Hiipuva valo..

Torstai 29.12.2016 klo 12.28

Vuoden vaihde alkaa olla käsillä ja olemme jo matkalla kohti kevättä, valoisampaa vuodenaikaa sekä uutta tuntematonta vuotta. Olen pohtinut useasti tämän marras-joulukuun pimeinä hetkinä, että miksi vuodesta toiseen olen niin kärsimätön? Miksi on yhä niin vaikea luottaa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan maltan pysyä tyyneyden tilassa ja kaikkeuden virrassa? Kaikkien näiden kokemusten, oivallusten ja henkisen kasvun jälkeen edelleenkin juuri kärsivällisyys on minulle kompastuskivi.

Eräänä aamuna pysähdyin ajattelemaan, että samankaltainen hermostuneisuus ja primitiivinen tunne jonkin puutteesta nousee esiin nälkäisenä. Käsivällisyys katoaa, hermot kiristyvät ja pienetkin asiat saavat aivan naurettavan suuret mittasuhteet. Tunnistan itsessäni aika usein samoja kaavoja myös ihmissuhteissa, oppimisessa ja itseni kanssa kasvamisessa. Että haluaisin saada kaiken valmiiksi heti, haluaisin ymmärtää nopeammin jonkin kokemuksen merkityksen elämässäni, haluaisin löytää uudesta tilanteesta heti sen, mitä olen oivaltamassa - en vasta sen jälkeen, kun olen menettänyt hermoni tai turhautuneena päästänyt irti tai pitkän ajan kuluttua, kun näen kokonaisuuden jostain laajemmasta näkökulmasta käsin. On suorastaan raivostuttavaa huomata olevansa joissakin tilanteissa yhä täysin lapsen kengissä, kärsimättömyytensä kanssa tuskaillen kuin uhmaikäinen, joka haluaa kaiken heti ja itse määrittelemällään tavalla. Sitä kiirehtii välillä kamalan "nälkäisenä" eteenpäin omalla polullaan, eikä malta odottaa, että asioiden merkitys ja todellinen luonne ehtisi paljastua. Kompastelee pimeässä yössä eteenpäin, kun ei malta odottaa aamun valkenemista..

Useasti olen saanut  huomata, että kärsimättömyydellä voi onnistua vesittämään hyvänkin ihmissuhteen tai asian elämässään. Malttamattomuus vääristää odotuksia ja sumentaa näkökenttää. Estää näkemästä asioita totuudesta ja korkeammasta näkökulmasta käsin. Antaa tarpeettomasti tilaa peloille ja aiemmin elämässä opituille toimintamalleille. Kiitollisuus ja arvostus taas palauttavat takaisin oikeille raiteille, siirtävät aikakoneen takaisin nykyhetkeen ja avaavat näkymän todellisuudelle. Kääntävät katseen takaisin kohti seuraavaa maalialuetta. Lopettavat malttamattoman hapuilun ja polulla harhailun.

Eilen iltakävelyllä ollessani syntyi myös toinen oivallus liittyen kärsivällisyyteen. Täysin pimeällä tiellä kulkiessani alkoi taskulampusta loppua patterit. Ainoa mukana kantamani valo hiipui ja lopulta sammui. Valon sai uudelleen syttymään virtakytkimestä mutta vain lyhyiksi hetkiksi. Pimeydessä aistit herkistyvät ja tuntui luontevalta jatkaa matkaa pimeässä ilman valoa. Mietin, että lamppu symboloi hyvin viime päivien mielentilaa. Sitä, että tässä vaiheesa vuotta patterit on aika loppu, kolme päivää kestänyt kuume ei lainkaan parantanut tilannetta vaan kirjaimellisesti olo on ollut kuin tuolla taskulampulla. Että vuoden viimeiset viikot ovat saaneet sisäisen valon ensin hiipumaan ja nyt viime päivät olen ollut täysin loppu. Sitä on jaksanut pieninä pätkinä kytkeä itseensä virran päälle mutta valo katkeaa hyvin nopeasti. Ja että juuri eilen ennen tuota iltakävelyä oli sellainen olo, että hyväksyn tämän voimattomuuden ja väsymyksen. Annan pätkivän lampun olla pois päältä ja sallin itseni vain levätä. Että pimeässä on ehkä sittenkin ihan hyvä olla. Vain olla ja antaa aistien terävöityä, kuumeen laskea ja "pattereiden" latautua.

Minussa taitaa olla sisään rakennettuna sellainen akkujärjestelmä, että jos fyysisen kehon akku tyhjenee se syö tyhjäksi myös henkisen akun yllättävän nopeasti. Ja sama myös toisin päin: kun mieli on maassa tai muuten henkiset voimat koetuksella, se heijastuu hyvin nopeasti myös fyysiseen puoleen ja keho pakottaa pysähtymään. Hyvä näin. Koetan loput lomapäivät käyttää viisaasti ja etsiä elämästäni uusia kiitollisuuden aiheita, muistuttaa itseäni siitä, että minulla on valtava määrä asioita, joista voin olla iloinen ja tyytyväinen. Että rauhan tila on minussa, kunhan muistan sen olemassaolon. Että NYT -hetki riittää, koska mitään muuta ei ole olemassa.

Minuuden monta muotoa

Lauantai 5.11.2016 klo 21.26

Ihmisyys on todellakin hämmentävä kestävyyslaji :) Joka hetki kohtaan mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä ja tulee vastaan elämäntilanteita, joissa oman sisäisen tilan tiedostamista koetellaan jostakin uudesta näkökulmasta. Palaute oman sisäisen rauhan tilasta tai sen puutteesta peilautuu reaaliaikaisesti sisimmästäni toinen toistaan hämmentävämmiksi kokemuksiksi. Niin myönteisissä kuin vähän vaikeammissakin asioissa. Ikään kuin sisäisestä maailmastani olisi yhtäkkiä tullut ulkoinen todellisuus. Elämän mittainen simulaatio, jossa jokainen ajatus tai tekemäni valinta johtaa uuteen kokemukseen.

Olen huomannut tutkivani myös sisäistä minuuttani jotenkin eri valossa kuin aiemmin. Kenties aiempaa rehellisemmin ja jollain tavalla syvemmällä tasolla. Myöntäen tunteet, jotka ovat olemassa, niiden kätkemisen sijaan. Myöntäen oman inhimillisen vajavaisuuteni ja sisäisen ristiriidan kokemieni tunteiden ja kokemusten välillä. Hyväksyen sen, että en tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja etsien pieniä kiitollisuuden aiheita keskellä epävarmuutta ja muuttosta, jota en voi hallita. Ehkä olen tavoittanut sisimmässäni uudenlaisen tason päästää irti. Oppinut hyväksymään asiat, joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa. Luottamaan, että asiat oikeasti järjestyvät ihmisyyden tasolla vallitsevasta hämmennyksestä huolimatta. 

Tämän päivän oivallus on ollut se, että läpi tämän hämmästyttävän ja ihmeellisen elämän minun sisälläni tuntuu taistelevan kolme erilaista voimaa: sellainen hiukan riitainen mutta toisilleen lempeä "sisäinen perhe". Perheen pää, olkoon nyt nimeltään vaikka "sisäinen isä" minussa koettaa tolkuttaa järjen ääntä ja luoda jonkinlaista logiikkaa kaikkeen kokemaani. Tämä osa minusta pitää "perheen" jalat maassa kiinni ja arvioi koettuja tilanteita isossa kuvassa: peilaa harkiten tekemieni valintojen riskejä ja mahdollisuuksia suhteessa tulevaan. Jonkinlainen perheen sisäinen "riskienhallintapäällikkö".

Samaan aikaan perheen pehmeämpi puolisko, "sisäinen äiti" kokee saman tilanteen tunteella, kuunnellen sisäistä intuitiota sekä kunkin asian vaikutusta sisäiseen olotilaan. Pyrkii eteenpäin luottaen sokeasti fiilikseen ja sisäiseen ohjaukseen siitä tuntuuko kohdattu tilanne oikealta vai väärältä - sen enempää pohtimatta onko tuossa tulkinnassa pienintäkään järjen hiventä. Tämä tunteikas ja herkkä osa minusta on ollut viime aikoina kovasti valloillaan ja pyrkinyt voimakkaiden tunteiden kautta nostamaan olotilan välillä pilviin ja taas toisinaan syvälle epävarmuuden tai pelkojen kuiluun. Tämä lempeä "sisäinen äiti" arvioi kokemuksia täysin eri lähtökohdista kuin tuo kuvaamani ensimmäinen "järjen ääni": tunnustellen luovasti juuri tätä hetkeä ja maistellen miltä kukin tilanne sisäisellä tasolla tuntuu. Tämä sisäinen hahmo minussa on eräänlainen "laatu- ja hyvinvointivastaava", joka peilaa kaikkea koettua tunteisiin, elämän väreihin ja kulloisenkin tilanteen sponttaanisti arvioituun laatuun - hakee hämmennyksen hetkellä luovaa ulospääsyä tilanteesta ja harkinnan sijaan pyrkii lähinnä aktiivisesti eteenpäin. Luottaen ja nauttien sisäisestä varmuudesta. Herkyydellä ja tunteella.

Kolmas osa minussa on iloinen, avoin ja utelias "sisäinen lapsi", joka näkee jokaisessa tilanteessa jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä. Suhtautuu uteliaisuudella ja pilke silmäkulmassa haastaviinkin hetkiin. On välitön ja aito rippumatta hämmennyksen määrästä. Tämä sisäinen lapsi aika useasti kulkee tuon edellä mainitun sisäisen äidin kanssa käsikädessä ja heittäytyy ilman noloutta pintaan nousseiden tunteiden pyörteisiin. Itkee, kun itkettää eikä mieti onko sopiva hetki päästää ilo ja nauru valloilleen. Peilaa suoraan ja suodattamatta sisäisen äidin ohjaamia tunnetiloja. Tämä sisäinen pieni hurmuri minussa on vahvimmillaan tilanteissa, joissa koen oloni sopivalla tavalla turvalliseksi ja hyväksytyksi. Toisinaan sisäinen lapsi minussa voi asettua myös tietoisen tarkkailijan rooliin: katselemaan ja kuuntelemaan hämmästellen kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Hyväksyen kokemukset sellaisina kuin ne ovat ja jollain sisäsyntyisellä tavalla luottaen, että minusta pidetään huolta. Lapsen kaltaisella uskolla tietäen, että joku ottaa syliin, jos satutan itseni liialla rohkeudella tai ottaa kopin, jos putoan pilven reunalta. Tämä "lapsi" minussa pyyhkii pois pettymyksen kyyneet ja nousee kohti uusia leikkejä, kun elämä tiputtaa polvilleen.

Nämä kaikki kovin erilaista minuutta ovat yleensä sulassa sovussa sisimmässäni mutta toisinaan koko perhe on yhtä kaaosta ja köydenvetoa. Jokainen puoli minussa haluaisi olla se joka on oikeassa ja joskus tuntuu, että tuollainen sisäinen "perheriita" saa jonkin hämmentävän tilanteen tuntumaan vain entistä hämmentävämmältä. Jos kykenisikin vain päättämään etukäteen, että tänään kuuntelen vain mitä isä sanoo ja annan muille tyypeille huutia. Tai että tuohon kokemukseen suhtaudun pelkästään lapsen kaltaisella riemulla ja uteliaisuudella. Annan vain mennä enkä välitä riskeistä, tunteista tai seuraamuksista. Mutta valitettavasti en taida kyetä näitä perhekolminaisuuden voimia hallitsemaan vaan ne kaikki ovat yhtä suuria vaikuttajia sisimmässäni. Voin ainoastaan tarkkailla reaktioitani ja hyväksyä näiden erilaisten osien olemassaolon itsessäni. Suhtautua rakkaudella jokaiseen osaan ja etsiä kussakin kokemassani tilanteessa sopivimman tasapainon tämän kokonaisuuden välillä. Voin pyrkiä lähinnä löytämään jonkinlaisen sisäisen perheharmonian ja sisäisen sovinnon tilanteesta riippumatta.

Eipä tähän voi kuin todeta, että on tämä ihmisyys vain niin ihmeellistä! Täynnä monenlaisia kasvun mahdollisuuksia sekä toinen toistaan hämmentävämpiä ajatuksia ja elämänkokemuksia :)

Pieninä palasina

Sunnuntai 18.9.2016 klo 16.53

Ihmisyyden avoimet ovet

Perjantai 12.8.2016 klo 11.32

Avoimuus ja rehellisyys ovat olleet tämän kesän teemoja elämässäni. Miten uskaltaisin avata itsestäni enemmän ja uskaltaisin myös itse katsoa aiempaa rehellisemmin omia tunteitani, ajatuksiani ja elämäntilannettani? On ollut eheyttävää ja kasvattavaa kutsua välillä joku toinen ihminen "kylään" sisäiseen minuuteeni. Päästää itseni lisäksi joku toinen katsomaan sisimmässäni kumpuavia tunteita, hämmennystä tai oivalluksia. Avata itseäni pintaa syvemmälle ja löytää jonkun toisen kanssa yhdessä uudenlainen jaettu myötätunto. Huomata jakamisen kautta rakkauden syvempi värimaailma sisimmässään.

Luottamus ja arvostus saavat kasvuvoimaa avoimuudesta ja terveestä uskalluksesta. On voimaannuttavaa sanoa ääneen asiat, jotka ovat olleet ilmassa pitkään tai päästää joku toinen ihminen kurkistamaan syvemmälle omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa. Löytää yhdessä yhteinen ymmärrys. Kahden ihmisen välinen keskinäinen arvostus on hyvä kivijalka mille tahansa ihmissuhteelle - ihmisyydelle ja aiempaa myötätuntoisemmalle näkökulmalle. Yhteinen ymmärrys on hedelmällinen maaperä, jolta rakkaus kasvaa.

Tällaista "avointen ovien päivää" ihmisyydessä voi viettää milloin vain, päästää vaikka yhtenä päivänä viikossa tai kuukaudessa joku läheinen ihminen hiukan syvemmälle omaan sisimpään kuin koskaan ennen. Pieninä palasina voi kokeilla miltä tuntuu, kun omat suojakuoret laskee ja raottaa jotakin pinnan alla olevaa ajatusta tai asiaa. Itselläni on kai jonkilaiset avoimet ovet olleet aina siitä lähtien, kun tämä blogi on aloitettu :) ..mutta olen viime aikoina huomannut uudelleen rehellisyyden tervehdyttävät vaikutukset ja herkkyyden, joka syntyy siitä, että voittaa pelkonsa ja kutsuu toisen ihmisen luokseen ja hiukan aiempaa lähemmäs. Päästää toisen tietoisesti iholle - turvallisesti ja luottaen, että eheys alkaa aina vasta pinnan alta. Vaikka pintaa kiillottaisi tai omaa ulkokuortaan "paljastaisi" miten paljon, ei sen kautta löydy todellista kauneutta tai rakkautta. Ainoastaan pinnan alle sukeltaen löytyy.

