Itsestään selvyyksiä

Lauantai 7.3.2015 klo 14.55

Pysähdyin tänään pohtimaan taas kerran kiitollisuutta ja sitä, miten helposti sen arjen "kiireessä" unohtaa. Niin paljon tilaisuuksia kiitollisuuteen lipuu huomaamatta ohi vain, koska mielen tasolla erehtyy pitämään itselleen tuttuja asioita aivan itsestään selvyyksinä. Jotenkin viime kuukaudet elämässäni ovat olleet yhtä isoa oppituntia juuri tähän asiaan liittyen. Että mikään - ei kerta kaikkiaan mikään ole itsestään selvää.

Rakkaan ystäväni vakava sairastuminen on havahduttanut tajuamaan, että terveys ei ole kenellekään itsestään selvyys. Jokaisesta terveestä päivästä ja hetkestä elämässä pitää muistaa olla syvästi kiitollinen. Maailman epävakaa tilanne on saanut muistamaan, ettei edes rauhan aika tai ihmiskunnan olemassaolo ole itsestään selvyys. Jokainen eletty päivä asuen maassa, jossa ei ole sotaa tai kriisitilannetta on suuren kiitollisuuden aihe. Puhdas hengitysilma tai raikas juomavesi ei ole itsestään selvyys. Uutiset viime päivien ongelmista esimerkiksi Itä-Vantaan vedenjakelussa saavat tajuamaan, miten riippuvaisia nyky-yhteiskunnan ihmiset ovat puhtaasta vedestä. Ja toisaalta, miten helppoa meillä tässä maassa kuitenkin on, kun häiriötilanteissa yhteiskunnan rakenteet turvaavat ihmisille vedenjakelupisteitä ja tietoa häiriötilanteesta. Entäpä, jos näitä yhteiskunnan turvarakenteita ei olisi tai ne lakkaisivat toimimasta. Ainakin itse olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tässä niin sanotussa "hyvinvointi" yhteiskunnassa tapahtuisi, jos sen itsestään selvinä pidetyt rakenteet kaatuisivat: jos sähkön tai polttoaineen jakelu loppuisi kokonaan tai esimerkiksi vesi- ja jätehuoltoa ei olisi. Jotkin tällaiset laajat ja yhteiskuntaa lamauttavat häiriötilat ovat ihan todellisia uhkakuvia, kun ajatellaan miten vahvasti tietoliikenneyhtedet ja niiden toiminta on integroitunut kaikille peruspalvelualoille.

Työpaikkakaan ei ole näinä aikoina kenellekään itsestään selvyys. Joskus takavuosina oli aikalailla eläkeputkessa, jos sattui saamaan viran kunnallisesta organisaatiosta. Nykyään ainoa varma asia työelämässä on se, että kaikki asiat ovat jatkuvassa muutoksessa. Johtuuko tämä sitten ihmiskunnan yhä nopeammin laajentuvasta tietoisuudesta, kollektiivisesta kehittymisestä vai jatkuvasta epävarmuuden lisääntymisestä - vaikeaa sanoa. Veikkaisin edellämainittujen asioiden sekä monen muun seikan yhteisvaikutusta. Tietoisuuden laajentuessa uusia oivalluksia ja innovaatioita syntyy yhä nopeammin, kehitymme huimaa vauhtia niin yksilöinä kuin ihmiskuntana ja toisaalta jatkuva epävarmuus sekä muutostila nostaa esiin pelkoa ja kärsimättömyyttä monellakin eri tasolla. Isojen muutosten äärellä pelko kaiken "romahtamisesta" lisääntyy ja pelko taas vetää puoleensa lisää muutoksia ja lisää pelkoa aiheuttavia kokemuksia. Elämme pelon ja epävarmuuden orvanpyörässä, jossa ainoastaan luottamuksen ja sisäisen rauhan kautta voi hidastaa pyörän pyörimistä.

"Hengitä syvään ja laske sataan" - sanotaan, kun jokin asia nostaa kierroksia. Entäpä, jos jokaisella sisäänhengityksellä vedän keuhkot täyteen homeitiöitä tai keuhkot eivät ole siinä kunnossa, että voisin syvään hengittämällä rentoutua. Niinkin yksinkertainen asia kuin hengittäminen on mielestäni ison kiitollisuuden aihe. Voin joka hetki olla kiitollinen maapallon toimivasta ilmakehästä, kiitollinen raittiista ulkoilmasta ja puhtaasta sisäilmasta. Voin olla kiitollinen kehkoissani toimivista alveoleista, terveistä keuhkoputkista ja punasoluista, jotka kuljettavat elimistöni tarvitseman hapen kaikkialle kehossani. Kiitollisuuden aiheita on niin paljon ja ihan kaikkialla, että luulisi jokaiseen hetkeen riittävän jokin ilahtumisen ja kiitollisuuden aihe.

Kaiken epävarmuuden keskellä on oikeastaan aika pelottavaa huomata, ettei mikään elämässä ole itsestään selvää. Nöyryys lisääntyy ja motivaatio lisääntyy. Siis motivaatio löytää luottamus ja sisäisesti tyyni tila omasta itsestäni. Ja motivaatio harjoitella jatkuvasti, jotta tyyni tila säilyy vaikka, mitä tapahtuisi ympärillä. Paras harjoitteluympäristö on jokaisen oma elämä ja arki. Aivan jokainen hetki ja jokainen ohi kiitävä kokemus pitää sisällään mahdollisuuden harjoitella. Tyynessä tilassa on mahdollisuus harjoitella kiitollisuutta ja oman sisäisen rauhan välittämistä ympärilleen. Säteilyä ja kiitollisuuden taikaa. Elämän myrskyisellä säällä taas on oiva mahdollisuus harjoitella tyyneyden löytämistä sisimmästään ja pienimmänkin valonkipinän kautta siihen suuntaamista. Pieninkin kipinä vetää puoleensa lisää valoa ja pienikin tyyneyden häivähdys vastoinkymisten tai epävarmuuden keskellä avaa oven sisäiseen rauhan tilaan, jos sen vain havaitsee ja muistaa siitä olla kiitollinen.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin luottamus. Se, että muistaa olevansa joka hetki osa suurempaa kuvaa ja että jokainen heilahdus on kaikkeuden jatkuvaa liikettä. "Aalto meressä" kuten Willigis Jäger upeasti kirjassaan kuvaa. Hänen ajatukseensa on helppo yhtyä: jos jokaisena hetkenä puun oksa muistaa olevansa osa suurta elinvoimaista puuta, sen ei milloinkaan tarvitse pelätä. Vaikka tuuli tuivertaisi tai jokin katkaisi oksan, oksa tietäisi, että puun juuret ovat syvällä maassa ja puu kasvattaisi tilalle aina uusia oksia. Olemme lopulta kaikki saman puun eri osia ja jokaisella meistä on oma tehtävämme ja paikkamme tässä maailmassa. Yhtä arvokkaita sekä yhtä ainutlaatuisia ilmentymiä yhdestä ja samasta alkulähteestä.

Avaimet käteen - paketti

Maanantai 19.1.2015 klo 11.30

Vuosi on vaihtunut ja jokin uusi vaihde sisältäni on jälleen löytymässä. Jostakin syystä olen viime viikkoina pohtinut paljon elämääni taaksepäin. Katsonut aivan uusin silmin kaikkea elämässäni tähän mennessä tapahtunutta. Olen nähnyt erilaisia välähdyksiä ja kuvia itsestäni sekä tapahtumista elämäni varrelta. Kuin tähänastinen elämäni olisi halunnut näyttäytyä minulle ja muistuttaa, että paljon on tapahtunut menneen vuosikymmenen aikana. Miten juuri nyt elän joissakin asioissa uudelleen sellaisia kokemuksia, jotka ovat jääneet aiemmin koettuna hieman puolitiehen. Ja miten taas toisissa asioissa olen suorastaan valovuoden matkan päässä siitä, mistä olen lähtenyt liikkeelle tämän elämänvaiheen alussa. Kuin olisin elänyt monta eri elämää yhden ihmiselämän sisällä ja kohdannut sellaiset haasteet uudelleen, joista on jäänyt jotakin yhä oppimatta tai oivaltamatta.

Suurin yksittäinen askel eteenpäin on mielestäni ollut se, että kuluneen vuoden aikana olen huomannut osaavani yhdistää entistä selkeämmäksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi useita eri työkaluja ja oivalluksia. Alkanut oivaltaa, miten kaikki matkan varrella oivaltamani ja oppimani asiat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Kuin olisin tähän asti leikkinyt kasalla palapelin paloja ja nyt yhtäkkiä oivaltanut, että nämä kaikki palasethan liittyvät toisiinsa ja niistä muodostuu yksi yhtenäinen kuva! :)

Samalla olen havahtunut jälleen huomaamaan, miten merkittäviä ovat kaikki yksittäiset osat tätä kokonaisuutta. Miten jokainen pieni osa on lopulta aivan yhtä tärkeä ja korvaamaton kokonaisuuden kannalta. Vaikka välillä matkan varrella tuleekin ihmeteltyä, että miksiköhän tämä tai tämäkin piti taas kokea.. Usein ei pysty elämän pyörityksessä näkemään mitään järkeä jossakin tapahtumassa tai elämässä vastaan tulleessa kokemuksessa. Ainakin itse olen kovin usein ajatellut, että olisin taatusti ilman jotakin mutkaa matkassa varmasti pärjännyt ja päässyt eteenpäin. Nyt kuitenkin näen selvemmin ja tajuan, että niin olisinkin - mutta sama asia olisi tullut vastaani joka tapauksessa myöhemmin, tavalla tai toisella. Että loppujen lopuksi tarvitsen kuitenkin kaikki palaset, ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua ja kuva on valmis.

Eräs tällainen kokonaisuuden hahmottumisen lopputulos on minulle ollut "Kultainen avain" -tekniikka, jota olemme yhteistuumin synnyttäneet ystävieni kanssa kuluneen vuoden aikana. Tässä hetkessä tuntuu, että olemme oivaltaneet jotain niin ihmeellistä, ettemme itsekään vielä ymmärrä tämän oivalluksen todellista merkitystä. Lyhyesti kuvattuna kyse on eräänlaisesta "Avaimet käteen" -tyyppisestä meditaatiotekniikasta, jonka kautta kuka tahansa voi löytää juuri itselle sopivan ratkaisun pysyvämpään tyyneyden tilaan ja tien omaan sisäiseen viisauteensa. Avaimet, joilla voi palauttaa helposti ja nopeasti yhteyden omaan sisäiseen ytimeensä ja rauhan tilaan. Alkaapa kuulostamaan melkoiselta "mainonnalta" tämä kuvaus mutta kyse on tietysti siitä, että olen itse yhä varsin innostunut tästä yhteisestä oivalluksestamme ja työkalusta, jonka ainakin minä olen kokenut toimivaksi ja niin yksinkertaiseksi, että kuka tahansa voi sitä käyttää ilman pitkiä prosesseja, sitoutunutta opiskelua tai päiväkausia kestäviä kursseja.

Kultainen avain -tekniikan parhaita oivalluksia on mielestäni ollut se, että koko tekniikka perustuu ajatukseen vapaasti käytettävästä ja jokaisen muokattavasta "käyttöjärjestelmästä", jonka kukin käyttäjä voi säätää aina tilanteen mukaan juuri itselle sopivaksi ja mieluisaksi. Menetelmä, joka mukautuu elämäntilanteen ja yksilön mukaan sekä sallii sen, että sitä voi vapaasti jakaa ja kukin käyttää haluamallaan tavalla. Toinenkin tekniikan perusajatus on saanut minun innostumaan: tekniikka perustuu tietoiseen oman ajattelun muokkaamiseen arjessa hyvin yksinkertaisella tavalla. Itsensä opettamiseen pois vanhoista ajatusmalleista ja syvälle juurtuneista kaavoista korvaamalla nuo vanhat "ajatusurat" uusilla tietoisilla ja vapauttavilla ajatuksilla. Ei siis mitään korkealentoista teoriaa tai taivaita hipovia "huippu kokemuksia" vaan toimiva työkalu arkeen ja ihmisyyteen. Menetelmä, jolla jokainen voi lisätä sisäistä rauhaa, luottamusta ja virtausta omaan elämäänsä. Löytää tiensä ulos haastavasta tilanteesta tai valaa itseensä uskoa ja varmuutta hämmennyksen hetkellä. Kultainen avain -tekniikka on ainakin minulle tarjonnut valmiin "Avaimet käteen - talopaketin" oman elämäni suunnan selkeyttämiseen ja varmuuden löytymiseen elämäntehtäväni suhteen. Näyttänyt laajemman kuvan siitä, miten juuri minun elämäntehtäväni on osa suurempaa koko ihmiskunnan elämäntehtävää ja yhteistä kaikkeuden visiota. Uskon vahvasti, että jokaisella meistä on  yhtäläiset mahdollisuudet luoda omasta elämästään vielä parempaa, vielä tasapainoisempaa ja kaikin tavoin yltäkylläisempää. Juuri tässä hetkessä minulla on kaikki mitä tarvitsen ja samalla kaikki avaimet olemassa kaikkeuden äärettömään yhtäkylläisyyden lähteeseen. Voin ihan itse valita tyydynkö siihen, mitä elämässäni on juuri nyt vai valitsenko ammentaa tuosta pohjattomasta mahdollisuuksien lähteestä yhä uusia ihmeitä, oivalluksia ja kokemuksia elämääni.

Lisätietoa ihmiskunnan visiosta ja Kultainen avain tekniikasta löytyy www.aomedia.fi - sivustolta.

Mikäli olet kiinnostunut saamaan omalle paikkakunnallesi tai tapahtumaasi esittelyn tai Work Shopin Kultainen avain- tekniikasta, ota rohkeasti yhteyttä!

Henkinen majakka

Lauantai 4.10.2014 klo 13.22

Tämän päivän keskustelujen pohjalta syntyi pitkästä aikaa tarve kirjoittaa. Varmuus oikeasta suunnasta ja hetkellinen upea oivallus. Oma elämän polku näyttäytyi uudessa valossa ja muistan taas, miksi tie on joskus ollut kivinen tai sumuverhoon kätkeytynyt. Jotta oppisin uskomaan sisäiseen ohjukseen. Olemaan epäröimättä ja luottamaan siihen, että tie vie aina eteenpäin.

Keskustelimme siitä, miten valaistuneet ja suureen henkiseen elämäntehtävään johdatetut yksilöt tulevat usein itämaisista kulttuureista, materiaalisesti köyhistä olosuhteista ja nousevat majakan lailla esiin tuoden lohtua ja tukea useille puutetta ja hätää kärsiville ihmisille. Miksi näin ei tapahdu yhtä usein täällä länsimaissa? Ja millainen olisi länsimaissa syntynyt ja kasvanut "valaistunut" henkilö? Onko kyse sattumasta vai erilaisesta väestön määrästä? Henkisiä opettajia ja ihmeparantajia on aina ollut ihmiskunnssa ja kaikissa kulttuureissa. Yksilöitä, joiden opetusten nimeen vannotaan ja jotka huokuvat ympärilleen lempeyttä ja sisäistä voimaa. Joita saatetaan pitää yhteisölle uhkana tai ihmeiden tekijänä ja pelastajana. Shamaaneja, pappeja, parantajia, opettajia - koko kansan äiti- tai isähahmoja, jotka ovat keräännet ympärilleen ihmismassoja ja uskollisia oppilaita. Osalla tällainen "heimon vanhimman" ja henkisen opettajan tehtävä kantaa läpi koko elämän, osalla taas arvostus ja uskottavuus rapisee ajan saatossa ja seuraajat kaikkoavat uuden tähdenlennon matkaan.

