Ihan liemessä

Sunnuntai 18.11.2018

Välillä tuntuu kuin arkinen elämäni olisi tasaisen väristä ja haaleaa keittoa. Jotakin sellaista, jota en aina haluaisi lautaselleni. On päiviä, jolloin mietin, että arki on niin harmaata näin marraskuussa, ettei aamua erota illasta eikä juhlaa kuraisesta arjen elämästä.

Ehkä sitä hetkittäin kadottaa yhteyden itseensä ja unohtaa olevansa osa samaa ykseyttä kaiken värikkään, tunteita nostattavan ja ihmeellisen olevan kanssa. Ei aina muista nähdä kauneutta nousevan auringon väreissä tai ihailla muuttolintujen varmuutta toimia saumattomassa yhteistyössä taivaalla. Miten sitä unohtaa nauttia vapaudesta ja mahdollisuudesta havainnoida luonnon ihmeitä. Unohtaa hengittää syysillan tyyntä hiljaisuutta, kun sankka sumu kietoutuu ympärille tai nauttia kynttilän lämmöstä pimenevässä illassa. Sen sijaan aivan liian usein harhaudun pois nykyhetkestä ja vain odotan löytäväni jonkin uuden sattuman arjen harmaasta keitostani.

Mistäköhän se johtuu, että arkinen liemi, joka oikeasti on ihan maukasta ja lämmittää mukavasti, ei aina tunnu riittävän? Miksi ihmisyydessä erehtyy usein nykytilasta nauttimisen ja sen arvostamisen sijaan odottamaan jotakin muutosta - jotakin uutta tai ihmeellistä, joka pelastaisi väljähtyneen arjen? Sitä kai vain unohtuu etsimään jotakin erilaista, joka toisi väriä tasaiseen arkeen tai jää odottamaan jotakin yllättävää, jotta olisi jotakin uutta pureskeltavaa tai oppisi jotakin uutta elämän loputtomasta makumaailmasta. Ehkä arjen aarteiden ja sattumien kaipaus on vain inhimillistä - perustuu tarpeeseen kehittyä tai kasvaa ihmisenä ja tarpeeseen laajentaa kokemusmaailmaansa. Kuin turvallinen perusliemi ei aina riittäisi oppimisen alustaksi vaikka se hyvää ja perustarpeet tyydyttävää olisikin. Kentien olen vain perusluonteeltani sellainen, että etsin haasteita, uusia ulottuvuuksia ja haluan oppia lisää ihmisyydestä sekä henkisyydestä. Ymmärtää maailman yhä vain laajemmin.

Luulen, että ihmisenä kasvaminen ja henkinen kehittyminen tapahtuu juuri näiden elämän keitossa olevien sattumien kautta. Kaiken sellaisen, jota ei osaa odottaa tai jota ei ehkä haluaisi ensinkään kohdata. Sitä oppii itsestään ihmisenä eniten, kun uskaltautuu kauhomaan elämän keittokulhoa vähän syvemmältä ja astumaan maaperälle, jota ei ennestään tunne. Uskallus on tie uusille kokemuksille ja sen vastapainoksi arjen perusliemi tuo turvallisuuden tunnetta sekä lisää luottamusta kaikkien erilaisten sattumien kanssa selviytymiseen elämässä.

Mietin vain, että millainen on oikeastaan se keitto, josta minun arkeni on hauduteltu? Onko arjen sopassa mukana kaikki ne mausteet tai elementit, joita elämääni haluan vai puuttuuko jokin keskeinen ainesosa, joka veisi kokemuksen kokonaan uudelle tasolle? Tyydynkö vain lusikoimaan samaa lientä päivästä toiseen vai tartunko keittokirjaan ja etsin kokonaan uuden reseptin elämääni?

Välillä tuntuu, että tässä hämmentävässä ajassa isoäidin vanhasta keittokirjasta ei ole mitään apua vaan minun tulee löytää luovuus ja uskallus keittää oma arjen soppani aivan uudelta pohjalta. Löytää minun elämääni sopivat elementit ja hylätä sellaiset mausteet, jotka eivät enää sovi yhtälöön. Uusien ja jännittävien kokeilujen kautta voi löytyä kokonaan uusi suunta ja uusi resepti myös arjen elämään. Uudenmakuinen perusliemi, joka on juuri sinun luomuksesi ja uudenlainen makujen täydellinen harmonia. Pitää vai uskaltaa.

Ehkä näin marraskuun pimenevissä hetkissä on erityisen tärkeää säilyttää tietoisuudessaan joka hetki kuva siitä elämän reseptistä, jonka pohjalta omaa arkeaan maustaa. Pimeinä talvikuukausina saa vähän lisätäkin tulisuutta arjen keitoksiin ja kokeilla välillä täysin uusia elämyksiä. Lämpöä, valoa ja väriä voi luoda elämäänsä niin monin eri tavoin ja sen voi tehdä pimeyttä torjuakseen hyvällä omalla tunnolla. Lisätä chiliä tai kuohuviiniä keitoksiin, jotta arjen harmaus ei juurru liiaksi ihon alle. Olla luovempi ja rohkeampi kuin yleensä. Heittää tarkoituksella lisää pureskeltavaa ja väriä arjen elämään. Sinä olet oman elämäsi kokki ja keittiömestari. Luot itse oman elämäsi värit, maut ja sisällön. Kaikkeuden luovuushaaste on sinun käsissäsi!

Isälle

Sunnuntai 11.11.2018 klo 18.57

Mitä isä tai isyys minulle merkitsee? Jostain syystä elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko menettäneet isänsä varhain tai jotka ovat muista syistä eläneet ilman isän fyysistä läsnäoloa arjessa valtaosan elämästään. Itsellänikään ei ole oikein kunnollista ymmärrystä siitä, mitä kaikkea isyys voisi elämässä parhaassa tapauksessa tarkoittaa. Varmasti hyvän isyyden perusta olisi ainakin läsnäolo ja kommunikaatio kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen perustana on. "Turvallinen" on sana, joka itselläni tulee ensimmäiseksi mieleen, kun mietin millainen toivoisin isän olevan, jos voisin valita. Hyvä isyys on myös ymmärtävää ja kärsivällistä. Samoista elementeistä kai isyys lopulta kostuu kuin hyvä vanhemmuuskin. Luottamuksesta ja siitä, että elämän haasteista päästään eteenpäin yhdessä hyväksyen kummankin vajavuudet ja keskeneräisyys ihmisenä. Nämä asiat eivät tunnu katoavan vaikka ikää on tullut lisää ja haasteet ovat vuosien saatossa muuttaneet muotoaan.

Toisaalta henkisestä näkökulmasta koen, että sisäisesti isyys on minulle kuin järjen ääni - se alkulähteen vakaa voima, joka virtaa meissä jokaisessa. Isien viisaus on se, joka luo uutta elämänenergiaa ja kohottaa kohti laajempaa tietoisuutta. Voima, jonka kautta kaikkeuden viisaus virtaa ja tietoisuus on olemassa. En kyllä osaa sanoa, mistä kaikesta tämä "määritelmä" kumpuaa mutta näin itse olen kokenut. Isyys on myös maskuliinista energiaa minussa, joka kestää elämän myrskyissä ja kantaa yli heikoista hetkistä. Lempeän, herkän ja intuitiivisen minäni vastavoima, jota tarvitaan, jotta luovuus olisi tuottavaa ja jotta olisi voimia jatkaa eteenpäin elämässä.

Monelle henkiselle ihmiselle sana "isä" tarkoittaa kenties myös jumalaa tai jumaluutta kaikessa olevassa. Jotakin korkeampaa voimaa, joka on yhteytemme ykseyteen. Itse koen tämän kuvaamani voiman aika neutraalina ja jatkuvasti läsnäolevana virtana, en niinkään perinteiseen jumalkäsitykseen tai maskuliinisuutteen liittyvänä vertauskuvana. Vain uutta luovana energiana ja olevana.

Ihmisyydessä tarvitsemme henkisen ja psyykkisen kehityksemme kannalta kokemuksia sekä isyydestä että äitiydestä - malleja vanhemmuudesta. Ilman, että nämä vanhemmuuteen liittyvät kokemukset välttämättä henkilöityisivät tiettyihin henkilöihin isänä tai äitinä. Tarvitsemme mallia välittävästä läsnäolosta, turvallisuudesta ja luottamuksesta, jonka pohjalta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi. Koen, etten itse ole saanut ihan parhaita eväitä elämälle tästä näkökulmasta ja sen huomaa usein arjessa omassa pyristelyssäni vanhempana. Oma keskeneräisyys on kuin puuttuisi toinen jalka vanhempana olemisesta. Sitä nilkuttaa tilanteesta toiseen parhaansa mukaan mutta kovin usein löytää itsensä maasta polviltaan kokien epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Ei löydä tietä ulos loputtomien haasteiden sokkelosta, joten välillä tekee mieli luovuttaa ja vain antaa periksi. Sitä toivoisi kai salaa itse yhä olevansa lapsi tai teini, joka ei ota vastuuta mistään ja ulkoistaa omat ongelmansa muiden syyksi. Että joku muu ottaisi sen isän tai äidin roolin, vetäisi rajat ja taistelisi vanhemmuuden eturintamalla arvostavan käytöksen puolesta loputonta taistelua. Ottaisi syliin ja lohduttaisi, kun väsyttää. Kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun voimat on vähissä.

Haluan omistaa tämän kirjoituksen omalle isälleni ja pukea jotenkin sanoiksi sen, että olemme kaikki yhtä keskeneräisiä. Että minäkin koetan kyllä parhaani vaikka kommunikaatio ei aina sujukkaan välillämme eivätkä vastaan tulevat asiat ole aina helppoja. Ja että joskus toivon, että ihmissuhteita olisi mahdollista korjata puolin ja toisin yhtä suoraviivaisesti kuin vaikka rikkoutuneita esineitä. Voisi järjestellä sekaisin hajonneet palaset ja liimata ne takaisin loogiseksi kokonaisuudeksi - koota uudelleen ehjäksi esineeksi. Ihmissuhteissa hajonneet palaset vain ovat välillä kovin vaikeita tavoittaa ja vielä vaikeampia korjata. Hyvä alku on kai kuitenkin se, että ottaa sen ensimmäisen askelen ja tarttuu siihen palaseen, jonka pystyy näkemään. Nostaa sen rakkaudella pöydälle tarkasteltavaksi ja pyytää anteeksi. Kohtaa nöyrästi sekä toisensa ihmisinä että kunkin hajonneen palasen yksi kerrallaan.

Toivon, että joskus koittaa se päivä, että ymmärrän olla viisaampi suhteessani sinuun ja uskallaan nähdä oman osuuteni sekaisin menneiden palasten kasassa. Toivon, että me molemmat löydämme rohkeutta tarttua liimaan ja palasiin, joista uusi alku voi lähteä syntymään. Että vielä joskus näemme yhteisen polkumme ehjänä ja tartumme toisiamme kädestä. Että voimme kulkea eteenpäin anteeksiannon ja kiitollisuuden voimin sekä yhdessä löytää sen todellisen päämäärän, jota kohti kuljemme tässä elämässä. Hyväksyen olevan ja kaiken koetun sellaisena kuin se on. Hyväksyen toisemme ja itsemme.

Kiitollinen kosketuksesta

Sunnuntai 4.11.2018 klo 8.45

Pysähdyin miettimään, miten ihmisyyden eri osa-alueet ilmentyvät erilaisina tarpeina ja miten välillä jotkut ihmisyyteen liittyvät tarpeet tuntuvat paljon tärkeämmiltä kuin joku toinen tarve. Joskus tuntuu kuin perinteinen tarvehierarkian pyramidi olisikin alati muuttuva "tarveorgaani" tai jatkuvassa liikkeessä oleva kolmiulotteinen kappale. Viime aikoina omassa tarvepyramidissani on ollut perustuksena ja tasapainoa ylläpitävänä voimana fyysinen kosketus. Kuin kosketuksen puute vaikuttaisi ihan kaikkiin muihinkin ihmisyyden perustarpeisiin sekä kokonaisvaltaisesti henkiseen, fyysiseen ja psyykkiseen tasapainoon. On tuntunut siltä, että mielen rauha ja sisäinen tyyneys ovat tarvinneet olemassaoloonsa fyysistä kosketusta ja hellyyttä nyt tavallistakin enemmän. Ja toisaalta kuin ne tavalliset ihmisyyden perustarpeet kuten ravinto, nukkuminen tai sosiaaliset tarpeet olisivat olleet lähes kokonaan kadoksissa.

En muista, että lapsuuden aikaisessa perheessäni olisi juuri ollut tapana koskettaa toisiamme arjessa. Ensimmäinen muistikuvani siitä, että minua on halattu on oikeastaan vasta nuoruudessa, kun olin lähdössä vuodeksi pois kotoa. Muistan tuosta tilanteesta sen, miten havahduin tajuamaan, ettei minulla ollut muistikuvaa vanhempieni halanneen minua kertaakaan tuota lähdön hetkeä ennen. Ja miten sitten tuossa hetkessä kosketus tuntui jotenkin oudolta ja vieraalta vaikka muutoin koin kyllä perheenjäseneni läheisiksi ja rakkaiksi.

Omalla vanhemmuuden matkallani olen kai tuosta syystä ollut melko idealistinen sen suhteen, että fyysinen ja henkinen kosketus kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme. Aloitamme jokaisen päivän päivän halauksella ja pääsääntöisesti halaamme myös aina iltaisin nukkumaan käydessä. Pysähdyin nyt miettimään näiden pienten rituaaliemme henkistä voimaa arjessa. Miten halaus ja vaikka pikainenkin hellä kosketus illalla kokoaa päivän yhteen ja tuo levollisuuden tunteen. Tai miten halaus aamulla antaa luvan herätellä keho ja ajatukset hiukan hitaammin tulevaan päivään. Kuin fyysisen kosketuksen kautta saisimme molemmat yhteyden juuriimme ja kanavoitua uutta elinvoimaa olemukseemme sekä henkisesti että fyysisesti. Olen näistä arjen rituaaleista syvästi kiitollinen ja etenkin siitä, että tällaiset pienet voimavaroja ylläpitävät tavat ovat säilyneet osana arkea läpi vuosien ja vanhemmuudessa läpi kaikkien erilaisten elämän vaiheiden.

Koen, että yhtä tärkeää kuin fyysinen halaaminen on myös lempeä kosketus henkisesti. Se, että jakaa ajatuksiaan ja keskustelee erilaisista asioista arjessa. Henkinen koskettaminen voi olla myös toisen haastamista ajattelemaan tai pohtimaan yhdessä jotakin mielenkiintoista aihetta. Vaikka olisi välillä eri näkemyksiäkin, niin turvallisessa ihmissuhteessa voi haastaa toisiaan arvostaen ja lempeydellä. Myös sopivassa hetkessä huumorilla ja käyttäen mielikuvistusta. Kommunikaation kautta sielut kohtaavat ja yksilöiden välinen yhteinen resonointi sekä keskinäinen harmonia lisääntyvät. Henkinen kosketus on yhteistä oivaltamista, yhdessä luomista ja ideointia. Sitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja jakaa syvälläkin tasolla kypsyneitä ajatuksiaan. Yhteisen pohdinnan harmoninen lopputuote on kuin henkinen halaus, jonka tyynnyttävä vaikutus toimii kuten fyysisenkin kosketuksen. Se tyydyttää, rauhoittaa ja yhdistää.

