Ainutlaatuinen yksilö - osana ääretöntä

Sunnuntai 25.2.2018 klo 13.17

Onko laajennettu tietoisuus olemassa ilman ajallista ulottuvuutta vaiko sidoksissa nimenomaan ajattomuuteen? Millainen tietoisuus sinulla on juuri tässä vallitsevassa nyt hetkessä? Entä millainen tietoisuutesi on tulevaisuudessa? Millainen haluaisit sen olevan - millainen on sinun tietoisuutesi kirkkain visio?

Pysähdyin taannoin pohtimaan ajattomuutta, kaikkeuden ääretöntä laajuutta ja toisaalta omaa laajentuvaa tietoisuuttaani suhteessa vallitsevaan maailmankaikkeuden olemukseen. Ehkä nämä kirpeät pakkasilmat ovat siivittäneet pohdinnat tavallistakin syvemmälle :) Niin syvälle sisäiseen ytimeen, että yhtäkkiä sitä tajuaa jälleen ihmisyyden pienuuden sekä toisaalta kaikkeuden ajattoman läsnäolon osana ihmisyyttä tässä vallitsevassa nyt hetkessä.

Pohdinnan seurauksena syntyi selkeä ajatus siitä, että minun visioni oman tietoisuuteni tulevaisuuden tilasta on se, että kykenen tässä ja nyt säilyttämään mahdollisimman äärettömäksi laajennetun tietoisuuden siten, että nykyhetkessä on läsnä kaikkien menneiden kokemusten viisaus, täydellinen laajennettu läsnäolo nykyisyydessä sekä nyt hetken taustalla koko ajan selkeä kuva parhaasta mahdollisesta päämäärästäni tulevaisuudessa. Olen huomannut, että jokainen oivallus on tavallaan sukellus eri tasoilla tapahtuneisiin menneisiin kokemuksiin. Kosketus menneisyydestä kumpuavaan viisauteen. Oivaltaminen tapahtuu kuitenkin aina kussakin nyt hetkessä ja oppiminen on osa nykyisyyttä.

Tietoisuuden laajentuminen tarvitsee näitä oppimisen ja oivaltamisen kokemuksia mutta toisaalta myös kykyä säilyttää ajattomuuden tilan osana tietoisuutta. Kussakin nykyisyyden hetkessä on tärkeää pitää kiinni kohtuullisuuden taidosta ja sallia kunkin hetken paras kombinaatio siitä mitä yksinkertaisesti on. Säilyttää kyky olla sukeltamatta liian syvälle tai liian pitkäksi aikaa menneeseen, ottaa menneisyydestä se, mikä on tarpeen ja päästää kaikesta muusta rakkaudella irti. Nykyisyydessä taasen tulee olla läsnä kohtuullisuus ihan kaikessa, kokemusten keräämisessä, oppimisessa, kärsivällisyydessä, ihmissuhteissa ja oikeastaan kaikessa fyysisessä olevassa. Tämä on ainakin itselleni ollut aina haastavaa mutta nyt, kun tajuaa kohtuuden valtavan merkityksen laajennetun tietoisuuden näkökulmasta, sen harjoittamisen motivaatio on merkittävästi suurempi. Myös itsensä kanssa kasvamisessa tulee erityisesti olla läsnä kohtuus ja armollisuus kaiken aikaa. Jos lempeys itseä kohtaan katoaa, se katoaa myös kaikkialta muualta.

Tulevaisuuden sisällyttäminen tietoisuuteen joka hetki, on myös ollut aina itselleni haastavaa mutta ymmärrän nyt myös sen merkityksen jotenkin uudessa valossa. Ilman tulevaisuutta ja tietoisuutta omasta suunnasta menetetään suuri osa menneisyyden ja nykyisyyden voimasta. Tarvitaan nämä kaikki tasapainossa olemaan läsnä, jotta tietoisuus voi laajentua ja jotta voimme säilyttää mahdollisimman suuren tietoisuuden laajuuden. Jotta ihmisyyden tasolta kykenee ylipäätään näkemään kaikkeuden suuremman kuvan. Jotta ei kadota itseään kaikkeuden suuruuteen ja lopuutomien mahdollisuuksien labyrinttiin.

Läsnäolo on oikeastaan juuri sitä, että säilyttää taustalla ymmärryksen näistä kaikista ajan eri ilmentymistä yhtäaikaa. Näkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan samassa kuvassa. Osana omaa itseä ja sitä matkaa, jota ihmisyydessä on kulkemassa. On valmis laajentamaan näistä jokaista ajan tasoa samassa suhteessa ja päästämään aina tarpeettoman kuorman pois, jotta tietoisuuden tasapaino säilyy.

Tähän loppuun lisään vielä kuvan, joka minua on puhutellut: avannon pintaan syntyneistä jääkukista, joista syntyi ajatus siitä, miten olemme jokainen yksilöinä niin ainutlaatuisia täällä kaikkeudessa ja miten ohuen mustan jään alta on nähtävissä se kaikki syvyys ja eri tasolla oleva maailma, jonka ulottuvuuksia voimme tutkia sukeltamalla jään alle. Jokaisen sukelluksen jälkeen on kuitenkin tarkoitus palata pinnalle ainutlaatuisena kauniina ilmentymänä ja säilyttää kaikki se, mitä pinnan alla on koettu. Pinnalla ollessamme olemme yhtä niin itsemme, pinnan alla olevan kuin ympäröivän auringon valonkin kanssa. Jääkukka tarvitsee näitä kaikkia ollakseen juuri niin kaunis ja ainutlaatuinen kuin on. Säteilevä, valoa heijastava ja moniulotteinen. Pinnalla ihmisyydessä olemme samaa ainetta eri muodossa mutta niin, että kullakin olomuodolla ja tasolla on paikkansa tässä kaikkeudessa.

Rakkautta ja rajoja

Lauantai 20.1.2018 klo 16.20

Vuosi on alkanut kovin voimallisissa tunnelmissa ja jokin aivan uudenlainen sisäinen varmuus on juurtunut sisäiseen rakenteeseeni. Ehkä syynä on ollut juuri oikeaan hetkeen ajoitettu loma, riittävä lepo ja näiden myötä palautunut olotila. Juuri nyt on oikea aika tälle voimaantumiselle.

Selkeimmin tämä muuttunut tila näkyy ja tuntuu siinä, että on yhtäkkiä hyvin helppo asettaa rajat niin itselleni kuin ympärilläni oleville ihmisille. Tuntuu, että tiedän tasan minkä verran jaksan, mitä haluan saada aikaan ja mitkä asiat pitää rajata pois kustakin hetkestä. Kuin automaatio-ohjaus olisi nyt jotenkin aiempaa vakaammin päälle kytkettynä ja toimisi samanaikaisesti useilla eri tasoilla. Kuin oma sisäinen totuuteni suorastaan vaatisi sen ilmentämistä joka hetki. Ja jokin uusi ja terve voima kannustaisi minua pitämään kiinni vain siitä, mikä tuntuu itselle oikealta. Pitämään huolta oman elämäntehtäväni toteuttamisesta - niistä juuri minun rakenteessani olevista muutosvoimista, jotka minun kauttani luontevimmin kaikessa olevassa virtaavat. Nimenomaan tämä huima virtaus ja virrassa elämisen voimallisuus tuntuvat nyt vahvasti.

Olen huomannut, että oman totuuden ääneen sanominen tai jollekulle jakaminen vaativat sisäisesti sitä, että asettaa selkeät rajat sen suhteen mitä haluaa jakaa ja millaisissa tilanteissa oman totuutensa tietoisesti nostaa esiin. Sitä, että uskaltaa asettaa rajat myös omalle sisäiselle rehellisyydelle, suoruudelle ja totuuden puhumiselle. Asettaa rajat niin rakkaudelle kuin rakkauden puutteellekin. Samalla kun antaa kaikkeuden voiman viedä, muistaa fyysisellä tasolla vastuun ja sielullisella tasolla herkyyden tärkeän merkityksen. Tietoisuus toimii monella tasolla samanaikaisesti ja kovin vaivattomasti. Mahtavaa!

Itselleni luontaista on toimia jonkinlaisena muutosvoimana tai katalyyttinä asioiden eteenpäin virtaamiselle ja ongelmakohtien poistumiselle. Joskus tuntuu kuin pelkkä läsnäolo saisi aikaan ympärilläni sen, että erilaisia ongelma- tai kipukohtia nousee esiin, epäterveitä toimintatapoja ja rakenteita paljastuu sekä paikoilleen jumittuneita asioita alkaa tulla näkyviin. On itseasissa ollut paljon helpompaa olla aiemmin aktiivinen toimija ja näkyvä muutosvoima kuin tämä nykyinen minä: olla läsnäolija, havainnoija ja sallia kaikkien tarpeellisten muutosten tapahtua ilman omaa aktiivista "yrittämistä". En koe olevani myöskään passiivinen vaan pikemminkin jonkinlainen muutosvirtaa välittävä ja vahvistava voima ilman, että lopputulosta tarvitsee enää ohjata millään tavalla. Tämäkin on osa sisäistä oman roolini rajaamista. Toisaalta sitä, että pystyy keskittymään yhteen muutostarpeeseen kerrallaan ja toisaalta sitä, että voi sallia kaiken olla niin kuin se on. Uskaltaa ja voi sallia muutoksen sekä siihen liittyvät reaktiot ilmentyä sellaisina kuin ne ovat. Sallia myös sen, että jokainen kanssakulkija on samanlaisessa ohjauksessa ja viisaudessa kuin itsekin koen olevani. Että kaikki tarpeellinen tapahtuu vaikka en olisikaan niin aktiivinen tai vaikken pyrkisi vaikuttamaan lopputulokseen millään tavalla. Riittää, että olen.

Oman totuuden puhumisesta kävin tällä viikolla mielenkiintoisen keskustelun teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Keskustelimme siitä, mitä tarkoittaa raamatun lause, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Siitä, että onko kaiken taustalla jokin konkreettinen voima tai tietoisuus vaiko lukematon määrä erilaisia todellisuuksia, joiden kautta jumaluus tai voima meissä jokaisessa heijastelee itseään tässä maailmassa? Entä mistä lopulta voi tietää onko kenenkään toisen totuus samankaltainen kuin omani. Olisiko silloin mikään totuus lopulta oikea totuus vaiko vain loputon määrä erilaisia tarkastelukulmia? Ja toisaalta mitä, jos joku näistä maailmassa vallitsevista "totuuksista" on sittenkin se yksi ja ainoa oikea? Voinko koskaan oikeastaan tietää kaikkeudesta mitään muuta kuin oman tulkintani ja ymmärryskykyni kautta sen totuuden, joka minulla on. Vaikka lopulta olisinkin täysin "väärässä" ja joku samaan aikaan ymmärtäisi sen aidon tai "oikean totuuden".

Tiedän - en kai tässä hetkessä usko itsekään ajatukseen, että olisi jokin ihmisyyden ulkopuolella oleva konkreettinen "oikea totuus" tai fyysinen voima vaan ehkä pikemminkin niin, että tuo voima on ja näkyy erilaisina ilmentyminä jokaisen yksilön kautta. Että perimmiltään totuus ja jumaluus näkyy meissä jokaisessa, joka hetki ja vain on. Ihmisen halu ymmärtää jumaluutta on saanut tälle voimalle monta nimeä ja monta symbolista tarinaa. Kuitenkin kyse on lopulta universaalin rakkauden ilmentämisestä ja oman voiman merkityksen ymmärtämisestä sekä siitä, että opimme itse asettamaan itsellemme rajat sille, mitä ilmennämme ihmisyydessä. May the Force be with You!

Ruuhkavuodet kaikilla mausteilla

Sunnuntai 17.12.2017 klo 15.39

Välillä tuntuu, että nämä blogitekstit kypsyvät mielen hiljaisissa sopukoissa kuin vuosikertaviini tai hartaudella kypsyvä juusto, joka muodostaa uuden kuplan hitaasti mutta varmasti. Kirjoitusprosessin alussa on vain kasa aineksia, jotka vaihtelevat joka kerta ja lopputulemaa on kovin vaikea hahmottaa ennen varsinaista kypsyttelytyötä. Ajatus kypsyy hitaasti, se imee itseensä erilaisia vivahteita vaivihkaa ja pyytämättä ja lopulta aika paljon alkuperäisistä aineksista muuttuu matkan varrella. Vähän kuin itse elämäkin. Alussa olemme kaikki alastomia, perustarpeilla varustettuja ja ilmennämme viattomuutta puhtaimmillaan. Matkan varrella tarttuu mukaan monenlaista ja jokainen kokemus kypsyttää niin fyysistä, henkistä kuin syvimmällä tasolla sielullista kasvuamme. Mitä vanhemmaksi vartumme sen vähemmän koemme olevamme viattomia mutta sen sijaan olemme mahtavia erilaisilla maun vivahteilla kypsyneitä ainutlaatuisia yksilöitä. Todellisia vuosikerta-aarteita!

Tämänkertainen ajatus taisi alunperin lähteä siitä, miten olen alkanut ymmärtää sanan ruuhkavuodet jotenkin uudella tavalla. Ei niin, että tietyssä elämän vaiheessa olisimme jotenkin täysin ruuhkautuneita, ylibuukattuja ja arjen kiireen uuvuttamia valtateitä - vaan jotenkin siten, että keski-ikä tuo arjen täyteyden lisäksi kyvyn hallita ruuhkaa monella eri tasolla. Työelämässä alkaa viimeistään keski-iässä pohtia asioiden tärkeysjärjestystä ellei ole sitä jo aiemmin tehnyt riittävän perusteellisesti. Syntyy uudenlainen arvomaailma ja juuri sellaiset prioriteetit, jotka vain kokemuksen ja sopivan paineen kautta voivat meissä tiivistyä. Syntyy ehkä vähän uudenlainen minä, joka muistaa nuoruusvuosia paremmin huomioida myös oman itsen, sisäisen kasvun ja ikääntyvän kehon tarpeet. Syntyy armollisuus itseä kohtaan ja sen muassa myös uutta lempeyttä muita kohtaan. Alkaa pehmentyä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin eikä enää tarvitse nuoruuden nimissä olla jotain muuta kuin on. Paineen alla tärkeysjärjestys selkeytyy ja päättäväisyys lisääntyy. Puhuu suunsa puhtaaksi rohkeammin mutta rakkaudellisemmin :)

Omassa arjessa on loppuvuosi ollut kovin ruuhkaista ja joskus havahduin miettimään tuota edellistä. Sitä, että haluanko omassa elämässäni, että olen kuin apteekin luukku, jossa jokainen jonottava yksilö tarpeineen on saman arvoinen ja suoritan asia kerrallaan tuota loputonta jonoa eteenpäin. Palvelen itseäni ja maailmankaikkeutta kuin kassaneiti ystävällisesti hymyillen mutta samalla sisäisesti ahdistuen siitä, ettei ruuhkavuosien jono oikeastaan lyhene vaan aina tulee uusia haasteita, uusia mahdollisuuksia, uusia velvoitteita ja uusia oppimiskokemuksia. Haluanko, että kaikki arjen asiat ovat vuoronumero -periaatteella samassa jonossa kasvavan syyllisyydentunteeni palveltavana? En tietenkään! Olen omaa arvomaailmaani peilannut ja priorisoinut tietoisesti kohta kaksikymmentä vuotta. Aina nuoruuden opiskeluvuosista alkaen tavalla tai toisella.. Silti arvoja pohtiessa nousee aina uudenlaisia mietteitä. Kustakin elämäntilanteesta riippuen aina erilaista hämmennystä ja uusia arvokysymyksiä. Ovatko ystävyyssuhteet ja parisuhde saman arvoisia silloin, kun aika on kortilla? Ovatko opiskelu tai työ saman arvoisia kuin omaan hyvinvointiin vaikuttava sosiaalinen elämä tai harrastukset? Onko lapseni aina ja kaikessa tärkeämpi kuin oma hyvinvointini vai nimenomaan toisin päin? Mihin oikeastaan minä ja omat henkiset, fyysiset tai sieluni tarpeet sijoittuvat ranking -listalla, jos asioita oikein alkaa laittamaan tärkeysjärjestykseen?

Omat arvot ja niiden tiedostaminen ovat oikeastaan juuri ruuhkavuosien pelastusrenkaita. Mitä selkeämpi elämän ja ihmisyyden eri osa-alueiden tärkeysjärjestys itselle on, sitä vähemmän tarvitsee tuskailla tai suorittaa sellaisissa hetkissä, kun on kerralla liikaa kaikkea. Arvot ja sen tukena armollisuus itseä kohtaan ovat kuin helmiä, jotka loistavat kirkkaina kaiken paljouden keskellä. Tuikkivat joulutähden lailla ohjaten oikeaan suuntaan ja valaisten polkua eteenpäin. Tarjoten poistumisväylän ruuhkaisesta kohdasta. Ja antaen sisäistä varmuutta poiketa suunnasta aiemmin suunnitellulla reitillä. Uskoa siihen, että ruuhkavuosien jumittava flow voi oikeastaan olla sitä kaikista suurinta rakkautta ja mahdollisuus valita uusi polku tai vaihtoehtoinen reititys jotain vähemmän ruuhkaista ja ehkä kauniimpaa väylää pitkin. Toisaalta ruuhkainen elämänkohta on myös aina mahdollisuus pysähtyä ja huomata, ettei ole pakko edetä mihinkään. Voi vain hengittää syvään ja huomata, että juuri tässä ja nyt on hyvä. Niin kutsutut ruuhkavuodet ovat oikeastaan ne parhaat "valaistumisvuodet". Loputtomia mahdollisuuksia nähdä toisin, havainnoida omaa sisintään ja uudelleen muokata omaa arvomaailmaansa. Huomata vaikka, että nukkuminen on sittenkin aika tärkeää :) Halaaminen vielä tärkeämpää..

Alkuperäinen ajatus on saanut lisää mausteita sisäisessä kypsymisprosessissa ja olen erään koulutuksen myötä oivaltanut tämän ruuhkapuuskan lisäksi sen, että paras ja parhaiten omaa elämäntehtävää palveleva lopputuote syntyy siitä, että ymmärtää ja sallii elämän ruuhkaisuuden ja runsauden olevan tarkoituksenmukaista havaintojen, kokemusten ja oppimiskokemusten keruun vaihetta. Että se kuuluu asiaan ja on vain hyvä, että työkaluja ja kokemuksia kertyy paljon ihmisyyden polulla. Se on juuri tarkoituskin! Kaikista havainnoista, kokeiluista ja kokemuksista syntyy lopulta jotakin uutta. Yksilötasolla jokaisen elämäntehtävänä on suodattaa ja tiivistää kaikesta koetusta jotain uutta ja ainutkertaista. Tulkintaa, uusia oivalluksia, ihmeitä ja ihmisyyden eri muotoja. Meidän jokaisen tehtävänämme on sanoittaa, kuvittaa ja säveltää juuri se sinun kauttasi yksilöllisesti suodattuva ihmeellinen ja ainutlaatuinen teos. Sinä itse. Teot, sanat, ajatukset ja olemus. Valo ja läsnäolo, joka syntyy juuri niistä kokemuksista kuin sinulle on suotu. Elämän palvelutarjoama, joka on sinun itsesi luoma ja sinun valitsemiesi kokemustesi sävyillä maustettu. Todellinen taideteos kaikilla mausteilla!

Pohjimmiltaan ihmisyys on kuin aaltoilevaa virtaa näiden erilaisten vaihden välillä. Kokemusten keräämisen ja havainnoinnin sekä toisaalta pysähtymisen, testaamisen ja suodattamisen välillä. Jokaisesta aallosta syntyy lopulta hitaasti kypsytelty helmi, joka on juuri sinun sisäisen paineesi alla hioutunut ja täydellinen. Näiden kaikilla mausteilla ryyditettyjen ruuhkavuosien helmien myötä toivotan jokaiselle rakkaudellista ja juuri sinun sielusi valaisemaa joulun aikaa! Olkoon tuleva vuosi ihmeitä täynnä!

Vintin tuuletusta

Lauantai 18.11.2017 klo 18.18

Hämärä ja sateinen marraskuun ilta tuntuu juuri oikealta hetkeltä kirjoittaa jotakin. Jakaa jokunen ajatus ilmoille ilman sen suurempaa tarkoitusta tai oivallusta. Syksy on yleensä minulle se aika vuodesta, kun sisäisen maailman vetovoima kasvaa ja luonnostaan alkaa vetäytyä hiljaisuuttta kohti. Nyt on ollut tällainen sisäisen maailman aika jo viime vuoden syksystä asti ja mietin joskus, että oliko tässä välissä joku muukin vuodenaika. Ehkä harmaan eri sävyt ovat olleet minulle vallitseva tila koko tämän vuoden :)

Puolitoista viikkoa sitten meidän taloyhtiössä tehtiin putkien huuhtelua ja työn suorittajille kävi vahinko, jonka seurauksena vintillä oleva varastokoppimme kaikkine tavaroineen sai pyytämättä ennenaikaisen joulusiivouksen huuhtelun kera ja kunnon paineella. Meni sitten isänpäivän viikonlopun suunnitelmat uusiksi ja kulutin yhteensä kolme päivää aikaani pimeällä vintillä siivoten sekä käyden läpi vesivahingon tuhoja. Samassa rytäkässä selvisi, että juuri ennen huuhteluepisodia vintillä oli käynyt myös murtovarkaita. Tyttäreni kysyi tällä viikolla minulta, että miksi asia saa minut niin tolaltaan, kun muut taloyhtiön asukkaat vain siivosivat jäljelle jääneet ja pilalle menneet tavaransa jätesäkkeihin ja kantoivat ulos roskalaatikkoon. Että eihän siellä mitään niin arvokasta ollut. Hyvä kysymys. Ja toisaalta - en voi tietää miten monta kyyneltä on vuodatettu taloyhtiön muissa asunnoissa vahingon vuoksi mutta omalta osaltani tunnistan, että kyse on paljon muustakin kuin vesivahingosta. Kyse on siitä, että ne muutamat muistot, jotka olen monien muuttojemme jälkeen tietoisesti valinnut säästää matkassa mukana merkitsevät minulle jotakin. Ne piirtävät tiivistetyn kuvan minusta ja matkastani tähän pisteeseen. Kuin jokin osa minusta olisi revitty irti enkä olisi itse ollut tähän irtipäästämiseen vielä valmis.

Eniten harmitti tietysti pillalle menneet lukuisat kirjat, jotka ovat olleet minulle rakkaita ja käänteentekeviä henkisen matkani varrella. Kuin tienviittoja tai opastekylttejä pitkän sisäisen matkani varrella ja nyt jouduin niistä kaikista kerralla luopumaan. Hyvinkin nopeasti ymmärsin tietenkin, etteivät nuo kirjat itsessään ole kuin rahallinen menetys, eihän oivallettuja asioita ja niiden kautta löydettyä suuntaa kukaan voi viedä minulta pois. Ehkä pohjimmiltaan kyse on sittenkin siitä, että minun tulisi löytää takaisin luottamukseni ja varmuuteni omasta suunnastani tällä henkisellä matkalla. Että oikeasti en tarvitse yhtään kirjaa tai muistiinpanoa kulkeakseni matkalla eteenpäin vaan minun tulisi luottaa siihen, ettei minulla ole tarvetta enää katsoa taaksepäin. Muutos minussa on jo tapahtunut ja juurtunut syvälle maaperään. Että fyysinen tavara vintillä on edustanut jotakin mennyttä ja jo opittuja asioita minussa itsessäni, joista voin jo hyvin luopua. Päästää irti ja katsoa rohkeasti eteenpäin. Kaikki mitä tarvitsen on olemassa ja käden ulottuvilla, jos sitä tarvitsen. Tämä tunne on ollut joskus aiemmin jo vahvasti läsnä mutta nyt viimeiset pari vuotta vähän unohduksissa.

Ehkä tässä tiivistyy kaikkien näiden vuosien opetukset yhdeksi kokonaisuudeksi:

Luottamus - Irtipäästäminen - Anteeksianto - Hyväsyminen - Kiitollisuus

Tämän kehän kautta päädyn useinmiten tavoittamaan rauhan ja tasapainon asiassa kuin asiassa. Olen myös kokenut, että mitä pidemmälle matkaani kuljen, sen herkemmin tunteet ja kyyneleet nousevat pintaan kussakin tämän kehän vaiheessa. Kuin kyyneleet huuhtoisivat pelon ja vääristymät pois, jotta pääsen ottamaan seuraavan askelen. Kuulostaa hiukan vesivahingolta tämäkin mutta jotenkin herkistyminen vain lisääntyy samassa tahdissa iän kanssa :) Millainenkohan vesiputous sitä onkaan eläkeiässä :)

Nyt on siis vintti huuhdeltu ja tyhjähkön tilan tuuletus käynnissä. Tämäkin kuulostaa hyvin paljon siltä kuin sisäinen tilani tällä hetkellä. Pää on tyhjä mutta tuulettunut. Huuhtelu ja tuuletus ovat tehneet tehtävänsä. Ihmisyydessä minulle tuuletusta on se, että keskustelee ystävän tai läheisen kanssa aidosti ja rehellisesti ajatuksistaan. Tai se, että nauraa tai itkee jollekin asialle yksinään tai yhdessä jonkun kanssa. Päästää vallitsevasta tunteesta irti ja katsoo mitä tapahtuu. Tuuletusta on myös se, että pysähtyy ja suuntaa ajatuksensa tietoisesti johonkin mistä pitää: lemmikkiin, kauniiseen maisemaan, ihmisten vilinään tai pilvien liikkeisiin taivaalla. Jokaiselle kai löytyy omat sellaiset juttunsa, jotka pysäyttävät mielen hetkeksi ja auttavat mielen tuulettamisessa. Vaikka runo tai mietelause, joka koskettaa juuri siinä hetkessä. Hiljaisuus tai kauneus. Tyyni järvi tai meri. Linnun laulu. Halaus.

Mikä on sinun tapasi tuulettaa vintti? Oletko muistanut tuulettaa ja päästää jostakin irti viime aikoina? Juuri nyt on hyvä hetki aloittaa sisäinen joulusiivous :)

Toisenlainen todellisuus

Sunnuntai 27.8.2017 klo 13.20

Pitkähkön tauon jälkeen on sellainen olo, että monta oivallusta on ehtinyt tulla ja mennä ilman, että niitä on kenellekään jakanut. Oman elämän tasapainon löytyminen on tapahtunut vaivihkaa kaiken taustalla. Loman aikana olen vihdoinkin ehtinyt pysähtymään uudelle paikkakunnalle muuton ja monen muunkin muutoksen jäljiltä mutta kirjoittaminen ei vain ole vetänyt puoleensa. Kuin olisin etsinyt lomailun ja luonnon hiljaisuudessa myös uutta suuntaa omalle sisäiselle kasvulleni ja kirjoittamiselle - Antanut itselleni luvan olla ja vain kuulostella olevaa.

Hiljaisuuden kautta on varmistunut tunne, että olen yhä oikealla polulla muutoksista huolimatta ja on löytynyt myös uudelleen aito halu jakaa ajatuksiani. Perimmäinen oivallus on tainnut olla siinä, että sitä todellisuutta, jota juuri minä koen ja elän ei voi kukaan koskaan täysin ymmärtää. Enkä myöskään itse voi koskaan täysin ymmärtää jokun toisen kokemusta ihmisyydestä. Voin olla täynnä myötätuntoa ja ymmärtää toisen ilmaisemaa tunnetta tai reaktiota omasta kokemuspohjastani käsin. Voin samaistua kokemukseen ja jakaa jonkin yhdessä koetun hetken. Voin koettaa auttaa tai tukea lähimmäistäni omien voimavarojeni ja ymmärryskykyni rajoissa. Voin päästää irti ja tarkastella tilannetta oman korkeamman minäni silmin. Havainnoida ja luoda lisää tasapainoa tai valoa kulloiseenkin hetkeen.

Olen tietoisesti pyrkinyt puhdistamaan omaa todellisuuttani värittävät "silmälasini" palauttamalla yhä uudelleen ja uudelleen  tietoisuuteni ykseyden näkökulmaan - päästämällä irti kaikesta ihmisyyden matkan varrella kertyneestä sumusta tarkastellessani elämääni. Olen myös tietoisesti etsinyt itselleni sopivia tapoja löytää kauneutta ja kiitollisuutta olevasta. Pysähtynyt näkemään kauneutta sielläkin, missä kauneus on "kadonnut" jonkin ihmisyyden rakennelman tai tunnetilan taakse.

Tästä tietoisesta "kauneudellistamisesta" käsin on syntynyt myös sellainen ajatus, että oma ihmisyydessä koettu todellisuus, omat kokemukset ja tunteet ovat osa jotain muuttuvaa ja muokkaantuvaa kuvaa, joka ei koskaan ole valmis. Olen jo aiemminkin havahtunut ihmettelemään sitä, miten jonkin saman tilanteen tai kokemuksen voi kaksi ihmistä kokea niin eri tavoin. Miten yhdestä ja samasta hetkestä syntyy aina loputon määrä erilaisia tulkintoja tuosta samasta kuvasta? Kuin koko elämämme ajan katsoisimme yhtä valtavaa virtuaalista taideteosta ja jokainen maan päälle syntynyt ihminen muokkaisi tuota kaunista kuvaa omien virtuaalilasiensa kautta erilaiseksi. Saisimme jo syntyessämme jokainen nuo omat yksilölliset virtuaalilasimme  emmekä koskaan voisi täysin varmuudella tietää, mitä joku toinen yksilö omien lasiensa läpi näkee tai kokee. Katsoisimme kuitenkin koko ihmiskunta joka hetki yhtä ja samaa valtavan kaunista kuvaa mutta näkisimme jokainen tuosta kuvasta erivärisen ja eritavoin muotoutuneen version oman todellisuutemme kautta. Emme voi tietää, miten tuo jonkun toisen yksilön näkemä kuva muokkaa lopulta hänen ajatuksiaan tai elämän valintojaan. Voimme ainoastaan aavistella millainen tuo hänen näkemänsä toisenlainen todellisuus on hänen ilmaisemiensa reaktioiden, sanojen tai tunteiden kautta.

