonnekin tyhjyyteen, tuntemattomaan ja pimeään virtaan kaiken olevan ulkopuolella. Vajoamaan pinnan alle tai eksymään lopulllisesti polulta. Hassua on tietysti se, ettei noissa pelon hetkissä useinkaan muista niitä kokemuksia, joilloin olen todella eksynyt tai vajonnut pinnan alle, saati sitä, että aina olen kuitenkin eteenpäin selvinnyt ja aina olen löytänyt tieni takaisin sillalle. Aivan jokaisesta tyhjyyden kuplasta tähän saakka.

Muistan elävästi erään lentomatkan vuodelta 2009, jolloin olin vasta aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Lentomatkan aikana mietiskellessäni koin hurjan voimakkaan vision tai näyn siitä, miten lentokone alkoi pudota vapaasti kieppuen alaspäin ja putoaminen tuntui jatkuvan loputtomasti kohti tyhjyyttä ja pimeyttä. Kuin kone olisi ollut yhtäkkiä vain pieni avaruuden tyhjiössä vajoava kappale eikä meillä kyydissä olevilla olisi ollut mitään roolia tai merkitystä tuossa tapahtumassa. Kovaa vauhtia etenevä putoamisen kokemus jatkui niin kauan, kunnes huomasin luovuttavani. Päästin irti aivan kaikesta ja annoin tuon vajoamisen vain tapahtua. Hyväksyin ajatuksen kuolemasta, tyhjiöstä ja siitä, ettei mikään ollut todellisuudessa minun hallinnassani. Täydellisen luovuttamisen kokemuksen jälkeen havahduin tuosta mietiskelyn tilasta ja tajusin, miten upean vapautunut, valoisa ja täydellinen selkeys vallitsi. Tuo eräänlainen uudelleen syntymän ja vapautumisen tunne jatkui lentomatkan jälkeenkin vielä viikkoja enkä muista milloinkaan toiste tavoittaneeni yhtä suurta tyyneyttä ja mielen valoa kuin tuon matkan ja vapaapudotuksen kokemukseni jälkeen.

Ehkäpä siis putoaminen myöskään tältä itse rakentamaltani elämän sillalta ei olisi oikeasti lainkaan kamalaa vaan oikeastaan hyvin vapauttavaa ja palkitsevaa, jos niin tapahtuisi. On vain aina niin helppoa takertua pelkoon, joka ensimmäisenä nousee pintaan, kun tulee niitä hetkiä, jolloin haparoin askelissani. Ja usein pelko on myös se, joka lamauttaa jäämään paikalleen epätyydyttävään elämäntilanteeseen sen sijaan, että uskaltaisi vain päästää sillan kaiteesta irti ja katsoa mitä tapahtuu. Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin. Joskus paikalleen jääminen tai johonkin turvalliseksi kokemaani tilanteeseen takertuminen on ennemmän harha-askel, koska jumittuminen johtuu vain omasta epävarmuudestani. Siltatyömaani siis etenee ja niin minäkin. Pieni pala ja askel kerrallaan. Määränpäätä en vieläkään näe, enkä tiedä millaisia ihmeitä matkalleni vielä sattuu, jos sattuu. Toivon vain, että uskallan tulevaisuudessa luottaa paremmin omiin kykyihini luoda uutta ja tehdä matkaa täällä ihmisyydessä - ainakin enemmän kuin mitä viime aikoina olen luottanut. Siltani on takuulla aivan täydellinen, koska olen sen itse itselleni rakentanut.

Avainsanat: luottamus, merkityksellisyys, elämä, vapautuminen, pelot


Kommentit

16.6.2020 10:23  Kiki Lappalainen

Hyvältä tuntuu lukea tälläistä avointa ja ajattelevaa syvällistä pohdintaa. Paljon tuossa on tuttua itsellenikin, tosin tuollaista irtipäästämis- ja kirkastusmiskokemusta en ole vielä kokenut.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini