Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Menneisyys, nykyisyys ja tuleva minussa

Sunnuntai 20.9.2020 klo 18.12

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa verkosta erästä ohjattua meditaatiota ja tällä kertaa on aivan pakko jakaa tuo linkki myös tänne:

https://www.youtube.com/watch?v=6l8fyqg4SXM

Kokemus oli harvinaisen vaikuttava ja tuntuu, että tämän meditaation parantava voima on vaikuttanut minuun vahvasti vielä tänäänkin. Voin lämpimästi suositella tätä ja ajattelin jakaa tähän lyhyesti omaa kokemustani ja oivalluksia, joita sen myötä syntyi. Tämän värähtelyn matkaan oli hyvin helppo päästä, voimakas rakkauden virta otti minut syleilyynsä heti ensimmäisistä äänen värähtelyistä. Harvoin olen myöskään kokenut yhtä vaivattomasti matkaa korkeampaan itseeni sekä yhdistymistä menneeseen itseeni, nykyiseen itseeni ja tulevaan. Kaikki universumin tasot ja ihmisyyden ulottuvuuden ylittävä parantava rakkaus oli läsnä koko meditaation ajan. Hämmästelen yhä sitä, miten vaivattomasti ja täydellisesti tämä ohjattu meditaatio paransi, lohdutti, puhdisti ja eheytti koko sielun yhtäaikaa. Kuin koko olemukseni olisi maagisesti muuttunut vain 25 minuutissa. 

Joskus vastaan tulee tällaisia supervoimia ja värähtelyitä, jotka heti ensimmäisestä sekunnista tuntuvat oikealta, tutulta ja rakkaudelliselta. Ehkä kuitenkin suurimman puhdistavan virran koin hetkessä, jossa mediaation alkupuolella pyydetään mielikuvien avulla yhdistämään tietoisuus omaan lapsuuden aikaiseen itseen, nykyiseen itseen sekä ikääntyneeseen tulevaan itseen. Tuo kohta oli voimallinen ja vapautti minut jotenkin aiempaa syvemmällä tasolla ymmärtämään, että nuo kaikki ovat minussa läsnä koko ajan. Joka hetki, enkä koskaan ole erossa myöskään siitä puhtaasta olemuksesta, jollainen olen ollut ennen tätä ihmisyyttä, jollainen olen joka hetki jollakin toisella tasolla sekä jollaiseksi palaan tämän ihmisyyden matkan päätteeksi. Tämä meditaatio sai minut silmänräpäyksessä takaisin tasapainoon ja palautti tietoisuuteeni hämmästyttävällä tavalla luottamuksen siitä, että kaikki on hyvin. Tämän kuunneltuani muistan jälleen, miltä täydellinen sisäinen rauha tuntuu ja miksi jokainen elämän hetki on yhtä arvokas ja merkityksellinen. Että rakkaus on läsnä silloinkin, kun olen eksyksissä tai en sitä kykene näkemään. 

Olen kiitollinen, että törmäsin tähän meditaatioon ja kiitollinen siitä, mitä koin sen kautta. Joskus maailmaa pysäyttävä hetki tulee vastaan ihan vain kotisohvalla ollessa ja lepäillessä.

Luulen, että viime kuukausina ja jopa viime vuosina olen ollut hetkittäin hyvin kaukana omasta sisäisestä rauhan tilasta. Olen toki tunnistanut välillä tarvetta tasapainoon ja usein näissä hetkissä oppimiani työkaluja hyödyntäen saavuttanut mielen tasolla tyyneyden. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että mielen tasolla tai tunnetasolla tapahtuva tietoinen hoiva, tasapainotus ja irtipäästäminen ovat kuin ensiapua murtuneen jalan hoitoon. Sellaisia vain lyhytaikaisesti vaikuttavia keinoja, joilla epätasapaino väistyy pieneksi hetkeksi mutta sisäinen kipu tai mielen epätasapainon tila palaa kuitenkin noiden ensitoimien jälkeen aina uudelleen ja usein vielä aiempaa voimakkammin mieltä rikkovana.

Mikä sitten on se varsinaisen epätasapainon syyn hoitava ja syvempi keino auttaa itseä, jotta tasapaino säilyisi? Luulen, ettei tähän kasvun prosessiin ole olemassa nopeaa "parannuskeinoa". Olen jopa alkanut ajatella, että tuo pysyvään muutokseen ja tasapainoon johtava "hoito" on itse elämä. Se, että jokaisesta elämänkokemuksesta oppii, oivaltaa ja ilmentää mahdollisimman rohkeasti sitä aitoa omaa itseään. Rehellisyys omia tunteitaan, epätasapainoaan ja elämän kokemuksiaan kohtaan. Lempeys itseä, elämää ja jokaista ihmistä kohtaan, niin sysvällä tasolla kuin juuri kussakin hetkessä kykenee. Anteeksianto samoin - luopuminen kaikesta sellaisesta, joka ei enää ole aidosti tarpeen omassa elämässä. Uskallus ja luottamus.

Lopulta mielen tasapainoon ja rauhaan johtaa monta polkua. Arjen pienissä hetkissä on sellaisia kauneuden muruja, jotka auttavat suuntaamaan ajatukset kiitollisuuteen. Pidemmässä juoksussa auttaa vaikka tällaiset ohjatut meditaatiot, jotka itselle tuntuvat oikealta. Sekin auttaa rauhaan, ettei yritä väkisin uida kaikkeuden virrassa vastavirtaan vaan uskaltaa antautua ja luottaa, että polku johtaa eteenpäin ja oikeaan suuntaan aina. Isoja askelia itselleni kohti rauhaa on tapahtunut sellaisten elämänkokemusten myötä, joissa olen kokenut äärimmäistä rakkautta tai ohjausta, suuria muutoksia tai oppitunteja, joita joutuu pureksimaan joskus useita vuosia. Nämä kaikki ovat kuitenkin olleet portteja pysyvämpään muutokseen. Luottamukseen ja toivoon.

Tähän lopuksi vielä lyhyt lainaus tuosta meditaatiosta, kun tämä jäi erityisesti kaikumaan minun tietoisuudessani: "Trusting the process - Trusting the life - Now."

Auringonlasku_syksyIMG_0062_3.JPG

Avainsanat: meditaatio, parantava voima, universumi, tasapaino

Illuusio todellisuudesta

Sunnuntai 30.8.2020 klo 20.54

Henkisyyden poluilla olen eräässä matkani vaiheessa oppinut, että ihmisyys on vain mielen luomaa harhaa ja että todellisuus kaikkeudesta on lopulta jotakin aivan muuta. Ihmisyys johdattaa meitä elämässä kokemuksesta toiseen, läpi vastoinkäymisten, onnen hetkien ja arkisen aherruksen vain viedäkseen meitä matkallamme eteeenpäin kohti sitä jotakin mystistä "valaistumisen" hetkeä, jolloin jälleen muistamme itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme: tunnistamme jälleen aidon itsemme sekä ikuisesti ykseyteen kytkeytyneen kuolemattoman sielumme, joka on meiltä vaipunut unholaan, kun synnyimme tänne ihmisyyteen maan päälle. Elämme läpi illuusion, jotta voisimme jälleen kohdata todellisuuden näiden elämän harhakuvien ulkopuolella.

Olen monesti elämässäni näitä löytämiäni opetuksia kyseenalaistanut ja miettinyt niiden merkitystä henkisellä tiellä. Olen pohtinut, että ovatko kaikki nämä erilaiset henkisyyden opetukset lopulta vain symbolisia tarinoita ja tarkoitettu lähinnä kuvainnollisiksi esimerkeiksi, joiden kautta meidän olisi helpompaa ymmärtää erilaisiin suuntauksiin liittyviä oppeja. Ovatko erilaiset henkisyyden opit vain illuusioita, joiden kautta kuljemme läpi ihmisyyden polun? Tarvitsemmeko näitä erilaisia opetuksia, uskontoja ja henkisiä mysteereitä, jotta elämällä täällä olisi jokin merkitys tai jotta ihmisyydellä olisi edes se yksi riittävän kaukainen päämäärä, jota kohti kuljemme? Kenties tarvitsemme nimenomaan henkiseksi tueksemme ihmisyyden matkalle jonkin tuollaisen täysin saavuttamattoman vision tai utopian, jota emme aidosti edes usko saavuttavamme. Haluamme säilyttää illuusion paremmasta tulevasta ja todellisuuden ihmeestä, jotta emme vaipuisi epätoivoon.

Koen, että ihmiskunnan perimmäinen luonne tiivistyy jotenkin aina lopulta illuusion säilyttämiseen. Opetamme lapsillemme myötätuntoa, arvostavaa käytöstä ja pyrkimystä hyvään mutta jätämme yleensä kertomatta totuuden ihmisrotua vaivaavasta ahneudesta, itsekkyydestä tai tunnekylmyydestä. Emme myönnä muille ääneen sitä, millaisia säröjä ihmismieleen on syntynyt, kun myötätuntoa ei ole ollut eikä arvostukselle ole löytynyt sijaa. Illuusio hyvästä on ihmiskunnalle aina tärkeämpää kuin totuus ja kenties näin tulee ollakin, jotta tasapaino säilyy. Jos maailman kurjuudet, ihmiskunnan epätasapainon todellinen tila ja itsekkyys olisivat jatkuvasti vallitseva näkökulma tietoisuudessamme, emme todennäköisesti haluaisi enää jatkaa eteenpäin. Illuusio hyvästä ja henkisyyden kohottavasta vaikutuksesta pitää meissä yllä toivoa paremmasta ja auttaa meitä suuntaamaan ajatuksemme kohti valoisampaa todellisuutta. Kenties kaikki nämä erilaiset todellisuudet vallitsevat tässä kaikkeudessa samanaikaisesti - kaikki ihmisyyden variaatiot synkimmästä dystopiasta aina siihen kaikista kauneimpaan harmoniaan ja taivaallisen värähtelyn tilaan, jossa fyysisyys on jo kokonaan kadonnut. Tietoisuuteemme valikoi kulloisessakin hetkessä sen, mihin tuolla variaatiojanalla mielemme suuntaamme; mikä on se vallitseva illuusio todellisuudesta, jonka kulloinkin elämässä koemme.

Haluamme säilyttää mielikuvia kaikesta hyvästä ja kauniista, koska se vahvistaa näitä lisää elämässämme. Haluamme valita kiitollisuuden ja myötätunnon kokemuksia arkeemme, koska tällaisia tunnetiloja toivomme saavamme yhä enemmän elämäämme. Luomme haastavissa hetkissä anteeksiantoa ja vapautta mielen kahleista, koska se helpottaa omatuntoamme ja auttaa päästämään irti tarpeettomiksi käyneistä asioista matkallamme. Kenties olisi helpompaa kutsua tavoittelemaamme sisäistä valoa ja lämpöä meissä aitoudeksi, läsnäoloksi ja karismaksi sen sijaan, että pyrimme kätkemään tällaisia ihmisyydessä tavoittelemisen arvoisia "hyvyyden" ominaisuuksia erilaisten mysteeriopetusten tai henkisten oppien alle. Henkiset opit ovat toki olleet minulle tärkeitä työkaluja oivallusten tavoittamiseksi matkallani ja jokainen oppisuuntaus on osaltaan laajentanut näkökulmiani tällä ihmisyyden polulla.  

Kuitenkin mitä pidemmälle olen henkistä tietäni kulkenut, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että henkisyys tai henkiset opit eivät ole yhtään sen enempää tavoiteltavia polkuja kuin ihmisyydessä vallitseva kokemusten moninaisuus. Valaistuminen on tässä ja nyt - ihmisyydessä sen kaikessa kurjuudessaan tai onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa arjen kiireiden keskellä ja mielen pimeimmissä sopukoissa valvottujen öiden yksinäisyydessä.

En oikein usko, että mitään sen suurempaa tietoisuuden "alkuräjähdystä" olisi koskaan tässä maailmassa tulossa, eikä konkreettista valaistuneen sielun ylösnousemusta ole odotettavissa kuin meditaatioiden siivittämänä. On vain tämä hetki ja se todellisuus, millä tavoin kohtaan kunkin elämäni hetken. Mitä herkemmäksi, aidommaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi olen elämässäni kasvanut iän myötä, sitä vähemmän olen alkanut kaivata mysteeriopetuksia tai mitään varsinaista henkisyyttä. Itselleni aidointa henkistä kasvua tänä päivänä on se, miten kohtaan jokaisen tavallisen päivän elämässäni, tai miten pohjattomassa yksinäisyyden hetkessä tai hauraana ollessani onnistun selviytymään jostakin elämäni vastoinkäymisestäni. Koen olevani henkisen kasvuni huipulla, kun uskallan rohkeasti ja aidosti kohdata uusia tilanteita tai ihmisiä päivittäisessä arjessani. Koen valaistumisen ja ykseyden tilan olevan jatkuvasti läsnä, kunhan vain elän todeksi tätä ihmisyyttä ja tavallista arkeani siinä. Suurin illuusio kaikista onkin ehkä se, että harhaa ei ole - vain tämä todellisuus ja elämä.

Avainsanat: henkisyys, ihmisyys, todellisuus, myötätunto, läsnäolo, ykseys, illuusio

Lempeyden voimalla

Tiistai 21.7.2020 klo 16.25

Verkkaisempi työtahti ja kesän valoisuus ovat tulleet tarpeeseen. Pienissä arjen hetkissä on alkanut tuntua jotenkin aivan uudenlaista toivoa. Rehellinen oman tilanteen tarkastelu ja tosiasioiden lempeä hyväksyminen ovat auttaneet minua näkemään asioita uudessa aiempaa totuudellisemmassa valossa. Myös moninaisten tunteiden hyväksyminen osaksi elämän tosiasioita on tuonut armollisuutta itseäni ja tämän hetkistä elämän tilannetta kohtaan sekä on tukenut hiukan epävarmuuden sietämistä. Olen oivaltanut, että pysyvämpään mielen tasapainoon tarvitaan itsetutkistelun ja rehellisyyden lisäksi monia muitakin tekijöitä, kuten lempeyttä, armollisuutta sekä kykyä päästää irti ja suunnata ajatukset sellaisiin aihealueisiin, jotka tuovat elämässä itselle lohtua, turvallisuutta tai edes pienen pilkahduksen iloa.

Lempeyden löytäminen ympäröivästä olevasta eri tavoin on ollut tänä kesänä eräs oleellinen avain hyvinvointiin. Olen aikojen saatossa useinkin pohtinut, mitkä tekijät ihmisessä saavat jonkin yksilön erityisesti huokumaan ympärilleen tasapainoa ja valoa. Millaisista ominaisuuksista on tehty valaistumisen matka ja mitä puolia olisi ensisijaisen tärkeää itsessään kehittää, jotta mielen valo lisääntyisi ja tasapaino säilyisi myös vastoinkäymisten hetkellä? Eräs tällainen ominaisuus on mielestäni lempeys - salliva ja sovinnollinen lempeys kaikkea olevaa kohtaan. Lempeyden valossa moni muu keskeneräinen ominaisuus saa meissä vähitellen kehittyä. Lempeässä läsnäolossa on turvallista kulkea eteenpäin, oppia ja oivaltaa.

Lempeys on suuri voima, jonka määrä selkeästi lisääntyy, kun sitä tietoisesti alkaa elämässään ilmentää. Alussa tuntui jotenkin vaikealta hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että miten voisin sanoa tämän asian toiselle lempeämmin tai miten voisin ilmaista lempeyttä omassa olemuksessani, kun kohtaan tuntemattoman ihmisen. Lempeys on lopulta välittämistä, hyvän näkyväksi tekemistä ja kiitollisuuden ilmaisemista. Lempeys on myös voimaa olla läsnä ja sovinnollisuuden polun löytämistä yhdessä toisen kanssa vaikka ei aina jaksaisi. Lempeys on pieniä tekoja arjessa, anteeksiantoa, toisen hyväksymistä kokonaisena ja juuri sellaisena kuin on. Lempeys on epätäydellisyyden hyväksymistä niin omassa itsessään kuin kohtaamissaan muissa ihmisissä - sen ymmärtämistä, että olemme itseasiassa aivan täydellisiä tällaisina keskeneräisinä, uutta oppivina ja välillä kovin epävarmoina omina itsenämme.  

Välillä tuntuu siltä, ettei tällainen lempeämpi ja hiukan hitaampi tapa ilmaista itseään oikein istu elämän älyllisesti kisailevaan, nopeatempoiseen ja räväkkään kommunikaatioon, johon aina välillä sosiaalisissa tilanteissa törmään. Ja toisaalta olen havainnut, että lempeyden puute kommunikaatiossa taas johtuu usein yksinkertaisesti tilanteessa vallitsevista peloista, kenties eri osapuolten salatuista toiveista tai ääneen sanomattomista odotuksista, jotka yksilötasolla helposti johtavat joko avoimuuden puutteeseen tai tiedostamattomaan puolustautumiseen. Lempeyden harjoittelu on ollut hurjan antoisaa vaikkakin hetkittäin yllättävän haastavaa puuhaa.

Minusta lempeyden lisäämistä elämään on ollut helpointa harjoitella niiden kaikista turvallisimpien ja läheisempien ihmisten seurassa sekä ihan vain omissa ajatuskuluissani täysin rauhallisissa hetkissä. Hiukan samaan tapaan kuin tietoisen läsnäolon harjoittelukin. Yksi ajatus ja tilanne kerrallaan. Lempeyden lisääminen elämään on tapahtunut vähitellen pieninä askelina ja tietoisena pysähtymisenä arjessa esimerkiksi tarkkailemalla kommunikaation eri sävyjä ja kommunikaation taustalla vallitsevaa tunnetta. Välillä olen ottanut myös isoja askelia taaksepäin, kun jossakin hetkessä tunteet ovat ottaneet vallan ja kaikki lempeys on minulta unohtunut mutta toisaalta tuollaiset hetket ovat antaneet minulle aina uuden mahdollisuuden lempeyden harjoitteluun sekä anteeksiantoon niin itselleni kuin läheisilleni.

Monesti lempeys ja tietoinen läsnäolo kulkevat käsikädessä. Toisen vahvistaminen tukee myös toisen olemassaoloa. Samaan tapaan kuin anteeksianto ja kiitollisuuskin vahvistavat toisiaan - anteeksianto vapauttaa meitä jumiutuneista kaavoista ja ajatuksistamme, ja tuota vapautumista auttaa kiitollisuus, joka luo vetovoimallaan elämään lisää hyvää. Samoin lempeys vapauttaa meitä peloistamme ja tarjoaa uudenlaisen rakentavan tien eteenpäin ja taas tietoinen läsnäolo tukee tuota vapautumista luomalla lisää mielen tasapainoa ja rauhaa. Jokainen näistä työkaluista tukee meitä omalla tavallaan eteenpäin ja luovat meissä mielen rakenteita uudelleen valoisammalle maaperälle. Koen, että lempeys on näistä yksi voimakkaimmista keinoista synnyttävät luottamusta sekä rakastavaa kommunikaatiota eri muodoissaan. Riittää, että lempeyden tarpeen ja olemassaolon tunnistaa ihmisyyden eri hetkissä, ja että tietoisesti pysähtyy ja valitsee aiempaa lempeämmän tavan kohdata tuo hetki ja toinen ihminen. Lempeys on ehtymätön luonnonvara, jota ei voi tuhlata liikaa. Lempeyden voimalla elämä tuntuu heti valoisammalta.

Avainsanat: mielen tasapaino, lempeys, oivaltaa, läsnäolo, kiitollisuus

Sillanrakentaja

Sunnuntai 14.6.2020 klo 20.02

"Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin."

Olen viime viikkoina jatkanut pohdintaani siitä, mitä minulle tarkoittaa merkityksellinen elämä. Mitkä ovat elämäni taideteoksessa niitä palasia, suuntia ja kokonaisuuksia, joita haluan vahvistaa ja luoda yhä edelleen? Ja toisaalta, mistä kaikesta olen valmis luopumaan päästäkseni eteenpäin askel kerrallaan? Selkeys on syntynyt ainakin siihen, että askelia on uskallettava ottaa eteenpäin silloinkin ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että on umpikujassa. Mielekästä elämää ei ole ainakaan se, että jään passiivisesti odottamaan jonkun toisen pelastavan minut vallitsevasta epätyydyttävästä olostani. Eikä mielekkäältä tunnu myöskään se, että jäisin paikalleni, kun kerran tuntuu, etten juuri nyt ole sellaisessa paikassa elämäni kartalla, johon tuntuisi hyvältä pysyvämmin jäädä. Onhan tämänkin selkeytyminen sentään jotakin.

Välillä on ollut sellainen olotila kuin kävelisin varovaisin askelin eteenpäin sillalla, joka on niin pitkä, etten enää näe, mistä olen tullut ja sillan toinen pää on niin kaukana edessä, ettei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä silta lopulta johtaa. Silta tuntuu myös joinakin päivinä niin kapelta ja huteralta, että pelottaa ottaa askelia eteenpäin. Tuntuu kuin yksikin väärä liike tai epäröinti johtaisi siihen, että putoan kohti tuntematonta tyhjyyttä sillan alapuolella, joten on ollut pakko vain kohdistaa katse eteenpäin. Tähyillä sitä sumuista tulevaa, jota en vielä näe enkä ymmärrä. On pidettävä katse tiukasti horisointissa ilman sen suurempaa varmuutta suunnasta.

Monessa kohtaa elämässäni olen kokenut olevani eräänlainen "sillanrakentaja" kohtaamieni ihmisten tukena. Olen ollut mukana monenlaisissa ihmiskohtaloissa ja elämän näytelmissä; välillä sivustakatsojana sekä välillä ikäänkuin muuntajana eri näkemyksiä edustavien yksilöiden välissä. Ja samalla tietysti olen ollut tämän oman pienen elämänpolkuni taidemaalarina ilman sen suurempaa visiota tai suuntaa. Kuitenkin oma sisäinen haluni ymmärtää muiden näkökulmia ja tarve yhteensovittaa erilaisia näkökulmia on tuntunut pieneltä osin omalta elämäntehtävältäni. Merkityksellisyyttä on luonut se, että olen itse oppinut kokemuksesta jotakin uutta ja että tilanteissa on löytynyt jonkinlainen yhteinen sävel eteenpäin - yhteinen silta, jota pitkin on voinut asioita edistää vaikka osapuolet eivät olisikaan täysin samaa mieltä asioista.

Nyt olen ehkä tietoisesti tai tiedostamattani rakentanut itse itselleni tämän huteran sillan, joka on auttanut minua itseäni pääsemään elämässä eteenpäin. Ehkä tämä minun "sisäinen siltani" on alkanut syntyä jo vuosia sitten pieni pala kerrallaan ja sillan alkuperäinen merkitys on kenties ollut se, että olen koettanut rakentaa yhteyttä sekä ymmärrystä oman sisäisen valoni ja sisäisen pimeyteni välille. Olen liennyttänyt polarisaatiota näiden kahden eri olemuksen välillä minussa itsessäni. Etsinyt yhdistäviä tekijöitä elämänhalun, innostuksen ja rohkeuden tunteiden sekä elämänpelon, luovuttamisen ja epätoivon kokemusten välille. Rakennusprojekti on ollut loputon ja joskus on tuntunut siltä, ettei silta tule koskaan valmiiksi vaan kunnostustyöt alkupäässä ehtivät alkaa jo kauan ennen kuin pääsen sillan rakentamisessa loppuun. Ehkä tämä sillanrakentaminen on lopulta koko elämän mittainen hanke ja aikanaan se "valmis" silta viekin minut seuraavaan todellisuuteen tai kenties jonkin uuden elämän alkuun.

Siltatyömaa hankkeeni on ollut kovin vaihtelevasti etenevä, koska välillä tuo tunne siitä, ettei rakentamani silta kanna minua on ollut niin kovin voimakas. Pelot ovat vallanneet alaa ja kyvykkyyteni kestää epävarmuutta on ollut usein kadoksissa. Kenties epäonnistumisen pelko ja elämän merkityksellisyyden katoaminen ovat johtaneet tunteeseen, että pienikin sivuaskel saisi minut putoamaan jonnekin tyhjyyteen, tuntemattomaan ja pimeään virtaan kaiken olevan ulkopuolella. Vajoamaan pinnan alle tai eksymään lopulllisesti polulta. Hassua on tietysti se, ettei noissa pelon hetkissä useinkaan muista niitä kokemuksia, joilloin olen todella eksynyt tai vajonnut pinnan alle, saati sitä, että aina olen kuitenkin eteenpäin selvinnyt ja aina olen löytänyt tieni takaisin sillalle. Aivan jokaisesta tyhjyyden kuplasta tähän saakka.

Muistan elävästi erään lentomatkan vuodelta 2009, jolloin olin vasta aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Lentomatkan aikana mietiskellessäni koin hurjan voimakkaan vision tai näyn siitä, miten lentokone alkoi pudota vapaasti kieppuen alaspäin ja putoaminen tuntui jatkuvan loputtomasti kohti tyhjyyttä ja pimeyttä. Kuin kone olisi ollut yhtäkkiä vain pieni avaruuden tyhjiössä vajoava kappale eikä meillä kyydissä olevilla olisi ollut mitään roolia tai merkitystä tuossa tapahtumassa. Kovaa vauhtia etenevä putoamisen kokemus jatkui niin kauan, kunnes huomasin luovuttavani. Päästin irti aivan kaikesta ja annoin tuon vajoamisen vain tapahtua. Hyväksyin ajatuksen kuolemasta, tyhjiöstä ja siitä, ettei mikään ollut todellisuudessa minun hallinnassani. Täydellisen luovuttamisen kokemuksen jälkeen havahduin tuosta mietiskelyn tilasta ja tajusin, miten upean vapautunut, valoisa ja täydellinen selkeys vallitsi. Tuo eräänlainen uudelleen syntymän ja vapautumisen tunne jatkui lentomatkan jälkeenkin vielä viikkoja enkä muista milloinkaan toiste tavoittaneeni yhtä suurta tyyneyttä ja mielen valoa kuin tuon matkan ja vapaapudotuksen kokemukseni jälkeen.

Ehkäpä siis putoaminen myöskään tältä itse rakentamaltani elämän sillalta ei olisi oikeasti lainkaan kamalaa vaan oikeastaan hyvin vapauttavaa ja palkitsevaa, jos niin tapahtuisi. On vain aina niin helppoa takertua pelkoon, joka ensimmäisenä nousee pintaan, kun tulee niitä hetkiä, jolloin haparoin askelissani. Ja usein pelko on myös se, joka lamauttaa jäämään paikalleen epätyydyttävään elämäntilanteeseen sen sijaan, että uskaltaisi vain päästää sillan kaiteesta irti ja katsoa mitä tapahtuu. Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin. Joskus paikalleen jääminen tai johonkin turvalliseksi kokemaani tilanteeseen takertuminen on ennemmän harha-askel, koska jumittuminen johtuu vain omasta epävarmuudestani. Siltatyömaani siis etenee ja niin minäkin. Pieni pala ja askel kerrallaan. Määränpäätä en vieläkään näe, enkä tiedä millaisia ihmeitä matkalleni vielä sattuu, jos sattuu. Toivon vain, että uskallan tulevaisuudessa luottaa paremmin omiin kykyihini luoda uutta ja tehdä matkaa täällä ihmisyydessä - ainakin enemmän kuin mitä viime aikoina olen luottanut. Siltani on takuulla aivan täydellinen, koska olen sen itse itselleni rakentanut.

Avainsanat: luottamus, merkityksellisyys, elämä, vapautuminen, pelot

Tie, totuus ja merkityksellinen elämä

Sunnuntai 31.5.2020 klo 20.13

Itsetutkiskelun kupla on pitänyt minua otteessaan edelleen. Välillä on vain pakko katsoa itseään syvemmälle sieluun kuin mitä peiliin katsomalla kykenen näkemään. On uskallettava katsoa minuutta tiukasti silmiin, sukellettava läpi ajatusten ja pysähdyttävä kuuntelemaan hiljaisuutta, jotta tavoittaa jotakin uutta ja näkee aiempaa syvemmälle itseensä.

Hiljaisuuden kupla sisimmässäni puhkesi siihen, kun luin äskettäin artikkelin Yalen yliopiston kehittämästä kurssista, jolla jokaisen on mahdollista oppia onnellisen elämän salaisuus ja löytää helppoja keinoja juuri oman elämän hyvinvoinnin lisäämiselle. Tuo ”Science of Wellbeing” kurssista kertova artikkeli sai minut pohtimaan, onko onnellisuus ja elämän merkityksellisyys oikeasti mitattavissa tai, että onko meillä lopulta kaikilla samat edellytykset lisätä omaa hyvinvointiamme ja onnellisuutta elämässämme?

Ehkä jokaisella meistä on omista lähtökohdistaan yhtäläiset mahdollisuudet tehdä vähintäänkin pieniä muutoksia arkeensa ja etenkin jokaisella meistä on tasavertainen mahdollisuus oppia uusia ajattelutapoja suhteessa omaan elämäänsä. Haluaisin myös ajatella, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja onnellisuus ovat aivan uniikki ja omanlaisensa kokonaisuus elämän eri osa-alueita. Vahvuuksia ja niiden tunnistamista itsessä sekä pieniä valon pilkahduksia ja toivoa paremmasta. Elämää, jossa kärsimykset väistyvät hetkeksi ja onnellisuus on kiitollisuutta aivan pienistä iloa tuottavista aiheista arjessa. Timantteja arjen harmaassa peruskalliossa.

Lopulta onnellisuuden lisääminen elämässä on pieniä askelia kohti kiitollisuutta, merkityksellistä arkea ja ihmissuhteita, jotka tukevat sinua matkallasi eteenpäin. Rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota sekä lähimmäisten että oman itsensä kanssa. Paineetonta rauhaa ja kykyä kohdistaa keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat itselle merkityksellisiä. 

Viime aikojen sisäiset pohdiskelut ovat useasti liittyneet juuri merkityksellisyyden kokemiseen tai sen puutteeseen elämässäni. Välillä jonkinlaisen merkityksen tai mielekkyyden löytäminen oman elämän eri osa-alueilla on haastavaa. Rooli vanhempana ja oman lapsen tukena on luonut luontevasti merkitystä arkeen. Mutta onko mitään tuosta merkityksellisyydestä jäljellä, kun rooli vanhempana muuttuu tai päättyy? Millaisen merkityksen vanhemmuus saa, kun lapsi ei enää ole osa joka päiväistä elämää? Välillä tuntuu siltä, että lukuisat muutokset vähentävät elämän merkityksellisyyttä, vaikka pitäisi ehkä olla juuri toisin päin. Tai sitten muutoksiin liittyvät pelot saavat minut kadottamaan yhteyden itseeni, jolloin myös elämän merkitys hämärtyy tietoisuudesta.

Entä luoko työ minulle merkityksellisyyttä elämään? Millä tavoin työ tai arjen velvollisuudet lisäävät minun hyvinvointiani? Entä, jos työtä ei olisi tai työ olisi jotakin sellaista, jossa en voisi lainkaan toteuttaa itseäni sellaisena kuin olen? Usein tuntuu, että ainoa merkityksellisyyttä lisäävä tekijä elämässä on ihmisyys itse - toinen ihminen, joka luo merkityksen asioille, joita teen. Ihmissuhteet, kommunikaatio ja vuorovaikutus kaikin tavoin. Kirjoittaminenkin lisää minun elämäni merkitystä mutta tämäkin ajatus johtaa lopulta vuorovaikutukseen ja siihen, että merkityksellisyyttä luo ihmisyydessä kohdattu toinen ihminen - vaikka sitten kirjoitetun tekstin välityksellä.

Ehkä onnellisuutta ja hyvinvointia lisää myös oman elämän perustehtävän tunnistaminen. Se, että elämällä ja olemassaololla on jokin selkeys. Sekä se, että tiedän ja muistan aamulla herätessäni, miksi vuoteesta kannattaa nousta. Ketä tai mitä palvelen täällä maan päällä ollessani omalla olemassaolollani? Tämä on ainakin itselleni ollut kovin vaikea asia. Koen useinkin sellaisia jaksoja arjessa, jolloin en näe yhtään järkevää syytä herätä aamuisin tai en tunnista elämässäni ainoatakaan syytä olla olemassa. Sisäinen yksinäisyyden kokemus arjessa vain vahvistaa tätä tunnetta ja lisää epätoivoa - ja negatiivinen ajatusten kehä on valmis.

Tähän taitaa kulminoitua myös se viimeksi kuvaamani olemassaolon tunteen katoaminen ajoittain. Kokemukseen, etten aina koe olevani osa jotakin kokonaista, olevani tarpeellinen tai palvelevani mitään tarkoitusta. Erillisyyden harha ja ihmisyyden merkityksen katoaminen ovat tie kohti epätasapainoa ja mielen harmautta. Tuo tie johtaa vain suon silmään, johon kovin helposti vajoaa ellei muista olla valppaana. Ja siten toisin päin ajatellen - tärkeä avain onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoittamiseksi onkin se, että alkaa tietoisesti palvella elämää ja tuoda oman elämänsä kautta merkitystä muille ihmisille. Että päättää tehdä jotakin hyvää tai vai vaikka tarjota apua toiselle ihmiselle. Aloittaa itse luomaan merkitystä omaan elämäänsä - pienin askelin ja rohkeasti. Että alkaa yksinkertaisesti luoda mahdollisuuksia sille, että tuo merkitystä jollekin toiselle. Ja tarttuu toimeen sellaisin keinoin, joihin itse sillä hetkellä kykenee.