Koen, että eri tasoilla tapahtuva toisen koskettaminen tapahtuu joka hetki, kun ihmisyydessä kohtaamme toisemme. Se miltä kosketus kulloinkin tuntuu, riippuu vallitsevasta tietoisuuden tilasta ja keskinäisen arvostuksen määrästä. Myötätunnon läsnäolosta tai sen puutteesta. Kosketus voi myös tehdä kipeää tai tuntua vaikealta kuten omassa nuoruudessani. Kosketus vaatii maaperän, jolle juurtua ja useita toistoja, jotta oikeanlainen herkkyys ja luontevuus kahden yksilön välille löytyy. Arjen hyvinvoinnin näkökulmasta kosketus on kuitenkin kantava voimavara ja yksi ihmisyyden perustarpeista. Ilman fyysistä ja henkistä koskettamista erillisyyden tunne saa tarpeetonta valtaa ja koemme olevamme irrallisia osia ihmisyyden valtameressä. Lempeä fyysinen kosketus kuten halaaminen on yksinkertainen ja täysin ilmainen keino ylläpitää omaa sekä läheistensä tasapainoa arjessa.

Kannustankin tänään pysähtymään kosketuksen äärelle ja etsimään kiitollisuudella muistikuvia kokemistasi voimaannuttavista kosketuksen hetkistä elämässäsi. Olemaan kiitollisia näistä voimavaroja lisänneistä hetkistä. Kannustan myös rohkeasti halaamaan läheisiäsi tai ottamaan kädestä ystävää, joka on kosketusta vailla. Haastan sinut löytämään tien myös henkisen koskettamisen äärelle kertomalla itsellesi ja läheisillesi, miksi he ovat tärkeitä, mitä hyvää heissä näet ja miksi heitä arvostat. Kerro myös itsellesi mitä arvostat itsessäsi ja mikä juuri sinussa on hyvää tässä hetkessä. Henkinen halaus voi olla vaikka vain yksi arvostava sana, kauneuden tunnustaminen itsessäsi tai toisessa, hyvän sanominen ääneen läheisellesi tai vain yhteisesti jaettu ajatus. Ole luova ja etsi oma tapasi koskettaa sekä itseäsi että läheisiäsi.

Minun elämäni mestariteos

Sunnuntai 28.10.2018 klo 10.36

"Jokainen meistä saa elämänsä alussa marmorilohkareen sekä työkalut, joilla siitä voi muotoilla veistoksen. Voimme raahata sitä perässämme koskemattomana, voimme murskata sen hiekaksi, voimme muovata sen kunniaksi. Kaikkien muiden elämästä jää nähtäväksemme, opastukseksi ja varoitukseksi, esimerkkejä, loppuun saatettuja ja keskeneräisiä elämäntöitä. Lopun lähestyessä veistos on likipitäen valmis, ja voimme silotella ja hioa sitä, minkä panimme alulle vuosia aiemmin. Siinä vaiheessa voimme kehittyä eniten, mutta meidän on nähtävä iän ulkonaisten merkkien tuolle puolen, jotta se onnistuisi." - Richard Bach

Millainen on sinun elämäsi veistos? Millaisia muotoja on jäänyt sinun mielesi ja kättesi työstä tähän astisen matkasi ajalta? Olen joskus aiemmin pohtinut paljon sitä, mitä kaikilla niillä työkaluilla tulisi tehdä, joita yhden ihmiselämän aikana kertyy työkalupakkiin. Onko elämäntehtävän kannalta oleellista löytää käyttötarkoitus jokaiselle pakista löytyvälle ruuvimeisselille vai onko sittenkin merkityksellisempää se, että ylipäätään käyttää jotakin työkaluistaan - tarttuu edes johonkin näistä työkaluista ja hyödyntää sitä oman elämänsä taideteoksen luomisessa. Tuntuu, että tärkeintä monessa elämän mutkassa on se, että ottaa itse vastuun matkansa suunnasta, työkalujen hyödyntämisestä sekä niistä tuloksista, jotka elämän nyt-hetken kuvassa ovat nähtävissä. Kuten tuosta alun lainauksestakin käy ilmi, vain aloitetut tai valmiiksi saatetut elämäntyöt jäävät näkyviin. Ajatukset ja ideat, jotka ovat saaneet tavalla tai toisella fyysisen muodon, ovat havaittavissa ihmisyydessä ja näiden käden jälkien kautta voimme oppia sekä itsestämme että muista. Saamme mahdollisuuden kurkistaa erilaisten käden jälkien kautta toistemme sisäiseen ja henkiseen maailmaan. Nähdä osia jonkun toisen elämäntyöstä ja aihioista, joiden kautta jonkun toisen todellisuus muovautuu.

Sitäkin välillä pohdin, että miksi joissakin elämän hetkissä omien kätteni jäljet eivät tunnu oikealta tai en osaa omia elämän taideteoksiani arvostaa ja nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Miksi välillä on niin hemmetin vaikeaa uskoa siihen, että jokainen kankaaseen tuotettu viiva tai piste on lopulta osa kokonaiskuvaa ja suurta taideteosta, jota elämäni aikana maalaan? Miksi erillisyyden harhasta käsin tuo yksittäinen osa näyttää niin tarpeettomalta tai arvottomalta? Jos kykenisimme joka hetki säilyttämään tietoisuuden laajemmasta kuvasta, siitä elämän suunnitelmasta, jota itse joka hetki luomme sekä siitä taidekokoelmasta, joka elämäntyömme kautta lopulta syntyy, olisi paljon helpompi muistaa jokaisen yksittäisen viivan tai varjostuksen arvo kokonaiskuvassa. Muistaa, että yksittäinen sävy, jokainen nuotti tai tauko ovat osa mestariteosta. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi sama, eikä lopputulos olisi yhtä kaunis tai vaikuttava. Jokainen palanen on lopulta yhtä arvokas osa kokonaista teosta - yhtä merkittävä ja yhtä korvaamaton osa kokonaisuutta.

Ehkä tämän viikon oivallus kiteytyy lopulta siihen, että juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan oman elämäntyönsä tuotoksia. Ovatko minun kätteni jäljet nähtävillä ja ovatko piirretyt viivat sen suuntaisia, että ne yhä viehättävät ja vetävät minua puoleensa? Olenko piilottanut itseltäni sellaisia palasia, jotka uhkaavat jäädä vain aihioiksi vaikka ne kutsuisivat minua tarttumaan toimeen ja työstämään aihioista pidemmälle? Onko kokonaisuutena elämäni suunta sellainen, että haluan jatkaa eteenpäin juuri näillä sävyillä ja tällä tavalla? Välillä tuntuu, etten ole lainkaan ylpeä omista elämäntöistäni tai siitä, miten suuria oppimiskokemuksia olen saanut käydä läpi ennen kuin olen uskaltanut vaihtaa suuntaa. Kuitenkin jokainen muutos ja jonkin työstämisen vaiheen jättäminen taakseen on ollut lopulta hurjan vapauttavaa. Kuin hyppy uudelle tyhjälle kankaalle ilman hahmotelmaa, mitä seuraavaksi syntyy. Ja kun sitten vapautumisen kautta onkin alkanut hahmottua aivan uusia työkaluja, uusia kauniita palasia elämäni taideteoksessa, joita en aiemmin nähnyt, koska muutoksen pelko esti minua näkemästä eteenpäin, oli mahtavaa ja kannustavaa huomata, miten paljon uusia mahdollisuuksia ja onnellisuutta hyppy tuntemattomaan voi saada aikaan. Miten pelkojen voittamisen kautta on ollut mahdollisuus kasvaa ja oppia paljon sellaista, jota ei aiemmin edes osaanut kuvitella olevan.

Minun kätteni jäljet ovat nähtävillä monella tasolla. Mieleni sävyissä, rehellisyyden määrässä, elämässäni olevissa läheisissä ihmissä, elämän kokemusten laadussa ja tunnelmassa, sanoissa, joita puhun tai kirjoitan, äänessä, jolla itseäni ilmaisen, ulkoisessa ja sisäisessä tyyneyden tilassa, hämmennyksen hetkissä tai keinoissa, joilla kohtaan vastoinkäymiset tai pelkoa ja ahdistusta nostavat elämäntilanteet. Minun elämäntyöni on läsnä kulloisessakin todellisuudessa joka hetki. Voin nähdä ja aistia myös sinun elämäntyösi ja kättesi jäljet, kun kohtaamme. Voimme jakaa oppimiamme kokemuksia ja maalata jonkin kohdan taideteoksiamme yhdessä. Voimme auttaa toinen toistamme saattamaan loppuun ne kohdat veistosta, jotka ovat jääneet kesken tai yhä odottavat syntymistään. Olemme lopulta osa samaa kaikkeuden kangasta ja jokainen veistos, maalaus ja mestariteos on osa samaa kuvaa - Yhtä ykseyttä ja suurempaa täydellistä ajatonta kokonaisuutta.

Maailmojen välissä

Sunnuntai 21.10.2018

Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus.

Harvoin olen aistinut yhtä vahvasti ja monitasoisesti vastakkainasettelun ilmapiiriä sekä ulkoisessa fyysisessä maailmassa että sisäisessä henkisessä maailmassani kuin viime viikkojen kuluessa. En tiedä kuinka paljon lopulta fyysisen maailman, ihmisyyden ja yhteiskunnan vastakkainasettelun tunnelmat vaikuttavat yksilöön henkisellä tasolla - enkä toisaalta tiedä sitäkään varmuudella onko sittenkin niin, että ulkoinen maailma vain heijastelee jotakin henkisellä tasolla tapahtuvia muutoksia tässä ajassa.

Vastakkainasettelu on ilmentynyt minussa monella tavalla, sisäisenä ristiriitana sen suhteen mitä koen tärkeäksi ja mihin suuntaan energiani. Toiminko fyysisellä tasolla konkreettisesti vai päästänkö yksinkertaisesti irti ja luovutan asioiden parhaan mahdollisen lopputuloksen tapahtuvaksi ei-fyysisellä tasolla? Etsinkö ratkaisua jumiutuneisiin elämän osa-alueisiin ihmisenä fyysisin keinoin vai annanko asioiden virrata vapaasti ilman egon pienintäkään suuntaa antavaa voimaa? Ovatko kaikki ihmisyyden tasolla koetut toiveet, intohimo ja vetovoima tarpeettomia olla olemassa vaiko sittenkin päin vastoin merkittäviä suuntaviittoja fyysisellä polullani ja opastusta oikeaan suuntaan etenemiseksi? Koska kaikki fyysiset ja henkiset ulottuvuudet kietoutuvat minussa lopulta yhteen ja ilmenevät eri tavoin, en haluaisi näitä kokemusmaailmassani erottaa toisistaan vaan sallia eri ulottuvuuksien olla olemassa minussa. Uskon, että kukin ulottuvuus minussa löytää lopulta merkityksensä eri tasoilla vaikka en itse aina ymmärtäisikään tarkoitusta ihmisyyden rajoittuneesta näköalastani käsin. 

Välillä minulle on kovin vaikeaa tunnistaa kumpi maailma minussa on todellisempi ja on myös haastavaa ymmärtää kumman todellisuuden "vuoksi" olen lopulta olemassa ihmisyyden polulla. Sekä fyysinen ihmisyyden ulottuvuus että henkinen, sielullinen ja aineeton ulottuvuus ovat minulle yhtä todellisia tai yhtä epätodellisia, kun tarkastelen asiaa ihmisyydestä käsin. Kuin olemassaoloni tiivistyisi tässä hetkessä näiden kahden maailman väliseen valtataisteluun minussa. Välitilaan, jossa nämä molemmat ulottuvuudet ovat olemassa ikäänkuin "erillisinä" mutta omassa sisäisessä kokemusmaailmassani kaikki ulottuvuudet sekoittuvat loputtomasti ja etsivät jatkuvasti kosketuspintaa toisistaan. Koen, että molemmissa ulottuvuuksissa - henkisessä ja fyysisessä maailmassa - minulla on vielä opittavaa, koettavaa ja sisäisellä tasolla saavutettavaa henkisen kasvuni näkökulmasta. Toisaalta tästä "välitilasta" käsin eläen kärsin usein ihmisenä uskon puutteesta, tarpeettomista peloista ja jonkinlaisesta päämäärättömyydestä sekä etenkin näiden kahden maailman välisestä kuilusta itsessäni.

Tunnistan kokemusmaailmassani elementtejä, jotka ovat näyttäytyneet eräänlaisina siltoina näiden eri maailmojen välillä esimerkiksi musiikillinen, esteettinen ja tunnemaailmallinen ilmaisukyky asioiden sanoittamiseksi, kuvittamiseksi ja ilmentämiseksi todellisuudesta toiseen. Välillä koen olevani jonkinlainen "muuntaja" tai tulkki eri ulottuvuuksien välillä. Kuin välitilan laatta keittiön seinässä, joka yhdistää kaksi toisistaan erillistä elementtiä yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Koen, että osa ihmisyyden elämäntehtävää on kenties se, että sanoitan ja tutkin itsessäni näitä maailmasta toiseen ulottuvia kokemuksia, jotta ne olisivat ymmärrettäviä ja havaittavissa molemmin puolin todellisuutta. Toisaalta koetan kai vain yksinkertaisesti selviytyä ihmisyydestä ja elämästä näiden maailmojen välissä - kuin eläisin jonkinlaisessa näkymättömässä välitilassa kuulumatta oikeastaan kumpaankaan ja toisaalta molempiin. Nämä maailmat kohtaavat minussa joka hetki ja niiden välinen ristiriita tekee minut välillä syvästi surulliseksi, jopa masentuneeksi ja saa kääntymään tarpeettoman paljon kohti sisäistä maailmaa ja hiljaisuutta. Etsin usein sisäistä rauhaa vain löytääkseni uusia siltoja näiden ulottuvuuksien välisen kuilun kaventamiseksi ja harmonisoimiseksi. Ja löytääkseni kulloinkin sen mielekkäimmän polun vastakkainasettelun ilmapiiristä yhteiseen ymmärrykseen. Yhteiseen tahtotilaan ja ykseyden tilaan. Sen oikean värimaailman, joka yhdistää elementit sointuvasti toisiinsa.

Syksyn kauniit värit ja luonto fyysisessä ulottuvuudessa ovat viime päivinä toimineet hienoina sillanrakentajina tasapainoon ja rauhaan minussa. Luonnossa ollessani tunnen vahvasti yhteyden maahan, ihmisyyden juuriin minussa sekä fyysisen ulottuvuuden kauniisiin maisemiin ihmisyydessä. Voin tuntea jokaisella solullani sanat "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva" fyysisessä kehossani, niiden syvälle ulottuvan totuuden ihmisyydestä ja koko olemassaolon merkityksestä. Että olemme osa fyysistä maailmaa ja silti osa myös sitä kaikkeuden virtaa, josta fyysinen ulottuvuus on lähtöisin. Samaan aikaan koen luonnon kautta vahvaa yhteyttä henkiseen olevaan: kaikkeuden virtaan, näkymättömiin vallitseviin ulottuvuuksiin, jotka ovat aivan yhtä täydellisesti osa minua. Aistin miten tähtitaivaan äärettömyys ja ikuisuus ovat minussa - ovat osa minuutta ja miten minä olen osa ykseyttä. Miten kaikkeuden rajattomat ihmeet ilmentyvät fyysisessä ulottuvuudessa samalla hetkellä, kun onnistun irrottamaan itseni fyysisen ulottuvuuden otteesta ja täydellisesti antautumaan tuolle henkisyyden, eteerisyyden ja luovuuden virralle kaikessa olevassa. Päästämään irti mieleni luomista harhoista ja egoni käskyvallasta.

Ykseys paljastaa ihmeensä minun kauttani joka hetki, kun muistan kiitollisuudella antautua virtaan tuon ei-fyysisen maailman ikiaikaisessa rytmissä ja olla välittämättä mistään ihmisyyden tasolla koetusta: tunteista, kokemuksista, toiveista tai uskon puutteesta. Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus. Hiljaisuus ja täydellinen rauha, jota voimme kokea sekä fyysisen että henkisen ulottuvuuden kautta. Pysähtymällä ja aistimalla olevaa. Kohoamalla kaikkien kuilujen yläpuolelle. Rakentamalla rakkauden siltoja kuilujen yli. Luottamalla kaikkeuden eteenpäin vievään voimaan. Säteilemällä kiitollisuutta myös pimeimpinä hetkinä. Valaisemalla erilaisia polkuja maailmojen välissä. Näyttämällä tietä ulottuvuudesta toiseen.

Pimeyttä kohti

Lauantai 13.10.2018 klo 22.40

Yleensä tämä pimenevä vuodenaika saa minussa mielen hiljentymään ja ajatukset kääntymään kohti sisäistä maailmaa. Pimeyden vuodenaika ohjaa luontaisesti hiljaisuutta kohti, pysähtymään ja lepäämään. Tämä syksy on tuntunut jotenkin erilaiselta kuin koskaan aiemmin. Keho ja mieli ovat edelleen voimakkaassa luomisen virrassa ja fyysinen kaipaus lepoon ei ole vielä tavoittanut minua.

Myös pimenevät illat tuntuvat tänään erilaiselta - jotenkin monitahoisimmilta ja kutsuvammilta kuin ennen. Kuin ulkoinen luonnon pimeys ja pimeys minussa kohtaisivat ensi kertaa toisensa samalla aaltopituudella. Tutkiskellen ja toisiaan tarkkaillen. Melkein kuin sisäinen pimeys minussa olisi muuttunut ja tullut tasavertaiseksi osaksi muuta kokonaisuutta. Ilman pelkoa tai vastustelua. Kuin pimeys olisi yhtäkkiä luonteva osa minua kuten valo ja luovuuden virtakin.

Pysähdyin tunnustelemaan, miten tässä hetkessä koen pimeyden minussa ja miltä pimeyden eri ulottuvuudet tuntuvat. Olen joskus kokenut, että uudet tuntemattomat osat minua ovat pimeyttä ihmisyydessä. Kohtia, joita en ole halunnut itsessäni katsoa tai en ole vielä ollut valmis kohtaamaan. Olen myös kokenut, että pimeyttä minussa ovat mieleni luomat pelot ja kokemusten jäljet, jotka nostavat esiin uusia pelkoja. Tuntemattomia ulottuvuuksia ja sellaisia tuntemuksia, joita en ole osannut kohdata hyväksyen ja rakkaudella itsessäni. Kuin olisin kantanut kaiken näennäisen valoisuuden alla salattuja ulottuvuuksia, jotka olen itse värittänyt pelolla uteliaisuuden sijaan ja kuvitellut nämä pimeydeksi. Pimeys minussa on usein myös surua ja masentuneita ajatuksia, jotka saavat hetkittäin kohtuuttoman suurta tilaa tietoisuudessani. Tunteita, joita en aina haluaisi kohdata: yksinäisyyden, häpeän ja syyllisyyden taakkaa, joka painaa ryhdin matalaksi ja latistaa luottamusta sekä estää pääsemästä takaisin kiinni kaikkeuden eteenpäin vievään virtaan. Pimeyteen johtavat tunteet ovat ilon ja kepeyden vastavoimia, jotka saavat uutta voimaa pelkojen ravitsemana.

Mietin myös, että syntyykö ajatus pimeydestä vain oman kokemusmaailmani rajallisuudesta? Koemmeko pimeydeksi asiat, joiden on meille uskoteltu olevan paheita tai väärin siinä arvopohjassa, josta meidät on kasvatettu? Vai uskallammeko aidosti tarkastella uusia ja tuntemattomia ulottuvuuksia meissä itsessämme uteliaisuudella? Olemmeko aidosti sallivia ja rakastavia jokaista ajatustamme kohtaan? En tarkoita tietenkään, että kaikki ihmisyydessä ilmenevä toiminta tai teot olisivat suotavia tai toivottavia vaan sitä, ettemme torjuisi paheina tai pelkojen vuoksi polkumme varrelta kohtaamisia tai kokemuksia, joiden kautta saattaisimme oppia uutta sekä itsestämme että ihmisyydestä. Olemmeko näennäisen pimeyden vankeja vai aidosti rohkeita kohtaamaan myös ne tunteet ja kokemukset, joista meillä ei ole aiempaa ymmärrystä?

Onko pimeys ihmisyydessä lopulta mitään näistä vaiko jotakin sellaista, jolle ei löydy sanoja? Ilmeneekö pimeyden kokemus ihmisyydessä vain kokemusmaailmamme tai sen rajallisuuden kautta vai onko olemassa jotakin vielä ihmisyyttäkin voimallisempaa pimeyden ulottuvuutta, jota emme fyysisestä maailmasta käsin kykene hahmottamaan? Ja jos on, niin onko pimeyden luonne muutakin kuin valon puutetta? Sitä kaikkea valon ja kauneuden vastakohtaa, joka toimii tasapainon ylläpitäjänä kaikkeudessa.

Oma tämän hetkinen ymmärrykseni rajoittuu kokemusmaailmaan, jossa kaikki pimeydeksi kokemani suuntaa lopulta kasvonsa valoon ja muuttaa muotoaan rakkaudellisen kohtaamisen, uteliaisuuden ja sallivuuden voimasta. Pimeys minussa on aina samassa suhteessa valon määrään ja näiden tasapaino säilyy, kun vain onnistun säilyttämään tai palauttamaan sisäisen tasapainoni ja tarkastelen kokemusmaailmaani rehellisesti. Katson siis tässä hetkessä pimeyttä silmiin rohkeammin kuin ennen, uteliaana ja hyväksyen olevan.

Sallin pimeyden ja pelkojen olla osa minuutta. Osa ihmisyyttä ja rehellistä kasvun maaperää. Joskus näiden ulottuvuuksien kautta kohtaan henkilökohtaista kärsimystä, surua ja epätoivoa mutta sallin myös niiden olla olemassa. Olla osa ihmisyyden kokemusmaailmaa ja elämän tummia sävyjä. Käännän katseeni kohti pimeyden vuodenaikaa ja toivotan pimeyden minussa tervetulleeksi yhtä lempeästi ja hyväksyvästi kuin ilon ja seesteisyydenkin. En tuomitse tai torju näitä ulottuvuuksia itsessäni vaan tutkin minuutta aiempaa uteliaammin, syvällisemmin ja paljastaen itsessäni uusia tunnemaailman kerroksia. Pimeys ja valo kohtaavat minussa tasavertaisina kietoutuen toisiinsa. Sulautuen yhdeksi. 

Tietoisuuden palapeli

Sunnuntai 7.10.2018

On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin.

Eräs nuori ja innovatiivinen luennoitsija totesi kerran, että eläminen nykymaailmassa vaatii uskallusta oppia vähän paljosta eikä toisin päin kuten asiantuntijaosaamista arvostavassa yhteiskunnassa aiemmin on ollut tapana tehdä. Keskustelimme liike-elämän disruptiosta ja siitä, mitkä osaamisalueet tai toimialat ovat hänen näkemyksensä mukaan voimissaan vielä tulevaisuudessakin. Miten mielenkiintoista olisi nähdä hiukan pidemmälle tulevaan ja osata olla muuttuvassa maailmassa korkealla aallon harjalla. Nähdä kauas ja laaja-alaisesti.

Henkisen kasvun ja oman itseni äärellä pohdin näitä samoja teemoja. Miten monenlaisia työkaluja onkaan "markkinoilla", kun puhutaan henkisyydestä, sisäisestä kasvusta tai vaikka valaistumisesta. Loputon ja alati lisääntyvä määrä erilaisia oppisuuntauksia, menetelmiä ja työkaluja. Osa tällaisista suuntauksista jo itsessään korostaa sitä, että ainoastaan omistautuminen tälle yhdelle polulle ja kärsivälliselle harjoittelulle suo mahdollisuuden pysyvän henkisen tilan saavuttamiselle. Vain erikoistumalla tälle yhdelle polulle on mahdollista nousta muun maailman yläpuolelle ja "valaistua".

Mitä pidemmälle omaa henkistä matkaani olen kulkenut, sitä vankemmin olen alkanut ajatella, että koen valaistumisen matkan juuri päin vastoin. Että matka itsessään on tärkeämpi kuin yksikään suuntaus tai menetelmä, jota olen harjoittanut. Että tietoisuuden laajentuminen pysähtyy, jos tässä kaikkeuden vauhdikkaasti muuttuvassa virrassa jää liiaksi kiinni johonkin yhteen näkökulmaan tai suuntaukseen.

Paljon tärkeämpää tietoisuuden laajentamisen näkökulmasta on se, että oppii ymmärtämään riittävällä tasolla asioita, joita kokemusmaailman kautta havainnoi. Ja, että oppii hyväksymään sekä kokemansa maailman että lukuisat erilaiset mahdollisuudet kohdata tämä vallitseva todellisuus. Ainakin oman kokemuspohjani kautta koen vahvasti, että on paljon hyödyllisempää ymmärtää moniulotteisesta maailmasta useita eri ulottuvuuksia kuin syventyä elämänsä ajaksi johonkin yhteen tiettyyn näkökulmaan. Koen, että tietoisuuden laajentuminen tapahtuu nimenomaan monitasoisen oppimisen ja useiden erilaisten palasten yhdistämisen kautta.

Voisi ajatella, että tietoisuus on valtava palapeli, jossa kunkin yksilöllinen sielun potentiaali ja kulloinenkin elämäntehtävä määrittävät sen kuinka monta palaa tässä tietoisuuden palapelissä on olemassa. Ehkä myös sen, millainen kuva tuosta elämän mittaisesta palapelistä lopulta muodostuu. Ihmisyyden matkalla saamme mahdollisuuden löytää ja kerätä talteen näitä palasia sitä mukaan, kun olemme valmiita nuo palaset vallitsevassa tietoisuudessamme näkemään. Välillä saatamme kulkea ohi ja olla huomaamatta joitakin palasia, joita meille tarjoillaan mutta saamme myöhemmin uusia mahdollisuuksia, kun kykymme nähdä selkeämmin on kehittynyt tai kun läsnäolomme kussakin hetkessä on voimistunut. Kaikki palaset ovat koko ajan olemassa matkan varrella mutta tietoisuutemme on kuin valo, joka valaisee maisemaa ja saa meidät näkemään asioita, jotka aiemmin ovat jääneet näkökenttämme ulkopuolelle tai mielemme varjoihin. Mitä laajemmalle tietoisuutemme valo ulottuu, sitä helpompi meidän on tätä ihmisyyden matkaa kulkea: nähdä, kokea ja luottaa, että olemme oikealla tiellä.

Tietoisuuden palapeli valmistuu verkkaisesti ja juuri sellaiseen tahtiin kuin itse valitsemme. Jokainen erilainen henkisyyden suuntaus tai työkalu on ainakin minulle tarjonnut pienen pussillisen uusia palasia asetettavaksi kokonaiskuvaan. Usein johonkin menetelmään tai työkaluun tutustuminen on vaatinut oman aikansa ja sen lisäksi myös palasten asettelu osaksi kaikkea aiemmin opittua on vienyt minulta aikaa. On pitänyt antaa itselle aikaa uusien näkökulmien integroitumiselle sekä antaa myös mielen tasolla riittävästi aikaa pureksia uutta, jotta kokonaisuuden kannalta keskeiset ja tärkeimmät palaset on kyennyt löytämään. Joitakin palasia olen pohdinnan jälkeen siirtänyt sivuun ja jättänyt tarkoituksella odottamaan, koska niille ei ole vielä tuossa hetkessä löytynyt liittymäpintaa aiemmasta kokemuspohjastani.

Koen, että jos olisin jäänyt liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan vain yhtä ainoaa palasta, olisin menettänyt mahdollisuuden koota kokonaiskuvaa, joka on lopulta paljon tärkeämpi kuin yksikään yksittäinen palanen. Mikäli olisin jäänyt liiaksi kiinni johonkin yhteen henkiseen suuntaukseen, olisin toiminut kaikkeuden alati muokkautuvaa virtaa vastaan ja hidastanut etenemistäni vapaassa olemassaolossa. On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin. Kuten muotoilun ja taiteen tekijät tapaavat sanoa: ei tule rakastua itse omaan tuotokseensa, koska silloin maailma ei saa mahdollisuutta kokea tuota teosta eikä myöskään joku toinen saa mahdollisuutta luoda edelleen jotakin uutta tuon teoksen voimasta ja sen innoittamana.

Tietoisuuden laajentuminen on yksi ihmisyyden perustehtävistä - syy, jonka vuoksi ihmisyys on olemassa. Kenties on paljon muitakin olemassaolon perusteita mutta minulle tämä näyttäytyy tärkeimpänä. Haluan oppia uutta ja ymmärtää olevaa. Ihmisenä minulla on ehtymätön kyky laajentaa tietoisuuttani ja koen, että minun tulee arvostaa ja kunnioittaa tätä kykyä. Minulla on suorastaan velvollisuus hyödyntää tätä kykyä ja valaista itseäni, jotta näen selkeämmin. Minulla on velvollisuus myös valaista polkua niille, joita kohtaan, jotta näemme yhdessä vielä tätäkin laajemmin. Jotta jonakin päivänä voimme yhdessä asettaa sen viimeisen palasen tietoisuuden palapeliin ja lopulta nähdä koko kuvan. Jotta voimme nähdä koko kaikkeuden ilman ihmisyyden verhoja tai mielemme varjoja - nähdä olemassaolon todellisen olemuksen.

Sinulle, joka saat minut soimaan

Lauantai 29.9.2018 klo 22.00

Tämä instrumentti, joka minä olen, soi kauniisti luovuuden virrassa jokaisen kohtaamani ihmisen kautta. Samoin minä kosketan sanoillani ja ajatuksillani sinua ja saan niiden kautta sinun sielusi resonoimaan hetken yhteistä sävelmää.

Minulle ajatukset ovat maaperää, jota vaalin. Arvostan jokaista ajatusta, jokaista pientäkin ajatuksen siementä ja vaalin rakkaudella sanoja, joista kasvaa vähitellen hieman isompia ajatusten taimia. Minun maailmankuvassani jokainen ajatus luo maailmaa ja synnyttää uusia polkuja olemassaolon matkalla. Jokainen ajatuksen siemen taas sisältää uuden potentiaalin kasvaa hedelmälliseksi ja vankaksi puuksi, jonka varjossa voin levätä tai jonka oksat tuovat suojaa ja turvaa niinä hetkinä, kun etsin suuntaa ja luottamusta elämään. Osin kai tiedostamattani valikoin ajatusten siemenistä ne, joita haluan ravita ja kastella - ne, joista kasvaa merkityksellisiä luovuuden hedelmiä ja lopulta uutta ajatusten maaperää sekä jälleen uusia oivallusten siemeniä.