Uskon vahvasti, että täällä länsimaisessa kulttuurissa todellinen henkinen johtaja ja opettaja on henkilö, joka onnistuu omalla esimerkillään ja ajatuksillaan muuttamaan maailmaa. Valaistunut johtaja ja arjen innoittaja joko työelämässä, valtionhallinnossa, politiikassa tai arjen yhteisöissä. Ihminen, joka saa myös muut innostumaan ja uskomaan itseensä. Ajatusten johtaja ja onnellisuuden tartuttaja arjen elämässä. Oikeastaan aika harva ihminen nyky-yhteiskunnassa ehtii tai haluaa lähteä etsimään henkistä "valaistumista" tai sen suurempaa elämäntehtävää kuin oman itsen ja perheen hyvinvointia sekä perusturvallisuutta ja menestystä elämässä yleisesti. Henkilö, joka uskaltaa visioda ja pyrkiä johonkin paljon tätä suurempaan on poikkeus. Ihminen, joka on valmis tekemään sitkeästi töitä saavuttaakseen vielä enemmän ja luodakseen jotain aivan uutta, on arvossaan ja nousee muusta massasta esiin kuin se aiemmin mainittu "henkinen majakka" itämaisissa kulttuureissa.

Tällaisille vahvoille ja innostaville johtajille on kysyntää nykymaailman epävarmuudessa. Rauhallisuutta ja turvaa huokuville majakoille, jotka saavat sisäisellä valollaan myös muut tuntemaan olonsa paremmaksi kaiken myrskyn ja kansainvälisten ristiriitojen keskellä. Nykypäivän henkinen johtaja on ennen kaikkea ihmisten johtaja; oivaltava, nöyrä ja avoin. Toimii esimerkkinä muille ja kantaa rohkeasti vastuun tekemisistään ja päätöksistään. Ei haukkaa liian isoa palaa kerralla vaan onnistuu säteilemään ympärilleen uskoa tulevaan ja luomaan yhdessä muiden kanssa jotain uutta ja merkittävää. Iloitsemaan ja palkitsemaan pienistäkin askeleista kohti parempaa. Muuttamaan omien ajatustensa lisäksi muiden ajattelua ja suhtautumista ympäröivään maailmaan. Tartuttamaan oivaltamisen kipinän ja sirottelemaan pieniä onnellisuuden hippusia ympärilleen, minne ikinä kulkeekaan.

Tämä on minun illuusioni ja elämäntehtäväni. Uskon, että tällaisia "valaistuneita ihmisten johtajia" löytyy niin työelämästä, perhe-elämästä, yhteisöistä kuin ystävyyssuhteistakin. Uskon myös, että jokaisella ihmisellä on sisimmässään jo olemassa avaimet siihen, että voi itse ryhtyä tällaiseksi "valaistuneeksi" esikuvaksi muille. Ainakin voi ryhtyä sitkeästi harjoittelemaan sitä ja arjen pienillä valinnoillaan voi tukea oman hyvinvointinsa lisäksi myös ympärillään olevien sisäistä rauhaa ja hyvinvointia. Voi toimia henkisenä majakkana muille yhtälailla työelämässä johtajana, lähiesimiehenä, alaisena tai harjoittelijana. Tai sirotella toivoa ja onnellisuutta pieninä palasina perhe-elämässä äitinä, isänä, sisaruksena, mummina tai kummina. Ystäväpiirissä uskottuna tai harrastusporukassa yhtenä muista. Oma suhtautuminen ja esimerkin voima on valtava. Kiitollisuuden ja sisäisen rauhan voima. Läsnäolon ja lempeyden voima.

"Innosta ihmisiä, rohkaise heitä, auta heitä uskomaan itseensä ja anna heille mahdollisuuksia, joiden avulla he voivat nostaa itsensä kuiville nykytilanteestaan. Kun teet niin, voimaannutat heitä - eikä toisen hyväksi voi tehdä mitään suurempaa kuin antaa voimia siihen, mitä hänen pitää tehdä luodakseen omasta elämästään tyydyttävämpää." - Rhonda Byrne

Elämä hymyilee minulle - minä hymyilen elämälle

Lauantai 24.5.2014 klo 22.04

Mikä saa sinut hymyilemään? Millaisia ovat ne "taikasanat", jotka saavat juuri sinut palautumaan tyyneyteen ja tietoiseksi siitä, että kaikki on hyvin? Mikä on sinun pin-koodisi sisäiseen rauhan tilaan? Oikopolku omaan ytimeesi ja yltäkylläisyden tilaan. Tällaisia sanoja ja ajatuksia voi olla hyvin erilaisia. Joskus ainakin minulle riittää pelkästään ajatus kiitollisuudesta tai jonkin kohtaamani hetken kauneus. Hiljaisuus. Pieni ele tai hymy. Läsnäolo. Kosketus. Katse.

Silti sanat ja tietoiset ajatukset ovat hyvin merkittäviä työkaluja arjen haasteissa. Elämän pyörteissä sitä kovin usein vain jotenkin "unohtaa" olla tietoinen tai huomaamattaan jumittuu johonkin tarpeettomaan ajatukseen tai tunteeseen. Miten vaivihkaa tuollainen tarpeeton ajatus valtaakaan ihmismielen joka sopukan ja saa aikaan vääristyneen olotilan. Ajatus, joka ajaa pois tasapainosta ja sisäisestä rauhasta. Saa aikaan kenties pelkoa tai huolta. Itseään ruokkivan kierteen, joka vain kasvaa kasvamistaan ja luo yhä lisää pelkoa, arvostelua, arvostamattomuutta, väsymystä, huolta jne. Kuin näkymätön virus, joka ujuttautuu kovalevyn joka soluun ja saa koko todellisuuden vääristymään. Kuin tummat aurinkolasit, jotka saavat upean aurinkoisen päivän vaikuttamaan kovin harmaalta ja pilviseltä. Vain pieni "harmiton" ajatus! Nuo mielen sisäiset sanat, jotka olen epähuomiossa lipsauttanut tietoisuuteeni.

Toisesta näkökulmasta katsottuna nämä samat "harmittomat" sanat ovat valtavan voimakas työkalu. Koko elämää ja koettua todellisuutta hallinnoiva voima. Niiden kautta voin muistaa kaiken kokemuksen taustalla olevan kaikkeuden: Rakkauden läsnäolon ja sen suuremman kuvan, jota en aina pysty ihmisyydestä käsin havaitsemaan. Yksinkertaisesti ohjaamaan itseni takaisin tietoisuuteen ja valaistumiseen. Tietoinen ajatus on ehkä yksinkertaisin tekniikka, joka on. Se vie välittömästi toivottuun päämäärään ja se ylläpitää jatkuvan muistamisen tilaa arjessa. Tietoinen ajatus voi olla millainen tahansa. Se sallii myös muiden ajatusten olla ja hyväksyy tyynenä kaiken olevan. Mikä tahansa ajatus, joka johtaa toivottuun lopputulokseen - rauhan tilaan - on täydellinen. Kuin jokaisen yksilön oma salainen koodi, joka palauttaa mielen takaisin valoon ja luottamukseen. Katkaisija, josta voin napsauttaa valot päälle missä ja milloin tahansa :)

Tämä koko ajatusketju on lähtöisin ystävieni mahtavasta visiosta. Ajatuksesta, että loisimme kaikki yhdessä sellaisen täysin vapaan valaistumisen tekniikan, jota voi ilmaiseksi käyttää ja jakaa kuka tahansa. Joka kehittyy ja elää jokaisen sitä käyttävän kautta. Yhdessä kokemuksiamme ja oivalluksiamme jakamalla voimme auttaa ja tukea toinen toistamme eteenpäin. Jokainen meistä tekee henkisen kasvun polulla lopulta tätä sisäistä matkaansa kovin yksin. Yhteinen ja kaikki näkökulmat salliva työkalu olisi kunkin sisäisellä matkalla eräänlainen kollektiivinen majakka, joka valaisee tietä haastavien kokemusten hetkellä. Kuin näkymätön portti, jonka kautta voimme aina halutessamme kulkea ykseyteen ja täydellisen tietoisuuden tilaan. Maailmankaikkeuden totuuteen ja pyyteettömään rakkauteen.

Tekniikasta ja sen tähän asti syntyneistä taikasanoista voit lukea lisää www.aomedia.fi - sivuilta kohdasta: Valaistuminen avain.

Sanatonta rakkautta

Maanantai 17.3.2014 klo 11.44

Joskus arkiset keskustelut lapseni kanssa avaavat isoja oivalluksia ja saavat aikaan aivan uusia näkökulmia elämään. Lapseni huomautti minulle erään arkisen riidan päätteeksi, etten juuri koskaan sano hänelle, että "Rakastan sinua" tai "Olet rakas ja arvokas minulle". Tuo pysäytti ja teki vähän kipeääkin. Totta taatusti onkin, että arjen tasolla välittäminen ja rakkaus näkyvät enemmän pienissä teoissa kuin sanoissa tai fraaseissa. Mutta tajusin, että helposti arjessa käy myös niin, ettei muista lainkaan osoittaa verbaalista hellyyttä vaan rakkaus näkyy itse tehtynä ja yhdessä nautittuna ateriana tai hyvänyön halauksena ennen nukkumaan menoa. Rakkaus asuu pienissä rutiineissa ja arjen onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa ja rehellisessä keskustelussa.

Olen viime aikoina lukenut jälleen aivan mahtavaa kirjaa: Serge Kahili King:n teosta nimeltä "Huna - havajilaista elämänviisautta". Kirjasta on jäänyt erityisesti mieleen Hunan seitsemästä periaatteesta viides: Rakkaus on yhteinen onni. Rakkaus on havajin kielellä aloha ja sanan merkitys tarkoittaa "olla onnellinen yhdessä jonkun kanssa sekä jakaa tämä onni muiden kanssa". Tämä ajatus on minusta upea ja jotenkin vapauttaa perinteisestä uskomuksesta, että rakkaus olisi jotakin aineetonta tai vaikeasti tavoiteltavaa tai ihmisyyttä suurempaa. Olen aivan ihastunut tähän havajilaiseen konkreettiseen tapaan ajatella ja pukea asiat sanoiksi. Syvällä sisäisellä tyyneydellä, mutkattomalla ja maanläheisellä ajatusmaailmalla tämä havajilainen elämänviisaus on aivan hurmannut minut!

Tästä rakkauden ilmentämisestä arjessa, sen pukemisesta sanoiksi ja sanomisesta ääneen olemme nyt lapseni kanssa keskustelleet jo useampana päivänä. Huikeaa on huomata, miten paljon minä itse opin omasta itsestäni ja oivallan, kun keskustelukumppaninani on 12-vuotias, joka "tietää kaikesta kaiken" ja myös kyseenalaistaa likipitäen kaiken ilman pienintäkään häpeää tai epävarmuutta :) Mahtavaa! Ei voi kuin onnitella itseään ja todeta, että sentään jotakin on mennyt kasvatuksessa kohdilleen, kun lapsi omaa tuollaisen suoruuden ja itsevarmuuden. Toisaalta uskon, että näistä yhteisistä pohdinnoista jää varmasti meille molemmille jotakin uutta näkemystä tai kenties jonkin uuden oivalluksen siemen kasvamaan sisimpään.

Minun oivallukseni on versonnut ainakin siinä määrin jo nyt, että huomaan miten erilainen käsitys eri ihmisillä voi olla siitä, mitä rakkaus tai välittäminen tarkoittaa. Olen huomannut myös sen, miten paljon omat elämän kokemukset ja etenkin lapsuudessa opitut mallit vaikuttavat tai vaikeuttavat rakkauden ilmentämistä konkretian tasolla. Kuten siinä vanhassa vitsissäkin pohjanmaalainen maatalon isäntä tokaisee emännälle, joka valittaa, ettei tämä koskaan sano rakastavansa häntä, että: "johan minä sen kerran olen sinulle sanonut silloin, kun tavattiin ja sanon kyllä sitten, jos tilanne muuttuu!" Välillä huomaan olevani aivan kuin tuo juro maatalon isäntä. Oletan, että ne minulle rakkaat ihmiset huomaavat ja aistivat välittämisen arjessa. Kuvittelen, että rakkaus näkyy puhtaana pyykkipinona ja siivottuna kotina. Lapsen kanssa yhdessä luettuna iltasatuna tai läheisyytenä ja sohvalla köllöttelynä vapaapäivänä. Ja niinhän se tietysti näkyykin!

Mutta en voi olettaa, että kaikille muillekin ihmisille rakkaus tai välittäminen merkitsisi samaa kuin minulle itselleni. En voi myöskään olettaa, että tämä sanaton rakkaus olisi jonkun toisen mielestä välittämistä tai rakkauden ilmaisemista juuri hänen kokemuspohjaansa vasten tarkasteltuna. En voi vaatia keneltäkään toiselta, että minun tapani kokea ja ajatella olisi se ainoa oikea. Minun tapani kokea ja tuntea on se tuttu tapa minulle. Mutta jokaisella ihmisellä on omanlaisensa "yhtälö" siitä, mistä onnellisuuden tai rakkauden kokemus syntyy. Moni meistä osaa luultavasti kuvailla montakin erilaista sellaista asiaa tai tapaa toimia, jotka eivät ilmennä rakkautta. Mutta olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä ja määritellä itse itselleen, mitä rakkaus ja välittäminen minulle juuri nyt merkitsee. Ainakin itse huomaan, että tuo rakkauden määritelmä ja ilmentymismalli vaihtelee kunkin elämäntilanteen, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ja myös eri ihmissuhteiden osalta paljonkin. Mitä rakkaus minulle juuri nyt merkitsee?

Minusta tuo Hunan tapa määritellä rakkaus on mainio. Jos on onnellinen yhdessä jonkun kanssa ja tuo onnellisuus välittyy myös ulospäin, kyse on taatusti rakkaudesta. Koen, ettei mikään määrä sanoja tai verbaalista rakkauden vakuuttelua saa minua tuntemaan oloani yhtä rakastetuksi kuin toisen ihmisen fyysinen läheisyys ja pienet arjen teot, joiden kautta rakkaus välittyy. Se, mitä minun tulee opetella yhä lisää, on tuo jakaminen. Se, että oppii yhä luontevammin sanomaan ääneen sen, mitä kokee ja pukemaan sanoiksi niin välittämisen kuin rakkaudenkin tunteet. Jakamaan myös ulospäin omaa onnellisuuttani ja luottamaan siihen, ettei onnellisuuden jakaminen voi vahingoittaa ketään tai ole keneltäkään pois - vaan aivan päin vastoin!

"Rakkaus on sekä asenne että teko" -Serge Kahili King

Oman elämäni vastuuviranomainen

Lauantai 1.3.2014

Viime vuosina olen yhä enemmän alkanut kiinnostua yksilön hyvinvoinnin ja työelämän menestyksen yhteydestä toisiinsa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että hyvinvoivat yksilöt menestyvät elämässään keskimäärin paremmin kuin ne, jotka sisäisesti kokevat olevansa uupuneita, epätasapainossa tai muuten vain omasta mielestään "vähemmän menestyviä" kuin mitä kenties haluaisivat olla. Tarkoitan pikemminkin sitä samankaltaisuutta, joka vallitsee menestyvän yksilön ja menestyvän organisaation välillä. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää onko joku kenties joskus tutkinut tätä yhdenmukaisuutta ihmiselämässä..