Omien virtuaalilasieni kautta muokkaan niin omia kokemuksiani kuin jokaista kohtaamaani yksilöä sen tietoisuuden ja todellisuuden pohjalta, jossa itse kulloinkin olen. Toisaalta - joka hetki, kun muistan riisua nuo ihmisyyden kokemusten, tunteiden ja fyysisen rajallisuuteni luomat virtuaalilasit päästäni, näen jossain kaiken taustalla hämmästyttävän  kauniin, rauhoittavan ja turvalliselta tuntuvan yhteisen todellisuuspohjan. Tässä ihmisyyden taustalla olevassa laajemmassa kuvassa on kaikki se ymmärrys ja selkeys, jota virtuaalilasit päässä koetan elämässä etsiä. Varmuus ja tietoisuus rakkaudesta sekä kaiken olevan merkityksestä. Silti en voi elää ihmisyyttä ihmisenä ilman noita kaikkeutta muokkaavia virtuaalilasejani. Voin ainoastaan täydellisesti pysähtyessäni riisua nuo lasit hetkeksi ja palauttaa tuon kaiken taustalla olevan mieleeni, kerätä voimia ja rohkeutta jatkaa ihmisyydessä matkaani.

Ehkä tärkeintä ihmisyydessä onkin se, etten kokonaan unohtaisi tai kadottaisi muistoa tuosta kauneudesta vaan muistaisin etsiä sitä erilaisten tilanteiden ja ihmisyyden kokemusten takaa. Muistaisin, että tuo kuva on jossain taustalla kaiken aikaa ja tuo todellisuus näyttäytyy minulle, kun vain muistan, että se on olemassa. Tärkeää on myös muistaa se, ettei kukaan toinen yksilö voi nähdä juuri sinun päässäsi olevien virtuaalilasien kautta vaan vastuu juuri sinun kokemusmaailmasi raottamisesta muille on sinulla itselläsi. Jokainen jaettu sana ja ääneen lausuttu ajatus on mahdollisuus kurkistaa pieneksi hetkeksi tuon toisen ihmisen lasien kautta värittyvään maailmaan ja todellisuuteen. Toisaalta jokainen ihminen voi auttaa ihmiskuntaa antamalla tuon mahdollisuuden myös muille jakamalla omia ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Meillä jokaisella on olemassa avaimet tämän jakamisen mahdollisuuden ja toistemme ymmärtämisen kautta lisätä ihmiskunnan yhteistä näkemystä kaiken taustalla olevasta isosta kuvasta ja me voimme yhdessä muokata näkemyksiämme vastaamaan yhä enemmän tuon kuvan alkuperäistä kauneutta ja rauhaa.

Pölyä nurkissa..

Keskiviikko 3.5.2017 klo 23.41

Jonkinlainen ympyrä on sulkeutunut. Yksi vaihe elämässäni on tullut tiensä päähän ja samalla olen pohtinut useasti tätä sisäistä pyrkimystäni tulla tasapainoisemmaksi ihmiseksi ja haluani säilyttää sisäinen valaistumisen tila kaiken elämän myllerryksen keskellä. Tuntuu, että nimenomaan tuo tasapainon löytyminen on nyt tärkeintä. Se, että on olemassa tasapaino eri elämän osa-alueiden välillä, tasapaino ihmissuhteissa ja jonkinlainen tasapaino oman itsensä ja tunteidensa kanssa. Ettei mikään elämän osa nielaise itseä kokonaan tai joku ihmisyyden puoli unohdu ja hautaudu muun alle täysin. Että on löydettävissä tasapaino henkisen ja fyysisen maailman välillä ja että on tietoisuus kaiken olevan pyrkimyksestä tasapainoon.

Joskus tuntuu kuin olisin valaistumisen matkallani asettunut asumaan uuteen tuntemattomaan taloon ja yksi huone kerrallaan olen valaissut tuon moniulotteisen talon eri puolia ja kerroksia itsessäni. Jokainen elämän kokemus on ikään kuin avannut oven aina uuteen komeroon tai uuteen pimeään tilaan omassa itsessäni ja vähitellen olen uskaltautunut valaisemaan tuon uuden tilan niin kirkkaasti, ettei se enää nosta pelkoa tai epävarmuutta minussa. Kuitenkin aina seuraavassa hetkessä huomaan löytäneeni taas uuden tutkimattoman huoneen tai kokonaisen kerroksen, joka on minussa vielä hämäränä. Uusia kerroksia ja lisäsiipiä rakentuu tähän valaistumisen taloon sen myötä, kun edelliset on käyty läpi.

Yhtenä väsymyksen hetkenä aloin sitten miettimään asiaa hiukan uudenlaisesta lähestymiskulmasta. Entä jos ei olekaan tarkoitus pitää valoja päällä koko talossa ja kaiken aikaa? Jokainen tällainen kohdattu uusi puoli minussa ja "valaistu huone" on tullut näkyväksi ja olen tuon puolen itsessäni tiedostanut. Olen katsonut hyvässä valossa komeron perimmäiseenkin nurkkaan ja nähnyt oman itseni uuden puolen. Olen katsonut pimeästä komerosta löytynyttä pöyä ja rikkinäisiä kohtia rehellisesti. Hyväksynyt ne sellaisena kuin ne ovat ja pyrkinyt oppimaan näkemästäni. Onko ok, että joskus ainoastaan tiedostan tämän "komeron" minussa? Voisinko välillä vain sulkea tuon oven, sammuttaa valot ja siirtyä eteenpäin johonkin toiseen tilaan?

Ehkä osa minua vaivaavasta uupumuksesta kumpuaa siitä, että haluaisin pitää kaiken löytämäni näkyvillä ja tietoisuudessa kaiken aikaa - säilyttää kaiken kokemani valaistuna ja "siivottuna" elämässäni, jotta en eksyisi samaan komeroon montaa kertaa. ..Ainakaan samalla viikolla :) Ja toisaalta huomaan myös, että kannan erilaisia elämän komeroista löytyneitä työkaluja matkassani koko ajan vaikka olisi ehkä viisaampaa kaivaa kukin työkalu käyttöön aina silloin, kun sille on tarvetta ja sopivaa käyttöä. Että ei ole pakko raahata koko työkalupakkia ympäriinsä kaiken aikaa.. Ei ole ihme, että vähän väsyttää!

Uskon, että on oikeastaan hyvin tärkeää sallia itselleen se, että jossakin uudessa ja ahdistavassa tilanteessa säätää valot vähän himmeämmälle ja tarkastelee tilannetta siinä valaistuksessa kuin juuri sillä hetkellä kykenee. Että muistaa olla itselleen armollinen ja uskaltaa kohdata nuo itselleen tuntemattomat omat puolet vähän kerrallaan. Valaisten polkua tai uutta kerrosta itsessä lempeästi ja varovaisesti. Kuin herätellen tietoisuutta ja hyväksyen oman keskeneräisyytensä. Hyväksyen pelon ja epävarmuuden tunteet. Sallien senkin, että vielä ei ole valmis kääntämään valoja täysille - juuri nyt ja juuri tässä kellarikomerossa.

Liekö kevätväsymystä vai mitä mutta tällä viikolla on tuntunut siltä, että pitää vaihtaa omalle ullakolle energiasäästölamput ja antaa itsensä syttyä hitaasti säästöliekillä. Ja pitää muistaa sammuttaa valot poistuessaan sisäisistä huoneistaan, koska valoisa vuodenaika paljastaa pölyt nurkissa muutenkin. On oikeastaan aika mukavaa laittaa ovi perässään kiinni ja todeta, että palaan tämän komeron siivoukseen vasta myöhemmin. Otan kirkkaamman lampun matkaan vasta seuraavalla kerralla. Vähempikin riittää. Tärkeintä on tunnistaa omassa itsessään ja elämässään ne ihan oikeasti tärkeät asiat - suunnata voimavarat siihen, mikä kaipaa valoa juuri nyt. Ja päästää rohkeasti irti kaikesta sellaisesta, joka syö voimavaroja tarpeettomasti. Siirtyä eteenpäin kohti uutta kevättä, uutta sisäistä kasvun ja eheytymisen vaihetta. Uutta elämää.

Se yksi syy olla olemassa

Sunnuntai 16.4.2017 klo 18.09

Viime viikot ovat olleet monella tavoin hiukan hämmentäviä ja toisaalta täynnä oivalluksia omasta sisäisestä tilastani. Olen muistanut jälleen, miten tärkeää on pysähtyä kuuntelemaan kaikkea ympärillä olevaa, miten tärkeää on olla läsnä ja ottaa vastaan elämän tarjoamat kokemukset olivat ne miten kummallisia tahansa.

Teini-ikäinen tyttäreni luki joitakin aikoja sitten nuorisoromaanin nimeltä "Kolmetoista syytä" (Alkuperäisteos Jay Asher: Thirteen Reasons Why), josta on sittemmin tehty kaupallinen tv-sarja. Tarina kertoo itsemurhan tehneestä 17-vuotiaasta tytöstä ja hänen viimeisinä elinpäivinään tallentamista nauhoituksista, joissa hän kertoo vaihe vaiheelta syyt sille, miksi päätyi ratkaisuunsa päättää elämänsä. Miten jokainen koettu asia on aina johtanut seuraavaan ja miten monta kertaa olisi ollut mahdollisuus kääntää lopputulos joksikin toiseksi mutta monen eri ihmisen osallisuus, pelko ja itsekkyys ovat estäneet suuntaa muttumasta. Rehellisesti sanottuna olin huolissani, kun sain tietää tyttäreni lukevan kyseistä tarinaa ja samalla huomasin olevani utelias lukemaan kirjan myös itse. Nyt sitten päädyimme yhdessä katsomaan tuon tarinan ympärille rakennetun tv-sarjan ja sen myötä käymään äärettömän pysäyttäviä keskusteluja asioista, jotka eivät todellakaan ole vain teini-ikäisten tai nuorten asioita vaan koskettavat ihan jokaista ihmistä maan päällä.

Perimmäinen oivallus koko tarinan takana oli itselleni siinä, että ihan kaikilla asioilla (niillä pienillä etenkin) on vaikutuksensa ja kaikki elämässä koetut kohtaamiset ovat merkityksellisiä. Vaikka emme aina huomaa kussakin hetkessä näitä merkityksiä tai vaikutuksia tuon ohikiitävän hetken aikana, saati jälkikäteen. Emme kykene näkemään kokonaisuutta vaan omassa vajavaisessa tietoisuudessamme näemme kussakin tilanteessa vain sen verran kuin kykenemme näkemään. Koemme asiat siinä laajuudessa ja ymmärryksessä johon meillä sillä hetkellä on mahdollisuus. Toisaalta se mihin me voimme jokainen vaikuttaa, on oma suhtautuminen toisiin ihmisiin ja omat reaktiomme suhteessa kaikkeen koettuun.

Tarinan edetessä huomasin työstäväni monia omassa elämässä kohtaamiani tilanteita ja traumaattisia kokemuksia, jotka ovat olleet minulle elämänuskoa murentavia ja vieneet välillä hyvinkin pohjattomasti uskon koko ihmisyyteen, hyvyyden olemassaoloon tai siihen, että millään olisi enää mitään merkitystä. Erilaisia kohtaamisia nuoruudessa ja myös aikuisuudessa, joiden kautta sielu on haavoittunut, omanarvontunto on murentunut tai tietyssä hetkessä arvostusta itseä tai muita kohtaan on ollut mahdotonta löytää. Jokainen tällainen sielua haavoittava kokemus on kulkenut mukana tähän hetkeen asti ja vääjäämättä näiden haavojen kanssa joudun elämään, niin kauan kuin ylipäätään elän. Vaikka päästäisin täydellisesti irti kaikesta koetusta ja vapautuisin kokemusten nostamista tunteista itsessäni, niin näiden kokemusten jäljet ovat silti osa minua.

Mikä sitten on pitänyt minut tai kenet tahansa haavoitetun ihmisen kiinni elämässä, sen sijaan, että olisin päättänyt luovuttaa ja antaa periksi. Mikä on se syy, joka voittaa nämä kolmetoista syytä tai vaikka 113 syytä, jotka kukin ovat osa murentunutta minäkuvaani ja osallisia haurastuneeseen sieluuni? Miksi olen yhä olemassa vaikka näitä haavoittavia syitä on tähän ikään mennessä kertynyt jo paljon enemmän kuin osaan laskea? Ensimmäisenä tekisi mieleni sanoa, että ehkä apuna on ollut taito antaa anteeksi ja päästää irti kaikesta menneestä. Tajuan kuitenkin sen, ettei tämä ole yksinään avain siihen, että olen yhä olemassa. Nämä haavat nousevat yhä minussa pintaan erilaisissa uusissa tilanteissa ja esimerkiksi epävarmuutena ihmissuhteissa. Onko sittenkin kyse siitä, että jollakin sisäisellä tasolla minussa on enemmän pelkoa kuolemaa kohtaan kuin elämää kohtaan? Että elämä edustaa minulle ihmisyyttä, uutta mahdollisuutta ja toivoa paremmasta - kun taas kuolema ja siirtyminen rajan toiselle puolen edustaa jotain vielä tätäkin pelottavampaa ja lopullista periksi antamista. Sitä vaihtoehtoa, ettei enää olisi mitään vaihtoehtoja. Lopullisuutta, tyhjyyttä, pimeyttä ja toivottomuutta. Jokin pieni osa minusta on aina halunnut uskoa, että pimeimmänkin hetken jälkeen koittaa lopulta valoisampi hetki. Että sen pisimmän ja pimeimmänkin tunnelin kautta pääsee yhä eteenpäin, johonkin toiseen, hiukan valoisampaan hetkeen.

Ettei mikään ihmisyydessä koettu voi olla niin lopullista tai pelottavaa kuin se, ettei ihmisyyttä olisi. Ettei olisi mahdollisuutta valon olemassaoloon pitkänkin pimeyden vaiheen jälkeen. Ja tämä mahdollisuus valita, pienen pieni toivon kipinä toivottomuuden sijasta on ollut minulle Se yksi syy elää. Se ainoa syy, joka on kerta toisensa jälkeen kumonnut kaikki siihen asti kertyneet syyt olla elämättä. Kulloisessakin hetkessä se yksi syy on minulle riittänyt ja ollut vaakakupissa painavampi kuin kaikki muut syyt yhteensä.

