Toivon, ettei tuo otsikointi johtaisi lukijaa täysin harhaan. En osaa pukea tätä mielessäni jo hetken aikaa kypsynyttä ajatusta sen paremminkaan sanoiksi. On hurjaa huomata, miten helposti itse rajoitan kokemaani todellisuutta vain, koska minulla on täysi vapaus valita. Ihan vahingossa - karkaa ilmoille ajatus jos toinenkin, joka jollain tavalla rajoittaa menestystäni, iloani, onnellisuuttani tai sisäistä rauhan tilaani. Kuin huomaamaton röyhtäys hengittäessäni puhdasta raikasta ilmaa. :) Jokin epäterve tai epäileväinen häivähdys siitä, ettei kaikki olekaan niin helppoa kuin olen valinnut uskoa. Pelko, joka vaivihkaa hiipii mieleni sopukoihin ja saa vahingossa ajattelemaan rajattomaan maailmankaikkeuteeni kehykset. Raamit kuvalle, jonka mieleni kykenee kulloinkin ymmärtämään.

Ehkäpä se ongelma onkin juuri siinä, että ihmisyyden käsityskykyni on sen verran rajallinen, että tuntuu jotenkin turvallisemmalta rajata omaa ajatteluaan ja haaveitaan - sen sijaan, että antaisi vain mennä ja visualisoisi rohkeasti kaiken sen, mitä sisimmässään toivoo. On helpompaa uskotella itselleen, että on "oikeus" mennä rajattomassa yltäkylläisyydessä vain johonkin tiettyyn pisteeseen asti. Olisi liian pelottavaa myöntää itselleen, että vain minä itse luon omat rajani. Että minä itse olen vastuussa siitä, miten laaja tai suppea oma maailmankaikkeuteni on. Kuin olisin pieni linnunpoikanen pesäpuussa ja olisin täysin tyytyväinen siihen turvalliseen tilaan, jossa olen tottunut elämään. Ottaisin kiitollisuudella vastaan minulle kannetun ravinnon, tuttuun ympäristööni tarjotun lämmön ja läheisyyden. Olisin onnellinen ja täysin varma siitä, että minulla on aivan kaikki yltäkylläisyys ja turva, jota kaikkeudella on tarjota. Kunnes sitten jonakin kauniina päivänä uskaltautuisin koettamaan siipiäni ja kurkistaisin ulos tuosta onnellisuuden tilasta. Keräisin kaiken rohkeuteni ja hyppäisin kohti tuntematonta uutta maailmaa. Huomaisin, että minulla onkin ihan omat siivet, joiden avulla voin helposti laajentaa käsitystäni maailmankaikkeudesta. Oppisin luottamaan omaan voimaani ja uskaltautuisin yhä korkeammalle ja yhä kauemmas tutusta kodista. Saisin yht´äkkiä ymmärryksen siitä, mitä tarkoittaa vapaus ja rajattomuus. Näkisin äärettömän taivaan yläpuolellani ja kauniin maan, joka kaartuu loppumattomana horisonttina kaukana alapuolellani.

Ihan alkuun tällainen vapauden kokemus tuntuisi taatusti huikealta. Suorastaan epätodellisen ihmeelliseltä ja upealta. Uskoisin pystyväni mihin tahansa, koska olen uskaltanut hypätä ja luottaa omaan laajentuneeseen todellisuuteeni. Kunnes jonakin päivänä alkaisin kenties uudelleen kaivata sitä pientä tuttua kotipesää, jonka turvalliset seinät ovat antaneet minulle lämpöä ja lohtua. Ymmärtäisin, että rajallisuus on luonut sittenkin jotakin sellaista, jota vapaa valinta ja rajattomuus ei voi koskaan tarjota. Tunteen siitä, että minä itse tiedän ja tunnen oman maailmankaikkeuteni. Illuusion turvallisuudesta ja oman elämäni hallintakyvystä. Sinä päivänä, kun olen rohkaissut mieleni ja hypännyt, en ole taatusti ymmärtänyt, ettei paluuta tuohon tuttuun ja rajalliseen maailmaan enää ole olemassa. Koska vain sen ensimmäisen mieleni rohkaisun ja ensimmäisen askelen jälkeen mikään ei enää ole kuin aiemmin. En enää voi uskotella itselleni ymmärtäväni koko totuutta. En missään mielenhäiriössäkään kykene sen jälkeen enää sulkemaan mielestäni sitä laajempaa kuvaa, jonka olen jo kerran saavuttanut. Tuon ensimmäisen ponnistuksen jälkeen on vain uskallettava jatkaa ja löydettävä luottamus omasta sismmästään sille, että on yhä edelleen turvassa ja uuden, nyt paljon suuremman kodin lämmössä kaiken aikaa, vaikka maailma olisi miten avara tahansa.

Tämä luottamus siitä, että olen koko ajan oikealla polulla ja että minusta pidetään huolta myös sillä vähän myrskyisämmällä säällä, on jossain matkan varrella meillä jokaisella koetuksella. Välillä vähän enemmän ja välillä vähemmän. Lohdullista on kuitenkin se, että vaikka mieleni sopukoissa alkaisin yhä uudelleen kuvitella niitä pienemmän "kodin" raameja ympärilleni, niin joka kerran, kun nousen taas omille siivilleni ja kohoan korkeuksiin havainoimaan sitä laajempaa kuvaa, alan väistämättä käsittää, ettei mitään muita rajoja ole kuin oman mielikuvitukseni rajat. Oman itseni ja tietoisuuteni rajat. Ja aivan yhtä helposti kuin näitä mieleni rajoja kykenen itselleni luomaan, voin niistä myös luopua. Voin itse valita käperrynkö omaan sisäiseen turvalliseen illuusiooni vai luovunko näistä mieltäni rajoittavista asenteista. Kun kerran on kohonnut siivilleen, sen jälkeen tietää, että niin on mahdollista tehdä yhä uudelleen. Että voin yksinkertaisesti valita oman vapauteni rajat ja sen maailmakuvan laajuuden, jota havainnoin.

Tämän ajatuksen ydin taitaa olla siinä, että vaikka koenkin ajoittain hetkiä, jolloin tuntuu kuin istusin oman mieleni vankina pimeässä eristyssellissä, on ihan ok vaikka hetkellisesti valitsisin tehdä niin. Koska sisimmässäni tiedän jo mikä ero todellisuudella ja illuusiolla on. Joskus on oikeastaan aika terapeuttista pysähtyä oman mielensä äärelle ja kehystää jokin tietty osa sen hetkisestä kokemuksesta. Havainnoida, tarkkailla ja tunnustella. Kun samaan aikaan se syvempi osa itseä tietää, että nuo kehykset ovat vain kunnianosoitus jollekin kauniille, hätkähdyttävälle tai ainutlaatuiselle ihmiselämän hetkelle. Erityinen otos jostakin paljon suuremmasta kuvasta. Yksi pieni vangittu hetki kaikkeuden rajattomuudessa ja vapaudessa.