Ympäröivä maailma ja ihmisyyden pinta heijastavat ainoastaan sitä, mitä syvemmällä tasolla pinnan alla on: rauhaa, valoa ja kauneutta tai esim. pelkoa ja epävarmuutta. Ihmisyyden avoimet ovet ja rehellisyys vievät kohti noita ensin mainittuja. Kohti elämää. Kohti eheyttä ja kohti vakautta. Tilaa, jossa elämän myrskyt eivät enää kaada venettä vaan kykenemme ihmisinä rohkeasti ohjaamaan kurssin kohti turvallisuuden ja ikuisuuden satamaa. Hiljaisuutta ja sisäistä tyyntä, joka kaiken aikaa meitä odottaa jossain syvällä pinnan alla. Ihmisyyden ulkopuolella ja ajan ulottumattomissa.

"Totuuden seitsemän verhoa" -kirjan kirjoittaja Ruediger Schache kuvaa eräänlaisen sisäisen tarkkailijan meissä joka hetki odottavan, että palaisimme sielumme todellisen olemuksen äärelle havainnoimaan omia ajatuksiamme, tunteitamme ja reaktioitamme tietoisuudesta käsin. Hän myös kehottaa meitä aktiivisesti kutsumaan tuon havainnoijan itsessämme esiin ja kurkistamaan monien ihmisyyden kokemusten kautta rakentuneiden verhojen taakse todellisiin, syvempiin osiin itsessämme. Kysymään itseltämme "Kuka tai mikä minä olen?" "Mitä sisimmässni tapahtuu?" Näiden kysymysten äärelle voi oman syvemmän todellisuutensa lisäksi kutsua tällä ihmisyyden tasolla jonkun läheisen ihmisen, jonka kanssa vastauksia voi etsiä yhdessä. Hiljaisuudessa kuunnellen tai rehellisyydessä keskustellen. Tunnustellen, luottaen ja ilman arvostelua. Hyväksyen ja sallien.

Lopuksi muutama kirjan herättämä ajatus:

• Rehellisyys ja rakkaus ovat vahvempia jaettuna.
• Pelon voittaminen vie pidemmälle, jos pelon kohtaa tunteeseen yhdessä sukeltaen.
• Häpeä lakkaa olemasta, kun sen sanoo ääneen ja eheyttävä vaikutus moninkertaistuu, jos sen tekee yhdessä toisen jakaman häpeän kanssa.
• Pimeään tunneliin tai suruun ei eksy, jos on joku kenen kädestä pitää kiinnin pimeimpinä hetkinä.
• Halaus ja anteeksianto ovat turvasatamia tunteiden myrskyissä.
• Totuudessa ei ole arvoja, päämääriä tai toiveita.
• Rakkaus vain ON. Sielun tasolla me havainoimme sekä rakkautta että ihmisyyttä kaikkine kokemuksineen. Ei sen enempää tai vähempää.

Tunteet pinnalla

Keskiviikko 22.6.2016

Viime aikoina on ollut monestakin syystä tunteet kovin pinnalla. Herkkänä aistimaan sekä omia, että muiden tunteita. Hiukan haavoilla itseni kanssa ja lähes alastomana isojen tunteiden äärellä. Jonkinlainen pakottava sisäinen tarve on ollut pitkästä aikaa ottaa yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin, joita elämä on kuljettanut omiin suuntiinsa. On tuntunut tärkeältä saada yhteys muutamiin erityisen tärkeisiin henkilöihin elämässäni ja tarve säilyttää yhteys läpi vuosien, vaikka elämän tilanne olisikin nyt erilainen. Olen yhtäkkiä taas muistanut, miten tärkeää onkaan arjen keskellä jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden ihmisten kanssa, eikä vain porskuttaa eteenpäin itsekseen sisäisten oivallusten matkaa. Kuin vasta kokemuksen jakaminen ja ääneen sanominen jotenkin juurruttaisi sen syvemmälle ja tekisi sen enemmän todeksi. Istuttaisi sen maaperään, josta voi kasvaa uusia oivalluksia ja sisäistä eheytymistä.

Samaan aikaan olen aiempaa selvemmin nähnyt osia itsestäni, jotka minussa ovat yhä kovin hauraita ja rikkinäisiä sekä toisaalta löytänyt kyvyn kulkea monelaisten tunnemyrskyjen kautta kohti ihan uudenlaista rehellisyyttä ja avoimuutta. Jossain syvällä tasolla on säilynyt luottamus siitä, että elämä kantaa kaikkien näiden tunteiden läpi - tunteiden, jotka ovat nouseet esiin monista erilaisista kokemuksista viime viikkoina.

Ehkä syvimmät tunteiden vyöryt kuitenkin nousivat pintaan vasta ihan äskettäin, kun olen lukuisista uutisoinneista lukenut viime perjantaina tapahtuneesta poliisisurmasta Vihdissä. En henkilökohtaisella tasolla tuntenut tätä työtehtävällä menehtynyttä miestä mutta tapahtuman seurauksena olen havahtunut huomaamaan, miten paljon haavoja minuun on jäänyt niiden 15 vuoden aikana, jotka elämässäni olen toiminut ensihoitajana. Aluksi pysähdyin vain hämmästelemään, miksi juuri tämä uutinen nostaa minussa niin voimakkaita sisäisiä tunnekuohuja ja miksi koen aivan pohjatonta surua vaikka tällä tapahtumalla ei pitäisi olla mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.

Pysähtymisen kautta nousi ensin pintaan ajatus siitä, miten kaikki poliisin, pelastustoimen ja ensihoidon alalla työskentelevät joutuvat kohtaamaan traagisia tapahtumia ja miten vuosien saatossa sitä alkaa vähitellen pitämään täysin "normaaleina" asioina kuolemaa, väkivallan uhkaa, onnettomuuksia ja monenlaisia ihmiselämän tragedioita, joita työn kautta kohtaa. Kun annoin itselleni luvan mennä syvemmälle tähän tunteeseen surusta ja ahdistavasta olosta, alkoivat flach back -kuvat vyöryä ylitseni.

Annoin itselleni luvan muistaa ja nähdä sisälläni kaikki ne lukuisat arvet, jotka ovat syntyneet työtehtävillä vuosien kuluessa. Lukuisat tilanteet, joissa jonkun toisen elämässä tapahtunut tragedia on päässyt iholle ja ne muutamat ennalta arvaamattomat tilanteet, joissa itse on joutunut työnsä kautta todelliseen vaaraan. Kohtaamaan fyysistä tai aseellista uhkaa jonkun täysin itselle tuntemattoman henkilön arvaamattoman käytöksen vuoksi. Myöntämään myös sisimmässäni kummittelevat jäljet pelosta, joka usein nousee pinnalle vasta tuollaisen tilanteen jälkeen, kun tehtävän päätyttyä laskee ammatillisuuden kovettaman suojauksen alas ja kun todella tajuaa, millaisessa vaarassa on juuri hetkeä aiemmin ollut. Annoin itselleni luvan itkeä ja surra näiden kokemusten jättämiä kuvia muistini sopukoissa. Päästää irti siitä illuusiosta, että mikään tästä kokemusmaailmasta olisi millään tavalla "normaalia". Sekä siitä ajatuksesta, että voisin koskaan olla täysin ehjä näiden kokemusten jälkeen..

Tajusin olevani onnekas, koska olen yhä tässä ja toisaalta äärettömän surullinen, koska osa minusta on pysyvästi vaurioitunut näiden kokemusten kautta. Yhdenkään tuollaisen tilanteen jälkeen ei katso maailmaa enää samoin kuin ennen. Lukuisten tällaisten tilanteiden kautta taas alkaa jossain vaiheessa kuvitella, että ammatillisuus jotenkin suojaisi ihmisen sisintä näiden kokemusten vaikutuksilta. Todellisuudessa jokainen tilanne menee ihon alle ja jättää jälkensä. Jokainen. Näitä arpia olen vuosien saattossa hoivannut itsessäni lukuisat kerrat ja ajatellut, että aika parantaa - ja niinhän se toki tekeekin. Riittävä aika ja etäisyys antaa tilaa tarkastella näitä kokemuksia erilaisesta näkökulmasta. Mahdollisuuden huomata, että jäljet ovat yhä tallella ja arpikudos näiden haavojen pinnalla on edelleen monen vuoden jälkeen hyvin ohutta. Tunnistin tämän Vihdin tragedian kautta omassa kokemusmaailmassani hiukan samankaltaisen tilanteen, jossa olen ollut työtehtävällä aseellisesti uhattuna ja tunnereaktio syntyi tästä takaumasta. Käsittelemättömistä tunteista ja niistä kohdista itsessäni, joita en aiemmassa työssäni ollessani ole halunnut myöntää olevan.

Koen valtavaa myötätuntoa niitä kohtaan, joita tämä tragedia on koskettanut läheisesti. Uskon, että jokainen näillä mainituilla aloilla työskentevä on löytänyt syvän hiljaisuuden sisimmästään kuullessaan tapahtumasta, koska tunnistaa itsessään ajatuksen, että "se olisin voinut olla minä, minun työparini tai minun läheiseni". Koska niin moni läheltä piti tilanne on päässyt iholle ja joskus myös ihon alle jättäen pysyvän haavan. Kokemusmaailman, jonka kanssa vain pitää oppia elämään ja sen vaikutukset tiedostamaan omassa elämässään.

Ehkä päivän oivallus on siinä, että kaikesta huolimatta tuntuu tässä hetkessä hyvältä. Voin huomata, miten paljon nämä haavat ovat minulle opettaneet myötätuntoa ja rehellisyyttä. Miten paljon olen saanut oppia tunteiden kohtaamisesta ja omien tunnesyvyyksien kautta asioiden työstämistä. Miten paljon olen vapautunut sen kautta, että olen alkanut nähdä myös nämä piilotetut kokemukset. Ja ennen kaikkea, miten paljon olen oppinutkaan luottamaan siihen, että syvänmeren sukellus ylitseni vyöryäviin tunteisiin ei tapa - vaan avaa, eheyttää ja palkitsee. Vie eteenpäin omassa sisimmässä. Kohti totuutta ja kohti valoa kaikkien näiden kokemusten takana. Kohti uutta elinvoimaa, vakautta ja rohkeutta.

Kuolevainen

Sunnuntai 7.2.2016 klo 12.04

Alkuvuosi on vierähtänyt aivan käsittämättömän nopeasti! Arki imaisee mukaansa kuin navakka tuulenpuuska ja ennen kuin huomaakaan, sitä ollaan jo matkalla kohti kevättä, valoa ja uutta kasvun kautta. Perinteisesti talvi on merkinnyt minulle sisäänpäin suuntautuvaa ajanjaksoa ja syvää kaipuuta lepoon. Sisäistä "talvea" omalla henkisellä matkallani. Usein myös omat pimeät hetket ajoittuvat juuri talveen ja toisaalta myös parhaat sisäiset oivallukset syntyvät näiden "pimeiden" hetkien kautta kulkiessa - talven pysähtyneisyyden ja riittävän levon myötä.

Viime viikot ovat kuljettaneet minua kohti toistuvia vastoinkäymisiä, haasteellisia tilanteita eri ihmisten kanssa ja myös syvemmälle kohti omaa sisintäni. Eräänä aamuna töihin ajellessani kuulin radiosta Johanna Kurkelan kappaleen "Kuolevainen" ja havahduin miettimään tuon laulun sanoja aivan uudesta näkökulmasta:

"Vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy, mä vapisen niin kuin jokainen, ihminen -kuolevainen. Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy, mä hajoan niin kuin jokainen, ihminen, -kuolevainen..."

Miten ihmisyyden matkalla, sitä niin helposti arvostelee jonkun toisen näkökulmaa tai toisten ihmisten tekemiä valintoja. Miten valitettavan usein, rakkauden näkökulman väistyessä jäljelle jää vain pelkoa ja epäluottamusta - ja tilalle tulee tunne siitä, että hajoaa kaiken epävarmuuden ja oman sisäisen pimeyden painosta. Toisaalta, kun ajatuksen kääntää toisin päin: miten paljon myötätuntoa, luottamusta, sisäistä rauhaa ja aitoa eheyttä syntyykään rakkauden tilan säilyttämisen kautta. Vaikka rakkaudellisen näkökulman säilyttäminen ei aina todellakaan ole helppoa tai se ei tapahtuisi spontaanisti ensimmäisenä reaktiona (tunteena) johonkin ikävään tai pelottavaan asiaan, tuon rakkaudellisemman tilan tavoittelu kannattaa taatusti. Edes hiukan myötätuntoisemman ajatuksen löytäminen tai toisen ihmisen todellisuuden salliminen hyväksyen vie aina kohti ulospääsyä. Kohti valoa ja sisäistä kevättä - havahtumista omista pelon vääristämistä tunteista..

Ihmisyyteen kuuluu se, että välillä elämässä tulee vastaan sairautta, ikäviä tapahtumia, vahingossa aiheutettuja mutkia matkaan jne. Kaikki ne kuitenkin ovat olemassa siksi, että ainoastaan niiden kautta voimme nähdä oman sisäisen tilamme sen hetkisen "kestävyyden". Kykenemmekö kerta toisensa jälkeen antamaan anteeksi, näkemään valoa myös synkimmässä vastoinkäymisessä, näkemään toivoa sairauden tai väsymyksen keskellä ja myös sen kykenemmekö oikeasti päästämään irti? Vai takerrummeko pelon vallassa näihin ikäviin elämän vaiheisiin ja niiden pinnalle nostamiin inhimillisiin tunteisiin. Aina on mahdollista päästää irti ja aina on olemassa jokin toisenlainen näkökulma, jota en vain juuri sillä hetkellä ja siinä tunnetilassa kykene huomaamaan.

Syyttely, katkeruus tai arvostelu eivät ainakaan vie kohti valoisampaa aikaa. Sisäisen rauhan hetkellinenkin tavoittaminen, anteeksiannon, sallivuuden ja luottamuksen tunteen palauttaminen pieninäkin askelina vievät kohti rakkautta -kuolemattomuutta ja ykseyttä kaikkien näiden inhimillisten kokemusten taustalla. Valoa, joka ei ole kadonnut mihinkään - ainoastaan luottamus sen olemassaoloon on ollut kadoksissa. Kohti uloskäyntiä, joka johtaa takaisin virtaavampaan tilaan ja laajempaan näkemykseen.

Oivalluksen ydin taisi siis olla siinä, että koetan tästedes taas muistaa olevani ihmisenä kuolevainen ja omaavani ajoittain kovin rajallisen näkökyvyn elämästä sekä toisaalta sen, että ainoastaan oma sisäinen pelkoni tai epävarmuuteni voivat vääristää sitä kuvaa, jonka näen tästä kaikkeudesta. Lopultahan näen vain itseni ja kaikki ne lukemattomat "peilikuvat" omasta sisäisestä tilastani kulloisessakin tilanteessa. Kuin kävelisin ihmisyyden matkaa läpi sokkeloisen peilitalon ja olisin hetkittäin epävarma siitä, mikä noista kaikista kuvajaisista olikaan se alkuperäinen ja oikea minä.

Itsensä kohtaaminen myös niiden peilikuvien kautta, joista minua katsoo takaisin se syvästi väsynyt, surullinen ja pelokas minä, on vain osa tätä ihmisyyttä. Matkaa, jota myös elämäksi kutsumme. Ja onneksi tiedän, että jossain kohtaa tuolla merkityllä polulla tulee taas vastaan myös se sellainen peilisali, jonka peileistä heijastuu iloinen, luottavainen ja ehjä minä. Kauniita kullattuja kehyksiä, joista näen terveyttä, rakkautta ja myötätuntoa. Halauksia ja ilon kyyneleitä.

Valintojen viidakossa

Sunnuntai 1.11.2015 klo 11.37

Jokainen ajattelemani, ääneen lausumani tai kirjoittamani sana on tienviitta, jonka suuntaan valitsen kulkea. Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on moottori, joka kuljettaa minua tuon tienviitan osoittamaan suuntaan. Koko elämäni on kuin monivaiheinen yhtälö kaikista noista lukuisista valinnoista, joita teen joka hetki. Osan valinnoista teen tietoisesti: suuntaan tarkoituksella ajatukseni kiitollisuuteen, hyvyyteen tai kauneuteen. Aika suuren osan valinnoista taas teen täysin huomaamattani, elämällä joka päiväistä elämääni. Valitsen keiden ihmisten kanssa jaan päivittäin ajatuksiani, millaiset ihmiset tai asiat pidän ympärilläni vuodesta toiseen. Oikeastaan joka hetki teen huomaamattomia valintoja sen suhteen mitä ja milloin kulloinkin teen, miten käyttäydyn lähimmäisiäni tai itseäni kohtaan, miten avoin tai rehellinen olen joka päiväisessä elämässäni sekä millaisia asioita arvostan elämässäni.

Nämä pieneltä tuntuvat valinnat ovat jotenkin korostuneet viime aikoina, kun olen lueskellut uutisia monenlaisista tragedioista ja ymmärtänyt olevani kovin siunattu saadessani olla terve, saadessani olla läsnä ja läheinen lapselleni, saadessani tehdä työtä ja uskaltaessani olla innoitettu monestakin asiasta elämässäni. Niin usein elämän polku ottaa uuden suunnan tai päättyy liian aikaisin vain pieneltä tuntuvan yksitäisen valinnan seurauksena. Jonkun osalta tällainen valinta voi olla se, että nousee lentokoneeseen, joka ei koskaan selviydy perille tai lähtee baarireissulle, josta ei koskaan palaa; jollekulle toiselle taas se, että käy lääkärissä mitättömältä tuntuvan asian tutkimiseksi ja saakin tietää olevansa vakavasti sairas. Miten jokainen näistä valinnoista on juuri hetkeä ennen kovin pieni ja tiedostamaton mutta silti niiden taustalla on jokin suurempi kuva, jonka pohjalta valinnan hetket tulevat eteen ja jonka pohjalta voisi loputtomasti pohtia, että "entäs jos" olisinkin valinnut / toiminut toisin..

Mietin jonakin päivänä tässä sitäkin, että mistä oikestaan voin erottaa onko jokin tunne arkisen valinnan hetkellä intuitiota ja ohjausta vai alitajuista pelkoa muutoksesta tai tuntemattomasta. Usein intuitioon pohjautuva ohjaus saa aikaan sen, että jokin asia vetää puoleensa mystisellä tavalla ja taas pelkoon perustuva aavistus herättää epäröintiä ja asian vastustusta. Silti uskon, että myös nuo epävarmuutta ja alitajuista pelkoa nostavat asiat pitäsi uskaltaa kohdata. Siitäkin huolimatta, että ne eivät välttämättä ole puoleensa vetäviä tai houkuttelevia vaihtoehtoja. Jokainen tuollainen kohdattu "mörkö" vie todennäköisesti eteenpäin enemmän kuin vain pelkkä "hyvältä tuntuvan" intuition seuraaminen mukavuusalueella pysyen. Jokainen pimeä tunneli polun varrella on mahdollisuus ja johtaa uuteen suuntaan. Valo ja ohjaus on läsnä myös niissä hetkissä, jolloin emme niitä itse kykene näkemään. Pitää vain uskaltaa luottaa tähän läsnäoloon ja siihen, että mikään tragedia ei tapahdu siksi, että eksyisimme pimeyteen - vaan siksi, että oppisimme luottamaan omaan selviytymiskykyymme ja löytäisimme jonkin uuden näkökulman elämäämme.

Ajatuksen ja lausutun sanan voimaa eteenpäin vievänä voimana ei kannata väheksyä. Miten suuria muutoksia ihmiskunnassa onkaan tapahtunut vain puhumisen lahjan ja painetun sanan kauttaa tai jonkin yksittäisen ajatusmallin leviämisen myötä. Miten monta sotaa on syttynyt puhutun sanan lietsomana tai rauhan sopimusta on saatu aikaan ajatusten yhteensovittamisen kautta. Ajatus on kaiken alku - kun taas tunne, jaettu sana ja teko ovat näitä ajatuksia eteenpäin vieviä voimia. Alkukantaisia ja ihmisyyteen sisään rakennettuja voimia. Moottoreita, jotka kuljettavat niin yksilötasolla kuin ihmiskunnan tasolla meitä eteenpäin ajatuksen määrittämän tien viitan suuntaan. Tiedostimme tätä etenemistä tai emme.

Joskus vaan tuntuu siltä, että olen sellaisessa valintojen viidakossa seikkailemassa, etten ehdi havaita puoliakaan tekemistäni valinnoista saati niistä valintojen mahdollisuuksista, jotka menevät arjessa minulta kokonaan ohi. Ehkäpä sittenkin tiedostamattominen valintojen havainnointia tärkeämpää on pitää kirkkaana visio omasta elämäntehtävästään tai sen selkeytymisestä ja pyrkiä tiedostamaan ne valinnat, jotka tukevat jotakin tietoisesti valitsemaani suurempaa päämäärää. Viidakossakin pääsee eteenpäin sillä, että priorisoi tavoitteensa ja ottaa yhden askeleen kerrallaan. Jos yrittää havainnoida jokaisen vilahduksen tai rapsahduksen (valinnan) polullaan, todennäköisesti vain väsyy eikä pääse kovinkaan pitkälle.

Tärkeää on varmasti myös se, että huomaa havainnoida omia ajatuksiaan ja tarpeen mukaan selkeyttää niitä uudelleen matkan varrella. Jos ajatukseni harhailevat liian moneen suuntaan, on se sama kuin pystyttäisin tien varteen joka hetki uuden tienviitan tai opasteen. Minä olen oman elämäni autonkuljettaja ja osaan varmasti paremmin perille, jos karsin tienviitat sellaisiksi, että niitä ei ole joka mutkassa ja että pystyttämäni opasteet eivät ole ristiriidassa keskenään. Vähemmän on enemmän tässäkin asiassa! <3

Turvapaikanhakijana ihmisyydessä

Perjantai 16.10.2015 klo 11.29

Tänään on ollut varsinainen oivallusten aamupäivä!

Henkilökohtaisella tasolla syntyi unen ja heräämisen rajapinnassa selkeys oman (joskus kivikkoisenkin) polkuni opetuksista ja asioista, jotka ovat kenties estäneet minua pääsemästä eteenpäin. Tiivistetysti kuvattuna koin yhtäkkiä ymmärtäväni selkeämmin, mitä feminiinisen ja maskuliinisen puolen tasapaino juuri minun elämässäni merkitsee. Miksi näiden kahden voiman tasapainon löytäminen on meille usein sekä haaste että mahdollisuus. Minun kohdallani tuo maskuliinisen voiman ilmentäminen on aina ollut helpompaa vaikka olenkin syntynyt naiseksi. Feminiininen voima taas on kanavoitunut ulos "ei niin feminiinisellä" tavalla. Olen usein ilmentänyt tunteeni, luovuuteni ja intuitiivisuuteni kovin maskuliinisiin asioihin kuten esimerkiksi vahvuudeksi johtaa, puhua ja ymmärtää erilaisia asioita. Myös tämä sisäsyntyinen tarve kirjoittaa ja pukea asiat sanoiksi ja selkeiksi ajatuksiksi on keino kanavoida luovuutta maskuliinisen virran kautta. Olla intuitiivinen ja luova mutta paketoida tuo luovuus harkittuun ja järkevään muotoon.

Paljon haastavampaa minulle on aina ollut se, että uskaltaisin olla haavoittuva ja vastaanottava tai ilmentää sisälläni läikehtiviä tunteita puhtaasti tunteina. Itkuna, nauruna, läheisyytenä, kiitollisuutena ja myötätuntona. Ilmentää rakkautta puhtaasti rakkautena sen itsensä vuoksi. Ei kenenkään toisen ihmisen tai menettämisen pelon vuoksi. Vain rakkautena elämän ja kaiken olevan vuoksi. Minun sisäisen valoni vuoksi. Oivalluksen ydin taitaa olla sanassa ILMENTÄÄ. Että ei ole juurikaan merkitystä kuinka hyvin olen tasapainossa itseni kanssa tai miten paljon tietoisuutta olen elämäni aikana ehtinyt laajentaa. Miten monta työkalua minulla on jemmassa pöytälaatikossa tai kuinka suuria oivalluksia olen tehnyt matkan varrella. Paljon merkittävämpää on se, miten rohkeasti ilmennän itsestäni ulos tätä kaikkea matkan varrella opittua. Millaisia ajatuksia ja tekoja ilmennän arjen tasolla, joka päiväisessä elämässäni. Kykenenkö kohtaamaan jokaisen vastaantulevan sielun arvostaen ja rakastaen. Kykenenkö näkemään fyysisyyden taakse siihen alkulähteen valoon, jossa itsekin lepään ja joka ON joka hetki meissä jokaisessa. Kykenenkö muistamaan ykseyden joka hetki ja jokaisessa tilanteessa.

Tästä sitten oivallusten jatkumona syntyi aamupalapöydässä mahtava näkökulma. Että oikeastaan jokainen ihminen maan päällä on turvapaikanhakija. Pakolaisena maan päällä etsien jotakin joka johtaisi takaisin ykseyden tilaan ja resonoisi tuttua ikiaikaista valoa. Miten ihmisyys on oikeastaan olemassa vain siksi, että kulkisimme maan päällä etsien itseämme, oppien ja oivaltaen. Enkä nyt todellakaan halua loukata ketään, joka tällä hetkellä etsii turvaa ja suojaa sodan, köyhyyden tai diktatuurin vuoksi. Vaan päinvastoin! Haluan muistuttaa, että me jokainen etsimme turvaa, parempaa huomista ja inhimillisyyttä joka hetki. Jokainen meistä on yhtälailla "tuuliajolla" elämän poluilla kuin kumivene Välimerellä. Osa hukkuu matkan varrella ja joku toinen pääsee turvaan. Osa löytää jälleen sen punaisen langan uuden mahdollisuuden kautta vieraalla maaperällä, osa palautetaan takaisin sinne, mistä on lähtenyt. Kuten ihminen inkarnaatiokierrossa - etsien ja oppien joka hetki jotain uutta. Kukin matkaa omaa polkuaan niistä lähtökohdista käsin, mitä on matkan varrella oppinut. Miten hyvin kykenee ilmentämään kiitollisuutta, arvostusta ja korkeampaa viisautta omassa tilanteessaan oli se mikä tahansa. Ja ellei vielä kykene, niin pysyy paikallaan tai aloittaa seuraavalla kerralla matkan uudelleen alusta.

Jotenkin tämä aamu on tuonut syvällä tasolla rauhan ja kiitollisuuden. Olen matkalla eteenpäin. Omaa intuitiivista minääni ja tasapainoa ilmentäen. Olen turvapaikanhakijana ihmisyydessä mutta en halua enää paeta sitä tilaa, josta olen lähtöisin. En halua paeta itseäni ja ykseyden tilaa minussa. Minä olen ykseydessä ja yhteydessä korkeampaan tietoisuuteeni joka hetki. Minä Olen.

Utopia harmoniasta

Sunnuntai 27.9.2015 klo 13.31

Elämme hämmentäviä aikoja. Harva se päivä huomaan lukevani lehtien otsikoista milloin mitäkin äärimielipiteiden ilmentymää - suorastaan kuorossa raikuvia jyrkkiä mielipiteitä puolesta ja vastaan tämän hetkisestä yhteiskunnan tilasta, hallituksen leikkauksista, Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista tai vaikkapa vain yleisestä maailmantalouden epävarmasta tilanteesta. Aina löytyy joku, joka tietää istuvia päättäjiä paremmin, miten tämä vellova yhteiskunta kesytetään, miten valtion talous ja tuottavuus saadaan takaisin nousuun tai miten tulisi tai ei tulisi toimia maahan saapuvien pakolaisten suhteen. Kovaäänisten besserwissereiden soolokohtauksia keskellä riitasointuista mielipidemusikaalia. Todellista huutokuoron kakofoniaa ilman minkäänlaista yhteiskunnallista harmoniaa!