Uskon, että tuon tv-sarjassa kuvatun tarinan opetus on lopulta siinä, että koskaan ei voi tietää miten paljon kärsimystä, pelkoa, epävarmuutta tai ahdistusta on jonkun toisen elämässä. Oma tietoisuutemme rajoittuu usein vain näkemään ja kokemaan omaa totuuttamme asioista. Tästä ihmisyyden "sokeudesta" huolimatta meillä jokaisella on aina mahdollisuus valita avoimuus, läsnäolo ja rohkeus kohdata toinen ihminen.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus välittää ja olla arvostava. Nähdä valoa pelon ja toivottomuuden takana. Olla itse se pienen pieni valo sellaisissa hetkissä, joissa valoa ei ole näkyvissä.

Uskoa itseeni etsimässä..

Lauantai 11.3.2017 klo 21.08

Havahduin tänään ajatukseen, että tuntuu kuin olisin vaivihkaa alkanut kadottaa uskon itseeni ja omiin kykyihini elämässä. Olisin huomaamatta unohtanut, mitä olen ihmisyydessä tekemässä tai miksi ylipäätään olen olemassa. Kaikessa arjen pyörityksessä olen alkanut kadotttaa yhteyden omaan itseeni ja sisäiseen luottamukseen. Ehkä viimeaikainen sisäinen epävarmuus on alkanut vallata kohtuuttoman suurta tilaa ajatuksissani ja paisua kuin hellan päällä lämmössä muhiva pullataikina. Hiljalleen kasvaen ja itse itseään ruokkien.

Epävarmuuden tunteiden äärelle pysähtyminen on kuitenkin tervettä ja ehdottomasti tarpeellista. Tämän uskonpuutteen tunnistaminen on tie eteenpäin ja hämmennyksen tilan vastapainona toimii hiljentyminen, jotta sisäinen vahvuus taas uudelleen löytyy. Pullataikinakin pitää muistaa nostaa pois kohoamasta oikealla hetkellä ja muovata korvapuusteiksi tai pitkoksi ennen kuin taikina nousee liikaa ja vyöryy pöydälle. Samoin myös omat sisäiset tuntemukset pitää havaita ja nostaa pöydälle työstettäväksi ennen kuin ne alkavat elää omaa elämäänsä. Oman itsensä kanssa työskentely vaatii tosin enemmän aikaa ja rohkeutta kuin pullataikinan muovaaminen. Myös työkalut pitää valita sen mukaan, millaiset tuntemukset kulloinkin epävarmuutta nostavat pintaan.

Erilaiset kiitollisuusharjoitukset ja ylipäätään kaikenlaisten kiitollisuuden aiheiden havaitseminen elämässä ovat helppo tapa aloittaa ja pysäyttää sisäisen epävarmuuden kasvaminen. Vaikeampaa tuntuu olevan se, että löytäisin sisimmästäni aidosti rehelliset näkökulmat siihen, mistä syistä vallitseva uskonpuute johtuu. Helpoin vastaus olisi kai se, että syynä ovat pelot, jotka tätä uskon puutetta saavat aikaan tai monenlaiset sisäiset mielen kehittelemät uhkakuvat, joista nuo pelot kumpuavat. Uhkakuvat voivat olla esimerkiksi pelkoa epäonnistumisesta tai itsensä nolaamisesta. Pelkoja vaikkapa siitä, ettei ole riittävän uskottava tai siitä, että joku toinen huomaa tämän vallitsevan epävarmuuden ja käyttää sitä hyödykseen. Kuitenkin tuntuu, etteivät nämä pelot tai mahdolliset uhkakuvat ole oikeasti minulle kovinkaan merkittäviä. Että elämänkokemus on tuonut jo sen verran sisäistä uskoa ja vahvuutta, etteivät muiden mielipiteet tunnu uhkaavilta tai pelottavilta. Ja harvoin mikään epäonnistuminen on oikeasti niin suuri, etteikö sen läpi pääsisi kulkemaan tavalla tai toisella.

En tiedä onko näissä sisäisissä pohdinnoissa päätä tai häntää mutta tuntuu kuin paisuva epävarmuus nousisi jostakin vielä syvemmältä tasolta. Koko olemassaolon merkityksen hämärtymisestä tai isommassa kuvassa suunnan puuttumisesta. Ikäänkuin aiemmin elämässä olisi aina ollut jonkinlainen välietappi tai päämäärä jossain kauempana häämöttämässä ja nyt tämä navigaattorin ruutulippu puuttuu kokonaan. En haluaisi hyväksyä ajatusta, että olisin "ajelemassa" täällä ihmisyydessä vain huvin vuoksi tai ilman tarkoitusta. Että epävarmuuden juuret ovat enemminkin merkityksettömyyden kokemuksessa tai aiemmin koettujen asioiden merkityksen kyseenalaistamisessa. Pohjattomassa hämmennyksessä.

Onko kyse lopulta vain siitä, etten usko oivaltamieni asioiden hyödyllisyyteen vaiko siitä, etten osaa päättää mitä haluan tai millaista päämäärää kohti valitsen kulkea? Olenko kadottanut uskon itseeni vai omiin uskomuksiini? Tuntuu kuin istuisin pysäkillä ja vain katselisin, miten elämän bussit ja kokemusten junat kulkevat ohi eri suuntiin mutta en halua nousta niistä minkään kyytiin, koska en tiedä, minkä linjan valitsisin enkä ole varma kannattaako koko matka. Sen sijaan istun pysäkillä ja alan ahdistua omasta päättämättömyydestäni ja epävarmuudestani. Ja mitä pidempään istun paikallani ihmettelemässä, sitä suuremmaksi sisäinen epävarmuuteni kasvaa. Alan epäillä kykenenkö enää koskaan tekemään yhtään päätöstä päästäkseni eteenpäin ja alan pohtia kannattaako päätöksenteko ylipäätään. Ilman päämäärää ja suuntaa on koko ihmiselämän merkitys hukassa. Ilman suuntaa antavaa tähteä taivaanrannassa, koko kulkeminen tuntuu tarpeettomalta.

Joskus kauan sitten äitini valisti tytärtäni hänen ollessaan pieni, että "aina lopulta joku muu tekee päätöksen sinun puolestasi, ellet tiedä mitä haluat". Uhmaikäisen kiukutellessa iltapalapöydässä tuo oli ihan toimiva opetus ja pienen lapsen elämässähän lopulta aina aikuinen tekee päätökset. Ehkäpä epävarmuus nostaa minussa esiin ison sisäinen lapsen, joka "kiukuttelee" koko ihmisyyttä vastaan ja toivoo, että joku muu tulisi minua vastaan pysäkille, ottaisi kädestä ja saattaisi perille. Olisi hetken ajan se äiti tai isä, joka saattaa ekaluokkalaisen koululle ensimmäisenä koulupäivänä tai tulee hakemaan väsyneen pienen päiväkodista kotiin pitkän päivän jälkeen. Ottaisi syliin ja silittäisi. Valaisi uskoa huomiseen ja kannustaisi eteenpäin silloin, kun omat kyvyt ovat kadoksissa.

Pohdinnan tulos taitaa tiivistyä siihen, että tämän yhä vallitsevan hämmennyksen kautta opin takuulla jotain uutta itsestäni. Joko löydän tien eteenpäin tai huomaan, että pysäkillä istuskelu on ihan ok. Kumpi tahansa näistä olisi aivan loistava lopputulos ja tärkeintä on lopulta se, että hyväksyn lopputuloksen - on se, mikä tahansa. Hyväksyn itseni ja vallitsevan tilanteen. Hyväksyn sen, etten hallitse kaikkea eikä tarvitsekaan. Riittää, että olen - vaikka olisin välillä vähän pysäkillä.

Ihan ihmisen puolikkaana

Sunnuntai 19.2.2017 klo 12.03

Ammennan teksteihini aiheita usein asioista, joita koen tai kuulen ja joita pysähdyn pohtimaan. Ellinooran Leijonakuningas -kappaleen synnyttämä ajatus tuntui erityisesti pysäyttävältä juuri tässä hetkessä. "Tänään ihmisen puolikas, on huomenna leijonakuningas.."

Oma oivallukseni menee oikeastaan päinvastoin kuin tuossa laulussa: Tänään leijonakuningas, on edelleen sisimmässään ihmisen puolikas.  Hämmentynyt ihmislapsi, joka etsii itseään, etsii turvaa ja etsii hyväksyntää vaikka olisi näennäisesti titteliltään Yhdysvaltain presidentti tai suuryrityksen johtaja tai kokenut asiantuntija omalla alallaan. Syvällä sisimmässä me jokainen olemme vähän "puolikkaita" - kannamme mukanamme erilaisten elämänkokemusten värittämää epävarmuuden tunnetta tai tarvetta siitä, että joku itseä viisaampi tai kokeneempi pitäisi huolta, neuvoisi ja tukisi. Harva ihan oikeasti haluaa kulkea elämän polkuaan yksin, tehdä isoja päätöksiä elämässään yksin tai edes valita suuntaa eteenpäin risteyksessä yksin. Epävarmuuden hetkinä ainakin minä huomaan olevani ihmisenä puolikas, vailla turvaa ja rohkaisua. Puun taimi, joka koettaa selviytyä hengissä päivästä toiseen.

Pysähdyin huomaamaan myös omasta keskeneräisyydestäni sen, että olen vuosien saatossa suhtautunut hiukan ylimielisesti työelämässä sellaisiin ihmisiin, joiden olen kokenut olevan epäpäteviä tehtäviinsä. Ihmisiin, jotka ovat eksyneet liian suuriin saappaisiin tai ajautuneet ikäänkuin vääriin tehtävin omaan osaamistasoonsa nähden. Ihmisiin, jotka lähinnä selviytyvät erilaisten tiedon / ymmärryksen puutteesta johtuvien ongelmien yli päivästä toiseen oppimatta mitään tai muuttamatta suuntaa vain, koska on helpompaa selitellä virheitään kuin oppia. Huomaan kuitenkin nyt, että että ihmisenä kasvussa ja henkisen sisäisen tasapainon löytymisessä on paljon tällaista samaa "selviytymistä". Tilanteita, joista omasta sisäisestä epävarmuudestani johtuen kuljen yli pysähtymättä tai miettimättä miksi kyseinen tilanne on olemassa. Mitä minun tulisi oppia, jotta pääsisin eteenpäin? Mikä on tämän tilanteen tarkoitus tai mikä on minun elämäni merkitys tälle kokemukselle?

Teini-ikäinen tyttäreni on joskus omaan elämäänsä turhautuneena kysynyt minulta, että "mitä järkeä on ylipäätään elää, jos elämän tarkoituksena on vain ammatin hankkiminen, työssä käyminen ja se, että käyttää loppuelämänsä työntekoon vain rahoittaakseen tätä kehää, jota kutsumme elämäksi?" Elämmekö ihmisyyttä vain rahoittaaksemme asumista ja ravintoa, rahoittaaksemme välttämättömiä tarvikkeita arjessa sekä sitä, että pystymme kulkemaan töihin ja takaisin vain saadaksemme rahaa käydäksemme töissä? :) Aika hyvä kysymys ja tärkeä avain pohdintaan koko ihmiselämän tarkoituksesta. Onko tarkoituksena vain selviytyä vai aidosti oppia jotakin matkan varrella?

Jos teen saman "virheen" elämässä uudelleen, tarkoittaako se, etten ole oppinut mitään? Vai koenko samankaltaisen kokemuksen toistamiseen jotakin uutta oppineena mutta päädyn silti samaan ratkaisuun uudelleen? Itse en koe, että kokemus olisi tällöin ollut tarpeeton vaan päin vastoin - olen oppinut jotakin ja kenties jo ensimmäisellä kerralla päätynyt intuitiivisesti "oikeean suuntaan". Se, etten aina muista pysähtyä tarkkailemaan itseäni tai tekemiäni valintoja on epävarmuutta minussa - vajavaisuutta, joka kuuluu ihmisyyteen. On helpompaa sulkea silmänsä ja kiertää "sokeana" tuttua kehää kuin avata silmät ja pysähtyä. On usein helpompaa pettää sekä itseään että muita kuin olla rehellinen ja ottaa opikseen. Oppiminen ja aiemmista kaavoista irti päästäminen tekee usein kipeää. Silti jokainen kuljettu kierros antaa uudelleen mahdollisuuden oppia ja oivaltaa. Jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden sisäiselle kasvulle ja tähän mahdollisuuteen uskallan tarttua vähintäänkin niissä hetkissä, jolloin kipu tai pelko ei estä minua pysähtymästä.

Onko siis ihmisyys olemassa, jotta kasvaisimme ulkoisesti kokonaisiksi vaikka olemme sisäisesti puolikkaita? Vai onko sittenkin tärkeämpää oppia hyväksymään olevansa inhimillinen, vaillinainen ja keskeneräinen - Puolikas, joka on kaikessa vajavuudessaan silti täydellinen kussakin hetkessä. Juuri sellainen kuin on, esittämättä itseään suurempaa, muita viisaampaa tai ehjempää kuin todellisuudessa on. Tämän puoleen taidan itse kallistua. Olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja haluan löytää itsestäni rohkeutta olla vähän "puolikas" - sanoa ääneen tarvitsevani tukea ja turvaa. Etsiväni turvallisuutta ja ohjausta. Ainakin siltä tuntuu juuri nyt, tässä rehellisyyden ja epävarmuuden hetkessä. Tällaisena kuin olen.

Hiipuva valo..

Torstai 29.12.2016 klo 12.28

Vuoden vaihde alkaa olla käsillä ja olemme jo matkalla kohti kevättä, valoisampaa vuodenaikaa sekä uutta tuntematonta vuotta. Olen pohtinut useasti tämän marras-joulukuun pimeinä hetkinä, että miksi vuodesta toiseen olen niin kärsimätön? Miksi on yhä niin vaikea luottaa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan maltan pysyä tyyneyden tilassa ja kaikkeuden virrassa? Kaikkien näiden kokemusten, oivallusten ja henkisen kasvun jälkeen edelleenkin juuri kärsivällisyys on minulle kompastuskivi.

Eräänä aamuna pysähdyin ajattelemaan, että samankaltainen hermostuneisuus ja primitiivinen tunne jonkin puutteesta nousee esiin nälkäisenä. Käsivällisyys katoaa, hermot kiristyvät ja pienetkin asiat saavat aivan naurettavan suuret mittasuhteet. Tunnistan itsessäni aika usein samoja kaavoja myös ihmissuhteissa, oppimisessa ja itseni kanssa kasvamisessa. Että haluaisin saada kaiken valmiiksi heti, haluaisin ymmärtää nopeammin jonkin kokemuksen merkityksen elämässäni, haluaisin löytää uudesta tilanteesta heti sen, mitä olen oivaltamassa - en vasta sen jälkeen, kun olen menettänyt hermoni tai turhautuneena päästänyt irti tai pitkän ajan kuluttua, kun näen kokonaisuuden jostain laajemmasta näkökulmasta käsin. On suorastaan raivostuttavaa huomata olevansa joissakin tilanteissa yhä täysin lapsen kengissä, kärsimättömyytensä kanssa tuskaillen kuin uhmaikäinen, joka haluaa kaiken heti ja itse määrittelemällään tavalla. Sitä kiirehtii välillä kamalan "nälkäisenä" eteenpäin omalla polullaan, eikä malta odottaa, että asioiden merkitys ja todellinen luonne ehtisi paljastua. Kompastelee pimeässä yössä eteenpäin, kun ei malta odottaa aamun valkenemista..

