Elämän epäsymmetriaa..

Maanantai 30.9.2013 klo 11.44

Tämä kirjoitus taitaakin olla sellaista "vuosikerta" mallia: sellainen hitaasti kypsytelty ja kellarin pimennossa hartaudella vaalittu ainutlaatuinen tuotos. Taas yksi tavallista suurempi ajatus, joka ei ole suostunut tekstiksi muodostumaan ennen kuin vasta nyt. Tai toivon ainakin, että tuo hetki olisi nyt käsillä ja jotain valmista tällä kertaa syntyisi..

Eräs ystäväni mainitsi joskus ihan vitsinä tuon tekstin otsikossa käyttämäni "elämän epäsymmetrian" - sen ajatuksen siemenen, että etsiessäni sisäistä tasapainoa ja rauhan tilaa arjen "epäsymmetrian" pyörteissä olen oikeastaan syvemmällä illuusiossa kuin koskaan. Että ihmisyyteen kuuluu myös tietynlainen epäsymmetria ja jatkuva epätasapainon tila. Jos olisin täysin symmetrinen, täydellisen tasapainossa ja harmoniassa joka hetki, niin olisinko silloin enää ihminen? Tasapainoa ja harmoniaa tärkeämpää on se, miten itse suhtaudun omaan epäsymmetriaani ja elämän mukanaan tuomiin "epätasapainon" heilahduksiin. Olenko kuin lastu laineilla ja keikun tuulen mukana vai onko minulla juuret syvällä maassa (ihmisyydessä) ja oksat korkealla kohti taivasta. Nautinko epäsymmetrian mukanaan tuomasta tuulesta, joka elämää heiluttaa vai uskonko olevani eksyksissä, koska kuvittelen etten itse voi määrittää tuulen suuntaa? Koenko äkillisen tuulen puuskan yksinkertaisesti puhdistavana ja raikastavana vireenä vaiko kenties koko elämää heilauttavana katastrofina?

Elämä on eräänlainen luova kaaos ja epäsymmetrian tila, joka jostain paljon korkeammalta tasolta katsottuna ei ehkä sittenkään ole kaaos. Pikemminkin täysin hallittu ja tarkoituksenmukainen prosessi. Kuin olisin pieni pisara meressä ja joku saattaisi kauhoa minut ämpärillä mukaansa, keittää padassa ja hämmentää kauhalla. Uskoisin varmasti maailmanlopun tulleen ja "elämän" päättyvän siihen paikkaan. En ehkä ymmärtäisi, että keittämällä osa minusta höyrystyisi taivaalle vesihöyryksi, osa kuivahtaisi suolaksi kattilan pohjalle ja osa olisi elitärkeää kosteutta kuivuneeseen maaperään, jota tuolla vedellä joku toinen kastelee. En näkisi kokonaisuutta vaan pelkäisin ja saattaisin menettää uskoni tulevaan. Minun käsityskykyni ulkopuolelle saattaisi jäädä kaikki loogisuus ja arvokas merkitys, joka tuon veden kautta tapahtui. Että kokonaisuuden kannalta saattoi olla elintärkeää jollekulle saada suolaa tai kosteutta maaperään. Tai että ilmaan haihtuva vesihöyry tässä hetkessä onkin elämää antava sade toisaalla.

Keskellä kaikkea elämän kaaokselta tuntuvaa arkea voisi olla hyväksi jokaiselle joskus vähän laajentaa kuvakulmaa. Asettua omassa elämässään "kärpäseksi kattoon" ja pohtia syitä, miksi jokin tilanne tai asia nostaa minussa epävarmuutta tai pelkoa. Sellainen elämän "laajakuvanäyttö" pelastaisi monelta turhalta huolelta tai murheelta. Toisaalta se myös saattaisi viedä hyvältä draamalta kaiken terän mutta toinen asia onkin sitten se, onko elämän tarkoitus juuri sinun kohdallasi olla laadukasta draamaa ja tunteita pursuavaa viihdettä vai sittenkin jotain enemmän laadukkaan dokumentin kaltaista: aito kokemus hyvästä kuvakulmasta oman elämäsi vip-katsomosta käsin. Sinä itse valitset oman elämäsi epäsymmetrian palaset ja sen, mitä päätät noista palasista lopulta saada aikaan. Voit koota oman "kanavapakettisi" ja ne ainekset, joista käsin tätä ihmiselämän draamaa koet. Tavallisella 70-luvun kuvaputkivastaanottimellakin pärjää yllättävän pitkälle, kunhan luottamus korkeamman johdatukseen on tallella! :)

Omassa elämässäni on tässä hetkessä meneillään eräänlainen siirtymävaihe. Irtipäästämisen tuska monesta tutusta ja näennäisesti turvalliselta tuntuvasta "vanhasta" asiasta ja ihmisestä. Hämmentävä epävarmuus uudesta aloituksesta ja jostakin ihan toisenlaisesta arjesta. Kuin olisin vaihtanut kanavaa jollekin uudelle taajuudelle ja vähän jännittyneenä nyt ihmettelen, mitä tämä uusi kanava mahtaakaan minulle tarjota. Tämä tila heijastelee myös sopivasti syksyistä vuodenaikaa ja Mikaelin päivän tunnelmia: sadonkorjuuta kaikesta menneestä ja jälleen yhden merkittävän ajanjakson päättymistä. Lohduttavaa on kuitenkin se, että jokaista syksyä seuraa aina talven jälkeen uusi kevät ja uudet kesän lempeät tuulet. On vain juuri nyt osattava päästää irti ja uskallettava luottaa siihen, että "se suurempi näkökulma" pitää kyllä huolen, että tämäkin polku johtaa eteenpäin. Että hallittu kaaos ja epäsymmetria tässä hetkessä onkin lopulta ihan kaunis ja kokonainen kuva jostakin korkeammalta katsottuna!

Keskeneräinen

Torstai 29.8.2013 klo 14.54

Blogin "kesäloma" on takanapäin ja syksyiset taivaan värit saavat ajatukset taas heräämään. Olen vuosien varrella huomannut, että aika ajoin tauko on paikallaan - niin kirjoittamisessa kuin kaikessa muussakin elämän sisällössä. Hiljaisuuden hengittäminen. Oleminen. Ihmettely.

Sellaisista ainesosista ainakin minulla syntyy uusia oivalluksia. Eilen koetin iltakävelyllä ihmetellä syksyisen maiseman kauneutta ja hengittää (tukkoisesta nenästä huolimatta) kotimaisen luonnon tuoksua. Nauttia ja kiittää puhtaasta hengitysilmasta, josta saamme täällä Suomessa yhä laajalti nauttia. Mietin sitä, miten erilaisissa mittasuhteissa asiat elämässä lopulta ovat. Miten suurelta ja merkittävältä voi yhdessä hetkessä tuntua vaikka keskelle jalkakäytävää jätetty koiran kakka. Tai miten pieneltä tuntua kokonainen sontavuori, jos vastapainona on esimerkiksi oma terveys, aito ystävyys tai läheisen ihmisen kuolema. Samalla tavoin kuin koko maailmankaikkeus näyttäytyy yhdellä tasolla pienen pienenä sisäisenä universumina - niin se toisesta näkökulmasta on laajempi ja äärettömämpi kuin koko ihmisrodun käsityskyky yhteensä. Kuitenkin on kyse koko ajan samasta kaikkeudesta ja samasta todellisuudesta. Ainoastaan näkökulma on eri.

Harjoittamallani kiitollisuudella on ollut kummalliset vaikutukset elämääni: Yhdessä hetkessä kiitollisuuden "taikapöly" saa aikaan ihmeellisiä käänteitä ja suoranaisia ihmeitä arjessa. Toisaalta taas kiitollisuuden unohtaminen pudottaa maan pinnalle nopeammin kuin mikään muu aiemmin kokeilemani tekniikka. Unohduksen todella huomaa ja se tapahtuu heti. Sitten onkin vain itsestä kiinni ummistaako silmänsä ja korvansa tällaisilta "tipahduksilta" vai palauttaako ajatukset takaisin kiitollisuuden taikamaailmaan.

Valaistumisen polulla ehkä mikään muu ei ole niin havahduttavaa kuin oma keskeneräisyyteni. Omat harhailevat ajatukseni. Sen tiedostaminen, ettei tällä matkalla ole alkua eikä loppua. On vain matka. Nyt-hetki tällä matkalla ja ehkä utuinen aavistus matkan päämäärästä. Kartta ja kasa kompasseja, jotka kaikki näyttävät eri suuntaan. Se fakta, että juuri tämä "keskeneräinen minä" tekee tätä matkaa ja rakentaa samalla polkua eteenpäin itse itselleen. Luulee joskus olevansa "pitkällä" - toisinaan taas montun pohjalla - ja kuitenkin on vain "matkalla". Ei sen enempää eikä vähempää. Matkalla eteenpäin. Matkalla itseeni. Ja myös matkalla koko kaikkeuteen. Keskeneräisenä ja samalla myös täydellisenä. Täydellisenä tähän hetkeen.

Valitsen tänään olla kiitollinen myös omasta keskeneräisyydestäni ja matkasta, jonka varrella voin nuuhkia syysilmaa. Tai sitten vaikkapa keräillä niitä koiran kakkoja :)

Kiitollinen kiitollisuudesta

Maanantai 17.6.2013 klo 14.14

Lomailu ja tauko arjen touhuista ovat tulleet todellakin tarpeeseen! Pysähtyessä syntyy aina uusia ajatuksia ja sisäinen ohjaus toimii paremmin kuin arkisessa kiireessä. Tarttui taas loman aluksi sopiva kirjakin käteen paikallisessa kirjakaupassa: Rhonda Byrnen kirjoittama "Taikavoima". Vaikka taikavoiman salaisuus onkin pohjimmiltaan tuttua asiaa, niin joka kerran, kun tartun johonkin tällaiseen itseäni kutsuvaan kirjaan, syntyy jotain uutta ja sisäinen voima saa uutta ravintoa. Ehkä olen hiukan sellainen "kirjatoukka", joka elää sanoista, ajatuksista ja pysäyttävistä oivalluksista, jotka näinen sanojen myötä syntyvät. Mutustaisin aamuin illoin kirjan tai kaksi ihan vain elämän ravinnoksi ellei olisi välttämätöntä tehdä elämässä myös vähän jotain muutakin. Ja aina silloin tällöin käy niin, että tämä pikku "toukka" ahmii kerralla niin suuria ajatuksia, että on pakko vetäytyä sisäiseen koteloonsa hiukan pureskelemaan ja sulattelemaan tuota kaikkea. Kunnes sitten jonakin kauniina päivänä tuo sanojen ravitsema pikku "toukka" on valmis heräämään uuteen oivallukseen - lempeän valon herättelemänä kurkistaa kotelostaan ja huomaa kasvattaneensa siivet - osaavansa lentää ja iloita elämästä. Ottaa itsensä vähän kevyemmin :)

"Taikavoima" - kirja pitää sisällään yksinkertaisia harjoituksia kiitollisuuden ylläpitämisestä arjen elämässä. Käteviä työkaluja ihan yksittäinkin ja kokonaisuudessaan noin kuukauden matkan kohti jatkuvaa kiitollisuuden harjoittamista elämässään. Eräänlainen pikatie omaan ytimeen ja onnellisuuden tilaan. Loistava lisä valaistumisen työkalupakkiin ja arjen haasteiden selättämiseen. Voin lämmöllä suositella kenelle vain!

Tästä kirjasta ja muutamista viime viikkoina kohtaamistani tilanteista on kasvanut jälleen uusi ajatuksen siemen. Siitä, miten tärkeää on jollakin tavalla tässä muuttuvassa maailmassa säilyttää omat juurensa. Voidakseen luottaa ja uskaltaakseen ylittää pelottavaltakin tuntuvia kohtia elämän polulla, on tärkeää muistaa omat juurensa. Kiitollisuudella muistaa menneitä sukupolvia ja oman elämänsä erilaisia vaiheita. Että vaikka eläisin täysin tässä hetkessä ja läsnäoloon uppoutuen, minulla silti on aina nämä juuret menneisyyteen. Aivan yhtälailla kuin minulla on joka hetki myös oksat tulevaisuuteen. Kuin valtavalla puulla, joka ojentaa uudet versonsa kohti valoa ja korkeuksia uskoen joka oksan kurottavan uusiin mahdollisuuksiin - niin yhtä syvälle kurottavat tuon jykevän puun juuret maan uumeniin ja jokainen juuren kärki koskettaa omalta pieneltä osaltaan menneisyyttä, aiempien sukupolvien ja menneiden aikojen varjoja. Oivallus taitaa lyhykäisyydessään olla siinä, että se maaginen asia, joka yhdistää nämä tasapainoisen ja hyvinvoivan puun eri osat toisiinsa on kiitollisuus. Kun olen kiitollinen tästä hetkestä, ilmasta jota hengitän, auringosta joka lämmittää tai sateesta joka puhdistaa, ravitsen aina myös nykyhetken lisäksi menneisyyttä ja tulevaa. Kun olen kiitollinen elämäni kokemuksista, oppimistani asioista ja jokaisesta töyssystä elämän polulla, joka minut tähän hetkeen on johtanut, ravitsen valtavalla voimalla myös tätä nykyistä hetkeä ja kaikkea tulevaa. Ja joka kerran, kun anatudun mielikuvituksen valtaan ja olen kiitollinen tulevasta, kaikesta siitä mitä toivon tai unelmoin, ravitsen myös sitä polkua tässä hetkessä, joka tuota tulevaa kohti johtaa.

Tämä kiitollisuuden ajattomuus on nyt minut aivan mykistänyt - se hyvänolon tunne, jonka vain kiitollisuus voi saada aikaan. Kuin olisin siunauksen kohteena ja rakkauden ympäröimänä joka hetki. Miten tärkeää on opettaa omalle mielelleen, että joka aamu herätessään tulisi olla kiitollinen jostakin, miten tärkeää on palauttaa itsensä kiittollisuuteen aina, kun huomaa jotakin muuta vetävänsä puoleensa ja miten tärkeää on olla kiitollinen siitä, että minulla on joka hetki mahdollisuus kiitollisuuteen. Taikavoimaan, joka valaisee mielen ja saa ihmeitä aikaan. Kiitos, kiitos ja kiitos!

Elämä on..

Perjantai 31.5.2013 klo 19.46

Kevät on mennyt kohisten ja tuntuu, että hetkittäin on ollut niin monta rautaa tulessa, ettei itsekään ole meinannut pysyä vauhdissa mukana. Blogiin kirjoittelukin on hetkeksi jäänyt taka-alalle, koska olen kevään kuluessa synnyttänyt mm. uuden alun elämääni: Oivallusopas - syntyi monen pohdinnan ja itsetutkiskelun lopputuotteena. Se, mitä tulevaisuus lopulta tuo tullessaan jää nähtäväksi mutta tässä hetkessä tuntuu jotenkin huikealta, että olen aloittamassa elämässäni jotakin aivan uutta lukua. Toteuttamassa lopultakin jotain pitkään sisimmässäni itänyttä ajatusta ja haavetta. Kuin sisäisellä tasolla olisi nyt se alkukesän ihme tapahtunut! Pitkään ja hartaasti kylvetty siemen olisi alkanut itää ja esiin pilkottaisi ensimmäinen verso jostakin uudesta ja ihmeellisestä. Vähän pelottavastakin. Tässä vaiheessa syntymän ihmettä ei vielä pysty varmuudella sanomaan onko tuo ruukusta esiin pilkottava vihreä verso basilika vai porkkana tai peräti valtaisa puu. Kaikki ihan alussa näyttävät melkein samalta - hiukan epävarmalta, mutta samalla niin liikuttavan kauniilta ja maagisen voimalliselta. Jonnekkin pinnan alle kätkeytyvä mahtava potentiaali, joka selviää vasta sitten, kun aika on kypsä.

Tiiviissä muodossaan koko kevään voisi tiivistää muutamaan ajatukseen. Siihen, että elämä on. Elämä on oppimista. Elämä on mysteeri. Ja ennen kaikkea elämä on täynnä ihmeitä! Minun elämäni on viime viikkoina ollut etenkin sitä oppimista. Sen oppimista, että jotkut aluksi vastoinkäymisiltä tuntuvat asiat eivät todellakaan ole sellaisia, ellei itse ala niitä vastoinkäymisinä pitää. Niin kauan kuin oma mieli pysyy valoisana ja tässä hetkessä, ei ole vastoinkäymisiä. On vain erilaisia elämän palapelin palasia: jotkut palaset ovat iloisempia ja värikkäämpiä kuin toiset. Jotkut ovat hyvinkin vaikeasti sovitettavissa aiempaan kokonaiskuvaan. Mutta loppujen lopuksi kaikki ovat vain palasia jostain suuremmasta, jota en itse vielä pysty hahmottamaan. Osa kaikkeutta ja osa jotakin valtavaa taidokkaasti luotua kokonaiskuvaa.

Elämä on myös kommunikaation oppimista. Olen kokenut viime viikkoina, että joka hetki minulle annetaan mahdollisuus oppia jotakin uutta mutta toisaalta joka ikinen näistä oppimisen hetkistä sisältää myös mahdollisuuden oppia entistä enemmän nimenomaan kommunikaatiota. Monen tasoista ja kokonaisvaltaista kommunikaatiota. Sanatonta ja joskus jopa täysin näymätöntä kommunikaatiota. Ihmisten välistä viestintää, jossa avain oppimisessa on usein pinnan alla - siinä, että olenko sittenkään aina rehellinen itselleni. Sanonko aidosti ääneen sen, mitä tunnen tai koen vai peitänkö oman sisäisen hämmennykseni kimurantin viestinnän verhoon? Uskallanko olla avoin ja rehellinen vai piiloudunko valheellisten sanojen tai ajatusten taakse vain, koska pelkään katsoa itseäni peiliin? On ollut suorastaan hämmentävää huomata, miten ihan jokainen ihmisten välinen kohtaaminen pitää sisällään mahdollisuuksia tällaiseen itsetutkiskeluun. Itsensä peiliin katsomiseen ja uusien asioiden oivaltamiseen. Joku on joskus sanonut viisaasti, että selittäminen estää ihmistä oppimasta uutta. Koen taas vaihteeksi oppineeni, miten valtavan totta tuo onkaan! Miten helposti ihmismielen vanhoista kaavoista löytyy aina joku "selitys" omalle toiminnalle tai negatiiviselle ajatukselle. Miten luontevaa onkaan selittää asiat parhain päin ilman, että muistaisi katsoa itseään peiliin ja olla rehellinen omille tunteilleen tai reaktioilleen.

Elämä on myös oivaltamista. Oman itsensä kanssa oivaltamista arjen tasolla. Niiden pienten ihmeiden huomaamista, jotka luovat elämän onnellisuudelle vakaan pohjan. Omien ajatusten tunnistamista ja sellaisten ajatusten tietoista vahvistamista, jotka vievät tavalla tai toisella eteenpäin. Esimerkiksi niiden itseä parhaiten juuri tässä hetkessä tukevien voimalauseiden tunnistamista. Oivallus voi joskus olla vain pieni häivähdys arjessa, kun näkee jonkin asian toisin. Kauneuden huomaamista. Ilman hengittämistä. Tai oman itsen tietoista hoivaamista ja hyvän olon lisäämistä. Kukin oivaltaa omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan käsin. Ei ole väärää tapaa oivaltaa. On vain oivalluksia ja oivalluksen tuomia erilaisia tunnetiloja. Joskus ainakin minussa iso oivallus voi saada aikaan suuren ilon. Joskus taas nostaa pintaan syvän surun tai hämmennyksen tunteen. Hyvin usein myös vapautumisen tunteen. Vähän karrikoiden voisi sanoa, että oivallus on kuin kakkahätä: joskus se tulee varoittamatta, toisinaan vaatii vähän isomman ponnistuksen. Yleensä mukana tulee myös lieveilmiöitä, joita ei ole toivonut: pahat hajut tai tarve pyyhkiä. Yhtälailla oivalluksetkin ovat ihmiselon arjessa välttämättömiä. Ja jos liian pitkään pidättää, alkaa vatsaa kivistää ja saa vain eteensä kasan pidättämisestä seuraavia ongelmia. Paras olisi, jos myös oivallukset tulisivat kohtuullisen säännöllisesti ja ilman suurempia synnytystuskia. :) :)

Sanojen ihmeellinen maailma

Lauantai 4.5.2013 klo 15.47

Jotakin isoa on tapahtunut! Sisäisesti ja etenkin ajatuksen tasolla. On hiukan taas sellainen olo kuin olisi jokin uusi kasa palapelinpaloja loksahtanut kohdilleen. Jo aiemmin oivalletut asiat löytäneet uuden merkityksen ja yhteyden toisiinsa. Muutama pieni mutta uusi näkökulma on tuonut kokonaan uutta perspektiiviä kokonaiskuvaan elämästä. Kuin jokin puuttuva pala olisi nyt löytynyt ja yhdistänyt yhtäkkiä monta vanhaa ja jo kauan sitten oivallettua asiaa.

Tämä puuttuva pala on sana. Kielen merkitys elämän luomisessa. Olen jo kauan aikaa sitten ymmärtänyt mielen voiman ja omien ajatusteni merkityksen suhteessa siihen, miten arki tai elämä konkretian tasolla elämässä näyttäytyy. Olen kuvitellut ymmärtäneeni sen illuusion ihmeen, joka tämä koko elämä on. Jokaisen ihmissuhteen syvyyden minun oman sisäisen tilani peilinä ja jokaisen elämänkokemuksen tarpeellisuuden, jotta oppisin jotain itsestäni. Olen myös monen erilaisen työkalun avulla jo kauan sitten tavoittanut sisäisen rauhan tilan autuuden ja mielen hiljentymisen vaikutuksen virtaavaan tilaan pääsemiseksi. Siihen, että kaikki tuntuu hetkittäin sujuvan kuin elokuvissa. Mystisen flown siivittämänä - ihmeellisen helposti ja vaivattomasti. Kuin unessa. Olen myös huomannut omien ajatusteni vaikutuksen siihen, millä tavoin fyysinen maailma ilmentyy edessäni. Sen, miten pelot tai vanhat kaavat jumittavat takaisin samojen itseään toistavien kokemusten äärelle. Miten peloista vapautuminen saa aikaa upeaa nousukiitoa koko olemuksessa ja asiat sujumaan mutkattomasti.

Tästä kaikesta huolimatta olen aina ihmetellyt sitä stabiilia kelluvaa oloa ja paikallaan pysymisen tunnetta, joka meditaatiosta tai sisäisestä mielen rauhasta seuraa. Tuo rauha on tuntunut hyvältä. Mutta stabiili olotila taas jotenkin ei. Kuin olisin ollut huippuunsa viritetty moottori ilman polttoainetta. Tai puhdas ja kaunis taideteos ilman, että kukaan saa mahdollisuutta tuota kauneutta nähdä. Kaikki se rauha ja hyvä olo on kuitenkin tuntunut olevan jotenkin jumissa minun sisälläni.

Nyt syntyi sitten oivallus siitä, miten äärettömän tärkeää on tähän mielen rauhaan ja virtaavaan tilaan yhdistää tietoinen ajatus - sana, jolla on päämäärä. Jotta tuo täydellinen mottoori käynnistyy ja saa kaipaamaansa polttoainetta. Ja jotta fyysisellä tasolla tuo sisäinen kehitys ja kasvu alkaa vihdoin ilmentyä muutoksena myös arjessa. Olen yhtäkkiä kokenut valtavan selkeyden tilan sen suhteen, miten tämä flow ja arjen elämän ilmentyminen linkittyy saumattomasti toisiinsa. Että meditointi ja täydellinen sisäinen rauhan tila on vain tuunausta: vanhasta vapautumista ja sellaisista ajatuksista irti päästämistä, jotka estävät ihmisyyden tasolla oppimista, oivaltamista ja eteenpäin pääsemistä. Tämä autuas tila vain ei itsessään vie vielä mihinkään. Paitsi siihen tilaan, jossa on kaikki ja ei mitään. Tilaan, josta löytyy ykseys ja luomisen voima. Mutta ellen tietoisesti käytä tätä sisälläni olevaa voimaa, en pääse eteenpäin. Jään vain kellumaan kuin lumpeenkukka tyynelle lahdelle. Kauniina ja rauhan tilaa huokuvana.

Ihmisyyden syvin tarkoitus ei kuitenkaan ole kellua. Tai ei ainakaan jatkuvasti. Miksi olisin syntynyt ihmiseksi ellei minun olisi tarkoitus kokea ihmisyyden kaikkia eri puolia? Elämää kaikkine ylä- ja alamäkineen. Äkkijarrutuksia ja suunnan muutoksia. Oivaltamista ja toinen toistaan upeampia mahdollisuuksia oppia jotain uutta. Minusta itsestäni. Kaikkeudesta ja rakkaudesta. Ihmisyydestä.

Koen oivaltaneeni nyt sen, miten tästä rauhan ja kelluvan olon tilasta löytyy tie eteenpäin. Miten on mahdollista fyysisellä tasolla saavuttaa kaikki unelmansa ja löytää tapa ilmentää omaa sisäistä voimaansa arjen tasolla. Kaikki lähtee tietoisesta ajatuksesta ja etenkin sanoista. Kielestä, jota arjen tasolla käytämme niin puhuessamme kuin ajatellessamme. Mielen voimasta ja sen hyödyntämisestä joka hetki. Olen lukuisat kerrat ennenkin kirjoittanut siitä, miten tärkeää on löytää juuri itselleen sopivat "taikasanat", jotka johtavat sisäiseen rauhan tilaan. Olen vain unohtanut, että aivan yhtä tärkeää on löytää juuri itselleen sopivat "taikasanat", jotka johtavat menestykseen ja yltäkylläisyyteen. Sanat, joita vahvistamalla saa aikaan hämmästyttävän nopeita muutoksia konkreettisella tasolla omassa elämässään. Sanat, joilla on päämäärä ja suunta johtavat eteenpäin. Sellaisissa tietoisissa sanoissa on aivan erilainen voima kuin niissä, jotka johtavat sisäänpäin kohti rauhan tilaa. Rauhan tila on kuin puhdistettu ja tuunattu moottori. Tietoiset eteenpäin vievät sanat ovat puolestaan kuin polttoaine, kaasutus ja kiihdytysvaihde yhdessä. Niissä on hevosvoimaa ja potkua. Ne vievät eteenpäin!

Olen maistellut viimeaikoina monenlaisia eri sanoja. Etsinyt niitä juuri minulle sopivia ja oikealta tuntuvia vahvistuksia, jotka saavat juuri tässä hetkessä aikaan sen suurimman boostin. Olen huomannut, että tärkein lähtökohta on se, että jokaisen tällaisen eteenpäin vievän sanan tulee olla ensisijaisesti totta. Siis kaikkeuden näkökulmasta totuudellista. Mikään itsekkäästä halusta tai egosta lähtevä ajatus tai sana ei kanna kovin pitkälle. Ja taas jokainen sellainen sana, joka kuvaa parasta mahdollista lopputulosta ilman egolähtöistä rajaamista toimii loistavasti.

Esimerkiksi: "Minä olen menestyvä ja arvostettu kaikilla elämän osa-alueilla" sisältää ajatuksen, että kuka tahansa tässä kaikkeudessa voi menestyä ja jokainen meistä on yhtälailla arvostettu. Myös sen, että minä itse arvostan itseäni ja uskon itseeni. Tämä vahvistus on toiminut loistavasti ja muutokset ovat näkyneet heti. Voiman ja varmuuden energia suorastaan huokuu näistä sanoista. Jos taas sanoisin, että "Minä menestyn aina ja kaikessa" tuntuu, että valehtelisin itselleni ja syntyy kokemus, ettei tuo lause vie yhtä voimakkaasti eteenpäin kuin edellinen. Että vaikka kuinka hokisin itselleni, että "Minä voitan lotossa tänään miljoonan" se ei välttämättä toteudu ellei kaikkeuden suunnitelma ja korkein hyvä niin ole tarkoittanut. Varmasti nuokin sanat johtaisivat johonkin. Eivät kuitenkaan samalla energialla tai voimalla kuin vaikka "Minä olen rakastettu"!

Kannattaa itse kokeilla ja maistella miltä erilaiset sanat ja tietoiset itseään vahvistavat lauseet tuntuvat. Koska omia pinttyneitä ajatuksiaan voin muuttaa! Opittuja ajatusmalleja ja mielen rajoja voi ja pitääkin haastaa. Etsiä itsestään ne oikeat voimalauseet, jotka juuri tähän hetkeen tuntuvat parhaalta. Ja tuollaisia voimalauseita kannattaa aina silloin tällöin päivän mittaan mielessään hokea. Ainakin silloin, jos huomaa ajatuksen karanneen negatiiviseen kehään tai hetkellisen hämmennyksen vallaanneen mielen jonkin haasteen äärellä. Vaikutus on välitön ja ainankin oma oloni on muuttunut heti enemmän tuon voimalauseen suuntaan.

Voin siis lämpimästi suositella tutustumista siihen kieleen, jota puhumme. Oman itsensä tutkimista sen suhteen millaisia sanoja ja ajatuksia viljelee. Sillä sitä niittää mitä kylvää. Jokainen sana ja ajatus luo tietoisen päämäärän, oli tuo ajatus sitten hallittu ja tarkoituksellinen tai ei. Jokainen sana ja ajatus johtaa johonkin. Kannattaa todellakin pysähtyä tarkkailemaan sitä millaiset sanat juuri sinä olet oman elämäsi navigaattoriin asettanut päämääräksi. Ja pohtia olisiko noissa päämäärissä vielä jotakin hiottavaa. Olisiko olemassa sellaisia sanojen reittejä, joka veisivät perille nopeammin tai helpommin? Kieli on hämmästyttävän monivivahteista ja suorastaan ihmeellisen kiehtova maailma.

Tässä tämän päivän voimalause: "Minä olen oivaltava ja luova".

Still-kuva elämästä

Sunnuntai 21.4.2013 klo 22.02

Hmmm.. Tästä olen tainnut kirjoittaa monesti ennenkin. Läsnäolosta arjen tasolla. Pysähtymisestä ja hiljentymisestä. Nyt kuitenkin eräs uudenlainen näkökulma tupsahti mieleeni ja tuntuu, että on pakko jatkaa taas yksi pieni askel eteenpäin tästä tutusta aiheesta.

Pysähdyin miettimään, mikä olisi sellainen helppo ja arjessa toimiva tapa muistuttaa itseään jatkuvan läsnäolon tarpeellisuudesta. Miten muistaisin kaiken kiireen ja elämän pyörityksen keskellä huomata ne asiat, joista olen onnellinen? Tai miten huomaisin itsessäni ne hetket, kun ote läsnäolon voimaan alkaa lipsua? Mieluiten tietysti jo ennen kuin tuo läsnäolon puute alkaa näkyä arjen tasolla  hankaluuksina tai jumittuvina asioina..

Kävin muutama päivä sitten kuuntelemassa toinen toistaan upeampien esiintyjien näkökulmia mm. hyvinvoinnista, kiitollisuudesta ja luovuudesta NLP opistolla. Olin ihastunut ja kiitollinen siitä, miten paljon ihmiskunnan ajatukset ovat jalostuneet siitä, millaiseksi olen markkinoinnin tai esimerkiksi luovan työn mieltänyt. Huomaan, että valaistuneita, oivaltavia ja uuden näkökulman omaavia yksilöitä on koko yhteiskunta täynnä! :) Että monella eri toimialalla on tapahtunut todellinen uuden ajan vallankumous ja sellaiset ajatukset, joita vielä 10 vuotta sitten pidettiin lähinnä "hörhöilynä", ovat nyt arkipäivää niin työhyvinvoinnin, luovuuden tilan ylläpitämisen kuin yksilöllisen oppimisenkin kannalta.

Tästä syntyi sitten hassu ajatus, että olisipa kätevä työkalu läsnäoloon ja sen ylläpitämiseen arjessa, sellainen oman elämän Still-kuvaus. Että pitäisin vaikka kerran päivässä sellaisen aivan lyhyen hetken, jolloin pysäyttäisin oman elämäni yhden pienen Still-kuvan ajaksi. Riittäisi yksinkertaisesti, että mieleni pysähtyisi hetkeksi ja muutaman sekunnin ajan katsoisin sitä, mitä ikinään olisinkaan juuri tuolloin tekemässä, kuin ottaisin tuosta hetkestä valokuvan. Painaisin mieleeni tilanteen värit, varjot, kuvakulman ja siinä esiintyvät hahmot. Loisin mieleni tasolla kuvan siitä, miltä jokin yksittäinen satunnainen hetki elämässäni näyttää, tuntuu ja vaikuttaa. Kuin olisin oman elämäni valokuvanäyttelyssä. Katsoisin uusin silmin omaa elämääni ja sitä ainutkertaista taidetta, jonka olen itse itselleni juuri siinä hetkessä luonut.

Ehkä tämä voisi olla eräänlainen haaste tämän blogin lukijoille. Haastan jokaisen läsnäolosta ja omasta sisäisestä kasvustaan innostuneen henkilön valitsemaan satunnaisesti jonkin omasta mielestään sopivan ajan vuorokaudessa (mieluiten sellaisen, jolloin on valvetilassa tieteysti!) ja sitten kokeilemaan vaikka pari viikkoa sellaista oman elämänsä Still-kuvaamista, että tuohon tiettyyn kellon aikaan joka päivä pysähtyy muutamaksi sekunniksi riippumatta mitä on tekemässä tai missä - ja koettaa painaa mieleensä tuon yhden pienen hetken kaikki ainutlaatuiset yksityiskohdat. Voi myös kirjata nuo havainnot ylös, jos siihen on mahdollisuus tai ottaa vaikkapa ihan oikean kuvan tilanteesta, jos haluaa. Kaikki omat variaatiot ovat tietenkin sallittuja. Pääasia on, että pysähtyy ja pienen hetken ajan tarkkailee omaa elämäänsä kuin valokuvaajan silmin. Etsien kauneutta, harmoniaa, tunnetta, elämän eri sävyjä, mitä vain, mikä vetää puoleensa. Vain tarkkailee ja tutkii uusin silmin.

Itselleni ainakin kävi heti ensimmäisen kokeilun jälkeen niin, että hämmästyin todella, miten paljon ihan muutamassa sekunnissa huomaa yhdestä yksittäisestä tilanteesta uusia asioita. Oman olemukseni, tunnetilani, ilmeeni ja asenteeni juuri siinä hetkessä. Myös paljon sellaista havaitsin, johon minä juuri sillä hetkellä omalla olemuksellani vaikutin täysin tiedostamatta. Toisen ihmisen hymyn, kireyden tai hämmennyksen. Ilmapiirin ja sen äänet. Maiseman sävyt ja valon määrän. Elämän värit, joista olen joskus ennenkin tänne blogiini kirjoitellut.

Huikean pysäyttävä harjoitus! Kirjaimellisesti. Toimii ainakin minusta hyvin konkreettisena tapana palauttaa itsensä läsnäolon tilaan ja siihen syvällisempään näkökulmaan elämästä. Oikotienä Ytimeen. Kuin tuossa pienessä hetkessä siirtyisin jälleen oman elämäni näytelmän päänäyttelijän roolista ohjaajan tai käsikirjoittajan rooliin. Huomaan jälleen olevani vastuussa omista valinnoistani jokaisessa hetkessä. Myös niistä, joissa en muista olla läsnä. Ja niistä, kun tuntuu, että jokin asia tökkii eikä tunnu kivalta. Että valta muuttaa tuon Still-kuvan tunnelma on minulla itselläni. Ja vain minulla itselläni. Voin luoda omasta elämästäni juuri sellaisen "valokuvanäyttelyn" kuin itse haluan. Yksittäisten pienten havaointojen kautta muuttaa omaa todellisuuttani ja sen myötä koko maailmaa. Olemalla läsnä. Valitsemalla onnellisuuden ja kiitollisuuden. Iloitsemalla pienistä asioista ja pienistä kauneuden hetkistä. Tiedostamalla tämän valinnan mahdollisuuden. Olemalla oman elämäni taiteilija!

Elämän navigaattori

Maanantai 15.4.2013 klo 22.33

Nyt on ollut henkisen kasvuni matkalla sellainen kohta polulla, että tuntuu jotenkin olevan kartta ja kompassi hukassa mutta siitä huolimatta on omituinen rauha sisäisessä maailmassani. Kuin olisin yhtäkkiä maantietä ajellessani tullut monen eri tien risteykseen ja sisäistä karttaa tutkiessa vaikuttaisi siltä, että pitää valita monta eri tietä sen yhden ainoan reitin sijaan. Onkohan kartanlukijalla navigointiväline nurinpäin vai miten tällainen olo on mahdollinen? Puuttuu se navigaattorin puheohjaus, joka neuvoisi 100 metriä ennen risteystä valitsemaan oikean kaistan ja valmistautumaan lähestyvään käännökseen. Pitäisi varmaan päivittää uudempi versio omaan sisäiseen navigaatiojärjestelmääni :)

Olisi kyllä huikeaa, jos koko elämän mittakaavassa olisi sellainen sisäinen navigaattori, josta pystyisi tarvittaessa suurentamaan kuvakulmaa ja tarkastelemaan ympäröivää todellisuutta. Jotta jokainen mutka ei heilauttaisi niin kovaa ja pystyisi helpommin luottamaan, että jossakin hyvin suuressa kuvassa lopulta näkyy se tämänkin elämänkokemuksen tai erikoiskokeen ruutulippu. Olisi lohduttavaa tietää mihin on matkalla vaikka samalla saattaisi tietenkin olla vaarana, että innostus katoaisi, kun huomaisi, miten pitkällä ihan oikeasti tuo elämän päämäärä vielä on. Mutta tällaisten elämän risteyskohtien osalta se helpottaisi kyllä kummasti matkaa. Voisi vain ohjelmoida, että "navigoi kohteeseen ja nopein reitti kiitos!" Ja matka jatkuisi ilman turhaa mielen tason ihmettelyä..

Toisaalta pitää muistaa, että ihmettely ja hämmästely ovat hyvin merkittäviä olotiloja. Hetkiä, joissa ihminen aidoimmillaan pysähtyy ja on valmis katsomaan syvemmälle. Ehkäpä tuollaisella automaatio-ohjauksella jäisi monta arvokasta kokemusta kokematta tai jotain tärkeää osa ihmisyydestä oppimatta. Ehkä olisi vähän sellainen turisti omassa elämässään. Ehkä sittenkin olen enemmän sellaista seikkailuhenkistä tyyppiä, enkä halua kaikkea liian valmiiksi pureskeltuna. Hämmästelyssä ja eksymisessäkin on oma viehätyksensä! Ne ovat tämän elämän mausteita. Kuin elämän suolaa ja yrttejä. Jos maustaa liikaa tai yhdistelee asioita väärällä tavalla niin alkaa elämä maistua vähän liiankin kitkerältä mutta sopivassa määrin hämmästely on kuin täydellinen eri osatekijöiden harmoninen kokonaisuus. Nautinto. Riippuu vain siitä, miten asian haluaa nähdä.

Sitä olen tässä viime päivinä ihmetellyt oman navigaattorini sekoillessa, että onkohan loppujen lopuksi niinkään väliä sillä, minkä tien valitsee? Vai olisiko sittenkin tärkeämpää vain keskittyä siihen, millä tavoin elämän matkaan ja reitin varrelle osuviin kokemuksiin suhtautuu? Että jospa onkin niin, että kaikki nämä risteyksessä avautuvat polut johtavat lopulta samaan päämäärään eikä ole väliä, minkä niistä valitsen. Se ruutulippu tulee vastaan matkan päättyessä joka tapauksessa ja matkaa voi tehdä lopulta aika monella eri tavalla. Vaikka nyt valitsisin sen kauneimman ja mutkaisimman maisemareitin, se ei tarkoita sitä, etten myöhemmin voisi muuttaa suunnitelmaa ja valita toisin. Tärkeintä on se, että pidän silmät auki ja tarkkailen, mitä kaikkea matkan varrella tulee vastaan. Pysähdyn lepäämään tai tutkimaan asioita uteliain mielin aina, kun siihen on tarvetta. Että en pidä kiirettä enkä ummista silmiäni vaikka välillä tulisi hiukan sumuisempikin kohta vastaan.

Ehkä juuri tämä ajatus on ollut syynä siihen, että sisäinen rauha säilyy myös hämmästellessä. Että vaikeidenkin tunteiden äärellä löytyvät sittenkin ne omaan sisäiseen rauhan tilaan johtavat juuret. Että vaikka ulkoisessa elämässä navigaattori olisi poissa pelistä niin sisäisellä tasolla reitti on jo niin tuttu, ettei enää eksy. Ei ainakaan ihan niin usein kuin joskus ennen. On jo olemassa luottamus siihen, että vaikka sisäinen opastus johtaisi joskus vähän pidempäänkin pimeään tunneliin niin, sekin päättyy jossain vaiheessa. Kun vain uskaltaa jatkaa matkaa ilman sitä navigaattorin ohjausta, huomaa ennemmin tai myöhemmin olevansa sittenkin ihan oikealla reitillä. Kulkevansa juuri sitä oikeaa polkua. Minulle itselleni. Olevansa sittenkin flowssa vaikka hetkittäin siellä keskellä pimeää tunnelia tuntuisi koko matkan teko turhalta ja tekisi mieli luovuttaa. Antaa periksi.

Usein juuri tuo periksi antaminen onkin lopulta se suurin askel eteenpäin. Kun ei enää yritä mielen tasolla yhtään mitään vaan heittäytyy vain parkumaan selälleen kuin uhmaikäinen lapsi. Päästää irti oman mielen luomista kahleista ja antaa "pettymyksen" tunteiden vain tulla. Niin saattaa käydäkin niin, että huomaa juuri sellaisessa tilanteessa, että se flow kuljettaakin vauhdilla eteenpäin. Kun ei enää itse takerru johonkin sellaiseen, jota on pitänyt oikeana vaihtoehtona. Päästänyt irti aiempien elämän kokemusten luomista ajatusmalleista ja pinttyneistä kaavoista. Antaa vain elämän navigaatiojärjestelmän ohjata ja virran kuljettaa oikeaan suuntaan. Helpottavaa ja vapauttavaa!

Unimaailman oivalluksia

Lauantai 6.4.2013 klo 12.29

On ollut ihmeellinen viikko. Harva se päivä tulee vastaan asioita, jotka nostavat esiin suuria tunteita. Ja yhtä tiuhaan myös niitä hetkiä, että jokin erityinen asia pysäyttää ja saa huomaamaan tämän kaikkeuden ja ihmisyyden äärettömän kauneuden. Näkemään hetkellisesti asioiden ja kokemusten päättymättömän virran läpi jonkin sellaisen huikean kauniin maiseman. Mieleni maiseman.

Näitä erityisiä hetkiä on tullut unenomaisesti keskellä kirkasta päivää, merkityksellisiä lauseita, jotka jossain ohikiitävässä hetkessä kuulen jonkun sanovan. Ja omituisia pikku "viestejä" kaikkeudelta vaikkapa esimerkiksi maassa lojuvan setelirahan muodossa. Numerologisia vahvistuksia ja sykähdyttäviä hetkiä, joissa olo muuttuu silmänräpäyksessä arkisesta maagiseksi. Niin tätä aikaa, jota nyt elämme - siis ihan jokainen meistä!

Eräs tällainen erityinen hetki oli jälleen keskustelu lapseni kanssa: taisin puoliääneen marista jotakin nykyisestä työstäni ja siitä, miten turhautunut hetkittäin asioihin olen. En varsinaisesti edes kohdistanut tätä mutinaani kenellekään mutta rakas tyttäreni siihen tarttui sanoen: "Minusta äiti tuntuu, että sinun ongelmasi työn suhteen on siinä, että olet tunkenut itsesi vähän liian pieniin saappaisiin!" Että kenkä puristaa siitä, että kenkä puristaa.. :D Eipä olisi voinut taas paremmin osua ja upota tuo kommentti!

Huomaan useasti, että tietyissä arjen asioissa osa sisäisestä ahdistuksesta syntyy sittä, että tietoisuus asioista ja vähän laajemmasta maailmankuvasta on koetettu ahtaa siihen vanhaan ja suppeaan elämään. Että konkreettisella tasolla arki ja elämä ei aina ihan vastaa sitä kuvaa, joka sisäisesti jo on. Tieto lisää tuskaa, sanotaan - mutta koen, että kyse on paljon muustakin. Siitä, että väsyy helpommin, jos koettaa ensin laajentaa ymmärrystään ja tietoisuuttaan mutta samaan aikaan yrittää pysyä kiinni vanhoissa fyysisissä elämän rakenteissaan. Väsyttää itsensä yhtäaikaa sekä kaasuttamalla että jarruttamalla mahdollisia muutoksia. Ja ehkä uuvuttaa itsensä näkemällä kerralla liian paljon työstettävää. Ikään kuin valaisee kerralla enemmän kuin, mitä ehtii itsessään asioita kohdata ja työstää. Olo on hetkittäin kuin ydinreaktorilla vanhan sähkölampun kuvussa. Tuntuu, että jos hiukankin vääntää kaasua isommalle niin jonkin sortin räjähdys ympäristössä on väistämätön! Tehokasta mutta kuluttavaa..

Toinen huikea vastaan tullut asia on se, että monista jo ihan tutuista ja vanhoista asioista ja oivalluksista on taas löytynyt yhtäkkiä ihan uutta merkitystä. Eräs tällainen on unien ja erilaisten näkyjen tulkinta arjessa. Että miten paljon hyödyllistä informaatiota sitä kulkeekaan tietoisuuteni läpi niin, etten muista pysähtyä kuuntelemaan todellista viestiä noiden kuvien ja symbolien takana. Tässäkin asiassa lapseni on ollut arvokas opettaja. Että aina välillä arkeemme kuuluu se, että kerromme toinen toisillemme unista ja mielikuvista, joita jossain hetkessä on tullut. Ja pysähdymme yhdessä miettimään niiden mahdollista merkitystä tai syvempää viestiä. Tietenkin monen muunkin asian äärelle silloin tällöin pysähdymme mutta viime aikoina erityisesti unien ja elämässä vastaan tulleiden symbolien. Olen havainnut, että tismalleen samat "lainalaisuudet" toimivat niin nukkuessa koettujen unien tulkinnassa kuin tässä "valveunessa" nimeltä elämä koettujen symbolisten merkitysten tulkinnassa. Että sama korkeampi ohjaus ja viisaus näyttäytyy aivan yhtälailla olin sitten unessa tai valveilla. Kunhan vain muistan nuo symboliset hetket havaita.

Jaan tähän pari itselleni "uudelleen kolahtanutta" lainausta liittyen uniin ja niiden tulkintaan. Olen näitä joskus vuosia sitten lueskellut mutta nyt taas uusin silmin:

"Välitöntä valaistumista ei ole olemassa. Sinun täytyy olla varma siitä, että olet 'maadoittunut', kun avaudut ylemmille tietoisuuden tasoille. Kun hankit syvempää sisäistä näkemystä unien kautta ja sovellat sitä päivittäiseen elämääsi, ymmärryksesi alkaa laajentua. Havaitset, että olet täysin vastuussa omasta elämästäsi eikä sinulla ole mitään oikeutta vahingoittaa toisia. Ymmärryksesi laajentuessa ansaitset oikeuden siirtyä seuraavalle tasolle. Jos kaikki annettaisiin sinulle silmänräpäyksessä, et tietäisi kuinka tuollaista valtavaa voimaa ja tietoa tulisi käyttää." - Betty Bethards

"Sinun ei tarvitse kärsiä kasvaaksesi. Se ei ole ollenkaan Luojan tarkoitus. Itseesi tutustumisen tulisi olla iloista. Kaikki tekevät virheitä ja jotkut asiat näyttävät aluksi hankalilta ja epämiellyttäviltä. Mutta jos pystyt toimimaan kuin pieni lapsi innokkaasti ja uteliaasti oppien, silloin alat ymmärtää, miten ihanan seikkailun elämä tarjoaa.." - Betty Bethards

Nämä molemmat lainaukset ovat otteita "Unikirjasta", jonka olen saanut lahjaksi jo joskus todella, todella monta vuotta sitten. Tuo pieni opus on tuonut erikoisella tavalla usein lohtua ja ymmärrystä jonkin hankalan kokemuksen äärellä. Hassua sinällään, että olen vuosien kuluessa käyttänyt tätä kirjaa enemmänkin "arjen käsikirjana" kuin unien tulkinnassa. Molemmissa tarkoituksissa toimii loistavasti!

Lopuksi tuli mieleeni vielä yksi viime aikojen tärkeä hetki. Kun tunnekuohussa kokee olevansa täysin hajalla ja hämmentynyt siitä, mitä elämä seuraavaksi tuo. Ja joku tärkeä ja rakas ihminen muistuttaa, että ymmärränhän minä, että kaikki tuo, mikä saa kyyneleet virtaamaan, on vain heijastus minusta itsestäni. Oman mieleni luoma näytelmän osa, joka on nyt vain kohdattava. Että haasteet kovenevat, mitä syvemmälle itseensä matkaa. Tärkein oivallus tuossa hetkessä minulle oli lopulta se, että vaikka tiedostan tämän kaiken joka hetki, niin se ei vie koskaan pois niitä tunteita, joita tuo kokemus minussa herättää. Että eräs tärkeimmistä ihmisyyden oivalluksista on se, että nuo aidot ja kipeätkin tunteet on vain kohdattava. Että valaistuminen ei todellakaan ole sitä, että ulkoistaa itsensä tästä maailmasta tai ihmiselämän nostattamista tunteista. Vaan juuri sitä, että uskaltaa itkeä, kun itkettää ja jakaa ilon pisarat säästelemättä, kun siihen on aihetta. Olla ihminen!

Voimaantumisen polku

Perjantai 29.3.2013 klo 19.41

Viime aikoina on useamman eri elämän kokemuksen myötä noussut pinnalle oman sisäisen voiman merkitys kaiken olemisen ja tekemisen kannalta elämässä. Tuntuu, että sellaisissa hetkissä, jolloin itsensä kanssa olen ollut "heikoimmillani" ja löytänyt itseni sieltä iänikuisen montun pohjan syövereistä, olen onnistunut kadottamaan nimenomaan yhteyden sisäiseen voimaani. Aihe saattaa kuulostaa äkkiseltään hiukan liian itsestään selvältä, mutta tuntuu, että tästä sisäisen voiman teemasta minulla on yhä paljon opittavaa, koska aihe on niin monin eri tavoin näyttäytynyt arjessani.

Uskon, että sisäisen voiman löytäminen ja sen oikeanlaisen käytön opettelu on yksi suurimmista ihmisyyden haasteista. Jo uhmaikäinen lapsi osaa ilmaista hämmästyttävällä suoruudella sen sisäisen "generaattorin" hevosvoimat, jotka meistä jokainen sisimmässään kantaa. Tuossa ihmisyyden vaiheessa ei ole vielä useinkaan syntynyt mitään estoja pidätellä omaa voiman käyttöään vaan kyse on pikemminkin säätöjen hakemisesta. Oman voiman tunteen suhteuttamisesta ympäröivään maailmaan ja jonkinlaisesta "esikoulusta" omien sisäisten voimien hallinnan suhteen.

Myöhemmin aika monelle meistä käy kuitenkin niin, että murrosiän ja erilaisten elämänkokemusten myötä tuon oman rajattoman voiman tunteen vain pikkuhiljaa kadottaa. Alkaa kuvitella olevansa jotenkin "heikompi" tai hauraampi kuin muut tai alkaa ehkä vain sisäisesti epäillä omia voimaan. Tylysti voisi sanoa, että vanhentuminen väsyttää ja vie voimat. Ja sitten ollaankin tilanteessa, että aika moni meistä huomaa olevansa itsensä kanssa hiukan hukassa ja etsivänsä erilaisia keinoja tämän oman voiman uudelleen löytämiseksi. Alamme sisäisen tutkimusmatkan kautta uudelleen voimaannuttaa itseämme. Palata pikku hiljaa takaisin siihen "kaikkivoipaisuuden" ja sisäisen voiman tilaan, jossa meistä ihan jokainen elämänsä alkumetreillä on joskus ollut. Tämä voimaantuminen on vain iän myötä jalostunut erilaisilla elämänkokemuksilla ja etenkin suuremmalla nöyryydellä kuin tuolloin uhmaiän kynnyksellä.

Olen havainnut oman arjen elämäni kautta, että jokainen ihmissuhde on eräänlainen sisäisen voiman löytämisen mahdollisuus ja myös mahdollisuus uudelleen säätää omaa sisäistä voimaansa suhteessa ympäröivään maailmaan. Koska jokainen yksilö on omalla polullaan ainutlaatuinen ja erilaisessa sisäisen kasvun vaiheessa, myös oma sisäinen voimamme säätyy sen mukaan missä tilanteessa olemme ja kenen kanssa kommunikoimme. Että esimerkiksi murrosiän kynnyksellä olevan lapsen kanssa oma voima tulee olla säädettynä aivan eri volyymille kuin jos keskustelen sairaan tai ikääntyneen henkilön kanssa. Ja sellaisissa hetkissä, kun omat sisäiset voimat ovat syystä tai toisesta "kadoksissa" esimerkiksi sairauden vuoksi, tuntuvat silloin toisten ihmisten voimat paljon suuremmilta ja ikäänkuin turvallisimmilta kuin jos olen itseni kanssa paremassa tasapainossa.

Enkä tarkoita nyt tuolla volyymin säädöllä mitään äänen käyttöä tai fyysistä voimaa, vaan sitä tilaa, joka minusta huokuu ympäröivään maailmaan. Tunnetta, jonka jokainen voi kohtaamistaan ihmisistä aistia jo ensi hetkestä, kun kohtaa. Että onko toinen tukevasti jalat maassa ja yhteydessä omaan korkeampaan voimaansa vai kenties unohtanut tuon olotilan hetkellisesti. Usein oma mieli ja sen luomat ajatuskehät ovat merkittävä syy oman voiman tunteen kadottamiseen. Elämänkokemusten luomat pelot, epävarmuus tai ennakko-odotukset saavat aikaan lisää itseään toteuttavia ajatuskehiä ja yhteys omaan todelliseen itseen katoaa. Toisaalta taas oman voiman palautumisen ja tasapainon tunne toimii juuri samoin. Hyvä olo ruokkii lisää hyvää oloa ja onnistuminen ja itsensä ylittäminen saa aikaan entistä suuremman voimaantumisen tunteen.

Samalla tavalla toimii myös oman voiman ja jaksamisen säilyttäminen esimerkiksi työelämässä tai vaikkapa parisuhteessa. Hyvässä vireessä ei mikään vastoinkäyminen tunnu musertavalta, mutta jos on jo valmiiksi asettunut sinne ankeaan sisäiseen "monttuun", alkaa pienetkin vastoinkäymiset tuntua ylitsepääsemättömän suurilta. Tärkeää olisikin löytää arjen tasolla niitä pieniä asioita omasta elämästä, joista voi olla kiitollinen tai jotka ovat kaikesta huolimatta hyvin. Tulisi ruokkia aktiivisesti omaa mieltään näkemään hyviä ja sisäistä voimaa lisääviä asioita elämässään. Ja jättää taka-alalle ainakin pienten ja turhanpäiväisten asioiden murehtiminen. Toisaalta niiden oikein isojen murheiden osalta on tärkeää osata pyytää ajoissa apua ja jakaa oma taakka niiden kanssa, jotka ovat elämässä itselle läheisimpiä. Tehdä elämässään tarvittavat muutokset, mikäli ne ovat mahdollisia siinä hetkessä. Oman voimaantuneisuuden tunteen säilyttäminen vaatii arjessa harjoittelua ja sitä, että kohtaa omia voimia kuluttavat asiat yksi kerrallaan jo siinä vaiheessa, kun haasteet ovat vielä pieniä ja kenties helpommin ratkaistavissa. Aivan samoin kuin vaikka tulipalo ei pääse lainkaan leviämään tai tekemään tuhoa niin paljoa, jos kytevän kohdan aktiivisesti sammuttaa heti, kun sen havaitsee.

Oman voimaantumisen tien löytäminen on yhtä antoisaa kuin sisäinen kasvun tie yleensäkin. On niitä samoja vuoristoradan ylä- ja alamäkiä aina siihen asti kunnes tie alkaa edetessään vähitellen tasaantua. Voimaantuminen on osa ihmisyyden polkua ja tärkeä osa kokonaisuutta. Jälleen yksi merkittävä pala siinä palapelissä, jossa kaikki ihmisyyden osat tulee olla läsnä, jotta kokonaisuus toimii ja on elämässä läsnä kaiken aikaa. Oman itsensä ytimessä pysymistä. Tasapainoa. Rakkautta. Pysyvää hyvää oloa ja onnellisuutta.

Uusi aamu

Keskiviikko 20.3.2013 klo 13.46

Nyt se sitten tapahtui!! Tänä aamuna vain heräsin siihen tunteeseen, että se sisäinen "perhosen toukka" minussa on nyt kuoriutunut kotelostaan. Oli sellainen äärettömän selkeä ja kirkas olo kuin vain pitkän talvilevon jäljiltä voi olla. Ja aivan ensimmäiseksi mielessäni oli selkeä näky siitä, mitä minun pitäisi elämässäni alkaa tekemään. Kuva siitä muutoksesta, jota kohti olen koko ajan kulkenut. Että kyse on lopulta ollut jo pitkään vain siitä, etten itse ole uskonut itseeni tai halunnut nähdä olemassa olevia vaihtoehtoja nykyiselle elämäntilanteelleni. Kirjoitin kaiken tuon vision sisältämät asiat tarkasti itselleni ylös, jotta muistaisin kaiken vielä huomennakin ja voisin aina uskon horjuessa lukea jostakin siitä kuvasta, joka niin selvänä näyttäytyi. Palauttaa mieleeni tuon tunteen, joka minulla havahtuessani oli.

Tuntuu, että tämä heräämisen prosessi sai jälleen kerran alkunsa ja kantavaa voimaa eräästä kirjasta, joka "tarjoiltiin" eteeni niin selkeästi, etten vain kerta kaikkiaan voinut olla sitä huomaamatta. Että jos on pitkään kukenut pelkillä puolivaloilla ja ummistanut silmänsä erilaisilta elämän antamilta vihjeiltä polun varrella, niin pitää kaikkeuden sitten antaa sellainen tienviitta oikein isoilla kirjaimilla ja korosteväreillä painettuna, jotta niillä puolivaloillakin huomaa. Kirja nimeltä "Shambalan salaisuus" (James Redfield), joka on tietenkin jatko-osa niille hänen aiemmin kirjoittamilleen kirjoille, ensin yhdeksästä ja sitten myös kymmennennestä oivalluksesta. Merkittäviä viisauksia pitävät sisällään nuo kaikki mutta tämä viimeisin nivoo suorastaan hämmästyttävän selkeän kokonaiskuvan siitä, miten kaikki henkinen kehitys oikeastaan tapahtuu. Ja etenkin kuvan siitä, miten ihmisyyden ylä- ja alamäissä pystyy säilyttämään sen korkeamman ja valoisamman tilan. Tuo kolahti ja kovaa.

Ainakin minun kohdallani on jo pitkään ollut kyse juuri tästä asiasta. Tietyt oivallukset ja asiat ovat jo aivan itsestään selvä osa tätä elämää ja arkea. Mutta eteenpäin ei tunnu silti pääsevän, ei sitten millään. Ongelman ydin (kuten kirjoitin jo aikanaan "Matkaoppaassa ytimeen") on siinä, miten oppisin pysymään sellaisessa tilassa, että tuen oman elämäni flowta ja että huomaan kaikki merkittävät oivalluksiin johtavat vihjeet matkan varrella. Tähän luonnolliseen virtaavaan tilaan on oikeastaan aika yksinkertaista päästä ja harjoittelemalla kärsivällisesti se muuttuu vaivihkaa osaksi elämän arkea. Silti kerta toisensa jälkeen onnistun tuon tilan myös kadottamaan ja eksymään matkalla aivan "epäolennaiselta" tuntuviin kokemuksiin. Hukkaamaan sen kartan ja kompassin.

Tämä nyt lukemani kirja, jotenkin selvensi minulle kaikkea. Sitä, miten olennaisen tärkeää on tuon virtaavan tilan herättely säännöllisesti arjessa ja vahvistaminen tietoisesti. Miten merkittävä osa hyvässä olossa pysymistä on se, että muistaa kaiken - aivan kaiken - olevan vain peili tuosta omasta sisäisestä tilastani. Ja lopulta, miten kriittistä eteenpäin pääsyn kannalta on se, että harjoittelee, jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen nousta sieltä montun pohjalta ja yrittää vielä kerran.

Lopulta se kaikista suurin oivallus näiden kaikkien edellä mainittujen asioiden lisäksi minulle itselleni oli siinä, että meistä jokainen tarvitsee tukea. Kukaan ei pääse eteenpäin yksin! Tämän lauseen olen niin monet kerrat lukenut ja kuullut. Ja kuvitellut myös ymmärtäneeni mutta vasta nyt taidan pikku hiljaa päästä oikeille jäljille. Että eteenpäin päästäkseni, sen lisäksi, että pyrin joka hetki säilyttämään tietoisuuteni läsnä tässä hetkessä ja olen alati valppaana suhteessa omiin ajatuksiini ja tunteisiini, minun on pyydettävä myös tukea. Uskottava täysin, että saan tukea joka hetki ja koko ajan. Että niin yksinkertaiselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, minun on omien ajatusteni tueksi saatava voimistusta ja apua muilta tasoilta. Enkeleiltä tai oppailta tai dakineilta. Ihan miksi kukin näitä ihmiskuntaa auttavia korkeampia voimia sitten valitseekaan kutsua. Ihan sama vaikka antaisi jonkun itselle sopivamman nimityksen. On saatava apua niiltä "mummeleilta", jotka tupsahtavat juuri oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, jotta matka voi taas jatkua.

Nämä mystiset voimat ohjaavat matkaamme eteenpäin mutta eivät ilman sitä, että hyväksymme aidosti näiden itseämme suurempien voimien jatkuvan läsnäolon elämässämme. Että niin kauan, kun yritämme eteenpäin yksin, suostumatta ottamaan vastaan tarjottua apua mitä yllättävimmiltäkin tahoilta, emme pääse eteenpäin. Matka jatkuu vain ja ainoastaan, kun nämä kaikki palaset ovat kohdallaan: Jatkuva läsnäolo ja valppaus omista ajatuksistamme tai tunnetiloistamme. Jatkuva virtaava valon tila ympärillämme. Sekä jatkuva nöyryys ottaa vastaan apua, vaikka emme sitä vielä näkisikään fyysisin silmin. Oman ihmisyytemme vajavaisuuden ja toisaalta aivan mielettömän suuren vastuun ristiriidan hyväksyminen on avain. Sen tunnustaminen, että olemme itse vastuussa omista ajatuksistamme ja kokemuksistamme sekä myös sen totuuden ymmärtäminen syvemmällä tasolla, että emme koskaan selviä tästä matkasta yksin. Emme nyt, emmekä edes silloin, kun on se "hyvä päivä". Tarvitsemme apua ja meidän on nöyrryttävä ottamaan vastaan apua, vaikka asiat eivät aina sujuisikaan siten, kuin itse haluaisimme. Vain siten voimme irtautua rajoittamasta itse omaa elämäämme ja eteenpäin kulkuamme. Voimme tietoisesti muuttaa kulloistakin elämämme hetkeä ja päästä yksi askel kerrallaan eteenpäin.

Vapauttava olo ja hyvä kirja! Voin lämpimästi suositella.. :)

Ps. Tuohon visiooni liittyen ilmoitus Palvelut/Ajankohtaista osiossa!!

Siirtymästä toiseen

Torstai 14.3.2013 klo 21.58

Kuluneet viikot ovat olleet harvinaisen haasteellisia. Joskus vain on tällaisia jaksoja, että tämä elämän "flow" näyttäytyy hiukan erikoisilla tavoilla ja voisi melkein luulla, että nyt on menossa jonkunlainen syöksykierre alaspäin itseni kanssa. Harva se päivä on sattunut ja tapahtunut jotakin pientä kurjaa joko itselle tai jollekulle rakkaalle minun läheisistäni. Taitaa olla tähdillä "se aika kuusta" meneillään. Tai ne arjen sketsit ovat todella huonontuneet entisestään sitten tuon edellisen kirjoitukseni..

Kaikki kummalliset tapahtumat elämässäni viime viikkoina ovat saaneet aikaan sellaisen olon, että pitkästä aikaa on ollut tarve kääntyä tylysti sisäänpäin. Pistää luukut kiinni ja vain olla. Jälleen kerran olen huomannut olevani kuin se pieni perhosen toukka, joka kotelossaan odottaa uutta kevättä ja sitä, että talven kylmyys ja vaikeudet väistyisivät lisääntyvän valon myötä. On ollut pakko pysähtyä ja levätä. Vetää henkeä ja toipua jostakin, jota en osaa edes määritellä. Sairaudesta nimeltä elämä.

Tuota ajatusta ei kannata nyt ottaa aivan kirjaimellisesti. Pikemminkin pureskella hitaasti ja miettiä syvempää merkitystä. On tuntunut siltä, että elämäni matkalla jokainen sisäinen uudelleen syntymä on vaatinut aina tällaisen omituisen hämyisen siirtymävaiheen ja täydellisen pysähdyksen itseni kanssa. Totaalista lepoa ja oman itsensä rehellistä tutkimista. Sellaisen sisäisen tilan, jossa keho pakottaa kasvokkain niin oman rajallisuutensa kanssa kuin havahtumaan omien henkisten voimavarojen priorisointiin. Huomaa yhtäkkiä, mikä on tärkeää ja mikä taas koko lailla turhanpäiväistä omassa arkisessa elämässä. Että lopulta on aika vähän niitä asioita, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä.

Yksi tällainen "siirtymävaihe" on nyt elämässäni siis meneillään. Olen nähnyt sen kuvina unessani ja yhtälailla kaikista omituisista "vastoinkäymisiltä" vaikuttaneista asioista arjessa. Sairastelusta, tapaturmista ja epäselvästä olotilasta monessa asiassa. Siitä, että on lopulta pakko elää vain tätä hetkeä, kun ei huomisesta tiedä. Olla täysin läsnä vain omassa sisimmässään. Jokainen tällainen siirtymä elämässäni on ainakin aiemmin johtanut selkeästi johonkin uuteen elämän vaiheeseen, uusiin oivalluksiin tai johonkin uuteen näkökulmaan itsestäni. Avannut jonkin tutkimattoman oven sisälläni sekä vaatinut rehellisyyttä ja rohkeutta kohdata tämä "pimeä" osa itsessäni. Kuin eläisi monta elämää yhden elämän sisällä. Syntyisi aina uudelleen yhden elämän vaiheen päättyessä ja uuden elämän näytelmän kohtauksen alkaessa. Tässä hetkessä en vain vielä tiedä, mikä tämä seuraava kohtaus tai elämänvaihe on, joka nyt koettaa päästä alkuun. Tiedän vain, että jotakin on muuttumassa ja eteenpäin ollaan menossa. Ihan yhtä sokkona ja ilman navigaattoria kuin tähänkin asti.

On lohdullista huomata muutos omassa itsessäni  ja suhtautumisessani tällaiseen "koteloitumisvaiheeseen". Aiemmin on saattanut paljon enemmänkin pelottaa ja ahdistaa. Nyt vain toteaa hymähtäen itselleen, että "ai jaa, taas täällä!" Pääsin viimeksikin ulos pimeydestä ja tiedän pääseväni tälläkin kertaa. Millainenkohan maailma itseni ulkopuolella odottaa, kun tämä taas päättyy? Kuin siirtymä ja jonkinlainen yhden elämänosan "kuolema" olisi oikeastaan helpotus ja sittenkin iloinen asia. Eikä enää ahdistava ja pelkoa tai masennusta aiheuttava. Vaikka kyllä niitäkin tunteita pintaan nousee matkan varrella. Ei kuitenkaan enää niin, että ottaisivat vallan ajatuksissani. Tai saisivat elämän näyttämään jotenkin epäreilulta. Pikemminkin mielenkiitoiselta ja hiukan odottavalta. Kuin olisin pikkuhiljaa saavuttanut ymmärryksen ja aidon luottamuksen elämään. Siihen, että kuten perhosen elämän kiertokulku symbolisesti osoittaa, yksi vaihe seuraa aina toistaan. Koskaan päättymättä. Aina syntyy uusia perhosia, jotka saavat aikaa uusia toukkia, jotka jälleen kotelovaiheen kautta syntyvät uusiksi huikean kauniiksi perhosiksi. Myös elämän luonnollinen rytmi on vain sarja vaiheita, joita seuraa taas uusi elämän syklin kierros jne.

Katsoin taannoin erään lasten animaation, jossa maailman syntytarinaa käsitellään itämaisesta uskomusjärjestelmästä käsin. Tuosta tarinasta on mieleeni jäänyt eräs huikea ajatus elämästä. Olisi tärkeää muistaa, että kuoleman pelko tai toive ovat molemmat lopulta vain pelkoa elää ja kohdata tätä ainutkertaista elämää. Että kuolema ja elämä ovat lopulta saman kolikon kaksi eri kääntöpuolta. Ei ole toista ilman toista. Ja jos kolikosta kääntää yhden puolen esiin, se ei tarkoita, etteikö toinenkin puoli olisi olemassa. Itse vain valitsee olla sitä kohtaamatta. Ja myös itse voi valita kumpaa haluaa elämässään ylläpitää. Elämän seikkailua vai sen päättymisen odottelua. Taidanpa kallistua tuon ensimmäisen puoleen.

Putous

Maanantai 4.3.2013 klo 10.22

Tänä aamuna tuli mieleeni sellainen huvittava pieni ajatus elämästä ja jälleen kerran yksi uusi näkökulma siihen, miten tämän ihmiselämän "tarkoituksen" voisi nähdä. Pieni hetki, joka sai minut hymyilemään työmatkalla ja vapautti ajatukseni arjen kiireestä. Sai aikaan hippusen iloa kirpeässä aamussa.

Mietin, että olenkohan ollut ihan järjissäni, kun olen tätä oman elämäni "käsikirjoitusta" aikojen alussa laatinut. Että joskus tuntuu, kuin koko elämä olisi yhtä suurta Putousta. Siis komediaa ja improvisaatiota. Kaikki elämän erilaiset käänteet ovat kuin suuri sketsi, joka yhdessä hetkessä naurattaa ja toisinaan on niin huono vitsi, ettei edes itketä - saati sitten tippaakaan hymyilytä. Että joskus jokin tietty "kohtaus" tässä elämän näytelmässä voi olla niin huonolla maulla laadittu, etten haluaisi uskoa itse olevani siitä vastuussa. Eikä haluaisi edes olla osana koko näytelmää. Ja sitten taas jossakin toisessa hetkessä elämä aukeaa eteeni sellaisella ilolla ja niin osuvalla tilannekomiikalla, että saa nauraa vatsalihakset kipeäksi ja alkaa ihan poskia jomottaa liiallinen hymyily. Syntyy sellainen ilon aikaan saama noste, joka jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen, kun tilanne on ohi.

Miten paljon kevyemmin suhtautuisinkaan arjen vastoinkäymisiin tai mihin tahansa elämän haasteeseen, jos pystyisin ajattelemaan, että tämä on "vain sitä improteatteria" ja minun pitää nyt vain näytellä mukana. Olla uskottava ja heittäytyä antaumuksella kohtauksen juoneen. Koska olen sellaisen sopimuksen itse itselleni joskus laatinut. Että tämä tuotantokausi kestää nyt tämän yhden elämän. Tulee niitä "näytönpaikkoja" ja hetkiä, jolloin kaikki taputtavat ja kehuvat. Sekä niitä tilanteita, ettei oikein mitään järkevää irtoa ja haluaisin vain vajota maan alle mököttämään. Tulee myös hetkiä, jolloin joku "roolihahmo" minun oman elämäni käsikirjoituksessa putoaa pois ja senkin jälkeen elämä jatkuu. Tulee vastaan ehkä joitakin uusia hahmoja ja uusia "sketsejä". Sellaisia, jotka naurattavat sekä myös niitä, jotka eivät naurata. Eivät yhtään. Että "teatteri" kuvaa oikeastaan aika hyvin sitä kaikkea mahdollista, jota jokainen meistä elämänsä aikana kohtaa. Tulee niitä vaihtelevia ylä- ja alamäkiä sekä monenlaisia dialogeja. Vaiheita, jotka vievät juonta eteenpäin ja tilanteita, jotka yllättävät täysin. Myös näyttelijän.

Haluaisin silti ajatella, että minun itseni vastuulla on ollut tämän oman elämäni matkan pääsuuntien suunnittelu, sen karkean käsikirjoituksen laadinta. Olen itse luonut itselleni ne pelinappulat, jotka minulla tässä elämässä on. Ja minun itseni vastuulla on myös se, miten näitä olemassa olevia ihmiselämän resursseja käytän. Mitä saan aikaan niistä lähtökohdista, jotka minulla juuri nyt on. Siitä kai tämä ajatusyhteys improvisaatioon syntyikin. Että joka hetki tulee eteen tilanteita, jotka yllättävät minut täysin ja kohtaan päivittäin elämässäni erilaisia ihmisiä, jotka nostavat minussa pintaan monenlaisia tunteita. Että elämässä pitää osata improvisoida! Uskaltaa kohdata niin itsessä kuin muissakin ihmisissä myös sellaiset puolet, jotka ovat minulle ihan uusia, enkä tiedä mihin lokeroon tuon kokemuksen mieleni sopukoissa luokittelisin. Voin ottaa näistä yllättävistä ja uusista hetkistä opikseni ja antautua kokemaan jotain sellaista, joka ei ole niin tuttua. Astua pois siltä paljon puhutulta "mukavuusalueelta". Omassa elämässäni.

Ydin tässä pienessä ja minua huvittaneessa ajatuksessa oli kai se, että on hienoa huomata, miten helposti jokin pieni asia muuttaa muotoaan ja saa uutta väriä, kun vain vaihtaa näkökulmaa, jonka kautta tuota asiaa tarkastelee. Että sellainen sopiva määrä huumoria arjessa, pelastaa sen harmaammankin päivän. Tuo lisää väriä siihen elämän väripalettiin. Ja vaikka joskus tuo elämän käsikirjoitus näyttäisi suorastaan surkealta, niin voin silti suunnata ajatukseni tuon surkeuden yli. Johonkin sellaiseen, joka auttaa minua juuri siinä hetkessä eteenpäin. Vie minun elämäni näytelmän juonta yhden pienen askelen eteenpäin kohti seuraavaa kohtausta ja uusia kokemuksia.

Vapauttava ja valoisa aamu! Omien vallitsevien näkökulmien ravistelu heti aamusta toimii näköjään melkeni yhtä tehokkaana mielen virkistäjänä kuin vaikka aamuvenyttely tai lenkki auringonpaisteessa. Tänään tällainen verryttely! :)

Kasa lantaa ja muita tunteita

Lauantai 2.3.2013 klo 11.44

Kävin maailmaa avartavan keskustelun lapseni kanssa tässä kuluneella viikolla. Tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Pysähtymisestä.

Tilanne lähti alkuun ihan arjen pienestä kriisistä; siitä, että olin luvannut tytölle 5€ omaa käyttörahaa kauppareissulle, koska lapsi oli sovitusti tehnyt erään työn, josta raha oli "palkkaa". Intoa puhkuen pieni ihminen tuli ostoksille mukaan, sanoi pärjäävänsä itsekseen ja tekevänsä valintaa sillä välin, kun minä teen ne tavalliset ruokaostokset. No, palasin jonkin ajan kuluttua ostoskärryt tankattuina ja tiedustelin, joko ollaan valmiita. Siinä kohtaa olikin jo pinnalla orastava ärripurri. Lapsi mutisi harmistuneena, ettei kaupassa ole mitään kivaa. Ja alkoi sättiä minua siitä, että koskaan ei saa mitään sellaista, jota oikeasti haluaisi. Että kaikki on ihan tyhmää ja minäkin olen typerä äiti jne.. Ihan sitä tavallista arjen murinaa siis.

No tällä kertaa sattui olemaan hyvä päivä. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin siihen kaupan käytävällä olevalle penkille. Kysyin lapselta, että mikä sellainen asia mahtaisi olla, jota hän ihan oikeasti haluaisi? Tiedustelin, mistä hänen mielestään johtuu se, ettei sitä voisi saada? Lapsi siihen istuikin sitten minun viereeni penkille. Unohti hetkeksi, että piti kiukutella. Ja kertoi, että oli löytänyt jonkin tosi kivan keräilysarjan jutun, joka maksaisi 6€ ja harmittaa, että rahat eivät siihen riitä. Keskusteltiin siinä mm. säästämisestä ja siitä, että eihän se maailma taida tähän ongelmaan kuitenkaan kaatua. Päästiin lopulta sopuratkaisuun ja lapsi sai haluamansa tavaran. Lainasin euron ja lapsi ahkeroi lisää sen verran, että tuo pieni summa tulee takaisin maksetuksi.

Mutta - mikä oli tämän tarinan opetus? Kävimme tästä tilanteesta johtuen lapseni kanssa loistavan keskustelun siitä, miten paljon helpompaa meillä kaikilla olisi, jos pysähtyisimme vähän useammin kuuntelemaan itseämme. Pyrkisimme itse ensin määrittelemään itsellemme, että mistä kenkä oikeasti puristaa. Että emme aina tyytyisi siihen "elämä on perseestä" tai "kaikki ovat minua vastaan" ajatukseen. Vaan menisimme noiden ajatusten taakse. Määrittäisimme itsellemme sen aidon ja todellisen tunnetilan sekä etenkin syyn, josta tuo tunne johtuu. Ja vielä sujuvampaa arki olisi, jos oppisimme nuo omat tunteemme pukemaan järkeviksi sanoiksi. Koettaisimme parhaamme mukaan ilmaista toinen toisillemme ne tunteet, joita sisällämme on.

Helppoa se ei varmastikaan ole ja vaatisi jonkin verran kärsivällisyyttä ainankin tuo itsensä kuulostelu. Mutta uskon, että sitäkin antoisampaa elämämme olisi. Oppisimme taatusti enemmän itsestämme. Ja antaisimme toinen toisillemme aidosti mahdollisuuden paremmin ymmärtää itseämme. Niin yleistä kun onkin se, että sisäisesti koemme olevamme niin yksin ja eristettyjä omien tunteidemme kanssa. Koemme jokainen joskus sitä oloa, että "kukaan ei ymmärrä minua". Olemme katkeria tai ehkä surullisia siitä, ettemme tule ymmärretyksi. Syytämme tästä tilasta usein kaikkia muita paitsi itseämme. Pidämme muita ympärillämme olevia täysin sokeina näkemään sisäistä ahdistustamme tai kuuroina kuulemaan hätäämme. Luulemme, ettei kukaan voisi kuitenkaan ymmärtää - ja miten koskaan aidosti voiskaan ellemme anna siihen todellista mahdollisuutta.

Kuten ennenkin olen kirjoittanut, syntyy aito myötätunto siitä, että jollakin tavalla kykenee ymmärtämään toisen yksilön kokemusta. Tätä toistemme aitoa ymmärtämistä helpottaisi huomattavasti se, että olisimme avoimia ja rehellisiä itse omille tunteillemme. Osoittaisimme rakkautta toinen toisiamme kohtaan sen kautta, että jakaisimme keskenämme nuo syvät ja kipeätkin tunteet. Auttaisimme näin toinen toistamme kohti tätä myötätuntoa. Suurempaa lempeyttä ja hyväksyntää. Alkaisimme vähitellen käsittää, että kaikki se "tunneköyhyys" ja ihmiskunnan "kylmyys" onkin vain heijastusta siitä, miten vähän olemme itse yhteydessä omiin tunteisiimme.

Omakohtaisena kokemuksena on ollut se, että tunneköyhyydestä kasvaminen kohti oman itsensä avointa ja rehellistä ilmaisua on koko elämän mittainen prosessi. Osa ihmisyyttä ja ihmisenä kasvua. On niin helppoa latoa kaikki tunteet samaan nippuun, vaikka sen yleisen "pahan olon" tai pelon tunteen alle. Kätkeä osaksi jotakin epämääräistä kasaa joka on helpompi hyväksyä. Sanoa vain, että ei voi mitään, kun pelottaa. Tai minkäs teet, kun on koko ajan paha olo ja ahdistaa.

Tässä kohtaa pitäisikin kenties soveltaa taas sitä toista itselleni kovin rakasta opetusta. Laadunhallinnan ja työhyvinvoinnin näkökulmaa. Samat periaatteet toimivat monessa eri elämäntilanteessa. Että ei se auta lainkaan, vaikka kuinka moni sormella osoittaisi sitä vallitsevaa lantaläjää. Siinä se jököttää yhä vuoden tai kymmenenkin vuoden päästä, ellei yksilönä jokainen ota sitä talikkoa käteen ja ala lappaa. Omat tunnekasan syöverit on vain "lapioitava esiin" pala kerrallaan. Niin se lantakasakin pienenee. Pikku hiljaa. Jos on vain yksi ihminen siinä ison kasan äärellä lapion kanssa heilumassa, niin saattaa kestää vähän pidempään, jotta maa alkaa näkyä taas kasan alta. Parempi olisi, että tuota yhteistä isoa kasaa lapioitaisiin yhdessä. Toinen toistamme auttaen ja tukien. Vaikka välillä vähän tulisikin kuraa silmille. Ja hyvä on myös muistaa, että lapiohommissakin on ne lakisääteiset hengähdystauot ja että lomankin voi pitää aina silloin tällöin. Jotta jaksaa sitten myöhemminkin taas lapioida. Tässä maailmassa ei ole pelkoa siitä, että itsensä kanssa työt loppuisivat kesken. Korkeintaan aika, jos aloittaa kaivuuhommat vasta ikäihmisenä.

Elämän värikartta

Lauantai 23.2.2013 klo 17.17

Ajatukseni ovat olleet hiukan harmaita viime päivinä. On ollut sellainen tunne, ettei mitään saa kunnolla aikaiseksi ja arjen väsymys vetää mielen maahan. Tänä aamuna heräsin kuitenkin erään näkemäni unen jäljiltä hyvinkin seesteisenä ja vaihteeksi syvän mielenrauhan vallassa. Tuli tunne, että pitää kirjoittaa itselleni muistiin oivallus elämän väreistä. Siitä, että ihmismieli eksyy turhan usein ajattelemaan asiat kovin musta-valkoisesti. Miten musta ja valkoinen symboloivat ainoastaan ajattelun äärilaitoja ja miten usein unohdammekaan, että näiden kahden näkökulman väliin jää valtava määrä muita värejä ja elämän erilaisia sävyjä.

Näen tässä hetkessä oman elämäni kuin harmaansävyisenä värikarttana. Sellaisena pienenä palana jostakin suuremmasta kartasta, jossa kaikki värit sointuvat jollain ihmeellisellä tavalla toisiinsa. Harmaan eri sävyinä. Että elämässä ei tarvitse aina olla puhtaan valkoista (symboloi totuutta), vaikka sitä kohti koko ajan pyrkisinkin. Eikä myöskään pelkkää pimeyttä ja mustaa (symboloi tiedostamattomuuden tilaa). Voin elää kokemusrikasta ja värikästä elämää myös omien pelkojeni, haaveideni ja haavoittuvuuden kautta. Hyväksyen nämä "värikartan" vaihtelut osaksi ihmisyyttä. Voin kulkea monenlaista vaihtelevaa maastoa ja silti selvitä ehjänä. Selviytyä eteenpäin matkalla niin kivuliaasta ylämäestä kuin siitä nopeasta ja helposta alamäkiosuudestakin. Voin sallia itselleni sen, ettei aina tarvitsekaan olla tasamaata tai pyrkiä jatkuvasti pysymään tien valoisalla ja vaivattomalla osuudella.

Pelkässä totuudessa on ihmisenä mahdotonta pysyä - koska jo elämä itsessään on kaukana totuudesta. Ja toisaalta ihmiselämä on aivan yhtä lähellä totuutta kuin täydellistä pimeyttäkin. Ihmisyys on sitä, että hämmennyksen ja moninaisten elämänkokemusten kautta voi oppia ja oivaltaa. Elämän harmaan eri sävyjen kautta voin nähdä koko ajan sekä mustan että valkoisen. Sekä totuus että harha ovat kaiken aikaa yhtä paljon läsnä. Koska olemme ihmisiä ja ihmisinä ainoastaan oppimassa täällä. Teemme ihmisyyden matkaa kasvaaksemme oman itsemme kanssa. Löytääksemme omasta itsestämme ne kohdat, jotka ovat meille yhä tiedostamattomia. Oivaltamassa jokaisen kohtaamamme sielun kautta jotakin meistä itsestämme. Kuin lapsia, jotka näkevät itsensä peilistä ensimmäistä kertaa ja kuvittelevat tuon kuvajaisensa olevan joku toinen ihminen. Hämmästelevät sitä kuvaa, joka heistä itsestään heijastuu.

Todellista rikkautta ovat elämän kaikki eri sävyt ja se, että uskaltaa laajentaa omaa näkökulmaansa. Se, että voi hetkeksi pysähtyä ja huomata vaikka auringon ympärillä sitä kehystävän halokaaren hehkuvan sateenkaaren väreissä tai voi nähdä täydellistä pimeyttä vasten hohtavat kuun ja tähdet. Miten huikeaa on oivaltaa, että jokainen ihminen on lopulta kuin tuo pieni valoa tuikkiva tähti tummaa avaruutta vasten! Ja kuitenkin jälleen auringon noustessa ja valon lisääntyessä tuo tähtien peilaama kaunis valo katoaa ja joka ikinen taivaankappale sulautuu osaksi ääretöntä taivasta. Jotakin paljon suurempaa ja laajempaa kuin pystymme ihmisinä käsittämään. Että loppujen lopuksi maasta katsottuna yksikään tähti tai taivaankappale ei ole sen kirkkaampi tai himmeämpi kuin joku toinen. Kaikki riippuu valon määrästä ja siitä, miten asiaa katsoo.

Ihmisyyden arki voi näyttää joskus karun harmaalta. Se voi tuntua kylmältä tai tylsältä. Mutta siitä huolimatta on rauhoittavaa huomata, että myös harmaa on aivan yhtä kaunis tai vivahteikas väri kuin mikä tahansa muu valon värähde. Se on täydellinen sekoitus valoa ja pimeyttä. Mustaa ja valkoista. Yhdistelmä rakkautta ja rakkaudettomuutta. Välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Yhtä paljon sekä elämää että kuolemaa.

Kevään tullessa alkaa valon määrä luonnossa taas lisääntyä ja pohjolan talven harmaus vähitellen muuntua kokonaiseksi väripaletiksi. Aivan pian kevät maalaa luonnon taas uuden kasvun ja hedelmällisyyden väreihin. Maustaa elämän lämpimillä väreillä ja uudella toivolla. Muistuttaa meitä siitä, että vaikka jossain hetkessä näkisimme vain mustaa tai harmaata, aina on olemassa myös ne muut elämän värit. Kunhan älyämme itse ottaa nuo näkökulmaamme tummentavat "aurinkolasit" silmiltämme ennen kuin katsomme peiliin.

Minun elämäni väripaletti on jälleen alkanut herätä eloon. Olen tehnyt pienen oivalluksen ja huomannut, miten yksi ainoa ajatus voi hetkessä muuttaa vallitsevaa todellisuutta. Harmaansävyinen värikartta on laajentunut osaksi jotakin suurempaa. Ja silti kokonaisuus on harmoninen ja elämän sävyt sointuvat toisiinsa. Olen ehkä koskettanut jotakin osaa syvällä itsessäni ja herännyt talviunilta. Taas kerran! :)

Lempeästi läsnä

Tiistai 12.2.2013 klo 21.12

Läsnäolosta olen tainnut vuosien kuluessa kirjoittaa kerran jos toisenkin. Tässä hetkessä tuntuu kuitenkin siltä, että haluan jatkaa hiukan eteenpäin tätä ajatusta läsnäolon teemasta. Jakaa myös muille lisää ajatuksia tuosta aiheesta ja erään itselleni tärkeän oivalluksen. Jälleen kerran on kaikkeus järjestänyt elämääni rakkaan ihmisen, jonka kautta tämä oivallus syntyi. Kuten usein ennenkin voisin sanoa, että niin kovin useasti isot oivallukset kätkeytyvät piiloon sellaisen ulkokuoren alle, ettei heti edes ymmärrä olevansa suuren ajatuksen äärellä. Niin monesti pieni askel onnellisuuteen ja isoon oivallukseen tulee käärittynä sellaiseen lahjakääreeseen, ettei heti ymmärrä lahjaa saaneensa. Ovelaa.

Näin kirjoittamista rakastavana ihmisenä voisin melkein väittää, että olen viimeaikoina ollut suorastaan rakastunut tähän uuteen käsitteeseen sekä sen syvälliseen ja laaja-alaiseen merkitykseen elämässä. Tämä rakas ystäväni kertoi minulle "eheyttävänsä" hänelle rakasta luontokappaletta ja kun kysyin aidosti hämmästellen, että miten tämä eheyttäminen tapahtuu, niin sain vastaukseksi, että se tapahtuu "olemalla lempeästi läsnä". Tämän kun vain muistaisinkin joka hetki! Tuon oivalluksen välähdyksen ja tunteen siitä, että: Aivan! Oikeastaan mitään muuta ei tarvita - kuin olla lempeästi läsnä.

Tuosta keskustelusta ja ajatusten vaihdosta on vierähtänyt jo hetki, mutta yhä tuo sama ajatus saa minussa aikaan suuren ilon. Että kun juuri nyt muistan olla lempeästi läsnä itselleni, ei ole mitään hätää. On vain sisäinen rauha ja ajatusten levollisuus. Se, että olen lempeä itselleni tarkoittaa mielestäni myös sitä, että muistan olla itselleni armollinen, sallia monenlaiset tunteet ja kokemukset. Ne kurjaltakin vaikuttavat tilanteet ja sen, että jokin musertava ajatus saa kyyneleet valumaan tai mielen maahan. Voin sallia lempeydellä itselleni, että olen keskeneräinen ja että jokainen kokemani asia on mahdollisuus muuttaa tätä vajavaista olemustani yhä eheämmäksi. On suorastaan huikeaa, että minulla on mahdollisuus eheyttää itse itseäni!

Tämän lempeän läsnäolon voiman toinen näkökulma on vähintäänkin yhtä pysäyttävä. Miten useasti olenkaan huomannut arjessa ja elämän näennäisessä kiireessä, että läsnäolo on ensisijaisesti valinta. Minun valintani jokaisessa hetkessä. Että on mahdollisuus "olla lempeästi läsnä" myös jokaiselle kohtaamalleni ihmiselle ja elämäntilanteelle. Voin eheyttää itseni ja kaiken ympärilläni yksinkertaisesti vain olemalla lempeästi läsnä. Olemalla lempeästi läsnä lapselleni. Olemalla lempeästi läsnä työtovereilleni tai asiakkailleni. Olemalla lempeästi läsnä rakkaille ystävilleni ja läheisilleni. Pysähtymällä kulloisessakin hetkessä aistimaan ja ottamaan vastaan sen, mitä tuo ohikiitävä elämän polun rasti minulle tarjoaa. Olemalla avoin ja salliva. Hyväksymällä sen, että aivan kaikki nuo matkan varrella olevat rastit ovat itseasiassa minun itseni luomia lahjoja ja mahdollisuuksia, vaikka ne olisi kätketty miten näennäisesti "ahdistavaan" kokemukseen tai tilanteeseen hyvänsä.

Jos uskallan olla lempeästi läsnä jokaiselle tällaiselle tilanteelle, ihmiselle ja kokemukselle elämässäni, eheytän niiden kautta niin itseäni kuin koko kaikkeutta ympärilläni. Tämä oivallus ei sinällään ole mikään uusi mutta jostain syystä se sai minut jälleen kerran muistamaan sisäisen rauhantilan ikuisen olemassaolon. Sen että tuo rauha kyllä on minussa kaiken aikaa, vaikka en aina itse muistaisi sitä havaita. Ellen ole riittävän kärsivällisesti läsnä, en myöskään ennätä kokea tuota omaa sisäistä rauhaani ja onnellisuutta kaiken olevaisen takana. On huojentavaa muistaa, että tuo sisäinen rauha ja lempeä ydin minussa ei katoa mihinkään vaikka unohtaisin sitä hetkellisesti kokea. Ihan kuten ei fyysinen maailmakaan katoa vaikka suljen hetkeksi silmäni. On suorastaan mahdottomuus kadottaa tasapaino tai sisäinen rauha itsessään. Voi ainoastaan sulkea silmänsä ja unohtaa ne hetkeksi.

Eheyttäminen on herättänyt mieleni sopukoissa myös muita ajatuskulkuja ja olen maistellut tuon sanan merkitystä hartaasti ja nautiskellen. Onko eheyttäminen sama asia kuin parantaminen? Tapahtuuko eheyttäminen yhtälailla fyysisellä tasolla kuin sisäisesti? Olen päätynyt kallistumaan sille kannalle, että kyllä: lempeän läsnäolon voimalla tapahtuu myös parantumista monella eri tasolla. Eheytyminen on prosessi aivan kuten parantuminenkin. Loppujen lopuksi ainoastaan itseään voi eheyttää. Olemalla lempeästi läsnä jollekulle toiselle, olet itseasiassa läsnä nimenomaan itsellesi. Sille peilikuvalle, jota tuo toinen olento sinusta itsestäsi ilmentää. Eheyttämällä ketä tai mitä tahansa maailmassa, olemalla tuolle tilanteelle tai olennolle lempeästi läsnä, eheytät oikeastaan sinua itseäsi sekä koko kaikkeutta sinun itsesi kautta. Palautat itsesi läsnäolon myötä näkemään ja aistimaan sitä lempeää ydintä, joka todellisuudessa olet. Muutat omaa näkökulmaasi maailmasta sinun ympärilläsi ja tuo muutos ilmentyy lisääntyvänä tasapainon ja rauhan tunteena. Vapaana elämän virtauksena kohti yhä suurempaa onnellisuuden tilaa. Yksinkertaisesti olemalla lempeä ja läsnä.

Elämän apupyörät

Keskiviikko 16.1.2013 klo 21.51

Tämä nyt syntyvä kirjoitus on kypsynyt mielessäni ihmeellisen kauan. Joskus kirjoitus vain syntyy hetken mielijohteesta ja kasvaa pienestä ajatuksesta kuin itsestään. Tällä kertaa ajatuksen siemen on ensin itänyt hiljaisuudessa ja päättänyt vähitellen versota antaen odottaa itseään. Ehkä jotain merkittävää on pitänyt oivaltaa ennen kuin kukka on voinut puhjeta loistoonsa. Kenties siemen on ollut tällä kertaa tavallista arvokkaampi, harvinainen laatuaan. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi ja ajatustyö on hidastunut.. :)

Kaiken alku ja oivalluksen ydin oli hetki, jolloin loppuvuoden pimeinä iltoina mietin syviä ajatuksia. Vajosin syvälle itseeni ja etsin tukea. Kaipasin kipeästi olkapäätä, johon olisi voinut nojata. Tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä sokea ja vaelluksella pimeällä polulla ilman valkoista keppiä. Ilman aisteja ja ilman mitään millä tunnustella maaperää. Matkalla tuntemattomaan yksin ja hoiperrellen. Kävi mielessä, että olisipa tässä nyt joku, jota ottaa kädestä. Joku joka ohjaisi ulos takaisin valaistulle ladulle. Joku joka antaisi tukea, kun omat jalat eivät meinaa kantaa.

