Rauhan kielellä minä olen rakkaus

Keskiviikko 20.3.2024 klo 9.45

Rauhan kielellä minä rakastan sinua.

Rauhan piirissä tanssin läpi yön

kunnes pimeydessä kaikuvat sireenit vaikenevat.

Ryppyisenä raatona minä huudan sinulle

ja kaipaan ikuisuuden rauhaan.

Minun sieluni tahtoisi tyyneyden tilaan,

jonka keveydessä keinutan itseni uneen.

Rauhan kielellä minä rakastan sinua.

Yön virrassa sukellan taivaan uniin

ja päästän irti ihmisyyden sodista.

-----------

Kevätpäiväntasaus on vienyt minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Tuntuu, että koko ihmiskunta heijastelee näinä aikoina jääräpäisyyttä, vastakkainasettelua ja vallan väärinkäyttöä. Vaikka jossain tilanteessa periksiantamattomuus ja sitkeys ovat hyveitä, joilla yksilö voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan tai ylittää elämässä vastoinkäymisiä, niin juuri nyt nämä ominaisuudet ilmentyvät minusta uhkana koko maailman tilan kannalta ja estävät rakentavaa yhteiskunnallista vuoropuhelua. Ikään kuin koko ihmiskunta olisi yhtäkkiä kadottanut ihmisyyden perusolemusta määrittävän kykynsä kommunikoida arvostavasti, rakentavasti ja rauhanomaisesti. Olemmeko ajattelevina olentoina ja yhteiskuntana menettäneet tahtotilan löytää yhteisiä päämääriä tai kyvyn etsiä eteenpäin johtavia ratkaisuja ilman poliittista valtapeliä ja egoistisia näytelmiä? Tuntuu kuin koko ihmiskunta olisi jumiutunut konfliktien kehään, jossa vain jääräpäisyyden ja typeryyden lisääntyvä määrä toimii eteenpäin vievänä voimana.

Omat voimavarani elämässä haluaisin käyttää mieluummin siihen, että rakentaisin yhteiskuntaamme tyyneyttä ja tasapainoa maaperäksi niillekin hetkille, jolloin joudumme tekemään vaikeita valintoja tai kohtaamme kansakuntana kriisejä. En välitä julkisuudesta tai näkyvyydestä vaan yksilöiden perusturvallisuudesta ja yhteiskunnan kantavista perustuksista. En välitä ihmisyyden näytelmissä juuri siitäkään kuka kulloinkin on lopulta oikeassa tai väärässä, kuka sanoo tänään sen viimeisen sanan tai kuka omaa eniten valtaa juuri tässä näytöksessä. Jokainen meistä näyttelee vuorollaan pääroolia kuninkaana, jumalattarena tai diktaattorina. Jokainen saa myös vuorollaan osan kerjäläisenä ja kodittomana. Jokaisen näistä rooleista jos osaisin kantaa arvostaen sekä vaalien tyyneyttä ja tahtotilaa rauhasta, niin eläisimme maailmassa, jossa ylimielisyydellä tai epäarvostavalla vallankäytöllä ei ole sijaa.

Tänään suuntaan ajatukseni tietoisesti rauhaan ja kiitän lisääntyvästä valosta. Kevään äänistä ja luonnon lempeästä heräilystä. Haluaisin luoda tähän maailmaan universaalin rauhan kielen, jonka kautta jokainen konflikti saataisiin ratkaistua ja kaikkien osapuolten välille olisi mahdollista kutoa rauhaa rakentava ja ihmiskuntaa yli sukupolvien kannatteleva kommunikaation rakenne. Rauhan kielellä loisimme yhdessä kestävästä langasta silmukoita pohjaksi, kutoisimme kauniita kuvioita kohti yhteisiä tavoitteita ja kompromisseja. Lopuksi vahvistaisimme näitä rauhan kielellä luotuja rakenteita kerros kerrokselta koko maailman ja ihmiskunnan suojaavaksi tyyneyden viltiksi, jonka alle rauha voi asettua asumaan pysyvästi.

Rauhan kielellä minä rakastan sinua. Rauhan kielellä löydän anteeksiannon ja suvaitsevaisuuden ihmisyyttä kohtaan. Rauhan kielellä me rakennamme huomista paremmaksi - yhdessä ja yksilöinä.

Rakkaus on valinta

Perjantai 25.12.2020

Hämmentävä vuosi lähenee loppuaan ja pohdin tässä jonakin päivänä mikä on sellainen ajatus, jota en ole kuluneen vuoden pyörityksessä rohjennut sanoa ääneen itselleni tai kenellekään toiselle ihmiselle. Havahduin tajuamaan samalla, että kuluneena vuonna olen varmaan enemmän kuin ikinä keskustellut itseni kanssa. Yksin oleminen ja eristyneisyys jostakin aiemmin normaalista sosiaalisesta elämästä on tuonut mukanaan ehkä jotain hyvääkin. Olen uskaltanut esittää itselleni aiempaa enemmän rehellisiä kysymyksiä ja on ollut tilaa antaa vastausten kypsyä sisimmässä aivan rauhassa, ilman painetta tai kiirettä. Omassa elämän kuplassa ja eristyneisyyden ajassa on ollut helpompaa antaa monenlaisten tunteiden virrata ja on ollut mahdollisuus kohdata näitä omia, välillä yllättäviäkin tunteita aivan uusin silmin.

Pienen pohdinnan jälkeen tulin sellaiseen lopputulokseen, että ajatus, jota en ole vielä rehellisesti tarkastellut enkä sanonut ääneen sen paremmin itselleni kuin kenellekään toiselle on se, että olen kadottanut kykyni tehdä valintoja. Olen elänyt päivästä toiseen jotenkin vain kummastellen ja hämmästellen kaikkea, mitä maailmassa ilmentyy. Samalla olen huomaamattani siirtynyt aktiivisesta toimijasta havainnoijaksi koko elämässäni, mikä sinällään ei ole kai sen enempää hyvä kuin huonokaan asia. Matkan varrella on kuitenkin alkanut huolestuttaa se, että tuntuu kuin jokaisessa asiassa ja jokaisesa hetkessä olisi jossakin taustalla vaatimus valita puolensa. Ihmiskunnan ja jopa koko luonnon olemus on alkanut muuttua aiempaa polarisoidummaksi. Jokainen sana ja jokainen ajatus on kannanotto jonkun asian puolesta tai jotakin asiaa vastaan. Kuin yhtäkkiä tänä vuonna olisi kadonnut kaikki neutraali, salliva ja hyväksyvä oleva.

Vaikka puhumme siitä, että yhdessä selviämme tästä maailman myllerryksestä ja että yhteistyö sekä yhteisöllisyys ovat niitä voimia, jotka kannattelevat eteenpäin tässä epävarmuudessa ja monin tavoin uuvuttavassa ajassa, niin samalla monessa asiassa tuo "yhteisöllisyys" ja "yhdessä oleminen" sisältävät oletuksen, että olen vain jonkun tietyn ajatuksen tai ihmisryhmän kanssa yhtä. Kuin jokaisessa hetkessä ja kaikessa keskustelussa olisi aina me ja he, sekä valinta näiden välillä. Tämä eriskummallinen vallitseva energia on itselläni johtanut sellaiseen oloon, että en halua enkä pysty valitsemaan mitään. Olen huomannut päätyneeni sellaiseen tilaan, jossa mieluummin olen hiljaa ja etsin vastauksia sisimmästäni kuin sanon yhtään ajatusta ääneen. Koen tällaisen paineen lisääntyneen merkittävästi tämän kuluneen vuoden aikana.

Näkymättömässä maailmassa voisin kärjistäen kuvata tilannetta siten, että koen kaiken ihmisyydessä olevan ilmentyvän tällä hetkellä kuin jonkinlaisina uusina energian tiivistyminä kukin energiarypäs toisistaan erillään, kuin yhdessä puussa olisi alkanut kasvaa yhtäkkiä monia erilaisia hedelmiä. Kuin samasta elämän virrasta olisi alkanut muodostua yhdelle oksalle päärynöitä, toiselle sitrushedelmiä ja kolmannelle banaaneja. Ja nämä erilaiset ajatusten tiivistymät olisivat aiempaa vahvemmin alkaneet levitä tässä yhteisessä puussa uskoen vain sen oman ajatuksen fyysisen muodon olevan juuri se ainoa "oikea" hedelmä ja muiden ajatusryppäiden olevan itselleen uhaksi.