Useasti olen saanut  huomata, että kärsimättömyydellä voi onnistua vesittämään hyvänkin ihmissuhteen tai asian elämässään. Malttamattomuus vääristää odotuksia ja sumentaa näkökenttää. Estää näkemästä asioita totuudesta ja korkeammasta näkökulmasta käsin. Antaa tarpeettomasti tilaa peloille ja aiemmin elämässä opituille toimintamalleille. Kiitollisuus ja arvostus taas palauttavat takaisin oikeille raiteille, siirtävät aikakoneen takaisin nykyhetkeen ja avaavat näkymän todellisuudelle. Kääntävät katseen takaisin kohti seuraavaa maalialuetta. Lopettavat malttamattoman hapuilun ja polulla harhailun.

Eilen iltakävelyllä ollessani syntyi myös toinen oivallus liittyen kärsivällisyyteen. Täysin pimeällä tiellä kulkiessani alkoi taskulampusta loppua patterit. Ainoa mukana kantamani valo hiipui ja lopulta sammui. Valon sai uudelleen syttymään virtakytkimestä mutta vain lyhyiksi hetkiksi. Pimeydessä aistit herkistyvät ja tuntui luontevalta jatkaa matkaa pimeässä ilman valoa. Mietin, että lamppu symboloi hyvin viime päivien mielentilaa. Sitä, että tässä vaiheesa vuotta patterit on aika loppu, kolme päivää kestänyt kuume ei lainkaan parantanut tilannetta vaan kirjaimellisesti olo on ollut kuin tuolla taskulampulla. Että vuoden viimeiset viikot ovat saaneet sisäisen valon ensin hiipumaan ja nyt viime päivät olen ollut täysin loppu. Sitä on jaksanut pieninä pätkinä kytkeä itseensä virran päälle mutta valo katkeaa hyvin nopeasti. Ja että juuri eilen ennen tuota iltakävelyä oli sellainen olo, että hyväksyn tämän voimattomuuden ja väsymyksen. Annan pätkivän lampun olla pois päältä ja sallin itseni vain levätä. Että pimeässä on ehkä sittenkin ihan hyvä olla. Vain olla ja antaa aistien terävöityä, kuumeen laskea ja "pattereiden" latautua.

Minussa taitaa olla sisään rakennettuna sellainen akkujärjestelmä, että jos fyysisen kehon akku tyhjenee se syö tyhjäksi myös henkisen akun yllättävän nopeasti. Ja sama myös toisin päin: kun mieli on maassa tai muuten henkiset voimat koetuksella, se heijastuu hyvin nopeasti myös fyysiseen puoleen ja keho pakottaa pysähtymään. Hyvä näin. Koetan loput lomapäivät käyttää viisaasti ja etsiä elämästäni uusia kiitollisuuden aiheita, muistuttaa itseäni siitä, että minulla on valtava määrä asioita, joista voin olla iloinen ja tyytyväinen. Että rauhan tila on minussa, kunhan muistan sen olemassaolon. Että NYT -hetki riittää, koska mitään muuta ei ole olemassa.

Minuuden monta muotoa

Lauantai 5.11.2016 klo 21.26

Ihmisyys on todellakin hämmentävä kestävyyslaji :) Joka hetki kohtaan mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä ja tulee vastaan elämäntilanteita, joissa oman sisäisen tilan tiedostamista koetellaan jostakin uudesta näkökulmasta. Palaute oman sisäisen rauhan tilasta tai sen puutteesta peilautuu reaaliaikaisesti sisimmästäni toinen toistaan hämmentävämmiksi kokemuksiksi. Niin myönteisissä kuin vähän vaikeammissakin asioissa. Ikään kuin sisäisestä maailmastani olisi yhtäkkiä tullut ulkoinen todellisuus. Elämän mittainen simulaatio, jossa jokainen ajatus tai tekemäni valinta johtaa uuteen kokemukseen.

Olen huomannut tutkivani myös sisäistä minuuttani jotenkin eri valossa kuin aiemmin. Kenties aiempaa rehellisemmin ja jollain tavalla syvemmällä tasolla. Myöntäen tunteet, jotka ovat olemassa, niiden kätkemisen sijaan. Myöntäen oman inhimillisen vajavaisuuteni ja sisäisen ristiriidan kokemieni tunteiden ja kokemusten välillä. Hyväksyen sen, että en tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja etsien pieniä kiitollisuuden aiheita keskellä epävarmuutta ja muuttosta, jota en voi hallita. Ehkä olen tavoittanut sisimmässäni uudenlaisen tason päästää irti. Oppinut hyväksymään asiat, joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa. Luottamaan, että asiat oikeasti järjestyvät ihmisyyden tasolla vallitsevasta hämmennyksestä huolimatta. 

Tämän päivän oivallus on ollut se, että läpi tämän hämmästyttävän ja ihmeellisen elämän minun sisälläni tuntuu taistelevan kolme erilaista voimaa: sellainen hiukan riitainen mutta toisilleen lempeä "sisäinen perhe". Perheen pää, olkoon nyt nimeltään vaikka "sisäinen isä" minussa koettaa tolkuttaa järjen ääntä ja luoda jonkinlaista logiikkaa kaikkeen kokemaani. Tämä osa minusta pitää "perheen" jalat maassa kiinni ja arvioi koettuja tilanteita isossa kuvassa: peilaa harkiten tekemieni valintojen riskejä ja mahdollisuuksia suhteessa tulevaan. Jonkinlainen perheen sisäinen "riskienhallintapäällikkö".

Samaan aikaan perheen pehmeämpi puolisko, "sisäinen äiti" kokee saman tilanteen tunteella, kuunnellen sisäistä intuitiota sekä kunkin asian vaikutusta sisäiseen olotilaan. Pyrkii eteenpäin luottaen sokeasti fiilikseen ja sisäiseen ohjaukseen siitä tuntuuko kohdattu tilanne oikealta vai väärältä - sen enempää pohtimatta onko tuossa tulkinnassa pienintäkään järjen hiventä. Tämä tunteikas ja herkkä osa minusta on ollut viime aikoina kovasti valloillaan ja pyrkinyt voimakkaiden tunteiden kautta nostamaan olotilan välillä pilviin ja taas toisinaan syvälle epävarmuuden tai pelkojen kuiluun. Tämä lempeä "sisäinen äiti" arvioi kokemuksia täysin eri lähtökohdista kuin tuo kuvaamani ensimmäinen "järjen ääni": tunnustellen luovasti juuri tätä hetkeä ja maistellen miltä kukin tilanne sisäisellä tasolla tuntuu. Tämä sisäinen hahmo minussa on eräänlainen "laatu- ja hyvinvointivastaava", joka peilaa kaikkea koettua tunteisiin, elämän väreihin ja kulloisenkin tilanteen sponttaanisti arvioituun laatuun - hakee hämmennyksen hetkellä luovaa ulospääsyä tilanteesta ja harkinnan sijaan pyrkii lähinnä aktiivisesti eteenpäin. Luottaen ja nauttien sisäisestä varmuudesta. Herkyydellä ja tunteella.

Kolmas osa minussa on iloinen, avoin ja utelias "sisäinen lapsi", joka näkee jokaisessa tilanteessa jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä. Suhtautuu uteliaisuudella ja pilke silmäkulmassa haastaviinkin hetkiin. On välitön ja aito rippumatta hämmennyksen määrästä. Tämä sisäinen lapsi aika useasti kulkee tuon edellä mainitun sisäisen äidin kanssa käsikädessä ja heittäytyy ilman noloutta pintaan nousseiden tunteiden pyörteisiin. Itkee, kun itkettää eikä mieti onko sopiva hetki päästää ilo ja nauru valloilleen. Peilaa suoraan ja suodattamatta sisäisen äidin ohjaamia tunnetiloja. Tämä sisäinen pieni hurmuri minussa on vahvimmillaan tilanteissa, joissa koen oloni sopivalla tavalla turvalliseksi ja hyväksytyksi. Toisinaan sisäinen lapsi minussa voi asettua myös tietoisen tarkkailijan rooliin: katselemaan ja kuuntelemaan hämmästellen kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Hyväksyen kokemukset sellaisina kuin ne ovat ja jollain sisäsyntyisellä tavalla luottaen, että minusta pidetään huolta. Lapsen kaltaisella uskolla tietäen, että joku ottaa syliin, jos satutan itseni liialla rohkeudella tai ottaa kopin, jos putoan pilven reunalta. Tämä "lapsi" minussa pyyhkii pois pettymyksen kyyneet ja nousee kohti uusia leikkejä, kun elämä tiputtaa polvilleen.

Nämä kaikki kovin erilaista minuutta ovat yleensä sulassa sovussa sisimmässäni mutta toisinaan koko perhe on yhtä kaaosta ja köydenvetoa. Jokainen puoli minussa haluaisi olla se joka on oikeassa ja joskus tuntuu, että tuollainen sisäinen "perheriita" saa jonkin hämmentävän tilanteen tuntumaan vain entistä hämmentävämmältä. Jos kykenisikin vain päättämään etukäteen, että tänään kuuntelen vain mitä isä sanoo ja annan muille tyypeille huutia. Tai että tuohon kokemukseen suhtaudun pelkästään lapsen kaltaisella riemulla ja uteliaisuudella. Annan vain mennä enkä välitä riskeistä, tunteista tai seuraamuksista. Mutta valitettavasti en taida kyetä näitä perhekolminaisuuden voimia hallitsemaan vaan ne kaikki ovat yhtä suuria vaikuttajia sisimmässäni. Voin ainoastaan tarkkailla reaktioitani ja hyväksyä näiden erilaisten osien olemassaolon itsessäni. Suhtautua rakkaudella jokaiseen osaan ja etsiä kussakin kokemassani tilanteessa sopivimman tasapainon tämän kokonaisuuden välillä. Voin pyrkiä lähinnä löytämään jonkinlaisen sisäisen perheharmonian ja sisäisen sovinnon tilanteesta riippumatta.

Eipä tähän voi kuin todeta, että on tämä ihmisyys vain niin ihmeellistä! Täynnä monenlaisia kasvun mahdollisuuksia sekä toinen toistaan hämmentävämpiä ajatuksia ja elämänkokemuksia :)

Pieninä palasina

Sunnuntai 18.9.2016 klo 16.53

Ihmisyyden avoimet ovet

Perjantai 12.8.2016 klo 11.32

Avoimuus ja rehellisyys ovat olleet tämän kesän teemoja elämässäni. Miten uskaltaisin avata itsestäni enemmän ja uskaltaisin myös itse katsoa aiempaa rehellisemmin omia tunteitani, ajatuksiani ja elämäntilannettani? On ollut eheyttävää ja kasvattavaa kutsua välillä joku toinen ihminen "kylään" sisäiseen minuuteeni. Päästää itseni lisäksi joku toinen katsomaan sisimmässäni kumpuavia tunteita, hämmennystä tai oivalluksia. Avata itseäni pintaa syvemmälle ja löytää jonkun toisen kanssa yhdessä uudenlainen jaettu myötätunto. Huomata jakamisen kautta rakkauden syvempi värimaailma sisimmässään.

Luottamus ja arvostus saavat kasvuvoimaa avoimuudesta ja terveestä uskalluksesta. On voimaannuttavaa sanoa ääneen asiat, jotka ovat olleet ilmassa pitkään tai päästää joku toinen ihminen kurkistamaan syvemmälle omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa. Löytää yhdessä yhteinen ymmärrys. Kahden ihmisen välinen keskinäinen arvostus on hyvä kivijalka mille tahansa ihmissuhteelle - ihmisyydelle ja aiempaa myötätuntoisemmalle näkökulmalle. Yhteinen ymmärrys on hedelmällinen maaperä, jolta rakkaus kasvaa.

Tällaista "avointen ovien päivää" ihmisyydessä voi viettää milloin vain, päästää vaikka yhtenä päivänä viikossa tai kuukaudessa joku läheinen ihminen hiukan syvemmälle omaan sisimpään kuin koskaan ennen. Pieninä palasina voi kokeilla miltä tuntuu, kun omat suojakuoret laskee ja raottaa jotakin pinnan alla olevaa ajatusta tai asiaa. Itselläni on kai jonkilaiset avoimet ovet olleet aina siitä lähtien, kun tämä blogi on aloitettu :) ..mutta olen viime aikoina huomannut uudelleen rehellisyyden tervehdyttävät vaikutukset ja herkkyyden, joka syntyy siitä, että voittaa pelkonsa ja kutsuu toisen ihmisen luokseen ja hiukan aiempaa lähemmäs. Päästää toisen tietoisesti iholle - turvallisesti ja luottaen, että eheys alkaa aina vasta pinnan alta. Vaikka pintaa kiillottaisi tai omaa ulkokuortaan "paljastaisi" miten paljon, ei sen kautta löydy todellista kauneutta tai rakkautta. Ainoastaan pinnan alle sukeltaen löytyy.

Ympäröivä maailma ja ihmisyyden pinta heijastavat ainoastaan sitä, mitä syvemmällä tasolla pinnan alla on: rauhaa, valoa ja kauneutta tai esim. pelkoa ja epävarmuutta. Ihmisyyden avoimet ovet ja rehellisyys vievät kohti noita ensin mainittuja. Kohti elämää. Kohti eheyttä ja kohti vakautta. Tilaa, jossa elämän myrskyt eivät enää kaada venettä vaan kykenemme ihmisinä rohkeasti ohjaamaan kurssin kohti turvallisuuden ja ikuisuuden satamaa. Hiljaisuutta ja sisäistä tyyntä, joka kaiken aikaa meitä odottaa jossain syvällä pinnan alla. Ihmisyyden ulkopuolella ja ajan ulottumattomissa.

"Totuuden seitsemän verhoa" -kirjan kirjoittaja Ruediger Schache kuvaa eräänlaisen sisäisen tarkkailijan meissä joka hetki odottavan, että palaisimme sielumme todellisen olemuksen äärelle havainnoimaan omia ajatuksiamme, tunteitamme ja reaktioitamme tietoisuudesta käsin. Hän myös kehottaa meitä aktiivisesti kutsumaan tuon havainnoijan itsessämme esiin ja kurkistamaan monien ihmisyyden kokemusten kautta rakentuneiden verhojen taakse todellisiin, syvempiin osiin itsessämme. Kysymään itseltämme "Kuka tai mikä minä olen?" "Mitä sisimmässni tapahtuu?" Näiden kysymysten äärelle voi oman syvemmän todellisuutensa lisäksi kutsua tällä ihmisyyden tasolla jonkun läheisen ihmisen, jonka kanssa vastauksia voi etsiä yhdessä. Hiljaisuudessa kuunnellen tai rehellisyydessä keskustellen. Tunnustellen, luottaen ja ilman arvostelua. Hyväksyen ja sallien.