Voin olla oikeassa paikassa juuri nyt vaikka sielussani polttava intohimon liekki elämää kohtaan ei aina palaisikaan täydellä liekillä tai syvimmät haaveeni eivät tulisikaan todeksi. Kaikesta huolimatta voin edelleen kasvaa ehjäksi vaikka elämä ei aina kukoistaisikaan siten kuin olin toivonut. Voin löytää merkityksellisyyttä elämääni kunhan tunnistan ne asiat ja palaset, jotka tuota merkitystä ovat minulle matkan varrella luoneet. Voin luoda merkitystä elämääni pienempinä osina ja niiden avulla kylvää uusia alkuja toivolle ja elämän mielekkyydelle. Voin aina rakentaa uusia polkuja ja luoda uusia alkuja. Ja voin tuoda toivoa surun ja epävarmuuden keskelle, vaalia muistoa niistä paloista, jotka tuntuivat matkan varrella erityisen oikealta, sillä ne ovat tien viittoja eteenpäin. Totuus minusta itsestäni ja tarkoitus, jonka vuoksi olen olemassa.

Avainsanat: onnellisuus, merkityksellisyys, yksinäisyys, elämän tehtävä, ihmisyys, vuorovaikutus

Hiukkanen tyhjiössä

Perjantai 10.4.2020 klo 15.55

Koko alkuvuosi on kulunut jotenkin kummallisessa sumussa ja epävarmuudessa. On tuntunut siltä kuin koko maailmankaikkeus pidättäisi henkeään odottaen jotakin ja elämä tapahtuisi tyhjiössä: kuin minulla ei olisi enää ilmaa jäljellä uloshengitykseen eikä mitään sanottavaa kenellekään. Kuin olisin kadottanut yhteyden sekä omaan itseeni että ulkoiseen maailmaan. Ei ole ollut lainkaan halua eikä kykyä pukea ajatuksiani sanoiksi, eikä toisaalta voimia antaa itsestäni muille yhtään mitään.

Ehkä tämä olotila on tehnyt minulle kuitenkin myös jotain hyvää: vapauttanut minut tunteesta, että olisi pakko olla luova tai tuottava osa yhteiskuntaa, tai että olisi kiire mihinkään. Tolkuton tyhjiö sisälläni on vaatinut sen, että vapaudun kaikista ajallisista vaatimuksista itseäni kohtaan ja sen, että olen oppinut hyväksymään itsessäni tämän sisäisen tyhjyyden puristavan tunteen. Ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on tuntunut siltä, etten ole enää kosketuksissa omaan syvempään osaan itseäni tai sisäiseen ohjaukseeni. Kuin kaikki minussa aiemmin ollut olisi mystisesti kadonnut jonnekin ja jättänyt jälkeensä vain tämän valtavan tyhjiön. Supernovan jälkeisen henkisen tilan, jossa kaikki aiemmin vallinnut on tiivistynyt sumuksi ja jäänyt olemattomina hiukkasina leijumaan ilmaan. Melkein kuin olisin itsekin lakannut olemasta olemassa.

Haluaisin löytää jälleen itseni, todellisen olemukseni ja suunnan, jota kohti tiedän virtaavani. Tuntuu, että moni ihminen on juuri nyt uuden äärellä ja pisteessä, josta pitää löytää kokonaan uudenlaisia polkuja elämässä eteenpäin. Pitäisi uskaltaa kohdata elämän epävarmuus ja etsiä rohkeasti uusia mahdollisuuksia. Nolottaa melkein myöntää, että minusta taas tuntuu siltä, etten halua eteenpäin, en halua olla rohkea enkä kaipaa uutta tai lisää yhtään mitään. Kaipaan yhteyttä todelliseen itseeni, ja jopa nautin tästä pysähtyneestä maailmasta. Juuri nyt minulle riittää se, että voin vain kellua tässä tyhjyyden kuplassa, jossa ihmisyyden merkitys on minulta kokonaan kadonnut. Haluan vain olla jälleen olemassa.

En edes muista miten monesti tässä elämässä minusta on tuntunut, että synnyn uudelleen ja olen yhtäkkiä jonkin kokemuksen tai oivalluksen myötä pullahtanut eteenpäin uuteen suuntaan ja joskus kokonaan uudenlaiseen elämään. Aiemmat tyhjyyden portit ja olemassaolon kriisit ovat aina sysänneet minua harppauksin eteenpäin. Luoneet minussa jotakin kokonaan uutta sekä poistaneet elämästäni sidoksia vanhoihin ja jo tarpeettomiksi käyneisiin asioihin. Nämä vaiheet ovat olleet selkeästi tunnistettavia ja usein hyvinkin palkitsevia, kunhan olen uskaltanut päästää irti ja hypätä tyhjyyden kautta kohti jotakin uutta vaihetta. Tämä nyt vallitseva tyhjiö on kuitenkin jotain aivan erilaista kuin nuo aiemmat ja minulle täysin uudenlainen kokemus.

Tuntuu kuin ei olisi olemassa enää sitä vanhaa, josta päästää irti eikä myöskään mitään uutta, jota kohti voisi ponnistaa - vain ja ainoastaan täydellinen tyhjiö, joka vallitsee. Hetkittäin on tuntunut jopa siltä, ettei ole olemassa edes sitä minua, joka voisi syntyä uudelleen. Kuin elämän lauseesta olisi kadonnut kokonaan subjekti ja vienyt mennessään pohjan kaikelta muulta.

En tässä hetkessä tiedä, mitä tämä olemattomuuden olotila merkitsee tai mihin se mahdollisesti johtaa. Kenties minun ei tarvitsekaan tietää. Minulla on aina ollut vahva tarve ymmärtää ihmisiä ja asioita ihmisyydessä. Olen kokenut tarvetta sanoittaa kokemaani ja sisäistä ajatuksen virtaani. Tuo tarve on juuri nyt kadoksissa mutta valitsen uskoa, että johonkin tämä kaikkeus ja siinä oleva virtaa edelleen. Me olemme osa tuota virtausta, vaikka emme tunnistaisi itseämme osaksi olevaa. Olemme osa alati itsensä uudeksi luovaa muutosta halusimme tai emme. Ja samanaikaisesti voin sallia sen, että ehkä millään olevalla ei ole olomuotoa. Se vain on.  

*************************

Tuntuu, että tähän hetkeen sopii myös jälleen yksi runo, jonka olen kirjoittanut jo viime vuonna. Vaikka runo onkin alunperin syntynyt aivan eri ajatuksesta, niin nyt se kuitenkin tuntuu kuuluvan tähän.

Lempeä tuuli

Sinä olet puu, vahva ja ikuinen

Sinun juuresi ovat syvällä, maassa ja elämässä

Saat voimasi ihmisyyden virrasta

Sinä olet vakaa, eikä mikään myrsky voi sinua voittaa

Vaikka juuriasi katkottaisiin taistelussa, sinä luot itsesi uudelleen

Ja ankkuroidut yhä syvemmälle maahan

Minä olen tuuli, lempeä, utelias ja näkymätön

Kun minä tulen luoksesi, puhdistan sinut ja kutittelen

Herättelen sinut elämään

Ja minä haluaisin juurtua sinuun, olla osa sinun vakauttasi

Mutta minun ikuisuuteni, ei ole kiinnittynyt maahan

Minun juureni ovat taivaan kannella

Minä kietoudun sinuun, puhallan lämmintä väreilyä oksillesi

Tuon lohtua, kun minua kutsut, etkä ole enää milloinkaan yksin

Ja yhdessä löydämme uuden muodon

Olen näkymätön kosketus, osa kaikkeuden virtaa

Salainen silittelijäsi yön pimeydessä, jolla ei ole sijaa oikeassa elämässä

Ei pysyvää osaa kenenkään näytelmissä, tässä maailmassa

Minä olen ikuinen tuuli, vaihtuva väreilevä ja oikukas

Vaellan yksin yön tunteina etsien olomuotoani

Ilman maaperää, jolla kasvaisin olevaksi

Kunnes päästän irti, sinun oksistasi

Ja tuuli tyyntyy, lakkaa olemasta

Avainsanat: kaikkeus, olemattomuus, ihmisyys, tyhjyys, yhteys itseen

Jalat maassa

Sunnuntai 26.1.2020 klo 18.46

Olen viime aikoina pohtinut sitä, miksi muutokset tuntuvat minusta usein vähän ahdistavilta ja myös sitä, miksi epävarmuus tulevasta kuluttaa niin paljon voimiani, vaikka tulevaisuuteen liittyen mahdolliset muutokset ovat sellaisia, joiden toteutumisesta tai vaikutuksista en voi olla vielä lainkaan varma. Ehkä muutoksiin suhtautuminen on jonkinlainen yhtälö elämässä kokemistani aiemmista muutoksista, erilaisten muutosten määrästä, niiden suuruusluokasta ja aiemmista vaikutuksista elämässäni tähän saakka. Mieli työstää jo ennalta mahdollisia muutosten vaikutuksia ja luo myös täysin tarpeettomia uhkakuvia asioista, joita mahdollinen muutos saattaisi saada aikaan. Kyse on siis pohjimmiltaan epävarmuudesta suhteessa tulevaan ja peloista, jotka nousevat pintaan tuon epävarmuuden vuoksi.

Koen, että muutos on aina jostakin olevasta irtipäästämistä ja samalla joidenkin uusien mahdollisuuksien luomista. Kenties kokemani ahdistus kumpuaa myös siitä, että olen kuluneen vuosikymmennen aikana käynyt läpi aika monenlaisia muutoksia ja osa muutoksista on tuonut mukanaan surua ja vaikeutta hyväksyä jokin uusi suunta elämässä. Lisäksi tuntuu, että muutoksissa minua pelottaa usein se, että aina elämän muuttuessa koen olleeni aika tavalla yksin vastuussa kunkin muutoksen seurauksista ja arjen elämän sujuvuudesta muutoksen myötä.

Viimeisten viidentoista vuoden ajan on elämässäni vallinnut oikeastaan jatkuva muutosten virta - sen kaltainen flow, joka on pakottanut minut eteenpäin muutoksesta toiseen lähes vuosittain. Asuinpaikan ja -paikkakunnan muutoksia olen ehtinyt kokea jo kuudesti tuossa ajassa. Olen luopunut paljosta ja samalla saanut aina jotakin uutta elämääni muuttuneen tilalle. Olen myös kantanut taloudellisen vastuun muutosten seurauksista ja tekemistäni päätöksistä aivan yksin; luopunut perheyrityksen myötä isäni suvun elämäntyöstä, vaihtanut työpaikkaa kolmesti ja vaihtanut välillä myös aiemmasta tutusta ammatista kokonaan toiselle alalle.  Olen haastanut itseäni oppimaan uutta ja pakottanut eteenpäin kaikesta epävarmuudestani huolimatta.

Muutokset symboloivat minulle ehkä turhankin paljon vastuuta, luopumista ja jollain tavalla myös sisäistä yksinäisyyttä isojen asioiden äärellä. Sellaista tuskallista tunnetta tehdä kauaskantoisia päätöksiä niissäkin hetkissä, kun kukaan ei ole ollut minua kannustamassa tai tukemassa eteenpäin ja nuo epävarmuuden tunteet ovat pesiytyneet jokaiseen soluun saakka. Muutos on yhdistynyt mielessäni epävarmuuteen jaksamisesta, taloudellisesta selviämisestä ja tehdyn päätöksen vaikutuksista. Ehkä muutos on linkittynyt jollain tasolla myös sisäiseen pelkoon epäonnistumisesta ja kenties jonkin tekemäni "väärän" päätöksen mahdollisesti tuomasta häpeän tunteesta. Tunteeseen, etten löydä itsestäni riittävää viisautta tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät vahigoittaisi minua itseäni tai lähimmäisiäni. Turvattomuutta tulevasta.

Mitä enemmän ikää on vuosien saatossa karttunut, sitä vahvemmin koen tarvetta pitää jalat tukevasti maassa ja halua harkita tarkoin ennen kuin lähden kohti jotakin uutta. Iän lisääntymisestä huolimatta en koe olevani yhtään sen varmempi muutosten äärellä mutta olen oppinut harkitsemaan kunnolla muutoksen aitoa tarpeellisuutta ennen kuin teen isoja ratkaisuja elämässäni. Koen, etten kaipaa yhtään muutosta vain muutoksen tunteen vuoksi ja tutkin aina ensin itseäni sekä muutoksen tarpeen perusteita sisäisesti. Usein kokemani muutoksen tarve onkin pohdinnan jälkeen osoittautunut olevan enemmänkin sisäisen näkökulman muutoksen tarve kuin mikään sellainen asia, johon jokin ulkoinen muutos voisi tuoda apua. Joskus saatan muutoksen sijasta kaivata vain rehellisyyttä itseäni kohtaan tai kaivata lisää selkeyttä, tasapainoa tai uutta suuntaa ajatteluuni - kaivata yksinkertaisesti vain uutta näkökulmaa ja pysähtymistä hetkeksi.

Mikään muutos ei juuri nyt tunnu kovin innostavalta eikä varsinkaan sellaiselta, että muutokselle olisi sisäinen tarve olemassa. Ehkä olen vain tullut vanhaksi mutta eniten kai tässä hetkessä kaipaan elämääni vakautta, tasapainoa ja jatkuvuutta, koska nuo kaikki tuntuvat minusta aidosti hyvältä sekä tarpeellisilta. Kaipaan turvallisuutta, aitoa läsnäoloa ja rauhaa koko ihmisyyden syvyydeltä. Ja sitä, etten ainakaan itse vaadi itseltäni mitään sellaista, joka ei tunnu aidosti oikealta tai hyvältä. Kaipaan tunnetta siitä, että olen kiinnittynyt tukevasti maahan ja tähän hetkeen. Avointa pelotonta katsetta eteenpäin mutta siten, että tunnen ikuisuutta huokuvan tutun maan jalkojeni alla.

Kenties kaipaan aiempaa enemmän ihmisyyteen kiinnittyviä juuria, jotka ovat syvällä maaperässä. Luulen, että minulta on jotakin tällaista puuttunut koko tähänastisen elämäni ajan ja juuri nyt tuntuu, että minulle riittää vain se mikä on. Tunne siitä, että riitän juuri tällaisena kuin olen: keskeneräisenä ja epävarmana. Koen, että vaikka minun juureni olisivat syvällä maan uumenissa, en silti koskaan ole täysin pysähdyksissä. Liikun ja muutun koko ajan samassa tahdissa koko maailmankaikkeuden kanssa ja otan yksilönä askelia eteenpäin myös omassa sisäisessä kasvussani. Askellan eteenpäin vakaasti ja rauhallisin askelin, jotka eivät enää pelota minua vaan tuntuvat turvallisilta, koska en ole enää irti siitä muutoksen voimasta, joka tapahtuu kaikkialla ympäröivässä olevassa. Hengitän ja ehdin katsella myös maisemia vallitsevassa muutoksen virrassa eikä tämä pyrkimys kiinnittyä tukevasti maahan vie minulta yhtään mahdollisuutta pois.

Koko kaikkeus avautuu edessäni ja olen osa muutosta, joka tapahtuu minusta riippumatta joka hetki. Minä olen muutos ja samalla olen myös osa paljon suurempaa muutoksen virtaa ja juuri tästä syystä on erityisen tärkeää, että yksilönä säilytän sisimmässäni tyyneyden ja tasapainon. Olen vakaa ja pidän jalat tukevasti maassa vaikka edessäni avautuukin epävarma tulevaisuus näyttäen lukuisat erilaiset muutosten vaikutukset, tulevaisuteen piirtyvät uhat ja mahdollisuudet. Minä olen läsnä tässä hetkessä ja odotan avoimin mielin uudenlaisia ihmeitä tapahtuvaksi.

Talvi_kartanolla2.jpg

Avainsanat: muutos, epävarmuus, irtipäästäminen, pelko, rehellisyys, juuret

Toisessa maailmassa

Keskiviikko 25.12.2019 klo 18.18

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä. 

Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.   

Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin. 

Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.

Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!

Sinä riität

En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.

Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.

Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.

Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.

Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.

En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.

En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.