Entäpä, jos suuremmasta kuvasta käsin ei ole enää mahdollista palata johonkin entiseen? Entäpä jos ihmiskunnan ei ole enää tarkoituksenmukaista elää stabiilissa ja loputtomasti materiaa tuottavassa yhteiskunnassa? Entäpä, jos olemme tässä ajassa jonkin pysyvän muutoksen äärellä ja se paljon peräänkuulutettu "tuottavuusloikka" osoittautuukin olevan loikka kokonaan johonkin uuteen ja erilaiseen yhteiskuntaan. Maailmanjärjestykseen, jossa kaikki aiemmin opitut yhteiskunta-arvot teollisuuden, viennin ja talouden loputtomasta kasvusta eivät enää olekaan tosia. Hyppy maailmaan, jossa yhteiskunnan "tuottavuus" mitataan pyyteettömyyden, tasa-arvon ja yhteiskunnallisen konsensuksen perusteella. Jossa yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen sisällä vallitseva harmonia ja myötätunto. Jossa jokainen yksilö kansallisuudesta riippumatta saa katon päänsä päälle ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Ilman lenteviä polttopulloja ja harmaana vellovaa pelon sumupilveä, jonka läpi ei täyspäinenkään kansalainen näe metsää puilta.

Itse koen olevani jollaintapaa poliittisneutraali ja enenevässä määrin jopa mielipideneutraali suhteessa koko yhteiskunnan nykytilaan. En halua tuomita niitä, jotka huutavat hätäänsä ilmoille erilaisin vastalausein. Pelko saa kovin useinkin aikaan ilmiön, jossa ihmisen ainoa kommunikaation muoto on huuto ja vähäiset ymmärrettävät sanat ovat "EI!" tai "VASTUSTAN!". Mitä suurempi on vallitseva pelko, sitä kovaäänisempää on huuto ja vastustus. Ja toisaalta, mitä rohkeammin uskaltaa vallitsevaa tilannetta katsoa silmästä silmään, sitä rakentavampaan keskusteluun ihminen kykenee.

Ehkä vielä jonakin päivänä elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen epämieluisa tilanne ja yhteiskunnallinen "kriisi" uskalletaan kohdata vailla pelkoa ja olemme riittävän kypsiä jatkuvan huudon sijaan etsimään ratkaisuja yhdessä. Jostain syystä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että juuri tätä tämä nykyinen hallituksemme esittää. Ei yksipuolisia leikkauksia ja sanelupolitiikkaa, vaan yhteistä yhteiskunnallista konsensusta sekä jokaisen tahon (ja myös yksilötason) vastuunottamista nykytilanteesta eteenpäin menemiseksi. Yhdessä. Mitä useampi ihminen ymmärtää, että olemme lopulta samassa veneessä - sen harvempi viitsii soutajan paikalta koettaa soutaa eri suuntaan kuin muut veneessä istuvat tai huudella veneen kapteenille tai perämiehille syytöksiä ja herjauksia siitä, että maisemat eivät miellytä. Ainoastaan soutamalla samaan suuntaan, pääsemme johonkin :) Ainakin omasta mielestäni liike johonkin suuntaan on aina parempi kuin se, että pysymme paikallamme tai soudamme ympyrää, kuten tässä yhteiskunnassa on tehty jo useiden vuosikymmenten ajan.

En tuomitse myöskään lakkoilijoita tai mielensä vahvasti osoittavia yksilöitä, koska jokaisen tuollaisen mielenilmaisun kautta olemme matkalla kohti jonkinlaista konsensusta. Ainakin tiedämme, mitä mieltä yksi osa väestöstä on. Enkä näe mitään väärää siinäkään, ettei ota kantaa suuntaan tai toiseen tämän myllertävän mielipidemeren aalloissa. Neutraalissa tilassa ollessaan voi aivan hyvin myös hengittää syvään ja katsoa, mihin huutavien voimien tuuli veneemme kuljettaa. Nauttia matkasta ja katsella maisemia. Mutta jos, päättää olla mielipideneutraali, tyyni ja vain matkustaa, ei auta valittaa siitä, onko kurssi oikea tai vauhti sopiva. Mielipideneutraalius on myös valinta ja meidän jokaisen on pystyttävä elämäään omien valintojemme kanssa. Voimme katsoa itseämme peilistä, hyväksyä tekemämme valinnat sekä kantaa oma yksilöllinen vastuumme nykytilanteesta. Myös se, että hyväksyy vallitsevat epäkohdat eikä tee niille mitään, on valinta. Meillä jokaisella on mahdollisuus ottaa ensimmäinen askel kohti muutosta ja vastuunkantamista.

Tästä päästäänkin jälleen tuon vastuun teeman äärelle. Olen havainnoinut niin omaa elämääni kuin tätä kaikkea edellä mainittua yhteiskunnallista tilaa ja oivaltanut jotakin upeaa. Sen, että samat ihmisyyden toimintamallit ja näkökulmat toistuvat sekä yksilötason oppitunneissa että yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Muun muassa sen, että aina on helpompi paeta vastuuta ja syytellä muita kuin katsoa itseään silmiin ja olla rehellinen. Aina löytyy joku, joka on tässä yhteiskunnassa minun "yläpuolellani" tai omassa arjessani joku toinen yksilö, joka on minun "ulkopuolellani", jota on niin helppo syyttää ja moittia. Sen sijaan, että ottaisin vastuun omasta elämästäni, vallitsevasta tilanteesta ja etenemisen ratkaisevista askelista. Joku tai jokin muu on aina se, joka jarruttaa muutosta tai ei löydä ratkaisua tai on ajanut meidät kaikki tähän suohon jne. Kuka tahansa muu paitsi minä itse!

Kunnes taas muistan, että istun myös tässä samassa veneessä ja itseasiassa olen ihan itse tämän veneen kaikkine matkustajineen suunnitellut. En ole ainoastaan osallinen vaan ihan täysin ja kokonaan vastuussa tästä kaikesta. Minä, minun jokainen ajatukseni ja valintani. Jokainen hetki ja jokainen näkökulma minussa. Vain minä itse voin tehdä utopiasta totta ja alkaa uskoa yhteiseen konsensukseen. Harmoniaan ja myötätuntoon. Joka hetki vallitsevaan rakkauteen ja kaiken tuon pelon takana piilossa olevaan valoon. Viisauteen ja vastuullisuuteen.

Tässä ja nyt

Sunnuntai 30.8.2015 klo 14.02

Kuluneen viikon aikana olen harjoittanut tietoisesti pysähtymistä erilaisten asioiden äärelle. Olen työmatkalla selättänyt aamun kiireen pysäyttämällä auton jonkin kauniin maiseman tai luonnonilmiön äärelle. Irrottamalla itseni tunteesta, että minulla on kiire ja irrottamalla ajatukseni arjen oravanpyörästä yksinkertaisesti pysähtymällä hetkeksi ja avaamalla silmät ympäröivälle todellisuudelle. Olen huomannut, että erilaisia kiitollisuuden aiheita on alkanut suorastaan vyörytä aistieni ravinnoksi: toinen toistaan upeampia maisemia auringon noustessa, sumun kietoessa kaiken alleen, sateenkaaren erilaisia variaatioita ja lintujen ääniä keskellä ihmisvilinää.

Tästä kaikesta innoittuneena olen ottanut arjessa käyttöön ihan uuden "mantran" ja kiitollisuuden työkalun. Kun aamulla astun ovesta ulos ja näen mitä tahansa kaunista ympärilläni, sanon itselleni: "Wau, minä olen miljonääri!" "Minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt." Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja mietin, miten rikas olenkaan, kun minulla on tässä ympärilläni valtavat määrät puhdasta ilmaa hengitettävänä. Katson auringon valon luomia säikeitä puiden lehdissä ja mietin, että "mieletöntä - minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt: rajaton määrä auringon valoa, nämä kaikki aamukasteen pisarat ja kokonainen taivas yläpuolellani". Lietson itseäni yhä suurempaan kiitollisuuteen ja katson kaikkea elävää ympärilläni: puita, kukkia, lintuja ja oravia, jokea ja hiekkaa.. Ja sanon jälleen: "Huikeaa, miten tämä kaikki voikaan olla minun, tässä ja nyt." Minun silmieni katsottavana, minun korvieni kuultavana tai minun kaikkien aistieni yhteissinfoniana. Millaisen kauneuden ja yltäkylläisyyden ympäröimänä kuljenkaan joka ikinen päivä. Miten usein olen antautunut arjelle niin täysin, etten huomaa tätä kaikkea vaurautta ja yltäkylläisyyttä. Kiitän autolla ajaessani kaikkeutta siitä, että minulla on tämä maailma, tämä kaikki, tässä ja nyt.

Minun kohdallani tämä harjoitus on vähän karannut jo lapasesta tässä viime aikoina mutta jaan sen silti, koska olen tästä näkökulmasta kokenut itse saaneeni niin paljon iloa, mielen rauhaa ja kiitollisuuden nostetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Olen tässä ja nyt.

Jostain syystä myös vastuun teema on tuon kiitollisuusboostin lisäksi kummitellut mielessäni viime päivinä ja huomaan kokoavani pääni sisällä aiheesta lisää näkökulmia, jotta osaisin tuon versovan mietteeni pukea ymmärrettäväksi tekstiksi. Vastuu. Niin raskas sana ja toisaalta niin paljon asioita eteenpäin vievä voima. Minulla itselläni on joka hetki vastuu siitä, mitä ajattelen, mitä teen tai sanon. Minulla on myös vastuu oman elämäni havainnoijana ja vastuu siitä, teenkö tietoisia vai tiedostamattomia valintoja. Jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen arjen elämässä on valinta. Jokainen sana, jonka sanon on valinta. Äänen sävy on valinta ja läsnäolo on valinta. Vain minulla itselläni on valta ja vastuu näistä joka päiväisistä valinnoista. Minä itse olen vastuussa oman elämäni heijastamista sävyistä, eri tilanteisiin suhtautumisesta sekä siitä, mitä valitsen tehdä. Minä itse olen vastuussa siitä, miten toimin vai toiminko. Minä vastaan niistä tunteista, jotka elämän erilaiset hetket minussa nostavat esiin. Vastaan myös siitä, miten koen nämä tunteet, kohtaanko ne ja katsonko niitä rakkaudella vai jäänkö niihin kiinni ja annan niiden hallita itseäni tai ajatuksiani. Minä olen vastuussa.

Hui kamalaa! Tai siis aivan mahtavaa :) mutta jostain syystä tämä vastuun teema on seurannut tiukasti vanavedessä, kun olen kiitollisuuteen hurahtanut. Ja tämän oivaltaminen / muistaminen on havahduttanut tajuamaan sen, miten tärkeää on tiedostaa ja muistaa tämä vastuu omasta sisäisestä tilastani joka hetki. Ei vain silloin, kun on hyvä päivä tai muita on paikalla - vaan myös silloin, kun olen yksin omien ajatusteni kanssa. Minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja siitä, millaisia asioita ja ihmisiä vedä puoleeni. Minun ajatukseni ovat työkalu, jota minun tulisi vastuullisesti käyttää, seisoa joka hetki nöyränä oman elämäni heijastaman kuvan äärellä ja muistaa, että tämä on minun luomukseni. Tämä on minun pelkoni tai minun kiitollisuuteni puoleensa vetämää. Minun sisäisen tilani peilikuva. Minun. Tämä kaikki on minun. Tässä ja nyt.

Syvissä vesissä

Sunnuntai 16.8.2015 klo 12.03

Jälleen on ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa mutta joskus niitä taukoja vain tarvitaan, jotta alkaisi uusia ideoita itää. Monella tavalla on ollut hämmentävä kevät ja kesä. On ollut ehdottomasti tarpeen levätä, kerätä voimia ja puntaroida omia ajatuksiaan. Elämä on tuonut tullessaan uusia ennalta odottamattomia haasteita ja toisaalta haasteiden myötä myös paljon uusia ideoita ja oivalluksia. On ollut jälleen sellainen pitkittynyt sisäänhengitysvaihe ja uloshengitys on puolestaan matkan varrella vähän "ahtautunut" :)

Sitä on niin paljon helpompi ja mukavampi uloshengittää (jakaa) iloisia oivalluksia, omia saavutuksiaan tai elämän valoisia hetkiä kuin niitä arjen vaikeuksia tai uusia yllättäviä asioita, joiden äärellä tuntee itsensä pieneksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi. On helpompaa kätkeä sisälleen ja tukahduttaa sellaiset ajatukset ja tunteet, joita ei itsekään haluaisi myöntää. Uskotella itselleen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai että "ei halua vaivata" läheisiään ja ystäviään jakamalla epävarmuuden, yksinäisyyden tai häpeän tunteita. Mutta ennen pitkään ihminen väsyy pidättelemään henkeään ja prosessoimaan sisäisessä maailmassaan avautuvia aiheita yksinään. Sisäisen tasapainon löytämiseksi on lopulta pakko hengittää myös ulospäin. Ei ainoastaan sen läheisimmän elämänkumppanin tai tärkeimmän ystävän läsnäollessa - vaan myös muiden ihmisten edessä, kaikkien joiden kanssa on arjen tasolla tekemisissä. On vaan oltava rehellinen niin itselleen kuin kanssaihmisilleen. Se vapauttaa ja voimaannuttaa...

Tärkein "uudelleenoivallus" tässä menneiden kuukausien aikana on ollut se, että minun pitää itse pitää itsestäni huolta kaikilla tasoilla. Sitä ei kukaan tee minun puolestani. Moni voi läheisensä puolesta olla huolissaan, olla tukena ja auttaa toista huolehtimaan itsestään - mutta viime kädessä meistä jokainen kantaa itse itsestään sen tärkeimmän vastuun. Minun itseni vastuulla on tehdä elämässä valintoja arjen tasolla ihan joka hetki ja jokainen tekemäni valinta (huomasinpa tätä valintaa tai en) vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti minun omaan hyvinvointiini. Vain minä itse voin vetää rajan, mihin asti jaksan tai joustan, vain minä itse päätän arjessa lepäänkö riittävästi ja vain minä itse teen joka hetki valintoja oman arvomaailmani ilmentämiseksi tässä elämässä. Myös se, että en priorisoi arjen tasolla tekemiäni asioita, on valinta. Arvomaailmaani ilmentävä valinta.