Joskus huomaan, että toisen ihmisen sanat tai jaettu ajatus saavat minut menemään sanattomaksi. Kuin tuo toinen soittaisi pianoa ja jotakin kosketinta painaessa minusta ei kuuluisikaan mitään ääntä. Jokainen instrumentti soi juuri niin kauniisti ja sellaisessa vireessä kuin tuon yksilöllisen instrumentin vallitseva sisäinen tila kulloisessakin hetkessä mahdollistaa. Tällainen ääntä vailla oleva kosketin kertoo eletystä elämästä ja siitä, että joku aiempi soittaja tai sävelmä on saanut instrumentista juuri tuon kohdan rikkoutumaan. Että juuri tuon sävelen sointi vaatii rakkauden korjaavaa voimaa ja uudelleen virittämistä.

Sinä voit aistia minussa nuo hiljaiset sävelet ja hellästi korjata minut taas täydellisesti soivaksi sielun instrumentiksi. Annat minulle uuden elämän ja soinnin, jota kauniimpaa ei ole. Rakkauden soinnin. Ja minä viritän sinut, korjaan yhtälailla matkalla rikkoutuneet kohtasi eheäksi kauniiksi sävelmäksi, jollaista ei ennen ole kuultu. Ainutlaatuiseksi ja täydelliseksi melodiaksi, jollainen syntyy aina, kun kaksi sielua kohtaa ikuisuudessa, ajattomuudessa ja rakkauden virrassa. Hetkessä, jolla ei ole alkua tai loppua - joka yksinkertaisesti on olemassa.

Hiljaisuuskin soi joskus kauniisti, kun vain pysähtyy kuuntelemaan tarinaa tuon hiljaisuuden taustalla. Yhdessä koettu hiljaisuus on vallitsevaa luottamusta ja tuntuu hiukan samalta kuin yhdessä nukkuminen. Yhteisten syvimpien virtojen kohtaamista ja yhteisen harmonian luomista ihmisyyden ulottuvuutta korkeammalla taajuudella. Kuin sulkeutumista hiljaisuuden maagiseen kuplaan, johon ei mikään fyysisen tason häiriötekijä tai mielen meteli ulotu. Havahduin juuri tällä viikolla omakohtaisesti hiljaisuuden suomaan herkkyyteen, kun kuuntelin jotakin kaunista ja juuri sillä hetkellä koskettavaa kappaletta aamulla matkatessani töihin. Kun musiikki lakkasi, sen voimallinen kauneus ja sanoitus jäivät kuin leijumaan olemukseeni. Päätin antautua tuolle tuntemukselle ja hiljaisuudelle. Annoin hiljaisuuden virrata lävitseni, tyhjentää mieleni täydellisesti ja ympäröidä tilan, jossa istuin. Hetken tästä tunteesta nauttiessani huomasin vastapäätä istuvien ihmisten katselevan minua huolestuneena ja hiukan hämillään. Tajusin vasta havaduttuani tuosta täydellisen sisäisen hiljaisuuden tilasta, että sen kauneus ja koskettavuus olivat saaneet huomaamattani kyyneleet virtaamaan. Hymyilin ja kenties kanssamatkaajat ymmärsivät, etten ollut lainkaan surullinen enkä romahtamispisteessä aamuruuhkan puristuksessa - ainoastaan hiljaisuuden valaisema. Täynnä kauneutta ja herkkyyttä juuri siinä hiljaisuuden hetkessä.

Tuntuu, että sielujen väillä vallitseva luontainen harmonia ja resonointi määrittävät paljon siitä melodiasta, joka kustakin yhteisestä kohtaamisesta syntyy. On ihmissuhteita, joiden tarkoituksena on luoda taitavasti sointuvia riitasointuja ja luoda molemmissa instrumentteinä jotakin uutta. Haastaa aiemmat sävelmät yhteiseen improvisaatioon ja tuottaa jotakin erilaista. Riitasointujenkin kautta voi syntyä oivalluksia ja tietoisuudella on uuden sävelmän myötä mahdollisuus laajentua johonkin kokonaan uuteen suuntaan. Toisaalta on myös niitä kohtaamisia, joissa heti ensimmäisestä puolisävelestä tuntee vahvan harmonian, voimakkaasti mutta täydellisesti soivan yhteissoiton, jollaista ei ole toista. Näitä jälkimmäisiä kohtaamisia on ainakin itselläni tullut vastaan hyvin harvoin mutta nuo harvat ovat olleet sitäkin kauniimpia, syvälle ytimeen ulottuvia alkukantaisia jumalaisia taideteoksia. Jotakin sellaista ykseyden sointia, jota ei osaa odottaa kohtaavansa ihmisyyden matkalla vaan ainoastaan jossain fyysisen ulottuvuuden tuolla puolen. Ikuisuudessa - olemassaolon ja sielujen alkulähteessä.

Jokainen ihmisyydessä kohtaamasi sielu ja jokainen ihmisyyden matkalla koettu ihmissuhde on mahdollisuus luoda tällainen uusi sävelmä ja tarjota rakkaudellinen maaperä uudelle kasvulle. Istuttaa kauniiden ajatusten siemen ja vaalia sitä inhimillistä ainutlaatuista instrumenttiä, jota tuo toinen yksilö ilmentää. Yksinkertaisesti vain jakamalla yhteinen ajatus. Arvostamalla toinen toistamme ja kaikkeutta sekä sitä ehtymätöntä luovuuden virtaa, joka me yhdessä olemme.

Ajattomuuden virrassa

Lauantai 22.9.2018 klo 23.23

Usein toistuva teema oivallusten tiellä on ollut läsnäolo kulloisessakin nykyhetkessä ja toisaalta se, miten ajallinen ulottuvuus voisi olla olemassa siten, että sen kaikki potentiaali olisi käytettävissä jokaisessa hetkessä. Olen aiheesta kai kirjoittanut aiemminkin mutta nyt tuntuu, että jotakin uutta näkökulmaa on syntymässä.

Minun ymmärtämässäni maailmassa - todellisuudessa, joka vallitsee koetussa ihmisyydessä - ajan ulottuvuus on olemassa. Minulla on ihmisyyden matkalta kootut muistot, kokemukset ja oivallukset, jotka sijoittuvat aikajanalla menneisyyteen. Aiempiin elämän hetkiin ja vaiheisiin, joiden kautta minussa on syntynyt jotakin uutta. Menneisyydessä vallitsee muutoksen ja oppimisen kipupisteet sekä toisaalta fyysiseen kehooni ja tunnerakenteeseeni syntyneet muistijäljet kokemuksista, joiden kautta olen luonut itseäni ja minuuttani yhä uudelleen. Menneisyydessä vallitsee usein suuri määrä kokemusten luomaa viisautta ja ihmisyyden oppitunneilta kootut työkalut, joita ei ole tarkoituskaan unohtaa.

Se, miten kulloisessakin hetkessä osaamme säilyttää tietoisuuden ajallisen ulottuvuuden koko skaalasta, luo mahdollisuudet kohdata kussakin hetkessä erilaiset tilanteet ja kanssaihmiset ilman pelkoa - ilman tarvetta korostaa asioita egollisesta näkökulmasta ja ilman tarvetta ohjata koettua maailmaa kohti jotakin ennalta odotettua päämäärää tai lopputulosta. Ilman tulevaisuuteen kohdistuvia pelkoja, inhimillisiä haluja tai egon hyötylähtöisiä odotusarvoja.

Olen kokenut vapauttavana sen, että voin tarkastella tulevaisuuskuvia ja erilaisia mahdollisuuksia kulloisessakin nyt-hetkessä mutta ilman niihin kiinnittymistä tai ilman, että menetän läsnäolon tässä ja nyt. Että voin vapaasti ajallisessa ulottuvuudessa liikkua menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä niin, että mikään ulottuvuuksista ei ole sen pysyvämpi, totuudellisempi tai tärkeämpi kuin muut ulottuvuudet. Ne vain yksinkertaisesti vallitsevat ja ovat läsnä tietoisuudessani ilman, että kiinnittäisin minuuteeni mihinkään tiettyyn pisteeseen.

Koen, että ajallinen ulottuvuus on jatkuvassa liikkeessä ja virtaa, jonka liikettä saatan tarkastella. Voin päättää heittäytyä virran vietäväksi ja antautua ajallisen virtauksen alati muuttuvaan olemukseen mutta en halua tarttua liiaksi kiinni mihinkään yksittäiseen kohtaan. Irtipäästäminen on eräs ihmisyyden vapauttavampia kokemuksia ja avain todelliseen läsnäoloon kulloisessakin hetkessä. Irtipäästäminen ei tarkoita kuitenkaan luopumista tai luovuttamista vaan ainoastaan sitä, ettei kiinnity. Että ei tarpettomasti jumita ihmisyyden matkaa pitämällä kiini jostakin tietystä aikajanan pisteestä. Että uskaltaa heittäytyä kaikista aiemmista kokemuksistaan huolimatta sekä nykyhetkeen että tulevaan ja antautua ajan loputtoman virran matkaan.

Ajan virtaa voisi verrata vaikka jokeen, joka alkulähteessään on kaukana ikuisten vuorten uumenissa ja menneisyyden kaikki viisaus on tiivistyneenä tuon vuoren uumeniin. Yhteys ajattomaan kaikkeuteen on niin lähellä, että vesi virtaa kirkkaana ja selkeänä purona, jossa kaikki näyttää kauniilta ja heijastelee valoa. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä joki virtaa, sen voimallisemmaksi virtaus käy ja sen enemmän veden syvyyksissä kummittelee kohtia, joita ei enää ihmisyydestä käsin näe kovin selkeästi. Silti kyseessä on sama vesi ja se on lähtöisin samasta ikuisuuden lähteestä.

Nykyhetkestä käsin voimme tähyillä kohti alajuoksua, jossa veden uoma on jo leveämpi ja vallitsee paljon nykyhetkeä enemmän erilaisia mahdollisuuksia veden virrata. Lopulta vesi päätyy mereen ja horisontissa katoaa kykymme ihmisinä erottaa vesi taivaasta. Veden ja taivaan rajalla kohtaa jälleen aika ajattomuuden tilan, jossa virtaa ei enää ole. On vain tyyni ikuisuus ja tietoisuus loputtomasta matkasta, jota vesi on virratessaan kulkenut. Koko matkan kyseessä on kuitenkin yhä sama vesi, sama olevaisuus ja sama kaikkeuden jatkumo, josta kykenemme ihmisinä tarkastelemaan vain yhden näkökulman kerrallaan.

Kulloisessakin nyt-hetkessä vallitsee aiempaa suurempi tyyneys ja tasapaino sen kautta, että ajallisuuden virrassa uiskentelevat erilaiset inhimilliset menneisyyden tai tulevaisuuden varjot eivät saa liikaa huomiota. Ne ovat vain varjoja tai heijastuksia veden pinnalla. Ne eivät ole todellisia eivätkä merkittäviä tässä hetkessä ellen itse luo tässä hetkessä merkityksiä omien pelkojeni, toiveideni tai kipupisteideni kautta. Miksi tekisin niin?

Todellinen läsnäolo ja rohkeus elää kukin hetki kuin uudesti syntynyt, utelias ja luottavainen ihmisolento kumpuavat siitä, että muistan tietoisesti päästää irti ajallisen ulottuvuuden rajoitteista. Että antaudun kullekin hetkelle ilman takertumista ja että vaalin ihmisyyden matkalla kertyneitä muistoja kuin itse veistämiäni kaarnaveneitä, jotka voin laskea takaisin ajallisuuden virran vietäväksi. Päästää irti sekä menneestä että tulevasta tietäen, etteivät ne koskaan lakkaa olemasta. Ne vain ovat - kuten minäkin - osa samaa virtaa ja samaa kaikkeuden kauneutta.

Minuuden hienosäätöä

Sunnuntai 16.9.2018

Pohdin tällä viikolla eräänä aamuna elämää suurempia kysymyksiä matkalla töihin. Jostain syystä mieleeni nousi nuoruuden opiskeluvuosilta aika, jolloin ystäväni kanssa mietimme tähtitaivaan alla elämän tarkoitusta, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Muistan elävästi, miten selkeältä noina vuosina tuntui oma elämän polku ja myös juuri siinä hetkessä koko elämän tarkoitus. Tuntui selvältä, että iso osa ihmisyyttä ja sen tarkoitusta on se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, arkensa ja haaveensa. Kuin punainen lanka ihmisyydessä olisi yksinkertaisesti se, että löytää elämäänsä kumppanin, perustaa perheen ja oppii näiden ihmisyyden peruselementtien kautta lisää itsestään.

Nyt monen vuoden jälkeen asiat näkee aikalailla toisin. Tuntuu, että juuri tuossa hetkessä totuus ja oma elämän polku näyttäytyivät täydellisesti ja niin laajasti kuin silloin olin kykenevä näkemään. Elämä ja sen monet ihmisyyden kokemukset ovat laajentaneet näkemystäni enemmän siihen suuntaan, että jokainen elämän vaihe ja hetki sisältävät kukin oman erillisen osansa elämän tarkoitusta. Ettei lopulta ole olemassa yhtä ainoaa elämän tehtävää vaan sen sijaan lukematon määrä isoja ja pieniä merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Kokonainen elämän tarkoitusten verkko. Yksi merkittävä osa elämän tarkoitusta minulle itselleni on ollut äitiys, vanhemuus ja näiden kautta omien heikkouksieni rehellinen kohtaaminen. Toisaalta myös jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on sisältänyt jonkin oman pienemmän elämän tarkoituksensa ja tehtävänsä. Osa näistä tehtävistä on koko elämän mittaisia - osa taas lyhyitä kohtaamisia, joissa tehtävä tulee täytetyksi suhteellisen nopeasti. Aivan samoin kuin joku toinen ihminen voi yhden lyhyen kohtaamisen aikana luoda merkityksellisen ja koko elämän kannalta käänteen tekevän oivalluksen vain yksittäisen kohtaamisen hetkellä. Voi yhdessä hetkessä muuttaa kaiken pelkästään sanoin, teoin ja olemuksellaan. Oman kokemukseni mukaan jotkin ihmissuhteisiin ja kohtaamisiin liittyvät merkitykset ovat melko pian nähtävillä ja aistittavissa puolin ja toisin. Ja sitten toisinaan kohtaamisen tarkoitus ja opetukset avautuvat vasta vähitellen - merkitykset avautuvat pieni pala kerrallaan kuin varovasti avautuvat kukan terälehdet ja ihmissuhteen kauneus puhkeaa loistoonsa vasta pidemmän ajan kuluessa.

Mietin myös sitä, että miten tuntuukin nykyään siltä, että yhden ihmiselämän aikana olen elänyt useita eri elämiä, jotka luovat kukin oman todellisuutensa, oman kokonaisen tarinansa ja elämän tarkoituksensa. Olen paljon matkan varrella oppinut, paljon unohtanut ja -ehkä kaikista eniten- paljon olen löytänyt uusia näkökulmia. Jokainen elämä tai sen vaihe on tarjonnut erilaisia näköaloja samaan maailmaan, opettanut katsomaan edellistä vaihetta aiempaa hyväksyvämmin ja rakastavammin. Olemaan itse itselleni armollisempi ja kohtaamaan sekä itseni että muut uusin silmin. Jokainen vaihe on ollut yhtä tärkeä ja arvokas vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Tästä kaikesta juontaa juurensa seuraava vähän huvittavakin näkökulma siitä, miten päädyin miettimään, miten voisin tätä kaikkea elämässä kokemaani hyödyntää? Miten voisin koota kaikista elämistäni ja niiden eri vaiheista opitut asiat parhaaksi mahdolliseksi yhtälöksi? Miten voisin löytää kaikesta koetusta ne parhaat oivallukset ja yhdistää juuri tässä hetkessä täydelliseksi ymmärrykseksi? Täydelliseksi minuudeksi ja ihmisyyden tasolla hiotuksi timantiksi kuhunkin hetkeen?

Ajattele, jos olisi mahdollista eri elämän vaiheissa ja kunkin koetun tilanteen mukaan säätää omaa sisäistä minuuttaan. Jos kykenisi hienosäätämään omia persoonallisuuden piirteitään ja ihmisyydessä opittuja oivalluksiaan tai ominaisuuksiaan. Jospa olisikin olemassa eräänlainen sisäinen minuuden viritinvahvistin! Millainen olisi sinun paras sointisi - täydellinen versio sinusta itsestäsi kaikilla sellaisilla säädöillä, jotka palvelisivat sinua ja juuri tämän hetkistä elämän tehtävääsi parhaiten?

Säätäisitkö itsesi nykyistä voimakkaammaksi vai pehmentäisitkö olemustasi? Entä mihin asettaisit säädön esimerkiksi akelilla "nöyrä -ylimielinen"? Tai "epäitsekäs - itsekeskeinen"? Kun pysähtyy asiaa miettimään kunnolla, niin huomaan, ettei vastaaminen olekaan niin helppoa kuin ensin alkuun luulisi. Mikä määrä nöyryyttä on terveen minuuden kannalta sopivasti? Terveellä tavalla itsekäs on myös kovin vaikea käsite määritellä. Tietyissä elämäntilanteissa olisi hyvä, että osaisi olla enemmän itsekäs kuin toisinaan. Esimerkiksi jonkin vakavan sairauden tai suruprosessin äärellä olisi toipumisen kannalta tärkeää osata priorisoida oma lepo, arjen pienet lohtua tuovat asiat, omat tunteet ja niiden kohtaaminen kaiken muun edelle. Säätää itsekkyys hiukan normaalitilannetta isommalle. Toisaalta tulisi löytää oikealla tavalla lisää nöyryyttä itsestään, jotta kykenisi pyytämään ja vastaanottamaan apua tilanteissa, joissa itse on heikoilla.

Muitakin ihmisyyden piirteitä olisi hauskaa voida säätää tilanteen mukaan: mihin virittäisit itsesi akselilla "utelias - epäkiinnostunut" tai "harkitseva - uhkarohkea"? Entäpä "itsenäinen - riippuvainen muista"? Millaisen minuuden säätäisit juuri tähän kyseiseen päivään? Ja toisaalta, mitkä kaikki säädöt olisivat tarpeellisia oman sisäisen tasapainon löytymiseksi?

Millainen olisi juuri sinun itsesi kannalta se paras versio itsestäsi ja mitkä olisivat ne ominaisuudet, joita haluaisit vähän virittää isommalle tai pienemmälle, jotta ne parhaiten palvelisivat juuri tässä hetkessä sinun elämän tehtävääsi? Kaipaisitko lisää rohkeutta tai säätäistkö sosiaalisuuden voluumia suuremmalle kuten minä? Kaipaisitko takaisin lapsuudessa voimissaan ollutta estotonta uteliaisuutta ja täydellistä vastasyntyneen viatonta luottamusta elämään? Olisi helppoa valita kaikissa ominaisuuksissa se kultainen keskitie ja asettaa puolivälin säädöt joka akselille mutta palvelisiko se kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sinun sisäistä kasvuasi tai kunkin elämäntilanteen parasta mahdollista lopputulosta? Vai olisiko helppo keskitie sittenkin vain ilmentymä inhimillisestä arkuudesta, sisäisestä epävarmuudesta ja oikotie, jolla ohittaa aito itsetutkiskelun mahdollisuus kivutta?

Minun "täydellinen" sisäinen viritykseni kaipasi näköjään tähän päivään jotakin semi-syvällistä mutta kevyttä tarkastelukulmaa henkiseen kasvuun. Löytyi sitten luovuuden sopukoista tällainen vähän käytetty viritinvahvistin -idea ja tässä ollaan. Nyt vain säädöt kohdalleen ja täydellisellä harmonialla kohti uusia ihmisyyden kokemuksia!

Yhteinen ymmärrys

Lauantai 8.9.2018 klo 11.39

Olen tässä viime päivinä pohtinut tarvetta ymmärtää asiat laajemmin ja ylipäätään inhimillistä tarvetta ymmärtää. Melko itsestään selvältä tuntuu tietysti, että elämässä on hyvä olla pyrkimyksenä ymmärtää muita ihmisiä ja havainnoida ihmisyydessä kokemiaan asioita laajemmin kuin vain omasta yksilölähtöisestä näkökulmastaan. Yhteisen ymmärryksen kautta kasvaa myös suvaitsevaisuus ja myötätunto muiden kokemuksia kohtaan.

Itselläni on aina ollut vahva tarve lisätä ja syventää ymmärrystä asioista ja ilmiöistä, joita olen elämässä kohdannut. Jotenkin on vain sellainen sisäsyntyinen uteliaisuus ja myös pyrkimys nähdä asiat laajemmalta tasolta käsin. Olen myös miettinyt onko tämän tarpeen taustalla lopulta sittenkin epävarmuus itsestä, epäonnistumisen pelko tai tarve varmistella selustaansa - vaiko puhtaasti kiinnostus laajentaa omaa tietoisuuttaan. Joissakin hetkissä tuntuu, että kyse on myös luottamuksen puutteesta; siitä, ettei luota omaan itseensä ja kykyyn selviytyä elämässä.

Mietin sitäkin, että lisääntyykö yhteinen ymmärrys ainoastaan fyysisessä maailmassa ja ihmisyydessä? Vai luoko yhteistä ymmärrystä myös henkinen ja sielullinen yhteys sekä näiden vahvistaminen. Minusta tuntuu, että luo - ainakin tässä ajassa ja muutoksen virrassa, jossa parhaillaan elämme. Yhteisellä ymmärryksellä en tarkoita vain asioiden ymmärtämistä järjellä vaan myös tietoisuuden tasolla yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että ymmärtää vaikka ei sanota mitään ja sitä, että ymmärrys vallitsee myötätunnon läsnäollessa. Se vain on ja luo vakaan perustan tasapainolle.

Miten sitten voisin lisätä yhteistä moniulotteista ymmärrystä? Keskustelu on varmasti se ensimmäinen askel ja tahtotila ylipäätään laajentaa ymmärrystään. Tahtotila nähdä ja kokea asiat laajemmin kuin aiemmin. Näitä seuraa mielestäni vahvasti myös itsensä reflektointi, moniaistillinen havainnointi sekä hiljaisuus. Kuuntelu ja läsnäolo. Oleminen yhteisessä tilassa sekä yhteinen jaettu kokemus. Fyysinen, henkinen tai sielullinen kokemus. Ajasta ja paikasta riippumatta.

Yhteistä ymmärrystä kannattaa tavoitella, koska se on avain hyväksyvälle läsnäololle ja myötätunnon lisääntymiselle. En voi koskaan täysin tietää tai tuntea jonkun toisen kokemaa enkä halua ottaa itselleni jonkun toisen tunteita. Mutta toivon voivani ymmärtää toista ihmistä riittävän syvällä tasolla, jotta kykenisin olemaan sallivampi ja hyväksyvämpi yksilö. Jotta olisin myötätuntoisempi ihminen.

Rakkaus ja kiitollisuus kasvavat myötätunnosta - Yhteisen ymmärryksen avulla. Ehkä jokainen ymmärryksen "pala" auttaa osaltaan päästämään irti egollisesta näkökulmasta ja saattelee ajatukset kohti hyväksyvää läsnäolon tilaa. Kokemus yhteisestä ymmärryksestä on monella eri tasolla yhdistävä ja lisää keskinäistä luottamusta. Tätä samaa ilmiötä olen tarkastellut usein työyhteisöjen ja johtamisen näkökulmista mutta jostain syystä nyt tuntuu tärkeältä nostaa tämä aihe esiin myös yksilötason oivalluksena.

Yhteinen ymmärrys ja yhtenevä suunta myös ajatuksissa on hyödyksi vaikka mielipiteitä ja näkemyksiä olisikin paljon. Mitä syvemmällä tasolla kykenee tavoittamaan myötätunnon ja ymmärryksen kokemuksen, sen vähemmän tarvitsee taistella ketään vastaan tai todistella olevansa oikeassa. Sen sijaan uskaltaa luottaa yhteiseen matkaan ja sallia eri näkemysten olla osana samaa ihmisyyden peruskalliota. Aito ymmärtämisen kokemus auttaa huomaamaan myötätunnon tarpeen sekä luo lisää välittämistä, kiitollisuuden ja ykseyden tunteita.

Ykseyden tilan oivaltaminen itsessäni ja vallitsevana olotilana kaikkeudessa on kenties laajin ja kaikista moniulotteisin näkökulma yhteiseen ymmärrykseen. Jos lopulta kaikki on lähtöisin samasta alkulähteestä ja kaikkeuden osat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, silloin myös osien välillä vallitsee aina täydellinen ymmärrys kaikesta olevasta. Yhteinen ymmärrys on siis vallitseva olotila vaikkemme sitä tiedostaisi. Toisaalta keskinäisen ymmärryksen puute taas on ilmentymä egon pyrkimyksestä "unohtaa" vallitseva ykseys ja ihmisyydessä koettu rajallisen tietoisuuden tila. Ykseyden tilassa ei lopulta ole olemassa kuin yksi yhteinen ymmärrys.

Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23.54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Ajatuksia yksinäisyydestä

Sunnuntai 26.8.2018

Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa, jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Yksinäisyyden tilasta kumpuaa niin mielen meteli kuin täydellinen hiljaisuuskin. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä ja se voi tuntua joskus ahdistavalta mutta itsensä kohtaaminen alkaa siitä, että sietää yksinäisyyttä ja havainnoi sen kautta nousseita ajatuksia tai tunteita itsessään.

Ehkä yksinäisyys on minulle kuin maaperä, josta hedelmällinen kasvu voi alkaa mutta kuten kasvitkin tarvitsevat maaperän ja ravinteiden lisäksi myös valoa ja vettä - myös henkinen kasvu vaatii otollisen maaperän lisäksi rohkeutta peilata itseään ja ajatuksiaan muiden kanssa. Ilman sosiaalisia rajapintoja ja ihmisten kohtaamista en saa samanlaista mahdollisuutta nähdä ja kokea omaa itseäni. Jokainen ihmisyydessä koettu elämänkokemus tuo elämään valon potentiaalin; mahdollisuuden arvostaa itseään ja nähdä ympäröivä maailma rakkauden kautta. Jokainen sosiaalinen rajapinta taas suo mahdollisuuden lisätä sisäistä kasvua, oppia jotakin itsestään sekä ravita kasvun maaperää tunteiden kokemisen kautta.

Toisaalta muiden ihmisten kautta näemme sekä itsemme että maailman, jossa yksinäisyyden kokemus vallitsee. Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Joskus ajattelen, että olen kuin puu, joka juurruttaa itsensä erillisyyden harhaan eli juurtuu kokemukseen yksinäisyydestä. Puu kaivaa olemuksensa perustan sille, että kokee sisäisesti olevansa yksin ja eksynyt alkulähteestään. Kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai tuntea yhtä syvää yksinäisyyttä tai erillisyyden tunnetta. Ja kuitenkin jokaisella meistä juuret ovat samassa maaperässä! Kasvettuaan vahvemmaksi puu alkaa tiedostaa voivansa kohdata muita ja löytää erilaisten kohtaamisten kautta uutta näkökulmaa omaan kokemusmaailmaansa.

Mitä vahvemmat juuret ja perusta kasvulle ovat, sitä kauemmas voimme kurottaa oksiamme ihmisyyden eri ulottuvuuksiin. Emme enää pelkää tunnemyrskyjen aikaan saamaa heilumista, emme pelkää enää kaatuvamme, emmekä menetä uskoamme tai luottamustamme elämään vuodenaikojen vaihtuessa. Uskallamme kohdata muutokset ja elämän vaihtelun tyynenä ja luottavaisena. Tunnemme juuremme ja vuosirenkaamme. Hyväksymme yksinäisyyden maaperän, josta koko ihmisyys ja elämä kumpuavat. Hyväksymme valon, jota tarvitsemme kasvaaksemme vaikka tuo valo paljastaisi itsestämme myös ne varjoisat kohdat, joita emme haluaisi katsoa.

Henkisen kasvun näkökulmasta juuri sinä olet valo. Myös jokainen kohtaamasi sielu tuo valoa, johon peilaamme itseämme ja jonka olemassaolo paljastaa sinulle uusia kasvun mahdollisuuksia täällä ihmisyydessä. Olen kiitollinen sinusta ja valosta, jota tuot elämääni. Olen kiitollinen ihmisyyden maaperästä, johon olemme yhdessä juurtuneet. Olen myös kiitollinen kokemusmaailmasta, johon oksani kurottautuvat. Ilman vallitsevaa kokemusmaailmaa en kykenisi kasvuun enkä oppisi tuntemaan eri variaatioita tunteista. En saisi mahdollisuutta koskettaa rakkautta sinun kauttasi. Olen kiitollinen yksinäisyyden illuusiosta sekä sen moninaisista oivallusten virroista. Ilman yksinäisyyden hedelmällistä maaperää en kokisi ihmisyyttä tai sen suomia loputtomia kasvun mahdollisuuksia. Yksinäisyydestä kumpuaa rakkaus, joka on suurempi kuin erillisyyden harha. Yksinäisyyden tunteen tila katoaa ja jäljelle jää vain syvä kiitollisuus.

Luovuuden nosteessa

Sunnuntai 19.8.2018 klo 11.11

Kiitollisuuden kautta syntyvä luomisen voima ja sen rajattomat mahdollisuudet ovat "kummitelleet" ajatuksissa koko viikon. On ollut välillä jopa vaikeaa keskittyä muuhun arjen elämään ja tekemiseen, koska kiitollisuuden noste ja alkukantainen luomisvoima ovat vieneet mukanaan. Itsensä maadoittaminen tietoisesti on ollut välttämätöntä ja juuret ovat pitäneet jalat maassa sopivasti.