Avainsanat: uni, todellisuus, oivallus, rakkaus, oleva, ihmisyys

Katse palloon ja ajatukset oleelliseen

Sunnuntai 10.11.2019 klo 15.19

Jostain syystä koko syksy on ollut melkoista vuoristorataa niin tunteiden kuin elämässä tapahtuneiden asioidenkin suhteen. Ehkä vuodenajan vaihtuminen näkyy myös ihmiselämässä siten, että syysmyrskyt myllertävät ja olotila vaihtelee aurinkoisesta syysaamun seesteisyydestä hyytävään viimaan ja jopa niihin ensimmäisiin pakkasiin jotka jähmettävät kaiken paikalleen. On ollut vaikeaa hahmottaa selkeästi, mihin ajatuksiaan ja etenemistään suuntaisi. Ei ole ollut näkyvyyttä, ei selkeää intuitiota suunnasta eikä edes kunnolla havaittavia maamerkkejä siitä, että tietäisi yhä olevansa oikealla tiellä.

Ehkä syksyn sakeassa sumussa taivaltaessa kaikki tiivistyy lopulta luottamuksen löytämiseen ja kykyyn kommunikoida. On ollut pakko vain kulkea eteenpäin päivä kerrallaan ja koettaa luottaa siihen, että suunta on oikea. Toisaalta on pitänyt löytää yhä uudelleen sisimmästä luottamus siihen, että kaiki mitä tapahtuu ja nekin kokonaisuudet, joiden lopputulemaa en vielä varmuudella tiedä tässä hetkessä, ovat kuitenkin tarpeellisia ja jollain tavalla tarkoituksenmukaisia. Luottamus on lopulta sen muistamista, että ei ole kiire mihinkään ja sisäistä tunnetta siitä, että asiat kehittyvät kuitenkin oikeaan suuntaan vaikken itse kokisi joka hetki hallitsevani suuntaa tai tapahtumien kulkua. Luottamusta on se, että uskaltaa päästää irti elämänsä langoista ja silti edetä askel kerrallaan.

Kommunikaatio taas toistuu oivalluksissa yhä uudelleen ja sen merkitys vain kasvaa, mitä enemmän aihetta pohtii. Kyky kommunikaatioon on hyvin merkityksellistä etenkin niissä hetkissä, kun sisäinen varmuus rakoilee. Se, että myöntää oman epävarmuutensa ja sanoittaa sellaisetkin tunteet tai aiheet elämässään, joista kantaa syyllisyyttä tai häpeää on usein ratkaiseva askel eteenpäin vaikka suunta olisikin hukassa. Oman vajavaisuutensa myöntäminen, omien vahvuuksien tunnistaminen ja kaikenlaisten ajatusten pukeminen sanoiksi on ehkä koko ihmisyyden ydintä.

Jos ajatellaan, että alussa oli sana tai ajatus jossakin kaikkeuden virrassa ilman fyysistä olemusta, niin tuo sana tai ajatus muuttuu fyysiseksi, kun se kommunikaation kautta saa jonkinlaisen muodon. Kenties ihmisyyden kyky kommunikaatioon on eräänlainen silta epäfyysisen olemattomuuden ja fyysisen havaittavan maailman välillä. Kommunikaatio on askel mielen tasolta kehon ja fyysisen olevaisuuden tasolle. Toisaalta koen, että kommunikaatio on myös vahvasti kiinni ajallisessa ulottuvuudessa. Se, että jokin ajatus tai oleva saa muodon vaatii jonkinlaista kommunikaatiota: ääntä, liikettä, väriä, kosketusta, rytmiä tai vaikka fyysisin välinein tuotettua tekstiä. Mikä tahansa kommunikaation muoto tuo epäfyysisen tason olevaksi - totuuden näkyväksi. Ihmisyydessä olemme fyysisiä olentoja mutta mielemme kykenee kuljettamaan meitä olevaisuuden kaikilla eri tasoilla. Kommunikaation kyky tuo meille mahdollisuuden toimia muuntajina eri olevaisuuden tasojen välillä. Muuntaa epäoleva olevaksi. Yhdistää mieli ja keho toisiinsa. Luoda epäfyysisestä jotakin fyysistä. Jotenkin tähän kulminoituu koko ihmisyys ja olemassaolon tarkoitus.

Ajatus ei ole todellakaan omani vaan olen syvästi kiitollinen rakkaalleni siitä, että kaikista epätodennäköisimmissä hetkissä juuri kommunikaatio on se, jonka kautta voimme jakaa estotta ajatuksiame, oivaltaa yhdessä ja pohtia olevaa. On suorastaan huikeaa huomata, miten paljon itsestään ja maailmasta voi oppia vain antautumalla kommunikaation virtaan, millä tahansa tavalla. Hetkeen heittäytymisen kautta saattaa joskus löytää itsensä todellisen ytimen ääreltä. Yllättäen huomaakin löytävänsä sumun keskeltä sen pallon, jota on pelikentällä etsiskellyt jo pitkään kunnollisen näkyvyyden puuttuessa.

Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä minulla on ihmisyyden matkalla ollut onni kohdata ihmisiä, jotka opettavat minua niin kommunikaatiossa, rohkeudessa kuin rakkaudessakin. On kunnia saada olla osa elämääsi. Tietenkin on ollut hienoa saada olla osa kaikkien muidenkin elämäni polulla kohtaamieni ihmisten matkaa mutta joskus kohtaa sellaisia sieluja, jotka mullistavat kaiken - veivät ihmisyyden matkan aivan uudelle tasolle. Ihmisyys ja kommunikaatio vaativat sen, että jokaisella meistä on matkakumppaneita, joiden kanssa voi luoda kommunikaatiota, voi tehdä todeksi ajatukset, jotka muuten jäisivät vain ilmaan. Epäfyysinen maailma on mahdollisuus ammentaa totuutta ja viisautta kaikkeuden virrasta mutta tuo mahdollisuus jää käyttämättä ilman kommunikaatiota ja toisen ihmisen kohtaamista.

Ihmisyyden ydin on siinä, että keskittyy oleelliseen, ymmärtää ajatusten luovan voiman ja etenkin kommunikaation merkityksen aivan kaikessa, mitä matkallaan oppii ja kokee. Mitä enemmän hajotamme ajatuksiamme ja käytämme kommunikaatiota tarpeettomien asioiden toisteluun, sen enemmän epäolennaisia asioita kohtaamme. Ihmisyyden pelikentällä tuleekin siis tietoisesti tunnistaa juuri ne pallot, joita valitsee tässä elämässä pelata ja pitää ajatus sekä katse tiukasti kiinni pallossa. Tämä on takuuvarma keino pysyä oikella reitillä myös syksyn umpisumussa tai keskellä myrsyävää maailmaa. Yksinkertaisesti keskity ja kommunikoi. Kaikki muu on tarpeetonta.

Avainsanat: Ihmisyys, kommunikaatio, luottamus, ajatuksen voima

Puhdas valkoinen kangas

Sunnuntai 29.9.2019 klo 18.52

Näin unta, että hiivin salaa sinun huoneeseesi ja sinun sänkyysi nukkumaan, kun olit poissa, jotta tuntisin tuoksusi ja lämpösi minun ihollani. Nuo käytetyt lakanat tuntuivat turvalliselta ja pehmeältä ympärilläni, melkein kuin halaukselta. Mutta herättyäni oivalsin, että nuo sinun pehmeäksi kuluttamasi lakanat symboloivat myös koko sinun elämässäsi kulkemaasi matkaa, jota olen huomaamattani alkanut kantaa itsessäni. Kuten sinä haluat olla minun kanssani yhä uudelleen kuin tyhjä valkoinen kangas, johon maalaamme joka hetki uutta taideteosta, niin minunkin tulee valita matkalleni mukaan ainoastaan uusi ja puhdas lakana, jossa lepään ja toivun. En voi kantaa mukanani matkalla sinun tai kenenkään muunkaan läheiseni menneitä tai nykyisiä kokemuksia tai en jaksa enää kulkea polullani eteenpäin. Väsyn ja uuvun liian painavan taakan alle enkä pääse enää eteenpäin.

Olen viime aikoina pohtinut usein myös optimistisuutta ja uusien mahdollisuuksien tunnistamista elämässä. Olen huomannut omissa ajatusrakenteissani sen, miten joihinkin tilanteisiin liittyvä koettu suru, epätoivon tunteet ja erilaiset traumaattiset kokemukset tekevät kovin vaikeaksi nähdä maailmassa hyvää tai säilyttää toivoa suhteessa tulevaan. Kun on elämänsä matkalla kohdannut tarpeeksi paljon tilanteita, joissa se kaikista ikävin vaihtoehto on tavalla tai toisella konkretisoitunut ja on ollut osallisena tilanteissa, joissa ei vain yksinkertaisesti ole jäljellä mitään hyvää, kaunista eikä yhtään viisasta opetusta, on hetkittäin hyvin vaikeaa uskoa, että se hyvä ja myönteinen puoli elämästä joskus yhä näyttäytyisi. Kun on käynyt riittävän syvällä pimeydessä, sitä alkaa epäillä koko valon olemassaoloa. Menettää hetkellisesti uskonsa ja toivon paremmasta. Välillä huomaan myös, että vaikka kaikki on hyvin, jokin mystinen sisäinen epävarmuus ja luottamuksen puute koko elämää kohtaan saa minut pois tolaltani, koska en vain yhtäkkiä näe enää lainkaan mahdollisuuksia edetä. Koen, että optimistisuuteen ja mahdollisuuksien tunnistamiseen tarvitaan kykyä luottaa, kykyä nähdä toivoa ja ehkä myös sopivasti kykyä ummistaa silmänsä sellaisilta asioilta, joihin itsellä ei ole juuri siinä hetkessä mahdollisuutta vaikuttaa. Optimistisin mielin on tietysti aina helpompi olla juuttumatta pimeään tai olla vajoamatta epätoivoon mutta tuon aidon optimistisuuden löytäminen itsestäni vaatii tarpeeksi valoa ja tukevan maaperän.

Jostain syystä koen myös, että myönteinen ajattelu ja optimistisuus on helpompaa säilyttää suhteessa elämässä vallitseviin asioihin kuin omaan itseensä tai omiin henkilökohtaisiin mahdollisuuksiinsa. On jotenkin helpompaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen "ulkoisessa" todellisuudessa: itsestä muka erillisessä fyysisessä olevassa ja tilassa sen sijaan, että alkaisikin elää tuota kaivattua muutosta omassa itsessäni, omassa elämässäni tässä ja nyt. Optimistisuuden kadottamisessa onkin mielestäni enemmän kyse ykseyden ajatuksen unohduksesta kuin jostakin "positiivinen-negatiivinen" -akselilla vaihtuvasta näkökulmasta. Niin kauan kun vain muistan, että muutos minussa itsessäni on myös muutos ykseydessä sekä yhtälailla toisin päin, minun ei tarvitse pinnistellä säilyttääkseni sisäistä optimistisuuttani tai etsiä etsimällä hyvää maailmasta. Voin yksinkertaisesti elää tuon hyvän omassa itsessäni ja nähdä sen kaikkialla ympärilläni. Voin muuttaa vallitsevaa todellisuutta tekemällä ja tuntemalla hyvää juuri nyt. 

Se, että jossakin elämän hetkessä en pysty näkemään ensi vuotta tai selkeää visiota parin vuoden päähän, ei välttämättä ole minulle sisäinen eksistentialinen kriisi, vaan koen, että tuollainen neutraalissa epävarmuudessa vallitseva tila voi olla myös ilmentymä siitä, että olen alkanut elää tässä hetkessä ja on myös merkki siitä, että olen läsnä aiempaa vapaammin kaikkeuden virrassa. Jos joskus aiemmin olenkin tottunut asettamaan itselleni ja elämälleni täsmällisiä tavoitteita ja päämääriä, nyt olen kenties alkanut vihdoin päästää niistä irti ja tuon aiemman suorituskeskeisen etenemistavan sijaan olen alkanut antautua aidosti elämän tarjoamille ihmeille ilman itse itselleni asettamia rajoja. Optimistisuuden, pessimistisyyden ja periaatteiden sijaan olen alkanut avautua kokonaan uusille mahdollisuuksille - sellaisillekin, joita en kenties vielä pysty lainkaan horisontissa näkemään.

Kuten me tarvitsemme ne puhtaat valkoiset purjeet ja navakan tuulen päästäksemme eteenpäin elämässä, niin tarvitsemme myös rohkeutta asettua uuteen alkuun joka hetki uudelleen vaikka se kuinka pelottaisi. Minulle uusi alku on hyvin monimerkityksellinen ja voimakas symboli, joka on unimaailmassa toistunut viime viikkoina. Uusi alku voi merkitä jotakin kokonaan uutta vaihetta elämässä, kenties jotakin aivan uudenlaista näkökulmaa jo olemassaolevaan tilanteeseen tai joskus myös ihan konkreettista suurta muutosta elämässäni.

Optimistisuutta on myös se, että uskallan päästää vanhasta ja tarpeettomasta irti, ja että uskallan kerta toisensa jälkeen levittää eteeni aivan uuden puhtaan kankaan ja tarttua siveltimeen. Ilman odotuksia aiempien kokemusten pohjalta ja toisaalta ilman pelkoa vaikka olisinkin yhä epävarma siitä, mitä olen luomassa tai miten tuo uusi teos lopulta saa fyysisen muotonsa. Rohkeutta on toteuttaa se ensimmäinen siveltimen veto täysin tyhjälle kankaalle ilman tietoa seuraavasta tai vielä selkeää näkymää lopputuloksesta. Jokainen tyhjä kangas elämässä on mahdollisuus johonkin, josta ei vielä ole kokemusta. Uusi alku ja uusi mahdollisuus.

Avainsanat: uusi alku, optimistisuus, uni, luottamus, rohkeus, elämä

Totuuden hetki

Maanantai 2.9.2019 klo 17.47

Aivan viime viikot ovat olleet monella tasolla onnellisia: täynnä läheisyyttä, isoja tunteita sekä erilaisia sattumuksia. Päällimmäisenä tunteena on kai ollut kaiken aikaa kiitollisuus siitä, että joskus saa elämässään kokea myös tällaisia voimaannuttavia vaiheita, rakkautta ja huolenpitoa. Naurua, keskusteluja ja monia maagisia pieniä hetkiä. Sisäinen voimani on tuntunut kasvavan kaikkien kauniiden asioiden kautta. On kuin olisin saanut uutta energiaa ja ravinnetta, jonka voimin jaksan taas luottaa siihen, että elämä kantaa. Kesä ja lepo ovat ravinneet minua ja koen siitä suurta kiitollisuutta.

Tämä hyvältä tuntunut jakso on saanut toisaalta minut myös pohtimaan niitä vaiheita, jolloin sisäinen voimani on ollut kadoksissa. Tuntuu, että monesti ne kauniitkin asiat minun elämässäni tulevat kovin hämmentävissä muodoissa. Elämäntilanteissa, jotka kauneudestaan huolimatta haastavat ja myös erilaisina pettymyksen hetkinä, jolloin huomaan hukkaavani yhteyden omaan itseeni sekä sisäiseen voimaani. Olen tämän kesän aikana hyvin usein huomannut miettiväni mistä lopulta tuo sisäinen voimani on tehty? Mistä sisäinen voimani syntyy ja mikä saa sen välillä katoamaan niin, että koko kaikkeus tuntuu hajoavan ympäriltä?

Näin aiemmin kesällä unta, että minun sisälläni, jossain noin suunnilleen rintakehäni keskellä, oli suuri kristalli, joka mielestäni ilmensi tuossa unessa omaa sisäistä voimaani. Unessa tämä kristalli oli alkanut vähitellen muuttua kylmäksi ja jotenkin lasittuneeksi. Kuin tuo voiman lähde minussa olisi alkanut kuolla ja kadottaa kaiken valonsa ja säteilynsä. Aloin herättyäni pohtia, mihin tuo sisäinen voima minusta oikein katoaa. Mikä saa valon minussa hiipumaan ja toisaalta, mikä saa minut toisinaan jälleen säteilemään kauneutta, voimaa ja valoa ympärilleni?

Olen havainnut, että etenkin luovuus lisää voimaani monella eri tasolla ja joskus myös luovuuden tuotokset saavat aikaan lisää kipinöitä, jotka puolestaan alkavat luoda uutta sisäistä voimaa yhä vain enemmän. Luovuuden hedelmät saavat minussa aikaan poltetta luoda lisää sekä synnyttävät uutta innostusta ja ideoiden virtaa. Luovuuden puute taas näkyy pitkässä juoksussa voimattomuutena ja sisäisen innostuksen hiipumisena.