Tämä hetki ei ollut erityisen pitkä tai muutenkaan juuri erilainen kuin mikään toinen arjen väsähtäneen päivän ilta. Muutama kyynel ja ohi häivähtävä ajatusten virta. Kuitenkin tämä siemen jäi mieleni sopukoihin itämään ja tuntui päivä päivältä jalostuvan suuremmaksi. Ajatus siitä, että olen tukea vailla. Tai pikemminkin siitä, miten merkittävää ihmisyyden kokemusmaailmassa on saada tukea. Olla joku tai jokin, mistä pitää kiinni. Kaipa tällainen tuki voisi olla monessakin eri muodossa. Ystävä. Satunnainen ohikulkija. Hedelmällinen keskustelu. Tai yhtälailla jokin muu asia, joka pitää kiinni elämässä. Se jokin selittämätön juttu, joka saa pimeässäkin ottamaan "sen vielä yhden" askelen eteenpäin. Jokin voima, joka saa uskomaan, että on olemassa huominen. Toivo, joka pitää yllä elämän liikettä.

Tämä kaikki tiivistyi lopulta ajatukseen koko olemassa olemisen merkityksestä. Ihmisyyden eräästä perimmäisestä tarkoituksesta. Että minä olen olemassa, jotta voin nähdä itseni jokaisen kohtaamani sielun kautta. Jotta voisin antaa tukea ja ottaa kädestä. Että vanhemmuuden syvin olemus löytyy lopulta siitä, miten osaan tukea lastani hänen valitsemallaan elämän polulla. Miten rehellisesti ja pyyteettömästi kykenen tukemaan lastani aina yhden askelen kerrallaan eteenpäin. Että vanhempana en ole todellakaan lapseni yläpuolella. En opettaja enkä opas vaan kanssamatkaaja. Kumppani ja se jokin voima, joka ottaa kädestä, kun tukea tarvitaan.

Sama ajatus alkoi kasvaa ja laajentua. Tuntui, että tämä oivallus valtasi koko elämäni. Jokaisen aiemmin kokemani elämänkokemuksen. Jokaisen toiveeni ja haaveeni. Jokaisen kohtaamani ihmissielun. Että katsoessani sinua, katson itseäni ja perimmäinen tehtäväni on vastata kysymykseen: "Miten voin sinua tukea?" Miten huomaisin kulloisessakin tilanteessa, mitä olet vailla? Mitä juuri tässä hetkessä tarvitaan, jotta en ohjaisi, manipuloisi tai vaatisi? Jotta sen sijaan osaisin olla se tuki, jota juuri nyt tarvitset tällä hetkellä.

Mietin, että oikeastaan jokaisen ihmissuhteen niin ystävyyden, parisuhteen, kumppanuuden kuin haasteellistenkin ihmissuhteiden tarkoituksena on opettaa meitä tukemaan toinen toistamme. Löytää itsestämme se hauras ja heikko kohta, joka vielä kaipaa tukea ja vahvistusta. Nähdä toisen kautta omaan sisimpäämme. Tukea puolisona. Tukea lapsena. Tukea ystävänä. Tukea työtoverina. Tukea vanhempana. Tukea asiakkaana. Tukea opiskelutoverina. Tukea ihmisenä.

On syntynyt pienestä ajatuksen siemenestä iso valtaisa oivallus, joka kattaa koko ihmiselämän. Polun syntymästä kuolemaan. Oivallus, joka on antanut uutta syvyyttä ja merkitystä jokaiselle elämänkokemukselle. Taas yksi vakaa peruspilari elämän perustuksiin. Sellainen ajatus, jonka päälle on turvallista rakentaa uutta ja välillä raskastakin arkea. Tukeva pohja elämälle.

Jostakin mieleni sopukoista tuli lopulta mielikuva lapsesta, joka opettelee ajamaan pyörällä ja uskaltautuu lopulta täyteen vauhtiin eteenpäin koska tietää, että on olemassa apupyörät. Että vaikka kesken vauhdin vähän horjahtaisi niin apupyörät pitävät pystyssä ja matka jatkuu. Lopulta lapsi saa varmuutta ja myöhemmin osaa ajaa ihan ilmankin apupyöriä. Kuitenkin jossain pinnan alla tuo varmuus polkea eteenpäin pohjautuu siihen, että on saanut kokemuksen siitä, että matkanteko voi olla joskus huteraa tai töyssyistäkin ja silti pysyy pystyssä. Oppii luottamaan, että jossakin ovat ne näkymättömät apupyörät, jotka pitävät pystyssä isommassakin kurvissa.

Ehkä tämän kirjoituksen todellinen hedelmä on siinä, että olen oivaltanut jotain uutta itsestäni. Olen ymmärtänyt, että myötätunnon ja anteeksiannon lisäksi konkreettinen tekeminen ja oman toiminnan muutos on vähintäänkin yhtä tärkeää. Että voin olla jollekulle toiselle "ne näkymättömät apupyörät", jotta hän uskaltaa polkaista matkaan. Vapauttaa käsijarrun ja antaa mennä. Oman toiminnan kautta voin olla se näkymätön kädestäpitäjä (tai toisinaan vaikka ihan näkyväkin kädestäpitäjä), joka auttaa pimeässä eteenpäin. Että joka kerran, kun otan jotakuta toista kädestä ja tuen häntä matkalla eteenpäin, otan itseasiassa itseäni kädestä ja autan eteenpäin. Näytän valoa itselleni. Valaisen omaa polkuani. Katson itseäni peilistä.

Rehellisyydestä

Sunnuntai 25.11.2012 klo 17.08

Olen tässä viime aikoina törmännyt useaan otteeseen tilanteeseen, jossa havahdun ja kysyn itseltäni "oleko nyt ihan rehellinen itselleni?" Tällaisena luonnon lapsena minulle on aina ollut vaikeaa valehdella missään tilanteessa kenellekään. Jopa "pienet valkoiset valheet" ovat olleet sellaisia mörköjä minulle, että olen kokenut helpommaksi vaieta ja olla kertomatta koko totuutta kuin päästää suustani, jotakin joka ei olisi totta.

Ja siitä huolimatta kerran jos toisenkin olen huijannut itseäni. Niin - miten kummassa omalle itselle valehtelu tuntuu jotenkin vähemmän valheelta kuin vale jollekin toiselle. Ja mikä ylipäätään on vale? Saati totuus?

Arjen tilanteissa sitä tunnistaa usein hetkiä, että keksin itselleni tekosyitä olla tekemättä jotain työläältä tuntuvaa asiaa tai olla lähtemättä jonnekin (esim. harrastuksiin) uskotellen itselleni jonkin syyn, jonka varsin hyvin tiedän olevan täyttä puppua. Tyypillistä on vaikka se, että päätän aamulla vakaasti lähteä aamupuuhien jälkeen jumppaan tai kuntosalille ja kuitenkin kerta toisensa jälkeen huomaan keksiväni monta hyvää syytä jäädä lepäämään, tekemään kotitöitä, jotka ehtisi myöhemminkin jne. Myös oman jaksamisen ja osaamisen suhteen huijaan monesti itseäni. Ajattelen, että voinhan vielä laittaa voimavaroja tuohonkin asiaan tai että kyllä minä tämän jo osaan. Vaikka sisällä tiedän, että näin ei todellakaan ole.

Onko pohjimmiltaan kyse itseni arvostamattomuudesta, että voin sallia itseni huijaamisen mutta kuvittelen, että jonkun toisen huijaaminen olisi totaalisen väärin? Vai pysyttelenkö vain omalla mukavuusalueellani ja pelkään pohjimmiltani muutosta oli kyseessä sitten salille lähtö tai karkkipussin tyhjentäminen? Ehkä molempia..

Miksi muutoksen tekeminen ja itsensä kohtaaminen rehellisesti on sitten niin vaikeaa? Miksen vain pysty myöntämään itselleni, että "tämä on totta - olen jäänyt sohvan pohjalle makaamaan" vaikka tiedän sisimmässäni näin tapahtuneen? Miksi se ensisijainen reaktio on asian kieltäminen ja selittely? Hmm.. Alkaa kuulostaa siltä, että asiaa sietää pohtia syvällisemminkin kuin mitä tähän kirjoitukseen osaa ammentaa.

Toinen rehellisyyteen liittyvä arka kohta on noussut pintaan työni kautta, jossa kohtaan jatkuvasti enemmän ja vähemmän sairaita ihmisiä. Vuosikymmenen kuluessa sitä on oppinut erottamaan ne "oikeasti" sairaat ja nopeasti apua tarvitsevat sellaista, jotka etsivät enemmänkin henkistä tukea tai myötätuntoa kuin lääketieteellisiä ja hoidollisia menetelmiä. Olen tunnistanut itsessäni valitettavan yleisen piirteen olla epärehellinen suhteessa omaan fyysiseen terveyteen tai sairauden kokemukseen. Miten helppoa onkaan aina omalla kohdalla liiotella vaivojaan tai apua tarvitessaan "heittäytyä" sairaammaksi kuin todellisuudessa onkaan. Toinen ääripää on tietenkin itsensä ja terveytensä vähättely. Sellainen, että apua haetaan vasta, kun se on jo liian myöhäistä tai ei lainkaan. Uskotellaan, ettei ole mitään ongelmaa vaikka oireet ja mahdollinen sairaus ovat täysin ilmeisiä.

Molemmissa tapauksissa uskon, että kyse on siitä, että ihminen ei sisimmässän arvosta itseään. Ei uskalla myöntää olevansa heikko tai tarvitsevansa apua ja toisaalta ei myöskään uskalla kohdata omaa heikkouttaan tai sairauttaan aidosti vaan etsii apua pienempäänkin vaivaan itsensä ulkopuolelta. Rehellisyys nimenomaan itseään kohtaan on se totuuden lajeista haastavin. Ainakin minulle.

Arvostuksen puute näkyy epärehellisyytenä myös sen suhteen miten paljon sitä ihminen uskoo voivansa kasvaa tai kehittyä. Luulen, että meistä monikin hukkaa potentiaaliaan ja kasvun mahdollisuuksia vetäytymällä sinne omalle mukavuusalueelle. Jättää lähtemättä, jos pitäisi kohdata jokin vaikea asia. Tai haastavassa tilanteessa menee oman egonsa taakse piiloon ja uskottelee itselleen, että "kyllä minä tämän tiedän!"

On ollut valaisevaa huomata elävänsä ajassa, jossa ihmiskunnan levottomuus ja muutos ovat jatkuvasti läsnä. Saamme elää maailmanhistorian kannalta erästä merkittävää hetkeä ja osaltaan joutua kasvokkain tämän muutoksen kanssa. Me olemme koko tämä ihmiskunta. Muutos ja totuus löytyy jokaisesta meistä sisältä, kun uskallamme katsoa itseämme peiliin ja myöntää itse itsellemme nuo yhä varjossa piilottelevat kohdat, jotka juuri nyt huutavat päästä käsittelyyn.

Tässä ajassa on tärkeämpää kuin koskaan kysyä itseltään: Käytänkö minä omaa potentiaaliani niin hyvin kuin voisin? Olenko minä juuri nyt rehellinen itselleni? Miksi jokin asia tuntuu niin haasteelliselta tai vaikealta kohdata? Olenko myötätuntoinen itselleni ja muille? Arvostanko ihan oikeasti itseäni ja uskallanko katsoa itseäni silmiin riisuen kaikki tekosyyt ja roolit, joiden taakse on niin helppoa mennä?

Isoja kysymyksiä ja isoja muutoksia! Tuntuu, että samaan aikaan, kun voimavarat ovat vähemmässä kuin koskaan, on myös tekemisen ja muutoksen tarve suurempi kuin milloinkaan ennen. En tiedä onko muilla ollut tällaisia samansuuntaisia tuntemuksia viime aikoina mutta itselleni on suorastaan pläjähtänyt tämä rehellisyys-teema vasten kasvoja tässä syksyn edetessä. Kuin ei olisi enää aikaa vitkutella tai kätkeä omia oppituntejaan. Kuin nyt olisi se ainoa hetki ja ainutlaatuinen mahdollisuus siirtyä eteenpäin. Kuin ei olisi enää muuta kuin nyt.

Levätä nyt. Iloita nyt. Luoda nyt. Arvostaa nyt. Puhdistua nyt. Ottaa se pelottava askel nyt. Olla nyt!

Valon pilkahduksia arjessa

Keskiviikko 12.9.2012 klo 15.25

Siitä onkin jo hetken aikaa, kun viimeksi "lamppu syttyi" ja iski kirjoittamisen kipinä. Tänään se kuitenkin tapahtui ja oivallus suorastaan vaati päästä kirjalliseen muotoon ja tänne muidenkin luettavaksi.

Päivän "valaistumisen" kokemus liittyy jälleen myötätuntoon ja sen ymmärtämiseen toisenlaisesta näkökulmasta. Meistä jokainen elää omaa elämäänsä sisäisen todellisuutensa ja omien ajatustensa kautta. Kukin elämän kokemus ikäänkuin suodattuu kokijansa ymmärryksen ja maailmankuvan kautta. Kuulostaa aika itsestään selvältä mutta jokin näissä "subjektiivisissa silmälaseissa" sai minut pysähtymään ja pohtimaan tänään sitä, mikä sitten oikeasti on perimmäinen totuus ylipäätään mistään asiasta koska aina on olemassa lukematon määrä erilaisia kokemuksia ja tulkintoja näistä kokemuksista? Onko minun "todellisuuteni" sen aidompi tai todellisempi kuin jonkun toisen? Miksi joku yksittäinen tapahtuma voi olla yhdelle mitätön ohikiitävä hetki ja jollekulle toiselle suuri ja merkityksellinen? Jotta oikeasti kykenisin ymmärtämään jonkun toisen kokemusmaailmaa tai sisäistä tilaa, minun tulisi kyetä asettumaan hetkeksi pois omasta kokemusmaailmastani. Onko tämä edes mahdollista?

Myötätuntoa voin kokea paljonkin siltä pohjalta, miten hyvin tai huonosti kykenen kuvittelemaan, mikä tämä toisen ihmisen kokemusmaailma on. Voin verrata toisen kokemusta omiin aiempiin kokemuksiini ja niiden herättämiin tunteisiin itsessäni. Usein tämä tapahtuu täysin alitajuisesti ja huomaamattamme. Oma sisäinen maailmani kuitenkin vaikuttaa ja tulee aina vaikuttamaan siihen, miten ymmärrän ympäröivää maailmaa. Vaikka asettuisin täysin mielikuvissani jonkun toisen kokemukseen tai asemaan, omat tunteeni nousevat kuitenkin minun itseni kokemien aiempien elämänkokemusten pohjalta.

Aika usein tuntuu, että juuri tämä oma kokemus, minun sisäisen maailmani värittämä tunne tai tapahtuma on se "todellinen" ja etenkin, että juuri minulle tapahtuneet asiat ovat jotenkin suurempia tai merkityksellisempiä kuin jollekulle toiselle tapahtuneet asiat. Niin helposti huomaan arjessa kokevani, että olen valtavan väsynyt tai uupunut kaiken kokemani alle. Että juuri minun painolastini on monin verroin suurempi kuin monen muun yhteensä. Miten usein kuulenkaan lapseni suusta, että "Et sinä äiti tajua - et vaan voi ymmärtää!" tai että "Kukaan ei ikinään voi ymmärtää miltä minusta tuntuu!" No mutta juuri näinhän me kaikki oikeastaan koemme. Että se minun oma kokemukseni on jotenkin ainutlaatuinen ja erityinen verrattuna kaikkien muiden ihmisten kokemuksiin. Että minun yksinäisyyteni on täydellisempää kuin jonkun muun. Tai että, kun minä olen menettänyt läheisen ihmisen, ei kukaan voi käsittää minun suruani ja tyhjyyttäni. Minun tyhjyyteni on tyhjempää kuin sinun tyhjyytesi!!

Tänään sitten juuri tämä ajatus alkoi minua huvittamaan koska tässä hetkessä tajuan, että myötätunnon saavuttaminen on samaan aikaan sekä äärettömän tärkeää että täysin mahdotonta. Ei minun tarvitsekaan ymmärtää kaikkea sinun tai jokun toisen kokemaa. Ei minun tarvitse edes yrittää asettua jonkun toisen sisäiseen maailmaan. Minun tarvitsee vain pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan ympäröivää maailmaa. Riittää, kun olen läsnä ja ymmärrän sisäisesti, että meidän jokaisen sisäisessä kokemusmaailmassa on aivan yhtä hämmentävää. Myötätunto syntyy myös siitä, että hyväksyy itsessään tämän hämmennyksen. Hyväksyy sen, että minun ymmärrykseni on rajallinen ja että olemme jokainen syntyneet tänne maan päälle ikään kuin eristettynä toisistamme sellaisten "virtuaali silmälasien" avulla, että koemme niiden takana olevamme jokainen täysin yksin ja erilaisia kuin kaikki muut.