Olen viimeksi noin kymmenisen vuotta sitten ollut yhtä raadollisesti itseni äärellä pohtien syvimpiä kysymyksiä ihmiselämässä. Kuka minä olen ja mihin oikeastaan olen matkalla? Mitkä asiat minä ihan oikeasti arvotan tärkeimmiksi asioiksi elämässäni ja näkyvätkö nämä arvot minun arjessani? Vai ovatko tärkeiksi kokemani asiat ainoastaan tyhjiä sanoja monen muun joukossa tai pelkkiä idealistisia haaveita? Olenko minä yhä oikealla tiellä? Matkalla mihin...?

Luulen, että jokainen pysähtyy joskus pohtimaan omaa itseään ja oman elämänpolkunsa mutkia ja niin tietysti pitääkin. On vapauttavaa huomata, että monen monituisen vuoden jälkeenkin olen henkisen kasvun tiellä yhä yhtä vilpittömästi "pihalla" itseni kanssa. Vaikka paljon on sisäisellä tasolla tapahtunut, on paljon yhä mahdollisuuksia käyttämättä ja inhimillinen epävarmuuden tunne yhä tallella. Se pitää nöyränä ja pysäyttää.

Henkisestä polustaan olisi aika helppoa kirjoittaa itselleen eräänlainen CV: "Alussa olin tällainen ja ajatteluni on noista alkuvuosista kehittynyt ensin tähän ja sitten tuohon suuntaan. Olen matkan varrella käynyt tällaisia ja tällaisia kursseja sekä lukenut niitä ja näitä teoksia. Olen oppinut tuntemaan sen ja tuon henkisen suunnannäyttäjän, käynyt kuuntelemassa tuon ja tuon henkisen opettajan oppeja jne..." - Mutta entä sitten? Miten tämä kaikki kasvu ja upeat tekniikat näkyvät minun arjessani? Mitä olen sisäisesti saavuttanut niitä käyttämällä? Miten tämä muutos heijastuu minun elämääni - vai heijastuuko ylipäätään? Olenko sisäisesti näiden kaikkien kokemusteni jälkeen yhtään sen "viisaampi" tai tasapainoisempi kuin joskus aiemmin? Olenko nyt sen onnellisempi tai enemmän rauhaa huokuva?Ehkäpä kukin joutuu omalla kohdallaan etsimään vastauksia näihin kysymyksiin..

Pohdiskeluni lopputuotteena syntyi sellainen ajatus, että koska koko ihmiselämä ja kaikki oleva on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös tämä sisäinen tila (henkisen kasvun tila) muuttuu kaiken olevan mukana. Kenties paras tapa kuvata tätä elämää ja oman sisäisen tilani kehittymistä on jälleen lainata Willigis Jägerin sanontaa saman nimisessä kirjassaan "Aalto on meri". Eli jos maailmankaikkeus on meri, on minun sisäinen henkisyyteni kuin yksi aalto tuossa äärettömässä meressä monen muun aallon joukossa. Kun meri myrskyää, se vaikuttaa myös jokaiseen sen osana olevaan aaltoon ja toisaalta jokainen aalto sulautuu lopulta osaksi samaa ympäröivää merta. Ainoakaan yksilö tai yksilön henkinen tila ei siis voi olla koskaan erossa tuosta alkulähteestään (merestä), se on aina liikkeessä, elää ja kehittyy meren mukana.

Minun henkinen tilani ei siis ole jokin henkilökohtainen päämäärä, jota kohti voin pyrkiä tekemällä "oikeita" valintoja tai noudattamalla tiettyä strategiaa. Se on jatkuvasti muuttuva ja uudelleen muotoaan hakeva osa suurempaa kokonaisuutta. Minun henkinen tilani vaikuttaa kaikkeuteen ja kaikkeus sekä sen loputon aaltoileva liike vaikuttaa joka hetki minuun. Kaikki se rauha ja viisaus, jota tuo kaikkeuden meri pitää sisällään on minussa olemassa kaiken aikaa, on osa minun tietoisuuttani. Välillä, kun minun aaltoni ajautuu elämän tuulien matkassa karikolle ja rikkoutuu kiviä vasten, tuntuu kuin olisin yksin ja irrallaan tästä äärettömästä rauhan merestä mutta ennen pitkään aaltoni pisarat (ajatukseni) valuvat taas meren syliin ja huomaan olevani yhä samaa vettä, keinuvani edelleen tuulen ja muiden aaltojen matkassa. Olevani osa kaikeutta sekä sen ikuista ja tyynnyttävää rauhaa.

Itsestään selvyyksiä

Lauantai 7.3.2015 klo 14.55

Pysähdyin tänään pohtimaan taas kerran kiitollisuutta ja sitä, miten helposti sen arjen "kiireessä" unohtaa. Niin paljon tilaisuuksia kiitollisuuteen lipuu huomaamatta ohi vain, koska mielen tasolla erehtyy pitämään itselleen tuttuja asioita aivan itsestään selvyyksinä. Jotenkin viime kuukaudet elämässäni ovat olleet yhtä isoa oppituntia juuri tähän asiaan liittyen. Että mikään - ei kerta kaikkiaan mikään ole itsestään selvää.

Rakkaan ystäväni vakava sairastuminen on havahduttanut tajuamaan, että terveys ei ole kenellekään itsestään selvyys. Jokaisesta terveestä päivästä ja hetkestä elämässä pitää muistaa olla syvästi kiitollinen. Maailman epävakaa tilanne on saanut muistamaan, ettei edes rauhan aika tai ihmiskunnan olemassaolo ole itsestään selvyys. Jokainen eletty päivä asuen maassa, jossa ei ole sotaa tai kriisitilannetta on suuren kiitollisuuden aihe. Puhdas hengitysilma tai raikas juomavesi ei ole itsestään selvyys. Uutiset viime päivien ongelmista esimerkiksi Itä-Vantaan vedenjakelussa saavat tajuamaan, miten riippuvaisia nyky-yhteiskunnan ihmiset ovat puhtaasta vedestä. Ja toisaalta, miten helppoa meillä tässä maassa kuitenkin on, kun häiriötilanteissa yhteiskunnan rakenteet turvaavat ihmisille vedenjakelupisteitä ja tietoa häiriötilanteesta. Entäpä, jos näitä yhteiskunnan turvarakenteita ei olisi tai ne lakkaisivat toimimasta. Ainakin itse olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tässä niin sanotussa "hyvinvointi" yhteiskunnassa tapahtuisi, jos sen itsestään selvinä pidetyt rakenteet kaatuisivat: jos sähkön tai polttoaineen jakelu loppuisi kokonaan tai esimerkiksi vesi- ja jätehuoltoa ei olisi. Jotkin tällaiset laajat ja yhteiskuntaa lamauttavat häiriötilat ovat ihan todellisia uhkakuvia, kun ajatellaan miten vahvasti tietoliikenneyhtedet ja niiden toiminta on integroitunut kaikille peruspalvelualoille.

Työpaikkakaan ei ole näinä aikoina kenellekään itsestään selvyys. Joskus takavuosina oli aikalailla eläkeputkessa, jos sattui saamaan viran kunnallisesta organisaatiosta. Nykyään ainoa varma asia työelämässä on se, että kaikki asiat ovat jatkuvassa muutoksessa. Johtuuko tämä sitten ihmiskunnan yhä nopeammin laajentuvasta tietoisuudesta, kollektiivisesta kehittymisestä vai jatkuvasta epävarmuuden lisääntymisestä - vaikeaa sanoa. Veikkaisin edellämainittujen asioiden sekä monen muun seikan yhteisvaikutusta. Tietoisuuden laajentuessa uusia oivalluksia ja innovaatioita syntyy yhä nopeammin, kehitymme huimaa vauhtia niin yksilöinä kuin ihmiskuntana ja toisaalta jatkuva epävarmuus sekä muutostila nostaa esiin pelkoa ja kärsimättömyyttä monellakin eri tasolla. Isojen muutosten äärellä pelko kaiken "romahtamisesta" lisääntyy ja pelko taas vetää puoleensa lisää muutoksia ja lisää pelkoa aiheuttavia kokemuksia. Elämme pelon ja epävarmuuden orvanpyörässä, jossa ainoastaan luottamuksen ja sisäisen rauhan kautta voi hidastaa pyörän pyörimistä.

"Hengitä syvään ja laske sataan" - sanotaan, kun jokin asia nostaa kierroksia. Entäpä, jos jokaisella sisäänhengityksellä vedän keuhkot täyteen homeitiöitä tai keuhkot eivät ole siinä kunnossa, että voisin syvään hengittämällä rentoutua. Niinkin yksinkertainen asia kuin hengittäminen on mielestäni ison kiitollisuuden aihe. Voin joka hetki olla kiitollinen maapallon toimivasta ilmakehästä, kiitollinen raittiista ulkoilmasta ja puhtaasta sisäilmasta. Voin olla kiitollinen kehkoissani toimivista alveoleista, terveistä keuhkoputkista ja punasoluista, jotka kuljettavat elimistöni tarvitseman hapen kaikkialle kehossani. Kiitollisuuden aiheita on niin paljon ja ihan kaikkialla, että luulisi jokaiseen hetkeen riittävän jokin ilahtumisen ja kiitollisuuden aihe.

Kaiken epävarmuuden keskellä on oikeastaan aika pelottavaa huomata, ettei mikään elämässä ole itsestään selvää. Nöyryys lisääntyy ja motivaatio lisääntyy. Siis motivaatio löytää luottamus ja sisäisesti tyyni tila omasta itsestäni. Ja motivaatio harjoitella jatkuvasti, jotta tyyni tila säilyy vaikka, mitä tapahtuisi ympärillä. Paras harjoitteluympäristö on jokaisen oma elämä ja arki. Aivan jokainen hetki ja jokainen ohi kiitävä kokemus pitää sisällään mahdollisuuden harjoitella. Tyynessä tilassa on mahdollisuus harjoitella kiitollisuutta ja oman sisäisen rauhan välittämistä ympärilleen. Säteilyä ja kiitollisuuden taikaa. Elämän myrskyisellä säällä taas on oiva mahdollisuus harjoitella tyyneyden löytämistä sisimmästään ja pienimmänkin valonkipinän kautta siihen suuntaamista. Pieninkin kipinä vetää puoleensa lisää valoa ja pienikin tyyneyden häivähdys vastoinkymisten tai epävarmuuden keskellä avaa oven sisäiseen rauhan tilaan, jos sen vain havaitsee ja muistaa siitä olla kiitollinen.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin luottamus. Se, että muistaa olevansa joka hetki osa suurempaa kuvaa ja että jokainen heilahdus on kaikkeuden jatkuvaa liikettä. "Aalto meressä" kuten Willigis Jäger upeasti kirjassaan kuvaa. Hänen ajatukseensa on helppo yhtyä: jos jokaisena hetkenä puun oksa muistaa olevansa osa suurta elinvoimaista puuta, sen ei milloinkaan tarvitse pelätä. Vaikka tuuli tuivertaisi tai jokin katkaisi oksan, oksa tietäisi, että puun juuret ovat syvällä maassa ja puu kasvattaisi tilalle aina uusia oksia. Olemme lopulta kaikki saman puun eri osia ja jokaisella meistä on oma tehtävämme ja paikkamme tässä maailmassa. Yhtä arvokkaita sekä yhtä ainutlaatuisia ilmentymiä yhdestä ja samasta alkulähteestä.

Avaimet käteen - paketti

Maanantai 19.1.2015 klo 11.30

Vuosi on vaihtunut ja jokin uusi vaihde sisältäni on jälleen löytymässä. Jostakin syystä olen viime viikkoina pohtinut paljon elämääni taaksepäin. Katsonut aivan uusin silmin kaikkea elämässäni tähän mennessä tapahtunutta. Olen nähnyt erilaisia välähdyksiä ja kuvia itsestäni sekä tapahtumista elämäni varrelta. Kuin tähänastinen elämäni olisi halunnut näyttäytyä minulle ja muistuttaa, että paljon on tapahtunut menneen vuosikymmenen aikana. Miten juuri nyt elän joissakin asioissa uudelleen sellaisia kokemuksia, jotka ovat jääneet aiemmin koettuna hieman puolitiehen. Ja miten taas toisissa asioissa olen suorastaan valovuoden matkan päässä siitä, mistä olen lähtenyt liikkeelle tämän elämänvaiheen alussa. Kuin olisin elänyt monta eri elämää yhden ihmiselämän sisällä ja kohdannut sellaiset haasteet uudelleen, joista on jäänyt jotakin yhä oppimatta tai oivaltamatta.

Suurin yksittäinen askel eteenpäin on mielestäni ollut se, että kuluneen vuoden aikana olen huomannut osaavani yhdistää entistä selkeämmäksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi useita eri työkaluja ja oivalluksia. Alkanut oivaltaa, miten kaikki matkan varrella oivaltamani ja oppimani asiat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Kuin olisin tähän asti leikkinyt kasalla palapelin paloja ja nyt yhtäkkiä oivaltanut, että nämä kaikki palasethan liittyvät toisiinsa ja niistä muodostuu yksi yhtenäinen kuva! :)

Samalla olen havahtunut jälleen huomaamaan, miten merkittäviä ovat kaikki yksittäiset osat tätä kokonaisuutta. Miten jokainen pieni osa on lopulta aivan yhtä tärkeä ja korvaamaton kokonaisuuden kannalta. Vaikka välillä matkan varrella tuleekin ihmeteltyä, että miksiköhän tämä tai tämäkin piti taas kokea.. Usein ei pysty elämän pyörityksessä näkemään mitään järkeä jossakin tapahtumassa tai elämässä vastaan tulleessa kokemuksessa. Ainakin itse olen kovin usein ajatellut, että olisin taatusti ilman jotakin mutkaa matkassa varmasti pärjännyt ja päässyt eteenpäin. Nyt kuitenkin näen selvemmin ja tajuan, että niin olisinkin - mutta sama asia olisi tullut vastaani joka tapauksessa myöhemmin, tavalla tai toisella. Että loppujen lopuksi tarvitsen kuitenkin kaikki palaset, ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua ja kuva on valmis.

Eräs tällainen kokonaisuuden hahmottumisen lopputulos on minulle ollut "Kultainen avain" -tekniikka, jota olemme yhteistuumin synnyttäneet ystävieni kanssa kuluneen vuoden aikana. Tässä hetkessä tuntuu, että olemme oivaltaneet jotain niin ihmeellistä, ettemme itsekään vielä ymmärrä tämän oivalluksen todellista merkitystä. Lyhyesti kuvattuna kyse on eräänlaisesta "Avaimet käteen" -tyyppisestä meditaatiotekniikasta, jonka kautta kuka tahansa voi löytää juuri itselle sopivan ratkaisun pysyvämpään tyyneyden tilaan ja tien omaan sisäiseen viisauteensa. Avaimet, joilla voi palauttaa helposti ja nopeasti yhteyden omaan sisäiseen ytimeensä ja rauhan tilaan. Alkaapa kuulostamaan melkoiselta "mainonnalta" tämä kuvaus mutta kyse on tietysti siitä, että olen itse yhä varsin innostunut tästä yhteisestä oivalluksestamme ja työkalusta, jonka ainakin minä olen kokenut toimivaksi ja niin yksinkertaiseksi, että kuka tahansa voi sitä käyttää ilman pitkiä prosesseja, sitoutunutta opiskelua tai päiväkausia kestäviä kursseja.

Kultainen avain -tekniikan parhaita oivalluksia on mielestäni ollut se, että koko tekniikka perustuu ajatukseen vapaasti käytettävästä ja jokaisen muokattavasta "käyttöjärjestelmästä", jonka kukin käyttäjä voi säätää aina tilanteen mukaan juuri itselle sopivaksi ja mieluisaksi. Menetelmä, joka mukautuu elämäntilanteen ja yksilön mukaan sekä sallii sen, että sitä voi vapaasti jakaa ja kukin käyttää haluamallaan tavalla. Toinenkin tekniikan perusajatus on saanut minun innostumaan: tekniikka perustuu tietoiseen oman ajattelun muokkaamiseen arjessa hyvin yksinkertaisella tavalla. Itsensä opettamiseen pois vanhoista ajatusmalleista ja syvälle juurtuneista kaavoista korvaamalla nuo vanhat "ajatusurat" uusilla tietoisilla ja vapauttavilla ajatuksilla. Ei siis mitään korkealentoista teoriaa tai taivaita hipovia "huippu kokemuksia" vaan toimiva työkalu arkeen ja ihmisyyteen. Menetelmä, jolla jokainen voi lisätä sisäistä rauhaa, luottamusta ja virtausta omaan elämäänsä. Löytää tiensä ulos haastavasta tilanteesta tai valaa itseensä uskoa ja varmuutta hämmennyksen hetkellä. Kultainen avain -tekniikka on ainakin minulle tarjonnut valmiin "Avaimet käteen - talopaketin" oman elämäni suunnan selkeyttämiseen ja varmuuden löytymiseen elämäntehtäväni suhteen. Näyttänyt laajemman kuvan siitä, miten juuri minun elämäntehtäväni on osa suurempaa koko ihmiskunnan elämäntehtävää ja yhteistä kaikkeuden visiota. Uskon vahvasti, että jokaisella meistä on  yhtäläiset mahdollisuudet luoda omasta elämästään vielä parempaa, vielä tasapainoisempaa ja kaikin tavoin yltäkylläisempää. Juuri tässä hetkessä minulla on kaikki mitä tarvitsen ja samalla kaikki avaimet olemassa kaikkeuden äärettömään yhtäkylläisyyden lähteeseen. Voin ihan itse valita tyydynkö siihen, mitä elämässäni on juuri nyt vai valitsenko ammentaa tuosta pohjattomasta mahdollisuuksien lähteestä yhä uusia ihmeitä, oivalluksia ja kokemuksia elämääni.

Lisätietoa ihmiskunnan visiosta ja Kultainen avain tekniikasta löytyy www.aomedia.fi - sivustolta.

Mikäli olet kiinnostunut saamaan omalle paikkakunnallesi tai tapahtumaasi esittelyn tai Work Shopin Kultainen avain- tekniikasta, ota rohkeasti yhteyttä!

Henkinen majakka

Lauantai 4.10.2014 klo 13.22

Tämän päivän keskustelujen pohjalta syntyi pitkästä aikaa tarve kirjoittaa. Varmuus oikeasta suunnasta ja hetkellinen upea oivallus. Oma elämän polku näyttäytyi uudessa valossa ja muistan taas, miksi tie on joskus ollut kivinen tai sumuverhoon kätkeytynyt. Jotta oppisin uskomaan sisäiseen ohjukseen. Olemaan epäröimättä ja luottamaan siihen, että tie vie aina eteenpäin.

Keskustelimme siitä, miten valaistuneet ja suureen henkiseen elämäntehtävään johdatetut yksilöt tulevat usein itämaisista kulttuureista, materiaalisesti köyhistä olosuhteista ja nousevat majakan lailla esiin tuoden lohtua ja tukea useille puutetta ja hätää kärsiville ihmisille. Miksi näin ei tapahdu yhtä usein täällä länsimaissa? Ja millainen olisi länsimaissa syntynyt ja kasvanut "valaistunut" henkilö? Onko kyse sattumasta vai erilaisesta väestön määrästä? Henkisiä opettajia ja ihmeparantajia on aina ollut ihmiskunnssa ja kaikissa kulttuureissa. Yksilöitä, joiden opetusten nimeen vannotaan ja jotka huokuvat ympärilleen lempeyttä ja sisäistä voimaa. Joita saatetaan pitää yhteisölle uhkana tai ihmeiden tekijänä ja pelastajana. Shamaaneja, pappeja, parantajia, opettajia - koko kansan äiti- tai isähahmoja, jotka ovat keräännet ympärilleen ihmismassoja ja uskollisia oppilaita. Osalla tällainen "heimon vanhimman" ja henkisen opettajan tehtävä kantaa läpi koko elämän, osalla taas arvostus ja uskottavuus rapisee ajan saatossa ja seuraajat kaikkoavat uuden tähdenlennon matkaan.

Uskon vahvasti, että täällä länsimaisessa kulttuurissa todellinen henkinen johtaja ja opettaja on henkilö, joka onnistuu omalla esimerkillään ja ajatuksillaan muuttamaan maailmaa. Valaistunut johtaja ja arjen innoittaja joko työelämässä, valtionhallinnossa, politiikassa tai arjen yhteisöissä. Ihminen, joka saa myös muut innostumaan ja uskomaan itseensä. Ajatusten johtaja ja onnellisuuden tartuttaja arjen elämässä. Oikeastaan aika harva ihminen nyky-yhteiskunnassa ehtii tai haluaa lähteä etsimään henkistä "valaistumista" tai sen suurempaa elämäntehtävää kuin oman itsen ja perheen hyvinvointia sekä perusturvallisuutta ja menestystä elämässä yleisesti. Henkilö, joka uskaltaa visioda ja pyrkiä johonkin paljon tätä suurempaan on poikkeus. Ihminen, joka on valmis tekemään sitkeästi töitä saavuttaakseen vielä enemmän ja luodakseen jotain aivan uutta, on arvossaan ja nousee muusta massasta esiin kuin se aiemmin mainittu "henkinen majakka" itämaisissa kulttuureissa.

Tällaisille vahvoille ja innostaville johtajille on kysyntää nykymaailman epävarmuudessa. Rauhallisuutta ja turvaa huokuville majakoille, jotka saavat sisäisellä valollaan myös muut tuntemaan olonsa paremmaksi kaiken myrskyn ja kansainvälisten ristiriitojen keskellä. Nykypäivän henkinen johtaja on ennen kaikkea ihmisten johtaja; oivaltava, nöyrä ja avoin. Toimii esimerkkinä muille ja kantaa rohkeasti vastuun tekemisistään ja päätöksistään. Ei haukkaa liian isoa palaa kerralla vaan onnistuu säteilemään ympärilleen uskoa tulevaan ja luomaan yhdessä muiden kanssa jotain uutta ja merkittävää. Iloitsemaan ja palkitsemaan pienistäkin askeleista kohti parempaa. Muuttamaan omien ajatustensa lisäksi muiden ajattelua ja suhtautumista ympäröivään maailmaan. Tartuttamaan oivaltamisen kipinän ja sirottelemaan pieniä onnellisuuden hippusia ympärilleen, minne ikinä kulkeekaan.

Tämä on minun illuusioni ja elämäntehtäväni. Uskon, että tällaisia "valaistuneita ihmisten johtajia" löytyy niin työelämästä, perhe-elämästä, yhteisöistä kuin ystävyyssuhteistakin. Uskon myös, että jokaisella ihmisellä on sisimmässään jo olemassa avaimet siihen, että voi itse ryhtyä tällaiseksi "valaistuneeksi" esikuvaksi muille. Ainakin voi ryhtyä sitkeästi harjoittelemaan sitä ja arjen pienillä valinnoillaan voi tukea oman hyvinvointinsa lisäksi myös ympärillään olevien sisäistä rauhaa ja hyvinvointia. Voi toimia henkisenä majakkana muille yhtälailla työelämässä johtajana, lähiesimiehenä, alaisena tai harjoittelijana. Tai sirotella toivoa ja onnellisuutta pieninä palasina perhe-elämässä äitinä, isänä, sisaruksena, mummina tai kummina. Ystäväpiirissä uskottuna tai harrastusporukassa yhtenä muista. Oma suhtautuminen ja esimerkin voima on valtava. Kiitollisuuden ja sisäisen rauhan voima. Läsnäolon ja lempeyden voima.

"Innosta ihmisiä, rohkaise heitä, auta heitä uskomaan itseensä ja anna heille mahdollisuuksia, joiden avulla he voivat nostaa itsensä kuiville nykytilanteestaan. Kun teet niin, voimaannutat heitä - eikä toisen hyväksi voi tehdä mitään suurempaa kuin antaa voimia siihen, mitä hänen pitää tehdä luodakseen omasta elämästään tyydyttävämpää." - Rhonda Byrne

Elämä hymyilee minulle - minä hymyilen elämälle

Lauantai 24.5.2014 klo 22.04

Mikä saa sinut hymyilemään? Millaisia ovat ne "taikasanat", jotka saavat juuri sinut palautumaan tyyneyteen ja tietoiseksi siitä, että kaikki on hyvin? Mikä on sinun pin-koodisi sisäiseen rauhan tilaan? Oikopolku omaan ytimeesi ja yltäkylläisyden tilaan. Tällaisia sanoja ja ajatuksia voi olla hyvin erilaisia. Joskus ainakin minulle riittää pelkästään ajatus kiitollisuudesta tai jonkin kohtaamani hetken kauneus. Hiljaisuus. Pieni ele tai hymy. Läsnäolo. Kosketus. Katse.

Silti sanat ja tietoiset ajatukset ovat hyvin merkittäviä työkaluja arjen haasteissa. Elämän pyörteissä sitä kovin usein vain jotenkin "unohtaa" olla tietoinen tai huomaamattaan jumittuu johonkin tarpeettomaan ajatukseen tai tunteeseen. Miten vaivihkaa tuollainen tarpeeton ajatus valtaakaan ihmismielen joka sopukan ja saa aikaan vääristyneen olotilan. Ajatus, joka ajaa pois tasapainosta ja sisäisestä rauhasta. Saa aikaan kenties pelkoa tai huolta. Itseään ruokkivan kierteen, joka vain kasvaa kasvamistaan ja luo yhä lisää pelkoa, arvostelua, arvostamattomuutta, väsymystä, huolta jne. Kuin näkymätön virus, joka ujuttautuu kovalevyn joka soluun ja saa koko todellisuuden vääristymään. Kuin tummat aurinkolasit, jotka saavat upean aurinkoisen päivän vaikuttamaan kovin harmaalta ja pilviseltä. Vain pieni "harmiton" ajatus! Nuo mielen sisäiset sanat, jotka olen epähuomiossa lipsauttanut tietoisuuteeni.

Toisesta näkökulmasta katsottuna nämä samat "harmittomat" sanat ovat valtavan voimakas työkalu. Koko elämää ja koettua todellisuutta hallinnoiva voima. Niiden kautta voin muistaa kaiken kokemuksen taustalla olevan kaikkeuden: Rakkauden läsnäolon ja sen suuremman kuvan, jota en aina pysty ihmisyydestä käsin havaitsemaan. Yksinkertaisesti ohjaamaan itseni takaisin tietoisuuteen ja valaistumiseen. Tietoinen ajatus on ehkä yksinkertaisin tekniikka, joka on. Se vie välittömästi toivottuun päämäärään ja se ylläpitää jatkuvan muistamisen tilaa arjessa. Tietoinen ajatus voi olla millainen tahansa. Se sallii myös muiden ajatusten olla ja hyväksyy tyynenä kaiken olevan. Mikä tahansa ajatus, joka johtaa toivottuun lopputulokseen - rauhan tilaan - on täydellinen. Kuin jokaisen yksilön oma salainen koodi, joka palauttaa mielen takaisin valoon ja luottamukseen. Katkaisija, josta voin napsauttaa valot päälle missä ja milloin tahansa :)

Tämä koko ajatusketju on lähtöisin ystävieni mahtavasta visiosta. Ajatuksesta, että loisimme kaikki yhdessä sellaisen täysin vapaan valaistumisen tekniikan, jota voi ilmaiseksi käyttää ja jakaa kuka tahansa. Joka kehittyy ja elää jokaisen sitä käyttävän kautta. Yhdessä kokemuksiamme ja oivalluksiamme jakamalla voimme auttaa ja tukea toinen toistamme eteenpäin. Jokainen meistä tekee henkisen kasvun polulla lopulta tätä sisäistä matkaansa kovin yksin. Yhteinen ja kaikki näkökulmat salliva työkalu olisi kunkin sisäisellä matkalla eräänlainen kollektiivinen majakka, joka valaisee tietä haastavien kokemusten hetkellä. Kuin näkymätön portti, jonka kautta voimme aina halutessamme kulkea ykseyteen ja täydellisen tietoisuuden tilaan. Maailmankaikkeuden totuuteen ja pyyteettömään rakkauteen.

Tekniikasta ja sen tähän asti syntyneistä taikasanoista voit lukea lisää www.aomedia.fi - sivuilta kohdasta: Valaistuminen avain.

Sanatonta rakkautta

Maanantai 17.3.2014 klo 11.44

Joskus arkiset keskustelut lapseni kanssa avaavat isoja oivalluksia ja saavat aikaan aivan uusia näkökulmia elämään. Lapseni huomautti minulle erään arkisen riidan päätteeksi, etten juuri koskaan sano hänelle, että "Rakastan sinua" tai "Olet rakas ja arvokas minulle". Tuo pysäytti ja teki vähän kipeääkin. Totta taatusti onkin, että arjen tasolla välittäminen ja rakkaus näkyvät enemmän pienissä teoissa kuin sanoissa tai fraaseissa. Mutta tajusin, että helposti arjessa käy myös niin, ettei muista lainkaan osoittaa verbaalista hellyyttä vaan rakkaus näkyy itse tehtynä ja yhdessä nautittuna ateriana tai hyvänyön halauksena ennen nukkumaan menoa. Rakkaus asuu pienissä rutiineissa ja arjen onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa ja rehellisessä keskustelussa.

Olen viime aikoina lukenut jälleen aivan mahtavaa kirjaa: Serge Kahili King:n teosta nimeltä "Huna - havajilaista elämänviisautta". Kirjasta on jäänyt erityisesti mieleen Hunan seitsemästä periaatteesta viides: Rakkaus on yhteinen onni. Rakkaus on havajin kielellä aloha ja sanan merkitys tarkoittaa "olla onnellinen yhdessä jonkun kanssa sekä jakaa tämä onni muiden kanssa". Tämä ajatus on minusta upea ja jotenkin vapauttaa perinteisestä uskomuksesta, että rakkaus olisi jotakin aineetonta tai vaikeasti tavoiteltavaa tai ihmisyyttä suurempaa. Olen aivan ihastunut tähän havajilaiseen konkreettiseen tapaan ajatella ja pukea asiat sanoiksi. Syvällä sisäisellä tyyneydellä, mutkattomalla ja maanläheisellä ajatusmaailmalla tämä havajilainen elämänviisaus on aivan hurmannut minut!

Tästä rakkauden ilmentämisestä arjessa, sen pukemisesta sanoiksi ja sanomisesta ääneen olemme nyt lapseni kanssa keskustelleet jo useampana päivänä. Huikeaa on huomata, miten paljon minä itse opin omasta itsestäni ja oivallan, kun keskustelukumppaninani on 12-vuotias, joka "tietää kaikesta kaiken" ja myös kyseenalaistaa likipitäen kaiken ilman pienintäkään häpeää tai epävarmuutta :) Mahtavaa! Ei voi kuin onnitella itseään ja todeta, että sentään jotakin on mennyt kasvatuksessa kohdilleen, kun lapsi omaa tuollaisen suoruuden ja itsevarmuuden. Toisaalta uskon, että näistä yhteisistä pohdinnoista jää varmasti meille molemmille jotakin uutta näkemystä tai kenties jonkin uuden oivalluksen siemen kasvamaan sisimpään.

Minun oivallukseni on versonnut ainakin siinä määrin jo nyt, että huomaan miten erilainen käsitys eri ihmisillä voi olla siitä, mitä rakkaus tai välittäminen tarkoittaa. Olen huomannut myös sen, miten paljon omat elämän kokemukset ja etenkin lapsuudessa opitut mallit vaikuttavat tai vaikeuttavat rakkauden ilmentämistä konkretian tasolla. Kuten siinä vanhassa vitsissäkin pohjanmaalainen maatalon isäntä tokaisee emännälle, joka valittaa, ettei tämä koskaan sano rakastavansa häntä, että: "johan minä sen kerran olen sinulle sanonut silloin, kun tavattiin ja sanon kyllä sitten, jos tilanne muuttuu!" Välillä huomaan olevani aivan kuin tuo juro maatalon isäntä. Oletan, että ne minulle rakkaat ihmiset huomaavat ja aistivat välittämisen arjessa. Kuvittelen, että rakkaus näkyy puhtaana pyykkipinona ja siivottuna kotina. Lapsen kanssa yhdessä luettuna iltasatuna tai läheisyytenä ja sohvalla köllöttelynä vapaapäivänä. Ja niinhän se tietysti näkyykin!

Mutta en voi olettaa, että kaikille muillekin ihmisille rakkaus tai välittäminen merkitsisi samaa kuin minulle itselleni. En voi myöskään olettaa, että tämä sanaton rakkaus olisi jonkun toisen mielestä välittämistä tai rakkauden ilmaisemista juuri hänen kokemuspohjaansa vasten tarkasteltuna. En voi vaatia keneltäkään toiselta, että minun tapani kokea ja ajatella olisi se ainoa oikea. Minun tapani kokea ja tuntea on se tuttu tapa minulle. Mutta jokaisella ihmisellä on omanlaisensa "yhtälö" siitä, mistä onnellisuuden tai rakkauden kokemus syntyy. Moni meistä osaa luultavasti kuvailla montakin erilaista sellaista asiaa tai tapaa toimia, jotka eivät ilmennä rakkautta. Mutta olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä ja määritellä itse itselleen, mitä rakkaus ja välittäminen minulle juuri nyt merkitsee. Ainakin itse huomaan, että tuo rakkauden määritelmä ja ilmentymismalli vaihtelee kunkin elämäntilanteen, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ja myös eri ihmissuhteiden osalta paljonkin. Mitä rakkaus minulle juuri nyt merkitsee?

Minusta tuo Hunan tapa määritellä rakkaus on mainio. Jos on onnellinen yhdessä jonkun kanssa ja tuo onnellisuus välittyy myös ulospäin, kyse on taatusti rakkaudesta. Koen, ettei mikään määrä sanoja tai verbaalista rakkauden vakuuttelua saa minua tuntemaan oloani yhtä rakastetuksi kuin toisen ihmisen fyysinen läheisyys ja pienet arjen teot, joiden kautta rakkaus välittyy. Se, mitä minun tulee opetella yhä lisää, on tuo jakaminen. Se, että oppii yhä luontevammin sanomaan ääneen sen, mitä kokee ja pukemaan sanoiksi niin välittämisen kuin rakkaudenkin tunteet. Jakamaan myös ulospäin omaa onnellisuuttani ja luottamaan siihen, ettei onnellisuuden jakaminen voi vahingoittaa ketään tai ole keneltäkään pois - vaan aivan päin vastoin!

"Rakkaus on sekä asenne että teko" -Serge Kahili King

Oman elämäni vastuuviranomainen

Lauantai 1.3.2014

Viime vuosina olen yhä enemmän alkanut kiinnostua yksilön hyvinvoinnin ja työelämän menestyksen yhteydestä toisiinsa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että hyvinvoivat yksilöt menestyvät elämässään keskimäärin paremmin kuin ne, jotka sisäisesti kokevat olevansa uupuneita, epätasapainossa tai muuten vain omasta mielestään "vähemmän menestyviä" kuin mitä kenties haluaisivat olla. Tarkoitan pikemminkin sitä samankaltaisuutta, joka vallitsee menestyvän yksilön ja menestyvän organisaation välillä. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää onko joku kenties joskus tutkinut tätä yhdenmukaisuutta ihmiselämässä..

Itse olen varsin useasti huomannut, että täsmälleen samat lainalaisuudet, jotka tekevät organisaatiosta tai työyhteisöstä menestyvän, ovat avaimia myös yksilötason hyvinvointiin ja menestykseen: avoimuus, rehellisyys, kyky luoda visioita ja päämääriä sekä kyky korostaa positiivisia asioita. Tärkeässä roolissa ovat jatkuva arvostus itseä ja muita kohtaan sekä kiitollisuus pienistä onnistumisista matkan varrella. Yksilötasolla kyky iloita ja olla kiitollinen onnistumisista omassa elämässään saa aikaan lisää onnistumisia ja toisaalta työyhteisössä kyky palkita ja tehdä näkyväksi jokainen menestyksen askel ovat edellytys sille, että hyvinvointi ja menestys saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Uskon, että työyhteisön hyvinvoinnin ja henkilöstöjohtamisen näkökulmista näitä asioita on pohdittu ja myös tutkittu jo vuosikymmeniä mutta kenties aivan yhtä tärkeää olisi tunnustaa tämä sama näkökulma yksilötasolla ja ihmisyydessä.

Entäpä, jos johtaisin omaa itseäni samoilla periaatteilla kuin johtaisin työyhteisöä tai organisaatiota? Ottaisin omassa elämässäni käyttöön laadunhallinnan ja hyvän johtamisen käytänöt. Olisiko se mahdollista ja miten nuo "hyvän johtamisen" periaatteet näkyisivät yksilötasolla? Uskon vakaasti, että jos havainnoisin omaa elämääni systemaattisesti ja yhtä kylmän rehellisesti kuin yritysjohtajan tulee arvoida johtamaansa organisaatiota, olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä ja luoda uusia päämääriä omassa elämässään. Yksilötasolla on aivan liian helppoa ummistaa silmänsä muutostarpeilta ja selitellä itselleen omia kipukohtiaan sillä perusteella, että on yksinkertaisesti helpompaa olla paikallaan. Yrityksen johtamisen kannalta tällainen stabiili tilanne ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Paikalleen pysähtyminen ja ongelmien väistely johtaisivat ennen pitkään toiminnan kannattamattomuuteen ja loppumiseen.

Ainakin minulle itselleni on ollut mullistavaa huomata, miten suuri muutos omassa sisimmässä ja konkreettisessa elämässä tapahtuu, kun alkaa tietoisesti luoda visioita, joita kohti päättää kulkea. Miten valtava voima onkaan sillä, että päättää ja alkaa visualisoida niitä konkreettisia keinoja ja "loistavia lopputuloksia" joita kohti toivoisi omassa elämässään kulkevan. Vielä voimallisempaa tuntuu olevan se, että aivan kuten työelämässäkin, myös oman elämänsä organisaation johtamisen tueksi alkaa kirjata näitä visioita, päämääriä, arvoja ja keinoja ylös paperille. Sanoa itselleen ääneen, esimerkiksi: "minä arvostan tätä ja tätä". "Minä kuljen tasapainoisena kohti tätä valitsemaani visiota". Kaikista tärkeintä tietysti on, että alkaa toimia sen mukaisesti, mitä on päättänyt ja visualisoinut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikkeus alkaa erilaisia mahdollisuuksia heitellä polun varteen. Uskaltaa ottaa näistä erilaisista mahdollisuuksista kiinni ja seurata uusiakin polkuja, jos ne flowssa vastaan tulevat ja puoleensa vetävät.

Täsmälleen samoin periaattein johtaisin mitä tahansa organisaatiotakin. Päättäväisyydellä, rehellisyydellä, avoimuudella, uskalluksella ja vastuun ottamisella siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ehkäpä tässä tuli tiivistetysti sanottua ne kulmakivet, jotka usein puuttuvat omasta elämästäni silloin, kun tuntuu, että asiat tökkivät tai ovat jämähtäneet paikalleen. Minä itse olen oman elämäni organisaation "toimitusjohtaja". Minä itse olen oman elämäni yrityskonsultti ja vastuuviranomainen. Minä voin valita lakaisenko havaitsemani ongelmat maton alle vai päätänkö pyrkiä kohti muutosta ja vastuun kantamista. Se, mitä havaitsen niin työelämässä kuin omassa elämässäni on vain heijastus siitä, miten olen johtanut omia ajatuksiani, miten rehellinen olen ollut omille tunteilleni ja havainnoilleni. Kaunistelematon peilikuva minusta itsestäni.

Tuntuu, että tästä aihealueesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, koska asian pohtiminen saa innostumaan ja vetää yhä uudelleen puoleensa. Ehkäpä tässä on minun sisäisen organisaationi seuraava visio. Opas oman sisäisen organisaationi johtamiseen. Jälleen kerran yksi havainto siitä, miten täydellisesti olemme yhtä niin monella eri tasolla. Kaikki mitä tapahtuu sisäisessä mikrokosmoksessa minun sisälläni, tapahtuu myös ulkoisesti niin työelämässä, perhe-elämässä, yhteiskunnassa kuin maailmankaikkeudessakin. Eipä voi muuta kuin jälleen kerran hämmästellä tätä suuren vastuun määrää! :)

Vankina vapaudessa

Sunnuntai 26.1.2014 klo 21.59

Toivon, ettei tuo otsikointi johtaisi lukijaa täysin harhaan. En osaa pukea tätä mielessäni jo hetken aikaa kypsynyttä ajatusta sen paremminkaan sanoiksi. On hurjaa huomata, miten helposti itse rajoitan kokemaani todellisuutta vain, koska minulla on täysi vapaus valita. Ihan vahingossa - karkaa ilmoille ajatus jos toinenkin, joka jollain tavalla rajoittaa menestystäni, iloani, onnellisuuttani tai sisäistä rauhan tilaani. Kuin huomaamaton röyhtäys hengittäessäni puhdasta raikasta ilmaa. :) Jokin epäterve tai epäileväinen häivähdys siitä, ettei kaikki olekaan niin helppoa kuin olen valinnut uskoa. Pelko, joka vaivihkaa hiipii mieleni sopukoihin ja saa vahingossa ajattelemaan rajattomaan maailmankaikkeuteeni kehykset. Raamit kuvalle, jonka mieleni kykenee kulloinkin ymmärtämään.

Ehkäpä se ongelma onkin juuri siinä, että ihmisyyden käsityskykyni on sen verran rajallinen, että tuntuu jotenkin turvallisemmalta rajata omaa ajatteluaan ja haaveitaan - sen sijaan, että antaisi vain mennä ja visualisoisi rohkeasti kaiken sen, mitä sisimmässään toivoo. On helpompaa uskotella itselleen, että on "oikeus" mennä rajattomassa yltäkylläisyydessä vain johonkin tiettyyn pisteeseen asti. Olisi liian pelottavaa myöntää itselleen, että vain minä itse luon omat rajani. Että minä itse olen vastuussa siitä, miten laaja tai suppea oma maailmankaikkeuteni on. Kuin olisin pieni linnunpoikanen pesäpuussa ja olisin täysin tyytyväinen siihen turvalliseen tilaan, jossa olen tottunut elämään. Ottaisin kiitollisuudella vastaan minulle kannetun ravinnon, tuttuun ympäristööni tarjotun lämmön ja läheisyyden. Olisin onnellinen ja täysin varma siitä, että minulla on aivan kaikki yltäkylläisyys ja turva, jota kaikkeudella on tarjota. Kunnes sitten jonakin kauniina päivänä uskaltautuisin koettamaan siipiäni ja kurkistaisin ulos tuosta onnellisuuden tilasta. Keräisin kaiken rohkeuteni ja hyppäisin kohti tuntematonta uutta maailmaa. Huomaisin, että minulla onkin ihan omat siivet, joiden avulla voin helposti laajentaa käsitystäni maailmankaikkeudesta. Oppisin luottamaan omaan voimaani ja uskaltautuisin yhä korkeammalle ja yhä kauemmas tutusta kodista. Saisin yht´äkkiä ymmärryksen siitä, mitä tarkoittaa vapaus ja rajattomuus. Näkisin äärettömän taivaan yläpuolellani ja kauniin maan, joka kaartuu loppumattomana horisonttina kaukana alapuolellani.

Ihan alkuun tällainen vapauden kokemus tuntuisi taatusti huikealta. Suorastaan epätodellisen ihmeelliseltä ja upealta. Uskoisin pystyväni mihin tahansa, koska olen uskaltanut hypätä ja luottaa omaan laajentuneeseen todellisuuteeni. Kunnes jonakin päivänä alkaisin kenties uudelleen kaivata sitä pientä tuttua kotipesää, jonka turvalliset seinät ovat antaneet minulle lämpöä ja lohtua. Ymmärtäisin, että rajallisuus on luonut sittenkin jotakin sellaista, jota vapaa valinta ja rajattomuus ei voi koskaan tarjota. Tunteen siitä, että minä itse tiedän ja tunnen oman maailmankaikkeuteni. Illuusion turvallisuudesta ja oman elämäni hallintakyvystä. Sinä päivänä, kun olen rohkaissut mieleni ja hypännyt, en ole taatusti ymmärtänyt, ettei paluuta tuohon tuttuun ja rajalliseen maailmaan enää ole olemassa. Koska vain sen ensimmäisen mieleni rohkaisun ja ensimmäisen askelen jälkeen mikään ei enää ole kuin aiemmin. En enää voi uskotella itselleni ymmärtäväni koko totuutta. En missään mielenhäiriössäkään kykene sen jälkeen enää sulkemaan mielestäni sitä laajempaa kuvaa, jonka olen jo kerran saavuttanut. Tuon ensimmäisen ponnistuksen jälkeen on vain uskallettava jatkaa ja löydettävä luottamus omasta sismmästään sille, että on yhä edelleen turvassa ja uuden, nyt paljon suuremman kodin lämmössä kaiken aikaa, vaikka maailma olisi miten avara tahansa.

Tämä luottamus siitä, että olen koko ajan oikealla polulla ja että minusta pidetään huolta myös sillä vähän myrskyisämmällä säällä, on jossain matkan varrella meillä jokaisella koetuksella. Välillä vähän enemmän ja välillä vähemmän. Lohdullista on kuitenkin se, että vaikka mieleni sopukoissa alkaisin yhä uudelleen kuvitella niitä pienemmän "kodin" raameja ympärilleni, niin joka kerran, kun nousen taas omille siivilleni ja kohoan korkeuksiin havainoimaan sitä laajempaa kuvaa, alan väistämättä käsittää, ettei mitään muita rajoja ole kuin oman mielikuvitukseni rajat. Oman itseni ja tietoisuuteni rajat. Ja aivan yhtä helposti kuin näitä mieleni rajoja kykenen itselleni luomaan, voin niistä myös luopua. Voin itse valita käperrynkö omaan sisäiseen turvalliseen illuusiooni vai luovunko näistä mieltäni rajoittavista asenteista. Kun kerran on kohonnut siivilleen, sen jälkeen tietää, että niin on mahdollista tehdä yhä uudelleen. Että voin yksinkertaisesti valita oman vapauteni rajat ja sen maailmakuvan laajuuden, jota havainnoin.

Tämän ajatuksen ydin taitaa olla siinä, että vaikka koenkin ajoittain hetkiä, jolloin tuntuu kuin istusin oman mieleni vankina pimeässä eristyssellissä, on ihan ok vaikka hetkellisesti valitsisin tehdä niin. Koska sisimmässäni tiedän jo mikä ero todellisuudella ja illuusiolla on. Joskus on oikeastaan aika terapeuttista pysähtyä oman mielensä äärelle ja kehystää jokin tietty osa sen hetkisestä kokemuksesta. Havainnoida, tarkkailla ja tunnustella. Kun samaan aikaan se syvempi osa itseä tietää, että nuo kehykset ovat vain kunnianosoitus jollekin kauniille, hätkähdyttävälle tai ainutlaatuiselle ihmiselämän hetkelle. Erityinen otos jostakin paljon suuremmasta kuvasta. Yksi pieni vangittu hetki kaikkeuden rajattomuudessa ja vapaudessa.

Sisäinen pyhäpäivä

Torstai 26.12.2013 klo 18.55

Tällainen syksyisen sateinen sää näin joulun aikaan saa väkisinkin pohtimaan, mistä oikeastaan joulun tunnelma juuri minulle syntyy. Tarvitsenko lumisen maiseman tai jouluherkkujen tuoksun, jotta saan viritettyä mieleni joulutunnelmaan? Vai onko tuo mystinen "joulutunnelma" sittenkin pelkkä kuvitelma - muisto jostakin lapsuuden tunnetilasta ja lapsuuden suomasta elämän vaiheesta, jolloin saattoi melko huolettomana vain odotella jouluaattoa, lahjoja ja joulun pyhäpäivien tuttuun tapaan toistuvia perinteitä tai vaikka jouluyönä kylläisenä nukahtaa sohvalle katsellen joulukuusen kynttilöiden lemepeää valoa. Onko joulutunnelman tavoittelu pikemminkin mieleni luoma haave siitä, että voisin yhä uudelleen saavuttaa tuon lapsuudessa koetun vapauden ja viattoman luottamuksen tunteen? Luottamuksen siitä, että kaikista arjen vaatimuksista huolimatta joka vuosi joulu kuitenkin tulee ja tuo tullessaan pienen hetken ihmeellistä sisäistä rauhaa. Tunteen siitä, että kaiken kiireen keskellä ihmiset haluavat yhä uudelleen pysähtyä läheistensä kanssa lepäämään. Yksinkertaisesti vain olemaan ja hiljentymään kaiken kiireen ja hössötyksen jälkeen.

Mietin, että minulle joulun tunnelma syntyy loppujen lopuksi juuri tästä: sisäisen rauhan ja pysähtyneisyyden tunteesta. Pimeässä tihkuisessa säässä kävellessäni ymmärsin yhtäkkiä, etten todellakaan tarvitse lunta tai notkuvia herkkupöytiä löytääkseni todellista joulun tunnelmaa minusta itsestäni. Tärkeintä on vain pysähtyä ja levätä. Luoda juuri minulle itselleni sopiva "sisäinen pyhäpäivä" täynnä antamisen iloa, yhdessäoloa ja kiitollisuutta kaikesta siitä, jolla minua on elämässäni siunattu. Tällainen sisäinen pyhäpäivä olisi upeaa löytää itsestään myös muulloin kuin joulun aikaan. Olisi hyvä muistaa, että myös ihan tavallisessa arjessa on lupa pysähtyä ja levätä rakkainpiensa rinnalla. Vaikka joka ikinen päivä! Muistaa, että aivan yhtä tärkeää kuin itse pysähtyminen on se, että pitää huolta itsestään ja läheisistään. On arvostava ja rakastava myös muulloin kuin jouluna. Että muistaisin kaiken arjen kiireenkin keskellä osoittaa läheisilleni välittäväni ja arvostavani heitä - pienin teoin ja sanoin. Olemalla läsnä ja tukemalla parhaani mukaan yhteisessä arjessa.

Joulun ajan hengellinen sanoma on minulle itselleni tuntunut aina hiukan vieraalta. Kenties siksi, koska maailmankatsomukseni on vuosien kuluessa laajentunut ja muuttanut muotoaan monellakin tapaa. Olen kokenut, että perimmäinen symboliikka myös kristillisten opetusten takana voisi olla jotakin sen kaltaista, että meidän jokaisen tulisi ihmisinä löytää uusi näkökulma omaan elämäämme, kokemaamme ja kohtaamaamme. Syntyä uudelleen ja löytää itsestämme yhteys korkeampaan viisauteen. Rakkauden ja ihmeiden täyteinen näkökulma. Että jokaisen ihmisen sisimmässä on yhä uudelleen mahdollisuus valita toisenlainen tapa kohdata nämä ihmisyyden yksilölliset kokemukset. Mielestäni koko ihmisyyden ydin on tässä oman näkökulmamme laajentamisessa, oppimisessa ja tietoisuuden lisääntymisessä. Kuin kristillisten oppien vapahtaja, voimme antaa joulun sanoman syntyä itsessämme yhä uudelleen ja oppia joka kerran jotakin uutta. Omasta itsestämme, ihmisyydestä ja oivaltamisen ilosta. Voimme antaa todellisen joulun lahjan itsellemme ja katsoa silmiin jokaista kohtaamaamme sielua rakkaudella ja arvostaen. Olla kiitollisia jokaisesta syntymän ihmeestä omassa sisimmässämme, vaalia kutakin oivallusta ja suurempaa ymmärrystä kuin vastasyntynyttä lasta. Iloiten ja ylistäen. Sillä sisäiset oivallukset ja kiitollisuus ovat olleet melkoisia "vapahtajia" ainakin minulle tällä elämän mittaisella sisäisellä matkallani.

Tove Janssonia lainaten: "Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan" -Muumipappa

Häpeä - mikä ihana tekosyy!

Sunnuntai 24.11.2013 klo 23.02

Kaiken muutoksen ja arjen näennäisen kiireen keskellä törmäsin jälleen erityisen pysäyttävään kirjaan: Brené Brownin kirjoittamaan teokseen nimeltä "En olekaan yksin - totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta". Kirja käsittelee vahvasti samoja aihealueita kuin mitä olen tässä viime kuukausina omassa elämässäni pysähtynyt jo muutenkin miettimään. On jotenkin huikeaa huomata, että joku on omistanut koko elämänsä häpeän tutkimiseen ilmiönä ihmiskunnassa. Miten paljon tuon teeman kautta voikaan kasvaa ja oppia itsestään. Omista ajatuksistaan ja niiden juurista. Käyttäytymismalleistaan ja niistä vapautumisesta. Ihmisyydestä. Voin lämpimästi suositella teosta jo nyt vaikka häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole kirjaa lukenut vielä aivan loppuun asti :) Tämä teos kuitenkin tempaisi ainakin minut mukaansa oman itseni syövereihin jo heti alkumetreillä. Ja uskon, että alkumetrejä seuranneen ajatusten hyökyaallon myötä myös oma häpeänsietokykyni saattaa ajan saatossa lisääntyä ja ainakin uusia oivalluksia syntyy takuuvarmasti.

Sitä jäin vain miettimään, miten ihmeellinen onkaan ihmismieli. Miten monta asiaa itselleen selittää tai perustelee valheellisesti vain välttääkseen katsomasta itseään peiliin. Miten helposti sitä ajautuu esimerkiksi arvostelemaan tai säälimään muita vain paetakseen omaa häpeän tunnettaan. Uskottelee itselleen olevansa asioiden "yläpuolella" vain peittääkseen omasta alitajunnasta kumpuavat kipeät tunteet. Miten monta tekosyytä ihminen onkaan keksinyt häpeän naamioimiseksi ja oman sisimmän suojelemiseksi. Miksi näin on? Miksi häpeän tunne ja siihen liittyvät muistot ovat niin erityisen haavoittavia? Mitä oikeastaan suojelemme?

Rehellisyys. Taas nousee tämä sama teema esiin liittyen vaihteeksi häpeään ja sen tunnistamiseen omassa elämässäni. Mikä onkaan se mystinen osa-alue minussa, joka tekee rehellisyydestä niin älyttömän vaikeaa? Aivan käytännön tasolla olen huomannut mm. uuden työni kautta, että lähes joka päivä teen yhä edelleen kompromisseja itseni kanssa. Vaikka aamulla herätessäni olisin miten täynnä kiitollisuutta, rohkeutta ja valaistunutta sisäistä voimaa, päivän kuluessa ja useiden eri kohtaamisten kautta löydän silti itseni tilasta, jossa olen joko epärehellinen itselleni, jollekulle toiselle tai vain omalle elämän tehtävälleni. Olen siis tilassa, jossa opin, oivallan ja havainnoin. Ja tulee usein tunne, että voisin olla vielä paljon rehellisempi, aidompi ja sisäisesti tyynempi. Että olen kaukana valaistumisen polulta. Eksynyt häpeän metsään.

Se mikä ehkä kaikista eniten minut tällä kertaa pysäytti kirjoittamaan oli tuo ajatus, että "en olekaan yksin". Joskus tuntuu, että ihmisyydessä juuri yksinäisyys on kaikista eniten ja syvimmin häpeämämme asia elämässämme. Että onko yksinäisyyden tunne sittenkään seurausta häpeän tunteen pakoilusta vai onko meillä ihmisinä kollektiivinen valtava häpeä siitä, että kuvittelemme olevamme yksin? Erillisyyden harha suistaa ihmismielen kohti yhä syvempää häpeän kokemusta, kun kuvittelemme, että vain minä yksin pelkään jotakin tai vain minä yksin koetan pitää syvimmät tunteeni ja kipeimmät kokemukseni pinnan alla. Ja todellisuudessa olemme kaikki yhdessä tässä yksinäisyyden illuusiossa. Yhdessä. Jokainen meistä.

On lohduttavaa ymmärtää, että niinhän me kaikki! Huh. Onneksi - en ole ollenkaan ainoa, joka kokee olevansa aikalailla pihalla tai hämmentynyt milloin mistäkin. Jotkut vain osaavat peittää tuon sisäisen hämmennyksen hiukan paremmin kuin toiset. Toiset meistä ovat yksinkertaisesti lahjakkaampia näyttelemään kuin toiset. Ja elämä on olemassa juuri siksi, että voisimme hämmennyksen tilan kautta oivaltaa jotakin uutta. Oppia ja ihmetellä. Ihmettely on oikeastaan aika vapauttavaa! Osa ihmisenä olemisen ihanuutta. Aivan kuten tuo piinaava häpeän tunnekin, vaikka sitä niin kovin usein pyrimmekin pakoilemaan. Ihmisyyttä kun ei vaan voi paeta. Jos ummistaa tässä hetkessä silmänsä joltakin sellaiselta, joka tekee liian kipeää tai jota en halua itsessäni nähdä, se takuuvarmasti tulee eteeni uudemman kerran entistä isompien fanfaarien saattelemana. Ihan vain jotta vihdoin ymmärtäisin pysähtyä ja kohdata tuon asian. Jotta uskaltaisin tuntea ja aistia kunkin tärkeän oppitunnin aidosti. Jotta oppisin olemaan rehellinen itselleni. Katsomaan itse itseäni syvälle silmiin. Todella näkemään itseni.