Välillä tuntuu kuin suorittaminen ja toisaalta myös liiallinen tuloksellisuuden vaatimus tappaisi sekä luovutta että sisäistä voimaani. Liiallinen paine ja liian kova vaatimustaso vievät mennessään loputkin voimat. Ehkä uupuminen alkaa luovuuden hiipumisesta ja saa edelleen lisää vauhtia suorittamiseen suistumisesta. Alamäki kohti montunpohjaa on tuolloin taattu. Välillä voimani häviävät pelkästään suureen hämmennykseen kaikista ihmisyyden haasteita. Kuin koko elämä olisi ajoittain vain suuri taistelu, jossa ei oikeasti ole kenenkään mahdollista voittaa. Olisi vain umpikujia ja häviäjiä. Kuin kulkisin labyrintissä etsien ulospääsyä, jota ei ole olemassakaan. Kuin olisi vain peilejä, loputtomasti hämmentäviä kokemuksia ja vääriä valintoja. Kuin koko elämässä ei olisi enää sitä oikeaa polkua. Näinä toivottomuuden ja eksyksissä olemisen hetkinä koen ehkä kaikista suurinta voimattomuutta. Halua luovuttaa ja sisäistä kylmyyden tunnetta, joka lamauttaa loputkin voimat.

Toivottomuuden hetkinä koen, että sisäinen voimani alkaa vahvistua etenkin lempeästä kosketuksesta ja hellyydestä. Arvostavasta vuorovaikutuksesta niin kohtaamieni ihmisten kuin oman itseni lempeän kohtaamisen kautta. Siitä, että muistan vaalia fyysistä kehoani, ravita sieluani kauneudella ja rakkaudella. Sisäinen voimani hiipuu, jos olen liian pitkään ilman ympäröivän maailman kauneutta, ilman kosketusta tai ilman aistien moninaista sinfoniaa. Toisaalta koen, etteivät voimani riipu koskaan mistään yksittäisestä aistillisesta kokemuksesta tai jonkin yksittäisen asian puuttumisesta elämässä - vaan siitä, että säilytän avoimuuteni aistia monikanavaisesti olevaa ja muistan olla kiitollinen kaikesta kokemastani.

Tiedän myös, että tietyt ihmiset luovat minuun uutta voimaa ja saavat pelkällä läsnäolollaan sisäisen voimani säteilemään enemmän. Elämässäni on muutamia harvoja ihmisiä, joiden läsnäolo tai sen puute näkyy suoraan siinä, miten tuo "sisäinen kristallini" minussa säteilee voimaa. Ihmisiä, joiden läsnäolo saa kristallini syttymään täyteen loistoonsa, sieluni valon heräämään uudelleen eloon ja koko fyysisen kehoni voimaantumaan. Kuin sisäinen voimani alkaisi maagisesti resonoida uutta virtaa kohdatessaan juuri oikean vastakappaleen. Ja kuin tuo yhteistä voimaa kasvattava vastinparini lataisi minut aina uudelleen ja alkaisimme molemmat tuottaa uutta energiaa sekä säteillä valoa ympärillemme pelkästä kohtaamisesta ja toisen läsnäolosta. Ilman sanoja ja ilman yrittämistä.

Tällaisen henkilön lähellä lataudun ja sisäinen voimani kasvaa vaikka vain viettäisimme aikaa yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Jokin erityinen yhteys välillämme vetää näitä sisäisiä voimanlähteitä toisiansa kohti ja jos olemme pitkään erossa, voimamme alkavat vähitellen hiipua. Kuin katoaisimme kokonaan tästä ulottuvuudesta, jos emme saa virtaa toinen toistemme kautta. Näistä kohtaamisista ei voi olla kuin syvästi kiitollinen.

Lopulta sisäinen voimani on tehty pienistä asioista. Ilon hetkistä arjen keskellä. Hyväksyvästä kohtaamisesta keskellä päivää. Ystävällisyydestä ilman mitään syytä, toisen huomioimisesta ja pienistä valinnoista. Sisäinen voimani saa ravinnetta myös hölmöistä haaveista, yhteisestä ajasta tärkeimpien kanssa, levosta ja virrassa elämisestä. Heittäytymisestä.

Sisäinen voimani kasvaa myös totuudesta. Epäilykset ja erilaiset pelot kuluttavat voimaani ja sisäinen valoni lähes katoaa olemattomiin, jos pelot saavat mielessäni liikaa valtaa. Pelot imevät minusta kaiken voiman, kuluttavat energiani tyhjiin ja luovat yhä uusia esteitä luovuuden tielle. Vasta totuus ja ne maagiset hetket, kun havahdun uuden totuuden äärelle saavat valoni jälleen loistamaan. Totuus luo minuun uutta voimaa ja saa sisäisen kristallini valaisemaan koko maailman. 

Totuuden hetkissä koen näkeväni ihmisyyden asiat uudessa valossa ja kaikki mieleni luoma epävarmuus katoaa tietoisuudestani. Näitä totuuden hetkiä tulee arjessa usein jossain unen ja valveen rajalla, kun huomaan heräämisen hetkellä jonkin minua mietityttäneen asian olevan täysin selkeä ja kirkas. Totuudellinen. Mutta usein totuuden hetkiä kohtaa myös valveilla ollessaan, kun yhtäkkiä oivaltaa jonkin asian aivan uudesta laajemmasta näköulmasta. Pysäyttävämpiä totuuden hetkiä ovat sellaiset, kun oivallan omista tunteistani tai sisäisistä rakenteistani jotakin täysin uutta. Kun pelot hetkeksi väistyvät ja pystyn näkemään kätketyt tunteeni sekä lopulta myöntämään totuuden rehellisesti itselleni. Kun sisäinen voimani ja korkeampi totuus yllättävät minut vaikka keskellä kirkasta päivää. Tällaiset pienet valon hetket luovat uutta voimaa ja kantavat taas monta askelta eteenpäin.

Totuuden hetkissä elää rakkaus ja mahdollisuus uuteen kasvuun. Totuuden hetkissä on kätkettynä koko ihmisyyden olemassaolon merkitys: perusta sille, miksi fyysinen elämä on ylipäätään olemassa. Että sieluina oppisimme uutta ja löytäisimme yhä uudelleen aiempaa laajemman näkökulman vallitsevaan todellisuuteen. Ja jotta hyväksyisimme ihmisyyden matkan sellaisena, jollaiseksi olemme sen itsellemme luoneet.

Avainsanat: kiitollisuus, sisäinen voima, totuus, luovuus

Valoisat yöt

Maanantai 1.7.2019 klo 21.55

Keskikesän valo ja viikon loma ovat saaneet minut mietteliääksi. Valoisat yöt ovat vangitsevan kauniita ja luonnon hiljaisuus ohjaa luontevasti ajatukset pois arjesta. Ei ole kiirettä mihinkään ja ajatukset saavat virrata vapaammin kuin tavallisesti. Jostain syystä kesän kuluessa ei ole ollut erityistä inspiraatiota kirjoittaa vaan on tuntunut hyvältä vain antautua levolle, omistautua omille ajatuksilleen ja suunnata tietoisuutta yhä enemmän kohti valoa - erityisesti kohti sisäistä valoa ja hiljaisuutta, vaikka ulkoinenkin maailma kylpee valossa tällaisina yöttöminä öinä.

Pysähtyminen on tullut tarpeeseen. Vasta, kun keho ja mieli ovat kokonaan hiljentyneet, alkaa syntyä jotakin uutta ja löytyy tilaa oivaltamiselle sekä syvemmälle itsetutkiskelulle. Jostakin syystä tämänkertainen lyhyt pysähdys on nostanut pintaan sekä monenlaisia muistoja menneisyydestä että unien muodossa aavistuksia tulevasta ja melko alastomia kuvauksia nykytilanteestani. Toisaalta samalla pintaan on noussut myös tuttuja pelkoja sisäisestä pimeydestäni ja yksinäisyydestä vaikka ulkoisesti voisi ajatella, ettei pimeydestä ole juuri nyt tietoakaan. Ehkä pysähtyessä osa näistä jo tarpeettomiksi käyneistä muistoista ja niiden mukana kulkevista peloista jatkaa matkaansa kuin irtotavara seinään törmäävässä autossa ja putoaa kyydistä, kunhan en niihin liiaksi takerru. On oikeastaan tuntunut ihan hyvältä antaa noiden ikävienkin muistojen nousta tietoisuuteen ja antaa niiden vain jatkaa matkaansa. Katsella hiljaisuudessa, miten osa menneisyydestä lipuu kohti horisonttia. Miten helppoa on lopulta päästää noista muistoista irti ja yksinkertaisesti vain olla kiinni nykyhetkessä - pitää juuret vahvasti maassa.

Unien maailma onkin sitten ollut hiukan haastavampi matkakumppani. Jotkut viime viikkoina näkemäni unet ovat olleet niin voimallisia, että ne ovat jääneet vellomaan tietoisuuteeni useaksi päiväksi ja ovat myös olleet niin todentuntuisia, että niiden aiheuttamia tuntemuksia on ollut varsin vaikeaa karistaa mielestä. En haluaisi kiinnittyä liikaa näihin unien kautta nousseisiin kuviin tai antaa unien liiaksi vaikuttaa tunnemaailmaani. Hetkittäin tämä on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa. Tunnemaailmani on jotenkin erityisen herkälle virittynyt keskikesän valoisina öinä. Joskus herkkyys pyrkii sellaiselle taajuudelle, että koko ihmisyys tuntuu olevan liikaa. Valoisina öinä sielu kaipaa olemattomuuteen ja mikään osa fyysisestä maailmasta ei tunnu tarpeeksi lempeältä ja hiljaiselta, jotta sen jaksaisi kohdata.

Koen unien kautta löytäväni usein uusia näkökulmia nykytilanteeseen ja ehkä jonkinlaista uutta selkeyttä siihen, miksi nykyhetki tuntuu hetkittäin niin turhauttavalta ja ahdistavalta. Unissa olevan symboliikan kautta minun on yleensä jotenkin helpompi hyväksyä nykyhetken realiteetit ja nähdä vallitseva totuus erilaisten toiveiden alta sellaisena kuin se on. Toisaalta myös nykyhetkessä piilee kyllä tuo sama totuus kuin unien symboliikassakin, kunhan asioita uskaltaa vain rehellisesti tarkastella. Välillä avoimen ja rehellisen keskustelun kautta olen löytänyt samanlaista syvää ymmärrystä nykyisyydestä kuin unien kautta on mahdollista tavoittaa.

Tärkein oivallus näissä keskikesän pohdiskeluissani on ollut se, että totuus missä tahansa asiassa - tai oikeastaan koko ihmisyydessä vallitseva todellisuus kaikilla sen eri tasoilla - on jatkuvassa liikkeessä kuten syvä ja moniulotteinen joki. Että ehkä ei ole olemassa yhtä ainoaa tai pysyvää todellisuutta, vaan totuus on jotakin, joka muuttaa jatkuvasti kasvojaan ja todellisuus elää kaikkeuden virrassa täysin epästabiilissa olomuodossa. Että jokainen yksilö luo tätä vallitsevaa todellisuutta oman sisäisen tilansa kautta ja oman tietoisuutensa valossa. Ja, että minun todellisuuteni on aivan yhtä totta tai toisaalta yhtä epätotuudellista kuin mikä tahansa muukin totuus samasta asiasta. Todellisuus on moniulotteinen virta, jonka heijastamat pinnat koemme totuudeksi. Samaan aikaan, joku toinen näkee tuon vallitsevan todellisuuden täysin eri tavalla ja jossain toisessa valossa myös oma kokemuksemme näyttää aivan erilaiselta kuin aiemmin. 

Tämä ei ehkä ole mikään täysin uusi oivallus tai näkökulma mutta jostain syystä juuri viimeaikaiset unet ovat herättäneet minussa jotakin uudenlaista ymmärrystä tähän aiheeseen. Koen, että tärkeintä tässä jatkuvassa moninaisessa virrassa on säilyttää oma sisäinen todellisuutensa ja varmuus siitä, mikä totuus itsessäni resonoi eniten tuon kohtaamaani asian kanssa. Tämän oman sisäisen tilan aistiminen ja säilyttäminen on merkityksellistä, jotta emme ala huomaamattamme muuttua jokaisen vallitsevan totuuden mukana. Jotta emme ihmisyyden virrassa muutu osaksi joessa virtaavaa vettä ja jottei elämämme tarkoitus lakkaa olemasta osa sisäistä todellisuutta. On rohkeutta heittäytyä kaikkeuden virtaan ja antautua elämälle mutta pelkuruutta, jos jokainen totuus, joka joessa virtaa alkaa muuttaa sitä totuutta, joka meissä itsessä on syvimmällä tietoisuuden tasolla. Mitä paremmin tunnemme itsemme, oman totuutemme ja sen kokemusmaailman, joka todellisuuttamme värittää, sitä selkeämmin näemme myös totuuden toisissamme ilman, että koetamme muuttaa itseämme niiden heijastumien pohjalta, mitä joku toinen meissä havainnoi.

Oman todellisuuden säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettemme kasvaisi ja muuttuisi matkan varrella - vaan sitä, että säilytämme yhteyden omaan todelliseen itseemme ja tulemme yhä tietoisemmaksi siitä, miksi olemme olemassa sekä mikä kasvun suunta on juuri minulle se oikea ja tarpeellinen. Olemme kukin tahoillamme keskeneräisiä, päivä päivältä kauniimpia taideteoksia mutta upeinkaan teos ei voi syntyä ilman vahvaa visiota ja loppuun saakka kantavaa näkemystä siitä, mikä on teoksen alkuperäinen ajatus ja millä tavoin sen kautta pyritään vaikuttamaan. Jokaisella meistä on sisimmässään tieto tai vähintään aavistus siitä, mikä minusta tuntuu todelliselta itseltä ja mikä on minun elämäni suunta. Sisäinen valo ohjaa meitä säilyttämään tuon aavistuksen läpi virtaavien vesien ja vaihtelevien maisemien. Sisäinen varmuus suunnasta ei ole ylpeyttä eikä itsekkyyttä, vaan se on kartta ja kompassi, joiden avulla suunta säilyy kovassakin myrskyssä.

Valoisat yöt ovat luoneet minuun varmuutta siitä, että minussa itsessäni on voima ja viisaus kunhan muistan välillä pysähtyä. Valo luo hedelmällisen maaperän tarkastella omaa itseäni aidosti, alastomana ja sisäisen totuuteni säilyttäen. Sisäinen tasapainon tila ja tietoinen pysähtyminen helpottavat ainakin minua säilyttämään oman totuuteni ihmisyyden matkalla. Hiljaisuudesta löytyy monta kaunista asiaa, joiden kautta maailmaa voi tarkastella ja joiden avulla saan uutta voimaa säilyttää minun oman todellisuuteni sellaisena kuin sen koen. Katson tänään maailmaa valosta käsin ja sallin todellisuuden olla juuri sellainen kuin se on. En yritä muuttaa vallitsevaa olevaa vaan etsin uusia näkökulmia minusta itsestäni.

Kun heittäydyn ihmiselämän virtaavaan jokeen ja annan sen viedä minut mukanaan, tiedän, että saatan hetkittäin painua pinnan alle, saatan myös kokea hengitykseni lakkaavan tai kokea syvänteissä lymyävien varjojen pitävän minua otteessaan ja kuitenkin, kaikista näistä kokemistani tuntemuksista huolimatta minun on mahdollista säilyttää todellisuus sellaisena kuin se oli ennen kuin heittäydyin. Minun on mahdollista säilyttää mielikuva kauniista maisemasta joen varrella, nähdä usva joen yllä tai laskevan auringon säteet siltana veden pinnalla - säilyttää minun oma sisäinen totuuteni kaikkeuden virrassa.

Vaikka päästän irti ja luovun kaikesta siitä vanhasta maaperästä, jolle ajatukseni ovat juurtuneet, voin elämän virrassa joka hetki oppia uutta, oivaltaa ja kasvattaa uusia ajatuksia aiempien tilalle kunhan uskallan päästää irti. On voimaannuttava hetki huomata, miten helppoa on lopulta päästää irti ja hypätä vaikka ei tiedä, mihin virta minua vie. Valoisat yöt ovat luoneet minuun uutta rohkeutta. Antaudun tuntemattomaan uuteen matkaan mutta kykenen silti säilyttämään oman sisäisen varmuuteni ihmisyydessä ja näkemään todellisuuden sellaisena kuin se erilaisten valon heijastumien taustalla kaiken aikaa on ollut: maagisen kaunis, harmoninen ja täynnä kaikkeuden ihmeitä.

Avainsanat: pysähtyminen, tunnemaailma, irti päästäminen, valo, sisäinen totuus, todellisuus, virta

Ei lainkaan logiikkaa

Lauantai 1.6.2019 klo 14.14

Välillä tuntuu, ettei ihmisyydessä ole minkäänlaista logiikkaa. Ei järjen hiventäkään. Kokemukset, jotka elämän matkalla kohtaan ovat hämmentäviä, nostavat pintaan variaation erilaisia tunteita ja saavat viimeisenkin ymmärrykseen pyrkivän punaisen langan katoamaan. Kuin epäloogisuus ja elämän ennakoimattomuus olisivat avaimia irtipäästämiseen. Vapauteen fyysisen maailman kahleista. Tie tyhjyyteen ja matkalippu olevaisuuden virtaan, joka kuljettaa sielua kohti seuraavaa satamaa. Kohti päämäärää, jota ei ole.