Jotenkin kaikki kiitollisuuden energia on tiivistynyt kuin vahingossa yhteen aiempaan oivallukseeni: tulevaisuuden muistelemiseen nykyhetkestä käsin. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä ja kokea juuri kiitollisuuden energiasta käsin kaikki ne rajattomat mahdollisuudet, joita tulevaisuudessa näen ja jotka voisivat olla tulevaisuudessa totta. Olen useasti pysähtynyt tietoisesti tarkastelemaan millaista tulevaisuudenkuvaa itselleni ja elämälleni maalaan. Tyydynkö puolihuolimattomasti siihen ensimmäiseen mielikuvaan tai nyt hetkestä käsin katsottuna helpoimmalta tuntuvaan lopputulokseen - vai uskallanko oikeasti tarkastella, miltä kiitollisuuden tunteen valaisemana näyttäisi se kaikista upein tai ihmeellisin tulevaisuus?

Tulevaisuukuvien ja tulevien näkymien ideointia hyödynnetään nykypäivän työelämässä jo lähes poikkeuksetta. Trendien kokoamisen tai ideapajojen avulla pyritään ennakoimaan ja etsimään tulevaisuuden näkymät mukaan toiminnan suunnitteluun. Halutaan ja uskalletaan hyödyntää luomisen voimaa markkinavoimien ohjailuun, ihmisten johtamiseen ja muutosten ennakointiin. Pyritään organisaatioina olemaan muutoksessa mukana jo ennen kuin muutosvoima on muuttunut todellisuudeksi. Mutta muistammeko me aidosti ja tarpeeksi hyödyntää samaa luovuuden nostetta ja tulevaisuuden muutosvirtaa omassa elämässämme tai oman hyvinvointimme ja tasapainomme lisäämisen näkökulmasta? Onko luovuuden voima valjastettu vain markkinatalouden moottoriksi ja unohdettu vetovoiman lain merkitys yksilötasolla?

Luulen, että yksilötasolla innovointi, mahdollisuuksien tarkastelu ja tulevaisuusnäkymien rohkeus puuttuu tai on ainakin haastavampaa säilyttää ilman, että inhimilliset tunteet muodostavat esteitä luomisen vapaudelle. Miten helposti nouseekaan syyllisyyden tai sisäisen ahneuden tunne pintaan, jos uskaltaa nähdä itselleen ja omalle elämälleen parhaalta kuulostavan lopputuloksen. Miten usein usko ja luottamus horjuvat oman arjen ihmeitä sanoittaessa tai kuvittaessa? Miten monenlaisia ihmisyyden kokemusten varjoja osuukaan tielle, kun alkaa luoda sitä itselle ihaninta kuvaa! On paljon vaikeampaa tavoittaa terveellä tavalla itsekkyyttä tai luomisvoiman hyödyntämisen rohkeutta oman elämän tueksi kuin esimerkiksi työelämän yhteisten tavoitteiden tai yrityksen taloudellisen kasvun tueksi.

Koen, että inhimilliset syyllisyyden tai itsensä aliarvostamisen tunteet ovat kytköksissä inhimilliseen perustarpeeseen säilyttää turvallisuuden tunne elämässä ja toisaalta niiden kautta kasvaa myös sopivalla tavalla nöyryys, jota takuulla tarvitaan näiden kaikkeuden rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Harva meistä kykenee hyödyntämään luomisvoimaa ja sen nostetta ilman egoa. Ihmisyydessä eläen se tuskin on edes mahdollista muutoin kuin täydellisesti näkökulmaa vaihtamalla. Tiedostamalla ihmisyyden rajallisuus ja harha koko olemassaolosta. Luomalla hyvää siltä pohjalta, että hyväksyy olevansa osa tätä samaa luomisvoimaa ja kaikkeuden ehtymätöntä virtaa. Oivallus siitä, etten oikeasti luo mitään lisää tai vie keneltäkään toiselta mitään pois on mullistava! Voin vain yksinkertaisesti hyväksyä sen, että olen yhtä tuon kaiken kanssa ja minulla on lupa nähdä nykyhetki ja myös tulevaisuus toisin. Sanon itselleni: "ihmisyyden harhassa ainoastaan näen tämän saman tilanteen ja kaiken olevan uusin silmin ja kiitän kaikkeutta tästä upeasta mahdollisuudesta."

Jälleen palaan toisen aiemman oivallukseni äärelle: Miten luottamuksen kautta voin tässä hetkessä päästää irti aiemmasta näkökulmastani ja täydellinen irtipäästäminen vapauttaa minut kohti anteeksiantoa sekä uuden näkökulman hyväksymistä. Aito hyväksyminen ja anteeksianto herättää puolestaan vääjäämättä kiitollisuuden tunteen pintaan, joka puolestaan lisää luottamusta. Näin olen jälleen kiinni vapautumisen ja kiitollisuuden nosteessa sekä upeassa luomisvoiman eteenpäin vievässä virrassa.

Tähdenlentoja

Sunnuntai 12.8.2018 klo 13.04

Kiitollisuus -teema on jatkunut vallitsevana tilana läpi kuluneen viikon. Viime yönä oli ns. tähdenlentojen yö ja mietin jo alkuillasta ollessani kävelyllä, miten lapsuudessa minulle opetettiin, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja että tähdenlennon siivittämänä tuo toive tulee varmasti toteutumaan. Muistan elävästi joitakin kertoja elämässäni, kun olen tähdenlennon nähdessäni jotakin toivonut todella hartaasti ja tavoittanut itsessäni lapsenomaisen syvän luottamuksen siihen, että juuri tuo toive tulee takuulla toteutumaan. Ja niin on sitten toteutunutkin tuon täydellisen luottamuksen tilan kautta.

Lapsuudessa ja nuoruudessa tähtitaivaalle luovutetut toiveet olivat toki aika erilaisia kuin näin keski-ikäisen yksinhuoltajan arjesta kumpuavat toiveet. Saatoin lapsena toivoa tulevani nähdyksi tai löytäväni uuden ystävän koululuokasta tai saatoin salaa toivoa suudelmaa teini-iän ihastukselta, joka tuskin edes tiesi tunteistani saati olisi tuntenut samoin juuri sillä hetkellä. Sellainenkin muisto nousi pintaan, että muistan kerran lapsena toivoneeni sydämeni pohjasta, ettei Suomeen tulisi enää koskaan sotaa ja että maailmassa säilyisi rauha. Pienen lapsen korvin kuultuna TV-uutiset maailman tilanteesta aivan 80-luvun alkuvuosina tuntuivat kovin pelottavilta ja nostivat viattomien toiveiden rinnalle vakavampiakin aiheita. Nykymaailman epävakaassa ilmapiirissä pystyn edelleen samaistumaan tuon pienen itseni hartaaseen toiveeseen maailman rauhasta.

Tähdenlentojen yö sai tällä kertaa ajatukset kohti kiitollisuutta ja sitä, miten jokainen tähdenlento on toiveiden sijaan kaunis mahdollisuus kiitollisuudelle. Kuten rukouksetkin toimivat aina paremmin kiitollisuuden kautta, samoin tähdenlennot voisi valjastaa loputtomien toiveiden sijaan kiitollisuuden lähteiksi. Tähdenlennon nähdessään voi samalla viattoman lapsen uskolla ja luottamuksella kiittää kaikeutta kaikesta sellaisesta, jolla sinua tai läheisiäsi on elämässä siunattu tai voi kiittää kaikesta sellaisesta, jota elämäänsä toivoo virtaavan lisää. Puutteiden ja toiveiden sijaan voisi kiittää kaikesta jota jo on sekä kaikesta, jota tulee vielä olemaan. Tähdenlennon matkaan voisi lähettää vaikka sen täydellisen mielikuvan siitä hetkestä, kun tuo oma toive on jo toteutunut ja kiittää sitten tästä pian toteutuneesta lopputuloksesta. Toimii!

Tähdenlentojen ja toiveiden lisäksi sisäisen lapsen tavoittaminen itsessä on tärkeää muutoinkin. Lapsenkaltainen usko ja syvä luottamus parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on voimaannuttava luomisen alusta myös monissa muissa yhteyksissä. Lapsen sisäsyntyinen usko hyvään ja vankkumaton luottamus maailmankaikkeuden ihmeisiin on jotakin ainutlaatuista ja harmillisen paljon tästä viattomasta luottamuksesta katoaa matkan varrella erilaisten elämänkokemusten myötä.

Vastoinkäymiset, pettymysten tunteet ja ihmisyyden pelot peittävät alleen tuon viattoman luottamuksen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki tätä sisäsyntyistä täydellistä luottamusta murentavat ihmisyyden "peitot" ja elämänkokemusten varjot kätkevät alleen sen alkuperäisen ja meissä kaikissa kuitenkin yhä olevan luottamuksen ja viattomuuden, jonka kautta myös pieni lapsi uskoo, että hänestä pidetään huolta, että tähdenlennon matkaan lähetetty toive todella tulee toteutumaan ja että prinsessasatujen onnelliset loput ovat oikeassakin elämässä yhä mahdollisia.

Tämän luottamuksen tavoittaminen sekä sisäisen lapsen ilon ja innostuksen tietoinen vaaliminen arjen elämässä ovat yksi tähdenlentojen mukanaan tuoma oivallus ja muistutus, josta olen syvästi kiitollinen. Tähdenlennon matkassa kulkevat niin sadut, haaveet kuin ihmisyyden kautta koettu moninainen kauneuskin. Tähdenlento muistuttaa meitä siitä, että luottamus onnistumiseen, haaveiden toteutumiseen ja maailmankaikkeuden tasapainoon lähtevät aina itsestä sisältä käsin. Oman sisäisen lapsen vaalimisesta sekä ihmisyyden kokemusten "peiton" alle kurkistamisesta. Siitä, että uskaltaa nähdä mielen luomien pelkojen taakse ja toivoa rohkeasti sitä kaikista parasta mahdollista lopputulosta!

Kiitollisuus -kävely

Sunnuntai 5.8.2018 klo 22.07

Tänään aamukävelyllä nousi mieleeni jostain syystä sisareni ja se, miten hän on mielestäni elämänsä aikana tehnyt lukuisia kertoja pyytettömästi hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Alkuperäinen ajatus taisi nousta siitä, miten hän useita vuosia sitten otti hoidettavakseen erään iäkkään pariskunnan aiemmin omistaman koiran, jotta tuo upea olento ei olisi joutunut lopetettavaksi. Koira oli tuolloin vielä kovin nuori ja sisareni huolehti koirasta rakkaudella sen koko pitkän elämän ajan. Muistan, että itsestäni tuntui aina, että sisareni ei ottanut koiraa vastuulleen pientä pisaraakaan säälistä - vaan puhtaasta luontaisesta rakkaudesta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Sisäsyntyisestä rakkaudesta ja halusta tehdä hyvää.

Aloin sitten aamulla kävellessäni miettiä mitä kaikkea muutakin hyvää sisareni on vuosien kuluessa tehnyt ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta tästä hyvästä. Ja toisaalta miten paljon toivon kaikkea hyvää ja rakkautta virtaavan hänen elämäänsä takaisin kaiken tuon kiitollisuuden tunteen ja nosteen siivittämänä. Tuntui, että jokaisella askelella nousi mieleeni lisää asioita, joiden kautta sisareni tai joku muu tuntemani henkilö on tehnyt hyvää jollekulle toiselle ja miten paljon kiitollisuutta tällaisten tilanteiden ajattelusta syntyi tähän aamuun. Miten paljon kiitollisuutta löysin hyvän ylistämisestä ja etenkin muiden tekemien asioiden kiittämisestä! 

Muistelen, että joku hiukan tällaisen "kiitollisuuskävelyn" kaltainen harjoitus taisi löytyä myös aikoja sitten lukemastani Taikavoima -kirjasta (Byrne, Rhonda) mutta jotenkin eri näkökulmasta tarkasteltuna. Ellen aivan väärin muista, niin kirjan harjoituksessa ohjattiin hitaasti kävellen kiittämään joka askeleella asioista, joista juuri sillä hetkellä on kiitollinen. Olen tällaistakin toteutustapaa harjoitellut joskus kävellessäni mutta tämän aamuinen kokemus oli erilainen: jotenkin koin kiitollisuutta vielä syvemmin kuin koskaan ennen ja kaikkea tehtyä hyvää ajatellessani kiitollisuuden noste oli paljon aiempaa voimallisempi. Ehkä kokemukseeni vaikutti myös se, että tilanne syntyi sponttaanisti itselle rakasta ihmistä ajatellen ja tämä rakkauden voima toimi kiitollisuuden voimaa monin kerroin voimistavana lähteenä. Ja tuntui myös erityisen hyvältä nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota olen elämäni aikana havainnut ilman, että oma itse tai oma elämäni on keskiössä. Kiitollisuuden lähteenä toimi aamulla se, että tunnustan ja nostan esiin erityisesti jonkun muun tekemää hyvää. Pyyteettömiä ja kauniita tekoja.

Myöhemmin aloin miettiä myös sitä, miten tärkeää olisi useammin tietoisesti nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota ihmisyydessä on tehty jonkun toisen avuksi, hyväksi ja tueksi ilman pienintäkään odotusta vastapalveluksista, suorittamisesta tai tekemisen tarpeesta. Miten arvokasta onkaan jokainen pyyteetön hyvä teko, rakkaudesta kumpuava ääneen sanottu lause tai lähetetty siunaus, jonka kautta voi hyvää jollekulle toiselle tehdä. Eikä hyvän tarvitse todellakaan olla aina sinun itsesi kautta tapahtunutta - vaan erityisen arvokasta ja kiitollisuutta nostavaa on jokainen havaittu hyvä teko. Havainnoijan roolissa on jotenkin helpompaa pitää omat toiveet ja muut pyyteettömyyden esteet kurissa. 

Paljon ajatuksia on helteisen kesän aikana kulkenut lävitseni ja moneen ajatukseen olen valinnut pysähtyä ihan vain itsekseni. Jostain syystä juuri nyt kuitenkin tuntuu, että ajattelun, lepäämisen ja tunnustelun jälkeen on tullut taas aika toimia: tehdä hyvää, toteuttaa mieleen nousevia uusia ideoita ja etenkin tehdä tietoisesti näkyväksi jokainen kiitollisuuden aihe, joka tätä kaikkeutta ja ihmiskuntaa nostaa kohti rakkautta. Kiitollisuus on tärkeä osa tasapainon säilymistä ja sen nostavaa rakkaudellista voimaa on muistettava hyödyntää arjessa monin eri tavoin. Kiitos, kiitos ja kiitos! 

Valossa vai varjossa?

Sunnuntai 10.6.2018 klo 14.53

Joskus tuntuu, että nykyinen maailma ja tässä yhteiskunnassa eläminen vaatisivat ihmiseltä jonkinlaista luontaista pyrkimystä kulkea valossa, olla esillä ja kykyä tuoda itseään näkyväksi. Olen kenties tällä henkilökohtaisella valaistumisen matkallani koettanut yhä enemmässä määrin viime vuosina tuoda itseäni näkyväksi lähinnä itselleni. Olen koettanut tunnistaa ja havaita omia sisäisiä ihmisyyden kerroksiani ja varjoisia kohtia minussa. Tämän sisäisen ehkä hiukan sulkeutuneenkin ajatushautomon kautta olen jalostanut matkan varrella syntyneitä oivalluksia ja ajatuksia selkeämmäksi ja nostanut itseäni puhutelleita ajatuksia parrasvaloon tänne blogiin.

