Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Se yksi syy olla olemassa

Share |

Sunnuntai 16.4.2017 klo 18:09


Viime viikot ovat olleet monella tavoin hiukan hämmentäviä ja toisaalta täynnä oivalluksia omasta sisäisestä tilastani. Olen muistanut jälleen, miten tärkeää on pysähtyä kuuntelemaan kaikkea ympärillä olevaa, miten tärkeää on olla läsnä ja ottaa vastaan elämän tarjoamat kokemukset olivat ne miten kummallisia tahansa.

Teini-ikäinen tyttäreni luki joitakin aikoja sitten nuorisoromaanin nimeltä "Kolmetoista syytä" (Alkuperäisteos Jay Asher: Thirteen Reasons Why), josta on sittemmin tehty kaupallinen tv-sarja. Tarina kertoo itsemurhan tehneestä 17-vuotiaasta tytöstä ja hänen viimeisinä elinpäivinään tallentamista nauhoituksista, joissa hän kertoo vaihe vaiheelta syyt sille, miksi päätyi ratkaisuunsa päättää elämänsä. Miten jokainen koettu asia on aina johtanut seuraavaan ja miten monta kertaa olisi ollut mahdollisuus kääntää lopputulos joksikin toiseksi mutta monen eri ihmisen osallisuus, pelko ja itsekkyys ovat estäneet suuntaa muttumasta. Rehellisesti sanottuna olin huolissani, kun sain tietää tyttäreni lukevan kyseistä tarinaa ja samalla huomasin olevani utelias lukemaan kirjan myös itse. Nyt sitten päädyimme yhdessä katsomaan tuon tarinan ympärille rakennetun tv-sarjan ja sen myötä käymään äärettömän pysäyttäviä keskusteluja asioista, jotka eivät todellakaan ole vain teini-ikäisten tai nuorten asioita vaan koskettavat ihan jokaista ihmistä maan päällä.

Perimmäinen oivallus koko tarinan takana oli itselleni siinä, että ihan kaikilla asioilla (niillä pienillä etenkin) on vaikutuksensa ja kaikki elämässä koetut kohtaamiset ovat merkityksellisiä. Vaikka emme aina huomaa kussakin hetkessä näitä merkityksiä tai vaikutuksia tuon ohikiitävän hetken aikana, saati jälkikäteen. Emme kykene näkemään kokonaisuutta vaan omassa vajavaisessa tietoisuudessamme näemme kussakin tilanteessa vain sen verran kuin kykenemme näkemään. Koemme asiat siinä laajuudessa ja ymmärryksessä johon meillä sillä hetkellä on mahdollisuus. Toisaalta se mihin me voimme jokainen vaikuttaa, on oma suhtautuminen toisiin ihmisiin ja omat reaktiomme suhteessa kaikkeen koettuun.

Tarinan edetessä huomasin työstäväni monia omassa elämässä kohtaamiani tilanteita ja traumaattisia kokemuksia, jotka ovat olleet minulle elämänuskoa murentavia ja vieneet välillä hyvinkin pohjattomasti uskon koko ihmisyyteen, hyvyyden olemassaoloon tai siihen, että millään olisi enää mitään merkitystä. Erilaisia kohtaamisia nuoruudessa ja myös aikuisuudessa, joiden kautta sielu on haavoittunut, omanarvontunto on murentunut tai tietyssä hetkessä arvostusta itseä tai muita kohtaan on ollut mahdotonta löytää. Jokainen tällainen sielua haavoittava kokemus on kulkenut mukana tähän hetkeen asti ja vääjäämättä näiden haavojen kanssa joudun elämään, niin kauan kuin ylipäätään elän. Vaikka päästäisin täydellisesti irti kaikesta koetusta ja vapautuisin kokemusten nostamista tunteista itsessäni, niin näiden kokemusten jäljet ovat silti osa minua.

Mikä sitten on pitänyt minut tai kenet tahansa haavoitetun ihmisen kiinni elämässä, sen sijaan, että olisin päättänyt luovuttaa ja antaa periksi. Mikä on se syy, joka voittaa nämä kolmetoista syytä tai vaikka 113 syytä, jotka kukin ovat osa murentunutta minäkuvaani ja osallisia haurastuneeseen sieluuni? Miksi olen yhä olemassa vaikka näitä haavoittavia syitä on tähän ikään mennessä kertynyt jo paljon enemmän kuin osaan laskea? Ensimmäisenä tekisi mieleni sanoa, että ehkä apuna on ollut taito antaa anteeksi ja päästää irti kaikesta menneestä. Tajuan kuitenkin sen, ettei tämä ole yksinään avain siihen, että olen yhä olemassa. Nämä haavat nousevat yhä minussa pintaan erilaisissa uusissa tilanteissa ja esimerkiksi epävarmuutena ihmissuhteissa. Onko sittenkin kyse siitä, että jollakin sisäisellä tasolla minussa on enemmän pelkoa kuolemaa kohtaan kuin elämää kohtaan? Että elämä edustaa minulle ihmisyyttä, uutta mahdollisuutta ja toivoa paremmasta - kun taas kuolema ja siirtyminen rajan toiselle puolen edustaa jotain vielä tätäkin pelottavampaa ja lopullista periksi antamista. Sitä vaihtoehtoa, ettei enää olisi mitään vaihtoehtoja. Lopullisuutta, tyhjyyttä, pimeyttä ja toivottomuutta. Jokin pieni osa minusta on aina halunnut uskoa, että pimeimmänkin hetken jälkeen koittaa lopulta valoisampi hetki. Että sen pisimmän ja pimeimmänkin tunnelin kautta pääsee yhä eteenpäin, johonkin toiseen, hiukan valoisampaan hetkeen.

Ettei mikään ihmisyydessä koettu voi olla niin lopullista tai pelottavaa kuin se, ettei ihmisyyttä olisi. Ettei olisi mahdollisuutta valon olemassaoloon pitkänkin pimeyden vaiheen jälkeen. Ja tämä mahdollisuus valita, pienen pieni toivon kipinä toivottomuuden sijasta on ollut minulle Se yksi syy elää. Se ainoa syy, joka on kerta toisensa jälkeen kumonnut kaikki siihen asti kertyneet syyt olla elämättä. Kulloisessakin hetkessä se yksi syy on minulle riittänyt ja ollut vaakakupissa painavampi kuin kaikki muut syyt yhteensä.

Uskon, että tuon tv-sarjassa kuvatun tarinan opetus on lopulta siinä, että koskaan ei voi tietää miten paljon kärsimystä, pelkoa, epävarmuutta tai ahdistusta on jonkun toisen elämässä. Oma tietoisuutemme rajoittuu usein vain näkemään ja kokemaan omaa totuuttamme asioista. Tästä ihmisyyden "sokeudesta" huolimatta meillä jokaisella on aina mahdollisuus valita avoimuus, läsnäolo ja rohkeus kohdata toinen ihminen.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus välittää ja olla arvostava. Nähdä valoa pelon ja toivottomuuden takana. Olla itse se pienen pieni valo sellaisissa hetkissä, joissa valoa ei ole näkyvissä.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini