Sunnuntai 11.11.2018 klo 18.57
Mitä isä tai isyys minulle merkitsee? Jostain syystä elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko menettäneet isänsä varhain tai jotka ovat muista syistä eläneet ilman isän fyysistä läsnäoloa arjessa valtaosan elämästään. Itsellänikään ei ole oikein kunnollista ymmärrystä siitä, mitä kaikkea isyys voisi elämässä parhaassa tapauksessa tarkoittaa. Varmasti hyvän isyyden perusta olisi ainakin läsnäolo ja kommunikaatio kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen perustana on. "Turvallinen" on sana, joka itselläni tulee ensimmäiseksi mieleen, kun mietin millainen toivoisin isän olevan, jos voisin valita. Hyvä isyys on myös ymmärtävää ja kärsivällistä. Samoista elementeistä kai isyys lopulta kostuu kuin hyvä vanhemmuuskin. Luottamuksesta ja siitä, että elämän haasteista päästään eteenpäin yhdessä hyväksyen kummankin vajavuudet ja keskeneräisyys ihmisenä. Nämä asiat eivät tunnu katoavan vaikka ikää on tullut lisää ja haasteet ovat vuosien saatossa muuttaneet muotoaan.
Toisaalta henkisestä näkökulmasta koen, että sisäisesti isyys on minulle kuin järjen ääni - se alkulähteen vakaa voima, joka virtaa meissä jokaisessa. Isien viisaus on se, joka luo uutta elämänenergiaa ja kohottaa kohti laajempaa tietoisuutta. Voima, jonka kautta kaikkeuden viisaus virtaa ja tietoisuus on olemassa. En kyllä osaa sanoa, mistä kaikesta tämä "määritelmä" kumpuaa mutta näin itse olen kokenut. Isyys on myös maskuliinista energiaa minussa, joka kestää elämän myrskyissä ja kantaa yli heikoista hetkistä. Lempeän, herkän ja intuitiivisen minäni vastavoima, jota tarvitaan, jotta luovuus olisi tuottavaa ja jotta olisi voimia jatkaa eteenpäin elämässä.
Monelle henkiselle ihmiselle sana "isä" tarkoittaa kenties myös jumalaa tai jumaluutta kaikessa olevassa. Jotakin korkeampaa voimaa, joka on yhteytemme ykseyteen. Itse koen tämän kuvaamani voiman aika neutraalina ja jatkuvasti läsnäolevana virtana, en niinkään perinteiseen jumalkäsitykseen tai maskuliinisuutteen liittyvänä vertauskuvana. Vain uutta luovana energiana ja olevana.
Ihmisyydessä tarvitsemme henkisen ja psyykkisen kehityksemme kannalta kokemuksia sekä isyydestä että äitiydestä - malleja vanhemmuudesta. Ilman, että nämä vanhemmuuteen liittyvät kokemukset välttämättä henkilöityisivät tiettyihin henkilöihin isänä tai äitinä. Tarvitsemme mallia välittävästä läsnäolosta, turvallisuudesta ja luottamuksesta, jonka pohjalta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi. Koen, etten itse ole saanut ihan parhaita eväitä elämälle tästä näkökulmasta ja sen huomaa usein arjessa omassa pyristelyssäni vanhempana. Oma keskeneräisyys on kuin puuttuisi toinen jalka vanhempana olemisesta. Sitä nilkuttaa tilanteesta toiseen parhaansa mukaan mutta kovin usein löytää itsensä maasta polviltaan kokien epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Ei löydä tietä ulos loputtomien haasteiden sokkelosta, joten välillä tekee mieli luovuttaa ja vain antaa periksi. Sitä toivoisi kai salaa itse yhä olevansa lapsi tai teini, joka ei ota vastuuta mistään ja ulkoistaa omat ongelmansa muiden syyksi. Että joku muu ottaisi sen isän tai äidin roolin, vetäisi rajat ja taistelisi vanhemmuuden eturintamalla arvostavan käytöksen puolesta loputonta taistelua. Ottaisi syliin ja lohduttaisi, kun väsyttää. Kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun voimat on vähissä.
Haluan omistaa tämän kirjoituksen omalle isälleni ja pukea jotenkin sanoiksi sen, että olemme kaikki yhtä keskeneräisiä. Että minäkin koetan kyllä parhaani vaikka kommunikaatio ei aina sujukkaan välillämme eivätkä vastaan tulevat asiat ole aina helppoja. Ja että joskus toivon, että ihmissuhteita olisi mahdollista korjata puolin ja toisin yhtä suoraviivaisesti kuin vaikka rikkoutuneita esineitä. Voisi järjestellä sekaisin hajonneet palaset ja liimata ne takaisin loogiseksi kokonaisuudeksi - koota uudelleen ehjäksi esineeksi. Ihmissuhteissa hajonneet palaset vain ovat välillä kovin vaikeita tavoittaa ja vielä vaikeampia korjata. Hyvä alku on kai kuitenkin se, että ottaa sen ensimmäisen askelen ja tarttuu siihen palaseen, jonka pystyy näkemään. Nostaa sen rakkaudella pöydälle tarkasteltavaksi ja pyytää anteeksi. Kohtaa nöyrästi sekä toisensa ihmisinä että kunkin hajonneen palasen yksi kerrallaan.
Toivon, että joskus koittaa se päivä, että ymmärrän olla viisaampi suhteessani sinuun ja uskallaan nähdä oman osuuteni sekaisin menneiden palasten kasassa. Toivon, että me molemmat löydämme rohkeutta tarttua liimaan ja palasiin, joista uusi alku voi lähteä syntymään. Että vielä joskus näemme yhteisen polkumme ehjänä ja tartumme toisiamme kädestä. Että voimme kulkea eteenpäin anteeksiannon ja kiitollisuuden voimin sekä yhdessä löytää sen todellisen päämäärän, jota kohti kuljemme tässä elämässä. Hyväksyen olevan ja kaiken koetun sellaisena kuin se on. Hyväksyen toisemme ja itsemme.