Lopuksi muutama kirjan herättämä ajatus:

• Rehellisyys ja rakkaus ovat vahvempia jaettuna.
• Pelon voittaminen vie pidemmälle, jos pelon kohtaa tunteeseen yhdessä sukeltaen.
• Häpeä lakkaa olemasta, kun sen sanoo ääneen ja eheyttävä vaikutus moninkertaistuu, jos sen tekee yhdessä toisen jakaman häpeän kanssa.
• Pimeään tunneliin tai suruun ei eksy, jos on joku kenen kädestä pitää kiinnin pimeimpinä hetkinä.
• Halaus ja anteeksianto ovat turvasatamia tunteiden myrskyissä.
• Totuudessa ei ole arvoja, päämääriä tai toiveita.
• Rakkaus vain ON. Sielun tasolla me havainoimme sekä rakkautta että ihmisyyttä kaikkine kokemuksineen. Ei sen enempää tai vähempää.

Tunteet pinnalla

Keskiviikko 22.6.2016

Viime aikoina on ollut monestakin syystä tunteet kovin pinnalla. Herkkänä aistimaan sekä omia, että muiden tunteita. Hiukan haavoilla itseni kanssa ja lähes alastomana isojen tunteiden äärellä. Jonkinlainen pakottava sisäinen tarve on ollut pitkästä aikaa ottaa yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin, joita elämä on kuljettanut omiin suuntiinsa. On tuntunut tärkeältä saada yhteys muutamiin erityisen tärkeisiin henkilöihin elämässäni ja tarve säilyttää yhteys läpi vuosien, vaikka elämän tilanne olisikin nyt erilainen. Olen yhtäkkiä taas muistanut, miten tärkeää onkaan arjen keskellä jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden ihmisten kanssa, eikä vain porskuttaa eteenpäin itsekseen sisäisten oivallusten matkaa. Kuin vasta kokemuksen jakaminen ja ääneen sanominen jotenkin juurruttaisi sen syvemmälle ja tekisi sen enemmän todeksi. Istuttaisi sen maaperään, josta voi kasvaa uusia oivalluksia ja sisäistä eheytymistä.

Samaan aikaan olen aiempaa selvemmin nähnyt osia itsestäni, jotka minussa ovat yhä kovin hauraita ja rikkinäisiä sekä toisaalta löytänyt kyvyn kulkea monelaisten tunnemyrskyjen kautta kohti ihan uudenlaista rehellisyyttä ja avoimuutta. Jossain syvällä tasolla on säilynyt luottamus siitä, että elämä kantaa kaikkien näiden tunteiden läpi - tunteiden, jotka ovat nouseet esiin monista erilaisista kokemuksista viime viikkoina.

Ehkä syvimmät tunteiden vyöryt kuitenkin nousivat pintaan vasta ihan äskettäin, kun olen lukuisista uutisoinneista lukenut viime perjantaina tapahtuneesta poliisisurmasta Vihdissä. En henkilökohtaisella tasolla tuntenut tätä työtehtävällä menehtynyttä miestä mutta tapahtuman seurauksena olen havahtunut huomaamaan, miten paljon haavoja minuun on jäänyt niiden 15 vuoden aikana, jotka elämässäni olen toiminut ensihoitajana. Aluksi pysähdyin vain hämmästelemään, miksi juuri tämä uutinen nostaa minussa niin voimakkaita sisäisiä tunnekuohuja ja miksi koen aivan pohjatonta surua vaikka tällä tapahtumalla ei pitäisi olla mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.

Pysähtymisen kautta nousi ensin pintaan ajatus siitä, miten kaikki poliisin, pelastustoimen ja ensihoidon alalla työskentelevät joutuvat kohtaamaan traagisia tapahtumia ja miten vuosien saatossa sitä alkaa vähitellen pitämään täysin "normaaleina" asioina kuolemaa, väkivallan uhkaa, onnettomuuksia ja monenlaisia ihmiselämän tragedioita, joita työn kautta kohtaa. Kun annoin itselleni luvan mennä syvemmälle tähän tunteeseen surusta ja ahdistavasta olosta, alkoivat flach back -kuvat vyöryä ylitseni.

Annoin itselleni luvan muistaa ja nähdä sisälläni kaikki ne lukuisat arvet, jotka ovat syntyneet työtehtävillä vuosien kuluessa. Lukuisat tilanteet, joissa jonkun toisen elämässä tapahtunut tragedia on päässyt iholle ja ne muutamat ennalta arvaamattomat tilanteet, joissa itse on joutunut työnsä kautta todelliseen vaaraan. Kohtaamaan fyysistä tai aseellista uhkaa jonkun täysin itselle tuntemattoman henkilön arvaamattoman käytöksen vuoksi. Myöntämään myös sisimmässäni kummittelevat jäljet pelosta, joka usein nousee pinnalle vasta tuollaisen tilanteen jälkeen, kun tehtävän päätyttyä laskee ammatillisuuden kovettaman suojauksen alas ja kun todella tajuaa, millaisessa vaarassa on juuri hetkeä aiemmin ollut. Annoin itselleni luvan itkeä ja surra näiden kokemusten jättämiä kuvia muistini sopukoissa. Päästää irti siitä illuusiosta, että mikään tästä kokemusmaailmasta olisi millään tavalla "normaalia". Sekä siitä ajatuksesta, että voisin koskaan olla täysin ehjä näiden kokemusten jälkeen..

Tajusin olevani onnekas, koska olen yhä tässä ja toisaalta äärettömän surullinen, koska osa minusta on pysyvästi vaurioitunut näiden kokemusten kautta. Yhdenkään tuollaisen tilanteen jälkeen ei katso maailmaa enää samoin kuin ennen. Lukuisten tällaisten tilanteiden kautta taas alkaa jossain vaiheessa kuvitella, että ammatillisuus jotenkin suojaisi ihmisen sisintä näiden kokemusten vaikutuksilta. Todellisuudessa jokainen tilanne menee ihon alle ja jättää jälkensä. Jokainen. Näitä arpia olen vuosien saattossa hoivannut itsessäni lukuisat kerrat ja ajatellut, että aika parantaa - ja niinhän se toki tekeekin. Riittävä aika ja etäisyys antaa tilaa tarkastella näitä kokemuksia erilaisesta näkökulmasta. Mahdollisuuden huomata, että jäljet ovat yhä tallella ja arpikudos näiden haavojen pinnalla on edelleen monen vuoden jälkeen hyvin ohutta. Tunnistin tämän Vihdin tragedian kautta omassa kokemusmaailmassani hiukan samankaltaisen tilanteen, jossa olen ollut työtehtävällä aseellisesti uhattuna ja tunnereaktio syntyi tästä takaumasta. Käsittelemättömistä tunteista ja niistä kohdista itsessäni, joita en aiemmassa työssäni ollessani ole halunnut myöntää olevan.

Koen valtavaa myötätuntoa niitä kohtaan, joita tämä tragedia on koskettanut läheisesti. Uskon, että jokainen näillä mainituilla aloilla työskentevä on löytänyt syvän hiljaisuuden sisimmästään kuullessaan tapahtumasta, koska tunnistaa itsessään ajatuksen, että "se olisin voinut olla minä, minun työparini tai minun läheiseni". Koska niin moni läheltä piti tilanne on päässyt iholle ja joskus myös ihon alle jättäen pysyvän haavan. Kokemusmaailman, jonka kanssa vain pitää oppia elämään ja sen vaikutukset tiedostamaan omassa elämässään.

Ehkä päivän oivallus on siinä, että kaikesta huolimatta tuntuu tässä hetkessä hyvältä. Voin huomata, miten paljon nämä haavat ovat minulle opettaneet myötätuntoa ja rehellisyyttä. Miten paljon olen saanut oppia tunteiden kohtaamisesta ja omien tunnesyvyyksien kautta asioiden työstämistä. Miten paljon olen vapautunut sen kautta, että olen alkanut nähdä myös nämä piilotetut kokemukset. Ja ennen kaikkea, miten paljon olen oppinutkaan luottamaan siihen, että syvänmeren sukellus ylitseni vyöryäviin tunteisiin ei tapa - vaan avaa, eheyttää ja palkitsee. Vie eteenpäin omassa sisimmässä. Kohti totuutta ja kohti valoa kaikkien näiden kokemusten takana. Kohti uutta elinvoimaa, vakautta ja rohkeutta.

Kuolevainen

Sunnuntai 7.2.2016 klo 12.04

Alkuvuosi on vierähtänyt aivan käsittämättömän nopeasti! Arki imaisee mukaansa kuin navakka tuulenpuuska ja ennen kuin huomaakaan, sitä ollaan jo matkalla kohti kevättä, valoa ja uutta kasvun kautta. Perinteisesti talvi on merkinnyt minulle sisäänpäin suuntautuvaa ajanjaksoa ja syvää kaipuuta lepoon. Sisäistä "talvea" omalla henkisellä matkallani. Usein myös omat pimeät hetket ajoittuvat juuri talveen ja toisaalta myös parhaat sisäiset oivallukset syntyvät näiden "pimeiden" hetkien kautta kulkiessa - talven pysähtyneisyyden ja riittävän levon myötä.

Viime viikot ovat kuljettaneet minua kohti toistuvia vastoinkäymisiä, haasteellisia tilanteita eri ihmisten kanssa ja myös syvemmälle kohti omaa sisintäni. Eräänä aamuna töihin ajellessani kuulin radiosta Johanna Kurkelan kappaleen "Kuolevainen" ja havahduin miettimään tuon laulun sanoja aivan uudesta näkökulmasta:

"Vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy, mä vapisen niin kuin jokainen, ihminen -kuolevainen. Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy, mä hajoan niin kuin jokainen, ihminen, -kuolevainen..."

Miten ihmisyyden matkalla, sitä niin helposti arvostelee jonkun toisen näkökulmaa tai toisten ihmisten tekemiä valintoja. Miten valitettavan usein, rakkauden näkökulman väistyessä jäljelle jää vain pelkoa ja epäluottamusta - ja tilalle tulee tunne siitä, että hajoaa kaiken epävarmuuden ja oman sisäisen pimeyden painosta. Toisaalta, kun ajatuksen kääntää toisin päin: miten paljon myötätuntoa, luottamusta, sisäistä rauhaa ja aitoa eheyttä syntyykään rakkauden tilan säilyttämisen kautta. Vaikka rakkaudellisen näkökulman säilyttäminen ei aina todellakaan ole helppoa tai se ei tapahtuisi spontaanisti ensimmäisenä reaktiona (tunteena) johonkin ikävään tai pelottavaan asiaan, tuon rakkaudellisemman tilan tavoittelu kannattaa taatusti. Edes hiukan myötätuntoisemman ajatuksen löytäminen tai toisen ihmisen todellisuuden salliminen hyväksyen vie aina kohti ulospääsyä. Kohti valoa ja sisäistä kevättä - havahtumista omista pelon vääristämistä tunteista..

Ihmisyyteen kuuluu se, että välillä elämässä tulee vastaan sairautta, ikäviä tapahtumia, vahingossa aiheutettuja mutkia matkaan jne. Kaikki ne kuitenkin ovat olemassa siksi, että ainoastaan niiden kautta voimme nähdä oman sisäisen tilamme sen hetkisen "kestävyyden". Kykenemmekö kerta toisensa jälkeen antamaan anteeksi, näkemään valoa myös synkimmässä vastoinkäymisessä, näkemään toivoa sairauden tai väsymyksen keskellä ja myös sen kykenemmekö oikeasti päästämään irti? Vai takerrummeko pelon vallassa näihin ikäviin elämän vaiheisiin ja niiden pinnalle nostamiin inhimillisiin tunteisiin. Aina on mahdollista päästää irti ja aina on olemassa jokin toisenlainen näkökulma, jota en vain juuri sillä hetkellä ja siinä tunnetilassa kykene huomaamaan.

Syyttely, katkeruus tai arvostelu eivät ainakaan vie kohti valoisampaa aikaa. Sisäisen rauhan hetkellinenkin tavoittaminen, anteeksiannon, sallivuuden ja luottamuksen tunteen palauttaminen pieninäkin askelina vievät kohti rakkautta -kuolemattomuutta ja ykseyttä kaikkien näiden inhimillisten kokemusten taustalla. Valoa, joka ei ole kadonnut mihinkään - ainoastaan luottamus sen olemassaoloon on ollut kadoksissa. Kohti uloskäyntiä, joka johtaa takaisin virtaavampaan tilaan ja laajempaan näkemykseen.

Oivalluksen ydin taisi siis olla siinä, että koetan tästedes taas muistaa olevani ihmisenä kuolevainen ja omaavani ajoittain kovin rajallisen näkökyvyn elämästä sekä toisaalta sen, että ainoastaan oma sisäinen pelkoni tai epävarmuuteni voivat vääristää sitä kuvaa, jonka näen tästä kaikkeudesta. Lopultahan näen vain itseni ja kaikki ne lukemattomat "peilikuvat" omasta sisäisestä tilastani kulloisessakin tilanteessa. Kuin kävelisin ihmisyyden matkaa läpi sokkeloisen peilitalon ja olisin hetkittäin epävarma siitä, mikä noista kaikista kuvajaisista olikaan se alkuperäinen ja oikea minä.

Itsensä kohtaaminen myös niiden peilikuvien kautta, joista minua katsoo takaisin se syvästi väsynyt, surullinen ja pelokas minä, on vain osa tätä ihmisyyttä. Matkaa, jota myös elämäksi kutsumme. Ja onneksi tiedän, että jossain kohtaa tuolla merkityllä polulla tulee taas vastaan myös se sellainen peilisali, jonka peileistä heijastuu iloinen, luottavainen ja ehjä minä. Kauniita kullattuja kehyksiä, joista näen terveyttä, rakkautta ja myötätuntoa. Halauksia ja ilon kyyneleitä.

Valintojen viidakossa

Sunnuntai 1.11.2015 klo 11.37

Jokainen ajattelemani, ääneen lausumani tai kirjoittamani sana on tienviitta, jonka suuntaan valitsen kulkea. Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on moottori, joka kuljettaa minua tuon tienviitan osoittamaan suuntaan. Koko elämäni on kuin monivaiheinen yhtälö kaikista noista lukuisista valinnoista, joita teen joka hetki. Osan valinnoista teen tietoisesti: suuntaan tarkoituksella ajatukseni kiitollisuuteen, hyvyyteen tai kauneuteen. Aika suuren osan valinnoista taas teen täysin huomaamattani, elämällä joka päiväistä elämääni. Valitsen keiden ihmisten kanssa jaan päivittäin ajatuksiani, millaiset ihmiset tai asiat pidän ympärilläni vuodesta toiseen. Oikeastaan joka hetki teen huomaamattomia valintoja sen suhteen mitä ja milloin kulloinkin teen, miten käyttäydyn lähimmäisiäni tai itseäni kohtaan, miten avoin tai rehellinen olen joka päiväisessä elämässäni sekä millaisia asioita arvostan elämässäni.