Tiedän. Tämä saattaa kuulostaa hiukan sekavalta ja todellakin epäloogiselta. Mutta epäloogisia ovat ajatuksenikin. Näin unta, että olin tyhjä ja eloton maa. Kallio, joka oli murentunut karkeaksi soraksi lähes kokonaan. Olin yhtäaikaa hauras ja vakaa. Ja sinä puhdistit minusta tuon kaiken irtonaisen aineksen pois kunnes olin täysin paljas ja rikkinäisyyteni oli murusina valtameren pohjassa. Minusta jäi jäljelle vain sileä pinta, kallion ohut kerros, joka oli ehjää. Ja olin puhdas ja kovin hauras mutta lopultakin täysin ehjä. Aivan ihmeellisen kaunis ja ehjä! Ikuinen maa, joka ei enää murentunut vaan oli kantavaa ja vakaata. Minä itse.

Puhdistaminen tekee välillä kovin kipeää ja saa minut vajoamaan suruun. Mutta surusta syntyy kyyneleitä, jotka luovat valtameren, joka minussa aaltoilee ja elää. Valtameren, joka on syvä ja tuntematon, ja joka luo uutta elämänvoimaa kaikessa syvyydessään. Tuon meren, johon muruseni vajoavat ja jonka pohjalle palaseni jäävät lopulta lepäämään. Nuo kauniit pienet muruset, joista syntyvät kaikki maailman kauneimmat hiekkarannat. Kultaiset loputtomat rannat ja maailman kauneus. Surusta syntyy syvintä kauneutta, jota on.

Kauneudesta taas syntyy tyhjyys, joka on kuin ilmaa, jota hengitän. Puhdasta ja läpinäkyvää. Näkymätöntä ja väreilevää olemattomuutta. Tyhjyys, joka ilmentää kaikkea olevaa. Jotakin sellaista, joka on kaikki ja ei mitään samaan aikaan. Sisäinen tyhjyys minussa itsessäni nostaa välillä valtameren pinnalle pelkoja. Pimeitä varjoisia kohtia syvän veden pinnalle, jotka ruokkivat lisää pelkoja ja luovat loputonta pimeyden maisemaa tuon kaiken kauneuden vastapainoksi. Pelkoa erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Harhaa syvästä yksinäisyydestä tuon kauniin mutta synkän valtameren pohjalla.

Pimeyden maisemat ja pelot luovat minun maaperääni lisää mielen varjoja ja hyytävää kylmyyttä, jotka jähmettävät tunteeni. Syntyy sisäistä kylmyyttä, joka saa minut näkemään maailman yön väreissä. Eksymään pimeässä ja kadottamaan luottamukseni elämään. Peloista syntyy jälleen lisää pimeyttä, joka kätkee minulta todellisuuden.

Mutta mikä sitten on todellisuus? Valon ja pimeyden vaihtelu. Tasapaino näiden kaikkien ihmisyyden tilojen välillä. Tunteiden tasapainosta vahvistuva sisäinen valo ja mielen rauha. Tyyni meren pinta. Luottamus elämään yön pimeimpinä hetkinä. Todellisuus on myös epävarmuuden hyväksymistä. Heittäytymistä olevaisuuden virtaan. Sukeltamista itseeni ja sinuun. 

Näin myös unta sinusta. Siitä, että yhteinen olevaisuuden tilamme - se ihana kupla, joka olevassa vallitsee - näyttäytyi minulle täydellisenä ykseyden tilana. Että ihmisyydessä ja olevaisuudessa ei ollutkaan kyse kommunikaatiosta, yhteydestä ihmisyydessä tai ymmärryksestä kuten olen ajatellut, vaan ykseydestä. Siitä, että emme ole kaksi emmekä ole erillisiä vaan yksi. Olimme ykseydessä vallitseva ja täydellisesti toisiimme sulautuva yksi. Yksi elämä, yksi sielu ja yksi oleva.

Ja tuon unen vielä häilyessä tietoisuudessani ymmärsin yhtäkkiä tuon kaiken. Sen, että jokainen ihmisyydessä vallitseva tunne, riippuvaisuus toisesta ihmisestä, halu ymmärtää maailmaa, kiinnittyminen fyysiseen olevaan tai epävarmuus eri päämääristä ovat lopulta vain pelkoa siitä, etten olisi tuo yksi. Kuvitelmaa siitä, että voisin koskaan olla sinusta ulkopuolinen tai erillinen. Ymmärsin, että ihmisyydessä vallitseva kuplamme luo aivan otollisen maaperän ja ihanan tilan, jossa voimme muistaa olevamme ykseys. Kunhan vain uskallamme heittäytyä virtaan ja antautua olevaan. Ilman kiinnittymistä mihinkään. Unohtaen itsemme ja unohtaen harhamme siitä maailmasta, jota todellisuudeksi luulemme. Että ei ole olemassa kuin tuo yksi ja sama. Avaruudellinen olemattomuus. Täydellinen sulautuminen. Rakkaus.

Tässä kaikessa ei tietenkään ole mitään järkeä eikä kerta kaikkiaan minkäänlaista logiikkaa. Mutta juuri siksi kirjoitan siitä ja juuri siksi tuntuu oikealta sanoittaa se. Maailman epäloogisuus on kenties ainoa punainen lanka, joka todellisuusessa on. Elämän lanka, joka mutkittelee ja menee välillä varoittamatta solmuun. Järjen kanssa voin koettaa tätä kaikkea ymmärtää ja ymmärrän vasta, kun en ymmärrä mitään. Hämmennys on huikean hieno tila, jonka kautta voin sukeltaa joskus sisälle kauniiseen kuplaan, ja joskus taas todelliseen oivalluksen ihmeeseen. Voin olla ymmärtämättä mitään ja antaa epäloogisuudelle periksi. Antautua.

Avainsanat: logiikka, ennakoimattomuus, kauneus, todellisuus, hämmennys

Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18.54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Elamankukka1.jpg

Avainsanat: verkosto, ykseys, olevaisuus, ihmisyys, kokonaisuus, tietoisuus, erillisyys, fyysinen ulottuvuus, elämänkukka

Kommunikaation monet muodot

Maanantai 22.4.2019 klo 15.01

"Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti."

On tuntunut koko kevään siltä, etten oikein osaa sanoittaa tai millään muotoa kuvata loogisesti ajatuksiani, jotka virtaavat. Yksi teema on kuitenkin kulkenut matkassa mukana jo talvesta alkaen - kommunikaatio sekä tarve ymmärtää kommunikaation merkitys jotenkin laajemmin kuin ennen. Ehkä jonkinlainen oivallus minulle on ollut huomata, miten vahvasti kommunikaatio liittyy ihmisyyden eri osa-alueisiin. Ja toisaalta, miten kommunikoinnin puute näkyy elämän eri tilanteissa ja näyttäytyy monenlaisina arkisina umpikujina ihmisyydessä. On vähitellen alkanut tuntua siltä, että komunikaatio on oikeastaan se kaikista tärkein asia, joka ihmisyyden matkalla tulee oppia.

Toinen oivallus liittyy siihen, miten rajoittuneesti olen nähnyt erilaiset kommunikoinnin muodot aiemmin. Olen tällaisena verbaalisena ja visuaalisena ihmisenä hahmottanut kommunikoinnin olevan erityisesti sanoja ja ajatuksia sekä sanoista, väreistä ja sävelistä muokattua taidetta runojen, tarinoiden, laulujen sanoitusten, sävelkulkujen ja erilaisten muotojen ilmentäessä minulle osia kommunikaatiosta. Olen tunnistanut myös ihmisuhteissa vallitsevat kaavat osaksi kommunikointia kuten hiljaisuuden, ilmeet ja eleet - lukemattomat sanattomat viestit. Kuitenkin koen, että henkinen matkani tähän pisteeseen on opettanut minulle lukuisia uusia kommunikoinnin muotoja ja ilmentymiä, jotka ajoittain tuntuvat tällaiselle introvertille yksilölle jopa luontevammalta kuin verbaalinen kommunikointi, joka minulle on kai usein se ensisijainen valinta. Olen herkkyyden lisääntymisen kautta huomannut aistivani kaikkeutta monin eri aistein ja kykeneväni kommunikoimaan myös täysin ilman sanoja. Avoimen ja toimivan yhteyden vallitessa tuntuu sanaton ja näkymätön kommunikointi hyvinkin helpolta ja luontevalta. Intuitio ja kyky viestiä ilman konkreettisia ainesosia on toisaalta vapauttavaa mutta ajoittain myös hiukan ahdistavaa. Aistin ja koen maailmaa monella eri tasolla enkä aina osaa rajata kokemusvirran määrää sellaiseksi, ettei viestitulva kasva kohtuuttomaksi. Kommunikoinnin monet muodot ovat laajentaneet samalla myös tietoisuuttani olevasta ja ymmärrystäni ykseydestä. Ymmärrykseni siitä, miten jokainen tunne ja ajatus virratessaan vaikuttavat niin minuun kuin muuhunkin olevaan on lisääntynyt matkan varrella.

Talven aikana, kun omat sisäiset ajatukseni ja etenkin luovuuden virta on ollut jumissa ja tyynenä kuin jäätynyt järven pinta, olen huomannut etsiväni itsestäni muita kommunikoinnin kanavia. On tuntunut vapauttavalta huomata, miten aivan pienen pieni liike tai vaikka vain hengitys voi toimia kommunikoinnin välineenä. Miten itseään voi ilmentää kosketuksen, katseen tai vain lempeän hiljaisuuden kautta. Miten paljon viestimme toisillemme pelkän läsnäolon, tunnetilan tai täysin näkymättömien kanavien kautta. Olemalla ja hengittämällä. Tuntemalla yhteisen olevan tai jonkin yhteisen näkymän. Jakamalla yhteisen tunteen täysin ilman sanoja. Yhteisen liikkeen ja yhteisen jaetun läsnäolon kautta.

Koen, että juuri nämä nonverbaaliset ja lähes kokonaan epäfyysiset kommunikoinnin keinot ovat saaneet minun sisäisessä maisemassani jäät sulamaan ja luonnon kiertokulun kautta sisäisen kevään vähitellen heräilemään uuteen elämään. Se, että olen huomannut, miten monin eri tavoin on mahdollista itseään ilmentää vaikka sanat olisivat kadoksissa tai luovuus ja voimat eivät riittäisi kuvan piirtämiseen. Koen, että olen silti tullut ymmärretyksi ja olen silti kyennyt löytämään monella muulla tavoin syntynyttä "keskustelua" eri tilanteissa. Olen kiitollinen siitä, että myös ajatusten ja sanojen jumittaessa olen saanut kokea kahdensuuntaista tunnetta, liikettä ja vahvaa yhteyttä. Joskus täysin ilman sanoja ja välillä monen eri kommunikaation muodon ihmeellisenä yhdistelmänä. Koen, että parhaimmillaan kommunikaatio on kauneutta. Useasta eri elementistä ja osasta muodostuvaa näkymätöntä tanssia kahden ihmisen välillä. Yhteisen ymmärryksen ja kauneuden jakamista joko fyysisesti, henkisesti tai sielullisesti. Monimuotoisesti.

Olen myös alkanut ajatella, että kommunikaation oppiminen ja todellinen ymmärtäminen on jotakin, jota jokaisen ihmisen tulisi elämänsä varrella harjoitella. Että lopulta kaikki elämän ihmissuhteet ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten. Jotta oppisin kanavoimaan itseäni ja kaikkeutta siten, että tulen ymmärretyksi ja jotta löytäisin kommunikaation monimuotoisuuden kautta ne välineet, jolla voin ymmärtää ketä tahansa toista kohtaamaani ihmistä. Riippumatta siitä, millaiset kommunikoinnin välineet tällä kohtaamallani henkilöllä on käytössään.

Myötätunto ja ymmärrys ovat tavoitettavissa myös silloin, kun yksilöllä ei ole kykyä puhua, kirjoittaa, liikkua tai muutoin perinteisin tavoin ilmentää itseään. Luulen, että tämä voi kuulostaa täysin itsestään selvältä sellaisille, jotka ovat elämänsä varrella kommunikoineet paljon esimerkiksi erityislasten tai erilaisten kehityshäiriöiden omaavien yksilöiden kanssa. Monet eri kommunikoinnin muodot ovat selvyys, kun perinteiset keinot eivät ole käytettävissä. Olen kuitenkin havainnut, että monessa parisuhteessa, ystävyyssuhteessa ja perhesuhteissa ylipäätään kommunikoinnin vaikeudet ovat se tekijä, joka joko vahvistaa tai heikentää vallitsevaa yhteyttä. Mikäli kommunikaatioyhteys on olemassa ja säilyy esimerkiksi teini-ikäisen ja vanhemman välillä, kaikki vastaantulevat solmut ovat avattavissa. Samoin on kai lähtökohtaisesti kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Ei ole sellaista solmua, joka ei aukeaisi, jos on olemassa tahto avata tuo solmu ja edes jommalla kummalla osapuolella kyky kommunikoida riittävän monimuotoisesti. Toisaalta vastavuoroinen ja kahdensuuntainen kommunikaatio vaatii aina sen, että jompikumpi osapuoli kommunikoi ensin - millä tahansa kommunikaation tavalla. Ottaa sen ensimmäisen askelen. Vaikka hiljaisuuskin voi olla hyvällä tavalla osa kommunikointia, niin solmuja ei saa auki tai muutosta ei voi saada alulle ilman sitä, että kommunikoi myös muilla tavoin. Laajentaa ja kokeilee eri kanavia, jos aiemmin käytetty taajuus ei ole toista tavoittanut. 

Näiden oivallusten kautta on ollut hienoa havaita ympärillään valtava määrä erilaisia kommunikoinnin muotoja. Hienovaraisia eleitä, jotka toimivat taianomaisesti kommunikoinnin keinoina, kun osapuolet ovat samalla taajuudella. Kaunista kahden yksilön välistä liikettä, energiaa ja värähtelyä, joka vahvistaa entisestään vallitsevaa yhteyttä. Sanojen tai ajatusten pulppuavaa virtaa, joka kuohuu kuin keväinen puro innostuessaan. Musiikin ja kuvien kautta koettua jaettua yhteyttä. Äänetöntä läsänäoloa, joka on täynnä kommunikaatiota monin eri taajuuksin. Yhteistä ajatusta, joka ei tarvitse lainkaan sanoja tuekseen silloin, kun yhteys on vahva ja kommunikaation monet muodot ilmentyvät kahden yksilön välillä. Tai silloin, kun keskinäinen luottamus on vahva ja yhteinen ymmärrys luo lisää hedelmällistä maaperää, josta uudet kommunikoinnin muodot alkavat itää. Kaunein kommunkaatio on kuin keväinen vihertävä nurmi, josta joka hetki versoaa uusia kukkia ja uusia yllättäviä alkuja. Uutta elämää ja eteenpäin virtaavaa voimaa.

Avainsanat: kommunikaatio, ykseys, ihmisyys, ihmisuhteet, oivallus

Zombiena kohti kevättä

Sunnuntai 10.3.2019 klo 20.25

Yhä on luovuuden virta talven jäljiltä jossakin piilossa keräämässä voimia uuteen kasvuun. Ehkä luovuuteni on kuin monivuotinen kukka, jonka voimat vetäytyvät syvälle juuriin ja maan alle talvehtimaan. Luonnon ajamana ohjaudun säästöliekille ja kykenen antamaan itsestäni vain sen, minkä hengissä pysyminen vaatii. Selviydyn sisäisestä pimeydestäni siten, etten lainkaan kukoista enkä lainkaan yritä säteillä ympärilleni mitään uutta. Hengitän ja lepään vaikka auringonsäteet jo koettavat herätellä minua kohti uutta kasvua. Olo on rehellisesti sanottuna ollut kuin varjoissa lymyävällä zombiella. 

Eräänä väsyneenä iltapäivänä tällä viikolla istuin raitiovaunussa matkalla töistä kotiin ja koin tuossa hetkessä oloni sekä henkisesti että fyysisesti valtavan uupuneeksi. Syvällä väsymyksen tilassa koin itseni ehkä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tunsin itseni myös surulliseksi siitä, että olin ajautunut tuohon henkiseen sumuun täysin omasta vajavuudestani johtuen. Minun lähettyvilläni istunut vanha mies oli kai tarkkaillut olemustani alkumatkan ajan - sitä miten taistelin sekä unta että kyyneliä vastaan ja miten sulkeutunut olin omaan sisäiseen pimeyteeni. Hän nousi paikaltaan hyvissä ajoin ennen kuin oli jäämäässä kyydistä seuraavalla pysäkillä ja tuli luokseni. Tämä täysin tuntematon mies katsoi minua avoimesti silmiin, hymyili lempeästi ja sanoi minulle: "Onneksi sentään aurinko paistaa". Hän havahdutti minut takaisin ulkoiseen maailmaan ja alkoi jutella minulle niitä näitä sen muutaman minuutin ajan, jonka vielä kuljimme samaa matkaa. En osaa edes kuvailla, miten maagiselta tuo hetki juuri silloin tuntui. Kuin kaikkeuden kaunein enkeli olisi tuon vanhan miehen hahmossa seissyt siinä edessäni ja kertonut minulle, että sinä selviät kyllä. Koeta vain jaksaa vielä hetki. Kyllä se helpottaa ihan pian.