Samoin on tuntunut hiukan siltä kuin olisimme unohtaneet sen tosiasian, että ihmisyys ja maailmankaikkeus ovat aina olleet monimuotoisia. Että elämän perusolemus on se, että energia virtaa vapaasti ja voimme sallia sen monimuotoisuuden niin ajatusvirrassa kuin fyysisessä ulottuvuudessa. Kuin osa ihmiskunnasta olisi alkanut uskoa rakkauden ilmentyvän vain itsensä kaltaisissa hedelmissä ja vaatia valintaa "totuuden" ja "epätotuuden" välillä. Tämä siis on hiukan kärjistetty esimerkki siitä, millainen tunne ja vallitseva olo on kuluneena vuonna ollut. Ja kuten sanottu, niin tämä tunne tai havainto on alkanut minussa vaikuttaa siten, etten ole enää kyennyt valitsemaan oikein mitään elämässä. En sanoja, en näkökulmia enkä suuntaa. Tämän tilan olen jo pidemmän aikaa havainnut mutten ole sitä kyennyt ääneen myöntämään.

Sen sijaan olen valinnut kääntyä vielä aiempaakin vahvemmin sisäänpäin, etsien rakkautta ja mielen valoa hilljaisuudesta. Olen tässä sisäisessä keskustelussani päätynyt siihen, että ainoa valinta, joka minun tulee ihmisyydessä tehdä, on rakkaus. Siis se, etten vastusta rakkauden virtausta ja se, etten mielen voimalla pyri mihinkään, vaan sallin korkeamman maailmankaikkeuden viisauden johdattaa minua eteenpäin ilman muita valintoja. Haluan säilyttää sydämeni puhtauden ja valon sekä toivon siitä, että jonakin päivänä ihmiskunnassa vallitsisi jälleen toiveikkuus, tasapaino ja harmonia. Että jonakin päivänä kaikki eri "hedelmät" voisivat nähdä olevansa olemassa vain siksi, koska ovat fyysisinä olentoina ilmentyneet oleviksi tähän yhteen ja samaan kaikkeuden puuhun. Että olemassaolon ja elämän tarkoitus on lopulta vain hyväksyä tämä ja löytää aito rakkaus omasta itsestämme.

Olen monesti toivonut, että saisin tässä elämässä vielä kokea sellaisen rakkauden, jossa toinen sielu valitsisi minut osaksi elämäänsä, arvostaisi minua täysin ja täydellisesti juuri sellaisena kuin olen ja jossa fyysinen maailma kohtaisi kaikki muut todellisuuden ulottuvuudet tuon vallitsevan sallivuuden kautta. Juuri nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että aito rakkaus ja kumppanuus ihmisyydessä jonkun toisen sielun kanssa syntyy ainoastaan siitä, että ei valitse ketään eikä mitään, ja ettei määritä itseään eikä muita. Ihmisyyden olemassaolo on esteettistä, alkukantaista voimaa ja tasapainoa feminiinisen sekä maskuliinisen välillä. Ihmisyys voi olla yhtä hyvin vaikka eroottista virtaavaa tanssia kahden energian välillä kuin universaalia vuorovaikutusta yhteisessä harmoniassa koko kaikkeuden olevaisuuden kanssa. Ei ole meitä eikä teitä, on vain rakkaus. Ja jokaisena elämäni päivänä tässä ihmisyydessä voin valita vain rakkauden, joka vallitsee ykseydessä. Rakkaus on valinta ja rakkauden valinta on ainoa tie eteenpäin aidosti yhdessä. 

Yksilönä yhteisössä vai yhteisönä yksilössä?

Tiistai 1.5.2018 klo 15.51

Pysähdyin tässä eräänä aamuna pohtimaan miksi on niin vaikeaa säilyttää omaa minuuttaan läpi elämän. Miksi on niin haastavaa säilyttää ehjä minuus osana erilaisia ihmissuhteita, yhteisöjä ja ympäröivää yhteiskuntaa? Huomasin ajattelevani, että tavallaan oma mikrotason "yhteisönsä" on myös perhe, parisuhde tai jokin muu hyvin läheinen ihmissuhde. Mikä tahansa ihmissuhteen tai -suhteiden yhtälö, joka muokkaa minua ihmisenä, omaa todellisuuttani ja ajatteluani. Uskoisin, että liki jokainen jossain vaiheessa elämäänsä etsii itseään ja omaa minuuttaan - osa ehkä useamminkin elämän mittaisen matkan varrella.