Nyt aloin tässä eräänä hetkenä kuitenkin pohtia sitä, että mitä minusta kertoo se valaisenko lähinnä omaa sisäistä maailmaani vai suuntaanko valoa ja selkeyttä enemmän ulkoiseen, fyysiseen maailmaan. Mietin, että kyse on hiukan samanlaisesta asiasta kuin että joku ihminen vain luonnostaan viihtyy tien varjoisalla puolella, kulkee eteenpäin eikä niin perusta kirkkaassa auringon valossa paistattelusta. Ja joku toinen taas hakeutuu aina aurinkoon, valitsee tien lämpimän ja aurinkoisen puolen. Heittäytyy bikinit päällä nurmikolle heti, kun aurinko vähänkään keväällä alkaa lämmittämään. Nauttii aidosti siitä, että tulee nähdyksi ja valaistuksi.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se sinusta itsestäsi kertoo viihdytkö esillä, valossa ja näkyvänä vai pyritkö luonnostaan mieluummiin omiin oloihin ja pois kirkkaasta valosta? Luulen, että meistä kaikista löytyy jollakin tasolla nämä kaksi puolta mutta se millaiseksi itse itsemme sisimmässä enemmän koemme ja millaisia pohjimmiltamme aidosti olemme, kertoo jotain merkittävää siitä, millaisin työkaluin tätä yksilöllistä ihmisyyden matkaa on luontevaa kulkea. Kumpikin tyyli on ihan yhtä toimiva ja vie matkalla takuulla eteenpäin mutta työkalupakin sisältö ja elämän valintojen kirjo on ehkä hyvä koota sen pohjalta, mikä kullekin yksilönä tuntuu sopivalta. Että se, mikä sopii yhdelle ei välttämättä tunnu yhtään oikealta toiselle.

Toisaalta nykyaika, some ja reaaliaikainen verkossa kommunikointi mahdollistavat myös sen, että pohjimmiltaan luontaisesti "varjossa" kulkeva yksilö voi olla yhtäkkiä näennäisesti hyvinkin näkyvä ja paistatella valokeilassa - eli saa mahdollisuuden toimia, tuoda ajatuksiaan esiin ja olla äänessä ilman, että tuo lainkaan omaa identiteettiään esiin. Some on luonut mahdollisuuden olla estradilla anonyymisti ja kulkea valossa olematta lainkaan oikeasti esillä. Tähän liittyvä oivallus on oikeastaan se, että on monta tapaa käyttää sosiaalista mediaa ja sähköisiä viestinnän kanavia. Tärkeää on tiedostaa itse mihin tarkoitusperiin ja miten näitä kanavia valitsee käyttää. Käyttääkö mahdollisuuden hyväkseen lähinnä toisia arvostelemalla, omia pelkojaan ilmentäen vaiko jotain rakentavaa ja myönteistä esiin nostaen. Varmasti kaikilla tarkoitusperillä on tarkoituksensa :) mutta omaa some käyttäytymistään on hyvä tarkkailla ja tiedostaa millaisen näennäiskuplan kukin itselleen on valinnut luoda. Itselläni haasteet liittyvät lähinnä siihen, että kun on luonnostaan kovin pohdiskeleva, tarkkaileva ja ajatusten kautta itseään valaiseva - jättäytyy kovin helposti kokonaan pois keskusteluista tai ajatusten vaihdosta. Jää varjoon, eikä nosta niitä parhaimpiakaan ideoitaan tai ajatuksiaan esille ennen kuin aihe on jo ehinyt hukkua seuraavien massaan.

Varjossa on hyvä levätä ja on viisautta säästellä voimia pitkällä ihmisyyden matkalla mutta varjoon ei tulisi jäädä liian pitkäksi aikaa - kuten ei aurinkoonkaan. Kaikki elollinen tarvitsee valoa, eloisuuden hetkiä ja nähdyksi tulemisen kokemuksia. Se, miten paljon kukin valosta tai varjosta nauttii, on täysin yksilöllistä. Itselle iso oivallus on ollut se, ettei ulkoisen valon tai varjon määrä vielä kerro mitään yksilön sisäisen valon tai pimeyden määrästä. Sisäinen maailma heijastelee usein ulkoisia näkymiä ja toisin päin. Sisäisesti voi olla mitä kirkkaimmassa valossa ja tyyneydessä vaikka ulkoisesti elämä olisi niin pimeää ja synkkää, ettei edes varjoaan erota. Ja toisaalta yksilön paistattelu kirkkaimmassakaan valokeilassa ei tarkoita automaattisesti sitä, että henkilön sisäinen tunne tai mieli olisi valoisa. Joskus valaisevan hymyn ja iloisen kuoren alle kätkeytyy mitä pimeimpiä salaisuuksia tai syvälle juurtunutta mielen varjoa.

Oivallus on siinä, että joskus varjosta saa voimaa kulkea valossa ja välillä toisin päin. Itse viihdyn mieluiten varjoissa ja sisäisessä pohdiskelun tilassa mutta on todella tärkeää muistaa, ettei varjoon tule jäädä pysyvästi. Joskus pitää uskaltaa ja kyetä astumaan valoon oman itsensä, mielipiteidensä ja ajatustensa kanssa. Valon ja varjon sisäisellä tasapainolla on väliä. Sillä, ettei anna varjolle tai sen harmaudesta nouseville peloille liikaa aikaa tai energiaa. Että muistaa päästää valoa sisään ja antaa itselleen luvan tulla nähdyksi edes silloin tällöin vaikka pitäisikin yleensä tien varjoisasta puolesta enemmän. Jokainen elämä ja yksilö on ainutlaatuinen yhdistelmänsä erilaisia valon ja varjon asteita. Kukin näistä on yhtä tärkeä ja arvokas osa kokonaisuutta. Mars aurinkoon, jos siltä tänään tuntuu! 

Pieniä oivalluksia isoista asioista

Perjantai 18.5.2018 klo 10.25

Arjessa tuntuu usein, että pienet oivallukset ovat niitä tärkeimpiä ja pienistä oivalluksista syntyy ajan saatossa pysyvä jatkuvan oppimisen tila. Ihan kuten työelämän ammatillisessa oppimisessa tai vaikka organisaatioiden johtamisessa myös oman elämän "johtamisessa" on kyse siitä, että säännöllinen havainnointi, katsontakannan laajentaminen ja objektiivisuus ohjaavat oppimaan uutta ja luomaan aiempaa parempaa toimintaa. Omassa elämässäni olen monesti todennut, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä, koska matkan varrella on mahdollisuus oppia ja oivaltaa. Päämääriä voi ja pitääkin toki olla, jotta matkalla on jokin suunta - mutta päämäärät ehtivät ihmiselämän aikana monesti muuttua ja suunta tai kulloinkin valittu polku ei koskaan ole yhtä merkityksellistä kuin se, että uskaltaa ylipäätään tehdä matkaa ja matkan varrella jotakin oivaltaa.

Päivän oma oivallus on se, että pienet asiat ovat paljon tärkeämpiä kuin mitä ensisilmäyksellä uskoisi. Pienistä asioista kaikki oppiminen lähtee. Otetaan vaikka esimerkiksi se, että välillä nyt vaan on huonoja päiviä. Joskus teini-ikäinen stressaa jostakin, jota ei halua muille jakaa tai saatan esim. itse velloa murehtimassa asioita, joille en oikesti mahda mitään ja jotka eivät edes ole minun murheitani. Joskus on hermot kireällä ihan ilman mitään selkeää syytä. Ottaa vain yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti pattiin syystä tai toisesta. Olen huomannut, että näissä elämän pienissä harmaissa hetkissä auttaa melko usein tosi pienet arjen "lääkkeet". Ystävällinen sana tai teko saattaa jo kääntää mielialan paremmaksi. Tai jokin yllättävä isompi harmi saa aiemman pienen harmin mystisesti katoamaan ja menettämään merkityksensä. Jokin asia katkaisee harmituksen vallitsevan tilan tai negatiivisen ajatuksen kehän ja siitä ikään kuin yhtäkkiä vain pullahtaa ulos eikä harmi enää tunnukkaan samanlaiselta. Mielessä isoksi kasvanut harmistuksen aihe kutistuu yhtäkkiä olemattomaksi.

Tätä oivallusta pohtiessani muistin kuinka joskus kauan aikaa sitten katsoin yhtä hömppäohjelmaa tv:stä ja ohjelman sivulauseessa vastaan tuli eräs näppärä muistisääntö, joka auttaa usein näissä elämän pienissä ärripurreissa. Eräänlainen taikatyökalu, joka saa melkein aina ainakin itselläni harmistuksen katoamaan. Muistisääntö on alunperin ollut engalnniksi ja se ei ihan suoraan toimi suomeksi käännettynä mutta mukaellen muistisääntö suomeksi voisi olla esimerkiksi "NäKYVä". Tiivistäen kyse on siitä, että teen harmitusta nostavan tunteen syyn näkyväksi eli joka kerran, kun hermot menevät tai meinaavat mennä pitää tarkistaa neljä "pientä" elämän perusongelmaa kuntoon ensin.

Käytännössä: silloin kun hermot meinaavat mennä - pysähdy ja kysy itseltäsi seuraavat neljä asiaa:

1. Nä (Nälkä) - Oletko nälkäinen?

2. K (Kiukku tai viha) - Miksi ja/tai kenelle olet vihainen?

3. Y (Yksinäisyys) - Oletko yksinäinen?

4. Vä (Väsymys) - Oletko väsynyt?

Mikäli vastaat mihin tahansa näistä neljästä kysymyksistä myöntävästi, pyri priorisoimaan tuon asian "korjaaminen" tärkeimmäksi tavoitteekseksi ja ratkaisemaan kyseinen ongelma ensin ja palaa vasta sitten uudelleen pohtimaan hermojen menettämisen partaalle ajanutta aihetta. Usein harmistukseen ei enää olekaan tarvetta vaan olo on jo helpottunut. Mieliala pienissä arjen harmeissa korjaantuu usein yksinkertaisesti huolehtimalla ihmisyyden alkukantaisista tarpeista elämää ylläpitävillä yksinkertaisilla lääkkeillä: ravinnon, anteeksiannon, läheisyyden ja levon avulla. Olen alkanut ymmärtää, että ihmisyydessä nämä perustarpeet ovat oikeasti ihan hemmetin isoja asioita kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tasapainon säilyttämisen näkökulmista. Tasapainon tilaa ja sisäistä hyvinvointia voisi kuvata vaikka alla olevan kuvan avulla. Kun aineelliset, aineettomat ja tunneperäiset tarpeet ovat tyydytettynä "sisäinen tähtemme" jaksaa loistaa ja säteillä valoa ympärilleen.

Mitä enemmän asiaa olen miettinyt ja kokeillut, sitä vakuuttuneempi olen, että aivan käsitämättömän moni asia korjaantuu näillä neljällä lääkkeellä. Väitän, että jos tuohon toiseen vastauskohtaan "Miksi ja/tai kenelle olet vihainen" jatkaisi ajatusta vielä siten, että kysyisi jatkokysymykseksi "mitä tai ketä minun pitäisi ymmärtää?" niin tämän kaavan avulla selvitettäisiin jopa yhteiskunnallisia ongelmatilanteita.

Ainakin meidän arjessamme valtaosa eskaloituvista tilanteista juontaa juurensa nälkään (fyysiseen puutteeseen), vihan tai yksinäisyyden tunteisiin ihmisyydessä sekä väsymykseen (henkisen tai fyysisen levon puutteeseen) arjessa. Nämä ongelmat jos korjattaisiin maailmasta ensin, jäisi jäljelle paljon vähemmän konflikteja.

Yksilötasolla olen muutenkin miettinyt paljon sitä, miten erilaisten ihmisyyden eri osa-alueiden puute vaikuttaa meihin ihmisenä sekä miten tämä näkyy käyttäytymisessä tai ajatuksissamme. Moni ihminen on vähintäänkin joskus elämässään kokenut puutetta rahasta, turvallisuudesta, fyysisestä terveydestä tai muista elämän perustarpeista. Valtavan moni ihminen kokee päivittäin puutetta läheisyydestä, toisen ihmisen kanssa keskustelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai ylipäätään puutetta ymmärretyksi tulemisesta. - Ja miten valtavan moni työikäinen ja perheellinen ihminen kokeekaan puutetta levosta?! Kuulostaa absurdilta mutta väitän, että aika moni ihmisyyden ongelma korjaantuisi ihan sillä, että ihmiset oppisivat ja kykenisivät lepäämään riittävästi päivittäin. Että tekisimme vähemmän ja pysähtyisimme enemmän. Hyväksyisimme, että vähempikin riittää eikä ole pakko jaksaa, jos ei jaksa.

Tätä näkökulmaa olen itse kantapään kautta opiskellut jo monessa eri elämän vaiheessa. Olen oivaltanut, että usein juuri nämä niin kutsutut "pienet ja itsestään selvät" asiat ihmisyydessä ratkaisevat todella paljon koko elämän hyvinvoinnin mittakaavassa. Kykenen tekemään parempia ja itselleni oikeampia päätöksiä, kun nämä neljä perusasiaa ovat kunnossa. Osaan olla itselleni ja muille armollisempi, kun nämä neljä perusasiaa on ensin hoidettu kuntoon. Muistan olla huomaavaisempi ja ystävällisempi muille ihmisille ja pystyn pitämään asiat oikeassa mittakaavassa, kun nämä perusasiat on ensin huomioitu. Tiedän, että maailmassa on valtava määrä ihmisiä, joilla on puutetta ihan elämän perusasioista kuten ruuasta tai vedestä ja toivon hartaasti, että jonakin päivänä myös globaalisti löytyisi resurssien jakamiseen tasapaino sen suhteen, että ensin hoidettaisiin kuntoon elämän perustarpeet kaikille ja vasta sitten alettaisiin käydä sotaa informaation, vallan tai taloudellisen kasvun nimissä.

Oivallus on siis kuitenkin siinä, että joskus isojakin asioita voi korjata yllättävän pienillä korjausliikkeillä. Ison veneen uppoamisen voi estää pitämällä pohjassa tulpan paikoillaan. Pieni ystävällinen sana tai toisen huomioiminen arjessa voi joskus olla koko elämän suunnan muuttava asia tuolle toiselle. Pieni asia sinulle voi olla valtavan merkityksellinen jollekulle toiselle. Arvostetaan siis myös pieniä puroja, elämän perusasioiden tasapainoa ja toisiamme. Joskus myös pienet oivallukset johtavat suurten asioiden äärelle kuten tänään. Uskon pienten asioiden kantavaan voimaan ihmisyydessä ja monta pientä asiaa yhdessä muodostavat paljon isomman kantavan voiman kuin osaamme kuvitella.

Yksilönä yhteisössä vai yhteisönä yksilössä?

Tiistai 1.5.2018 klo 15.51

Pysähdyin tässä eräänä aamuna pohtimaan miksi on niin vaikeaa säilyttää omaa minuuttaan läpi elämän. Miksi on niin haastavaa säilyttää ehjä minuus osana erilaisia ihmissuhteita, yhteisöjä ja ympäröivää yhteiskuntaa? Huomasin ajattelevani, että tavallaan oma mikrotason "yhteisönsä" on myös perhe, parisuhde tai jokin muu hyvin läheinen ihmissuhde. Mikä tahansa ihmissuhteen tai -suhteiden yhtälö, joka muokkaa minua ihmisenä, omaa todellisuuttani ja ajatteluani. Uskoisin, että liki jokainen jossain vaiheessa elämäänsä etsii itseään ja omaa minuuttaan - osa ehkä useamminkin elämän mittaisen matkan varrella.