No, loppumatkan sitten kyynelehdinkin aivan avoimesti. Itkin koko matkan kotiin saakka mutta en surusta vaan kiitollisuudesta ja kenties siksi, että vihdoin kykenin myöntämään itselleni, miten valtavan väsynyt tuossa hetkessä olin. Kehoni liikkui ja toimi mutta sisäisesti olin niin loppu, että olin nukahtaa pystyyn. Ja tuo itku auttoi taas yhden askelen eteenpäin. Antoi minulle luvan olla tuo harmaa zombie, jollaiseksi itseni koin. Ja silti tunsin olevani olemassa jollekulle. Olevani selviytymisen arvoinen sen näkymättömän varjon sijasta, millaiseksi olin huomaamattani alkanut muuttua. Mietin jälkeen päin, että jos jotakin näistä viime viikoista olen oppinut, niin sen, että vaikka omat odotukset elämässä eivät aina lainkaan vastaisi todellisuutta tai vastoinkäymiset ja väärinkäsitykset kasautuisivat miten suureksi vuoreksi tahansa, niin ainoa keino päästä eteenpäin on avoimuus: rehellisyys sekä itseäni että muita kohtaan ja sen myötä vähitellen luottamuksen uudelleen rakentaminen. Ilman aitoa avoimuutta ei synny luottamusta ja ilman luottamusta ei oikein voi rakentaa mitään uutta. Ihmisyys on kai yksinkertaisimmillaan luottamusta - luottamusta elämään, luottamusta itseen ja toisiin sekä etenkin luottamusta omaan kykyyn korjata ja rakentaa elämässä kaikki se, mistä ei ole valmis luopumaan. Ottamaan vastuun omasta kyvystään luoda uutta ja tehdä ehjäksi sen, minkä omassa elämässään arvokkaaksi kokee.

Elämä ei aina ole ennakoitavaa eikä asiat aina mene kuten haluaisi mutta koetan näin kevään ensi merkkien voimaannuttamana säilyttää uskon tulevaan, arvostuksen nykyhetkeen ja irtipäästämisen kyvyn kaiken sellaisen suhteen, jolla ei ole enää merkitystä nyt-hetkessä. Joskus koetin luoda ontuvaa vertauskuvaa, että elämään ja ihmisyyteen voisi suhtautua kuin vierailuun huvipuistossa. Ajatella, että nousen matkan varrella kyytiin erilaisiin "laitteisiin" kokemaan uusia asioita. Joskus on pakko astua sisälle myös pelottaviin huoneisiin tai vastoinkäymisten "kummitusjunaan" vaikka vatsanpohjaan sattuu eikä oikeasti haluaisi. Osa elämän "huvituksista" on sellaisia, että haluaisi vain jäädä ikuisiksi ajoiksi lempeään ja romanttiseen kyytiin. Hidastaa aikaa ja kellua eteenpäin vailla huolen häivää huomisesta. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin jokainen kokemus vaihtuu seuraavaan ja on pakko kokea jotakin muuta. Uusia ulottuvuuksia ja peilikuvia itsestäni. Hurjaa pyöritystä ja paineen tuntua.

Lopulta on kai vain uskallettava elää, antaa kaikkensa ja nauttia seikkailusta vaikka hetkittäin hirvittäisi tai itkettäisikin. Tulee vain itse mitoittaa jollakin tavalla omat voimansa ja sietokykynsä tälle elämän huvipuistovierailulle. Pitää osata pysähtyä välillä keräämään voimia ja katsella vaihteeksi muiden menoa. Tiedostaa, mikä on liikaa ja minkä verran pyöritystä on valmis kestämään. Ja muistaa, että huvipuistossa on aina hauskempaa seikkailla yhdessä muiden kanssa. Kokea uusia asioita yhdessä jonkun kanssa ja sopia pelisäännöt jo heti matkan alussa sen suhteen, miten toinen toisensa ihmisvilinästä löytää, jos sattuu ajautumaan eri poluille. Sopia tapaamispaikka ja viestintäkeinot niitä hetkiä varten, kun joku meistä eksyy. Piirtää yhdessä valmiiksi jonkilanen kartta toistemme luo, kun etsimme lohtua tai tukea. Näin luottamus yhteiseen seikkailuun säilyy ja minkäänlaiset elämänkokemukset eivät ala kohtuuttomasti pelottaa. Tai jos pelottavatkin, niin aina tietää, mistä se tuttu ja turvallinen syli löytyy.

Halu elää ja halu kuolla

Sunnuntai 17.2.2019 klo 14.20

Alkuvuosi on ollut minulle kirjoittamisen suhteen vaikea. Luovuuden virta on ollut kadoksissa ja hetkittäin sen tilalla on ollut hyvinkin vahva tunne halusta luovuttaa. Päästää irti ihan kokonaan. Olen tietoisesti edelleen hidastanut tekemisen tahtia kaikilla elämän alueilla ja koettanut tavoittaa juuret tälle tunteelleni. Sille ololle, etten näe järkeä jatkaa kirjoittamista. En koe, että minulla olisi enää jäljellä mitään annettavaa ja että oikeastaan koko elämääni hallitsee nyt tämä luovuttamisen tai ehkä luopumisen tunne.

Unissani on ollut mukana myös paljon symboliikkaa liittyen kuolemaan. Kuvia tuhosta ja kaiken lopusta. Toisaalta myös uuden syntymisestä ja uudesta alusta kuoleman ja tuhon myötä. Nämä kuvat ovat olleet oudosti läsnä oikeastaan koko alkuvuoden. Välillä voimallisemmin ja välillä jossain kaiken taustalla kuin muistona jostakin koetusta. Kuin haamuna vierelläni, kun olen koettanut selviytyä arjessa seuraavaan päivään. Välillä olen koettanut kiinnittyä tietoisesti fyysiseen ja pitää jalat normaalia tukevammin maassa, jotta tietäisin olevani elossa ja tuntisin paremmin jokaisen ottamani askelen elämäni polulla.

Viime viikkoina olen ollut myös pakosta fyysisessä levossa epäselvän kuumeilun vuoksi. Väsymys on saanut epänormaalin paljon valtaa olemuksessani ja kenties tämän kaiken johdosta olen paljon pohtinut ajatusta, joka minua on ihmisyydessä usein vaivannut. Ajatusta kuolemasta ja siitä, että tuo ajatus kasvaa välillä kohtuuttoman suureksi ilman mitään järkevää syytä. Kuoleman ajatus kulminoituu kai siihen, etten aina tiedä haluanko todella elää ja toisaalta siihen, että välillä pohdin elämässäni luovuttamista kaikesta olevasta. Taistelen jonkinlaista sisäsistä sotaani elämänhalun puuttumista vastaan - asemasotaa halun kuolla ja halun elää välillä. Aihe on minulle vaikea, koska se on kulkenut matkassani kauan ja ajatusten sanoittaminen tällä aihealueella on jotenkin paljon vaikeampaa kuin muutoin. Yritän kuitenkin, koska se auttaa minua itseäni eteenpäin.

Eräs ystäväni kertoi minulle tällä viikolla, että hänellä on jo pidempään ollut kova kuolemanpelko läsnä ajatuksissaan. Että on kuin olisi jatkuvasti tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin ja kuin häntä vaivaisi jokin vakava sairaus, jolle ei lääketieteestä ole löytynyt nimeä eikä tunnistettavaa olomuotoa. Kenties juuri kasvanut epävarmuuden tunne saa aikaan lisääntynyttä pelkoa kuolemasta. Pelkoa siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, että joskus meidän fyysinen matkamme täällä päättyy. Ja jonakin päivänä tämä elämän tie on kuljettu loppuun eikä ole tietoa vielä seuraavasta. Jäin pohtimaan tätä ystäväni tunnustusta sekä sitä, että onko kuolemanpelko kuitenkin luonnollisempaa ja jotenkin hyväksyttävämpää kuin pelko elää? Koen nimittäin, että oman mieleni pimeissä nurkissa lymyävä halu kuolla on pohjimmiltaan pelkoa elää. Pelkoa kohdata oma itsensä ja epävarmuuden tunnetta siitä, ettei jaksaisikaan enää yhtään pidemmälle. Että jossakin hetkessä ei vain jaksa enää yhtään askelta eteenpäin. Kenties pelko elää syntyy myös siitä epävarmuudesta, ettei jossakin hetkessä voi nähdä oman mielensä sumujen läpi edes sitä seuraavaa askelta eikä varjoakaan siitä polusta, jota pitkin parhaillaan kulkee. Pitäisi uskaltaa edetä sokeasti ja luottaen eteenpäin mutta ei uskalla. Joskus koen myös, että halu kuolla on samaa sukua tunteelle, ettei mitään toivoa paremmasta enää ole. Ettei löydä jossakin täydellisen toivottomuuden hetkessä enää yhtään syytä elää. Ja sukua myös sille toiselle tunteelle, että olisi vain niin paljon helpompaa luovuttaa kuin kohdata elämäni sellaisena kuin se on. Kaikkine pelkoineen, iloineen, kärsimyksineen, onnen hetkineen ja vaikeuksineen. Kohdata elämäni kaunistelematta sellaisena kuin se on.

Luulen, että useallakin meistä on näitä hetkiä matkalla joskus ollut ja mielen sumuverhon paksuus kullakin hetkellä vaikuttaa kai osaltaan siihen, miten näistä pimeyden porteista pääsee yksilönä läpi. Voimamme ja rohkeutemme kohdata epävarmuutta ratkaisee ehkä sen, millaisin askelin uskallamme tuossa täydellisessä pimeydessä kulkea ja sen uskallammeko ylipäätään ottaa yhtään askelta pidemmälle.

Erään toisen ystäväni kanssa kävimme taannoin keskustelun siitä, miten mahdotonta on arvottaa erilaisia valintoja elämässä esimerkiksi vanhemmuuden ja oman hyvinvointinsa välillä. Pohdimme sitä, miten voisi laittaa arvojärjestykseen omaa todellista itseään, sen ilmentämistä elämässä suhteessa lapsiperheen arkeen tai vanhemmuuteen silloin, kun nämä kaksi elämän aluetta ovat keskenään ristiriidassa. Että tekeekö väärin, jos valitsee jossakin elämän vaiheessa sen hedonistisen tien ja sallii itselleen aiempaa enemmän onnellisuutta tai vaikka mahdollisuuden johonkin uudenlaiseen elämään sen kustannuksella, ettei koskaan voi täysin tietää tuon valinnan vaikutuksia omiin lapsiinsa tai muihin läheisiinsä. Tai että valitsemmeko paikalleen jäämisen kautta tiedostamatta hyväksyä sisäisen kärsimyksen tien ja itsensä muille uhraamisen? Uhraako jokainen vanhempi lastensa hyväksi aina jotakin aitoa ja todellista osaa itsessään vanhemmuuden myötä? Voimmeko koskaan tietää, mikä on näiden uhrausten hinta ja lopullinen tulos pidemmällä tarkastelulla, kun emme voi tulevaisuuteen varmuudella nähdä. Ja lopulta, onko itsensä uhraaminen myös vain yksi tiedostamaton muoto siitä, että oikeasti pelkää kohdata oman todellisen itsensä ja pelkää elää?

Onko paikalleen jääminen ja oman todellisen itsensä kätkeminen yhtä kuin halu luovuttaa ja halu jollain tasolla kuolla? Kuin sallisi itselleen kuolemantuomion siten, että tietää kuolevansa hitaasti arjen "vankisellissä", jossa hengitysilma vähenee vääjäämättä hetki hetkeltä. Tai yhtä kuin luovuttaisi itseltään oikeuden elämään sen vuoksi, että jossakin elämän hetkessä on tehnyt valinnan suunnasta, joka ei enää tässä hetkessä tunnukaan oikealta. Mikä tällöin estää minua valitsemasta uudelleen? Onko se yksinkertaisesti järjen ääni ja nöyryys sen edessä, ettei enää haluakaan tavoitella muuta kuin mitä tässä hetkessä jo on. Tyytyy nykytilaan itsensä haastamisen sijasta. Onko minulla tällöin jäljellä yhä halu elää vai sittenkin vain halu olla? Molemmat ovat aivan yhtä loistavia vaihtoehtoja kunhan tiedostan, mitä valitsen ja olen valmis elämään näiden tekemieni valintojen kanssa.

Muistan lapsuudestani kesän, jolloin makasin kovassa kuumeessa pari viikkoa. Minulle on myöhemmin kerrottu, että tuona aikana olin välillä houraillut sekavia enkä aina tunnistanut vanhempiani heidän poiketessaan sairasvuoteellani. Ehkä olin tuon ajan kuin unen ja valveen rajalla - sekä täällä että jossakin toisaalla. Tuosta kokemuksesta muistan selkeästi vain sen, että nukuin paljon ja aina kun olin hereillä, minua harmitti valtavasti olla sairas. Ja että minulla oli vahva halu elää. Odotin tervehtymistäni ja pidin sitä selviönä. Olin tuolloin noin 8-vuotias ja täynnä lapsen luontaista uskoa elämään sekä täynnä toivoa tulevasta. Ei ollut pienintäkään pelkoa kuolemasta, pelkoa elää eikä myöskään halua luovuttaa. Oli vain sisäinen luottamus elämään. Tätä lapsenkaltaista luottamusta elämään kai etsin nyt itsestäni uudelleen. Luulen, että myös kadoksissa ollut luovuuteni löytyy jostakin tämän toiveikkuuden takaa. Jostain samasta paikasta, missä lymyää ajoittain piilossa minun elämänhaluni. Halu haastaa itseäni ja halu antaa kaikkeni niin kauan kuin tätä ihmisyyden matkaa kuljen. 

Minulle halu elää on lopulta sitä, että uskallan katsoa yhä itseäni peilistä ja nöyrtyä vajavuuksieni edessä. Sitä, että olen valmis ottamaan vielä yhden askelen eteenpäin vaikka en näkisi senttiäkään eteeni. Ja sitä, että löydän sisimmästäni yhä halun taistella sisäistä kuolemaa vastaan - halun kasvaa niin henkisesti kuin kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Haluan oppia uutta ja säilyttää edes ripauksen uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Uteliaisuus ruokkii toivoa ja toivo ruokkii elämää. Niin kauan kuin löydän yhdenkin syyn elää, jää halu kuolla tappiolle. Ajattelen niin, että halu kuolla saa minun puolestani kulkea matkassa mukana kunhan se pysyy oikeissa mittasuhteissa ja toimii lähinnä katalyyttinä elämän uudistamiselle, uusille mahdollisuuksille ja sille, että oikeassa hetkessä uskallan päästää irti, jotta kasvaisin ihmisenä. Jokainen askel eteenpäin on kuin uusi syntymä ja sen myötä uusi mahdollisuus. Jokainen askel lisää vähitellen toivoa siitä, että elämä jatkuu vaikka voimat olisivat vähissä. Juuri nyt valitsen elää ja se riittää.

Avainsanat: elämä, kuolema, toivo, luovuus, todellinen itse

Uuden äärellä

Tiistai 1.1.2019 klo 15.42

"Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla."

Uusi vuosi on alkamassa ja samalla jotain vanhaa aina päättyy. Näin sydäntalvella koen erityisen vahvasti yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja vuodenaikojen vaihtelun tuomaan sisäiseen elämän sykliin. Sisäisen kaamoksen ja pimeän vuodenajan lakipiste on ohitettu, olemme matkalla kohti valoa ja uutta luovuuden satoa. Samalla kuitenkin pimeys on yhä käsin kosketeltavissa ja talvikauden henkinen sisäänhengitysvaihe on edelleen vallitseva sisäinen tila ainakin minulla. Ajatukset muhivat edelleen jossain syvemmällä ja ne koskettavat sielun pintaa herkemmin kuin elämän uloshengitysvaiheessa. Sisällä kypsyvät ajatukset saavat tunteet nousemaan pintaan helpommin kuin yleensä ja ajatusten virrasta nousevat oivallukset huuhtoutuvat tunneaaltojen mukana jonnekin ulottumattomiin.