Koen välillä, että joku itselle tuttu ja aiemmin hyvin läheinenkin ihminen on jotenkin muuttunut niin paljon matkan varrella, etten enää tunnista häntä samaksi henkilöksi. Ja joskus on alkanut tuntua, että tällaisen läheisen ihmisen muuttuminen joksikin "toiseksi" on saanut myös jonkinlaisen syvemmän tason yhteyden katoamaan tai ainakin vaikeuttanut tuon syvemmän yhteyden kokemista molemmin puolin. Kuin tuon uudenlaiseksi kasvaneen ja muuttuneen ihmisen uusi minä, uusi elämäntilanne tai uusi yhteisömaailma ei enää istuisikaan samalla tavalla osaksi omaa vallitsevaa sielunmaisemaani. Joskus olen havainnut muutoksen myötä myös, ettei aiemmin tutun ihmisen ilmentämät asiat enää lainkaan vastaa niitä arvoja, joista tuo ystävyys tai muu läheinen ihmissuhde on alun perin muodostunut, eikä keskinäinen pieni "yhteisömme" kykenekään kasvamaan samaan tahtiin tai suuntaan kuin muuttunut yksilö. Kuin yhteisen maaperämme ja erilaisten juuriemme muokkaantuessa muokkaantuisimme vähitellen myös yksilöinä ja ihmisinä aivan toiseksi. Kuin yksilöstä tulisi yhtä muuttuvien yhteisöjensä ja juuriensa kanssa - tai toisin päin.

Toisaalta mietin myös sitä, miksi joskus erilaisista yhteisöistä ja ihmissuhteista on niin vaikeaa irrottautua vaikka selkeästi kokisi olevansa jo täysin eri raiteilla ja selkeästi matkalla kohti jotakin eri päämäärää kuin aiemmin? Miksi vähitellen alamme rakentaa minuuttamme ja arjen koko todellisuuttamme jonkin itsemme ulkopuolella olevan varaan? Onko minuus lopulta vain jokin egomme luoma illuusio, joka alati muuttuu eikä muodostakaan mitään pysyvämpää minäkuvaa kuten olen aiemmin kuvitellut? Onko todellinen minuus lopulta jossakin kaiken tämän ihmisyyden ulkopuolella - onko aito "minuus" todellisuudessa ihmisyyttä pysyvämpi yhteys alkulähteeseemme tai oman korkeamman itsemme aineettomaan olemukseen ykseydessä? Onko lopulta ihmisyydessä ehjää minuutta lainkaan olemassa muuten kuin jonkin yhteisön tai erilaisten ihmisyydessä vallitsevien "peilien" kuten ihmissuhteiden kautta?

Onko minuutemme olemassa ainoastaan ihmisyyden monimuotoisuuden kautta - ihmisyyden, joka pohjautuu erilaisille kokemuksille, ihmissuhteille ja loputtomille muutoksille?

Mihin kaikkiin yhteisöihin sinä koet kuuluvasi, jos mikrotasolla pienin "yhteisö" olisi yksittäinen ihmissuhde, joka tavalla tai toisella muuttaa sinua? Tunnistatko sinä kaikki sinun elämäsi maaperään juurtuneet eri yhteisöt tai niiden juuret, joista minuutesi saa ravintonsa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten monenlaisista todellisuuden säikeistä sinun minuutesi kokonaisuus kasvaa joka hetki? Onko mahdollista näitä syviä minuuden juuria katkaista, jos jokainen eri mikro- ja makrotason yhteisö muuttaa minua jatkuvasti ja toisaalta olen ihmisyydessä kovin tottunut sellaiseen olotilaan, että minuuteni kasvaa ja uudistuu näiden juurien ravitsemana? Joskus tuntuu, että nykyhetkessä epäterveeltä tai itselle haitalliselta tuntuvia juuriaan haluaisi katkaista vaikkei siihen pystyisikään. Tuntuu, etten ainakaan voi enää palata takaisin johonkin aiempaan "minääni" vaikka joskus niin haluaisinkin. Ihmisenä kasvaminen, jatkuva oppiminen ja oivaltaminen, on kuitenkin niin selkeä punainen lanka koko elämässä. Onko minuuteni silti jotakin enemmän kuin vain näiden ihmisyyden kokemusteni ja eri tasoilla vaikuttavien yhteisöjeni summa?