Nämä pieneltä tuntuvat valinnat ovat jotenkin korostuneet viime aikoina, kun olen lueskellut uutisia monenlaisista tragedioista ja ymmärtänyt olevani kovin siunattu saadessani olla terve, saadessani olla läsnä ja läheinen lapselleni, saadessani tehdä työtä ja uskaltaessani olla innoitettu monestakin asiasta elämässäni. Niin usein elämän polku ottaa uuden suunnan tai päättyy liian aikaisin vain pieneltä tuntuvan yksitäisen valinnan seurauksena. Jonkun osalta tällainen valinta voi olla se, että nousee lentokoneeseen, joka ei koskaan selviydy perille tai lähtee baarireissulle, josta ei koskaan palaa; jollekulle toiselle taas se, että käy lääkärissä mitättömältä tuntuvan asian tutkimiseksi ja saakin tietää olevansa vakavasti sairas. Miten jokainen näistä valinnoista on juuri hetkeä ennen kovin pieni ja tiedostamaton mutta silti niiden taustalla on jokin suurempi kuva, jonka pohjalta valinnan hetket tulevat eteen ja jonka pohjalta voisi loputtomasti pohtia, että "entäs jos" olisinkin valinnut / toiminut toisin..

Mietin jonakin päivänä tässä sitäkin, että mistä oikestaan voin erottaa onko jokin tunne arkisen valinnan hetkellä intuitiota ja ohjausta vai alitajuista pelkoa muutoksesta tai tuntemattomasta. Usein intuitioon pohjautuva ohjaus saa aikaan sen, että jokin asia vetää puoleensa mystisellä tavalla ja taas pelkoon perustuva aavistus herättää epäröintiä ja asian vastustusta. Silti uskon, että myös nuo epävarmuutta ja alitajuista pelkoa nostavat asiat pitäsi uskaltaa kohdata. Siitäkin huolimatta, että ne eivät välttämättä ole puoleensa vetäviä tai houkuttelevia vaihtoehtoja. Jokainen tuollainen kohdattu "mörkö" vie todennäköisesti eteenpäin enemmän kuin vain pelkkä "hyvältä tuntuvan" intuition seuraaminen mukavuusalueella pysyen. Jokainen pimeä tunneli polun varrella on mahdollisuus ja johtaa uuteen suuntaan. Valo ja ohjaus on läsnä myös niissä hetkissä, jolloin emme niitä itse kykene näkemään. Pitää vain uskaltaa luottaa tähän läsnäoloon ja siihen, että mikään tragedia ei tapahdu siksi, että eksyisimme pimeyteen - vaan siksi, että oppisimme luottamaan omaan selviytymiskykyymme ja löytäisimme jonkin uuden näkökulman elämäämme.

Ajatuksen ja lausutun sanan voimaa eteenpäin vievänä voimana ei kannata väheksyä. Miten suuria muutoksia ihmiskunnassa onkaan tapahtunut vain puhumisen lahjan ja painetun sanan kauttaa tai jonkin yksittäisen ajatusmallin leviämisen myötä. Miten monta sotaa on syttynyt puhutun sanan lietsomana tai rauhan sopimusta on saatu aikaan ajatusten yhteensovittamisen kautta. Ajatus on kaiken alku - kun taas tunne, jaettu sana ja teko ovat näitä ajatuksia eteenpäin vieviä voimia. Alkukantaisia ja ihmisyyteen sisään rakennettuja voimia. Moottoreita, jotka kuljettavat niin yksilötasolla kuin ihmiskunnan tasolla meitä eteenpäin ajatuksen määrittämän tien viitan suuntaan. Tiedostimme tätä etenemistä tai emme.

Joskus vaan tuntuu siltä, että olen sellaisessa valintojen viidakossa seikkailemassa, etten ehdi havaita puoliakaan tekemistäni valinnoista saati niistä valintojen mahdollisuuksista, jotka menevät arjessa minulta kokonaan ohi. Ehkäpä sittenkin tiedostamattominen valintojen havainnointia tärkeämpää on pitää kirkkaana visio omasta elämäntehtävästään tai sen selkeytymisestä ja pyrkiä tiedostamaan ne valinnat, jotka tukevat jotakin tietoisesti valitsemaani suurempaa päämäärää. Viidakossakin pääsee eteenpäin sillä, että priorisoi tavoitteensa ja ottaa yhden askeleen kerrallaan. Jos yrittää havainnoida jokaisen vilahduksen tai rapsahduksen (valinnan) polullaan, todennäköisesti vain väsyy eikä pääse kovinkaan pitkälle.

Tärkeää on varmasti myös se, että huomaa havainnoida omia ajatuksiaan ja tarpeen mukaan selkeyttää niitä uudelleen matkan varrella. Jos ajatukseni harhailevat liian moneen suuntaan, on se sama kuin pystyttäisin tien varteen joka hetki uuden tienviitan tai opasteen. Minä olen oman elämäni autonkuljettaja ja osaan varmasti paremmin perille, jos karsin tienviitat sellaisiksi, että niitä ei ole joka mutkassa ja että pystyttämäni opasteet eivät ole ristiriidassa keskenään. Vähemmän on enemmän tässäkin asiassa! <3

Turvapaikanhakijana ihmisyydessä

Perjantai 16.10.2015 klo 11.29

Tänään on ollut varsinainen oivallusten aamupäivä!

Henkilökohtaisella tasolla syntyi unen ja heräämisen rajapinnassa selkeys oman (joskus kivikkoisenkin) polkuni opetuksista ja asioista, jotka ovat kenties estäneet minua pääsemästä eteenpäin. Tiivistetysti kuvattuna koin yhtäkkiä ymmärtäväni selkeämmin, mitä feminiinisen ja maskuliinisen puolen tasapaino juuri minun elämässäni merkitsee. Miksi näiden kahden voiman tasapainon löytäminen on meille usein sekä haaste että mahdollisuus. Minun kohdallani tuo maskuliinisen voiman ilmentäminen on aina ollut helpompaa vaikka olenkin syntynyt naiseksi. Feminiininen voima taas on kanavoitunut ulos "ei niin feminiinisellä" tavalla. Olen usein ilmentänyt tunteeni, luovuuteni ja intuitiivisuuteni kovin maskuliinisiin asioihin kuten esimerkiksi vahvuudeksi johtaa, puhua ja ymmärtää erilaisia asioita. Myös tämä sisäsyntyinen tarve kirjoittaa ja pukea asiat sanoiksi ja selkeiksi ajatuksiksi on keino kanavoida luovuutta maskuliinisen virran kautta. Olla intuitiivinen ja luova mutta paketoida tuo luovuus harkittuun ja järkevään muotoon.

Paljon haastavampaa minulle on aina ollut se, että uskaltaisin olla haavoittuva ja vastaanottava tai ilmentää sisälläni läikehtiviä tunteita puhtaasti tunteina. Itkuna, nauruna, läheisyytenä, kiitollisuutena ja myötätuntona. Ilmentää rakkautta puhtaasti rakkautena sen itsensä vuoksi. Ei kenenkään toisen ihmisen tai menettämisen pelon vuoksi. Vain rakkautena elämän ja kaiken olevan vuoksi. Minun sisäisen valoni vuoksi. Oivalluksen ydin taitaa olla sanassa ILMENTÄÄ. Että ei ole juurikaan merkitystä kuinka hyvin olen tasapainossa itseni kanssa tai miten paljon tietoisuutta olen elämäni aikana ehtinyt laajentaa. Miten monta työkalua minulla on jemmassa pöytälaatikossa tai kuinka suuria oivalluksia olen tehnyt matkan varrella. Paljon merkittävämpää on se, miten rohkeasti ilmennän itsestäni ulos tätä kaikkea matkan varrella opittua. Millaisia ajatuksia ja tekoja ilmennän arjen tasolla, joka päiväisessä elämässäni. Kykenenkö kohtaamaan jokaisen vastaantulevan sielun arvostaen ja rakastaen. Kykenenkö näkemään fyysisyyden taakse siihen alkulähteen valoon, jossa itsekin lepään ja joka ON joka hetki meissä jokaisessa. Kykenenkö muistamaan ykseyden joka hetki ja jokaisessa tilanteessa.

Tästä sitten oivallusten jatkumona syntyi aamupalapöydässä mahtava näkökulma. Että oikeastaan jokainen ihminen maan päällä on turvapaikanhakija. Pakolaisena maan päällä etsien jotakin joka johtaisi takaisin ykseyden tilaan ja resonoisi tuttua ikiaikaista valoa. Miten ihmisyys on oikeastaan olemassa vain siksi, että kulkisimme maan päällä etsien itseämme, oppien ja oivaltaen. Enkä nyt todellakaan halua loukata ketään, joka tällä hetkellä etsii turvaa ja suojaa sodan, köyhyyden tai diktatuurin vuoksi. Vaan päinvastoin! Haluan muistuttaa, että me jokainen etsimme turvaa, parempaa huomista ja inhimillisyyttä joka hetki. Jokainen meistä on yhtälailla "tuuliajolla" elämän poluilla kuin kumivene Välimerellä. Osa hukkuu matkan varrella ja joku toinen pääsee turvaan. Osa löytää jälleen sen punaisen langan uuden mahdollisuuden kautta vieraalla maaperällä, osa palautetaan takaisin sinne, mistä on lähtenyt. Kuten ihminen inkarnaatiokierrossa - etsien ja oppien joka hetki jotain uutta. Kukin matkaa omaa polkuaan niistä lähtökohdista käsin, mitä on matkan varrella oppinut. Miten hyvin kykenee ilmentämään kiitollisuutta, arvostusta ja korkeampaa viisautta omassa tilanteessaan oli se mikä tahansa. Ja ellei vielä kykene, niin pysyy paikallaan tai aloittaa seuraavalla kerralla matkan uudelleen alusta.

Jotenkin tämä aamu on tuonut syvällä tasolla rauhan ja kiitollisuuden. Olen matkalla eteenpäin. Omaa intuitiivista minääni ja tasapainoa ilmentäen. Olen turvapaikanhakijana ihmisyydessä mutta en halua enää paeta sitä tilaa, josta olen lähtöisin. En halua paeta itseäni ja ykseyden tilaa minussa. Minä olen ykseydessä ja yhteydessä korkeampaan tietoisuuteeni joka hetki. Minä Olen.

Utopia harmoniasta

Sunnuntai 27.9.2015 klo 13.31

Elämme hämmentäviä aikoja. Harva se päivä huomaan lukevani lehtien otsikoista milloin mitäkin äärimielipiteiden ilmentymää - suorastaan kuorossa raikuvia jyrkkiä mielipiteitä puolesta ja vastaan tämän hetkisestä yhteiskunnan tilasta, hallituksen leikkauksista, Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista tai vaikkapa vain yleisestä maailmantalouden epävarmasta tilanteesta. Aina löytyy joku, joka tietää istuvia päättäjiä paremmin, miten tämä vellova yhteiskunta kesytetään, miten valtion talous ja tuottavuus saadaan takaisin nousuun tai miten tulisi tai ei tulisi toimia maahan saapuvien pakolaisten suhteen. Kovaäänisten besserwissereiden soolokohtauksia keskellä riitasointuista mielipidemusikaalia. Todellista huutokuoron kakofoniaa ilman minkäänlaista yhteiskunnallista harmoniaa!

Entäpä, jos suuremmasta kuvasta käsin ei ole enää mahdollista palata johonkin entiseen? Entäpä jos ihmiskunnan ei ole enää tarkoituksenmukaista elää stabiilissa ja loputtomasti materiaa tuottavassa yhteiskunnassa? Entäpä, jos olemme tässä ajassa jonkin pysyvän muutoksen äärellä ja se paljon peräänkuulutettu "tuottavuusloikka" osoittautuukin olevan loikka kokonaan johonkin uuteen ja erilaiseen yhteiskuntaan. Maailmanjärjestykseen, jossa kaikki aiemmin opitut yhteiskunta-arvot teollisuuden, viennin ja talouden loputtomasta kasvusta eivät enää olekaan tosia. Hyppy maailmaan, jossa yhteiskunnan "tuottavuus" mitataan pyyteettömyyden, tasa-arvon ja yhteiskunnallisen konsensuksen perusteella. Jossa yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen sisällä vallitseva harmonia ja myötätunto. Jossa jokainen yksilö kansallisuudesta riippumatta saa katon päänsä päälle ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Ilman lenteviä polttopulloja ja harmaana vellovaa pelon sumupilveä, jonka läpi ei täyspäinenkään kansalainen näe metsää puilta.

Itse koen olevani jollaintapaa poliittisneutraali ja enenevässä määrin jopa mielipideneutraali suhteessa koko yhteiskunnan nykytilaan. En halua tuomita niitä, jotka huutavat hätäänsä ilmoille erilaisin vastalausein. Pelko saa kovin useinkin aikaan ilmiön, jossa ihmisen ainoa kommunikaation muoto on huuto ja vähäiset ymmärrettävät sanat ovat "EI!" tai "VASTUSTAN!". Mitä suurempi on vallitseva pelko, sitä kovaäänisempää on huuto ja vastustus. Ja toisaalta, mitä rohkeammin uskaltaa vallitsevaa tilannetta katsoa silmästä silmään, sitä rakentavampaan keskusteluun ihminen kykenee.

Ehkä vielä jonakin päivänä elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen epämieluisa tilanne ja yhteiskunnallinen "kriisi" uskalletaan kohdata vailla pelkoa ja olemme riittävän kypsiä jatkuvan huudon sijaan etsimään ratkaisuja yhdessä. Jostain syystä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että juuri tätä tämä nykyinen hallituksemme esittää. Ei yksipuolisia leikkauksia ja sanelupolitiikkaa, vaan yhteistä yhteiskunnallista konsensusta sekä jokaisen tahon (ja myös yksilötason) vastuunottamista nykytilanteesta eteenpäin menemiseksi. Yhdessä. Mitä useampi ihminen ymmärtää, että olemme lopulta samassa veneessä - sen harvempi viitsii soutajan paikalta koettaa soutaa eri suuntaan kuin muut veneessä istuvat tai huudella veneen kapteenille tai perämiehille syytöksiä ja herjauksia siitä, että maisemat eivät miellytä. Ainoastaan soutamalla samaan suuntaan, pääsemme johonkin :) Ainakin omasta mielestäni liike johonkin suuntaan on aina parempi kuin se, että pysymme paikallamme tai soudamme ympyrää, kuten tässä yhteiskunnassa on tehty jo useiden vuosikymmenten ajan.

En tuomitse myöskään lakkoilijoita tai mielensä vahvasti osoittavia yksilöitä, koska jokaisen tuollaisen mielenilmaisun kautta olemme matkalla kohti jonkinlaista konsensusta. Ainakin tiedämme, mitä mieltä yksi osa väestöstä on. Enkä näe mitään väärää siinäkään, ettei ota kantaa suuntaan tai toiseen tämän myllertävän mielipidemeren aalloissa. Neutraalissa tilassa ollessaan voi aivan hyvin myös hengittää syvään ja katsoa, mihin huutavien voimien tuuli veneemme kuljettaa. Nauttia matkasta ja katsella maisemia. Mutta jos, päättää olla mielipideneutraali, tyyni ja vain matkustaa, ei auta valittaa siitä, onko kurssi oikea tai vauhti sopiva. Mielipideneutraalius on myös valinta ja meidän jokaisen on pystyttävä elämäään omien valintojemme kanssa. Voimme katsoa itseämme peilistä, hyväksyä tekemämme valinnat sekä kantaa oma yksilöllinen vastuumme nykytilanteesta. Myös se, että hyväksyy vallitsevat epäkohdat eikä tee niille mitään, on valinta. Meillä jokaisella on mahdollisuus ottaa ensimmäinen askel kohti muutosta ja vastuunkantamista.

Tästä päästäänkin jälleen tuon vastuun teeman äärelle. Olen havainnoinut niin omaa elämääni kuin tätä kaikkea edellä mainittua yhteiskunnallista tilaa ja oivaltanut jotakin upeaa. Sen, että samat ihmisyyden toimintamallit ja näkökulmat toistuvat sekä yksilötason oppitunneissa että yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Muun muassa sen, että aina on helpompi paeta vastuuta ja syytellä muita kuin katsoa itseään silmiin ja olla rehellinen. Aina löytyy joku, joka on tässä yhteiskunnassa minun "yläpuolellani" tai omassa arjessani joku toinen yksilö, joka on minun "ulkopuolellani", jota on niin helppo syyttää ja moittia. Sen sijaan, että ottaisin vastuun omasta elämästäni, vallitsevasta tilanteesta ja etenemisen ratkaisevista askelista. Joku tai jokin muu on aina se, joka jarruttaa muutosta tai ei löydä ratkaisua tai on ajanut meidät kaikki tähän suohon jne. Kuka tahansa muu paitsi minä itse!

Kunnes taas muistan, että istun myös tässä samassa veneessä ja itseasiassa olen ihan itse tämän veneen kaikkine matkustajineen suunnitellut. En ole ainoastaan osallinen vaan ihan täysin ja kokonaan vastuussa tästä kaikesta. Minä, minun jokainen ajatukseni ja valintani. Jokainen hetki ja jokainen näkökulma minussa. Vain minä itse voin tehdä utopiasta totta ja alkaa uskoa yhteiseen konsensukseen. Harmoniaan ja myötätuntoon. Joka hetki vallitsevaan rakkauteen ja kaiken tuon pelon takana piilossa olevaan valoon. Viisauteen ja vastuullisuuteen.

Tässä ja nyt

Sunnuntai 30.8.2015 klo 14.02

Kuluneen viikon aikana olen harjoittanut tietoisesti pysähtymistä erilaisten asioiden äärelle. Olen työmatkalla selättänyt aamun kiireen pysäyttämällä auton jonkin kauniin maiseman tai luonnonilmiön äärelle. Irrottamalla itseni tunteesta, että minulla on kiire ja irrottamalla ajatukseni arjen oravanpyörästä yksinkertaisesti pysähtymällä hetkeksi ja avaamalla silmät ympäröivälle todellisuudelle. Olen huomannut, että erilaisia kiitollisuuden aiheita on alkanut suorastaan vyörytä aistieni ravinnoksi: toinen toistaan upeampia maisemia auringon noustessa, sumun kietoessa kaiken alleen, sateenkaaren erilaisia variaatioita ja lintujen ääniä keskellä ihmisvilinää.

Tästä kaikesta innoittuneena olen ottanut arjessa käyttöön ihan uuden "mantran" ja kiitollisuuden työkalun. Kun aamulla astun ovesta ulos ja näen mitä tahansa kaunista ympärilläni, sanon itselleni: "Wau, minä olen miljonääri!" "Minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt." Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja mietin, miten rikas olenkaan, kun minulla on tässä ympärilläni valtavat määrät puhdasta ilmaa hengitettävänä. Katson auringon valon luomia säikeitä puiden lehdissä ja mietin, että "mieletöntä - minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt: rajaton määrä auringon valoa, nämä kaikki aamukasteen pisarat ja kokonainen taivas yläpuolellani". Lietson itseäni yhä suurempaan kiitollisuuteen ja katson kaikkea elävää ympärilläni: puita, kukkia, lintuja ja oravia, jokea ja hiekkaa.. Ja sanon jälleen: "Huikeaa, miten tämä kaikki voikaan olla minun, tässä ja nyt." Minun silmieni katsottavana, minun korvieni kuultavana tai minun kaikkien aistieni yhteissinfoniana. Millaisen kauneuden ja yltäkylläisyyden ympäröimänä kuljenkaan joka ikinen päivä. Miten usein olen antautunut arjelle niin täysin, etten huomaa tätä kaikkea vaurautta ja yltäkylläisyyttä. Kiitän autolla ajaessani kaikkeutta siitä, että minulla on tämä maailma, tämä kaikki, tässä ja nyt.

Minun kohdallani tämä harjoitus on vähän karannut jo lapasesta tässä viime aikoina mutta jaan sen silti, koska olen tästä näkökulmasta kokenut itse saaneeni niin paljon iloa, mielen rauhaa ja kiitollisuuden nostetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Olen tässä ja nyt.

Jostain syystä myös vastuun teema on tuon kiitollisuusboostin lisäksi kummitellut mielessäni viime päivinä ja huomaan kokoavani pääni sisällä aiheesta lisää näkökulmia, jotta osaisin tuon versovan mietteeni pukea ymmärrettäväksi tekstiksi. Vastuu. Niin raskas sana ja toisaalta niin paljon asioita eteenpäin vievä voima. Minulla itselläni on joka hetki vastuu siitä, mitä ajattelen, mitä teen tai sanon. Minulla on myös vastuu oman elämäni havainnoijana ja vastuu siitä, teenkö tietoisia vai tiedostamattomia valintoja. Jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen arjen elämässä on valinta. Jokainen sana, jonka sanon on valinta. Äänen sävy on valinta ja läsnäolo on valinta. Vain minulla itselläni on valta ja vastuu näistä joka päiväisistä valinnoista. Minä itse olen vastuussa oman elämäni heijastamista sävyistä, eri tilanteisiin suhtautumisesta sekä siitä, mitä valitsen tehdä. Minä itse olen vastuussa siitä, miten toimin vai toiminko. Minä vastaan niistä tunteista, jotka elämän erilaiset hetket minussa nostavat esiin. Vastaan myös siitä, miten koen nämä tunteet, kohtaanko ne ja katsonko niitä rakkaudella vai jäänkö niihin kiinni ja annan niiden hallita itseäni tai ajatuksiani. Minä olen vastuussa.

Hui kamalaa! Tai siis aivan mahtavaa :) mutta jostain syystä tämä vastuun teema on seurannut tiukasti vanavedessä, kun olen kiitollisuuteen hurahtanut. Ja tämän oivaltaminen / muistaminen on havahduttanut tajuamaan sen, miten tärkeää on tiedostaa ja muistaa tämä vastuu omasta sisäisestä tilastani joka hetki. Ei vain silloin, kun on hyvä päivä tai muita on paikalla - vaan myös silloin, kun olen yksin omien ajatusteni kanssa. Minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja siitä, millaisia asioita ja ihmisiä vedä puoleeni. Minun ajatukseni ovat työkalu, jota minun tulisi vastuullisesti käyttää, seisoa joka hetki nöyränä oman elämäni heijastaman kuvan äärellä ja muistaa, että tämä on minun luomukseni. Tämä on minun pelkoni tai minun kiitollisuuteni puoleensa vetämää. Minun sisäisen tilani peilikuva. Minun. Tämä kaikki on minun. Tässä ja nyt.

Syvissä vesissä

Sunnuntai 16.8.2015 klo 12.03

Jälleen on ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa mutta joskus niitä taukoja vain tarvitaan, jotta alkaisi uusia ideoita itää. Monella tavalla on ollut hämmentävä kevät ja kesä. On ollut ehdottomasti tarpeen levätä, kerätä voimia ja puntaroida omia ajatuksiaan. Elämä on tuonut tullessaan uusia ennalta odottamattomia haasteita ja toisaalta haasteiden myötä myös paljon uusia ideoita ja oivalluksia. On ollut jälleen sellainen pitkittynyt sisäänhengitysvaihe ja uloshengitys on puolestaan matkan varrella vähän "ahtautunut" :)

Sitä on niin paljon helpompi ja mukavampi uloshengittää (jakaa) iloisia oivalluksia, omia saavutuksiaan tai elämän valoisia hetkiä kuin niitä arjen vaikeuksia tai uusia yllättäviä asioita, joiden äärellä tuntee itsensä pieneksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi. On helpompaa kätkeä sisälleen ja tukahduttaa sellaiset ajatukset ja tunteet, joita ei itsekään haluaisi myöntää. Uskotella itselleen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai että "ei halua vaivata" läheisiään ja ystäviään jakamalla epävarmuuden, yksinäisyyden tai häpeän tunteita. Mutta ennen pitkään ihminen väsyy pidättelemään henkeään ja prosessoimaan sisäisessä maailmassaan avautuvia aiheita yksinään. Sisäisen tasapainon löytämiseksi on lopulta pakko hengittää myös ulospäin. Ei ainoastaan sen läheisimmän elämänkumppanin tai tärkeimmän ystävän läsnäollessa - vaan myös muiden ihmisten edessä, kaikkien joiden kanssa on arjen tasolla tekemisissä. On vaan oltava rehellinen niin itselleen kuin kanssaihmisilleen. Se vapauttaa ja voimaannuttaa...

Tärkein "uudelleenoivallus" tässä menneiden kuukausien aikana on ollut se, että minun pitää itse pitää itsestäni huolta kaikilla tasoilla. Sitä ei kukaan tee minun puolestani. Moni voi läheisensä puolesta olla huolissaan, olla tukena ja auttaa toista huolehtimaan itsestään - mutta viime kädessä meistä jokainen kantaa itse itsestään sen tärkeimmän vastuun. Minun itseni vastuulla on tehdä elämässä valintoja arjen tasolla ihan joka hetki ja jokainen tekemäni valinta (huomasinpa tätä valintaa tai en) vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti minun omaan hyvinvointiini. Vain minä itse voin vetää rajan, mihin asti jaksan tai joustan, vain minä itse päätän arjessa lepäänkö riittävästi ja vain minä itse teen joka hetki valintoja oman arvomaailmani ilmentämiseksi tässä elämässä. Myös se, että en priorisoi arjen tasolla tekemiäni asioita, on valinta. Arvomaailmaani ilmentävä valinta.

Olen viimeksi noin kymmenisen vuotta sitten ollut yhtä raadollisesti itseni äärellä pohtien syvimpiä kysymyksiä ihmiselämässä. Kuka minä olen ja mihin oikeastaan olen matkalla? Mitkä asiat minä ihan oikeasti arvotan tärkeimmiksi asioiksi elämässäni ja näkyvätkö nämä arvot minun arjessani? Vai ovatko tärkeiksi kokemani asiat ainoastaan tyhjiä sanoja monen muun joukossa tai pelkkiä idealistisia haaveita? Olenko minä yhä oikealla tiellä? Matkalla mihin...?

Luulen, että jokainen pysähtyy joskus pohtimaan omaa itseään ja oman elämänpolkunsa mutkia ja niin tietysti pitääkin. On vapauttavaa huomata, että monen monituisen vuoden jälkeenkin olen henkisen kasvun tiellä yhä yhtä vilpittömästi "pihalla" itseni kanssa. Vaikka paljon on sisäisellä tasolla tapahtunut, on paljon yhä mahdollisuuksia käyttämättä ja inhimillinen epävarmuuden tunne yhä tallella. Se pitää nöyränä ja pysäyttää.

Henkisestä polustaan olisi aika helppoa kirjoittaa itselleen eräänlainen CV: "Alussa olin tällainen ja ajatteluni on noista alkuvuosista kehittynyt ensin tähän ja sitten tuohon suuntaan. Olen matkan varrella käynyt tällaisia ja tällaisia kursseja sekä lukenut niitä ja näitä teoksia. Olen oppinut tuntemaan sen ja tuon henkisen suunnannäyttäjän, käynyt kuuntelemassa tuon ja tuon henkisen opettajan oppeja jne..." - Mutta entä sitten? Miten tämä kaikki kasvu ja upeat tekniikat näkyvät minun arjessani? Mitä olen sisäisesti saavuttanut niitä käyttämällä? Miten tämä muutos heijastuu minun elämääni - vai heijastuuko ylipäätään? Olenko sisäisesti näiden kaikkien kokemusteni jälkeen yhtään sen "viisaampi" tai tasapainoisempi kuin joskus aiemmin? Olenko nyt sen onnellisempi tai enemmän rauhaa huokuva?Ehkäpä kukin joutuu omalla kohdallaan etsimään vastauksia näihin kysymyksiin..

Pohdiskeluni lopputuotteena syntyi sellainen ajatus, että koska koko ihmiselämä ja kaikki oleva on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös tämä sisäinen tila (henkisen kasvun tila) muuttuu kaiken olevan mukana. Kenties paras tapa kuvata tätä elämää ja oman sisäisen tilani kehittymistä on jälleen lainata Willigis Jägerin sanontaa saman nimisessä kirjassaan "Aalto on meri". Eli jos maailmankaikkeus on meri, on minun sisäinen henkisyyteni kuin yksi aalto tuossa äärettömässä meressä monen muun aallon joukossa. Kun meri myrskyää, se vaikuttaa myös jokaiseen sen osana olevaan aaltoon ja toisaalta jokainen aalto sulautuu lopulta osaksi samaa ympäröivää merta. Ainoakaan yksilö tai yksilön henkinen tila ei siis voi olla koskaan erossa tuosta alkulähteestään (merestä), se on aina liikkeessä, elää ja kehittyy meren mukana.

Minun henkinen tilani ei siis ole jokin henkilökohtainen päämäärä, jota kohti voin pyrkiä tekemällä "oikeita" valintoja tai noudattamalla tiettyä strategiaa. Se on jatkuvasti muuttuva ja uudelleen muotoaan hakeva osa suurempaa kokonaisuutta. Minun henkinen tilani vaikuttaa kaikkeuteen ja kaikkeus sekä sen loputon aaltoileva liike vaikuttaa joka hetki minuun. Kaikki se rauha ja viisaus, jota tuo kaikkeuden meri pitää sisällään on minussa olemassa kaiken aikaa, on osa minun tietoisuuttani. Välillä, kun minun aaltoni ajautuu elämän tuulien matkassa karikolle ja rikkoutuu kiviä vasten, tuntuu kuin olisin yksin ja irrallaan tästä äärettömästä rauhan merestä mutta ennen pitkään aaltoni pisarat (ajatukseni) valuvat taas meren syliin ja huomaan olevani yhä samaa vettä, keinuvani edelleen tuulen ja muiden aaltojen matkassa. Olevani osa kaikeutta sekä sen ikuista ja tyynnyttävää rauhaa.