Koen välillä, että joku itselle tuttu ja aiemmin hyvin läheinenkin ihminen on jotenkin muuttunut niin paljon matkan varrella, etten enää tunnista häntä samaksi henkilöksi. Ja joskus on alkanut tuntua, että tällaisen läheisen ihmisen muuttuminen joksikin "toiseksi" on saanut myös jonkinlaisen syvemmän tason yhteyden katoamaan tai ainakin vaikeuttanut tuon syvemmän yhteyden kokemista molemmin puolin. Kuin tuon uudenlaiseksi kasvaneen ja muuttuneen ihmisen uusi minä, uusi elämäntilanne tai uusi yhteisömaailma ei enää istuisikaan samalla tavalla osaksi omaa vallitsevaa sielunmaisemaani. Joskus olen havainnut muutoksen myötä myös, ettei aiemmin tutun ihmisen ilmentämät asiat enää lainkaan vastaa niitä arvoja, joista tuo ystävyys tai muu läheinen ihmissuhde on alun perin muodostunut, eikä keskinäinen pieni "yhteisömme" kykenekään kasvamaan samaan tahtiin tai suuntaan kuin muuttunut yksilö. Kuin yhteisen maaperämme ja erilaisten juuriemme muokkaantuessa muokkaantuisimme vähitellen myös yksilöinä ja ihmisinä aivan toiseksi. Kuin yksilöstä tulisi yhtä muuttuvien yhteisöjensä ja juuriensa kanssa - tai toisin päin.

Toisaalta mietin myös sitä, miksi joskus erilaisista yhteisöistä ja ihmissuhteista on niin vaikeaa irrottautua vaikka selkeästi kokisi olevansa jo täysin eri raiteilla ja selkeästi matkalla kohti jotakin eri päämäärää kuin aiemmin? Miksi vähitellen alamme rakentaa minuuttamme ja arjen koko todellisuuttamme jonkin itsemme ulkopuolella olevan varaan? Onko minuus lopulta vain jokin egomme luoma illuusio, joka alati muuttuu eikä muodostakaan mitään pysyvämpää minäkuvaa kuten olen aiemmin kuvitellut? Onko todellinen minuus lopulta jossakin kaiken tämän ihmisyyden ulkopuolella - onko aito "minuus" todellisuudessa ihmisyyttä pysyvämpi yhteys alkulähteeseemme tai oman korkeamman itsemme aineettomaan olemukseen ykseydessä? Onko lopulta ihmisyydessä ehjää minuutta lainkaan olemassa muuten kuin jonkin yhteisön tai erilaisten ihmisyydessä vallitsevien "peilien" kuten ihmissuhteiden kautta?

Onko minuutemme olemassa ainoastaan ihmisyyden monimuotoisuuden kautta - ihmisyyden, joka pohjautuu erilaisille kokemuksille, ihmissuhteille ja loputtomille muutoksille?

Mihin kaikkiin yhteisöihin sinä koet kuuluvasi, jos mikrotasolla pienin "yhteisö" olisi yksittäinen ihmissuhde, joka tavalla tai toisella muuttaa sinua? Tunnistatko sinä kaikki sinun elämäsi maaperään juurtuneet eri yhteisöt tai niiden juuret, joista minuutesi saa ravintonsa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten monenlaisista todellisuuden säikeistä sinun minuutesi kokonaisuus kasvaa joka hetki? Onko mahdollista näitä syviä minuuden juuria katkaista, jos jokainen eri mikro- ja makrotason yhteisö muuttaa minua jatkuvasti ja toisaalta olen ihmisyydessä kovin tottunut sellaiseen olotilaan, että minuuteni kasvaa ja uudistuu näiden juurien ravitsemana? Joskus tuntuu, että nykyhetkessä epäterveeltä tai itselle haitalliselta tuntuvia juuriaan haluaisi katkaista vaikkei siihen pystyisikään. Tuntuu, etten ainakaan voi enää palata takaisin johonkin aiempaan "minääni" vaikka joskus niin haluaisinkin. Ihmisenä kasvaminen, jatkuva oppiminen ja oivaltaminen, on kuitenkin niin selkeä punainen lanka koko elämässä. Onko minuuteni silti jotakin enemmän kuin vain näiden ihmisyyden kokemusteni ja eri tasoilla vaikuttavien yhteisöjeni summa?

Millainen minä olisin, jos joka hetki tiedostaisin nuo vallitsevaan minuuteeni vaikuttavat juureni, kaikki elämäni erilaiset "yhteisöt" ja jopa aiempien yhteisöjeni jättämät jäänteet minussa? Sitäkin jäin lopulta pohtimaan, että ilmeneekö ykseys meissä ihmisinä ja erillisyyden kokemuksessa siten, että alamme huomaamattamme harmonisoitua ympäröivän energian ja ympäröivien ihmisten kanssa - alammeko luontaisesti muuttua jälleen yhdeksi ja olla yhtä. Tekeekö meidän kauttamme ilmentyvä ykseys meistä alati muuttuvia olentoja ja myös sellaisia, että välillä on vaikeaa irrottautua, kun olemme jo ehtineet jonkun "yhteisön" kanssa tarpeeksi harmonisoitua? Ja lopulta - onko meitä ihmisyydessä laajalti vaivaava sisäinen yksinäisyyden tunne lopulta vain merkki yksilön epäharmoniasta ympäröivän todellisuuden kanssa? Kaikkeuden tapa kertoa, että tulisi hiljentyä ja löytää yhteinen harmoninen sävel vallitsevan yhteisön kanssa tasapainossa elämiseksi. Hienovarainen vihje, että tulisi katsoa itseämme vain aiempaa syvemmälle silmiin ja tutkia, miten löytää yhteys uudelleen tuohon kaikista laajimpaan yhteisöömme - ykseyteen.

Arvostuksen alku ja pimeyden loppu

Lauantai 14.4.2018 klo 13.40

Kevätaurinko paistaa ja alkaa jo selkeästi lämmittää niin mieltä kuin fyysistä olemustakin. Auringon valo ja talven päättyminen on tänä vuonna tuonut tullessaan harvinaisen paljon ajatuksia. Eri tasolla heijastuvia näkökulmia ihmisyydestä, arvostuksesta ja erilaisia sisäisen todellisuuden kerroksia. Tästä ajatusten paljoudesta on syntynyt kummallisen raskas ja vähän hajamielinen olotila. Kuin osa minusta olisi koko ajan täällä ja osa jossakin toisaalla.

Koetan näistä monitasoisista ja vähän sekavistakin ajatuksista tiivistää tähän jotain ymmärrettävää. Osin siksi, että se saattaa selkeyttää omaa olotilaani ja ajatuksen virtaa - osin siksi, että tuntuu kuin tästä mietteiden paljoudesta olisi syntymässä jotakin suurempaa ja merkityksellistä. En vain vielä itse ymmärrä mitä.

Arvostus itseä ja muita kohtaan on ensimmäinen teema, joka on monella eri tasolla ja tavalla noussut pintaan viime aikoina. Miksi eri tilanteissa tuntuu, että arvostus itseä tai jotakuta toista kohtaan puuttuu. Mistä johtuu, että esim. työelämässä väsyy arvostuksen puutteeseen nopeammin kuin työtehtävien paljouteen tai työn merkityksettömyyteen? Miksi ihmissuhteissa juuri arvostuksen puute on se, joka ajaa ihmiset ristiriitoihin, eroon tai yksinäisyyden tunteeseen? Miksi arvostuksen kokemus on kantava voima ihmisyyden kaikilla tasoilla?

Tuntuu, kuin arvostuksen tunne itsessä olisi sellainen tekijä, joka toimii kuin perustukset ja pohjatyöt rakennuksessa. Arvostus itseä ja muita kohtaan takaa elämässä tuen ja vakauden vaikka moni muu asia luhistuisi ympäriltä. Vaikka elämän vastoinkäymiset tai tunteiden vyöry "polttaisivat maan tasalle" kaiken elämässä näkyvän hyvinvoinnin, varallisuuden tai ihmissuhteet, jonkinlainen "kivijalka" elämässä säilyy, kun tuntee itsensä arvostetuksi tai oma arvo sisäisessä kokemusmaailmassa säilyy. Toisin päin ajateltuna olen havainnut, että mikään määrä maallista vaurautta, näennäisiä ihmissuhteita tai menestystä ei korvaa vallitsevaa arvostuksen puutetta. Niin työelämässä kuin ihmissuhteissakin arvostuksen tunne ja sen tietoinen ylläpitäminen pienissä asioissa on ratkaisevan tärkeää sitoutumisen, hyvinvoinnin ja motivaation säilymisen kannalta.

Aina ei tietenkään ole helppoa löytää arvostusta itseä tai muita kohtaan, kun ihmisyyden monet roolit ja tilanteet saavat elämässä niin monenlaisia piirteitä. Arvostamattomuus voi kummuta esimerkiksi luottamuksen puutteesta, omista sisäisistä peloista tai aiempien elämänkokemusten aikaansaamista opituista toimintatavoista ja ajatuskaavoista. Usein kuitenkin kaikenlaisen arvostamattomuuden taustalla on erilaisia pelkoja. Pelkoa toisen menettämisestä, pelkoa omasta epäonnistumisestä, pelkoa omasta epäpätevyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Pelkoa tehdä virheitä tai joutua alttiiksi arvostelulle. Ylipäätään pelkoa oman sisäisen arvostuksen tunteen katoamisesta, vaikkakin usein tiedostamatta.

Olen huomannut, että niin luovuuden kuin arvostavan asenteen suurimpana esteenä elämässä on juuri virheiden tekemisen pelko. Pelko menettää kasvonsa tai häpeän pelko. Kun nämä esteet pystyy itsessään voittamaan ja löytämään sisäisen rohkeuden kokeilla tai edes pienessä mittakaavassa avata toiselle omaa epävarmuuttaan ja sallii tilaa yhteiselle ongelman kohtaamiselle, löytää yleensä tiensä kohti arvostusta niin sisäisesti kuin arvostuksen myös muita kohtaan. Haavoittuvuuden ja oman haurauden tunnistaminen voimaannuttaa ja pelkojen kohtaamisen kautta arvostus alkaa kasvaa. Niin yksilötason arvostus kuin myös ihmisten välinen yhteinen arvostus ja yhteiskunnallinen arvostus.

Arvostuksen kautta pääsenkin sitten seuraavaan teemaan eli pimeyteen tai pikemminkin pimeyden päättymiseen. Huomaan usein aistivani maailman ja yhteiskunnallisten tilanteiden vaiheet ennalta. Kuten jälleen tämän viimeaikaisen länsimaiden hyökkäyksen Syyriaan. Tai kuten juuri ennen eri puolilla maailmaa tapahtuneita isoja onnettomuuksia tai terroritekoja. Välillä tuntuu kuin harteilla olisi koko maailmankaikkeuden paino, koko ihmiskunnan suru ja jonkinlainen synkkä varjo juuri ennen kuin jotain todella ikävää tapahtuu. Ikään kuin oman ailahtelevan mielialani lisäksi tuntuisi olemuksessa koko ihmiskunnan kollektiivinen vielä epävakaampi "mieli" ja kuin se vaikuttaisi kaikkeen olevaan painaen ympäröivää energiaa yhä tummemmaksi ja pimeämmäksi. Kuin hetkittäin oman valoni kantama olisi vain häivähdys ympäröivässä pimeydessä. Kuin hetkittäin maailman vallitseva tila olisi jotakin niin raskasta, ettei sen vaikutusta voi paeta tai kumota itseä valaisemalla.

Nyt havahduin kuitenkin sellaiseen tuntemukseen tänä aamuna, että samalla tavalla kuin kevät tuo valon pohjoiseen osaan maailmaa ja antaa luonnolle uutta voimaa kasvaa, niin nämä yhteiskunnan synkät ja epävakaat ajat ovat maailmankaikkeuden "vuodenaikojen" vaihtelua, jotka vaikuttavat ihmiskuntaan, meihin jokaiseen yksilöinä sekä ympäröivään todellisuuteen. Kuten talven pimeydessä tai räntäsateessa sama katu ja piha näytttävät aivan erilaiselta kuin keväällä omena- tai kirsikkapuiden kukkiessa. Tai hellepäivänä keskikesällä näyttää sama järvi tai meri tyyneltä, kauniilta ja puoleensa vetävältä mutta syysmyrskyn raivotessa sama vesi heijastuu ihmismieleeni tummana, pelottavana ja synkkänä.

Elämme ihmiskunnassa aikaa, jolloin ympäröivät "sääolosuhteet" vaihtelevat arvaamattomammin kuin koskaan ja todellisuus muuttuu sekä uudistuu nopeammin kuin ikinään ennen. Tähän jatkuvaan disruptioon meidän on ihmisinä niin henkisesti kuin fyysisessä todellisuudessakin jotenkin sopeuduttava. Hyväksyttävä se, että joskus muutoksen aallon alapuolella on pimeää ja pelottavaa. Annetava silti näiden muutosten tapahtua ja koetettava säilyttää oma valoisa mieli, ehjä ja arvostava asenne niin itseä kuin muita kohtaan sekä voitettava loputon määrä erilaisia kohtaamiamme pelkoja, jotka nämä muutoksen aallot saavat aikaan. Luulen, että ihmisenä ei ole oikotietä erilaisten tuntemusten tai näiden tunteiden aikaansaaman ahdistuksen voittamiseksi - on vain löydettävä itsestä se sama luottamus, jolla pohjoismaiset ihmiset jaksavat tarpoa läpi talven pimeyden joka vuosi uskoen vankasti, että ennemmin tai myöhemmin talvi päättyy ja pimeys loppuu. On vain muistettava, että kaiken muutoksen ja pimeyttä lisäävien tapahtumien taustalla on kuitenkin se sama keväinen kukkiva maisema ja kesäisen leppoisa valoisuus. Emme vain juuri nyt tässä pimeydessä kykene näkemään sitä.

Ehkä kaikkien näiden ajatusten kautta ymmärrän nyt, että vaikka kadotamme hetkeksi näköyhteyden valoon tai aistimme synkkinä hetkinä kaikkeuden valtavan painon ympärillämme, olemme silti yhä samassa maailmassa ihmisyyttä kokemassa ja sen kautta oppimassa. Olemme yhä samoja oivaltavia ja henkisesti kasvavia olentoja, jotka voivat nähdä pimeyden päättyvän ja ympäröivän maailman uudelleen syntyvän. Voimme löytää jokaisesta vuodenajasta ja jokaisesta kohtaamastamme ihmisestä jonkin arvostettavan asian, joka kantaa miedät yhdessä kohti seuraavaa vuodenaikaa. Voimme joka päivä löytää itsestämme sekä omasta todellisuudestamme jotakin jota arvostamme ja jonka kautta juuri siinä hetkessä pimeys päättyy. On se sitten yksi sana, kiitollisuutta lisäävä ajatus, lapsen nauru, äidin halaus, linnun laulu tai vaikka taivaan väri. Mikä tahansa käy. Arvostus kasvaa pienistä asioista ja säilyy vielä pienemmistä.