Millainen minä olisin, jos joka hetki tiedostaisin nuo vallitsevaan minuuteeni vaikuttavat juureni, kaikki elämäni erilaiset "yhteisöt" ja jopa aiempien yhteisöjeni jättämät jäänteet minussa? Sitäkin jäin lopulta pohtimaan, että ilmeneekö ykseys meissä ihmisinä ja erillisyyden kokemuksessa siten, että alamme huomaamattamme harmonisoitua ympäröivän energian ja ympäröivien ihmisten kanssa - alammeko luontaisesti muuttua jälleen yhdeksi ja olla yhtä. Tekeekö meidän kauttamme ilmentyvä ykseys meistä alati muuttuvia olentoja ja myös sellaisia, että välillä on vaikeaa irrottautua, kun olemme jo ehtineet jonkun "yhteisön" kanssa tarpeeksi harmonisoitua? Ja lopulta - onko meitä ihmisyydessä laajalti vaivaava sisäinen yksinäisyyden tunne lopulta vain merkki yksilön epäharmoniasta ympäröivän todellisuuden kanssa? Kaikkeuden tapa kertoa, että tulisi hiljentyä ja löytää yhteinen harmoninen sävel vallitsevan yhteisön kanssa tasapainossa elämiseksi. Hienovarainen vihje, että tulisi katsoa itseämme vain aiempaa syvemmälle silmiin ja tutkia, miten löytää yhteys uudelleen tuohon kaikista laajimpaan yhteisöömme - ykseyteen.

Utopia harmoniasta

Sunnuntai 27.9.2015 klo 13.31

Elämme hämmentäviä aikoja. Harva se päivä huomaan lukevani lehtien otsikoista milloin mitäkin äärimielipiteiden ilmentymää - suorastaan kuorossa raikuvia jyrkkiä mielipiteitä puolesta ja vastaan tämän hetkisestä yhteiskunnan tilasta, hallituksen leikkauksista, Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista tai vaikkapa vain yleisestä maailmantalouden epävarmasta tilanteesta. Aina löytyy joku, joka tietää istuvia päättäjiä paremmin, miten tämä vellova yhteiskunta kesytetään, miten valtion talous ja tuottavuus saadaan takaisin nousuun tai miten tulisi tai ei tulisi toimia maahan saapuvien pakolaisten suhteen. Kovaäänisten besserwissereiden soolokohtauksia keskellä riitasointuista mielipidemusikaalia. Todellista huutokuoron kakofoniaa ilman minkäänlaista yhteiskunnallista harmoniaa!

Entäpä, jos suuremmasta kuvasta käsin ei ole enää mahdollista palata johonkin entiseen? Entäpä jos ihmiskunnan ei ole enää tarkoituksenmukaista elää stabiilissa ja loputtomasti materiaa tuottavassa yhteiskunnassa? Entäpä, jos olemme tässä ajassa jonkin pysyvän muutoksen äärellä ja se paljon peräänkuulutettu "tuottavuusloikka" osoittautuukin olevan loikka kokonaan johonkin uuteen ja erilaiseen yhteiskuntaan. Maailmanjärjestykseen, jossa kaikki aiemmin opitut yhteiskunta-arvot teollisuuden, viennin ja talouden loputtomasta kasvusta eivät enää olekaan tosia. Hyppy maailmaan, jossa yhteiskunnan "tuottavuus" mitataan pyyteettömyyden, tasa-arvon ja yhteiskunnallisen konsensuksen perusteella. Jossa yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen sisällä vallitseva harmonia ja myötätunto. Jossa jokainen yksilö kansallisuudesta riippumatta saa katon päänsä päälle ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Ilman lenteviä polttopulloja ja harmaana vellovaa pelon sumupilveä, jonka läpi ei täyspäinenkään kansalainen näe metsää puilta.

Itse koen olevani jollaintapaa poliittisneutraali ja enenevässä määrin jopa mielipideneutraali suhteessa koko yhteiskunnan nykytilaan. En halua tuomita niitä, jotka huutavat hätäänsä ilmoille erilaisin vastalausein. Pelko saa kovin useinkin aikaan ilmiön, jossa ihmisen ainoa kommunikaation muoto on huuto ja vähäiset ymmärrettävät sanat ovat "EI!" tai "VASTUSTAN!". Mitä suurempi on vallitseva pelko, sitä kovaäänisempää on huuto ja vastustus. Ja toisaalta, mitä rohkeammin uskaltaa vallitsevaa tilannetta katsoa silmästä silmään, sitä rakentavampaan keskusteluun ihminen kykenee.

