Kaiken muutoksen ja arjen näennäisen kiireen keskellä törmäsin jälleen erityisen pysäyttävään kirjaan: Brené Brownin kirjoittamaan teokseen nimeltä "En olekaan yksin - totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta". Kirja käsittelee vahvasti samoja aihealueita kuin mitä olen tässä viime kuukausina omassa elämässäni pysähtynyt jo muutenkin miettimään. On jotenkin huikeaa huomata, että joku on omistanut koko elämänsä häpeän tutkimiseen ilmiönä ihmiskunnassa. Miten paljon tuon teeman kautta voikaan kasvaa ja oppia itsestään. Omista ajatuksistaan ja niiden juurista. Käyttäytymismalleistaan ja niistä vapautumisesta. Ihmisyydestä. Voin lämpimästi suositella teosta jo nyt vaikka häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole kirjaa lukenut vielä aivan loppuun asti :) Tämä teos kuitenkin tempaisi ainakin minut mukaansa oman itseni syövereihin jo heti alkumetreillä. Ja uskon, että alkumetrejä seuranneen ajatusten hyökyaallon myötä myös oma häpeänsietokykyni saattaa ajan saatossa lisääntyä ja ainakin uusia oivalluksia syntyy takuuvarmasti.

Sitä jäin vain miettimään, miten ihmeellinen onkaan ihmismieli. Miten monta asiaa itselleen selittää tai perustelee valheellisesti vain välttääkseen katsomasta itseään peiliin. Miten helposti sitä ajautuu esimerkiksi arvostelemaan tai säälimään muita vain paetakseen omaa häpeän tunnettaan. Uskottelee itselleen olevansa asioiden "yläpuolella" vain peittääkseen omasta alitajunnasta kumpuavat kipeät tunteet. Miten monta tekosyytä ihminen onkaan keksinyt häpeän naamioimiseksi ja oman sisimmän suojelemiseksi. Miksi näin on? Miksi häpeän tunne ja siihen liittyvät muistot ovat niin erityisen haavoittavia? Mitä oikeastaan suojelemme?

Rehellisyys. Taas nousee tämä sama teema esiin liittyen vaihteeksi häpeään ja sen tunnistamiseen omassa elämässäni. Mikä onkaan se mystinen osa-alue minussa, joka tekee rehellisyydestä niin älyttömän vaikeaa? Aivan käytännön tasolla olen huomannut mm. uuden työni kautta, että lähes joka päivä teen yhä edelleen kompromisseja itseni kanssa. Vaikka aamulla herätessäni olisin miten täynnä kiitollisuutta, rohkeutta ja valaistunutta sisäistä voimaa, päivän kuluessa ja useiden eri kohtaamisten kautta löydän silti itseni tilasta, jossa olen joko epärehellinen itselleni, jollekulle toiselle tai vain omalle elämän tehtävälleni. Olen siis tilassa, jossa opin, oivallan ja havainnoin. Ja tulee usein tunne, että voisin olla vielä paljon rehellisempi, aidompi ja sisäisesti tyynempi. Että olen kaukana valaistumisen polulta. Eksynyt häpeän metsään.

Se mikä ehkä kaikista eniten minut tällä kertaa pysäytti kirjoittamaan oli tuo ajatus, että "en olekaan yksin". Joskus tuntuu, että ihmisyydessä juuri yksinäisyys on kaikista eniten ja syvimmin häpeämämme asia elämässämme. Että onko yksinäisyyden tunne sittenkään seurausta häpeän tunteen pakoilusta vai onko meillä ihmisinä kollektiivinen valtava häpeä siitä, että kuvittelemme olevamme yksin? Erillisyyden harha suistaa ihmismielen kohti yhä syvempää häpeän kokemusta, kun kuvittelemme, että vain minä yksin pelkään jotakin tai vain minä yksin koetan pitää syvimmät tunteeni ja kipeimmät kokemukseni pinnan alla. Ja todellisuudessa olemme kaikki yhdessä tässä yksinäisyyden illuusiossa. Yhdessä. Jokainen meistä.

On lohduttavaa ymmärtää, että niinhän me kaikki! Huh. Onneksi - en ole ollenkaan ainoa, joka kokee olevansa aikalailla pihalla tai hämmentynyt milloin mistäkin. Jotkut vain osaavat peittää tuon sisäisen hämmennyksen hiukan paremmin kuin toiset. Toiset meistä ovat yksinkertaisesti lahjakkaampia näyttelemään kuin toiset. Ja elämä on olemassa juuri siksi, että voisimme hämmennyksen tilan kautta oivaltaa jotakin uutta. Oppia ja ihmetellä. Ihmettely on oikeastaan aika vapauttavaa! Osa ihmisenä olemisen ihanuutta. Aivan kuten tuo piinaava häpeän tunnekin, vaikka sitä niin kovin usein pyrimmekin pakoilemaan. Ihmisyyttä kun ei vaan voi paeta. Jos ummistaa tässä hetkessä silmänsä joltakin sellaiselta, joka tekee liian kipeää tai jota en halua itsessäni nähdä, se takuuvarmasti tulee eteeni uudemman kerran entistä isompien fanfaarien saattelemana. Ihan vain jotta vihdoin ymmärtäisin pysähtyä ja kohdata tuon asian. Jotta uskaltaisin tuntea ja aistia kunkin tärkeän oppitunnin aidosti. Jotta oppisin olemaan rehellinen itselleni. Katsomaan itse itseäni syvälle silmiin. Todella näkemään itseni.