Itse olen varsin useasti huomannut, että täsmälleen samat lainalaisuudet, jotka tekevät organisaatiosta tai työyhteisöstä menestyvän, ovat avaimia myös yksilötason hyvinvointiin ja menestykseen: avoimuus, rehellisyys, kyky luoda visioita ja päämääriä sekä kyky korostaa positiivisia asioita. Tärkeässä roolissa ovat jatkuva arvostus itseä ja muita kohtaan sekä kiitollisuus pienistä onnistumisista matkan varrella. Yksilötasolla kyky iloita ja olla kiitollinen onnistumisista omassa elämässään saa aikaan lisää onnistumisia ja toisaalta työyhteisössä kyky palkita ja tehdä näkyväksi jokainen menestyksen askel ovat edellytys sille, että hyvinvointi ja menestys saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Uskon, että työyhteisön hyvinvoinnin ja henkilöstöjohtamisen näkökulmista näitä asioita on pohdittu ja myös tutkittu jo vuosikymmeniä mutta kenties aivan yhtä tärkeää olisi tunnustaa tämä sama näkökulma yksilötasolla ja ihmisyydessä.

Entäpä, jos johtaisin omaa itseäni samoilla periaatteilla kuin johtaisin työyhteisöä tai organisaatiota? Ottaisin omassa elämässäni käyttöön laadunhallinnan ja hyvän johtamisen käytänöt. Olisiko se mahdollista ja miten nuo "hyvän johtamisen" periaatteet näkyisivät yksilötasolla? Uskon vakaasti, että jos havainnoisin omaa elämääni systemaattisesti ja yhtä kylmän rehellisesti kuin yritysjohtajan tulee arvoida johtamaansa organisaatiota, olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä ja luoda uusia päämääriä omassa elämässään. Yksilötasolla on aivan liian helppoa ummistaa silmänsä muutostarpeilta ja selitellä itselleen omia kipukohtiaan sillä perusteella, että on yksinkertaisesti helpompaa olla paikallaan. Yrityksen johtamisen kannalta tällainen stabiili tilanne ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Paikalleen pysähtyminen ja ongelmien väistely johtaisivat ennen pitkään toiminnan kannattamattomuuteen ja loppumiseen.

Ainakin minulle itselleni on ollut mullistavaa huomata, miten suuri muutos omassa sisimmässä ja konkreettisessa elämässä tapahtuu, kun alkaa tietoisesti luoda visioita, joita kohti päättää kulkea. Miten valtava voima onkaan sillä, että päättää ja alkaa visualisoida niitä konkreettisia keinoja ja "loistavia lopputuloksia" joita kohti toivoisi omassa elämässään kulkevan. Vielä voimallisempaa tuntuu olevan se, että aivan kuten työelämässäkin, myös oman elämänsä organisaation johtamisen tueksi alkaa kirjata näitä visioita, päämääriä, arvoja ja keinoja ylös paperille. Sanoa itselleen ääneen, esimerkiksi: "minä arvostan tätä ja tätä". "Minä kuljen tasapainoisena kohti tätä valitsemaani visiota". Kaikista tärkeintä tietysti on, että alkaa toimia sen mukaisesti, mitä on päättänyt ja visualisoinut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikkeus alkaa erilaisia mahdollisuuksia heitellä polun varteen. Uskaltaa ottaa näistä erilaisista mahdollisuuksista kiinni ja seurata uusiakin polkuja, jos ne flowssa vastaan tulevat ja puoleensa vetävät.

Täsmälleen samoin periaattein johtaisin mitä tahansa organisaatiotakin. Päättäväisyydellä, rehellisyydellä, avoimuudella, uskalluksella ja vastuun ottamisella siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ehkäpä tässä tuli tiivistetysti sanottua ne kulmakivet, jotka usein puuttuvat omasta elämästäni silloin, kun tuntuu, että asiat tökkivät tai ovat jämähtäneet paikalleen. Minä itse olen oman elämäni organisaation "toimitusjohtaja". Minä itse olen oman elämäni yrityskonsultti ja vastuuviranomainen. Minä voin valita lakaisenko havaitsemani ongelmat maton alle vai päätänkö pyrkiä kohti muutosta ja vastuun kantamista. Se, mitä havaitsen niin työelämässä kuin omassa elämässäni on vain heijastus siitä, miten olen johtanut omia ajatuksiani, miten rehellinen olen ollut omille tunteilleni ja havainnoilleni. Kaunistelematon peilikuva minusta itsestäni.

Tuntuu, että tästä aihealueesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, koska asian pohtiminen saa innostumaan ja vetää yhä uudelleen puoleensa. Ehkäpä tässä on minun sisäisen organisaationi seuraava visio. Opas oman sisäisen organisaationi johtamiseen. Jälleen kerran yksi havainto siitä, miten täydellisesti olemme yhtä niin monella eri tasolla. Kaikki mitä tapahtuu sisäisessä mikrokosmoksessa minun sisälläni, tapahtuu myös ulkoisesti niin työelämässä, perhe-elämässä, yhteiskunnassa kuin maailmankaikkeudessakin. Eipä voi muuta kuin jälleen kerran hämmästellä tätä suuren vastuun määrää! :)

Vankina vapaudessa

Sunnuntai 26.1.2014 klo 21.59

Toivon, ettei tuo otsikointi johtaisi lukijaa täysin harhaan. En osaa pukea tätä mielessäni jo hetken aikaa kypsynyttä ajatusta sen paremminkaan sanoiksi. On hurjaa huomata, miten helposti itse rajoitan kokemaani todellisuutta vain, koska minulla on täysi vapaus valita. Ihan vahingossa - karkaa ilmoille ajatus jos toinenkin, joka jollain tavalla rajoittaa menestystäni, iloani, onnellisuuttani tai sisäistä rauhan tilaani. Kuin huomaamaton röyhtäys hengittäessäni puhdasta raikasta ilmaa. :) Jokin epäterve tai epäileväinen häivähdys siitä, ettei kaikki olekaan niin helppoa kuin olen valinnut uskoa. Pelko, joka vaivihkaa hiipii mieleni sopukoihin ja saa vahingossa ajattelemaan rajattomaan maailmankaikkeuteeni kehykset. Raamit kuvalle, jonka mieleni kykenee kulloinkin ymmärtämään.

Ehkäpä se ongelma onkin juuri siinä, että ihmisyyden käsityskykyni on sen verran rajallinen, että tuntuu jotenkin turvallisemmalta rajata omaa ajatteluaan ja haaveitaan - sen sijaan, että antaisi vain mennä ja visualisoisi rohkeasti kaiken sen, mitä sisimmässään toivoo. On helpompaa uskotella itselleen, että on "oikeus" mennä rajattomassa yltäkylläisyydessä vain johonkin tiettyyn pisteeseen asti. Olisi liian pelottavaa myöntää itselleen, että vain minä itse luon omat rajani. Että minä itse olen vastuussa siitä, miten laaja tai suppea oma maailmankaikkeuteni on. Kuin olisin pieni linnunpoikanen pesäpuussa ja olisin täysin tyytyväinen siihen turvalliseen tilaan, jossa olen tottunut elämään. Ottaisin kiitollisuudella vastaan minulle kannetun ravinnon, tuttuun ympäristööni tarjotun lämmön ja läheisyyden. Olisin onnellinen ja täysin varma siitä, että minulla on aivan kaikki yltäkylläisyys ja turva, jota kaikkeudella on tarjota. Kunnes sitten jonakin kauniina päivänä uskaltautuisin koettamaan siipiäni ja kurkistaisin ulos tuosta onnellisuuden tilasta. Keräisin kaiken rohkeuteni ja hyppäisin kohti tuntematonta uutta maailmaa. Huomaisin, että minulla onkin ihan omat siivet, joiden avulla voin helposti laajentaa käsitystäni maailmankaikkeudesta. Oppisin luottamaan omaan voimaani ja uskaltautuisin yhä korkeammalle ja yhä kauemmas tutusta kodista. Saisin yht´äkkiä ymmärryksen siitä, mitä tarkoittaa vapaus ja rajattomuus. Näkisin äärettömän taivaan yläpuolellani ja kauniin maan, joka kaartuu loppumattomana horisonttina kaukana alapuolellani.

Ihan alkuun tällainen vapauden kokemus tuntuisi taatusti huikealta. Suorastaan epätodellisen ihmeelliseltä ja upealta. Uskoisin pystyväni mihin tahansa, koska olen uskaltanut hypätä ja luottaa omaan laajentuneeseen todellisuuteeni. Kunnes jonakin päivänä alkaisin kenties uudelleen kaivata sitä pientä tuttua kotipesää, jonka turvalliset seinät ovat antaneet minulle lämpöä ja lohtua. Ymmärtäisin, että rajallisuus on luonut sittenkin jotakin sellaista, jota vapaa valinta ja rajattomuus ei voi koskaan tarjota. Tunteen siitä, että minä itse tiedän ja tunnen oman maailmankaikkeuteni. Illuusion turvallisuudesta ja oman elämäni hallintakyvystä. Sinä päivänä, kun olen rohkaissut mieleni ja hypännyt, en ole taatusti ymmärtänyt, ettei paluuta tuohon tuttuun ja rajalliseen maailmaan enää ole olemassa. Koska vain sen ensimmäisen mieleni rohkaisun ja ensimmäisen askelen jälkeen mikään ei enää ole kuin aiemmin. En enää voi uskotella itselleni ymmärtäväni koko totuutta. En missään mielenhäiriössäkään kykene sen jälkeen enää sulkemaan mielestäni sitä laajempaa kuvaa, jonka olen jo kerran saavuttanut. Tuon ensimmäisen ponnistuksen jälkeen on vain uskallettava jatkaa ja löydettävä luottamus omasta sismmästään sille, että on yhä edelleen turvassa ja uuden, nyt paljon suuremman kodin lämmössä kaiken aikaa, vaikka maailma olisi miten avara tahansa.

Tämä luottamus siitä, että olen koko ajan oikealla polulla ja että minusta pidetään huolta myös sillä vähän myrskyisämmällä säällä, on jossain matkan varrella meillä jokaisella koetuksella. Välillä vähän enemmän ja välillä vähemmän. Lohdullista on kuitenkin se, että vaikka mieleni sopukoissa alkaisin yhä uudelleen kuvitella niitä pienemmän "kodin" raameja ympärilleni, niin joka kerran, kun nousen taas omille siivilleni ja kohoan korkeuksiin havainoimaan sitä laajempaa kuvaa, alan väistämättä käsittää, ettei mitään muita rajoja ole kuin oman mielikuvitukseni rajat. Oman itseni ja tietoisuuteni rajat. Ja aivan yhtä helposti kuin näitä mieleni rajoja kykenen itselleni luomaan, voin niistä myös luopua. Voin itse valita käperrynkö omaan sisäiseen turvalliseen illuusiooni vai luovunko näistä mieltäni rajoittavista asenteista. Kun kerran on kohonnut siivilleen, sen jälkeen tietää, että niin on mahdollista tehdä yhä uudelleen. Että voin yksinkertaisesti valita oman vapauteni rajat ja sen maailmakuvan laajuuden, jota havainnoin.

Tämän ajatuksen ydin taitaa olla siinä, että vaikka koenkin ajoittain hetkiä, jolloin tuntuu kuin istusin oman mieleni vankina pimeässä eristyssellissä, on ihan ok vaikka hetkellisesti valitsisin tehdä niin. Koska sisimmässäni tiedän jo mikä ero todellisuudella ja illuusiolla on. Joskus on oikeastaan aika terapeuttista pysähtyä oman mielensä äärelle ja kehystää jokin tietty osa sen hetkisestä kokemuksesta. Havainnoida, tarkkailla ja tunnustella. Kun samaan aikaan se syvempi osa itseä tietää, että nuo kehykset ovat vain kunnianosoitus jollekin kauniille, hätkähdyttävälle tai ainutlaatuiselle ihmiselämän hetkelle. Erityinen otos jostakin paljon suuremmasta kuvasta. Yksi pieni vangittu hetki kaikkeuden rajattomuudessa ja vapaudessa.

Sisäinen pyhäpäivä

Torstai 26.12.2013 klo 18.55

Tällainen syksyisen sateinen sää näin joulun aikaan saa väkisinkin pohtimaan, mistä oikeastaan joulun tunnelma juuri minulle syntyy. Tarvitsenko lumisen maiseman tai jouluherkkujen tuoksun, jotta saan viritettyä mieleni joulutunnelmaan? Vai onko tuo mystinen "joulutunnelma" sittenkin pelkkä kuvitelma - muisto jostakin lapsuuden tunnetilasta ja lapsuuden suomasta elämän vaiheesta, jolloin saattoi melko huolettomana vain odotella jouluaattoa, lahjoja ja joulun pyhäpäivien tuttuun tapaan toistuvia perinteitä tai vaikka jouluyönä kylläisenä nukahtaa sohvalle katsellen joulukuusen kynttilöiden lemepeää valoa. Onko joulutunnelman tavoittelu pikemminkin mieleni luoma haave siitä, että voisin yhä uudelleen saavuttaa tuon lapsuudessa koetun vapauden ja viattoman luottamuksen tunteen? Luottamuksen siitä, että kaikista arjen vaatimuksista huolimatta joka vuosi joulu kuitenkin tulee ja tuo tullessaan pienen hetken ihmeellistä sisäistä rauhaa. Tunteen siitä, että kaiken kiireen keskellä ihmiset haluavat yhä uudelleen pysähtyä läheistensä kanssa lepäämään. Yksinkertaisesti vain olemaan ja hiljentymään kaiken kiireen ja hössötyksen jälkeen.

Mietin, että minulle joulun tunnelma syntyy loppujen lopuksi juuri tästä: sisäisen rauhan ja pysähtyneisyyden tunteesta. Pimeässä tihkuisessa säässä kävellessäni ymmärsin yhtäkkiä, etten todellakaan tarvitse lunta tai notkuvia herkkupöytiä löytääkseni todellista joulun tunnelmaa minusta itsestäni. Tärkeintä on vain pysähtyä ja levätä. Luoda juuri minulle itselleni sopiva "sisäinen pyhäpäivä" täynnä antamisen iloa, yhdessäoloa ja kiitollisuutta kaikesta siitä, jolla minua on elämässäni siunattu. Tällainen sisäinen pyhäpäivä olisi upeaa löytää itsestään myös muulloin kuin joulun aikaan. Olisi hyvä muistaa, että myös ihan tavallisessa arjessa on lupa pysähtyä ja levätä rakkainpiensa rinnalla. Vaikka joka ikinen päivä! Muistaa, että aivan yhtä tärkeää kuin itse pysähtyminen on se, että pitää huolta itsestään ja läheisistään. On arvostava ja rakastava myös muulloin kuin jouluna. Että muistaisin kaiken arjen kiireenkin keskellä osoittaa läheisilleni välittäväni ja arvostavani heitä - pienin teoin ja sanoin. Olemalla läsnä ja tukemalla parhaani mukaan yhteisessä arjessa.