Ehkä vielä jonakin päivänä elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen epämieluisa tilanne ja yhteiskunnallinen "kriisi" uskalletaan kohdata vailla pelkoa ja olemme riittävän kypsiä jatkuvan huudon sijaan etsimään ratkaisuja yhdessä. Jostain syystä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että juuri tätä tämä nykyinen hallituksemme esittää. Ei yksipuolisia leikkauksia ja sanelupolitiikkaa, vaan yhteistä yhteiskunnallista konsensusta sekä jokaisen tahon (ja myös yksilötason) vastuunottamista nykytilanteesta eteenpäin menemiseksi. Yhdessä. Mitä useampi ihminen ymmärtää, että olemme lopulta samassa veneessä - sen harvempi viitsii soutajan paikalta koettaa soutaa eri suuntaan kuin muut veneessä istuvat tai huudella veneen kapteenille tai perämiehille syytöksiä ja herjauksia siitä, että maisemat eivät miellytä. Ainoastaan soutamalla samaan suuntaan, pääsemme johonkin :) Ainakin omasta mielestäni liike johonkin suuntaan on aina parempi kuin se, että pysymme paikallamme tai soudamme ympyrää, kuten tässä yhteiskunnassa on tehty jo useiden vuosikymmenten ajan.

En tuomitse myöskään lakkoilijoita tai mielensä vahvasti osoittavia yksilöitä, koska jokaisen tuollaisen mielenilmaisun kautta olemme matkalla kohti jonkinlaista konsensusta. Ainakin tiedämme, mitä mieltä yksi osa väestöstä on. Enkä näe mitään väärää siinäkään, ettei ota kantaa suuntaan tai toiseen tämän myllertävän mielipidemeren aalloissa. Neutraalissa tilassa ollessaan voi aivan hyvin myös hengittää syvään ja katsoa, mihin huutavien voimien tuuli veneemme kuljettaa. Nauttia matkasta ja katsella maisemia. Mutta jos, päättää olla mielipideneutraali, tyyni ja vain matkustaa, ei auta valittaa siitä, onko kurssi oikea tai vauhti sopiva. Mielipideneutraalius on myös valinta ja meidän jokaisen on pystyttävä elämäään omien valintojemme kanssa. Voimme katsoa itseämme peilistä, hyväksyä tekemämme valinnat sekä kantaa oma yksilöllinen vastuumme nykytilanteesta. Myös se, että hyväksyy vallitsevat epäkohdat eikä tee niille mitään, on valinta. Meillä jokaisella on mahdollisuus ottaa ensimmäinen askel kohti muutosta ja vastuunkantamista.

Tästä päästäänkin jälleen tuon vastuun teeman äärelle. Olen havainnoinut niin omaa elämääni kuin tätä kaikkea edellä mainittua yhteiskunnallista tilaa ja oivaltanut jotakin upeaa. Sen, että samat ihmisyyden toimintamallit ja näkökulmat toistuvat sekä yksilötason oppitunneissa että yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Muun muassa sen, että aina on helpompi paeta vastuuta ja syytellä muita kuin katsoa itseään silmiin ja olla rehellinen. Aina löytyy joku, joka on tässä yhteiskunnassa minun "yläpuolellani" tai omassa arjessani joku toinen yksilö, joka on minun "ulkopuolellani", jota on niin helppo syyttää ja moittia. Sen sijaan, että ottaisin vastuun omasta elämästäni, vallitsevasta tilanteesta ja etenemisen ratkaisevista askelista. Joku tai jokin muu on aina se, joka jarruttaa muutosta tai ei löydä ratkaisua tai on ajanut meidät kaikki tähän suohon jne. Kuka tahansa muu paitsi minä itse!

Kunnes taas muistan, että istun myös tässä samassa veneessä ja itseasiassa olen ihan itse tämän veneen kaikkine matkustajineen suunnitellut. En ole ainoastaan osallinen vaan ihan täysin ja kokonaan vastuussa tästä kaikesta. Minä, minun jokainen ajatukseni ja valintani. Jokainen hetki ja jokainen näkökulma minussa. Vain minä itse voin tehdä utopiasta totta ja alkaa uskoa yhteiseen konsensukseen. Harmoniaan ja myötätuntoon. Joka hetki vallitsevaan rakkauteen ja kaiken tuon pelon takana piilossa olevaan valoon. Viisauteen ja vastuullisuuteen.