Voimme helpottaa arjessa tätä yksinäisyyden harhaa ja myötätunnottomuuden illuusiota jakamalla avoimesti kokemuksiamme ja tunteitamme niin itsellemme kuin ehkä toisillemmekin. Voimme sanoa ääneen sen, että myös minä koen olevani täysin "pihalla". Ja että minäkään en aina jaksaisi elää tätä elämää. Silti olen taas tässä ja kirjoitan tätä tekstiä. Koska jälleen pieneksi hetkeksi valot syttyivät ja koin oivalluksen. Minun sisäisessä "tyhjyyden" ja "yksinäisyyden" tilassani syntyi ajatus. Joku minua isompi napsauttti valokatkaisijasta valot päälle ja yhtäkkiä näin tämän pienen asian hyvin kirkkaasti ja selkeästi. Ehkä jossain seuraavassa hetkessä saatan tämän ajatuksen kadottaa ja unohtaa mutta sitä suurempaa on oivaltamisen ilo, kun sen jälleen tavoitan.

Se mihin arjen tasolla voin vaikuttaa ja mihin olisi hyvä ainakin pyrkiä on, etten ainakaan tarkoituksella tekisi omista kokemuksistani sen suurempia tai merkityksellisempiä kuin ne ovat. On aina aika ajoin tärkeää palauttaa mieleen itselleen asioiden todelliset mittasuhteet. Muistaa, että joku toinen on koenut varmasti jotain saman kaltaista kuin sinä - ja että isommasta mittakaavasta katsottuna on varmasti sellaisia, jotka ovat kokeneet jotain paljon kamalampaa tai henkisesti järisyttävämpää kuin se, mikä tässä hetkessä tuntuu itselle maailmanlopulta.

Tärkeintä kaikesta on muistaa, että jokainen kokemus on tarkoituksenmukainen. Jokainen vaihe elämässä on olemassa siksi, että saisit mahdollisuuden kasvaa ja ymmärtää syvemmällä tasolla itseäsi. Kaikista suurinta myötätuntoa on myötätunto itseään kohtaan. Kaikista suurinta armoa on antaa itselleen anteeksi se, että omat kokemusesi ovat sinun subjektiivitsen silmälasiesi läpi katsottuna juuri sellaisia kuin mihin tällä hetkellä parhaimmillasi kykenet. Pitää vain hetkesi ottaa lasit nenältä, puhdistaa ne ja katsoa uudelleen. Maailma voi sen jälkeen yllättäen näyttää aivan toisenlaiselta!

Ihmisyyden illuusio

Perjantai 8.6.2012 klo 11.18

Viime aikaisista oivalluksista suurin on liittynyt siihen, miten vapauttavaa on ollut tajuta olevansa neuvoton, yksinäinen ja ymmärtämätön niin oman elämänsä, vanhemmuutensa kuin vaikka sisäisen kasvunsakin suhteen. Olen huomannut, että kun riisun oman hyvinvointini, kaiken tietäjän tai paljon osaajan roolini pois, jäljelle jää avuton, ihmettelevä ja joskus aika hämmentynytkin minä.

Tämä vapautuminen koskee elämässäni montaa eri näkökulmaa: olen hyväksynyt sen, että en lapseni vanhempana tiedä yhtään sen enempää tai ole lainkaan sen viisaampi kuin omat vanhempani aikoinaan. Olen hyväksynyt sen, että olen kasvanut tunneköyhässä maaperässä välillä taistellen hengissä selvitäkseni seuraavaan päivään ja silti olen yhä tässä kirjoittamassa tätä tekstiä. Olen hyväksynyt sen, että tälläkin hetkellä koen olevani aika usein hyvin yksinäinen ja epävarma mutta samalla huomannut, että niinpä taitaa kokea moni muukin täällä maan päällä tallaava kulkija.

Väittäisin, että vaikka olisin kokenut millaisen lapsuuden tai elämän hyvänsä, olisin silti kohdannut ihmisenä aivan nämä samat harhat. Jokainen meistä osallistuu osaltaan tämän ihmisyyden illuusion ylläpitämiseen yksinkertaisesti sen kautta, että pitää kiinni omasta naamiostaan ja kätkee syvälle sisimpään nämä ihmiselle luonnollisesti kuuluvat tunteet. Jokainen meistä ajattelee, että kaikki muut ovat onnellisempia ja tasapainoisempia. Jokainen uskoo vakaasti, että ne kaikki muut tietävät täsmälleen mitä tehdä tai ovat aina varmoja itsestään. Jokainen kuvittelee, että vain minun elämäni on vaivalloista ylämäkeä tai synkkää tunnelia, tajuamatta, että siitä pohjimmiltaan on kyse koko ihmisyydessä. Että valo ja varjo vaihtelevat ja että ylämäen jälkeen tulee aina alamäki - ennemmin tai myöhemmin.

Entäpä jos olisi maailma, jossa jokainen uskaltaisi riisua tämän naamionsa? Miten paljon enemmän myötätuntoa ja välittämistä ihmisten kesken olisikaan! Miten paljon helpompi meidän olisi sallia heikkous toisissamme, kun hyväksyisimme tämän ihmisyyden peruselementin itsessämme. Herkkyys on kauneutta ja hauraus pitää sisällään suuremman voiman kuin yksikään muuri. Olen huomannut, miten paljon helpompaa on antaa itsellensä ja läheisilleen anteeksi, olla lempeä ja armollinen, kun voin ymmärtää jokaisen kohtaamani sielun haurauden ja kunkin minuuden todellisen epävarmuuden.

Jokainen meistä on käynyt lapsuudessaan läpi sen harhan, että minusta ei kukaan välitä. Jokainen meistä on uskonut elämässsään vakaasti, että elämä ei ole elämisen arvoista koska kukaan ei huomaa tai ymmärrä miltä juuri minusta tuntuu. Jokainen meistä uskoo olevansa AINOA, joka on yksin näiden tunteidensa kanssa. Ja sitten olemme kaikki yhdessä yksin ja pidämme tiukasti kiinni siitä, ettemme vain paljasta kenellekään tätä perimmäistä epävarmuuttamme ihmisinä. Pidämme tiukasti kiinni naamiosta, jotta todellinen minuus ei paljastuisi.

Voisin väittää, että jos vaikka vain yhden päivän ajan olisit täysin rehellinen itsellesi, omille tunteillesi ja uskaltaisit riisua itsesi tästä ihmisyyden illuusiosta, saattaisit todella hämmästyä. Entä jos kohtaisit yhden päivän ajan jokaisen vastaan tulevan ihmisen ilman tätä itsellesi luomaa "varmuuden" kuorta - olisit se Sinä, joka pohjimmiltasi olet ja katsoisit silmiin jokaista kohtaamaasi sielua tietäen, että olette kokeneet saman. Olette molemmat osa samaa suurta näytelmää ja nyt voitte hetkeksi astua pois rooleistanne ja kohdata maailman tämän näytelmän väliajalla.

Maailma alkaa näyttää melko erilaiselta heti sen jälkeen, kun uskaltaa hyväksyä olevansa samanlainen: yhtä heikko, epävarma ja eksyksissä elämän poluilla kuin kaikki muutkin. Tai toisin sanoen, maailma alkaa näyttää hyvin erilaiselta, kun alkaa ymmärtää, että jokainen meistä tuntee sisimmässään aivan kuten sinäkin. Kukaan meistä ei vain näytä näitä todellisia tunteitaan päälle ja kukaan ei uskalla kohdata toistaan ilman tätä illuusion tuomaa "varmuutta". Jokainen meistä kuvittelee olevansa erilainen ja jotenkin viallinen, kun ei tiedäkään mitä tehdä tai ei uskalla ottaa sitä ratkaisevaa askelta eteenpäin. On helpompi olla paikoillaan ja näytellä, ettet edes haluaisi liikkua kuin myöntää olevansa epävarma suunnasta.

Haluan omistaa tämän päivän niille, jotka ovat joskus tunteneet itsensä arvottomiksi, hylätyiksi tai täydellisen yksinäisiksi. Haluan antaa toivon kipinän ja halauksen jokaiselle, joka on joskus ajatellut haluavansa kuolla. Haluan sanoa tänä päivänä ääneen sen, että me emme ole yksin. Jokainen tuntee pohjimmiltaan joskus samaa synkkyyttä ja epätoivoa. Jokainen kaipaa joskus toisen ihmisen tuomaa syliä ja turvaa. Jokainen meistä on hauras mutta osa meistä vain kätkee sen syvemmälle kuin joku toinen.

Itse olen alkanut vasta nyt ymmärtää, miten suuri lahja tämä hauraana ja heikkona oleminen onkaan. On suorastaan onni olla näin vailla karttaa ja kompassia. Eipähän ainakaan luo itselleen suuria paineita siitä, että eksyy tai erehtyy. Tietää olevansa jo sillä tiellä! :)

Kaunis pieni maailma

Maanantai 19.3.2012 klo 12.12

Näin keväällä tulee usein sellaisia hetkiä, jolloin suorastaan häkeltyy ympäröivän maailman kauneudesta ja luonnon ihmeellisestä kyvystä herätä uuteen kasvuun. Kevään kauneus valtaa joka solun ja tunkeutuu tietoisuuteen kaikkien eri aistien kautta. Jokaisesta vuodenajasta löytyy varmasti omat kauneuden hetkensä ja parhaat puolensa mutta ainakin minulle keväässä on ollut aina jotakin erityisen maagista. Ikään kuin itsekin heräisin pitkästä talviunesta ja tapahtuisi jokin vuosittainen uudelleen syntymä kohti seuraavaa sisäisen kasvun kerrosta minussa itsessäni.

Jostain syystä on viime aikoina muutenkin ollut ajatuksissani usein käsite kauneudesta ja olen pohtinut, mitä kauneus oikeastaan merkitsee. Sanotaan, että "kauneus on katsojan silmässä" ja myös, että jokainen oleva asia ja olento on omalla tavallaan kaunis. Sama pätee varmaan myös kevääseen: joku näkee keväällä vain lumihangen alta paljastuvat roskat, koiran jätökset ja katoavan valkeuden, lumisen maan vähitellen muuttuessa kuraiseksi ja pölyäväksi pinnaksi. Toinen näkee lisääntyvän auringon valon, pajunkissat ja tuntee sielussaan kevätaamun nousevan auringon luoman toivon ja kaikkeuden häkellyttävän voiman. Luonnon kauneus ainakin riippuu täysin siitä, mihin asioihin katseensa kohdistaa. Suurin kauneus on aina yksittäisessä hetkessä, kun pysähtyy ja oivaltaa olevansa taivaallisen kauneuden ympäröimänä -oli sitten mikä vuoden aika tahansa.

Muistan itse nuoruudestani sellaisen teinityttöjen välisen keskustelun, jossa pohdimme muitakin ystävien välisiä syviä salaisuuksia ja eräs ystäväni kysyi minulta arastellen, pidänkö häntä kauniina. Muistan, miten vilpittömästi saatoin ylistää häntä ja kertoa, että mielestäni hän oli valtavan kaunis ja sellainen klassisella tavalla hyvin viehättävä nuori nainen. Keskustelu kääntyi luonnostaan jossain vaiheessa toisin päin ja kun tuli ystäväni vuoro kertoa minulle, pitikö hän minua kauniina, muistan miten vaivaantunut hän oli ja hän sanoi hetken harkittuaan, että hänen mielestään minussa on jotain sellaista sisäistä kauneutta, joka säteilee syvältä sydämestä ja jota ei voi mitenkään sanoin selittää ja että sellainen kauneus on paljon arvokkaampaa kuin mikään ulkoinen kauneuden muoto ikinään. Koin epävarmana teininä tämän tilanteen hyvin noloksi. Tuli sellainen olo, että ystävä ei pystynyt sanomaan suoraan, etten ole hänen mielestään lainkaan kaunis vaan hän koetti keksiä epätoivoisesti jotain diplomaattista sanottavaa ja ikäänkuin lohdutti, ettei sen ole niin väliä vaikken oliskaan kaunis.

Nyt yli kahdenkymmennen vuoden jälkeen ymmärrän tilanteen täysin toisin. Näen, miten tärkeän asian tämä ystäväni siinä hetkessä minulle opetti ja miten kauniisti hän tilanteessa sanansa muotoili. Sisäinen kauneus on todellakin monin verroin arvokkaampaa kuin mikään "visuaalinen harha" omasta tai toisen ulkoisesta olemuksesta. Todellista kauneutta on se, että uskaltaa olla aidosti oma itsensä ja säteillä kanssakulkijoilleen sitä upeaa valoa, jota sisimmässän kantaa. Meistä jokainen on pohjimmiltaan hyvin kaunis ja äärettömän säteilevä. Joskus ihmismieli vain hämmenyksissään kätkee tämän kauneuden jonnekin pinnan alle ja siten hukkaa yhteyden tähän todelliseen osaan itseä. Voisin jopa nähdä tässä hetkessä tuon nuoruusmuistojen tilanteen niin, että tämän ystäväni kautta Luoja tai korkeampi viisaus meissä kertoi minulle yksinkertaisen totuuden mutten itse ollut siinä hetkessä vielä valmis sitä ottamaan vastaan. Esitin kysymyksen, johon sain totuudellisen ja upean vastauksen mutta valitsin siinä hetkessä yhä pitää kiinni pinttyneestä mielen luomasta käsityksestäni siitä, mitä kauneus on. Onneksi tulee aina uusia mahdollisuuksia oivaltaa ja oppia!

Nyt olen kulkenut pitkän tien tuon tapahtuman jälkeen, niin fyysisesti kuin myös sisäisesti itseni kanssa. Olen lukemattomat kerrat kuullut vastaavia tilanteita oman tyttäreni ja hänen ystäviensä kautta, kun he leikeissään ja keskusteluissaan vertailevat toisiaan tai aikaansaannoksiaan. Olen huomannut, että eräs hyvin tärkeä osa todellista sielun kauneutta on se, että muistaa aina aika ajoin muistuttaa lähimmäisiään siitä, miten kauniita he ovat ja miten kaunis on meitä kaikkia ympäröivä maailma. Vastuu tämän kauneuden virran jakamisesta on meillä jokaisella. Olemme jokainen täällä siksi, että voisimme peilata itseämme ja sisäistä tilaamme jokaisen kohtaamamme sielun kautta. Mitä auliimmin jaamme kauneutta ja sisäistä valoamme, sitä enemmän kauneutta ja valoa näemme myös ympäröivässä maailmassa ja lähimmäisissämme.

Joskus pieni ystävällinen lause toiselle ihmiselle saa tuon upean sisäisen kauneuden syttymään loistoonsa. Lämmin viesti ystävälle voi olla vaikka vain kaksi sanaa mutta, jos juuri nuo sanat saavat vastaanottajan tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi, ne saavat aikaan myös kauneutta. Sisäinen valo syttyy hyvin pienestä kipinästä! Meistä jokaisella on aina mukanaan tuo taianomainen "sytytin", jolla lähimmäisensä valon saa tulvimaan ulos kuorestaan. Tuo maaginen sytytin ei tarvitse polttoaineekseen muuta kuin sen, että muistamme sitä käyttää. Sanomme tai teemme jotain sellaista, joka saa toisen hyvälle mielelle. Olemme vain läsnä, kun toinen sitä tarvitsee. Avaamme sylimme halaukseen tai katsomme silmiin. Ja todellakin: kauneus on katsojan silmässä. Ihan konkreettisesti. :) Kauneus on myös yksilön ajatuksessa. Ja ystävän kosketuksessa. Kauneus on kaikkialla ja kaikessa, kun vain muistamme katsoa.

Ei muuta kuin aistit auki ja kauneuden kipinät kiertämään! <3