Joulun ajan hengellinen sanoma on minulle itselleni tuntunut aina hiukan vieraalta. Kenties siksi, koska maailmankatsomukseni on vuosien kuluessa laajentunut ja muuttanut muotoaan monellakin tapaa. Olen kokenut, että perimmäinen symboliikka myös kristillisten opetusten takana voisi olla jotakin sen kaltaista, että meidän jokaisen tulisi ihmisinä löytää uusi näkökulma omaan elämäämme, kokemaamme ja kohtaamaamme. Syntyä uudelleen ja löytää itsestämme yhteys korkeampaan viisauteen. Rakkauden ja ihmeiden täyteinen näkökulma. Että jokaisen ihmisen sisimmässä on yhä uudelleen mahdollisuus valita toisenlainen tapa kohdata nämä ihmisyyden yksilölliset kokemukset. Mielestäni koko ihmisyyden ydin on tässä oman näkökulmamme laajentamisessa, oppimisessa ja tietoisuuden lisääntymisessä. Kuin kristillisten oppien vapahtaja, voimme antaa joulun sanoman syntyä itsessämme yhä uudelleen ja oppia joka kerran jotakin uutta. Omasta itsestämme, ihmisyydestä ja oivaltamisen ilosta. Voimme antaa todellisen joulun lahjan itsellemme ja katsoa silmiin jokaista kohtaamaamme sielua rakkaudella ja arvostaen. Olla kiitollisia jokaisesta syntymän ihmeestä omassa sisimmässämme, vaalia kutakin oivallusta ja suurempaa ymmärrystä kuin vastasyntynyttä lasta. Iloiten ja ylistäen. Sillä sisäiset oivallukset ja kiitollisuus ovat olleet melkoisia "vapahtajia" ainakin minulle tällä elämän mittaisella sisäisellä matkallani.

Tove Janssonia lainaten: "Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan" -Muumipappa

Häpeä - mikä ihana tekosyy!

Sunnuntai 24.11.2013 klo 23.02

Kaiken muutoksen ja arjen näennäisen kiireen keskellä törmäsin jälleen erityisen pysäyttävään kirjaan: Brené Brownin kirjoittamaan teokseen nimeltä "En olekaan yksin - totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta". Kirja käsittelee vahvasti samoja aihealueita kuin mitä olen tässä viime kuukausina omassa elämässäni pysähtynyt jo muutenkin miettimään. On jotenkin huikeaa huomata, että joku on omistanut koko elämänsä häpeän tutkimiseen ilmiönä ihmiskunnassa. Miten paljon tuon teeman kautta voikaan kasvaa ja oppia itsestään. Omista ajatuksistaan ja niiden juurista. Käyttäytymismalleistaan ja niistä vapautumisesta. Ihmisyydestä. Voin lämpimästi suositella teosta jo nyt vaikka häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole kirjaa lukenut vielä aivan loppuun asti :) Tämä teos kuitenkin tempaisi ainakin minut mukaansa oman itseni syövereihin jo heti alkumetreillä. Ja uskon, että alkumetrejä seuranneen ajatusten hyökyaallon myötä myös oma häpeänsietokykyni saattaa ajan saatossa lisääntyä ja ainakin uusia oivalluksia syntyy takuuvarmasti.

Sitä jäin vain miettimään, miten ihmeellinen onkaan ihmismieli. Miten monta asiaa itselleen selittää tai perustelee valheellisesti vain välttääkseen katsomasta itseään peiliin. Miten helposti sitä ajautuu esimerkiksi arvostelemaan tai säälimään muita vain paetakseen omaa häpeän tunnettaan. Uskottelee itselleen olevansa asioiden "yläpuolella" vain peittääkseen omasta alitajunnasta kumpuavat kipeät tunteet. Miten monta tekosyytä ihminen onkaan keksinyt häpeän naamioimiseksi ja oman sisimmän suojelemiseksi. Miksi näin on? Miksi häpeän tunne ja siihen liittyvät muistot ovat niin erityisen haavoittavia? Mitä oikeastaan suojelemme?

Rehellisyys. Taas nousee tämä sama teema esiin liittyen vaihteeksi häpeään ja sen tunnistamiseen omassa elämässäni. Mikä onkaan se mystinen osa-alue minussa, joka tekee rehellisyydestä niin älyttömän vaikeaa? Aivan käytännön tasolla olen huomannut mm. uuden työni kautta, että lähes joka päivä teen yhä edelleen kompromisseja itseni kanssa. Vaikka aamulla herätessäni olisin miten täynnä kiitollisuutta, rohkeutta ja valaistunutta sisäistä voimaa, päivän kuluessa ja useiden eri kohtaamisten kautta löydän silti itseni tilasta, jossa olen joko epärehellinen itselleni, jollekulle toiselle tai vain omalle elämän tehtävälleni. Olen siis tilassa, jossa opin, oivallan ja havainnoin. Ja tulee usein tunne, että voisin olla vielä paljon rehellisempi, aidompi ja sisäisesti tyynempi. Että olen kaukana valaistumisen polulta. Eksynyt häpeän metsään.

Se mikä ehkä kaikista eniten minut tällä kertaa pysäytti kirjoittamaan oli tuo ajatus, että "en olekaan yksin". Joskus tuntuu, että ihmisyydessä juuri yksinäisyys on kaikista eniten ja syvimmin häpeämämme asia elämässämme. Että onko yksinäisyyden tunne sittenkään seurausta häpeän tunteen pakoilusta vai onko meillä ihmisinä kollektiivinen valtava häpeä siitä, että kuvittelemme olevamme yksin? Erillisyyden harha suistaa ihmismielen kohti yhä syvempää häpeän kokemusta, kun kuvittelemme, että vain minä yksin pelkään jotakin tai vain minä yksin koetan pitää syvimmät tunteeni ja kipeimmät kokemukseni pinnan alla. Ja todellisuudessa olemme kaikki yhdessä tässä yksinäisyyden illuusiossa. Yhdessä. Jokainen meistä.

On lohduttavaa ymmärtää, että niinhän me kaikki! Huh. Onneksi - en ole ollenkaan ainoa, joka kokee olevansa aikalailla pihalla tai hämmentynyt milloin mistäkin. Jotkut vain osaavat peittää tuon sisäisen hämmennyksen hiukan paremmin kuin toiset. Toiset meistä ovat yksinkertaisesti lahjakkaampia näyttelemään kuin toiset. Ja elämä on olemassa juuri siksi, että voisimme hämmennyksen tilan kautta oivaltaa jotakin uutta. Oppia ja ihmetellä. Ihmettely on oikeastaan aika vapauttavaa! Osa ihmisenä olemisen ihanuutta. Aivan kuten tuo piinaava häpeän tunnekin, vaikka sitä niin kovin usein pyrimmekin pakoilemaan. Ihmisyyttä kun ei vaan voi paeta. Jos ummistaa tässä hetkessä silmänsä joltakin sellaiselta, joka tekee liian kipeää tai jota en halua itsessäni nähdä, se takuuvarmasti tulee eteeni uudemman kerran entistä isompien fanfaarien saattelemana. Ihan vain jotta vihdoin ymmärtäisin pysähtyä ja kohdata tuon asian. Jotta uskaltaisin tuntea ja aistia kunkin tärkeän oppitunnin aidosti. Jotta oppisin olemaan rehellinen itselleni. Katsomaan itse itseäni syvälle silmiin. Todella näkemään itseni.

Elämän epäsymmetriaa..

Maanantai 30.9.2013 klo 11.44

Tämä kirjoitus taitaakin olla sellaista "vuosikerta" mallia: sellainen hitaasti kypsytelty ja kellarin pimennossa hartaudella vaalittu ainutlaatuinen tuotos. Taas yksi tavallista suurempi ajatus, joka ei ole suostunut tekstiksi muodostumaan ennen kuin vasta nyt. Tai toivon ainakin, että tuo hetki olisi nyt käsillä ja jotain valmista tällä kertaa syntyisi..

Eräs ystäväni mainitsi joskus ihan vitsinä tuon tekstin otsikossa käyttämäni "elämän epäsymmetrian" - sen ajatuksen siemenen, että etsiessäni sisäistä tasapainoa ja rauhan tilaa arjen "epäsymmetrian" pyörteissä olen oikeastaan syvemmällä illuusiossa kuin koskaan. Että ihmisyyteen kuuluu myös tietynlainen epäsymmetria ja jatkuva epätasapainon tila. Jos olisin täysin symmetrinen, täydellisen tasapainossa ja harmoniassa joka hetki, niin olisinko silloin enää ihminen? Tasapainoa ja harmoniaa tärkeämpää on se, miten itse suhtaudun omaan epäsymmetriaani ja elämän mukanaan tuomiin "epätasapainon" heilahduksiin. Olenko kuin lastu laineilla ja keikun tuulen mukana vai onko minulla juuret syvällä maassa (ihmisyydessä) ja oksat korkealla kohti taivasta. Nautinko epäsymmetrian mukanaan tuomasta tuulesta, joka elämää heiluttaa vai uskonko olevani eksyksissä, koska kuvittelen etten itse voi määrittää tuulen suuntaa? Koenko äkillisen tuulen puuskan yksinkertaisesti puhdistavana ja raikastavana vireenä vaiko kenties koko elämää heilauttavana katastrofina?

Elämä on eräänlainen luova kaaos ja epäsymmetrian tila, joka jostain paljon korkeammalta tasolta katsottuna ei ehkä sittenkään ole kaaos. Pikemminkin täysin hallittu ja tarkoituksenmukainen prosessi. Kuin olisin pieni pisara meressä ja joku saattaisi kauhoa minut ämpärillä mukaansa, keittää padassa ja hämmentää kauhalla. Uskoisin varmasti maailmanlopun tulleen ja "elämän" päättyvän siihen paikkaan. En ehkä ymmärtäisi, että keittämällä osa minusta höyrystyisi taivaalle vesihöyryksi, osa kuivahtaisi suolaksi kattilan pohjalle ja osa olisi elitärkeää kosteutta kuivuneeseen maaperään, jota tuolla vedellä joku toinen kastelee. En näkisi kokonaisuutta vaan pelkäisin ja saattaisin menettää uskoni tulevaan. Minun käsityskykyni ulkopuolelle saattaisi jäädä kaikki loogisuus ja arvokas merkitys, joka tuon veden kautta tapahtui. Että kokonaisuuden kannalta saattoi olla elintärkeää jollekulle saada suolaa tai kosteutta maaperään. Tai että ilmaan haihtuva vesihöyry tässä hetkessä onkin elämää antava sade toisaalla.

Keskellä kaikkea elämän kaaokselta tuntuvaa arkea voisi olla hyväksi jokaiselle joskus vähän laajentaa kuvakulmaa. Asettua omassa elämässään "kärpäseksi kattoon" ja pohtia syitä, miksi jokin tilanne tai asia nostaa minussa epävarmuutta tai pelkoa. Sellainen elämän "laajakuvanäyttö" pelastaisi monelta turhalta huolelta tai murheelta. Toisaalta se myös saattaisi viedä hyvältä draamalta kaiken terän mutta toinen asia onkin sitten se, onko elämän tarkoitus juuri sinun kohdallasi olla laadukasta draamaa ja tunteita pursuavaa viihdettä vai sittenkin jotain enemmän laadukkaan dokumentin kaltaista: aito kokemus hyvästä kuvakulmasta oman elämäsi vip-katsomosta käsin. Sinä itse valitset oman elämäsi epäsymmetrian palaset ja sen, mitä päätät noista palasista lopulta saada aikaan. Voit koota oman "kanavapakettisi" ja ne ainekset, joista käsin tätä ihmiselämän draamaa koet. Tavallisella 70-luvun kuvaputkivastaanottimellakin pärjää yllättävän pitkälle, kunhan luottamus korkeamman johdatukseen on tallella! :)

Omassa elämässäni on tässä hetkessä meneillään eräänlainen siirtymävaihe. Irtipäästämisen tuska monesta tutusta ja näennäisesti turvalliselta tuntuvasta "vanhasta" asiasta ja ihmisestä. Hämmentävä epävarmuus uudesta aloituksesta ja jostakin ihan toisenlaisesta arjesta. Kuin olisin vaihtanut kanavaa jollekin uudelle taajuudelle ja vähän jännittyneenä nyt ihmettelen, mitä tämä uusi kanava mahtaakaan minulle tarjota. Tämä tila heijastelee myös sopivasti syksyistä vuodenaikaa ja Mikaelin päivän tunnelmia: sadonkorjuuta kaikesta menneestä ja jälleen yhden merkittävän ajanjakson päättymistä. Lohduttavaa on kuitenkin se, että jokaista syksyä seuraa aina talven jälkeen uusi kevät ja uudet kesän lempeät tuulet. On vain juuri nyt osattava päästää irti ja uskallettava luottaa siihen, että "se suurempi näkökulma" pitää kyllä huolen, että tämäkin polku johtaa eteenpäin. Että hallittu kaaos ja epäsymmetria tässä hetkessä onkin lopulta ihan kaunis ja kokonainen kuva jostakin korkeammalta katsottuna!

Keskeneräinen

Torstai 29.8.2013 klo 14.54

Blogin "kesäloma" on takanapäin ja syksyiset taivaan värit saavat ajatukset taas heräämään. Olen vuosien varrella huomannut, että aika ajoin tauko on paikallaan - niin kirjoittamisessa kuin kaikessa muussakin elämän sisällössä. Hiljaisuuden hengittäminen. Oleminen. Ihmettely.

Sellaisista ainesosista ainakin minulla syntyy uusia oivalluksia. Eilen koetin iltakävelyllä ihmetellä syksyisen maiseman kauneutta ja hengittää (tukkoisesta nenästä huolimatta) kotimaisen luonnon tuoksua. Nauttia ja kiittää puhtaasta hengitysilmasta, josta saamme täällä Suomessa yhä laajalti nauttia. Mietin sitä, miten erilaisissa mittasuhteissa asiat elämässä lopulta ovat. Miten suurelta ja merkittävältä voi yhdessä hetkessä tuntua vaikka keskelle jalkakäytävää jätetty koiran kakka. Tai miten pieneltä tuntua kokonainen sontavuori, jos vastapainona on esimerkiksi oma terveys, aito ystävyys tai läheisen ihmisen kuolema. Samalla tavoin kuin koko maailmankaikkeus näyttäytyy yhdellä tasolla pienen pienenä sisäisenä universumina - niin se toisesta näkökulmasta on laajempi ja äärettömämpi kuin koko ihmisrodun käsityskyky yhteensä. Kuitenkin on kyse koko ajan samasta kaikkeudesta ja samasta todellisuudesta. Ainoastaan näkökulma on eri.

Harjoittamallani kiitollisuudella on ollut kummalliset vaikutukset elämääni: Yhdessä hetkessä kiitollisuuden "taikapöly" saa aikaan ihmeellisiä käänteitä ja suoranaisia ihmeitä arjessa. Toisaalta taas kiitollisuuden unohtaminen pudottaa maan pinnalle nopeammin kuin mikään muu aiemmin kokeilemani tekniikka. Unohduksen todella huomaa ja se tapahtuu heti. Sitten onkin vain itsestä kiinni ummistaako silmänsä ja korvansa tällaisilta "tipahduksilta" vai palauttaako ajatukset takaisin kiitollisuuden taikamaailmaan.

Valaistumisen polulla ehkä mikään muu ei ole niin havahduttavaa kuin oma keskeneräisyyteni. Omat harhailevat ajatukseni. Sen tiedostaminen, ettei tällä matkalla ole alkua eikä loppua. On vain matka. Nyt-hetki tällä matkalla ja ehkä utuinen aavistus matkan päämäärästä. Kartta ja kasa kompasseja, jotka kaikki näyttävät eri suuntaan. Se fakta, että juuri tämä "keskeneräinen minä" tekee tätä matkaa ja rakentaa samalla polkua eteenpäin itse itselleen. Luulee joskus olevansa "pitkällä" - toisinaan taas montun pohjalla - ja kuitenkin on vain "matkalla". Ei sen enempää eikä vähempää. Matkalla eteenpäin. Matkalla itseeni. Ja myös matkalla koko kaikkeuteen. Keskeneräisenä ja samalla myös täydellisenä. Täydellisenä tähän hetkeen.

Valitsen tänään olla kiitollinen myös omasta keskeneräisyydestäni ja matkasta, jonka varrella voin nuuhkia syysilmaa. Tai sitten vaikkapa keräillä niitä koiran kakkoja :)

Kiitollinen kiitollisuudesta

Maanantai 17.6.2013 klo 14.14

Lomailu ja tauko arjen touhuista ovat tulleet todellakin tarpeeseen! Pysähtyessä syntyy aina uusia ajatuksia ja sisäinen ohjaus toimii paremmin kuin arkisessa kiireessä. Tarttui taas loman aluksi sopiva kirjakin käteen paikallisessa kirjakaupassa: Rhonda Byrnen kirjoittama "Taikavoima". Vaikka taikavoiman salaisuus onkin pohjimmiltaan tuttua asiaa, niin joka kerran, kun tartun johonkin tällaiseen itseäni kutsuvaan kirjaan, syntyy jotain uutta ja sisäinen voima saa uutta ravintoa. Ehkä olen hiukan sellainen "kirjatoukka", joka elää sanoista, ajatuksista ja pysäyttävistä oivalluksista, jotka näinen sanojen myötä syntyvät. Mutustaisin aamuin illoin kirjan tai kaksi ihan vain elämän ravinnoksi ellei olisi välttämätöntä tehdä elämässä myös vähän jotain muutakin. Ja aina silloin tällöin käy niin, että tämä pikku "toukka" ahmii kerralla niin suuria ajatuksia, että on pakko vetäytyä sisäiseen koteloonsa hiukan pureskelemaan ja sulattelemaan tuota kaikkea. Kunnes sitten jonakin kauniina päivänä tuo sanojen ravitsema pikku "toukka" on valmis heräämään uuteen oivallukseen - lempeän valon herättelemänä kurkistaa kotelostaan ja huomaa kasvattaneensa siivet - osaavansa lentää ja iloita elämästä. Ottaa itsensä vähän kevyemmin :)

"Taikavoima" - kirja pitää sisällään yksinkertaisia harjoituksia kiitollisuuden ylläpitämisestä arjen elämässä. Käteviä työkaluja ihan yksittäinkin ja kokonaisuudessaan noin kuukauden matkan kohti jatkuvaa kiitollisuuden harjoittamista elämässään. Eräänlainen pikatie omaan ytimeen ja onnellisuuden tilaan. Loistava lisä valaistumisen työkalupakkiin ja arjen haasteiden selättämiseen. Voin lämmöllä suositella kenelle vain!

Tästä kirjasta ja muutamista viime viikkoina kohtaamistani tilanteista on kasvanut jälleen uusi ajatuksen siemen. Siitä, miten tärkeää on jollakin tavalla tässä muuttuvassa maailmassa säilyttää omat juurensa. Voidakseen luottaa ja uskaltaakseen ylittää pelottavaltakin tuntuvia kohtia elämän polulla, on tärkeää muistaa omat juurensa. Kiitollisuudella muistaa menneitä sukupolvia ja oman elämänsä erilaisia vaiheita. Että vaikka eläisin täysin tässä hetkessä ja läsnäoloon uppoutuen, minulla silti on aina nämä juuret menneisyyteen. Aivan yhtälailla kuin minulla on joka hetki myös oksat tulevaisuuteen. Kuin valtavalla puulla, joka ojentaa uudet versonsa kohti valoa ja korkeuksia uskoen joka oksan kurottavan uusiin mahdollisuuksiin - niin yhtä syvälle kurottavat tuon jykevän puun juuret maan uumeniin ja jokainen juuren kärki koskettaa omalta pieneltä osaltaan menneisyyttä, aiempien sukupolvien ja menneiden aikojen varjoja. Oivallus taitaa lyhykäisyydessään olla siinä, että se maaginen asia, joka yhdistää nämä tasapainoisen ja hyvinvoivan puun eri osat toisiinsa on kiitollisuus. Kun olen kiitollinen tästä hetkestä, ilmasta jota hengitän, auringosta joka lämmittää tai sateesta joka puhdistaa, ravitsen aina myös nykyhetken lisäksi menneisyyttä ja tulevaa. Kun olen kiitollinen elämäni kokemuksista, oppimistani asioista ja jokaisesta töyssystä elämän polulla, joka minut tähän hetkeen on johtanut, ravitsen valtavalla voimalla myös tätä nykyistä hetkeä ja kaikkea tulevaa. Ja joka kerran, kun anatudun mielikuvituksen valtaan ja olen kiitollinen tulevasta, kaikesta siitä mitä toivon tai unelmoin, ravitsen myös sitä polkua tässä hetkessä, joka tuota tulevaa kohti johtaa.

Tämä kiitollisuuden ajattomuus on nyt minut aivan mykistänyt - se hyvänolon tunne, jonka vain kiitollisuus voi saada aikaan. Kuin olisin siunauksen kohteena ja rakkauden ympäröimänä joka hetki. Miten tärkeää on opettaa omalle mielelleen, että joka aamu herätessään tulisi olla kiitollinen jostakin, miten tärkeää on palauttaa itsensä kiittollisuuteen aina, kun huomaa jotakin muuta vetävänsä puoleensa ja miten tärkeää on olla kiitollinen siitä, että minulla on joka hetki mahdollisuus kiitollisuuteen. Taikavoimaan, joka valaisee mielen ja saa ihmeitä aikaan. Kiitos, kiitos ja kiitos!

Elämä on..

Perjantai 31.5.2013 klo 19.46

Kevät on mennyt kohisten ja tuntuu, että hetkittäin on ollut niin monta rautaa tulessa, ettei itsekään ole meinannut pysyä vauhdissa mukana. Blogiin kirjoittelukin on hetkeksi jäänyt taka-alalle, koska olen kevään kuluessa synnyttänyt mm. uuden alun elämääni: Oivallusopas - syntyi monen pohdinnan ja itsetutkiskelun lopputuotteena. Se, mitä tulevaisuus lopulta tuo tullessaan jää nähtäväksi mutta tässä hetkessä tuntuu jotenkin huikealta, että olen aloittamassa elämässäni jotakin aivan uutta lukua. Toteuttamassa lopultakin jotain pitkään sisimmässäni itänyttä ajatusta ja haavetta. Kuin sisäisellä tasolla olisi nyt se alkukesän ihme tapahtunut! Pitkään ja hartaasti kylvetty siemen olisi alkanut itää ja esiin pilkottaisi ensimmäinen verso jostakin uudesta ja ihmeellisestä. Vähän pelottavastakin. Tässä vaiheessa syntymän ihmettä ei vielä pysty varmuudella sanomaan onko tuo ruukusta esiin pilkottava vihreä verso basilika vai porkkana tai peräti valtaisa puu. Kaikki ihan alussa näyttävät melkein samalta - hiukan epävarmalta, mutta samalla niin liikuttavan kauniilta ja maagisen voimalliselta. Jonnekkin pinnan alle kätkeytyvä mahtava potentiaali, joka selviää vasta sitten, kun aika on kypsä.

Tiiviissä muodossaan koko kevään voisi tiivistää muutamaan ajatukseen. Siihen, että elämä on. Elämä on oppimista. Elämä on mysteeri. Ja ennen kaikkea elämä on täynnä ihmeitä! Minun elämäni on viime viikkoina ollut etenkin sitä oppimista. Sen oppimista, että jotkut aluksi vastoinkäymisiltä tuntuvat asiat eivät todellakaan ole sellaisia, ellei itse ala niitä vastoinkäymisinä pitää. Niin kauan kuin oma mieli pysyy valoisana ja tässä hetkessä, ei ole vastoinkäymisiä. On vain erilaisia elämän palapelin palasia: jotkut palaset ovat iloisempia ja värikkäämpiä kuin toiset. Jotkut ovat hyvinkin vaikeasti sovitettavissa aiempaan kokonaiskuvaan. Mutta loppujen lopuksi kaikki ovat vain palasia jostain suuremmasta, jota en itse vielä pysty hahmottamaan. Osa kaikkeutta ja osa jotakin valtavaa taidokkaasti luotua kokonaiskuvaa.

Elämä on myös kommunikaation oppimista. Olen kokenut viime viikkoina, että joka hetki minulle annetaan mahdollisuus oppia jotakin uutta mutta toisaalta joka ikinen näistä oppimisen hetkistä sisältää myös mahdollisuuden oppia entistä enemmän nimenomaan kommunikaatiota. Monen tasoista ja kokonaisvaltaista kommunikaatiota. Sanatonta ja joskus jopa täysin näymätöntä kommunikaatiota. Ihmisten välistä viestintää, jossa avain oppimisessa on usein pinnan alla - siinä, että olenko sittenkään aina rehellinen itselleni. Sanonko aidosti ääneen sen, mitä tunnen tai koen vai peitänkö oman sisäisen hämmennykseni kimurantin viestinnän verhoon? Uskallanko olla avoin ja rehellinen vai piiloudunko valheellisten sanojen tai ajatusten taakse vain, koska pelkään katsoa itseäni peiliin? On ollut suorastaan hämmentävää huomata, miten ihan jokainen ihmisten välinen kohtaaminen pitää sisällään mahdollisuuksia tällaiseen itsetutkiskeluun. Itsensä peiliin katsomiseen ja uusien asioiden oivaltamiseen. Joku on joskus sanonut viisaasti, että selittäminen estää ihmistä oppimasta uutta. Koen taas vaihteeksi oppineeni, miten valtavan totta tuo onkaan! Miten helposti ihmismielen vanhoista kaavoista löytyy aina joku "selitys" omalle toiminnalle tai negatiiviselle ajatukselle. Miten luontevaa onkaan selittää asiat parhain päin ilman, että muistaisi katsoa itseään peiliin ja olla rehellinen omille tunteilleen tai reaktioilleen.

Elämä on myös oivaltamista. Oman itsensä kanssa oivaltamista arjen tasolla. Niiden pienten ihmeiden huomaamista, jotka luovat elämän onnellisuudelle vakaan pohjan. Omien ajatusten tunnistamista ja sellaisten ajatusten tietoista vahvistamista, jotka vievät tavalla tai toisella eteenpäin. Esimerkiksi niiden itseä parhaiten juuri tässä hetkessä tukevien voimalauseiden tunnistamista. Oivallus voi joskus olla vain pieni häivähdys arjessa, kun näkee jonkin asian toisin. Kauneuden huomaamista. Ilman hengittämistä. Tai oman itsen tietoista hoivaamista ja hyvän olon lisäämistä. Kukin oivaltaa omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan käsin. Ei ole väärää tapaa oivaltaa. On vain oivalluksia ja oivalluksen tuomia erilaisia tunnetiloja. Joskus ainakin minussa iso oivallus voi saada aikaan suuren ilon. Joskus taas nostaa pintaan syvän surun tai hämmennyksen tunteen. Hyvin usein myös vapautumisen tunteen. Vähän karrikoiden voisi sanoa, että oivallus on kuin kakkahätä: joskus se tulee varoittamatta, toisinaan vaatii vähän isomman ponnistuksen. Yleensä mukana tulee myös lieveilmiöitä, joita ei ole toivonut: pahat hajut tai tarve pyyhkiä. Yhtälailla oivalluksetkin ovat ihmiselon arjessa välttämättömiä. Ja jos liian pitkään pidättää, alkaa vatsaa kivistää ja saa vain eteensä kasan pidättämisestä seuraavia ongelmia. Paras olisi, jos myös oivallukset tulisivat kohtuullisen säännöllisesti ja ilman suurempia synnytystuskia. :) :)

Sanojen ihmeellinen maailma

Lauantai 4.5.2013 klo 15.47

Jotakin isoa on tapahtunut! Sisäisesti ja etenkin ajatuksen tasolla. On hiukan taas sellainen olo kuin olisi jokin uusi kasa palapelinpaloja loksahtanut kohdilleen. Jo aiemmin oivalletut asiat löytäneet uuden merkityksen ja yhteyden toisiinsa. Muutama pieni mutta uusi näkökulma on tuonut kokonaan uutta perspektiiviä kokonaiskuvaan elämästä. Kuin jokin puuttuva pala olisi nyt löytynyt ja yhdistänyt yhtäkkiä monta vanhaa ja jo kauan sitten oivallettua asiaa.

Tämä puuttuva pala on sana. Kielen merkitys elämän luomisessa. Olen jo kauan aikaa sitten ymmärtänyt mielen voiman ja omien ajatusteni merkityksen suhteessa siihen, miten arki tai elämä konkretian tasolla elämässä näyttäytyy. Olen kuvitellut ymmärtäneeni sen illuusion ihmeen, joka tämä koko elämä on. Jokaisen ihmissuhteen syvyyden minun oman sisäisen tilani peilinä ja jokaisen elämänkokemuksen tarpeellisuuden, jotta oppisin jotain itsestäni. Olen myös monen erilaisen työkalun avulla jo kauan sitten tavoittanut sisäisen rauhan tilan autuuden ja mielen hiljentymisen vaikutuksen virtaavaan tilaan pääsemiseksi. Siihen, että kaikki tuntuu hetkittäin sujuvan kuin elokuvissa. Mystisen flown siivittämänä - ihmeellisen helposti ja vaivattomasti. Kuin unessa. Olen myös huomannut omien ajatusteni vaikutuksen siihen, millä tavoin fyysinen maailma ilmentyy edessäni. Sen, miten pelot tai vanhat kaavat jumittavat takaisin samojen itseään toistavien kokemusten äärelle. Miten peloista vapautuminen saa aikaa upeaa nousukiitoa koko olemuksessa ja asiat sujumaan mutkattomasti.

Tästä kaikesta huolimatta olen aina ihmetellyt sitä stabiilia kelluvaa oloa ja paikallaan pysymisen tunnetta, joka meditaatiosta tai sisäisestä mielen rauhasta seuraa. Tuo rauha on tuntunut hyvältä. Mutta stabiili olotila taas jotenkin ei. Kuin olisin ollut huippuunsa viritetty moottori ilman polttoainetta. Tai puhdas ja kaunis taideteos ilman, että kukaan saa mahdollisuutta tuota kauneutta nähdä. Kaikki se rauha ja hyvä olo on kuitenkin tuntunut olevan jotenkin jumissa minun sisälläni.

Nyt syntyi sitten oivallus siitä, miten äärettömän tärkeää on tähän mielen rauhaan ja virtaavaan tilaan yhdistää tietoinen ajatus - sana, jolla on päämäärä. Jotta tuo täydellinen mottoori käynnistyy ja saa kaipaamaansa polttoainetta. Ja jotta fyysisellä tasolla tuo sisäinen kehitys ja kasvu alkaa vihdoin ilmentyä muutoksena myös arjessa. Olen yhtäkkiä kokenut valtavan selkeyden tilan sen suhteen, miten tämä flow ja arjen elämän ilmentyminen linkittyy saumattomasti toisiinsa. Että meditointi ja täydellinen sisäinen rauhan tila on vain tuunausta: vanhasta vapautumista ja sellaisista ajatuksista irti päästämistä, jotka estävät ihmisyyden tasolla oppimista, oivaltamista ja eteenpäin pääsemistä. Tämä autuas tila vain ei itsessään vie vielä mihinkään. Paitsi siihen tilaan, jossa on kaikki ja ei mitään. Tilaan, josta löytyy ykseys ja luomisen voima. Mutta ellen tietoisesti käytä tätä sisälläni olevaa voimaa, en pääse eteenpäin. Jään vain kellumaan kuin lumpeenkukka tyynelle lahdelle. Kauniina ja rauhan tilaa huokuvana.

Ihmisyyden syvin tarkoitus ei kuitenkaan ole kellua. Tai ei ainakaan jatkuvasti. Miksi olisin syntynyt ihmiseksi ellei minun olisi tarkoitus kokea ihmisyyden kaikkia eri puolia? Elämää kaikkine ylä- ja alamäkineen. Äkkijarrutuksia ja suunnan muutoksia. Oivaltamista ja toinen toistaan upeampia mahdollisuuksia oppia jotain uutta. Minusta itsestäni. Kaikkeudesta ja rakkaudesta. Ihmisyydestä.

Koen oivaltaneeni nyt sen, miten tästä rauhan ja kelluvan olon tilasta löytyy tie eteenpäin. Miten on mahdollista fyysisellä tasolla saavuttaa kaikki unelmansa ja löytää tapa ilmentää omaa sisäistä voimaansa arjen tasolla. Kaikki lähtee tietoisesta ajatuksesta ja etenkin sanoista. Kielestä, jota arjen tasolla käytämme niin puhuessamme kuin ajatellessamme. Mielen voimasta ja sen hyödyntämisestä joka hetki. Olen lukuisat kerrat ennenkin kirjoittanut siitä, miten tärkeää on löytää juuri itselleen sopivat "taikasanat", jotka johtavat sisäiseen rauhan tilaan. Olen vain unohtanut, että aivan yhtä tärkeää on löytää juuri itselleen sopivat "taikasanat", jotka johtavat menestykseen ja yltäkylläisyyteen. Sanat, joita vahvistamalla saa aikaan hämmästyttävän nopeita muutoksia konkreettisella tasolla omassa elämässään. Sanat, joilla on päämäärä ja suunta johtavat eteenpäin. Sellaisissa tietoisissa sanoissa on aivan erilainen voima kuin niissä, jotka johtavat sisäänpäin kohti rauhan tilaa. Rauhan tila on kuin puhdistettu ja tuunattu moottori. Tietoiset eteenpäin vievät sanat ovat puolestaan kuin polttoaine, kaasutus ja kiihdytysvaihde yhdessä. Niissä on hevosvoimaa ja potkua. Ne vievät eteenpäin!

Olen maistellut viimeaikoina monenlaisia eri sanoja. Etsinyt niitä juuri minulle sopivia ja oikealta tuntuvia vahvistuksia, jotka saavat juuri tässä hetkessä aikaan sen suurimman boostin. Olen huomannut, että tärkein lähtökohta on se, että jokaisen tällaisen eteenpäin vievän sanan tulee olla ensisijaisesti totta. Siis kaikkeuden näkökulmasta totuudellista. Mikään itsekkäästä halusta tai egosta lähtevä ajatus tai sana ei kanna kovin pitkälle. Ja taas jokainen sellainen sana, joka kuvaa parasta mahdollista lopputulosta ilman egolähtöistä rajaamista toimii loistavasti.

Esimerkiksi: "Minä olen menestyvä ja arvostettu kaikilla elämän osa-alueilla" sisältää ajatuksen, että kuka tahansa tässä kaikkeudessa voi menestyä ja jokainen meistä on yhtälailla arvostettu. Myös sen, että minä itse arvostan itseäni ja uskon itseeni. Tämä vahvistus on toiminut loistavasti ja muutokset ovat näkyneet heti. Voiman ja varmuuden energia suorastaan huokuu näistä sanoista. Jos taas sanoisin, että "Minä menestyn aina ja kaikessa" tuntuu, että valehtelisin itselleni ja syntyy kokemus, ettei tuo lause vie yhtä voimakkaasti eteenpäin kuin edellinen. Että vaikka kuinka hokisin itselleni, että "Minä voitan lotossa tänään miljoonan" se ei välttämättä toteudu ellei kaikkeuden suunnitelma ja korkein hyvä niin ole tarkoittanut. Varmasti nuokin sanat johtaisivat johonkin. Eivät kuitenkaan samalla energialla tai voimalla kuin vaikka "Minä olen rakastettu"!

Kannattaa itse kokeilla ja maistella miltä erilaiset sanat ja tietoiset itseään vahvistavat lauseet tuntuvat. Koska omia pinttyneitä ajatuksiaan voin muuttaa! Opittuja ajatusmalleja ja mielen rajoja voi ja pitääkin haastaa. Etsiä itsestään ne oikeat voimalauseet, jotka juuri tähän hetkeen tuntuvat parhaalta. Ja tuollaisia voimalauseita kannattaa aina silloin tällöin päivän mittaan mielessään hokea. Ainakin silloin, jos huomaa ajatuksen karanneen negatiiviseen kehään tai hetkellisen hämmennyksen vallaanneen mielen jonkin haasteen äärellä. Vaikutus on välitön ja ainankin oma oloni on muuttunut heti enemmän tuon voimalauseen suuntaan.

Voin siis lämpimästi suositella tutustumista siihen kieleen, jota puhumme. Oman itsensä tutkimista sen suhteen millaisia sanoja ja ajatuksia viljelee. Sillä sitä niittää mitä kylvää. Jokainen sana ja ajatus luo tietoisen päämäärän, oli tuo ajatus sitten hallittu ja tarkoituksellinen tai ei. Jokainen sana ja ajatus johtaa johonkin. Kannattaa todellakin pysähtyä tarkkailemaan sitä millaiset sanat juuri sinä olet oman elämäsi navigaattoriin asettanut päämääräksi. Ja pohtia olisiko noissa päämäärissä vielä jotakin hiottavaa. Olisiko olemassa sellaisia sanojen reittejä, joka veisivät perille nopeammin tai helpommin? Kieli on hämmästyttävän monivivahteista ja suorastaan ihmeellisen kiehtova maailma.

Tässä tämän päivän voimalause: "Minä olen oivaltava ja luova".

Still-kuva elämästä

Sunnuntai 21.4.2013 klo 22.02

Hmmm.. Tästä olen tainnut kirjoittaa monesti ennenkin. Läsnäolosta arjen tasolla. Pysähtymisestä ja hiljentymisestä. Nyt kuitenkin eräs uudenlainen näkökulma tupsahti mieleeni ja tuntuu, että on pakko jatkaa taas yksi pieni askel eteenpäin tästä tutusta aiheesta.

Pysähdyin miettimään, mikä olisi sellainen helppo ja arjessa toimiva tapa muistuttaa itseään jatkuvan läsnäolon tarpeellisuudesta. Miten muistaisin kaiken kiireen ja elämän pyörityksen keskellä huomata ne asiat, joista olen onnellinen? Tai miten huomaisin itsessäni ne hetket, kun ote läsnäolon voimaan alkaa lipsua? Mieluiten tietysti jo ennen kuin tuo läsnäolon puute alkaa näkyä arjen tasolla  hankaluuksina tai jumittuvina asioina..

Kävin muutama päivä sitten kuuntelemassa toinen toistaan upeampien esiintyjien näkökulmia mm. hyvinvoinnista, kiitollisuudesta ja luovuudesta NLP opistolla. Olin ihastunut ja kiitollinen siitä, miten paljon ihmiskunnan ajatukset ovat jalostuneet siitä, millaiseksi olen markkinoinnin tai esimerkiksi luovan työn mieltänyt. Huomaan, että valaistuneita, oivaltavia ja uuden näkökulman omaavia yksilöitä on koko yhteiskunta täynnä! :) Että monella eri toimialalla on tapahtunut todellinen uuden ajan vallankumous ja sellaiset ajatukset, joita vielä 10 vuotta sitten pidettiin lähinnä "hörhöilynä", ovat nyt arkipäivää niin työhyvinvoinnin, luovuuden tilan ylläpitämisen kuin yksilöllisen oppimisenkin kannalta.

Tästä syntyi sitten hassu ajatus, että olisipa kätevä työkalu läsnäoloon ja sen ylläpitämiseen arjessa, sellainen oman elämän Still-kuvaus. Että pitäisin vaikka kerran päivässä sellaisen aivan lyhyen hetken, jolloin pysäyttäisin oman elämäni yhden pienen Still-kuvan ajaksi. Riittäisi yksinkertaisesti, että mieleni pysähtyisi hetkeksi ja muutaman sekunnin ajan katsoisin sitä, mitä ikinään olisinkaan juuri tuolloin tekemässä, kuin ottaisin tuosta hetkestä valokuvan. Painaisin mieleeni tilanteen värit, varjot, kuvakulman ja siinä esiintyvät hahmot. Loisin mieleni tasolla kuvan siitä, miltä jokin yksittäinen satunnainen hetki elämässäni näyttää, tuntuu ja vaikuttaa. Kuin olisin oman elämäni valokuvanäyttelyssä. Katsoisin uusin silmin omaa elämääni ja sitä ainutkertaista taidetta, jonka olen itse itselleni juuri siinä hetkessä luonut.

Ehkä tämä voisi olla eräänlainen haaste tämän blogin lukijoille. Haastan jokaisen läsnäolosta ja omasta sisäisestä kasvustaan innostuneen henkilön valitsemaan satunnaisesti jonkin omasta mielestään sopivan ajan vuorokaudessa (mieluiten sellaisen, jolloin on valvetilassa tieteysti!) ja sitten kokeilemaan vaikka pari viikkoa sellaista oman elämänsä Still-kuvaamista, että tuohon tiettyyn kellon aikaan joka päivä pysähtyy muutamaksi sekunniksi riippumatta mitä on tekemässä tai missä - ja koettaa painaa mieleensä tuon yhden pienen hetken kaikki ainutlaatuiset yksityiskohdat. Voi myös kirjata nuo havainnot ylös, jos siihen on mahdollisuus tai ottaa vaikkapa ihan oikean kuvan tilanteesta, jos haluaa. Kaikki omat variaatiot ovat tietenkin sallittuja. Pääasia on, että pysähtyy ja pienen hetken ajan tarkkailee omaa elämäänsä kuin valokuvaajan silmin. Etsien kauneutta, harmoniaa, tunnetta, elämän eri sävyjä, mitä vain, mikä vetää puoleensa. Vain tarkkailee ja tutkii uusin silmin.

Itselleni ainakin kävi heti ensimmäisen kokeilun jälkeen niin, että hämmästyin todella, miten paljon ihan muutamassa sekunnissa huomaa yhdestä yksittäisestä tilanteesta uusia asioita. Oman olemukseni, tunnetilani, ilmeeni ja asenteeni juuri siinä hetkessä. Myös paljon sellaista havaitsin, johon minä juuri sillä hetkellä omalla olemuksellani vaikutin täysin tiedostamatta. Toisen ihmisen hymyn, kireyden tai hämmennyksen. Ilmapiirin ja sen äänet. Maiseman sävyt ja valon määrän. Elämän värit, joista olen joskus ennenkin tänne blogiini kirjoitellut.

Huikean pysäyttävä harjoitus! Kirjaimellisesti. Toimii ainakin minusta hyvin konkreettisena tapana palauttaa itsensä läsnäolon tilaan ja siihen syvällisempään näkökulmaan elämästä. Oikotienä Ytimeen. Kuin tuossa pienessä hetkessä siirtyisin jälleen oman elämäni näytelmän päänäyttelijän roolista ohjaajan tai käsikirjoittajan rooliin. Huomaan jälleen olevani vastuussa omista valinnoistani jokaisessa hetkessä. Myös niistä, joissa en muista olla läsnä. Ja niistä, kun tuntuu, että jokin asia tökkii eikä tunnu kivalta. Että valta muuttaa tuon Still-kuvan tunnelma on minulla itselläni. Ja vain minulla itselläni. Voin luoda omasta elämästäni juuri sellaisen "valokuvanäyttelyn" kuin itse haluan. Yksittäisten pienten havaointojen kautta muuttaa omaa todellisuuttani ja sen myötä koko maailmaa. Olemalla läsnä. Valitsemalla onnellisuuden ja kiitollisuuden. Iloitsemalla pienistä asioista ja pienistä kauneuden hetkistä. Tiedostamalla tämän valinnan mahdollisuuden. Olemalla oman elämäni taiteilija!

Elämän navigaattori

Maanantai 15.4.2013 klo 22.33

Nyt on ollut henkisen kasvuni matkalla sellainen kohta polulla, että tuntuu jotenkin olevan kartta ja kompassi hukassa mutta siitä huolimatta on omituinen rauha sisäisessä maailmassani. Kuin olisin yhtäkkiä maantietä ajellessani tullut monen eri tien risteykseen ja sisäistä karttaa tutkiessa vaikuttaisi siltä, että pitää valita monta eri tietä sen yhden ainoan reitin sijaan. Onkohan kartanlukijalla navigointiväline nurinpäin vai miten tällainen olo on mahdollinen? Puuttuu se navigaattorin puheohjaus, joka neuvoisi 100 metriä ennen risteystä valitsemaan oikean kaistan ja valmistautumaan lähestyvään käännökseen. Pitäisi varmaan päivittää uudempi versio omaan sisäiseen navigaatiojärjestelmääni :)

Olisi kyllä huikeaa, jos koko elämän mittakaavassa olisi sellainen sisäinen navigaattori, josta pystyisi tarvittaessa suurentamaan kuvakulmaa ja tarkastelemaan ympäröivää todellisuutta. Jotta jokainen mutka ei heilauttaisi niin kovaa ja pystyisi helpommin luottamaan, että jossakin hyvin suuressa kuvassa lopulta näkyy se tämänkin elämänkokemuksen tai erikoiskokeen ruutulippu. Olisi lohduttavaa tietää mihin on matkalla vaikka samalla saattaisi tietenkin olla vaarana, että innostus katoaisi, kun huomaisi, miten pitkällä ihan oikeasti tuo elämän päämäärä vielä on. Mutta tällaisten elämän risteyskohtien osalta se helpottaisi kyllä kummasti matkaa. Voisi vain ohjelmoida, että "navigoi kohteeseen ja nopein reitti kiitos!" Ja matka jatkuisi ilman turhaa mielen tason ihmettelyä..

Toisaalta pitää muistaa, että ihmettely ja hämmästely ovat hyvin merkittäviä olotiloja. Hetkiä, joissa ihminen aidoimmillaan pysähtyy ja on valmis katsomaan syvemmälle. Ehkäpä tuollaisella automaatio-ohjauksella jäisi monta arvokasta kokemusta kokematta tai jotain tärkeää osa ihmisyydestä oppimatta. Ehkä olisi vähän sellainen turisti omassa elämässään. Ehkä sittenkin olen enemmän sellaista seikkailuhenkistä tyyppiä, enkä halua kaikkea liian valmiiksi pureskeltuna. Hämmästelyssä ja eksymisessäkin on oma viehätyksensä! Ne ovat tämän elämän mausteita. Kuin elämän suolaa ja yrttejä. Jos maustaa liikaa tai yhdistelee asioita väärällä tavalla niin alkaa elämä maistua vähän liiankin kitkerältä mutta sopivassa määrin hämmästely on kuin täydellinen eri osatekijöiden harmoninen kokonaisuus. Nautinto. Riippuu vain siitä, miten asian haluaa nähdä.

Sitä olen tässä viime päivinä ihmetellyt oman navigaattorini sekoillessa, että onkohan loppujen lopuksi niinkään väliä sillä, minkä tien valitsee? Vai olisiko sittenkin tärkeämpää vain keskittyä siihen, millä tavoin elämän matkaan ja reitin varrelle osuviin kokemuksiin suhtautuu? Että jospa onkin niin, että kaikki nämä risteyksessä avautuvat polut johtavat lopulta samaan päämäärään eikä ole väliä, minkä niistä valitsen. Se ruutulippu tulee vastaan matkan päättyessä joka tapauksessa ja matkaa voi tehdä lopulta aika monella eri tavalla. Vaikka nyt valitsisin sen kauneimman ja mutkaisimman maisemareitin, se ei tarkoita sitä, etten myöhemmin voisi muuttaa suunnitelmaa ja valita toisin. Tärkeintä on se, että pidän silmät auki ja tarkkailen, mitä kaikkea matkan varrella tulee vastaan. Pysähdyn lepäämään tai tutkimaan asioita uteliain mielin aina, kun siihen on tarvetta. Että en pidä kiirettä enkä ummista silmiäni vaikka välillä tulisi hiukan sumuisempikin kohta vastaan.

Ehkä juuri tämä ajatus on ollut syynä siihen, että sisäinen rauha säilyy myös hämmästellessä. Että vaikeidenkin tunteiden äärellä löytyvät sittenkin ne omaan sisäiseen rauhan tilaan johtavat juuret. Että vaikka ulkoisessa elämässä navigaattori olisi poissa pelistä niin sisäisellä tasolla reitti on jo niin tuttu, ettei enää eksy. Ei ainakaan ihan niin usein kuin joskus ennen. On jo olemassa luottamus siihen, että vaikka sisäinen opastus johtaisi joskus vähän pidempäänkin pimeään tunneliin niin, sekin päättyy jossain vaiheessa. Kun vain uskaltaa jatkaa matkaa ilman sitä navigaattorin ohjausta, huomaa ennemmin tai myöhemmin olevansa sittenkin ihan oikealla reitillä. Kulkevansa juuri sitä oikeaa polkua. Minulle itselleni. Olevansa sittenkin flowssa vaikka hetkittäin siellä keskellä pimeää tunnelia tuntuisi koko matkan teko turhalta ja tekisi mieli luovuttaa. Antaa periksi.

Usein juuri tuo periksi antaminen onkin lopulta se suurin askel eteenpäin. Kun ei enää yritä mielen tasolla yhtään mitään vaan heittäytyy vain parkumaan selälleen kuin uhmaikäinen lapsi. Päästää irti oman mielen luomista kahleista ja antaa "pettymyksen" tunteiden vain tulla. Niin saattaa käydäkin niin, että huomaa juuri sellaisessa tilanteessa, että se flow kuljettaakin vauhdilla eteenpäin. Kun ei enää itse takerru johonkin sellaiseen, jota on pitänyt oikeana vaihtoehtona. Päästänyt irti aiempien elämän kokemusten luomista ajatusmalleista ja pinttyneistä kaavoista. Antaa vain elämän navigaatiojärjestelmän ohjata ja virran kuljettaa oikeaan suuntaan. Helpottavaa ja vapauttavaa!

Unimaailman oivalluksia

Lauantai 6.4.2013 klo 12.29

On ollut ihmeellinen viikko. Harva se päivä tulee vastaan asioita, jotka nostavat esiin suuria tunteita. Ja yhtä tiuhaan myös niitä hetkiä, että jokin erityinen asia pysäyttää ja saa huomaamaan tämän kaikkeuden ja ihmisyyden äärettömän kauneuden. Näkemään hetkellisesti asioiden ja kokemusten päättymättömän virran läpi jonkin sellaisen huikean kauniin maiseman. Mieleni maiseman.

Näitä erityisiä hetkiä on tullut unenomaisesti keskellä kirkasta päivää, merkityksellisiä lauseita, jotka jossain ohikiitävässä hetkessä kuulen jonkun sanovan. Ja omituisia pikku "viestejä" kaikkeudelta vaikkapa esimerkiksi maassa lojuvan setelirahan muodossa. Numerologisia vahvistuksia ja sykähdyttäviä hetkiä, joissa olo muuttuu silmänräpäyksessä arkisesta maagiseksi. Niin tätä aikaa, jota nyt elämme - siis ihan jokainen meistä!

Eräs tällainen erityinen hetki oli jälleen keskustelu lapseni kanssa: taisin puoliääneen marista jotakin nykyisestä työstäni ja siitä, miten turhautunut hetkittäin asioihin olen. En varsinaisesti edes kohdistanut tätä mutinaani kenellekään mutta rakas tyttäreni siihen tarttui sanoen: "Minusta äiti tuntuu, että sinun ongelmasi työn suhteen on siinä, että olet tunkenut itsesi vähän liian pieniin saappaisiin!" Että kenkä puristaa siitä, että kenkä puristaa.. :D Eipä olisi voinut taas paremmin osua ja upota tuo kommentti!

Huomaan useasti, että tietyissä arjen asioissa osa sisäisestä ahdistuksesta syntyy sittä, että tietoisuus asioista ja vähän laajemmasta maailmankuvasta on koetettu ahtaa siihen vanhaan ja suppeaan elämään. Että konkreettisella tasolla arki ja elämä ei aina ihan vastaa sitä kuvaa, joka sisäisesti jo on. Tieto lisää tuskaa, sanotaan - mutta koen, että kyse on paljon muustakin. Siitä, että väsyy helpommin, jos koettaa ensin laajentaa ymmärrystään ja tietoisuuttaan mutta samaan aikaan yrittää pysyä kiinni vanhoissa fyysisissä elämän rakenteissaan. Väsyttää itsensä yhtäaikaa sekä kaasuttamalla että jarruttamalla mahdollisia muutoksia. Ja ehkä uuvuttaa itsensä näkemällä kerralla liian paljon työstettävää. Ikään kuin valaisee kerralla enemmän kuin, mitä ehtii itsessään asioita kohdata ja työstää. Olo on hetkittäin kuin ydinreaktorilla vanhan sähkölampun kuvussa. Tuntuu, että jos hiukankin vääntää kaasua isommalle niin jonkin sortin räjähdys ympäristössä on väistämätön! Tehokasta mutta kuluttavaa..

Toinen huikea vastaan tullut asia on se, että monista jo ihan tutuista ja vanhoista asioista ja oivalluksista on taas löytynyt yhtäkkiä ihan uutta merkitystä. Eräs tällainen on unien ja erilaisten näkyjen tulkinta arjessa. Että miten paljon hyödyllistä informaatiota sitä kulkeekaan tietoisuuteni läpi niin, etten muista pysähtyä kuuntelemaan todellista viestiä noiden kuvien ja symbolien takana. Tässäkin asiassa lapseni on ollut arvokas opettaja. Että aina välillä arkeemme kuuluu se, että kerromme toinen toisillemme unista ja mielikuvista, joita jossain hetkessä on tullut. Ja pysähdymme yhdessä miettimään niiden mahdollista merkitystä tai syvempää viestiä. Tietenkin monen muunkin asian äärelle silloin tällöin pysähdymme mutta viime aikoina erityisesti unien ja elämässä vastaan tulleiden symbolien. Olen havainnut, että tismalleen samat "lainalaisuudet" toimivat niin nukkuessa koettujen unien tulkinnassa kuin tässä "valveunessa" nimeltä elämä koettujen symbolisten merkitysten tulkinnassa. Että sama korkeampi ohjaus ja viisaus näyttäytyy aivan yhtälailla olin sitten unessa tai valveilla. Kunhan vain muistan nuo symboliset hetket havaita.

Jaan tähän pari itselleni "uudelleen kolahtanutta" lainausta liittyen uniin ja niiden tulkintaan. Olen näitä joskus vuosia sitten lueskellut mutta nyt taas uusin silmin:

"Välitöntä valaistumista ei ole olemassa. Sinun täytyy olla varma siitä, että olet 'maadoittunut', kun avaudut ylemmille tietoisuuden tasoille. Kun hankit syvempää sisäistä näkemystä unien kautta ja sovellat sitä päivittäiseen elämääsi, ymmärryksesi alkaa laajentua. Havaitset, että olet täysin vastuussa omasta elämästäsi eikä sinulla ole mitään oikeutta vahingoittaa toisia. Ymmärryksesi laajentuessa ansaitset oikeuden siirtyä seuraavalle tasolle. Jos kaikki annettaisiin sinulle silmänräpäyksessä, et tietäisi kuinka tuollaista valtavaa voimaa ja tietoa tulisi käyttää." - Betty Bethards

"Sinun ei tarvitse kärsiä kasvaaksesi. Se ei ole ollenkaan Luojan tarkoitus. Itseesi tutustumisen tulisi olla iloista. Kaikki tekevät virheitä ja jotkut asiat näyttävät aluksi hankalilta ja epämiellyttäviltä. Mutta jos pystyt toimimaan kuin pieni lapsi innokkaasti ja uteliaasti oppien, silloin alat ymmärtää, miten ihanan seikkailun elämä tarjoaa.." - Betty Bethards

Nämä molemmat lainaukset ovat otteita "Unikirjasta", jonka olen saanut lahjaksi jo joskus todella, todella monta vuotta sitten. Tuo pieni opus on tuonut erikoisella tavalla usein lohtua ja ymmärrystä jonkin hankalan kokemuksen äärellä. Hassua sinällään, että olen vuosien kuluessa käyttänyt tätä kirjaa enemmänkin "arjen käsikirjana" kuin unien tulkinnassa. Molemmissa tarkoituksissa toimii loistavasti!

Lopuksi tuli mieleeni vielä yksi viime aikojen tärkeä hetki. Kun tunnekuohussa kokee olevansa täysin hajalla ja hämmentynyt siitä, mitä elämä seuraavaksi tuo. Ja joku tärkeä ja rakas ihminen muistuttaa, että ymmärränhän minä, että kaikki tuo, mikä saa kyyneleet virtaamaan, on vain heijastus minusta itsestäni. Oman mieleni luoma näytelmän osa, joka on nyt vain kohdattava. Että haasteet kovenevat, mitä syvemmälle itseensä matkaa. Tärkein oivallus tuossa hetkessä minulle oli lopulta se, että vaikka tiedostan tämän kaiken joka hetki, niin se ei vie koskaan pois niitä tunteita, joita tuo kokemus minussa herättää. Että eräs tärkeimmistä ihmisyyden oivalluksista on se, että nuo aidot ja kipeätkin tunteet on vain kohdattava. Että valaistuminen ei todellakaan ole sitä, että ulkoistaa itsensä tästä maailmasta tai ihmiselämän nostattamista tunteista. Vaan juuri sitä, että uskaltaa itkeä, kun itkettää ja jakaa ilon pisarat säästelemättä, kun siihen on aihetta. Olla ihminen!

Voimaantumisen polku

Perjantai 29.3.2013 klo 19.41

Viime aikoina on useamman eri elämän kokemuksen myötä noussut pinnalle oman sisäisen voiman merkitys kaiken olemisen ja tekemisen kannalta elämässä. Tuntuu, että sellaisissa hetkissä, jolloin itsensä kanssa olen ollut "heikoimmillani" ja löytänyt itseni sieltä iänikuisen montun pohjan syövereistä, olen onnistunut kadottamaan nimenomaan yhteyden sisäiseen voimaani. Aihe saattaa kuulostaa äkkiseltään hiukan liian itsestään selvältä, mutta tuntuu, että tästä sisäisen voiman teemasta minulla on yhä paljon opittavaa, koska aihe on niin monin eri tavoin näyttäytynyt arjessani.

Uskon, että sisäisen voiman löytäminen ja sen oikeanlaisen käytön opettelu on yksi suurimmista ihmisyyden haasteista. Jo uhmaikäinen lapsi osaa ilmaista hämmästyttävällä suoruudella sen sisäisen "generaattorin" hevosvoimat, jotka meistä jokainen sisimmässään kantaa. Tuossa ihmisyyden vaiheessa ei ole vielä useinkaan syntynyt mitään estoja pidätellä omaa voiman käyttöään vaan kyse on pikemminkin säätöjen hakemisesta. Oman voiman tunteen suhteuttamisesta ympäröivään maailmaan ja jonkinlaisesta "esikoulusta" omien sisäisten voimien hallinnan suhteen.

Myöhemmin aika monelle meistä käy kuitenkin niin, että murrosiän ja erilaisten elämänkokemusten myötä tuon oman rajattoman voiman tunteen vain pikkuhiljaa kadottaa. Alkaa kuvitella olevansa jotenkin "heikompi" tai hauraampi kuin muut tai alkaa ehkä vain sisäisesti epäillä omia voimaan. Tylysti voisi sanoa, että vanhentuminen väsyttää ja vie voimat. Ja sitten ollaankin tilanteessa, että aika moni meistä huomaa olevansa itsensä kanssa hiukan hukassa ja etsivänsä erilaisia keinoja tämän oman voiman uudelleen löytämiseksi. Alamme sisäisen tutkimusmatkan kautta uudelleen voimaannuttaa itseämme. Palata pikku hiljaa takaisin siihen "kaikkivoipaisuuden" ja sisäisen voiman tilaan, jossa meistä ihan jokainen elämänsä alkumetreillä on joskus ollut. Tämä voimaantuminen on vain iän myötä jalostunut erilaisilla elämänkokemuksilla ja etenkin suuremmalla nöyryydellä kuin tuolloin uhmaiän kynnyksellä.

Olen havainnut oman arjen elämäni kautta, että jokainen ihmissuhde on eräänlainen sisäisen voiman löytämisen mahdollisuus ja myös mahdollisuus uudelleen säätää omaa sisäistä voimaansa suhteessa ympäröivään maailmaan. Koska jokainen yksilö on omalla polullaan ainutlaatuinen ja erilaisessa sisäisen kasvun vaiheessa, myös oma sisäinen voimamme säätyy sen mukaan missä tilanteessa olemme ja kenen kanssa kommunikoimme. Että esimerkiksi murrosiän kynnyksellä olevan lapsen kanssa oma voima tulee olla säädettynä aivan eri volyymille kuin jos keskustelen sairaan tai ikääntyneen henkilön kanssa. Ja sellaisissa hetkissä, kun omat sisäiset voimat ovat syystä tai toisesta "kadoksissa" esimerkiksi sairauden vuoksi, tuntuvat silloin toisten ihmisten voimat paljon suuremmilta ja ikäänkuin turvallisimmilta kuin jos olen itseni kanssa paremassa tasapainossa.

Enkä tarkoita nyt tuolla volyymin säädöllä mitään äänen käyttöä tai fyysistä voimaa, vaan sitä tilaa, joka minusta huokuu ympäröivään maailmaan. Tunnetta, jonka jokainen voi kohtaamistaan ihmisistä aistia jo ensi hetkestä, kun kohtaa. Että onko toinen tukevasti jalat maassa ja yhteydessä omaan korkeampaan voimaansa vai kenties unohtanut tuon olotilan hetkellisesti. Usein oma mieli ja sen luomat ajatuskehät ovat merkittävä syy oman voiman tunteen kadottamiseen. Elämänkokemusten luomat pelot, epävarmuus tai ennakko-odotukset saavat aikaan lisää itseään toteuttavia ajatuskehiä ja yhteys omaan todelliseen itseen katoaa. Toisaalta taas oman voiman palautumisen ja tasapainon tunne toimii juuri samoin. Hyvä olo ruokkii lisää hyvää oloa ja onnistuminen ja itsensä ylittäminen saa aikaan entistä suuremman voimaantumisen tunteen.

Samalla tavalla toimii myös oman voiman ja jaksamisen säilyttäminen esimerkiksi työelämässä tai vaikkapa parisuhteessa. Hyvässä vireessä ei mikään vastoinkäyminen tunnu musertavalta, mutta jos on jo valmiiksi asettunut sinne ankeaan sisäiseen "monttuun", alkaa pienetkin vastoinkäymiset tuntua ylitsepääsemättömän suurilta. Tärkeää olisikin löytää arjen tasolla niitä pieniä asioita omasta elämästä, joista voi olla kiitollinen tai jotka ovat kaikesta huolimatta hyvin. Tulisi ruokkia aktiivisesti omaa mieltään näkemään hyviä ja sisäistä voimaa lisääviä asioita elämässään. Ja jättää taka-alalle ainakin pienten ja turhanpäiväisten asioiden murehtiminen. Toisaalta niiden oikein isojen murheiden osalta on tärkeää osata pyytää ajoissa apua ja jakaa oma taakka niiden kanssa, jotka ovat elämässä itselle läheisimpiä. Tehdä elämässään tarvittavat muutokset, mikäli ne ovat mahdollisia siinä hetkessä. Oman voimaantuneisuuden tunteen säilyttäminen vaatii arjessa harjoittelua ja sitä, että kohtaa omia voimia kuluttavat asiat yksi kerrallaan jo siinä vaiheessa, kun haasteet ovat vielä pieniä ja kenties helpommin ratkaistavissa. Aivan samoin kuin vaikka tulipalo ei pääse lainkaan leviämään tai tekemään tuhoa niin paljoa, jos kytevän kohdan aktiivisesti sammuttaa heti, kun sen havaitsee.

Oman voimaantumisen tien löytäminen on yhtä antoisaa kuin sisäinen kasvun tie yleensäkin. On niitä samoja vuoristoradan ylä- ja alamäkiä aina siihen asti kunnes tie alkaa edetessään vähitellen tasaantua. Voimaantuminen on osa ihmisyyden polkua ja tärkeä osa kokonaisuutta. Jälleen yksi merkittävä pala siinä palapelissä, jossa kaikki ihmisyyden osat tulee olla läsnä, jotta kokonaisuus toimii ja on elämässä läsnä kaiken aikaa. Oman itsensä ytimessä pysymistä. Tasapainoa. Rakkautta. Pysyvää hyvää oloa ja onnellisuutta.

Uusi aamu

Keskiviikko 20.3.2013 klo 13.46

Nyt se sitten tapahtui!! Tänä aamuna vain heräsin siihen tunteeseen, että se sisäinen "perhosen toukka" minussa on nyt kuoriutunut kotelostaan. Oli sellainen äärettömän selkeä ja kirkas olo kuin vain pitkän talvilevon jäljiltä voi olla. Ja aivan ensimmäiseksi mielessäni oli selkeä näky siitä, mitä minun pitäisi elämässäni alkaa tekemään. Kuva siitä muutoksesta, jota kohti olen koko ajan kulkenut. Että kyse on lopulta ollut jo pitkään vain siitä, etten itse ole uskonut itseeni tai halunnut nähdä olemassa olevia vaihtoehtoja nykyiselle elämäntilanteelleni. Kirjoitin kaiken tuon vision sisältämät asiat tarkasti itselleni ylös, jotta muistaisin kaiken vielä huomennakin ja voisin aina uskon horjuessa lukea jostakin siitä kuvasta, joka niin selvänä näyttäytyi. Palauttaa mieleeni tuon tunteen, joka minulla havahtuessani oli.

Tuntuu, että tämä heräämisen prosessi sai jälleen kerran alkunsa ja kantavaa voimaa eräästä kirjasta, joka "tarjoiltiin" eteeni niin selkeästi, etten vain kerta kaikkiaan voinut olla sitä huomaamatta. Että jos on pitkään kukenut pelkillä puolivaloilla ja ummistanut silmänsä erilaisilta elämän antamilta vihjeiltä polun varrella, niin pitää kaikkeuden sitten antaa sellainen tienviitta oikein isoilla kirjaimilla ja korosteväreillä painettuna, jotta niillä puolivaloillakin huomaa. Kirja nimeltä "Shambalan salaisuus" (James Redfield), joka on tietenkin jatko-osa niille hänen aiemmin kirjoittamilleen kirjoille, ensin yhdeksästä ja sitten myös kymmennennestä oivalluksesta. Merkittäviä viisauksia pitävät sisällään nuo kaikki mutta tämä viimeisin nivoo suorastaan hämmästyttävän selkeän kokonaiskuvan siitä, miten kaikki henkinen kehitys oikeastaan tapahtuu. Ja etenkin kuvan siitä, miten ihmisyyden ylä- ja alamäissä pystyy säilyttämään sen korkeamman ja valoisamman tilan. Tuo kolahti ja kovaa.

Ainakin minun kohdallani on jo pitkään ollut kyse juuri tästä asiasta. Tietyt oivallukset ja asiat ovat jo aivan itsestään selvä osa tätä elämää ja arkea. Mutta eteenpäin ei tunnu silti pääsevän, ei sitten millään. Ongelman ydin (kuten kirjoitin jo aikanaan "Matkaoppaassa ytimeen") on siinä, miten oppisin pysymään sellaisessa tilassa, että tuen oman elämäni flowta ja että huomaan kaikki merkittävät oivalluksiin johtavat vihjeet matkan varrella. Tähän luonnolliseen virtaavaan tilaan on oikeastaan aika yksinkertaista päästä ja harjoittelemalla kärsivällisesti se muuttuu vaivihkaa osaksi elämän arkea. Silti kerta toisensa jälkeen onnistun tuon tilan myös kadottamaan ja eksymään matkalla aivan "epäolennaiselta" tuntuviin kokemuksiin. Hukkaamaan sen kartan ja kompassin.

Tämä nyt lukemani kirja, jotenkin selvensi minulle kaikkea. Sitä, miten olennaisen tärkeää on tuon virtaavan tilan herättely säännöllisesti arjessa ja vahvistaminen tietoisesti. Miten merkittävä osa hyvässä olossa pysymistä on se, että muistaa kaiken - aivan kaiken - olevan vain peili tuosta omasta sisäisestä tilastani. Ja lopulta, miten kriittistä eteenpäin pääsyn kannalta on se, että harjoittelee, jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen nousta sieltä montun pohjalta ja yrittää vielä kerran.

Lopulta se kaikista suurin oivallus näiden kaikkien edellä mainittujen asioiden lisäksi minulle itselleni oli siinä, että meistä jokainen tarvitsee tukea. Kukaan ei pääse eteenpäin yksin! Tämän lauseen olen niin monet kerrat lukenut ja kuullut. Ja kuvitellut myös ymmärtäneeni mutta vasta nyt taidan pikku hiljaa päästä oikeille jäljille. Että eteenpäin päästäkseni, sen lisäksi, että pyrin joka hetki säilyttämään tietoisuuteni läsnä tässä hetkessä ja olen alati valppaana suhteessa omiin ajatuksiini ja tunteisiini, minun on pyydettävä myös tukea. Uskottava täysin, että saan tukea joka hetki ja koko ajan. Että niin yksinkertaiselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, minun on omien ajatusteni tueksi saatava voimistusta ja apua muilta tasoilta. Enkeleiltä tai oppailta tai dakineilta. Ihan miksi kukin näitä ihmiskuntaa auttavia korkeampia voimia sitten valitseekaan kutsua. Ihan sama vaikka antaisi jonkun itselle sopivamman nimityksen. On saatava apua niiltä "mummeleilta", jotka tupsahtavat juuri oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, jotta matka voi taas jatkua.

Nämä mystiset voimat ohjaavat matkaamme eteenpäin mutta eivät ilman sitä, että hyväksymme aidosti näiden itseämme suurempien voimien jatkuvan läsnäolon elämässämme. Että niin kauan, kun yritämme eteenpäin yksin, suostumatta ottamaan vastaan tarjottua apua mitä yllättävimmiltäkin tahoilta, emme pääse eteenpäin. Matka jatkuu vain ja ainoastaan, kun nämä kaikki palaset ovat kohdallaan: Jatkuva läsnäolo ja valppaus omista ajatuksistamme tai tunnetiloistamme. Jatkuva virtaava valon tila ympärillämme. Sekä jatkuva nöyryys ottaa vastaan apua, vaikka emme sitä vielä näkisikään fyysisin silmin. Oman ihmisyytemme vajavaisuuden ja toisaalta aivan mielettömän suuren vastuun ristiriidan hyväksyminen on avain. Sen tunnustaminen, että olemme itse vastuussa omista ajatuksistamme ja kokemuksistamme sekä myös sen totuuden ymmärtäminen syvemmällä tasolla, että emme koskaan selviä tästä matkasta yksin. Emme nyt, emmekä edes silloin, kun on se "hyvä päivä". Tarvitsemme apua ja meidän on nöyrryttävä ottamaan vastaan apua, vaikka asiat eivät aina sujuisikaan siten, kuin itse haluaisimme. Vain siten voimme irtautua rajoittamasta itse omaa elämäämme ja eteenpäin kulkuamme. Voimme tietoisesti muuttaa kulloistakin elämämme hetkeä ja päästä yksi askel kerrallaan eteenpäin.

Vapauttava olo ja hyvä kirja! Voin lämpimästi suositella.. :)

Ps. Tuohon visiooni liittyen ilmoitus Palvelut/Ajankohtaista osiossa!!

Siirtymästä toiseen

Torstai 14.3.2013 klo 21.58

Kuluneet viikot ovat olleet harvinaisen haasteellisia. Joskus vain on tällaisia jaksoja, että tämä elämän "flow" näyttäytyy hiukan erikoisilla tavoilla ja voisi melkein luulla, että nyt on menossa jonkunlainen syöksykierre alaspäin itseni kanssa. Harva se päivä on sattunut ja tapahtunut jotakin pientä kurjaa joko itselle tai jollekulle rakkaalle minun läheisistäni. Taitaa olla tähdillä "se aika kuusta" meneillään. Tai ne arjen sketsit ovat todella huonontuneet entisestään sitten tuon edellisen kirjoitukseni..

Kaikki kummalliset tapahtumat elämässäni viime viikkoina ovat saaneet aikaan sellaisen olon, että pitkästä aikaa on ollut tarve kääntyä tylysti sisäänpäin. Pistää luukut kiinni ja vain olla. Jälleen kerran olen huomannut olevani kuin se pieni perhosen toukka, joka kotelossaan odottaa uutta kevättä ja sitä, että talven kylmyys ja vaikeudet väistyisivät lisääntyvän valon myötä. On ollut pakko pysähtyä ja levätä. Vetää henkeä ja toipua jostakin, jota en osaa edes määritellä. Sairaudesta nimeltä elämä.

Tuota ajatusta ei kannata nyt ottaa aivan kirjaimellisesti. Pikemminkin pureskella hitaasti ja miettiä syvempää merkitystä. On tuntunut siltä, että elämäni matkalla jokainen sisäinen uudelleen syntymä on vaatinut aina tällaisen omituisen hämyisen siirtymävaiheen ja täydellisen pysähdyksen itseni kanssa. Totaalista lepoa ja oman itsensä rehellistä tutkimista. Sellaisen sisäisen tilan, jossa keho pakottaa kasvokkain niin oman rajallisuutensa kanssa kuin havahtumaan omien henkisten voimavarojen priorisointiin. Huomaa yhtäkkiä, mikä on tärkeää ja mikä taas koko lailla turhanpäiväistä omassa arkisessa elämässä. Että lopulta on aika vähän niitä asioita, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä.

Yksi tällainen "siirtymävaihe" on nyt elämässäni siis meneillään. Olen nähnyt sen kuvina unessani ja yhtälailla kaikista omituisista "vastoinkäymisiltä" vaikuttaneista asioista arjessa. Sairastelusta, tapaturmista ja epäselvästä olotilasta monessa asiassa. Siitä, että on lopulta pakko elää vain tätä hetkeä, kun ei huomisesta tiedä. Olla täysin läsnä vain omassa sisimmässään. Jokainen tällainen siirtymä elämässäni on ainakin aiemmin johtanut selkeästi johonkin uuteen elämän vaiheeseen, uusiin oivalluksiin tai johonkin uuteen näkökulmaan itsestäni. Avannut jonkin tutkimattoman oven sisälläni sekä vaatinut rehellisyyttä ja rohkeutta kohdata tämä "pimeä" osa itsessäni. Kuin eläisi monta elämää yhden elämän sisällä. Syntyisi aina uudelleen yhden elämän vaiheen päättyessä ja uuden elämän näytelmän kohtauksen alkaessa. Tässä hetkessä en vain vielä tiedä, mikä tämä seuraava kohtaus tai elämänvaihe on, joka nyt koettaa päästä alkuun. Tiedän vain, että jotakin on muuttumassa ja eteenpäin ollaan menossa. Ihan yhtä sokkona ja ilman navigaattoria kuin tähänkin asti.

On lohdullista huomata muutos omassa itsessäni  ja suhtautumisessani tällaiseen "koteloitumisvaiheeseen". Aiemmin on saattanut paljon enemmänkin pelottaa ja ahdistaa. Nyt vain toteaa hymähtäen itselleen, että "ai jaa, taas täällä!" Pääsin viimeksikin ulos pimeydestä ja tiedän pääseväni tälläkin kertaa. Millainenkohan maailma itseni ulkopuolella odottaa, kun tämä taas päättyy? Kuin siirtymä ja jonkinlainen yhden elämänosan "kuolema" olisi oikeastaan helpotus ja sittenkin iloinen asia. Eikä enää ahdistava ja pelkoa tai masennusta aiheuttava. Vaikka kyllä niitäkin tunteita pintaan nousee matkan varrella. Ei kuitenkaan enää niin, että ottaisivat vallan ajatuksissani. Tai saisivat elämän näyttämään jotenkin epäreilulta. Pikemminkin mielenkiitoiselta ja hiukan odottavalta. Kuin olisin pikkuhiljaa saavuttanut ymmärryksen ja aidon luottamuksen elämään. Siihen, että kuten perhosen elämän kiertokulku symbolisesti osoittaa, yksi vaihe seuraa aina toistaan. Koskaan päättymättä. Aina syntyy uusia perhosia, jotka saavat aikaa uusia toukkia, jotka jälleen kotelovaiheen kautta syntyvät uusiksi huikean kauniiksi perhosiksi. Myös elämän luonnollinen rytmi on vain sarja vaiheita, joita seuraa taas uusi elämän syklin kierros jne.

Katsoin taannoin erään lasten animaation, jossa maailman syntytarinaa käsitellään itämaisesta uskomusjärjestelmästä käsin. Tuosta tarinasta on mieleeni jäänyt eräs huikea ajatus elämästä. Olisi tärkeää muistaa, että kuoleman pelko tai toive ovat molemmat lopulta vain pelkoa elää ja kohdata tätä ainutkertaista elämää. Että kuolema ja elämä ovat lopulta saman kolikon kaksi eri kääntöpuolta. Ei ole toista ilman toista. Ja jos kolikosta kääntää yhden puolen esiin, se ei tarkoita, etteikö toinenkin puoli olisi olemassa. Itse vain valitsee olla sitä kohtaamatta. Ja myös itse voi valita kumpaa haluaa elämässään ylläpitää. Elämän seikkailua vai sen päättymisen odottelua. Taidanpa kallistua tuon ensimmäisen puoleen.