Kuluneet viikot ovat olleet harvinaisen haasteellisia. Joskus vain on tällaisia jaksoja, että tämä elämän "flow" näyttäytyy hiukan erikoisilla tavoilla ja voisi melkein luulla, että nyt on menossa jonkunlainen syöksykierre alaspäin itseni kanssa. Harva se päivä on sattunut ja tapahtunut jotakin pientä kurjaa joko itselle tai jollekulle rakkaalle minun läheisistäni. Taitaa olla tähdillä "se aika kuusta" meneillään. Tai ne arjen sketsit ovat todella huonontuneet entisestään sitten tuon edellisen kirjoitukseni..

Kaikki kummalliset tapahtumat elämässäni viime viikkoina ovat saaneet aikaan sellaisen olon, että pitkästä aikaa on ollut tarve kääntyä tylysti sisäänpäin. Pistää luukut kiinni ja vain olla. Jälleen kerran olen huomannut olevani kuin se pieni perhosen toukka, joka kotelossaan odottaa uutta kevättä ja sitä, että talven kylmyys ja vaikeudet väistyisivät lisääntyvän valon myötä. On ollut pakko pysähtyä ja levätä. Vetää henkeä ja toipua jostakin, jota en osaa edes määritellä. Sairaudesta nimeltä elämä.

Tuota ajatusta ei kannata nyt ottaa aivan kirjaimellisesti. Pikemminkin pureskella hitaasti ja miettiä syvempää merkitystä. On tuntunut siltä, että elämäni matkalla jokainen sisäinen uudelleen syntymä on vaatinut aina tällaisen omituisen hämyisen siirtymävaiheen ja täydellisen pysähdyksen itseni kanssa. Totaalista lepoa ja oman itsensä rehellistä tutkimista. Sellaisen sisäisen tilan, jossa keho pakottaa kasvokkain niin oman rajallisuutensa kanssa kuin havahtumaan omien henkisten voimavarojen priorisointiin. Huomaa yhtäkkiä, mikä on tärkeää ja mikä taas koko lailla turhanpäiväistä omassa arkisessa elämässä. Että lopulta on aika vähän niitä asioita, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä.

Yksi tällainen "siirtymävaihe" on nyt elämässäni siis meneillään. Olen nähnyt sen kuvina unessani ja yhtälailla kaikista omituisista "vastoinkäymisiltä" vaikuttaneista asioista arjessa. Sairastelusta, tapaturmista ja epäselvästä olotilasta monessa asiassa. Siitä, että on lopulta pakko elää vain tätä hetkeä, kun ei huomisesta tiedä. Olla täysin läsnä vain omassa sisimmässään. Jokainen tällainen siirtymä elämässäni on ainakin aiemmin johtanut selkeästi johonkin uuteen elämän vaiheeseen, uusiin oivalluksiin tai johonkin uuteen näkökulmaan itsestäni. Avannut jonkin tutkimattoman oven sisälläni sekä vaatinut rehellisyyttä ja rohkeutta kohdata tämä "pimeä" osa itsessäni. Kuin eläisi monta elämää yhden elämän sisällä. Syntyisi aina uudelleen yhden elämän vaiheen päättyessä ja uuden elämän näytelmän kohtauksen alkaessa. Tässä hetkessä en vain vielä tiedä, mikä tämä seuraava kohtaus tai elämänvaihe on, joka nyt koettaa päästä alkuun. Tiedän vain, että jotakin on muuttumassa ja eteenpäin ollaan menossa. Ihan yhtä sokkona ja ilman navigaattoria kuin tähänkin asti.

On lohdullista huomata muutos omassa itsessäni  ja suhtautumisessani tällaiseen "koteloitumisvaiheeseen". Aiemmin on saattanut paljon enemmänkin pelottaa ja ahdistaa. Nyt vain toteaa hymähtäen itselleen, että "ai jaa, taas täällä!" Pääsin viimeksikin ulos pimeydestä ja tiedän pääseväni tälläkin kertaa. Millainenkohan maailma itseni ulkopuolella odottaa, kun tämä taas päättyy? Kuin siirtymä ja jonkinlainen yhden elämänosan "kuolema" olisi oikeastaan helpotus ja sittenkin iloinen asia. Eikä enää ahdistava ja pelkoa tai masennusta aiheuttava. Vaikka kyllä niitäkin tunteita pintaan nousee matkan varrella. Ei kuitenkaan enää niin, että ottaisivat vallan ajatuksissani. Tai saisivat elämän näyttämään jotenkin epäreilulta. Pikemminkin mielenkiitoiselta ja hiukan odottavalta. Kuin olisin pikkuhiljaa saavuttanut ymmärryksen ja aidon luottamuksen elämään. Siihen, että kuten perhosen elämän kiertokulku symbolisesti osoittaa, yksi vaihe seuraa aina toistaan. Koskaan päättymättä. Aina syntyy uusia perhosia, jotka saavat aikaa uusia toukkia, jotka jälleen kotelovaiheen kautta syntyvät uusiksi huikean kauniiksi perhosiksi. Myös elämän luonnollinen rytmi on vain sarja vaiheita, joita seuraa taas uusi elämän syklin kierros jne.

Katsoin taannoin erään lasten animaation, jossa maailman syntytarinaa käsitellään itämaisesta uskomusjärjestelmästä käsin. Tuosta tarinasta on mieleeni jäänyt eräs huikea ajatus elämästä. Olisi tärkeää muistaa, että kuoleman pelko tai toive ovat molemmat lopulta vain pelkoa elää ja kohdata tätä ainutkertaista elämää. Että kuolema ja elämä ovat lopulta saman kolikon kaksi eri kääntöpuolta. Ei ole toista ilman toista. Ja jos kolikosta kääntää yhden puolen esiin, se ei tarkoita, etteikö toinenkin puoli olisi olemassa. Itse vain valitsee olla sitä kohtaamatta. Ja myös itse voi valita kumpaa haluaa elämässään ylläpitää. Elämän seikkailua vai sen päättymisen odottelua. Taidanpa kallistua tuon ensimmäisen puoleen.