Silti juuri tässä hetkessä vallitsee rauha ja valoisa olo tulevasta. Uuden äärellä vallitsee naiviivi uskomus siitä, että uusi vuosi suo mahdollisuuden uusille ihmeille ilmentyä, mahdollisuuden löytää uusia alkuja elämässä ja aina uuden mahdollisuuden muutoksille asioissa, joista unelmoin ja jotka vievät minua eteenpäin polullani. Uuden äärellä toivolla on enemmän voimaa kuin aiemmilla ihmisyyden kokemuksilla.

Vuoden vaihtuessa on myös hyvä hetki pysähtyä katsomaan nyt-hetkestä käsin sekä mennyttä että tulevaa. Uuden äärellä on enemmän rohkeutta olla rehellinen itselleni, kun katson taaksepäin. Katson mennyttä polkuani tässä hetkessä avoimemmin ja kenties analyyttisemmin kuin matkaa tehdessäni. Uskallan myöntää rehellisemmin itselleni ne hetket, jolloin olen ollut epärehellinen itselleni tai muille. Näen oman osuuteni kohtaamissani haasteissa matkan varrella ja näen kenties tasapuolisemmin sekä onnistumiset että tekemäni virheet. Jälkikäteen osaan olla itselleni armollisempi kuin kulloisessakin hetkessä ihmisyyden polkua kulkiessani. Osaan hyväksyä oman keskeneräisyyteni ja sen, etten matkan varrella näe asioiden todellisuutta tai ymmärrä kokemusteni perimmäisiä merkityksiä vielä.

Uuden äärellä nämä erilaiset ihmisyyden kokemukset tiivistyvät viisaudeksi ja ymmärrykseksi, jonka kautta on lohdullista katsoa kohti tulevaa - tietämättä kuitenkaan mihin on matkalla tai mitä tulevaisuus lopulta tuo tullessaan. On ehkä jotenkin helpompaa uskoa ylipäätään ihmisyyteen ja koko ihmiselämän tarkoituksenmukaisuuteen. Siihen, että matka johtaa lopulta jonnekin ja ettei kukaan meistä ole yksin täällä ihmisyyden polkuja kulkemassa vaikka välillä siltä tuntuukin. Että jokaisella eletyllä vuodella, jokaisella ihmisyyden kokemuksella on mukanaan suuntaviitta; eteenpäin vievää virtaavaa voimaa ja tarkoitus, joka paljastuu myöhemmin. Kenties seuraavan kerran ollessani vuoden vaihtumisen kynnyksellä ja uuden äärellä.

Koen, että sekä menneen että tulevan vuoden yhteinen oppitunti minulle on ollut nyt-hetkessä eläminen. Se, että oppisin olemaan kärsivällisempi ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät vaikka miten paljon välillä ahdistaisi. Luottamaan ylipäätään ihmisyyteen ja ihmisiin, joita polullani kohtaan. Päästämään irti aiemmista kokemuksistani ja uskomaan uudelleen ihmeisiin. Mennyt vuosi on ollut monella tavoin eheyttävä ja toisaalta vienyt minut epämukavuusalueiden kautta kohti todellista itseäni. Olen tavoittanut pieninä välähdyksinä sitä osaa itsessäni, joka olen ollut alunperin tätä ihmisyyden matkaa aloittaessani. Löytänyt takaisin josssain matkan varrella kadottamaani itsevarmuutta, tunneherkkyyttä ja kykyä heittäytyä uusiin haasteisiin. Ehkä tulevaa vuotta kohti mennessä löydän myös kyvyn jakaa ajatuksiani enemmän ääneen sanottuna, kyvyn ilmaista itseäni myös muilla keinoilla kuin kirjoittaen tai visualisoiden. Sisäänpäin pakenemisen, hiljaisuuden ja sisäisen pohdiskelun juuret ovat syvällä lapsuudessa, joten varmasti pitää vielä "muutama" epämukavuusalue ylittää ennen kuin nämä perustuksiin asti valetut suojakuoret on mahdollista murtaa mutta näin uuden äärellä uskon kaiken olevan mahdollista :)

Tänään on hyvä hetki kiittää kaikesta siitä hyvästä, eheyttävästä ja ihmeellisestä koetusta, josta olen saanut menneen vuoden kuluessa nauttia. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta kohtaamastani sielusta - jokaisesta ihmisestä, joka on tullut minua tällä polullani opastamaan, opettamaan, ilmentämään rakkautta tai haastamaan minua, jotta kasvaisin kohti valoa. Jokainen kohtaaminen on ollut minulle arvokas ja tärkeä. Kiitos!

Tässä hetkessä käytän myös hetken siihen, että tämän kiitollisuuden tunteen kautta katson tulevaa ja valitsen nähdä uuden äärellä ollessani tulevalla matkallani paljon kauneutta, rakkautta ja luovuuden huikeaa virtaa. Uskallusta, mahdollisuuksia ja ihmisyyden lämpöä. Ennalta arvaamattomia onnen hetkiä ja tasapainoista sisäistä rauhaa. Parhaita mahdollisia lopputuloksia ja ihmisyyden ihmeitä.

Avainsanat: luonnon kiertokulku, tunne, rauha, nyt hetki, ihmisyys

Yhteinen tunne - yhteinen arvostus

Lauantai 22.12.2018 klo 12.48

Menetin eilen yhden syvästi arvostamani työtoverin liikenneonnettomuuden seurauksena. Suru-uutinen pyyhkäisi ylitseni voimalla ja pysäytti pohtimaan jälleen, miten arvaamattomia ovat ihmisyyden polut. Surun ja sanattomuuden tunne on jotain sellaista, johon ei löydy vastalääkettä kuin ajan myötä. Hyväksymisen ja elämän jatkumisen kautta. Luopuminen on vaikeaa ja menetys tuntuu keski-ikäisen ihmisen kohdalla aina vääryydeltä. Kuitenkin illan tunteina pysähtyessäni ajattelemaan kaikkea sitä hyvää ja merkityksellistä, jota olen tämän menettämäni ystävän kautta kokenut huomasin pohjimmiltani olevani äärettömän kiitollinen siitä, että olen kyseisen henkilön tavannut ja hänen kauttaan elämää oppinut. On ollut kunnia tutustua ihmiseen, jonka kanssa on aina vallinnut arvostus ja keskinäinen tunne siitä, että olemme samassa veneessä. Matkalla yhteiseen maaliin ja samalla puolella taistelemassa yhteisen hyvän eduksi. Ajatukseni ovat menettämäni ystäväni perheen ja läheisten luona. Heidän surunsa ja tyhjyyden tunteen määrää en pysty edes kuvittelemaan.

Huomasin myös olevani kiitollinen siitä, miten työyhteisössä arvostetun ja pidetyn henkilön menehtyminen saa ihmiset kokemaan valtavaa kollektiivista välittämistä, yhteistä surua ja yhdessä koettua luopumisen vaikeutta. Yhteinen tunne on työyhteisössä voimavara ja kantaa yksilöitä eteenpäin läpi surun ja menetyksen kokemusten. On voimaannuttavaa huomata, miten paljon yhteistä arvostusta työyhteisöstä löytyy tällaisina vaikeina hetkinä ja miten paljon lopulta välitämme toinen toisistamme vaikka emme aina sitä huomaa arjessa osoittaa tai sanoa ääneen. On pysäyttävää huomata, miten emme voi koskaan tietää milloin ja miten ihmisyyden polut risteävät tai missä hetkessä elämä päättyy ja polkumme ottavat yhden elämän osalta täysin uuden suunnan. Elämä on hauras ja nämä yllättävät tapahtumat muistuttivat minua pitämään kiinni arvostamistani ihmisistä, sanomaan heille useammin, että välitän ja että he ovat tärkeitä minulle.

Näin joulun alla tällaiset suru-uutiset kai pysäyttävät tavallistakin rajummin ja yhtäkkiä näennäinen kiire tuntuu täysin tarpeettomalta. Pysähtymisen hetkellä jää jäljelle hiljaisuudessa jaettu yhteinen ymmärrys, fyysinen kosketus ja täydellinen läsnäolo. Ne tärkeimmät. Pysähtymisen tarve on ollut olemassa jo useamman viikon ja olen tietoisesti hidastanut tahtia kohti loppuvuotta. Silti tässä hetkessä surun kautta pysähtyminen tuntuu siltä, kuin törmäisi täydessä vauhdissa seinään. Tekee kipeää ja pysähtymisen totaalisuus lamauttaa. Kaikesta kiitollisuudesta ja arvostuksen määrästä huolimatta.

Toisaalta havahduin tänään aamulenkillä myös pohtimaan sitä, miten tärkää on, että muistaa joka päivä elää tunteella, jakaa ajatuksensa ja tunteensa jokaisena elämän hetkenä jonkun kanssa, jotta nuo ajatukset ja tunteet vahvistuvat - saavat ravintoa ja voimaa kollektiivisesta kokemuksesta. Haluan uskoa, että yhteinen ajatus tai yhdessä koettu tunne kantavat pidemmälle kuin yksin vuodatettu kyynel tai yksinäisinä hetkinä virtaavat ajatukset. Myös yhteinen suru on vapauttavampaa ja helpottaa kipua nopeammin kuin sisäisesti padottu yksinäinen suru. Yhteisen kokemuksen kautta syntyy myös maaperä yhteiselle arvostukselle ja yhteiselle elämän sävelelle - kuin monitasoinen elämän harmonia. Haluan kuitenkin uskoa, että jokaisella surulla ja jokaisella ikävällä ihmisyyden kokemuksella on lopulta jotakin annettavaa. Äkillisen menetyksen tarkoitusta tai surun merkitystä juuri tässä hetkessä en pysty vielä näkemään mutta valitsen nähdä kaiken tämän takana sen, että tässäkin hetkessä minulla on mahdollisuus oppia jotakin itsestäni, läheisistäni ja ihmisyydestä.

Elämän arvaamattomuus on ollut polullani aina läsnä. Koen, että lukuisat mahdollisuudet valita oma lähestymistapansa ja oman sisäisen tilansa kautta koettu tunne ovat tärkeimpiä asioita oivaltaa juuri tällaisissa hetkissä, kun asioiden merkitystä ei kykene ymmärtämään. Voin aina valita pysähtyä ja katsoa tilannetta laajemmin. Voin päästää irti ja katsoa, millaisia mahdollisuuksia näen, kun en takerru siihen ensimmäiseen tunneaaltoon. Voin antaa tunteiden nostaa minut korkeammalle ja nähdä tilanteen selkeämmin. Voin yksinkertaisesti valita uskoa, että pimeän hetken jälkeen koittaa kuitenkin joskus se valoisampi hetki. Jos ei juuri tänään, niin joskus myöhemmin. Voin myös päättää luopua yksinäisyyteni harhasta ja ottaa sen ensimmäisen askelen kohti ykseyttä: yhteistä tunnetta ja kollektiivista kokemusta. Voin valita jakaa tunteeni muille kanssakulkijoille, luoda sen kautta kenties lisää yhteistä arvostusta ja yhteistä lohtua. Kollektiivinen tunne eheyttää ja kantaa vaikeissa hetkissä eteenpäin.

Seuraavan Jane Siberry:n kappaleen myötä toivotan jokaiselle teistä valoisaa mieltä ja sisäistä rauhaa joulun ajalle. Uusi alkava vuosi tuo tullessaan uusia polkuja, uusia valintoja ja etenkin - joka hetki uusia mahdollisuuksia. Ajatukseni ovat kanssanne ja olen kiitollinen näistä yhdessä jaetuista oivallusten hetkistä.

Jane Siberry - Morag

Avainsanat: yhteinen tunne, arvostus, suru, luopuminen, kiitollisuus, jane siberry

Mielen hiljaisuus

Sunnuntai 2.12.2018 klo 14.43

Talvikuukausina on luontevaa rauhoittaa vähän tahtia ja antautua sisäiselle hiljaisuudelle. Viime viikkoina on usein ollut tunne, ettei löydy yhtään sanaa kuvata tämän hetkistä elämääni tai niitä hiljaisia mielen aaltoja, jotka sisäisessä maailmassani kohtaavat kokemusmaailmani rantakalliot rikkoutuen pieniksi pisaroiksi ajatusten tyynessä meressä. On vain syvä mielen hiljaisuus ja kiitollisuus tästä hetkestä. Ilman sanoja ja vailla suuria oivalluksia.

Sisäinen pysähtyminen ja rauhallisemman tahdin löytyminen elämään tähän vuodenaikaan on minulle välttämättömyys. Luontainen tapa olla, hengittää ja keino selviytyä talven pimeydestä. On aika siirtyä henkisen kasvun "sisäänhengitys" -vaiheeseen ja luovuuden suvantoon, jossa ideat kypsyvät hitaammin kuin auringon lämmittäessä. Sisäisen kaamoksen aikana mieleni hiljaisuudesta syntyvät kenties ne kaikista syväluotaavimmat ajatukset ja hedelmät, jotka ravitsevat laajentuvaa tietoisuutta pitkälle eteenpäin. Ajan kanssa kehittyen täydelliseen olomuotoonsa. Koen tämän "sisäisen kaamoksen" tärkeänä voimavarana ja luovuuden virtaa pitkässä juoksussa ylläpitävänä voimana.

Se, että uskaltaa kohdata välillä mielensä täyden hiljaisuuden, pysähtymisen aikaansaamat tuntemukset ja täydellisen läsnäolon ihmeellisen tilan, on portti näiden syvempien oivallusten äärelle ja oman todellisen itsensä kohtaamiselle. Hiljaisuus on paitsi äänen ja ajatusten puuttumista myös aistien terävöitymistä ja läsnäolon kyvyn vahvistumista. Toisaalta hiljaisuuden eheyttävä voima kasvaa sitä hedelmällisemmäksi, mitä pidempään sitä fyysisellä tasolla sietää ja mitä syvemmälle hiljaisuuden itsessään päästää. Koen, että hiljaisuus ja sanattomuus ovat minulle tie sisäiseen valoon - tilaan, jossa kaikki tarpeettomat mielen harhat katoavat ja jäljelle jää lopulta syvä rauha, arvostus sekä äärettömän rakkauden voima.

Tällaista samaa hiljaisuuden tilaa ja sen suomaa tyyntä oloa hyödynnän arjessa usein muutoinkin, kun tunteet myllertävät tai väsymys painaa harmaita pilviä sisäisen valon eteen. Mielen hiljaisuus voi äkkiseltään tuntua ahdistavalta, jollei ole tottunut etsimään tyyntä omasta sisäisestä maailmastaan. Kovin usein etsimme vastauksia ja helpotusta elämän pyörteessä syntyneeseen epätaspainoon jostakin itsemme ulkopuolelta. Sen sijaan, että turvautuisimme kaikista helpoimmin tavoitettavaan työkaluun omassa sisäisessä hiljaisuudessamme. Kuunnellen, sallien kaiken olla ja päästäen pala kerrallaan irti kaikesta sellaisesta, joka ei ole enää tarpeen. Irrottaen otteen peloista ja mielen varjoista, joiden harmauteen olemme ihmisyydessä aivan liian tottuneita.

Kun mielen hiljaisuudelle suo riittävästi aikaa ja edes pieninä välähdyksinä kohtaa oman todellisen itsensä, alkaa tämä hiljainen tila kutsua puoleensa muutoinkin. Hiljaisuuden tila alkaa tuntua ihmeellisen turvalliselta ja jopa todellisemmalta kuin fyysisen maailman haasteet. Mielen hiljaisuuden kautta fyysinen tuska ja ihmisyyden kokemusmaailma kohtaavat jotakin fyysisyyttä ja ihmisyyttä paljon voimallisempaa ja vakaampaa. Valon ja äärettömän rakkauden lähteellä sinut itsesi sekä sisäisen ulottuvuutesi määrättömän voiman. Todellisuuden ja laajemman tietoisuuden siitä kuka sinä olet ja miksi olet olemassa.

Kuten kirjoittaminen ja sisäisen maailmani sanoittaminen tekstiksi myös hiljaisuus on osa minua. Osa jotakin perustavaa laatua olevaa olemusta minussa. Hiljaisuudesta käsin voimaannun ja löydän yhteyden itseeni. Hiljaisessa ja pimeässä luonnossa pysähtyen jää jäljelle vain sisäinen maailma, täydellinen tyyneys ja olotila, joka vain on. Hiljaisuus johtaa hetkessä elämisen taitoon ja sisäisen valon voimistumiseen täysin luonnostaan. Ilman yrittämistä ja ilman tarpeita. On vain kiitollisuus tästä hetkestä ja tämän hetken täydellisestä tasapainosta. On vain nyt ja ei mitään.

Avainsanat: mielen hiljaisuus, pysähtyminen, kiitollisuus, valo, kokemusmaailma, läsnäolo

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »