Täyttä ymmärrystä vailla

Sunnuntai 29.1.2012 klo 17.07

Jostakin syystä olen viime aikoina pohtinut usein, mistä myötätunto oikeastaan syntyy? Olen jo jonkin aikaa kokenut, että myötätunnon kokeminen ja aito ymmärrys ihmisten välillä on eräs tärkeimpiä avaimia itsensä kanssa kasvamiseen. Voisin jopa henkilökohtaisen kokemukseni pohjalta sanoa, että myötätunnon oppiminen on ainakin minulle ollut yksi tärkeimmistä asioista koko tämän elämän aikana. Minulle "myötätunto" on vastaus kysymykseen: "Minkä asian oivaltaminen auttaa minua eniten eteenpäin tässä elämässä?"

Mutta mitä sitten on myötätunto? Myötätunto syntyy ainakin elämänkokemuksesta. On huomattavasti helpompaa ymmärtää jonkun kanssakulkijan kokemaa tilannetta tai näkemystä, jos on itse kokenut joskus jotakin vastaavaa ja on jo kokemus siitä, millaisia tunteita tilanne voisi herättää omassa itsessä. Myötätunto syntyy myös siitä, että kykenee hetkellisesti asettumaan ikäänkuin jonkun toisen ihmisen "saappaisiin" ja irtaantumaan omasta subjektiivisesta näkökulmasta jotakin asiaa tai tilannetta kohtaan. Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että myötätunto on luopumista "minä-asenteesta" ja siirtymistä kohti ykseyden kokemista ihan konkreettisella tasolla.

Myötätunto kasvaa myös siitä, että on aidosti yhteydessä omiin tunteisiinsa. Mikäli omassa elämässä on paljon asioita, joita ei nimenomaan tunnetasolla uskalla tai osaa kohdata, on hyvin vaikeaa oikeasti ymmärtää kenekään muun kokemaa tunnetta. Myötätunto on tavallaan siis myös yhteyttä omaan itseen muiden ihmisten kautta. Tämä saattaa kuulostaa hiukan sekavalta mutta koen, että ihmissuhteet ja jokainen kohtaamani olento ovat mahdollisuuksia kohdata minut itseni. Juuri sinun kauttasi minä voin kohdata omassa itsessäni sen, mitä en vielä ole uskaltanut katsoa. Ja juuri sinun kauttasi voin kohdata itsessäni ne tunteet, jotka minun pitää kokea, saavuttaakseni suuremman ymmärryksen sinua ja myös itseäni kohtaan. Juuri sinun kauttasi voin oppia myötäntuntoa ja muuttaa omaa rajoittunutta näkökulmaani.

Joskus tuntuu, että yhteiskunnallisella tasolla juuri myötätunnon puute vaivaa ihmiskuntaa kuin ylikansallinen virusepidemia. Olen herännyt pohtimaan myös sitä, mikä on saanut aikaan tämän ihmiskuntaa sairastuttavan epidemian? Onko kyse pohjimmiltaan vain ymmärryksen puutteesta? Jos todella haluaisimme ymmärtää toisiamme ja etenkin kunkin yksilön kokemuksia, olisi huomattavasti helpompi olla myötätuntoinen. Tuntuu kuin olisimme ihmisinä syntyneet maan päälle "täyttä ymmärrystä vailla" ja koko elämämme tärkein tehtävä olisi etsiä tätä keskinäistä ymmärrystä erilaisten tapahtumien, ihmissuhteiden ja elämänkokemusten kautta. Kuin olisimme olemassa toinen toisillemme vain tätä tarkoitusta varten - oppiaksemme ykseyden kokemuksen kautta todella ymmärtämään toinen toisiamme. Oppiaksemme myötätunnon aakkoset.

Kirjoitin joskus kauan sitten blogitekstin viattomuudesta (marraskuu 2009) ja pohdin silloin olemmeko me jokainen täysin "viattomia", kun synnymme maan päälle. Ja missä vaiheessa lakkamme olemasta viattomia vai olemmeko sitä edelleen? Voisiko kuitenkin olla, että synnymme tänne ihmisinä juuri oppiaksemme tämän viattomuuden pohjalta ymmärtämään toisiamme ja tämän ymmärryksen saavutettuamme alamme jälleen tuntea aitoa myötätuntoa jokaista kohtaamaamme olentoa kohtaan - alamme elää elämäämme ykseyden näkökulmasta käsin.

Tuntuu, että maailma olisi hyvin toisenlainen paikka, jos jokainen ihminen maan päällä olisi yhteydessä sekä omiin tunteisiinsa, että toisiinsa todellisen aidon ymmärryksen kautta. Olisko tällöin jäljellä syrjintää, rasismia, sotia tai pelkoa? Olisiko tällainen globaali yhteys ja laajempi myötätunto mahdollista? Millaisia uutisia kuulisimme mediasta, jos oikeasti jokainen sielu todella ymmärtäisi toistaan ja kokisi myötätuntoa jokaista kohtaamaansa olentoa kohtaan? Aito myötätunto johtaa väistämättä myös suurempaan keskinäiseen arvostukseen ja sallivuuteen. Myötätunto on tie ihmisten väliseen rauhaan ja hyväksyntään riippumatta vakaumuksesta tai ihon väristä.

Toivoisin eläväni juuri tämän päivän "täydessä ymmärryksessä" ja oppivani lisää myötätunnosta. Ihmisyydestä. Rakkaudesta.

Ajatus kiitollisuudesta

Torstai 29.12.2011 klo 15.52

Joskus vuosia sitten olen erään ystäväni ohjauksessa tehnyt meditaatiomatkan kuoleman rajalle. Muistan, miten vaikuttava kokemus tuo juuri siinä hetkessä oli. Olin vasta henkisen kasvuni ja itseni kohtaamisen aivan alkumetreillä ja tuo kokemus sai minut pysähtymään. Matkan aikana näin selkeästi itseni kuolinvuoteella, kaikki elämäni rakkaat ihmiset minua hyvästelemässä ja myös sen, miten sieluni irtosi maallisesta kehostaan ja siirtyi toiseen olemisen tasoon, jossa fyysisen maailman rajoitteet eivät olleet olemassa. Koin suurta rakkautta ja kiitollisuutta kaikkia siihen asti kohtaamiani ihmisiä kohtaan ja hämmästyin, miten onnellinen olisin todella siinä hetkessä ollut, jos se olisi oikeasti ollut viimeinen hetkeni täällä, tässä maailmassa.

Tänä aamuna jostain syystä tämä kokemus palautui mieleeni ja minulle tuli voimakas tunne siitä, että minun tulisi jälleen pysähtyä ja kuunnella sisintäni. Jos tämä olisi minun viimeinen päiväni tässä elämässä, mitä haluaisin tehdä? Mitä haluaisin kokea tai sanoa läheisilleni? Hermostuisinko lapselleni, kun hän kiukuttelee? Jättäisinkö soittamatta sisarelleni, jos minun olisi pitänyt soittaa hänelle jo monta päivää? Uskaltaisinko olla rehellinen itselleni, jos haluaisin vain levätä ja olla omissa oloissani? Mieleeni tulvahti valtava määrä tällaisia kysymyksiä ja ikään kuin keskustelua itseni kanssa siitä, mitä oikeasti koen tässä hetkessä tärkeäksi. Olisinko onnellinen juuri tänään ja tässä hetkessä?

Tämän ajatusryöpyn jälkeen minut valtasi ihmeellinen rauha. Tajusin, että ainoa ajatus, joka oli selkeästi ylitse muiden oli kiitollisuus. Olisin äärettömän kiitollinen kaikista elämäni tähän astisista kokemuksista. Olisin valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ollut kunnia tutustua omaan tyttäreeni. Olisin suunnattoman kiitollinen jokaisesta kohtaamastani ystävästä, jotka ovat jokainen omalta osaltaan rikastuttaneet minun elämääni aivan ainutlaatuisella tavalla. Olisin kiitollinen etenkin viimeaikaisista kohtaamisista, jotka ovat merkinneet minulle niin paljon mutta myös kaikista niistä pienistä hetkistä menneisyydessä, joiden kautta olen saanut oppia ja oivaltaa yhä enemmän itsestäni tässä elämässä. Olisin kiitollinen jokaisesta kosketuksesta ja hellästä sanasta, jotka olen saanut osakseni tämän elämän aikana. Tajusin olevani kiitollinen myös jokaisesta kohtaamastani "vääryydestä": lumipallosta kasvoissani ollessani lapsi, tönäisystä ja lyönnistä, ilkeästä sanasta, peloista ja yksinäisyydestä. Olen kiitollinen myös jokaisesta kyynelestä, jonka olen tämän elämän aikana vuodattanut. Ilman näitä kokemuksia en olisi juuri minä. En olisi saanut mahdollisuutta kasvaa ja oppia anteeksiantoa tai myötätuntoa. En olisi tässä juuri nyt.

Tämä erityisen syvä kiitollisuus valtasi minut juuri tänään ja yhtäkkiä muistan taas, miksi minä haluan yhä elää. Muistan, mikä minulle on oikeasti tärkää ja mistä tämä sisäinen arvomaailmani on syntynyt. On suorastaan pakahduttavan ihanaa taas hetken ajan muistaa. Olla kiitollinen. Kohdata minun sisältäni kumpuava onni vain pienen ajatuksen voimasta. Kohdata itseni.

Koen olevani yhä uudelleen ja uudelleen itseni äärellä. Jokainen pieni oivallus vie minut taas lähemmäksi itseäni ja sitä totuutta, joka minun sisältäni huokuu. Kuin katselisin itseäni peilistä ja näkisin jälleen kerran aivan uuden ihmisen. Kiitollisuuden. Kauneuden, jonka aina aika ajoin hukkaan matkan varrella. On ihanaa olla niin hyvä hukkaamaan ja unohtamaan oivaltamiani asioita, sillä ilman sitä lahjaa, en voisi kokea tällaista löytämisen ja muistamisen riemua! :)

Kiitollisuus sydämessäni toivon jokaiselle jollakin tavoin koskettamalleni sielulle erittäin ihmeellistä ja rakkauden täyteistä uutta vuotta!

Vasara ja nauloja..

Maanantai 28.11.2011 klo 23.45

Olen usein käyttänyt vertausta työkalupakista, kun puhun niistä moninaisista oivalluksista ja yksilöllisistä menetelmistä, joiden avulla voin löytää itsestäni sisäisen rauhan tilan, oman ytimeni. Työkalupakki on käsite, joka minulle tarkoittaa eräänlaista oivallusten ja menetelmien kokonaisuutta, josta juuri tämän hetkinen henkinen tietoisuuteni koostuu. Työkalupakista voin löytää avaimen onnellisuuteen. Sieltä löytyy myös ratkaisuja erilaisiin arjen tilanteisiin ja ikäänkuin "laajakirjoinen" lääke moneen eri vaivaan.

Eräänä hetkenä tässä viime viikolla pysähdyin miettimään, mitä juuri minun työkalupakistani tällä hetkellä löytyy. Koenko juuri tässä hetkessä löytäneeni minun arkeeni ja elämääni ne oikeat ja tarpeelliset työkalut? Osaanko valita oikean työkalun kulloiseenkin hetkeen vai poiminko ehkä arjen haasteissa vain umpimähkään jonkin menetelmän, jota koetan kulloinkin soveltaa juuri siihen tilanteeseen? Onko työkalupakki sen parempi, mitä enemmän siellä on erilaisia välineitä? Olenko saanut riittävät käyttöohjeet näiden työkalujen käyttämiseen? Mistä voin tietää puuttuuko juuri minun työkalupakistani yhä jotakin oleellista?

Näihin kysymyksiin pohtiessani vastauksia syntyi hassu ajatus: eikö olisikin hienoa, jos joka kaupungissa ja taajamassa olisi yksi sellainen "rautakauppa", josta voisin tarvittaessa käydä täydentämässä tämän työkalupakkini sisältöä. Voisin vain kirjoittaa ostoslistan, mennä tiskille ja pyytää "jakoavaimen" tai "vasaran" juuri tähän ja tuohon ongelmaan tai kasvun vaiheeseen. Jos tiskin takana minua palvelisi ystävällinen henkilö, joka osaisi suositella minulle juuri sitä tehokkainta työkalua kulloiseenkin henkisen kasvuprosessini vaiheeseen. Voisin palvelun lomassa selailla "rakentajan opasta", josta löytyisi ohjeita itseni peruskorjaamiseen, uuden onnellisemman minän rakentamiseen tai sisimpäni ongelmakohtien kartoittamiseen. :)

Tänä päivänä taitaa olla eräs suuri haaste meille jokaiselle siinä, että erilaisia työkaluja ja "valaistumisen" menetelmiä on tarjolla niin paljon, ettei enää tiedä, mikä on hyödyllistä. Tarjonta on laajentunut ihmiskunnan kehittyessä niin, ettemme enää näe metsää puilta. Moni henkisen tien kulkija on ikäänkuin eksynyt matkalla ytimeen ja harhailee yhä jossain työkaluviidakossa pohtien, mihin tätä kaikkea oikein tarvitaan. Ainakin itse voin rehellisesti myöntää, että matkan varrella on tullut kokeiltua jos jonkinlaista "lekaa" siinä toivossa, että oma sisäinen ytimeni löytyisi. Lopulta, mitä pidemmälle olen polkuani kulkenut, sitä useammin minusta on tuntunut, että työkalupakkini sisällöksi riittäisi paljon vähempikin. Voin toki vaihtelun vuoksi ja omaksi ilokseni käyttää arjessa niin vasaraa, kirvestä, ruuvimeisseliä, talttaa kuin sahaakin. En kuitenkaan oikeasti tarvitse niitä kaikkia enkä lopulta osaa ainakaan sanoa, mikä näistä työkaluista toimisi paremmin kuin jokin toinen.

Kaipa se on niin, että laatu korvaa määrän niin kuin monen muunkin asian suhteen elämässä usein on. Jos sisäisen kasvuni tiellä löydän yhden toimivan työkalun, joka sopii juuri minulle niin sekin riittää. Jos taas löydän monta, joista kaikista koen iloa ja hyötyä omassa elämässäni niin ei sekään ole väärin käyttää näitä kaikkia vaikka vuoron perään. Tärkeintä on se, että näitä työkaluja käyttää! Ei ole mitään järkeä kerätä pakin täydeltä erilaisia menetelmiä itsensä "rakentamiseen" ellei näitä työkaluja sovella ihan oikeasti arkeen ja omaan elämäänsä. Jokaiselle löytyy varmasti ne omat ja itselle parhaiten sopivat välineet. Arki ja tämä koko elämä on olemassa sitä varten, että huomaisimme itsessämme ne kohdat, joita voisimme vielä hioa tai jotka olemme hetkeksi itseltämme piilottaneet. Työkalut ovat niitä oivalluksia ja arjen toimintatapoja, joiden avulla voimme muuttaa omaa näkökulmaamme suhteessa itseemme ja muihin.

Meillä itsellämme on vastuu ja valta muuttaa tätä todellisuutta, jossa elämme. Ja jokainen arjen tapahtuma on luotu meitä itseämme rakastaen ja ikään kuin mahdollisuudeksi muuttaa ja rakentaa itseämme yhä lähemmäksi ydintä. On todella suuri lahja, että voimme muuttaa omaa toimintaamme ja ajatuksiamme. Usein se tärkein työkalu, jota arjessa tarvitsisimme olisi silmälasit, joiden kautta voisimme nähdä ja huomata selkeämmin jokaisen tällaisen mahdollisuuden, jonka arjen kiireessä kohtaamme. Onneksi olemme käsikirjoitusta laatiessamme olleet itsellemme jo sen verran armollisia, että näitä mahdollisuuksia tulee eteen aina uusia vaikka emme jokaista sellaista käyttäisikään hyväksemme. Elämä on upea jatkumo uusia mahdollisuuksia ja iloa niistä hetkistä, kun oivallamme jotakin uutta itsestämme.

Olemme ikään kuin talo, jota samaan aikaan rakennamme, tutkimme ja tuunaamme. Ja lopulta: yksinkertainen on kaunista - rakentamisessakin! Olemme itsemme äärellä hyvin alastomia ja puhtaita. Jokainen esille nouseva "ongelmakohta" on rikkaus ja suuri lahja meille itsellemme. Kun uskallamme olla aidosti rehellisiä näiden rakennuksen perusteiden kohdalla huomaamme, että kaiken ydin ja sisäinen rauha on ollut talossa paikallaan aivan alusta alkaen. Ytimen löytämiseksi kaikkien maali- ja tapettikerrosten alta ei tarvita vasaraa ja nauloja vaan kärsivällisyyttä ja rehellisyyttä katsoa riittävän syvälle. Itseemme. 

Ilon pisaroita

Perjantai 21.10.2011 klo 16.16

Kiitos rakkaan ystäväni, joka toi minulle jokin aika sitten lahjaksi ihanan kirjan huomaan, että olen jälleen muistanut erään hyvin tärkeän asian. Ilon merkityksen ja arvon elämässä! :)

Lukemani kirja ei ole varsinaisesti mikään henkinen teos tai sisällä mitään sen suurempia uusia tai ennenkuulumattomia totuuksia elämästä. Oikeastaan päinvastoin. Siitä huolimatta tuon elämäniloa käsittelevän kirjan myötä olen taas kerran löytänyt uudelleen erään ikivanhan ja arkisen oivalluksen, jonka kautta voin muistaa ajessa, miten löydän tieni takaisin ytimeen ja sisäiseen rauhan tilaan.

Ehkä tärkein oivallus liittyy jälleen armollisuuteen itseä kohtaan:

"Me kaikki olemme joskus yksinäisiä, teemme munauksia, nolaamme itsemme, pelästymme ja unohdamme tärkeän kokouksen. Olemme jokainen juuri tässä hetkessä täydellisen epätäydellisiä. Täydellisyys piilee totuudessa, rehellisyydessä ja ystävällisyydessä, kun kuljemme polkuamme. Tavoitteenasi ei  ole välttää lipeämistä polulta, vaan livetä kauniisti, nauttia maasta avautumasta näkymästä ja olla kiltti itsellesi." (C. D. Kasl)

Toisin sanoen on helpottavaa muistaa, että me kaikki joskus löydämme itsemme "montun pohjalta" ja ryvemme kyynelsilmin suossa sekä itsemme että elämän syövereissä. Tärkeintä ei olekaan välttää näitä "lipsahduksia" vaan se, että näistä lipeämisistä huolimatta hyväksyy itsensä, kykenee silti rakastamaan itseään ja antaamaan anteeksi. Tämä näkökulma antaa nöyryyttä jokaiseen ihmissuhteeseen ja vapauttaa syyllisyyden tai epätoivon ajatuksesta kulloisessakin hetkessä. Vapauttavaa on myös se, että ilon näkökulman voi valita joka hetki vaikka elämän polku ei aina olisikaan kovin auvoinen. Voin tässä hetkessä valita nauttia kokemuksesta vaikka kokemus olisikin se, että makaan naama kurassa "montun" pohjalla. Voin aina valita ilon tässä hetkessä ja ottaa vastoinkäymiset siltä kannalta, että olenpahan saanut jälleen uuden tilaisuuden oppia jotakin tai vaikka hienon mahdollisuuden nauraa itselleni.

Toinen oivallus liittyy siihen, miten helposti erilaisiin asioihin pyrkii kiinnittymään ja takertumaan sen sijaan, että ottaisi rennosti ja luottaisi siihen, että asioilla on yleensä tarkoituksensa vaikken sitä juuri tällä hetkellä pystyisikään ymmärtämään. Myös ilon tai onnellisuuden tavoitteluun saattaa jäädä liiaksi kiinni elämässä. Valitettavasti tämä on juuri se varmin tapa hukata aito ilo ja onnellisuus elämästä.

C. D. Kasl kirjoittaa: "Vaikka buddhalaisuus opettaakin valaistuksen tietä, se opettaa myös ihmisiä olemaan sitoutumatta valaistumiseen, koska kiihkeä pyrkimys tekee hermostuneeksi ja eristää nykyhetkestä. Elämänilo syntyy rentoutuneisuudesta ja nykyhetken tiedostamisesta. Tavoitteena ei pidä olla, että tuntisit iloa joka hetki, vaan että yksinkertaisesti olisit tietoinen, avoin ja rakastava ja hyväksyisit itsesi silloinkin, kun et ole sellainen."

Ainakin itse tunnistan itseni juuri tästä ilmiöstä, että vaikka miten hyvin tietää ja ymmärtää ne työkalut, joiden avulla sisäisen rauhan tilaan pääsee, harmillisen usein todellinen sisäinen onnellisuus jää siitä kiinni, että liian tiukasti pyrkii kohti tätä tilaa. Voisi sanoa, että vaikka minulla olisi arkullinen työkaluja käytössäni, en saa mitään valmista aikaan ellen opi nauttimaan myös siitä, etten tartu yhteenkään näistä työkaluista. Työkalut ovat erilaisia menetelmiä, joiden avulla voin saatella itseni takaisin kaikkeuden ytimeen mutta vaikka unohtaisin koko työkalupakin olemassaolon olen silti aivan yhtä lähellä tätä ydintä. Oikeasti en tarvitse yhtään näistä työkaluista ollakseni onnellinen tai voidakseni iloita tästä hetkestä.

Todellinen ilo ja onnellisuus arjessa syntyy sen kautta, että sallii itselleen kaikki elämän suomat kokemukset ja oppii rakastamaan itseään ja muita juuri sellaisina kuin tässä hetkessä olemme. Jokainen meistä on ikäänkuin matkalla "elämän huvipistossa" ja perimmäisenä tarkoituksena on kasvaa itsensä kanssa koko reissun ajan. Teemme jatkuvasti valintoja sen suhteen, miten käytämme aikamme tällä matkalla ja mitä haluamme kulloinkin kokea. Kun muistamme, että jokainen kohtaamamme sielu on aivan yhtä epätäydellisen täydellinen kuin sinä itsekin voimme suhtautua matkan suomiin kokemuksiin oikeilla mittasuhteilla. Arjen suuret vastamäet alkavatkin tuntua lähinnä vuoristoradan nousuvaiheelta ja tiedämme koko ajan, että myös ylämäellä on huippunsa, jonka jälkeen seuraa yleensä huima ja riemukas lasku kohti seuraavaa vaihetta. Kaikki matkan osat ovat vain erilaisia kokemuksia samalla reissulla ja niistä jokaisesta käsin voi maailmaa katsella myös iloiten ja nauttien joka hetkestä.

On tärkeää sallia itselleen kaikki elämässä vastaan tulevat tunteet ja nauttia tasapuolisesti niistä jokaisesta - niin ilon kuin pelon tai surunkin kokemuksesta. Jos vastustan esimerkiksi surun tai yksinäisyyden tunnetta en ole tällöin siinä hetkessä rehellinen itselleni. Usein jonkin asian voimakas vastustaminen vain lisää ja ylläpitää tätä "ei toivomaani" kokemusta elämässäni. Jos taas uskallan olla itselleni rehellinen ja kohdata vaikka surun tai pettymyksen tunteet juuri sellaisena kuin ne ovat, pääsen luonnollisemmin ja sujuvammin myös eteenpäin tästä tilanteesta.

Usein kiellämme erilaisia tunteita itseltämme vain koska pelkäämme olla rehellisiä joko itsellemme tai läheisillemme. Jokainen läpikäyty tunne on puhdistava kokemus ja yleensä myös uusi mahdollisuus oppia jotakin itsestämme. Pelko toimii jarruna juuri sen kautta, että emme haluaisi kohdata jotain itseltämme kieltämiä ominaisuuksia tai puolia omassa persoonassamme. Kun uskallamme olla joka hetki aidosti rehellisiä niin itsellemme kuin muille, olemme aidon onnellisuuden ja ilon äärellä.

Rehellisyys on avain, jonka avulla voimme tavoittaa niin ilon kuin onnellisuudenkin valinnan arjessa. Olemalla rehellinen ja pysähtymällä aina aika ajoin tarkkailemaan itseäsi ja valintojasi elämässä voit saada aikaan paljon. Sinä itse olet vastuussa siitä otatko tämän avaimen käyttöösi ja haluatko muuttaa jotakin arkista asiaa elämässäsi. Ilman sinun omaa valintaasi ei synny muutoksia eikä kukaan tule ottamaan sinun puolestasi sitä vaadittavaa ensimmäistä askelta kohti tätä tekemääsi valintaa.

Juuri tänään valitsen olla rehellinen tässä hetkessä ja iloita tästä päivästä!

 

Kertauskurssilla

Perjantai 12.8.2011 klo 20.17

Kulunut kesä on ollut minulle jonkinlainen väliporras uuden ja vanhan elämän välillä. Ikäänkuin harmaa tuntematon alue ja toisaalta myös selkeästi näkyvä portti, jota kohti olen tuntenut voimakasta vetoa. Samaan muutosten ryppääseen on osunut vanhasta kodista ja tutusta ympäristöstä luopuminen, muutto uudelle paikkakunnalle, lomamatka toiselle puolen maapalloa sekä asettuminen uuteen arkeen kokonaan minulle uudessa ympäristössä. Kaikki tapahtui lopulta aivan yhtäkkiä ja upean flown siivittämänä. Tässä hetkessä tuntuu, että vaikka muutosta oli odotettu ja "synnytetty" lähes puoli vuotta niin konkreettinen ponnistusvaihe kesti vain pienen silmänräpäyksen.

Tämä uuden elämänvaiheen alku on saanut minut hetkellisesti palaamaan eräänlaiselle "kertauskurssille" omien oivallusteni suhteen. Kuin juuri tässä vaiheessa olisi ollut erittäin tärkeää keskittyä yksinkertaisiin perusasioihin: onnellisuuteen ja siihen, ettei mikään muu kuin oma näkökulma kokemiini asioihin voi vaikuttaa minun omaan sisäiseen tilaani. Vaikka ympärilläni olisi kaikki maallinen rikkaus ja luksus tai kaikkein suurin kaaos maan päällä, voin kokea onnellisuutta ainoastaan omasta sisäisestä tilastani käsin. Keskellä sekasortoa ja hämmennystä voin olla onnellinen, jos vain niin valitsen ja toisaalta kaiken maallisen yltäkylläisyyden ympäröimänä saatan olla onneton ellen ole yhteydessä omaan sisimpääni ja säilytä rakkauden näkökulmaa riippumatta kaikesta ulkoisesta.

Tuntuu ikäänkuin elämä olisi päättymätön peruskoulu, jossa pääsee oman kasvunsa kanssa eteenpäin "seuraavalle luokalle" vasta, kun on oivaltanut jotakin hyvin merkittävää omasta itsestään ja sisimmästään. Kuten muissakin kouluissa myös tässä elämän koulussa tulee silloin tällöin eteen näitä kertausjaksoja, jolloin kootaan yhteen kaikki siihen asti opittu ja erilaisten tilanteiden kautta saa mahdollisuuden soveltaa kaikkea oppimaansa käytännössä. Tällaisia kertauskursseja tarvitaan, jotta asioista syntyy lopulta yhtenäinen kokonaisuus ja yksittäiset oivallukset juurtuvat niin syvälle, että muutos on pysyvää.

Tämän kertauskurssin aikana olen juurruttanut itseeni yhä syvemmälle oivallusta, että minä itse olen oman onnellisuuteni lähde. Onnellisuuden tila kumpuaa kaikesta mitä valitsen tehdä, kaikesta mitä valitsen ajatella ja ennen kaikkea siitä, miten valitsen suhtautua kaikkeen kokemaani. Yksinkertaisesti: onnellisuus on valinta!

Tuntuu hyvältä palata perusasioihin ja muistuttaa itseään siitä, miten yksinkertaista kaikki oikeastaan on. Elämä ei ehkä aina päällisin puolin vaikuta kovin yksinkertaiselta ja ihmismieli saa usein pienetkin asiat kuulostamaan kovin monimutkaisilta. Pohjimmiltaan tie elämän labyrintistä ulos kohti onnellisuuden tilaa on hyvin yksinkertainen. Oivallus. Valinta. Juuri tässä hetkessä.

Myös ajatus vuoden kiertokulusta tuntuu juuri nyt hyvin ajankohtaiselta. Luonto osaa näyttää meille, miten yksinkertaista kaikki on. Kasvu. Syntymä. Kuolema. Koko elämä.

Vaikka elämme pian syksyä ja illat alkavat vähitellen pimentyä kohti häämöttävää pohjolan talvea tuntuu, että nyt on jälleen jonkin uuden alku. On aika korjata menneen vuoden sato ja alkaa valmistautua uuteen kasvuun. Keväällä, kun puut puhkeavat jälleen kukkaan ja aurinko valaisee maan uuteen kasvun aikaan, näemme vain vuoren huipun, hetkellisen loiston ja hedelmällisyyden pyrähdyksen. Pohjatyö kaikelle uudelle kasvulle alkaa jo nyt. Keräämme varastoon ravinteita ja valoa talven varalle. Valmistaudumme lepoon ja uuden kerroksen saavuttamiseen sisimmässämme. Keräämme voimia. Käännämme katseemme sisäänpäin ja vaivumme rauhalliseen sisäänhengityksen tilaan. Samalla hengitän kaiken vanhan ulos ja teen tilaa uuden syntymälle. Minussa itsessäni.

Enkeleitä ja Ferrareita

Keskiviikko 8.6.2011 klo 23.23

Olin tässä yhtenä päivänä lapseni kanssa matkalla sovittuun tapaamiseen vieraalla paikkakunnalla ja päästyämme lähelle päämäärää huomasin, että ennalta saamani osoitetieto ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Ajelimme vielä jonkin aikaa toiveikkaina ympäriinsä alueella mutta jouduimme lopulta tunnustamaan, että olimme täysin eksyksissä. Lapselleni hyvin tärkeän tapaamisen sovittu ajankohta lähestyi jo uhkaavasti ja ilmapiiri autossa alkoi selvästi kiristyä. Kuin huomaamatta annoimme pelolle vallan ja unohdimme hetkeksi luottamuksen.

Jostakin kummasta mieleeni putkahti kuitenkin aivan sekunnin murto-osaksi ajatus siitä, että kun kerran koemme olevamme pulassa, meidän tulee yksinkertaisesti vain pyytää apua. Ja samassa kun tämä ajatus vilahti mielessäni, näin tyhjällä kadulla yhtäkkiä iäkkään naisen kävelevän meitä vastaan. Pysäytin auton ja kysyin neuvoa tältä äärettömän herttaiselta ja ystävälliseltä rouvalta. Hän osasi heti kertoa suunnan ja tarkat ohjeet paikkaan, jota olimme epätoivoisesti etsineet. Kiitin häntä sydämeni pohjasta ja koska meillä oli jo melkoinen hoppu, lähdimme saman tien ajamaan hänen neuvomaansa suuntaan. Jostakin syystä samalla hetkellä tyttäreni vilkaisi omalta puoleltaan auton sivupeiliin ja alkoin hihkua, että "äiti, äiti.. Se ystävällinen mummeli katosi aivan yhtäkkiä!" Ja todellakin, kun katsoin taakseni kadulle, jota pitkin olimme ajaneet vasta noin kymmenen metriä, se oli jälleen täysin autio ja tyhjä. Ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi koskaan meitä vastaan kävellyt. Pohdin hetken aikaa erilaisia vaihtoehtoja, mihin tämä ystävällinen rouva olisi voinut kadulta kadota mutten lopulta keksinyt mitään loogista vastausta. Ei ollut yhtään poikkikatua tai pusikkoa mihin tämä ihana "mummeli" olisi voinut salaman nopeasti poiketa.

Tyttäreni oli aivan haltioissaan ja ilmoitti heti, että tämän iäkkään rouvan täytyi olla "mummeli-enkeli", joka tuli meidän avuksemme koska olimme eksyksissä. Ehdimme sovittuun tapaamiseen ja etenkin tyttäreni koki vielä myöhemminkin, että tämä "mummeli" oli yhä hänen matkassaan auttamassa ja tukemassa meitä, että tapaaminen sujui parhaalla mahdollisella tavalla. Loppujen lopuksi koen, että on aivan sama oliko tämä meitä auttanut rouva fyysinen ihmisolento vai henkimaailman opas - tärkeintä minulle oli se, että hänen kauttaan koimme molemmat jälleen todellisen arjen ihmeen. Konkreettisen esimerkin siitä, miten omat ajatuksemme realisoituvat todellisiksi kokemuksiksi aivan silmänräpäyksessä ja myös siitä, että apua on tarjolla, kunhan vain muistan sitä pyytää puhtaasta sydämestäni.

Viime aikoina olen muutenkin työstänyt paljon suhdettani lapseeni ja koettanut olla rehellinen itselleni sen suhteen, millaisia työkaluja minä hänelle äitinä olen elämän varrelle antanut. Voisi sanoa, että suhteeni tyttäreeni on aina ollut hyvin haasteellinen ja melko räiskyvää laatua. Olemme aina olleet toisillemme se kaikista paljastavin peili ja koen, että tuomme molemmat toisissamme esiin sen, mitä emme itsesämme haluaisi nähdä. Varmaan juuri siitä syystä olen saanut lahjaksi juuri hänen kaltaisensa tyttären - jotta saisin mahdollisuuden kohdata itseni joka päivä täysin "alastomana" ja kaunistelematta. Jotta näkisin itsessäni sen, mitä en missään tapauksessa haluaisi paljastaa. Jotta saisin täydellisen mahdollisuuden kasvaa ja oppia yhä enemmän itsestäni.

Vaikea kuvitella, miten tyttäreni mahtaa kokea tämän samaisen äiti-lapsi-suhteemme, saati miten hän kenties kokee tämän haasteellisen yhteytemme sitten, kun on joskus itse aikuinen ja katsoo elämäänsä taaksepäin. Vain aika lopulta näyttää ja tärkeintä onkin kai se, että koen itse tekeväni joka hetki parhaani ja samalla opin kaiken aikaa jotakin uutta. Oman lapseni kautta olen löytänyt aivan uuden tason nöyryydestä ja löytänyt myös sisimmästäni monta kipeältä tuntuvaa kohtaa. Hänen kauttaan saan joka päivä mahdollisuuden parantua ja kasvaa ehjemmäksi. Olen tässä hetkessä tästä kaikesta aivan äärettömän kiitollinen!

Luin eräästä lehdestä viime viikolla kirjoituksen, jossa äiti kysyi psykologian asiantuntijalta neuvoa hyvin tempperamenttisen lapsensa kasvatukseen. Tästä kirjoituksesta syntyi omassa päässäni ihana helpotuksen tunne ja jonkinlainen vapautuminen sisäisesti. Minulle tuli mieleen verrata lapsia erilaisiin autoihin (toivottavasti kukaan ei ota hernettä nenään näin kummallisesta rinnastuksesta) ja siitä, miten luonnollisesti sitä osaa suhtautua eri tavalla erilaisiin autoihn: jos satut omistamaan pienen auton, joka tyytyy vähään ja kulkee tasaisesti samaa vauhtia riippumatta siitä ajetaanko taajamassa vai moottoritiellä, sitä ei sen enempää vaadi ja tätä pientä autoa pitää arvossaan juuri siksi, ettei se useinkaan temppuile tai jätä tielle. Toisaalta jos yhtäkkiä saat allesi matalasti murahtelevan urheiluauton, joka kiihtyy nollasta sataan muutamassa sekunnissa, sitä varmaan siinä ratin ja penkin välissä istuessaan suhtautuu tähän ärhäkkään kiituriin aivan eri otteilla kuin aiemmin mainitsemaani pikkuiseen "kauppakassiin".

Lapseni suhteen tulee joskus mieleen, että miksiköhän olen valinnut tällaisen "Ferrarin" enkä sitä vähän tasaisemmin hyrräävää "perheautoa"? Ja samalla nousee ajatus, että niin kuin erilaisilla autoilla, niin näillä ihanilla lapsillakin on kullakin aivan oma tehtävänsä ja tarkoituksensa tässä maailmassa. Jos sattuu syntymään ylitsepursuavan tempperamentin kera, sitä varmaankin on myös tarkoitus käyttää johonkin matkan varrella. Ja että jokainen lapsi on aivan yhtä arvokas kuin joku toinen. Se, että sattuu syntymään vähän "Ferrarin" kaltaiseksi ei tee lapsesta sen hankalampaa tai huonosti käyttäytyvämpää verrattuna johonkin toisen laiseen lapseen. Meidän vanhempien tehtävänä onkin tunnistaa omassa lapsessamme se perusolemus, jollainen hän on ja käyttää työkaluja sitten sen mukaan onko tarkoitus "hienosäätää" 1.3 litran bensakonetta vai kenties 3 litran turbomoottoria.

Olen äärettömän iloinen omasta pikku "Ferraristani" ja opettelen joka päivä uusia taitoja ihmisenä, että oppisin paremmin ymmärtämään tällaisen ainutlaatuisen yksilön ominaisuuksia. Ehkä kenties jonakin päivänä vielä tirautan kyyneleen, kun huomaan, että tämä pikku "Ferrari" on löytänyt oman paikkansa ja tarkoituksensa elämässä. Kuka ties hän vielä hyvinkin tarvitsee elämässään vahvaa luonnettaan ja räiskyvää persoonallisuuttaan.    

Rakastaa ja tulla rakastetuksi

Tiistai 3.5.2011 klo 16.24

Katsoin viime viikon lopulla elokuvan, jonka kautta syntyi jälleen iso oivallus. Elokuvan perusidea tiivistetysti oli siinä, että tarinan päähenkilö sai mahdollisuuden elää yhden päivän elämästään uudelleen tietäen tällä "toisella kertaa" koko ajan, mitä seuraavaksi on määrä tapahtua ja mihin omat valinnat kussakin hetkessä johtavat. Päivän edetessä toisella kertaa hän huomasi, että vaikka hän itse valitsi monessa kohtaa tehdä toisin kuin ensimmäisellä kerralla ja pyrki ohjaamaan tapahtumien kulkua, ei sillä lopulta ollut suurtakaan merkitystä siihen mitä tapahtui. Kaikki, mikä oli tarkoitus tapahtua, tapahtui kuitenkin, hiukan eri muodoissaan tai vähän eri hetkellä kuin ensimmäisellä kertaa.

Se, mitä tämän kokemuksen myötä tarinan päähenkilö lopulta oivaltaa ja se mitä itsekin koin oivaltaneeni koko elokuvan kautta oli, että ei ole niinkään merkitystä sillä, mitä elämässä tapahtuu. Paljon tärkeämpää on se, millä tavalla elän läpi kunkin kokemuksen ja miten itse reagoin näihin elämäni elokuvan "kohtauksiin". Sain sellaisen hetkellisen "halolla päähän" -tyyppisen oivalluksen sen suhteen, että koko elämäni tarkoitus on oppia elämään tätä omaa tarinaani niin, etten katuisi mitään vaikka tämä juuri parhaillaan käsillä oleva hetki olisi viimeiseni. Koin, että tämän elokuvan kautta minulle näytettiin Nyt hetkessä elämisen salaisuus jälleen uudella tavalla. Juuri tässä hetkessä minun tulisi kohdata jokainen kanssasielu siten, että arvostan ja rakastan tätä toista niin paljon, etten jäisi potemaan syyllisyyttä vaikka tämä toinen kuolisi tämän päivän päättyessä. Jokaisessa hetkessä minun tulisi olla itselleni ja jokaiselle kohtaamalleni sielulle niin rehellinen ja rakastava, että voisin elää itseni kanssa vaikka en näkisi häntä enää koskaan.

Koen, että Nyt hetken ydin on siinä, että juuri tässä hetkessä ei ole tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain tämä hetki ja minä itse voin valita juuri Nyt, miten käytän tämän hetken. Kuin jokainen hetki olisi annettu sinulle lahjaksi, jotta voisit oppia elämän tärkeimmät oppitunnit. Kuin olisin tässä hetkessä olemassa, jotta oppisin Rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Tämä voi kuulostaa turhan yksinkertaiselta mutta, kun asiaa pohtii hiukan syvemmältä tajuaa, että se on kaikkea muuta. Miten oppisin arvostamaan ja rakastamaan jokaista kohtaamaani sielua siten kuin toivoisin itseäni rakastettavan? Miten oppisin muistamaan, että mikäli haluan saada arvostusta ja rakkautta itse, minun on ilmennettävä sitä suhteessa jokaiseen kohtaamaani olentoon. Ja lopulta, miten oppisin olemaan avoin ja pelkäämättä, kun minua itseäni rakastetaan?

Ihmissuhteet ovat eräs ihmisyyden vaikeimmista lajeista, olen tämän sanonut varmaan monesti ennenkin mutta jälleen kerran tuntuu, että niin asia vain on. On helppoa ajatella, että "kyllähän minä osaan aina rakkautta ottaa vastaan", senhän pitäisi olla paljon helpompaa kuin kaikkien sielujen tasa-arvoinen rakastaminen. Mutta kun ei vain ole. Hyvin usein, kun saa ympäriltään arvostusta, rakkautta ja hyväksyntää, sitä alkaa epäillä. Mieli alkaa kaivertaa pieniä juustonreikiä luottamukseeni ja alan epäillä - onkohan tuo toinen vakavissaan vai pelaako vain jotain peliä kanssani. Miten helppoa on sanoa, että pitää vain antautua ja ottaa tuo rakkaus vastaan. Mutta juuri ihmisten välinen rakkaus on se, joka sekoittaa mielen ja saa ihmiset ilmentämään epäterveitä vanhoja kaavojaan. Ihmisten välinen rakkaus saa minut riippuvaiseksi toisesta ihmisestä. Ihmisten välinen rakkaus riisuu aseet ja tekee minut heikoksi ja haavoittuvaksi. Rakkaus - niin kauan, kun se on riippuvainen toisesta ihmisestä - saa minut epävarmaksi. Ihmisten välinen rakkaus sisällyttää aina itseensä sen mahdollisuuden, että se voi päättyä, kuihtua tai kadota olemattomiin.

Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Koen, että avain on siinä, että minun pitää ensin löytää sisältäni täydellinen arvostus ja rakkaus minua itseäni kohtaan, jotta voisin jakaa rakkautta myös avoimesti toisille. Jos sisäisesti on kohdannut Rakkauden, joka ei ole riippuvainen kenestäkään toisesta sielusta tai mistään ulkoisesta olosuhteesta voi aina luottaa, että Rakkaus säilyy. Ikuinen Rakkaus on ehjää rakkautta omaa itseä kohtaan ja myös rakkautta sitä Jumalan osaa kohtaan, joka minussa itsessäni on. Jumalan Rakkaus on sitä, että uskaltaa kohdata itsensä täysin alastomana ja kaunistelematta. Rakkautta omaa syvempää tasoa ja sitä suurempaa suunnitelmaa kohtaan, jota ei ihmisyyden tasolta voi hallita. Rakkaus on oman "pienuuden" tunnustamista ja samalla sen täydellistä arvostamista. Rakkaus ymmärtää, miten jokainen osa tätä valtavaa kokonaisuutta on yhtä arvokas ja tärkeä riippumatta siitä, miten se fyysisellä tasolla ilmenee.

Kyky ottaa vastaan rakkautta vaatii ihmisyyden tasolla tämän syvemmän Rakastamisen taidon oppimista. Ellei ensin rakasta todellista Itseä ei voi puhtaasti ottaa vastaan rakkautta keneltäkään toiselta. Niin kauan kuin pinnan alla kytee pienikin murunen itsearvostuksen puutetta tai alitajuista syyllisyyttä, ei Rakkauden vastaanottaminen onnistu. Sen sijaan ottaa vastaan ihailua, hyväksyntää, riippuvuutta tai sen monia erilaisia muotoja. Toisin sanoen ego ottaa vastaan kaikkea sitä, mitä se tarvitsee pysyäkseen hengissä ja saa mielen epäröimään. Rakkauden sijaan syntyy jatkuva alitajuinen pelko.

Jostakin syystä koen, että tämä katsomani elokuva sai minut hetkeksi pullahtamaan ulos egostani ja itkemään ulos kaiken sen tuskan ja pelon, joka on estänyt minua ottamasta vastaan Rakkautta juuri siinä hetkessä. Kyynelten mukana virtasi ulos suuri määrä alitajuista itsearvostuksen puutetta ja kun jäljelle jäi vain suunnaton tyhjyys, sen alta löytyikin yhtäkkiä Rakkaus. Rakkaus minua itseäni kohtaan ja Rakkaus, joka ei pelkää mitään. Rakkaus olla jokaiselle kohtaamalleni sielulle juuri sellainen kuin toivoisin muiden olevan minua kohtaan. Rakkaus, joka pitää sisällään niin suuren tyyneyden, etten tekisi mitään toisin vaikka en eläisi enää päivääkään tämän jälkeen.

Löysin sisältäni jälleen uuden tavan muistaa Nyt hetkessä oleminen. Haluan olla joka hetki niin avoin ja rakastava, etten jäisi katumaan pienintäkään tekoani. Haluan, etten jätä missään hetkessä tekemättä tai sanomatta mitään sellaista, joka sydämessäni tuntuu siinä hetkessä oikealta. Haluan elää kuten seuraavaa päivää ei olisikaan. En siten, että ottaisin elämässä riskejä tai eläisin kuin "viimeistä päivää" vaan siten, että olen joka hetki itselleni täysin rehellinen ja avoin. Haluan Rakastaa ja arvostaa jokaista kohtaamani ihmistä niin kuin se olisi viimeinen mahdollisuuteni!

Kädet pystyyn

Perjantai 25.3.2011 klo 19.20

Johtuuko kevään kolkuttelusta ovella vai suurten elämän muutosten kuluttavasta vaikutuksesta, että viime viikkoina ovat ajatukseni "lyöneet tyhjää" ja laiskottelu vienyt voiton kirjoittamisesta. Ihanaa on, ettei ole pakko ja voi halutessaan antautua luovuuden tyhjyydelle. Kerätä voimia kohti seuraavaa pyrähdystä eteenpäin. Istua vain ja ihmetellä. Vain olla. Nyt kuitenkin tuli vahva tunne, että jokin oivallus olisi tulossa ulos mieleni sopukoista kunhan jäsennän kirjoittaen nämä orastavat ajatukseni tekstiksi.

Hyvin usein olen viime aikoina huomannut tilanteita, joissa jokin sama teema toistuu ja "ulospääsytie" tällaisesta haasteesta on ollut kiinni vain siitä, että muistan päästää irti ja "nostaa kädet pystyyn". Yllättävän usein sitä huomaa alitajuisesti yrittävänsä kontrolloida jonkin asian etenemistä ja omat ajatukset luovat jo valmiiksi kuvia siitä, mikä olisi se kaikista paras lopputulema. Luovuttaminen ja irti päästäminen tästä kontrollista on kuitenkin usein ainoa tie, jonka kautta muutos tai tilanne etenee. Ihmisyyden tasolla on joskus hurjan vaikeaa olla kärsivällinen ja odottaa asioiden ilmentymistä omalla painollaan.

En nyt tarkoita sitä, etteikö ihmisellä saisi olla haaveita, toiveita tai päämääriä. Tietenkin saa ja aina varmasti onkin. Turhan usein vain huomaan, että jään liikaa kiinni näihin oman pääni sisäisiin haaveisiin ja unohdan elää tässä hetkessä. Unohdan nauttia elämän yllätyksellisyydestä ja samalla jarrutan näiden haaveideni toteutumista. Voin luoda itselleni tulevaisuuden omien ajatusteni kautta. Voin muuttaa näkökulmani menneeseen uusien oivallusten myötä ja siten vapautua menneisyyden luomista toimintamalleista ja vanhoista "kaavoista" yksi kerrallaan. Eheytyä pala palalta ja kasvaa ulos entisistä "vaatteistani". Nykyhetkessä en voi tehdä muuta kuin olla. Olla läsnä. Olla onnellinen. Olla oma itseni. Olla rehellinen. Voin vain nauttia tästä olemisesta ja kussakin hetkessä valita, miten päätän olla.

Juuri tässä hetkessä voin nähdä koko mailmaa ravistelevan muutoksen tuulen. Voin aistia jonkin kokonaan uuden vaiheen ja havaita, ettei mikään enää pysäytä tätä muutosta, joka on jo alkanut kauan sitten. Olemme kaikki osa tätä muutosta. Meidän jokaisen henkilökohtainen elämämme heijastelee nyt tätä muutosta. Resonoimme kaikkeuden tilaa ja laajempaa kollektiivista tietoisuutta. Jokaisen ihmissielun suunnitelma tuntuu jotenkin oudolla tavalla alkavan yhtyä kohti toistaan kuin olisimme yhtäkkiä paljon lähempänä toisiamme kuin koskaan. Kuin pikajuna, jonka kyydissä olemme viimevuodet olleet olisi yhä kiihdyttänyt vauhtiaan niin, että kaikki kyydissä olijat olisivat keskipakovoiman vaikutuksesta pakkautuneet saman vaunun perimmäiseen nurkkaan. Kuin koko maailma olisi kyydissä ja vain odottaisi, milloin junan vauhti taas hidastuu tai kenties suunta vaihtuu.

Leppoisat ja rönsyilevät ajat ovat nyt jääneet taakse ja edessä on pian sukellus tunneliin, jonka kautta eteemme aukeaa, jotakin aivan uutta. Olemme saapuneet lähelle pistettä, josta uusi lehti kääntyy. Kenties olemme kollektiivisesti heräämässä sikeästä unesta ja nukumme jo levottomasti. Olemme niin lähellä unen päättymistä, että tiedostamme jo myös sen toisen todellisuuden. Tilan tai pikemminkin tyhjyyden, jossa olemme alunperin vaipuneet unten maille. Tiedämme alitajuisesti, että kohta on aika. Kohta "herätyskello" pärähtää ja säpsähdämme hereille.

Oman elämäni myllerryksessä olen selvästi reagoinut tähän lähestyvään käännepisteeseen "nostamalla kädet pystyyn". En tarkoita nyt välttämättä sitä, että kuten vuoristoradassa, kun vauhti alamäessä on hurjimmillaan ja nostaa kädet pystyyn, niin kyyti tuntuu vieläkin hurjemmalta vaan pikemminkin sitä, että kun vauhti ja kaaos alkaa mennä yli ihmisyyden käsityskyvyn, sitä lopulta luovuttaa ja vain antautuu. Antaa ohjat korkeammalle voimalle ja toivoo parasta. Luottaa, kun ei muutakaan voi.

Jokin tällainen vaihe on käsillä ja ihmiskunnan yleisesti vallitseva näkökulma alkaa vähitellen rakoilla. Yhä useampi sielu alkaa nähdä myös muita vaihtoehtoja tälle unen kaltaiselle tilalle, jossa olemme eläneet. Yhä useampi uskaltaa tuoda esiin näitä vaihtoehtoja ja kyseenalaistaa julkisesti sitä, mitä yleisesti pidämme "totuutena". Yhtäkkiä näemme ympärillämme paljon enemmän ovia kuin ennen. Kuin olisimme kulkeneet pimeässä ja vasta sitten, kun silmämme ovat tottuneet valon vähyyteen alamme nähdä, että on muitakin vaihtoehtoja kuin kulkea suoraan eteenpäin. Kenties jonkin tällaisen oven avaaminen on saanut aikaan sen, että tilaan tulvii valoa seinien toiselta puolen ja alamme nähdä entistä selvemmin. Ja kun yksi ovi avautuu, se houkuttelee myös muita koettamaan onneaan. Pian pimeästä tilasta onkin tullut valoisa ja moniulotteinen. Näemme uusin silmin. Alamme uskoa, että näitä ovia on yhä lisää ja että voimme itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme kulkemassa. Kuljemmeko vanhaa ja ennalta merkittyä polkua pimeässä vai uskallammeko raottaa uusia ovia ja tutkia uusia polkuja. Luottaa, että kaikki tiet vievät eteenpäin.

Rohkeutta ja luottamusta. Tuntuu, että sitä tarvitaan juuri tässä hetkessä enemmän kuin koskaan. Vain ehdoton luottamus on keino säilyttää sisäinen rauhan tila siinä vaiheessa, kun kaikki ympäröivät rakenteet alkavat "luhistua". Luottamus ja rauha pitävät sinut kussakin hetkessä havainnoijana ja kykenet säilyttämään korkeamman näkökulman kaikkeen, mitä ympärilläsi näet ja koet. Joskus tuntuu siltä, että koko maailmankaikkeus on nyt siirtymässä seuraavaan inkarnaatioon. Jotta voi syntyä uudelleen, on ensin koettava kuoleman illuusio. On uskallettava sukeltaa syvemmälle kuin koskaan ja mentävä eteenpäin. Vain siten pysyvä muutos on mahdollista.

Hetkittäin tuntuu, että olisin eräänlaisessa "vapan pudotuksen" tilassa, jossa on vahvasti läsnä tunne siitä, että kohta on edessä kuolema ja etten pysty enää mitenkään estämään törmäämistä maan kamaraan, kun pudotus lopulta päättyy. Kun tällainen pudotuksen tila vain jatkuu ja jatkuu riittävän pitkään, sitä lopulta luovuttaa, nostaa jälleen "kädet pystyyn" ja antautuu sille ajatukselle, että "tapahtukoon se, mikä korkeimman näkökulmasta on parasta" - ja yhtäkkiä löydän itseni täysin toisesta tilasta. Siitä ytimeni rauhan tyyssijasta, jossa ei ole mitään ja on kuitenkin kaikki. Valo. Rauha. Rakkaus. Vain olen.

Have a nice drive! :D

Palapeli

Sunnuntai 27.2.2011 klo 22.33

Lapseni suusta putkahti jälleen tässä eräänä päivänä elämää suurempi kysymys: Automatkan aikana tyttäreni alkoi pohtia, mitä varten kukaan ei osaa kertoa hänelle yksiselitteistä totuutta siitä, miten tämä maailmankaikkeus ja ihmiskunta on oikeastaan syntynyt. Hän kertoi lähes tuohtuneena, miten hämmentävää lapsen näkökulmasta on, kun yhteen "yksinkertaiseen" kysymykseen saa monta toisistaan täysin poikkeavaa vastausta riippuen siitä, keneltä asiaa kysyy tai mistä oppimateriaalista alkaa vastausta etsiä. Suurin hämmästelyn aihe hänen mielestään oli se, miten keskenään totaalisen erilaisia näkemyksiä asiasta voi ihmisillä Maan päällä olla ja kuka tai mikä todellisuudessa onkaan se taho, joka totuutta ihmisiltä piilottelee.

Jäinpä siis jälleen kerran lähes sanattomaksi pienen ihmisen pohdintojen edessä! Muistan, että olemme aihetta käsitelleet tyttäreni kanssa kerran jos toisenkin vuosien varrella mutta tällä kertaa hänen asenteensa kysymykseen oli aivan erilainen. Kuin perimmäinen viesti keskustelussa olisi ollut, että "kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa, eikö ihmiskunnasta todellakaan löydy sellaista sielua, joka ymmärtäisi tämän maailman syntytarinan ja osaisi sen selittää niin, että muutkin alkaisivat vähitellen ymmärtää!" Kuin jokin hänessä olisi huutanut minulle, että "mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa, ajelette täällä ympäriinsä autolla körötellen, teette päivästä toiseen samat rutiinit eikä kukaan osaa vastata edes siihen kysymykseen, miksi me kaikki ylipäätään olemme täällä!"

"Mikä on minun elämäntehtäväni tässä elämässä?" tai "Miksi minä olen syntynyt Maan päälle?" tyttäreni usein kysyy minulta. Ja kerta toisensa perään olen käynyt näitä ihmeellisiä (ja upeita) keskusteluja lapseni kanssa ja yhä uudelleen kertonut hänelle, että minun käsityskykyni mukaan koko ihmiskunnan yhteisenä elämän tehtävänä on juuri se, että alamme jälleen muistaa vastaukset näihin ikiaikaisiin kysymyksiin. Olen vanhempana ottanut sellaisen kannan lapseni kysymysten suhteen, etten yksinkertaisesti vain voi mennä antamaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia mistään asiasta. Koen, että vanhempien ja myös opettajien tehtävänä olisi pikemminkin tukea ja kannustaa lasta etsimään vastauksia itse. Toimia enemmänkin tukijana ja rohkaisijana kuin opettajana tai kasvattajana. Voin tietenkin toki jakaa itse oivaltamiani näkökulmia ja omaa elämänkokemustani erilaisten keskustelujen tai tarinoiden kautta mutten kai koskaan pysty antamaan hänelle yhtä ainoaa absoluuttista totuutta vastaukseksi. Voin kertoa hänelle, että "tämä on se näkemys, jonka itse olen valinnut näistä monista eri vaihtoehdoista mutta sinun tehtäväsi on kuunnella omaa sydäntäsi ja löytää varmuus sisimmästäsi."

On hämmästyttävää, miten samankaltaisia tarinoita ihmiskunnan synnystä ja Maan päällisen elämän tarkoituksesta löytyy eri alkuperäiskansojen perimätiedosta. Samansuuntaisia "totuuksia" löytyy myös lähes kaikkien eri uskontokuntien opeista. Jokainen ihmiskunnan eri kulttuuri on historian kuluessa värittänyt näitä tarinoita omalla tavallaan, lisännyt kertomuksiin omaan elämänkokemukseensa pohjaavaa lisämateriaalia ja vähitellen tarinat ovat ikäänkuin "erkaantuneet" toisistaan vaikka pohjimmiltaan kaikissa näissä uskomuksissa on sama alkulähteen juuri ja se sama ydin, joka tuntuu putkahtelevan sisäisen kasvun prosessissa esiin vähän joka käänteessä. Maailman syntytarinalle on lopulta käynyt aivan samoin kuin koko ihmiskunnalle: olemme eksyneet erillisyyden harhaan niin täysin, että valtaosa on jo kokonaan unohtanut sen ykseyden, josta kaikki olemme tänne fyysiseen todellisuuteen syntyneet. Voin hyvin kuvitella miten turhauttavalta tämä maailman nykytila mahtaa tuntua lapsen näkökulmasta, jolla selvästikin on yhä yhteys ytimeen luonnostaan tallella. Miten päättömältä tämä aika ja ihmiskunnan kaaos mahtaakaan vaikuttaa. Ja miten suuressa roolissa ovatkaan nämä viisaat pienet ihmiset, jotka vaativat meiltä vanhemmilta selityksiä ja herkeämätöntä tukea, jotta voisivat löytää omat vahvuutensa ja päämääränsä tässä maailmassa.

Päädyimme samalla automatkalla keskustelemaan tyttäreni kanssa myös oppimisen vaikeudesta etenkin sellaisten arjen asioiden suhteen, jotka eivät oikein houkuttele (esim. lelujen siivoaminen päivän päätteeksi tai kotitöiden tekeminen). Sattumalta esiin nousi ajatus oppimisesta palapelin muodossa. Lapseni kuvasi, että hän pystyy näkemään opittavan asian ikäänkuin valmiina palapelin kuvana ja hänen pitäisi vain ottaa tavoitteekseen löytää sisältään ne yhä puuttuvat palat tässä palapelissä. Miten ihana tapa suhtautua uuden asian oppimiseen! Ja parasta on se, kun lapsi itse löytää tällaisen oivalluksen ja päättää saada palapelin kuvan valmiiksi.

Tämän keskustelun myötä jäin sitten myöhemmin pohtimaan itsekin tämän ihmiskunnan tietoisuuden tilaa ja etenkin omaa sisäistä kasvuani ihmisyyden tasolla. Oivalsin, että tässä palapeli-vertauksessa piilee valtava viisaus. Minun oma henkinen kasvuni ja valaistumisen polkuni on myös tällainen suuri palapeli. Aina kun oivallan jotain uutta itsestäni tai laajennan näkökulmaani suhteessa aiempaan tietoisuuteeni olen löytänyt uuden palan tähän minun elämäni palapeliin. Joskus tuntuu, että minulla on edessäni kasa uusia ihmeellisiä palasia mutten heti osaa järjestää paloja aiempaan kokoemusmaailmaani. Kuin pyörittelisin edessäni monenkirjavaa palapeliä ja saadessani aina uuden palasen oikealle paikalleen koen iloa ja onnistumisen riemua. Pystyn näkemään jälleen suuremman osan kokonaisuutta. Tiedän, että jonakin päivänä eteeni avautuu upea kuva, jonka olen jokaisen elämänkokemuksen ja oivalluksen myötä luonut. Minun elämäni taideteos avautuu eteeni päivä kerrallaan. Pala palalta.

Suuremmassa mittakaavassa voin ajatella, että koko maailmankaikkeus on tällainen valtaisa palapeli, joka puolestaan koostuu monesta pienemmästä kuvasta. Kuin olisimme jokainen osa suurta palapeliä, samaa kaunista kuvaa ja kokonaisuutta mutta koska kykenemme näkemään vain oman pienen palasemme tästä kuvasta, emme osaa nähdä tämän pienen palasen merkitystä kokonaisuudelle. Kannamme jokainen mukanamme ainutlaatuista osaa koko kaikkeuden laajuisesta tietoisuudesta ja sen kautta olemme aina osa myös valmista kokonaista kaikkeuden palapeliä vaikka olisimme yhä etsimässä paikkaamme tässä suuressa kuvassa. Niin kauan kuin yksikin palanen tästä kaikkeuden palapelistä on "hukassa", niin kauan on jäljellä tietoisuuden laajentumista.

Voin tässä hetkessä visualisoida mielessäni oman elämäni palapelin kuvan valmistuvan ja löytävän oikean paikkansa kaikkeuden suuremmassa palapelissä - Luojan kuvassa. Suljen silmäni ja näen mielessäni, miten jokainen yhä "puuttuva" pala löytää muotonsa, muistaa alkulähteen kauniin ja harmonisen kuvan, johon jokainen palanen kuuluu täydellisesti. Jokainen pienen pieni osanen asettuu lopulta kuvaan ja syntyy yhtenäinen kokonaisuus, josta ei puutu enää mitään. Ykseyden tila.

Roolileikkejä

Tiistai 1.2.2011 klo 20.16

Jostakin syystä elämän "näytelmä" kaikkine draaman, farssin ja erilaisten monologien variaatioineen on avautunut jälleen uudesta näkökulmasta. Kaipa se on niin, että katsoessaan itseänsä rehellisesti peiliin ja riisuessaan vihdoin oman "naamionsa" itsensä edessä sitä alkaa samalla nähdä selkeämmin myös ne roolit ja rooliasut, joita jokainen meistä täällä elämän näyttämöllä kantaa.

Olen kysynyt niin monesti itseltäni, että kuka on se Todellinen minä? Milloin oikeastaan olen Oma itseni? Ja huomaan, että en milloinkaan ja aina. Siis olipa taas yksiselkoinen oivallus! :D Toisin sanoen koen, että meistä kukin kantaa läpi elämänsä monia erilaisia rooleja, joihin eläytyy enemmän ja vähemmän tosissaan riippuen elämäntilanteesta ja omasta sisäisestä tilasta. Monesti huomaan, että nämä "roolit" voivat jäädä päälle arjen vauhdissa. Että alkaakin työpaikalla vetää sitä "isän/äidin" tai "puolison" roolia vaikka pitäisi esittää sillä kertaa "esimiehen" tai "ahkeran duunarin" vuorosanoja.

Ja miten nämä erilaiset roolit vaikuttavat meidän jokapäiväiseen kommunikaatioomme erilaisten ihmisten välillä? Joskus olen huomannut vetäväni yllättäen jotain "jäätävän, loukkaantuneen vaimon" roolia täysin tuntemattomalle miehelle, joka on minun (=egoni) mielestä kohdellut minua jollain tavalla epäreilusti. Ja tämä täysin tuntematon mies taas puolestaan esittää varsin uskottavasti sen "lepyttelevän mutta omantunnon tuskissaan kiemurtelevan aviomiehen" roolia vain koska olen itse mennyt aloittamaan moisen näytelmän. Jännää, miten nämä roolit muuttuvat ja ikäänkuin elävät sen mukaan, miten itse päätän kussakin hetkessä vetää omaa rooliani. Lempeästä rakkausnäytelmästä vaihtuu helposti kirpeän katkera ihmissuhdedraama tai lähes sotaisasta dialogista kääntyy kuin ihmeen kaupalla syvällinen ja pohdiskeleva melodraama, kun vain vaihdan itse omaa asennettani.

Tiedän, että koko tälle erilaiselle skaalalle elämän roolipelejä löytyy tärkeä syy - anteeksianto. Ilman näitä ihania erilaisia kokemuksia emme oppisi niin paljon itsestämme. Ilman moninaisia kohtaamisia ja tarinan sivujuonteita emme voisi paljastaa itsellemme niitä kohtia, jotka ovat meiltä vielä pimennossa ihmisyyden tasolla. Nämä roolipelit ovat tärkeä osa kasvuamme ja oivaltamisen polkua elämässä. Ja jokaiselle jaetaan tasapuolisesti sopiva määrä erilaisia näytäntöjä ja päärooleja monessa eri sovituksessa, jotta jokainen saa mahdollisuuden nähdä itsessään kauneuden, rumuuden, onnellisuuden tai vaikkapa surun ja epätoivon kasvot. Vain elämällä päivästä toiseen kussakin hetkessä ja antautumalla tälle ihmeelliselle käsikirjoitukselle sen hetkisen roolijaon mukaan voi oppia ja laajentaa näkökulmaansa suhteessa muihin. Elämme itsemme ehjemmäksi päivä kerrallaan näiden roolien kautta.

Sitä olen miettinyt myös, miksi joskus tuntuu, että nämä monenkirjavat roolit elämässä pitää joskus kokea niin todellisena, että unohtaa matkan varrella tämän kaiken perimmäisen päämärän. Miksi joskus kuvittelee oikeasti olevansa joku näistä esittämistään roolihahmoista? Kuin saippuasarjan näyttelijä, joka antautuu päivittäin rooliinsa niin täysin, että alkaa elää totena esittämäänsä hahmoa. Ja miksi tarvitaan hetkiä, jolloin kokee täydellisesti kadottaneensa itsensä, jotta voisi oikean Itsensä taas löytää sisältään? Ehkä vastasinkin jo samalla esittämääni kysymykseen: tarvitaan kadotus, jotta voi löytää ja tarvitaan unohdus, jotta voi alkaa jälleen muistaa. Erään ihanan klassisen satukirjailijan tekstiä lainaten: "Pitää välillä lähteä pois, jotta voi tulla taas takaisin". Jos aina muistaisin olevani perillä, en voisi kokea perillepääsyn riemua.

Olen yhtäkkiä alkanut nähdä oman elämäni roolit uudessa valossa. Voin tässä hetkessä olla ylpeä jokaisesta kokemastani näytelmän osasesta ja antaumuksella vetämästäni "roolisuorituksesta". Ilman niitä en olisi tässä nyt oivaltamassa, kokemassa ja antamassa anteeksi itselleni. Kuin jokainen kokemani rooli olisi osa sitä, että alan nähdä Itseni ilman vääristyneitä mielikuvia. Alan olla oma Itseni jälleen. Huomaan, että kaiken aikaa olen ollut juuri se, joka Olen - Niiden kaikkien roolileikkien takana. Kuin olisin kuvitellut olevani sokea koko elämäni ja eräänä päivänä kuin vahingossa riisuisin silmiäni peittävän siteen hetkeksi, jotta näkisin itseni paremmin ja huomaisin, että näen. Samalla tajuan, että olisin voinut nähdä koko ajan!

Vaikeinta minulle on ollut viimeaikoina hyväksyä se, että en koskaan oikeastaan tiedä, miten näytelmä etenee ja milloin vaihtuu seuraava näytös. Että en voi kuin luottaa siihen, että näytelmä jatkuu vaikka en tiedä miten ja milloin. Sitä niin usein luulee tekevänsä suuria valintoja (vrt. edellinen blogipäivitys) ja kuitenkin on täysin avuton vaikuttamaan mitenkään siihen, miten asiat todellisuudessa ilmentyvät. Voi vain jälleen kerran luovuttaa ja päästää irti egon toiveista. Antautua ja olla kiitollinen. Vain olla ja luottaa.

Valinnan vaikeutta

Tiistai 11.1.2011 klo 11.10

Vuosi on vaihtunut ja olen selkeästi virittäytynyt maailman kollektiiviisen muutoksen tilaan, kun tuntuu, että ilmassa on paljon uusia mahdollisuuksia, uusia alkuja monelle asialle ja tapahtumaketjulle. Jokin yksittäinen kohtaaminen tai ohikiitävä hetki muuttaa sisäisesti paljon ja ulkoisesti tuntuu, että kaikki asiat ovat nyt kerralla muuttumassa ja vauhdilla. Kuitenkaan ei ole kiire mihinkään vaan sisäisesti koen suurta rauhaa kaikesta näennäisestä "kaaoksesta" huolimatta.

Tällainen muutoksen olotila voisi olla hyvin kuluttavaa ja hetkittäin tuntuu, että näin onkin. Mutta sitten palaan jälleen itseeni ja huomaan, että ainoa mikä minua voi kuluttaa on oma mieleni, joka vaeltaa huomaamatta asioiden edelle tai jää jumittamaan paikalleen kiertäen samaa rataa. Tässä jokin aika sitten minun autoni käsijarru jäätyi, kun olin muka "kiireellä" tekemässä lähtöä uutta asuntoa katsomaan ja kaikki kiire loppui saman tien. Kaikkeuden viestit ovat joskus melkein ärsyttävän täsmällisiä ja selkeitä! :D Huomaan, että oma mieleni voi olla jossain hetkessä kuin tämä käsijarru, joka hirttää kiinni ja estää minua etenemästä. Toisaalta auton osalta tärkeintähän on se, että vieti tuli perille: Ei ole oikeasti kiire mihinkään ja asiat etenevät koko ajan vaikkei se aina siltä näyttäisikään.

Keskustelin tässä eräänä alkuvuoden päivänä yhden ystäväni kanssa ja pohdimme, mistä tämä illuusio johtuu, että hetkittäin tuntuu kuin kaikki asiat etenisivät etanaakin hitaammin vaikka todellisuudessa, jos katsoo asioita suuremmasta mittakaavasta huomaa, että kaikki asiat etenevät hurjaa vauhtia ja muutoksen nopeus on oikeastaan lähempänä pendolinoa kuin etanaa. Johtuuko tunne siitä, että koko ihmiskunnan ja kaikkeuden muutos on nyt kiihtynyt niin äärimmilleen, että kyydissä matkatessa alkaa tuntua, ettei oikeastaan liikkuisi mihinkään? Jälleen tulee mieleen vertaus pikajunaan: jos katsoo ympärilleen junan sisällä, ei huomaa vauhtia oikeastaan lainkaan ellei sitten satu katselemaan ikkunasta ulos ja toisaalta, jos tarkkailee junaa ratapihalta ja ulkopuolelta käsin, vauhti on huima ja se ohittaa sinut hetkessä. Voinkin kai tässä hetkessä valita lähinnä sen haluanko olla kaikkeuden muutoksessa mukana ja nauttia tasaisesta kyydistä ties minne vai hypätä pientareelle ja katsoa miten hurjalta muutosten tahti näyttää ulkoapäin.

Oman elämäni muutokset ja ihan konkreettiset valinnat ovat olleet läsnä arjessa nyt lähes päivittäin ja koin eilen tämän valinnan vaikeuden suhteen ihanan vapautumisen kokemuksen. Huomasin ensin heti aamusta, miten omat ajatukseni vaikuttavat siihen, miltä jokin ratkaisu minusta näyttää. Jos katson asiaa pelon silmälasien läpi ja karaten tulevaan tai menneeseen, kaikki siihen liittyvä peittyy ikäänkuin mörköjen alle. Sisäinen kompassini menee sekaisin ja lopulta en tiedä mitä valita. Kun taas katson asiaa täydellisen rauhan tilasta käsin ja sisäisen tyyneyden silmälaseilla, näen asian ympärillä valoa ja se kutsuu puoleensa vahvasti. Myöhemmin päivällä sitten eräs henkilö sanoi minulle hurjan viisaasti, että "ei ole merkitystä sillä mitä valitsee, vain sillä mistä valinnasta päättää tehdä sen parhaan mahdollisen lopputuloksen".

Ihana oivallus ja hurjan tarpeellinen vapautuminen mielen pyörityksestä. Voin valita aivan minkä lopputuloksen tahansa, yksinkertaisesti vain sen, mikä päätöksen hetkellä sattuu kutsumaan eniten ja tämän jälkeen on ainoastaan omista ajatuksistani ja sisäisestä tilastani kiinni, miten tämä valinta minulle elämässäni näyttäytyy. Voin nähdä tässä hetkessä itseni "voittajana" ja onnellisena ja tyytyväisenä valitsen sitten konkretian tasolla millaisen polun hyvänsä. Jokainen polku tuo omat haasteensa ja palkintonsa ja ilmentää tarvitsemani kokemukset joka tapauksessa, olen itse vastuussa lähinnä omasta näkökulmastani ja sisäisestä tilastani kulkiessani tällä valitsemallani polulla.

Ihanaa, uudistuvaa ja tasapainoista tätä vuotta kaikille!

Ympyrä sulkeutuu

Torstai 23.12.2010 klo 22.13

Pysähdyinpä jostain syystä tänään hetkiseksi miettimään millainen vuosi minulla on ollut. Että jos nyt päättäisin koota edes tiivistetyn kertomuksen siitä, mitä kaikkea juuri lopuillaan oleva vuosi on tuonut tullessaan, sitä olisi vaikea saada mahtumaan yksiin kansiin. Tuntuu siltä, että yksi vuosi elämässä on ikuisuus ja toisaalta ihmissielun kehityksessä vuosi on vain silmänräpäys. Onneksi aikaa ei ole oikeasti olemassa! Ja siltä se juuri nyt tuntuukin. Kuin yhden vuoden aikana ehtisi elää näinä aikoina monta elämää ja kuitenkin vuosi toisensa perään sitä huomaa painivansa samojen oivallusten parissa, aina hiukan uudesta näkökulmasta käsin ja aina löytäen itsestään jotain täysin uutta ja ennen kohtaamatonta. Kuin jokainen yksilö olisi valtava aarreaitta, joka kätkee sisällensä rajattoman määrän uutta löydettävää. Jokainen vuosi tuo tullessaan uudet haasteet ja ikäänkuin uudenlaiset "silmälasit", joilla tätä maailmaa tarkastella. Kaikkeus, jota havainnoin on aina yksi ja sama, vain oma näkökulmani muuttuu ja saa minut oivaltamaan yhä uudelleen. Miten ihmeellistä!

Tämän pohdinnan myötä olen löytänyt jälleen yhden syyn lisää jatkaa tätä kirjoittamista - sen, että ilman kirjoittamista olisin varmaan jo unohtanut valtaosan siitä, mitä olen vuoden kuluessa pohdikellut ja varmaan myös sen, mitä olen oivaltanut. Kun elää parhaansa mukaan tässä hetkessä, kaikki mennyt ikäänkuin häviää tiedostoista kovin helposti ja kirjoittaminen on ihana tapa kerätä talteen helmiä siitä kaikesta, mitä aikojen saatossa koen ja oivallan. Ehkä tämä blogi on minulle myös eräänlainen aarreaitta - paikka, johon kerään mieleni pieniä pisaroita ja toisaalta paikka, josta voin myös jälkeenpäin ammentaa oivalluksiani ja elämäni ihmeitä. En kai oikeastaan koskaan ole ajatellut, että kokonaan lopettaisin kirjoittamisen, välillä vain tuntuu, että tauot ovat paikallaan, jotta säilyttäisin todellisen palon kirjoittamiseen ja aiheet ehtisivät "kypsyä" rauhassa. Onneksi ei ole koskaan mikään pakko saada tekstiä ulos johonkin tiettyyn hetkeen mennessä - voi vain antaa rauhassa ajan kulua ja katsoa mitä syntyy.

Kulunut vuosi on ainakin minun osaltani ollut melkoista myllerrystä. Niin paljon vanhoja asioita on noussut uudelleen käsittelyyn ja niin monesta vanhasta kaavasta olen saanut luopua. Välillä sitä oikein ihmettelee, että miten niin paljon kaavoja ja vanhoja rakenteita voi olla edes olemassa! Ja sitä kun on saanut luopua moneen kertaan ihan samoistakin kaavoista, tuo kertaus, kun tuntuu olevan päivän sana! :D

Kaikenlaiset muutokset ja vanhoista malleista luopumiset tuntuvat kuuluvan hyvinkin vahvasti tähän aikaan ja maailman kollektiiviseen kehitykseen. Joskus tulee mieleen myös se, että ykseyden nimissä sitä varmaan prosessoi "omien" teemojensa ohella myös koko kaikkeuden muutosprosessia ja kaiketi myös toisinpäin. Ymmärrykseni mukaan nämä muutokset ja henkisen kasvun harppaukset niin yksilötasolla kuin koko ihmiskunnassa eivät ole ainakaan vähenemään päin, vaan pikemminkin päinvastoin. Onneksi on ehtinyt matkan varrelta löytyä yksi jos toinenkin työkalu, joilla on sitten helpompi "meloa" eteenpäin tässä muutoksen suossa. Kiitos ohjauksen ja Luojan varjeluksen meissä jokaisessa!

Jostakin syystä aivan tässä tämän vuoden loppumetreillä on tullut myös tunne, että olisin ikään kuin palannut juurilleni. Monessa asiassa olen löytänyt uudelleen sellaiset asiat ja teemat, joista olen itseasiassa aloittanut koko henkisen polkuni. Kuulostaa ehkä hiukan oudolta mutta minulla on ollut viime viikkoina sellainen olo, että ympyrä on sulkeutunut. Olen kulkenut "muka" hirmu pitkän tien itseni kanssa ja kuitenkin huomaan olevani samassa pisteessä, mistä olen tämän matkan aloittanut. Merkittävä ero on kuitenkin siinä, että tässä hetkessä koen olevani täysin eri ihiminen kuin silloin, kun viimeksi seisoin tässä pisteessä. Jokainen mutka polullani ja jokainen kaarre tätä "ympyrää" kulkiessani on ollut ehdottoman tärkeä ja tapeellinen. Ehkä nyt on aika aloittaa uusi kierros tai sitten seuraavan askelman taika onkin siinä, että vasta nyt olen valmis näkemään kokonaan uuden polun ja astun ikään kuin "ulos" tältä polulta ja aloitan seuraavan matkan, uusine haasteineen ja jälleen uusine ihmeineen. Varmaa on vain se, että matka jatkuu..

Luulenpa, että seuraavalla etapilla saattavat seikkailut olla kenties uusia ja entistäkin ihmeellisempiä mutta korkeamman ohjaus sitäkin kirkkaampaa. Tämän vuoden eräs merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, että kaikkein synkimpinäkin hetkinä ja tuhansien kysymysten äärellä paras ohjaus tulee oikeastaan minun omien ajatusteni kautta. Vaikka sen on jo kauan aikaa tiennyt, että Luoja on meissä jokaisessa ja että kaikki vastaukset ilmentyvät kyllä, kun vain malttaa kuunnella, niin on silti aivan ihmeellistä, kun huomaa, että oikeastaan minä itse vastaan kaikkiin esittämiini kysymyksiini ja ohjaan itse itseäni eteenpäin. Todellista keskustelua Itsensä kanssa! Kenties jokin egon taso on syksyn syövereiden jälkeen siirtynyt taka-alalle ja alan yksinkertaisesti vain kuulla paremmin tämän sisälläni olevan ohjauksen. Tai sitten olen vihdoin siirtynyt digiaikaan ja yhtäkkiä on jokin uusi taajuus löytynyt näinkin "vanhasta" vastaanottimesta. :D :D

Niin tai näin, tuntuu siltä, että tämän vuoden lopputulema on tiivistetysti siinä, että kun tällaisen "keski-ikäisen aparaatin" purkaa osiin, puhaltaa pölyt pois ja päivä kerrallaan kokoaa uudelleen kasaan, syntyy ihan kelpo härveli, jolla on vielä paljon kilometrejä jäljellä. Ulkonäkö ei tästä tehohuollosta paljoa ole kohentunut mutta sisältö sitäkin enemmän! :)

Näihin höpinöihin päätän tällä kertaa ja toivotan kaikille Rakkaille erittäin ihanaa joulun aikaa ja siunauksellista vuotta 2011! 

Joulua odotellessa..

Perjantai 26.11.2010 klo 22.44

Joskus sitä pysähtyy ihmettelemään, miksi ihmeessä kirjoitan ajatuksiani tänne blogiin.. Mikä onkaan ollut todellinen tarkoitukseni sillä hetkellä, kun olen päättänyt purkaa sisäistä ajatuksen virtaani ja henkisen kasvun polkuani tänne sivustoille julkisesti? Ja ennenmmin tai myöhemmin aina päädyn samaan lopputulemaan: minulle on luontevaa kirjoittaa ja saan samalla itse omat ajatukseni kirkastumaan. Kuin jäsentäisin jotenkin paremmin omia oivalluksiani ja kokemuksiani, kun kirjoitan ne ulos. Jostain syystä on iso ero siinä kirjoitanko ajatuksiani hetken mielijohteesta itselleni pöytälaatikkoon vai jäsennänkö ajatukseni ulos ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi tänne blogiin. Ellen kirjoittaisi tätä blogia suunnaten ajatuksia ikäänkuin "ulospäin" itsestäni, en ehkä kykenisi hahmottamaan moninaisten ajatusten kokonaisuutta niin, että syntyy oivallus ja pääsen jälleen askeleen eteenpäin. Joskus tulee kuitenkin niitä hetkiä, että olen hyvin hämmentynyt siitä tuesta ja keskustelusta, jota kirjoitukseni saavat aikaan. Väillä unohdan täysin, että joku muukin saattaa näitä juttujani lukea ja ehkä juuri siksi kuvaamani kasvun haasteet ja pohdinnat saattavat tulla ymmärretyiksi monella eri tavalla - riippuen tietenkin lukijan omasta maailmankuvasta ja näkökulmasta.

Koen, että osa minun polkuani tässä elämässä on juuri se, että tutustun laajasti ja monipuolisesti erilaisiin näkemyksiin  maailmankaikkeudesta ja tästä todellisuudesta, jossa ihmisolentoina elämme. Ikäänkuin kokoaisin valtavaa palapeliä ja vähitellen alkaisi muodostua jokin suurempi kuva; näkemys, joka pitää sisällään valtavan määrän pienempiä näkökulmia. Ja nämä kaikki eri uskomusrakenteet ja maailmankuvat vaikuttavat jollain tasolla siihen, miten itse tätä todellisuutta katson.

Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että kävellessäni tietä pitkin voin nähdä ympärilläni puita, monia eri lajikkeita ja erilaisia yksilöitä. Voin päättää kulkea lähemmäs näitä puita ja tutkia tarkemmin jokaisen yksilön luonnetta, henkeä, fyysistä ulkomuotoa ja merkitystä muiden ympäröivien puiden kannalta. Kuitenkin vasta sitten, kun olen kulkenut jälleen vähän pidemmälle ja löytänyt kukkulan jolle kiivetä, voin alkaa nähdä kokonaisuuden. Korkeammasta näkökulmasta käsin voin nähdä laajemmin koko alueen ja ymmärtää näiden puiden muodostavan elävän ja monimuotoisen metsän. Voin alkaa ymmärtää, miten jokainen osa tätä metsää on välttämätön, jotta kokonaisuus olisi harmoninen. Voin sallia jokaisen puun olla omanlaisensa ja ymmärtää yhä selvemmin jokaisen yksilön olevan osa samaa kokonaisuutta. Kun sitten löydän keinot matkata tältä kukkulalta vieläkin ylemmäs, irrottaa näkökulmani maan ulottuvuudesta jonnekin kauas sen yläpuolelle, voin nähdä myös tämän metsän olevan vain pieni osa jotakin paljon suurempaa. Osa maapallon luonnon monimuotoisuutta ja osa ääretöntä avaruutta ja ikiaikaista kaikkeutta. 

Vaikka olen tänne viime aikoina kirjoittanut hyvinkin henkilökohtaisia kokemuksia erilaisten tunnekerrostumien vapautumisesta ja omista sisäisistä prosesseistani, hämmästelen jatkuvasti sitä, miten tehokkaasti kaikki aiemmin oppimani työkalut lopulta toimivat. En missään nimessä koe olevani omien uskomusteni vanki tai jääneeni "montun pohjalle" makaamaan. Päin vastoin! Uskon vakaasti, että jokainen erilainen näkemys ja henkinen työkalu, jonka olen vuosien varrella ottanut käyttööni ja yhdistänyt aiempaan ymmärrykseeni kantaa nyt vihdoin hedelmää. En olisi ollut yhtään päivää tätä ennen valmis käymään näin syvällä itsessäni, enkä todellakaan olisi ollut valmis olemaan itselleni yhtä rehellinen. Koen jokaisen tunteen, myös surun, vihan ja ahdistusten tunteiden olevan lopulta juuri kussakin hetkessä vain rehellisyyttä itseäni kohtaan. Voin antaa näiden tunteiden tulla, voin kohdata omat pimeät puoleni pelkäämättä joutuvani niiden vangiksi ja antaa vain mennä. Koen, että tämä prosessi, jonka läpikäymistä yhäkin jatkan päivä kerrallaan on pelkästään vapauttanut minua ja etenkin puhdistanut sisälläni aiemmin "jumissa" olleita tunnekasaumia.

On ollut suuri ilo huomata voivansa vapautua koko tähän astisen elämäni monista ajatus- ja toimintakaavoista. Pullahtaa ulos elämän harhan "oravanpyörästä". On ollut äärimmäisen vapauttavaa antaa itsellensä anteeksi ja huomata miten paljon anteeksianto voi saada aikaan ihan lyhyessäkin ajassa! Koko tämän eräänlaisen "uudelleen syntymän" ajan on ollut hyvin voimaannuttavaa tiedostaa, että todellisuudessa olen koko ajan ikäänkuin "Luojan kämmenellä" ja kaikki on oikeasti hyvin - juuri niin kuin pitääkin. Luulen, että kaikki ne henkisen kasvun työkalut, joita olen vuosien varrella kerännyt näkymättömään "työkalupakkiini", ovat nyt löytäneet paikkansa. Jokaisella oppimallani asialla on ollut selkeä tarkoitus ja merkityksensä kokonaisuuden kannalta. Samoin kuin jokaisella puulla suuressa metsässä. Vasta kun on joutunut vähän ponnistelemaan ja päässyt vihdoin vuoren huipulle niin alkaa nähdä miten hieno koko elämän kokonaisuus lopulta on. Jokainen kokemus ja jokainen osa-alue on ollut yhtäläisen arvokas ja ainutlaatuinen osa suurempaa kuvaa, jonka nyt näen jälleen hiukan kirkkaammin kuin ennen. Kuin taas olisi yksi kerros harhan verhoja vedetty pois edestäni ja taivaanrannassa häämöttävä päämäärä olisi hiukan lähempänä.    

Koen olevani yhä jotenkin "tyhjän päällä" oman elämäni kanssa mutta huomaan sen olevan myös todella vapautta tunne. On suorastaan upeaa, kun ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Olo on kuin lapsella juuri ennen joulua; tietää ja luottaa, että ihan kohta on kuusen alle taas ilmestynyt salaperäinen kasa avaamattomia paketteja. Kun jokin muutos on käsillä, se kutkuttaa mukavasti kuin olisi perhosia vatsassa ja kuitenkin parasta on juuri se, ettei tiedä, mitä kukin paketti sisältää. Muuten niiden avaaminen ja tulevien elämän kokemusten kohtaaminen olisi merkityksetöntä. Yllätyksellisyys ja aito oivaltamisen riemu jäisi elämästä kokonaan pois. Tärkeintä onkin säilyttää tämä lapsenkaltainen luottamus ja usko siihen, että nämä Luojan "lahjat" ilmestyvät eteemme juuri silloin kuin pitääkin ja ne pitävät joka kerran sisällään lopulta kaikkea ihanaa, ilahduttavaa ja jotakin jännittävää, josta voin oppia jotain uutta itsestäni.

Ihanaa joulun odotusta kaikille tasapuolisesti! :)

Ajatuskupla

Perjantai 29.10.2010 klo 22.03

Nyt on sitten tämä henkisen kasvun ja eheytymisen "sisäänhengitys vaihe" saanut elämässäni aivan uuden tason. Pysähtyminen on luonut aivan uudenlaiset puitteet sille, miten syvälle voin itsessäni mennä. Ja olen ollut totaalisen järkyttynyt siitä, mitä olen itsessäni kohdannut.

Monet sellaiset asiat, jotka olen kuvitellut elämässäni jo moneen kertaan työstäneeni ovat nousseet unien, näkyjen ja oivallusten kautta uudelleen pintaan ja tällä kertaa niin, että sukellus itseen on kuin heittäytyisi valtameren syvyyksiin vesipyörteen imussa. Pohjaa ei ole näkyvissä ja kurimus pitää otteessaan vaikka kuinka räpiköisi. Luulen, että tämä kaikki on lopulta osa tätä suurta anteeksiannon ihmettä, jolle olen elämäni uskonut mutta tätä kokemusta ennen en uskonut tämän prosessin voivan sattua näin paljon tai että yleensä mikään täällä fyysisessä harhan maailmassa voisi imeä mukaansa enää tällä tavalla.

Tunnetason koukkujen avautuessa on auennut myös valtava määrä surua, ahdistusta, tukahdettua vihaa ja raivoa. Ja kaiken tämän alta on löytynyt hauras ja aivan totaalisen rikkinäinen lapsi. Minun sisäinen lapseni. Muistot, jotka olin vuosikausiksi kadottanut. Itkut, jotka olen vuosien saatossa jättänyt itkemättä. Kaikki ne lukuisat kerrat, kun olen elämässäni kokenut jotakin sellaista, joka on lopulta saanut minut unohtamaan itseni.

Tätä prosessia on jostain syystä hirmuisen vaikea lopulta purkaa sanoiksi ja kuvata millään järkevällä tavalla mutta yritän kuitenkin. Olen havahtunut tajuamaan, että koko 35 vuotinen elämäni tähän asti on ollut pelkkä kupla. Suuri värikäs ja monimuotoinen kupla, joka on nyt yhtäkkiä poksahtanut. Hups vaan ja tajuan olevani täydellisesti tyhjän päällä! En tiedä enää kuka olen tai mitä olen elämälläni tekemässä. En tiedä, miten toimia tai mitä ajatella. Kuin olisin menettänyt viimeisenkin näkyvyyden kulkiessani sakeassa sumussa. Kuin olisin eksyksissä ja ilman karttaa tai kompassia. Ja kuitenkin haluan uskoa olevani yhä oikealla polulla. Haluan luottaa, että tästä tilasta on suunta vain kohti valoa ja entistäkin kirkkaampaa näkökykyä.

Huomaan, että tähänastinen elämäni on ollut lopulta vain monen ajatuksen summa. Vanhempieni, läheisteni ja myös minun omien toiveiden, näkemysten ja odotusten ilmentymä. On järistyttävää näin konkreettisella tavalla tajuta, että meistä jokainen on vain vallitsevien ajatusten kuvajainen. Pelkkä ajatuskupla!! Että todellisuudessa minulla ei ole ollut ehkä lainkaan tähän mennessä omaa päämäärää tai minuutta. Se minuus, jollaisena olen itseäni vuosikaudet pitänyt onkin ollut pelkkää harhaa ja kuvitelmaa. Kehoni on ollut vain varasto, joka on kasannut itseensä aikojen saatossa monia erilaisia kerroksia: ajatuksia ja koettujen tunteiden jäänteitä. Näiden varastoitujen tunnejäämien vapautuessa myös niihin sidoksissa oleva minuus haihtuu, katoaa olemattomiin ja tilalle jää ensi vaiheessa totaalinen hämmennys. Tyhjyys.

Tällaista eheytymistietä en voi kellekkään suoranaisesti suositella ja ihmettelen päivittäin itsekkin, miten kauan tätä vielä jatkuu. Miten paljon on vielä kyyneleitä jäljellä tai miten paljon voi harhan kerrostumia purkaa vetämättä välillä henkeä. Kuin olisin hypännyt pikajunaan, jonka vauhti kiihtyy enkä pysty enää jarruttamaan. Kun kerran on mukaan lähdetty, nyt en enää pääse kyydistä pois. Pitää vain uskoa, että tämä luotijuna saapuu jonakin päivänä jollekkin kaukaiselle asemalle ja saan hetken hengähtää. Tässä vauhdissa ei todellakaan voi muuta kuin jättää lopulta koko matka täysin Luojan haltuun. Päästää irti ja antaa mennä. Toivoa parasta.

Anteeksiannon prosessi ja eheytyminen kohti todellista minääni on varmasti koko elämän mittainen matka. Prosessi, jossa en voi odottaakkaan tulevani valmiiksi jonakin kauniina päivänä. Näkökulmat kokemiini asioihin vain muuttuvat, päivä päivältä matkaan yhä syvemmälle ja eheydyn. En voi muuttaa mennyttä enkä tiedä haluaisinko edes. Tiedän vain, että ainoa mitä voin tehdä, on tässä hetkessä luottaa, että tämä kurimus vie minua kohti uutta näkökulmaa ja taas hiukan ehjempää minäkuvaa. Voin tässä hetkessä valita toisin ja antaa anteeksi.

Tämän koko prosessin eräs merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, miten helposti ja monin eri tavoin anteeksianto ymmärretään väärin. En koe, että anteeksianto olisi jonkin konkreettisen tekemisen tai tekemättä jättämisen hyväksymistä, unohtamista tai sallimista. Anteeksianto on minulle vain viaton ajatus. Uusi näkökulma suhteessa menneeseen tai nykyisyyteen.

On hyvin armollista antaa itselleen anteeksi joka ainoa päivä. On vapauttavaa sanoa nuo sanat itselleen vaikken useinkaan edes tiedä, mitä vapautan. Kaikki mitä tarvitaan nousee kyllä sponttaanisti esiin ennemmin tai myöhemmin. Kaikki sellainen, minkä suhteen tarvitsen uudenlaista näkökulmaa ja irti päästämistä alkaa aivan ihmeellisellä tavalla näyttäytyä unien, muiden ihmisten, oivallusten ja tunteiden välityksellä. Ja miten paljon tätä anteeksiannettavaa riittääkään. Juuri, kun kuvittelee, ettei nyt enää voi tulla mitään vastaan niin yleensä siinä samassa "pommi" tippuu. Putoaa suoraan eteeni tai kasana sitä itseään päin naamaa. Monessa eri muodossa ja hämmästyttävän suurella hulabaloolla. Ettei vain jäisi huomaamatta!

Huomaan myös, että on ollut todella vapauttavaa myöntää itselleen, että olen hauras ja oikeastaan äärimmäisen heikko. Olen täysin voimaton oman sisimpäni syövereiden edessä. Suurimman osan elämääni olen kuvitellut, että ulkoinen vahvuus ja itsevarmuus kätkee sisälleen sen mitä sisältäni löytyy. Ja kyllähän se hetkeksi siirtääkin eteenpäin oman todellisen itsen löytymistä. Luo illuusion, että kaikki on hyvin ja hallitsen itse elämääni ja hyvinvointiani. Kunnes ulkoinen kuori alkaa rakoilla ja kupla lopulta puhkeaa. Ja lopulta huomaan, että tämä kaikki on ollut egoni ja mieleni luomaa harhaa. Vain ulkokuori, joka pettää.

Ihminen on loppujen lopuksi vain näiden erilaisten osiensa summa täällä maan päällä. Etsii yhteyttä Luojaan, syvimpään osaan itseänsä elämällä todeksi fyysistä elämäänsä ja oppimalla lopulta antamaan vain itselleen anteeksi täysin ja täydellisesti. Arvostan tätä maallista elämää suuresti juuri tästä syystä. Vaikka tarpominen oppituntien suossa välillä kirpaisee ja tuntuu, että meinaa juurikin olla tukehtumaisillaan niin kuitenkin tämä on ainoa tapa oppia anteeksiannon ainutlaatuinen vapautus. Ilman näitä kokemuksia emme voisi päästää niistä irti. Ilman kipua en pääsisi jälleen seuraavalle askelmalle. Ilman elämää ei olisi anteeksiantoa.

Ensilumi

Tiistai 12.10.2010 klo 16.25

Tänään satoi täällä Kanta-Hämeessä syksyn ensimmäiset lumihiutaleet. Olin hakemassa lastani koulusta ja hän suorastaan hyppi ja pomppi riemusta minua vastaan kiljuen, että "Äiti, äiti, äiti täällä sataa lunta! Tulee talvi!!" Havahduin juuri siinä hetkessä huomaamaan, miten paljon minulla on vielä harjoittelemista sen suhteen, että oppisin ilmaisemaan omat tunteeni aidosti ja rehellisesti kulloisessakin hetkessä. Huomaan vuosien saatossa kätkeneeni turhaan monet tunteeni syvälle sydämeen, niin ilot kuin surutkin ja tämä pieni hetki sai minut pohtimaan, miksi niin on tapahtunut.

Miksi pyrin hallitsemaan itseäni ja ympäristöäni niin paljon? Miksi toisinaan painostan itseäni tuntemaan tai tekemään jotakin, mikä ei aidosti kutsu? Ja miksi taas joskus kätken todelliset tunteeni ja pyrin laimentamaan suuret tunteet ennen kuin päästän ne ulos? Ymmärrän toki, että osa "aikuiseksi" kasvua on juuri sitä, että oppii hallitsemaan omaa käytöstään, olemaan kohtelias ja tiedostamaan yleisesti hyväksytyt rajat tunteiden ilmaisussa. Mutta käyttäytyminen on kuitenkin eri asia kuin rehellisyys itseään kohtaan. Jossain tilanteissa, kun ei vain ole soveliasta nauraa tai hyppiä riemusta, kuten lapseni luonnostaan yhä tekee. Eri asia on kuitenkin se olenko itselleni rehellinen tunteideni suhteen. Laimennanko hyvän käytöksen nimissä myös omat todelliset tunteeni niin, etten enää itsekään niitä osaa tunnistaa?

Tunteiden rehellinen kohtaaminen on joskus hyvin vaikeaa. On yllättävän haastavaa olla itselleen rehellinen, kohdata omat tunnetilansa avoimesti ja kaunistelematta. Koen, että on ollut hyvin tervehdyttävää käydä itsessäni monenlaisia tunneskaaloja läpi tämän parantumisprosessin myötä, jonka tämä polvitrauma on minussa saanut aikaan. On päiviä, jolloin koen olevani kuin läpimärkä pehmolelu, joka on juuri käynyt läpi pyykinpesukoneen tehokkaimman syväpuhdistusohjelman ja vielä linkouksen kaiken päälle. Ja kuitenkin toisessa hetkessä huomaan, miten upeaa on, että saan kohdata itseni näin alastomana, puhdistua ja eheytyä. Koen olevani valtavan siunattu saadessani tällaisen upean mahdollisuuden - parantua.

Ihmeiden oppikurssin prosessissa olen tätä "parantumista" työstänyt useaan kertaan. Muistan vuosia sitten usein ihmetelleeni, että miksi ihmeessä minun tarvitsisi prosessoida mitään itsessäni, miksen voisi vain päättää nähdä tämän todellisuuden toisin ja olla onnellinen, tässä hetkessä, juuri nyt. Yksinkertaisesti vain olla onnellinen joka hetki. Tarvitaanko näitä sisäisiä kasvun prosesseja johonkin vai ovatko nämäkin pelkkää mielen luomaa harhaa? Onko egoni saanut yliotteen todellisesta itsestäni, jos vaivun syvälle sismpääni ja kohtaan pelkoni, sydämeni kylmyyden tai vihan itseäni kohtaan? Niin.. luulen, että tämä kaikki on todellakin erääänlaista "sotaa itseäni vastaan" mutta kuitenkin hyvin hyvin tarpeellista ja väistämätöntä matkalla pysyvään rauhan tilaan. Ilman tätä jatkuvaa sisäistä kasvun prosessia - hengitystä, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin - en löytäisi niitä haavoja itsessäni, jotka yhä ovat olleet varjostamassa todellista minääni. Nämä haavat peittävät näkökykyäni suhteessa todellisuuteen ja eheytyessäni sisäisesti kerros kerrokselta saan joka askelella yhä laajemman näköalan. Sama todellisuus näyttäytyy uudessa perspektiivissä ja huomaan olevani yhä lähempänä itseäni - todellista itseäni.  

Huomaan myös usein kohtaavani jonkin omituisen ristiriidan tunteen tämän ihmeiden täyttämän tien ja näiden prosessien välillä. Olen havainnut, että jokainen tällainen sisäisen kasvun prosessi on lopulta suuri ihme - ja kuitenkin tiedostan samalla tämän kaiken olevan osa yhtä suurta illuusiota, ikäänkuin näytelmää, jota minun kuuluu elää todeksi omassa elämässäni tällä fyysisellä tasolla. Ilman tätä "näytelmää" ei tapahdu sisäistä kasvua, ilman tätä näytelmää en voisi tulla jälleen ehjäksi, ilman tätä harhaa en voisi antaa itselleni anteeksi. Olen siis jälleen lopulta ainoastaan hirmuisen kiitollinen tästä kaikesta, tästä näytelmästä, kaikista kohtaamistani sieluista, jotka ovat täällä fyysisellä tasolla vain antaakseen minulle vihjeitä asioista, joita minun tulee yhä työstää itsessäni. Olen kiitollinen myös näistä eriskummallisista ihmeistä, joita eteeni tulee päivittäin vaikken kaikkia niitä aina huomaa ihmeiksi tunnistaakaan. Olen kiitollinen tästä matkasta, jota teen itseeni ollakseni yhä ehjempi ja löytääkseni tämän matkan todellisen tarkoituksen - anteeksiannon.

Olemme lopulta kaikki täällä ainoastaan toisiamme varten! Jotta voisimme peilata itseämme ja sisäisen kasvumme tarpeita kulloisessakin hetkessä. Jotta oppisimme muistamaan, jotta näkisimme itsemme toinen toisemme kautta ja jotta muistaisimme alkulähteemme, oman ytimemme ja ykseyden.

Tässä hetkessä päätän, että annan itselleni anteeksi sen, että olen kätkenyt todellisia tunteitani niin usein. Päätän ottaa oppia itseäni viisaammasta - lapsestani ja antautua kulloisessakin hetkessä aidosti tunteideni vietäväksi. Nauttia tässä hetkessä kaikista pienistä maailman ihmeistä, lumihiutaleista, syystuulesta, auringosta. Antaa ilon ja surun virrata esteettä, jotta myös itse olisin virtaavampi ja eheämpi. Päätän antaa itselleni anteeksi sen, että etenen tämän kaikkeuden virran matkassa juuri oikeaa vauhtia, lainkaan painostamatta tai jarruttamatta matkaa. Annan itselleni armon olla juuri tässä ja nyt. Onnellinen.

Hengitys

Keskiviikko 6.10.2010 klo 15.12

Eräs parhaita kielikuvia Tuulikki Saariston Taikasanat - kirjassa on mielestäni ollut sanonta, että "Elämä on kuin hengitystä: jatkuvaa liikettä sisään ja ulospäin".

Silloin kun ihminen hengittää sisäänpäin, hän kääntyy itseensä, sukeltaa ytimeensä ja omaan sisäiseen maailmaansa. Tässä sisään hengitysvaiheessa sielu on kääntyneenä alkulähteensä äärelle. Tämä on tila, jossa oivallukset ja sisäinen kasvu tapahtuu. Jokaista sisäänhengitystä seuraa luonnollisesti aina uloshengitysvaihe, jolloin taas koemme ulkoisen maailman ja sen todellisuuden, joka on olemassa vain siksi, jotta voisimme peilata itseämme ja tätä sisäistä tilaamme. Jokainen ulkoisessa todellisuudessa koettu asia ja tapahtuma on kuin vihje, joka auttaa meitä eteenpäin jälleen seuraavassa sisään hengitysvaiheessa.

Tämä "hengitys" on loppumatonta liikettä näiden kahden tilan välillä ja joka kerran pääsemme aina hiukan syvemmälle itseemme, saavutamme oivalluksia, joiden kautta voimme kasvaa ja laajentaa tietoisuuttamme kerros kerrokselta. Teemme väistämättä oivalluksia joka kerran, kun olemme itse valmiita kasvuun ja oppimiseen. Usein oivallamme jopa samoja asioita monta kertaa elämämme aikana mutta aina uudesta näkökulmasta.

Kun tietoisuutemme laajenee, on kuin kohoaisimme ylöspäin ja alkaisimme nähdä saman maiseman uudesta perspektiivistä, laajemmin kuin ennen. Uskon, että kukaan meistä ei voi elää hengittämättä, joten koko ikuisuuden mittainen prosessi syntyy tästä jatkuvasta liikkeestä, oivalluksista ja kasvusta. Jokainen voi omalla kohdallaan vaikuttaa siihen, miten nopeaa tämä hengitysliike on ja miten kauan käyttää kuhunkin vaiheeseen. Hengittääkö vapaasti ja rentoutuneesti vai sukeltaako syvälle itseensä ja pidättää hengitystään kunnes happi loppuu?

Toinen kielikuva, joka syntyi tässä eräänä päivänä kuvaa myös hauskasti tätä elämän jatkuvaa kasvun prosessia. Selitin omaa parantumisprosessiani eräälle ystävälleni ja huomasin vertaavani elämää tietokonepeliin. Jokainen kasvun vaihe elämässä on kuin oma pelikenttänsä tai pelin taso, joka on läpäistävä päästäkseen eteenpäin. Pelissä on mukana aina useita vihjeitä, joiden avulla voi päästä nopeammin eteenpäin tai joskus jopa suoraan oikotietä seuraavalle tasolle. On pidettävä silmänsä auki ja huomattava nämä ympärillämme olevat vihjeet ja "madonreiät" seuraaville tasoille.

Jos kuljemme laput silmillä, voi pelaaminen olla kenties hauskaa ajanvietettä muttei se vie meitä eteenpäin kovinkaan nopeasti. Joskus käy niinkin, että joku kyllästyy seikkailemaan samassa pelissä vuodesta toiseen ja päättää lopettaa koko pelin. Uskon, että tällöin "pelaaja" vain palaa lähtöruutuun ja joutuu aloittamaan koko homman alusta uudelleen. Joka kerran syntyessämme maan päälle tämä "peli" alkaa alusta ja edessä on samat haasteet. Joudumme yhä uudellen tekemään samat oivallukset ja valinnat elämässämme kunnes saavutamme päämärämme. Ehkä pelaajahahmo vain vaihtuu mutta peli on yhä sama ja edessä loputon määrä uusia tasoja, jotka pitää läpäistä ennen seuraavaa.

Minun parantumisprosessini on saanut uutta vauhtia juuri erään tällaisen "vihjeen" kautta. Ystäväni otti minuun yhteyttä ja ehdotti lähtemään mukaan avukseen Äiti Maa-messuille. Tartuin tähän vihjeeseen ja koin jälleen aivan upean ihmeen tällä fyysisellä tasolla. Sain lauantai-iltana hoitoa polveeni ja hoidon myötä huimasti lisää ymmärrystä sisäiseen eheytymisprosessiini. Hoidon aikana tapahtui jotain ihmeellistä, jokin polveni sisällä ikäänkuin liikahti ja sen myötä kipu katosi. Vasta aamulla tajusin, etten enää tarvinnut kyynärsauvoja lainkaan. Jalkani oli alkanut jälleen kantaa ja kipu oli kokonaan poissa. Kiitos kaikille parantavia ajatuksia lähettäneille! Jokainen niistä on ollut varmasti tärkeä osa sitä kokonaisuutta, että tällainen ihme voi tapahtua. :)

Vasta tämän polvivamman myötä olen tajunnut, miten paljon oivallettavaa tässä elämässä onkaan! Että tavoittaessani oivalluksen itsessäni, huomatessani asiat, joita minun tässä hetkessä kuuluu työstää, aukeaa aina valtava määrä lisää oivallettavaa. Yksi suuri oivallus johtaa aina lopulta seuraavaan teemaan ja uuteen vielä suurempaan oivallukseen. Joka kerran tässä oivallusten vuossa vapautuu jotakin, josta olen pitänyt yhä kiinni, tunnesidoksia, ahdistusta, pelkoja tai vaikka naurua, jota olen pidättänyt. Kuten hengitystyö ihmiselimistössä kuljettaa kehoon elintärkeää happea ja toisaalta poistaa myrkyllistä hiilidioksidia samoin tämä oivallusten virta, elämän hengitys toimii sekä ravitsevana että puhdistavana voimana meissä jokaisessa.

Kuin hengitys, joka vapasti kulkee, jatkuu tämä loputon oivallusten virta minussa ja puhdistaa syvältä sisimmästä mieleni luomaa harhaa. Annan yhä enemmän itselleni anteeksi joka päivä. Tämä prosessi on aivan ihmeellinen! Se tapahtuu kaikilla tasoilla, se kuljettaa kuonat pois sismmästäni ja ilmentyy huikeina ihmeinä arjen tasolla. Ja minun ei todellakaan tarvitse tehdä muuta kuin sanoa itselleni: "Minä annan itselleni anteeksi". Tarkkailla ja oivaltaa. Miten helppoa ja niin antoisaa! 

Oivalluksia

Tiistai 28.9.2010 klo 12.23

Lisääntynyt vapaa-aika on saanut minussa ihmeitä aikaan! :)

Huomaan joutuneeni aivan yllättäen kohtaamaan itseni jälleen kerran syvemällä ja alastomammalla tavalla kuin koskaan. Koen, että tämän loukkaantumisen myötä olen riisunut itseni paljaammaksi ja pienemmäksi kuin milloinkaan ennen. Valtava kerros erilaisia egon luomia harhan kerrostumia on yhtäkkiä hävinnyt ja tunnen olevani kuin pieni paljas siemen, jonka ympäriltä on äkisti kadonnut kokonainen hedelmä.

Ja jälleen kerran kysymys on lopulta vain valtavasta anteeksiannon prosessista, johon minulle on avautunut tämän elämän muutoksen myötä uusi upea mahdollisuus.

Olen aikani kuluksi lukenut muutaman kirjan, kun polvea jomottaa eikä kyynärsauvojen tuella oikein pysty arkisiin askareihinkaan ryhtymään ainakaan yhtä suurella tarmolla kuin tavallisesti. Olen saanut eteeni kasan kirjoja, joista intuitiivisesti on valikoitunut pari teosta yli muiden. Ensin ryhdyin lukemaan tarinaa, joka kertoo Kymmenennen oivalluksen löytämisestä itsestämme; tarinaa, joka on jatkoa Yhdeksän oivalluksen tielle, jonka pariin ajauduin elokuvan muodossa joskus muutama vuosi takaperin.

Tämän kirjan myötä havahduin kohtaamaan sen tosiasian, että trauma polvessani on todellakin suurempi lahja kuin olen pystynyt ymmärtämään. Huomasin, että tämä on jo kolmas kerta tässä elämässä, kun loukkaan jalkani ja päädyn konkkaamaan kepeillä. Vasta nyt tajusin pysähtyä miettimään, mitä tämä uusiutuva vaiva minulle oikeastaan kertoo minusta itsestäni. Joka kerran, kun olen jalkani loukannut, sitä edeltävään tilanteeseen on liittynyt tiettyjä samankaltaisia tunnepuolen elementtejä: liikaa yrittämistä, halua olla fyysisesti yhtä "hyvä" kuin miespuoliset ystäväni ja alitajuista pelkoa, jonka ohittamisesta aina kulloinenkin trauma on syntynyt. Nyt tämän lukemani kirjan myötävaikutuksella aloin yhtäkkiä nähdä kaiken paljon selkeämmin. Sen miten paljon anteeksi annettavaa minulla vielä onkaan ja miten paljon olen pitänyt kiinni vanhoista ajatusmalleistani aivan huomaamattani. Trauman juuret ovat syvällä menneisyydessä ja olen ikään kuin "unohtanut" antaa anteeksi juuri tälle osa-alueelle kokemusmaailmassani.

Huomaan, että todellinen parantumisprosessini on vasta nyt alkanut tapahtua ja aivan eri tasolla kuin mitä koskaan aiemmin. Olen päässyt ikäänkuin fyysisen vaivani tuolle puolen, kadottanut harhan, että minun polvessani olisi todellisuudessa mitään vikaa. Olen huomannut, että vamma tai kipu on vain "lempeä" viesti tässä fyysisessä harhan maailmassa siitä, mihin asioihin minun kuuluisi ajatuksiani suunnata - Ja siis täysin päinvastoin kuin yleensä tapahtuu. Kipu polvessani on ollut kuin navigaattorin ruudulla vilkkuva ruutulippu, päämäärä joka on kutsunut minua puoleensa sitkeästi ja kivuliaasti. Olen etsinyt sisimmästäni vastauksia polven viitoittaman tien avulla ja löytänyt valtavan kasan tunteita, lapsuuden kokemuksia, syvälle ulottuvia juuria menneisyydestä, joista olen huomaamattani pitänyt yhä kiinni.

Vapautumisen tunne ja oivaltamisen riemu on ollut valtavaa!! Samalla tavalla olen nyt uskaltanut työstää myös muita fyysisiä harha-aistimuksiani. Kohdannut jatkuvien vatsakipujen alkulähteen ja ne tunnepuolen solmut, joihin tämän kivun olen sitonut mieleni tasolla. Tähän kaikkeen jatkoksi kuin tilauksesta käteeni sattui seuraava kirja: kotimainen Tuulikki Saariston teos nimeltä "Taikasanat - eli miksi antaisin anteeksi". Tämän kirjan suomien äärettömän yksinkertaisten vinkkien kautta olen huomannut, miten helppoa anteeksiantaminen voi olla. Sanon itselleni muutaman kerran aamulla herätessäni ja illalla nukkumaan mennessäni: "Minä annan itselleni anteeksi" ja sallin ajatusten virrata vapaasti. Kun jokin ihminen tulee hiljentyessäni mieleeni, sanon hänellekin: "Annan sinulle anteeksi" vaikka minulla ei olisi mitään erityisiä ajatuksia tai tunteita tätä henkilöä kohtaan. Sanon vain Taikasanat. Yksinkertaista mutta äärettömän tehokasta ja millaisia ihmeitä näiden anteeksiannon harjotteiden myötä voikaan tapahtua.

Yhtäkkiä muistan jälleen miksi olen olemassa. Jotta täyttäisin sieluni tehtävän tässä ajassa. Jotta muistaisin polkuni tarkoituksen mukaisuuden. Jotta näkisin jälleen kokonaisuuden siinä valossa kuin se todellisuudessa on. Jotta muistaisin Rakkauden ja Anteeksiannon voiman.

Nyt huomaan senkin, että tämä tunnepuolen avautuminen saa aikaan myös sen, että hetkittäin olen niin innoissani, etten osaa pukea mitään, tästä kaikesta sanoiksi. Huomaan, että kirjottamani teksti alkaa paljon helpommin rönsyillä ja suorastaan pursuta sisäistä tilaani toisin kuin ennen. Koen nämä oivallukset kuitenkin aivan huimana luovuuden lähteenä ja olen varma, että ennemmin tai myöhemmin osaan pukea koko tämän prosessin paremmin ymmärrettävään muotoon. Tällä hetkellä oivalluksia ja uusia yhteyksiä asioiden välillä putkahtelee esiin niin runsaasti, ettei ehdi edellistä kirjoittaa ylös, kun jo seuraava tulvahtaa mieleeni.

Tässä jälleen yksi runo, joka on erityisesti puhutellut minua viime päivinä:

 

"Muistatko lapseni

  miksi olet olemassa

Muistatko vielä

 mitä tulit tekemään

 

Syntymän hetkellä

  nukahdat hetkeksi

Jotta oppisit tuntemaan

  maailman tavat

 

On hetkeksi vaivuttava

  unohduksen uneen

Jotta voisit herätä

  yhdessä maailman kanssa." 

 

Lue lisää »

Taivaan lahja

Tiistai 21.9.2010 klo 12.52

Luoja on siunannut minua ihmeillään ja toinen toistaan upeammilla lahjoillaan aina mutta tuorein lahja ja sen merkitys minulle ovat vasta pikkuhiljaa avautumassa. Työhyvinvoinnin ja leikkimielisen kisailun merkeissä minulta rusahti polvi yllättäen rikki ja nyt on edessä pitkä sairasloma. Rehellisyyden nimissä pitää myöntää, että tämän lahjan saatuani primitiivireaktiona pääsi ensin iso kasa kirosanoja ja myöhemmin muutama kyynelkin. Tapahtumien kulku ja seuraus tuntui vääryydeltä ja täysin epäreilulta.

Vasta hetken kuluttua sitä havahtuu taas muistamaan, että mikään ei ole sattumaa ja pysähtyy kiittämään tästä erikoisesta lahjasta. Onnettomuutta seuraavana päivänä vedin IOK korttipakasta itselleni päivän viestin ja miten ollakkaan sen sanoma omin sanoin mukaeltuna oli, että: "älä luulekkaan, että sinulle voisi tapahtua mitään, mikä ei ole Jumalan tahto, ja siten myös sinun tahtosi". Tämän kortin luettuani aloin taas nauraa vaikka kivun harha polvessa oli sietämättömän toden tuntuista. Kiitin Luojaa saamastani lahjasta ja päätin, että nyt vain uteliaana odottelen, miten minun kuuluu tätä rakkaudella saamaani lahjaa käyttää.

Yllättävän lahjan seurauksena olen nyt yhtäkkiä täysin tyrmistynyt siitä, miten paljon minulla on aikaa kaikkeen, mitä olen halunnut aina tehdä. Liikkuminen on tosin hitaanpuoleista ja kankeaa mutta ajatukset liikkuvat sitäkin vilkkaammin. Alkuun sitä kokee jotain samankaltaista kuin esimerkiksi kolarissa, jossa auto törmää seinään - kulkuneuvo pysähtyy mutta kuski jatkaa matkaansa hyvän tovin ennen kuin törmää sekin johonkin ja lopulta pysähtyy. Koin, että vaikka jalkani lakkasi kantamasta ja keho huusi tuskaansa, sisäisesti en suostunut pysähtymään vielä moneen päivään. Nyt huomaan, että myös kehoni "kuljettaja" on viimein pysähtynyt ja löytänyt itsensä hiljaisuudesta, joka etenkin öisin on lähes sietämättömän täydellistä. :D

Viime yönä sitten yhtäkkiä huomasin jälleen kerran, että tämä täydellinen hiljaisuus on luovuuteni avain. Muutaman täysin hiljaisen valvotun tunnin jälkeen koin valtavaa tarvetta ottaa kynän käteen ja kirjoittaa. Ja kauttani virtasi sanoja, runoja ja ajatuksia, jotka koskettavat ja pysäyttävät. Tajusin, että tarvitsen tämän vammautuneen polven tähän hetkeen, jotta osaan pysähtyä. Olen saanut kivun harhan lahjaksi, jotta valvoisin öisin ja löytäisin hiljaisuuden sisältäni. Ja kirjoittaminen on jotain sellaista, johon olen saanut intohimon jo aivan lapsena. Kirjoittaminen on minulle tapa virrata vapaasti ja kohota kohti taivaita. Kirjoittaminen on myös minulle luontaisin tapa olla yhteydessä ykseyteen ja välittää kauttani maan ulottuvuuteen jotain sellaista, jonka minä koen puhtaana ja kauniina. Rakkautta.

Laitanpa tähän maistiaisksi muutaman säkeen, jota kauttani viime yönä virtasi. Luulen, että paljon enemmänkin on tulossa mutta tunnustelen tekstejä ensin itse hetken ja kokoan ne sitten yhteen vasta, kun koen olevani valmis siihen.

 

********************************************

"Hetkenä, jona Sinä olet

  syntynyt

  Ei maailmaa ollut

  

Hetkenä, jona Sinä olet

  syntynyt

  Tuskaa ei vielä tunnettu

 

Hetkenä, jona Sinä olet

  syntynyt

  Vain Rakkaus oli

 

  On yhä."

 

 ********************************************

 

"Kuka Sinä olet

  Miksi kuljet eteenpäin

 

 Etsien onneasi

  käsikopelolla

  sysipimeässä

 

 Kuka Sinä olet

  Rakkauden lapsi

 

 Miksi hapuilet yössä

  Vaikka olet vain

  valon sokaisema."

 

*********************************************

 

"Petetty mieli

  kantaa katkeruuden

  harhaa

 

 Sinisilmäinen uskoo

  totuudeksi

  harhaa

 

 Naiivi lapsi

  ei epäile

  harhaa

 

 Kunnes maailma

  paljastuu

 

 Lakkaan uneksimasta

  harhaa."

 

*****************************

Oppivelvollisuudesta

Torstai 26.8.2010 klo 17.01

Minun yhdeksän vuotias lapseni on "valistanut" minua usein siitä, ettei meillä täällä Suomessa ole koulupakkoa. On vain oppivelvollisuus. Muistan kuinka hän toisissan ja silmät kirkkaana jo kuusi vuotiaana selitti minulle tätä asiaa. Hän oli jo hyvin pienenä päättänyt, ettei halua käydä koulussa, ei aio pitää koulunkäynnistä tai ymmärtää, mitä hyötyä siitä olisi kenellekkään.

Niin vain sitten kävi, että hän kuitenkin aloitti aikanaan ihan tavallisen peruskoulun täällä maaseutukunnan alakoulussa (muka "realististen" vaihtoehtojen puuttuessa) ja yhä hän kapinoi järjestelmää vastaan liki päivittäin. Huomaan lapsessani suuren turhautumisen ja kiukun koko yhteiskunnan luomaa järjestelmää kohtaan. Lapsi on usein viisaampi kuin arvaammekaan. Ymmärtää paljon enenmmän kuin tajuaa ymmärtävänsä. On huomaamattaan yhteydessä todelliseen itseensä ja kokee tämän mielenvikaisen maailman olevan täysin järjetön näytemä ja hämmästelee tätä järjettömyyttä omalla tavallaan. Ihmettelee, miten me "aikuiset" voimme pitää tätä arkea täysin todellisena ja "järkeenkäypänä". Kyseenlaistaa ja rikkoo rajoja. Huutaa ja raivoaa. Valitsee usein täysin toisin kuin mihin olemme omassa rajoittuneessa maailmankuvassamme tottuneet.

Olen viime viikkoina käynyt itseni kanssa suuren prosessin tämän oman rajoittuneen maailmankuvani murtamiseksi. Alkanut itsekin kyseenalaistaa sitä, onko mitään järkeä herätä joka aamu tuuppimaan lastani koulutielle? Onko mitään mieltä siinä, että lapseni pitää luokanopettajan ohjeen mukaan tehdä kotiläksyksi kaksi naurettavan tylsää lukujonoa, jos hän mieluummin haluaisi tutkia matematiikan kirjan loppupuolelta jakolaskuja tai noppapeliä, jonka kautta oppii päässälaskua kuin huomaamatta? Olen alkanut kyseenalaistaa sen kuvitteellisen tosiasian, että nykyinen koulujärjestelmä jotenkin tukisi lapsen kykyä oppia uutta tai etenkään ruokkisi pienimmässäkään määrin lapsen motivaatiota uuden oppimiseen. Olemme käsittämättömän kiinni vanhoissa uskomuksissamme ja siinä kaavassa, että teemme ratkaisut elämässä sen pohjalta, miten on "aina ennenkin tehty".

Sama oivallus alkoi tänään laajentua koskemaan myös tätä omaa "valaistumisen" prosessiani. Meillä ei kenelläkään ole täällä Maan ulottuvuudessa Valaistumispakkoa. On vain oppivelvollisuus. Jokainen elämänpolun askel on mahdollisuus tähän oppimiseen -mahdollisuus anteeksiantoon. Usein kuljemme polkuamme ikään kuin puolivaloilla emmekä aina huomaa näitä mahdollisuuksia. Väittäisin kuitenkin, että kukaan ei selviä tästä "elämänputkesta" ilman, että oppisi jotakin. Jokainen oppii omaan tahtiinsa ja juuri niitä asioita, joita on tullut tänne oppimaan. Ja ellei opi koko "opetussuunnitelman" mukaista oppimäärää tässä elämässä, voi käydä niin että jää ikään kuin "luokalleen" ja palaa jatkamaan harjoituksia seuraavassa elämässä.

Tärkeintä koko tässä oppimisprosessissa onkin se, että löytäisi itsestään halun oppia - oppimisen ilon. Kun oivaltaa itsessään syyn, miksi käy tätä elämän peruskoulua, alkaa haluta yhä enemmän näitä oppimisen kokemuksia. Oppiminen nopetuu ja muuttuu mielekkääksi juuri sen myötä, että löytää itse sisältään perustelut tälle oppivelvollisuudelle. Kun alamme saavuttaa yhteyttä ykseyteen, omaan todelliseen hengen tasoomme ja Luojaan, alamme suorastaan imeä itseemme ihmeitä, anteeksiannon mahdollisuuksia ja oppimiskokemuksia. Oppivelvollisuudesta tuleekin yhtäkkiä suuri lahja ja etuoikeus - oppimahdollisuus. Pyytäessämme elämäämme Luojan ihmeitä, pyydämme itseasiassa näitä upeita mahdollisuuksia muuttaa omaa näkökulmaamme ja oppia sen kautta jotakin itsestämme.

Valaistumisen oppivelvollisuus on ennemmin tai myöhemmin edessä meillä jokaisella. Jokainen voi itse valita millaiseen tahtiin opiskelee ja miten nopeasti oppiminen tapahtuu. Kun havahdumme itse olevamme vastuussa omasta oppimisestamme, alkaa oppimistuloksetkin kohentua. Valaistumisen peruskoulussa ei onneksi anneta jälki-istuntoa virheistä tai palautteena tylyjä numerotodistuksia säännöllisin väliajoin. Oppimisesta palkitaan ruhtinaallisesti ja monin eri tavoin. Valmistujaislahjaksi saamme Rakkauden tilan ja ikuisen rauhan sisimpäämme. Kun lopulta ymmärrämme olevamme sisäisessä valaistumisprosessissamme vastuullisia subjekteja sen sijaan, että olisimme ylhäältä käsin alistettuja oppimiskohteita -objekteja, voi muutos alkaa tapahtua pikavauhtia. Ulkoisen "opetussuunnitelman" sijaan havaitsemme, että meillä on edessämme värikäs, persoonallinen ja innostava oppimissuunnitelma täynnä erilaisia mahdollisuuksia oppia ja muuttaa näkökulmaamme. Valaistua.

Varoitus: kuoppia tiessä :)

Torstai 22.7.2010 klo 17.07

Viime viikot ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen haastavia. Olen löytänyt itseni ja myös läheiseni kerran jos toisenkin jonkin "montun" pohjalta. Eräs rakas ystäväni kertoi vuosia sitten hauskan tarinan näistä "montuista" ja uskon, ettei hän pahastu vaikka jaan omin sanoin tätä tarinaa myös laajemmalle kuulijakunnalle. Tarinan alkuperää en tiedä.

Tarinan päähenkilö kulkee tiellä onnellisena vihellellen ja aivan äkkiä arvaamatta putoaa syvään monttuun. Montun pohjalla hän sitten istuu ja itkee itsekseen, kun joka paikkaan sattuu ja harmittaakin niin vietävästi! Aikansa tuskasteltuaan hän päättää yrittää nousta ylös montusta mutta joka kerran hänen yrittäessään, montun reuna pettää ja lopulta hän putoaa takaisin pohjalle. Jokainen putoaminen sattuu ja kirosanat sinkoilevat kyynelten virratessa. Lopulta tarinan mies (tai nainen, ihan miten vain) alkaa huutaa apua ja vihdoin viimein eräs ystävällinen ohikulkija auttaa hänet ylös montusta.

Tarina jatkuu siten, että sama mies kulkee jälleen tietä pitkin ja hän näkee edessään taas syvän montun. Tällä kertaa hän ehtii tunnistaa montun juuri ja juuri ennenkuin putoaa syvyyksiin. Taas kerran sattuu ja kivistää joka paikkaan ja itkukin meinaa tulla. Nyt hän kuitenkin muistaa viime kerran lukuisat mustelmat ja päättää heti alkaa huudella apua, jolloin hän pääsee ylös montusta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Nytkin kyllä harmittaa mutta tällä kertaa syntyy vähemmän mustelmia ja hän toipuu järkytyksestä jo nopeammin ja pääsee taas jatkamaan matkaansa.

Vähän aikaa kuljettuaan vastaan tulee pieni mäen nyppylä. Tämän mäen päältä mies näkee edessä siintävän montun jo kaukaa ja päättää varoa tällä kertaa putoamasta. Matka jatkuu ja kun monttu sitten tulee kohdalle, hän kuitenkin horjahtaa juuri kriittisellä hetkellä ja putoaa taas. Nyt putoaminen on jo alkanut tuntua lähes arvattavalta ja enää ei edes satu niin paljoa. "Olisihan se pitänyt arvata, taas ollaan täällä pohjalla!" hän miettii itsekseen ja unohtaa tällä kertaa jopa kiroilla. Niin tutulta alkaa jatkuva putoileminen tuntua. Nyt hän on ollut montun pohjalla jo niin monta kertaa, että hän on keksinyt hyvän suunnitelman miten montusta pääsee ylös, jos sattuu putoamaan ja onnistuu kiipeämään tällä kertaa aivan itse ylös pohjalta. Mies pudistelee pölyt vaatteistaan ja jatkaa matkaansa. "Eihän yksi putoaminen missään tunnu, kaikille sitä sattuu" hän ajattelee ja päättää jatkaa matkaansa.

Yhä tie mutkittelee eteenpäin eikä määränpäätä näy ja eteen tulee jälleen uusi monttu. Nyt hän tunnistaa montun jo kaukaa ja hidastaa tahtia. "Tällä kertaa en varmasti putoa" hän päättää ja tarkkailee jokaista askeltaan lähestyessään vaaran paikkaa. Monttu tulee kohdalle ja hän pysähtyy sen äärelle. "Jos hyppään montun yli niin en varmasti putoa" hän ajattelee ja ottaa vauhtia. Hän hyppää päättäväisesti mutta putoaa kuin putoaakin jo tutuksi käyneeseen monttuun. Nyt putoaminen on jo niin tuttua, ettei hän vaivaudu edes tuskastelemaan vaan kiipeää saman tien ylös, jatkaa matkaansa ja toivoo, ettei kukaan vain nähnyt hänen onnetonta yritystään ylittää monttu hyppäämällä.

Matka jatkuu ja jälleen eteen tulee uusi monttu. Tällä kertaa hän tunnistaa sen, pysähtyy sen äärelle rauhassa miettimään mikä olisi paras tapa kiertää vaara. Vaikka hän kuinka pohtii ja tutkiskelee ympäristöä ei mitään kiertotietä näy, polku jatkuu suoraan ja monttu katkaisee polun. Hyppääminenkin on jo kokeiltu eikä mitään uutta ratkaisua tunnu löytyvän. Lopulta hän nousee ylös, astuu montun reunalle ja hyppää suosiolla ammottavaan syvyyteen. Eihän nyt yksi monttu matkaa katkaise, johan sitä on oltu niin monen montun pohjalla, että putoaminen on jo suorastaan huvittavaa. Montun pohjalla hän naureskelee itsekseen:"Olipa loistava pudotus, tästähän voisi kehittää vaikka  ammatin itselleen; Putoamisen asiantuntija - hyppää puolestasi monttuun kuin monttuun takuu varmalla laadulla ja ilman vammoja!" Nyt pudotus suorastaan huvittaa häntä ja hän loikkaa iloisesti ylös montusta ja jatkaa matkaansa.

Tällä kertaa hän huomaa, ettei edessä siintävä polku enää pelota lainkaan vaan huvittuneena hän kulkee tietä eteenpäin ja alkaa oikein odottaa milloin seuraava monttu osuisi kohdalle. Hän huomaa oikeastaan jo kaipaavansa tutuksi tulleita monttuja ja odottaa valppaana milloin seuraava mahdollisuus hypätä tulee eteen. Näin miehen matka jatkuu onnellisena eteenpäin uusia monttuja tähystellen.

Tämä tarina on mielestäni loistava kuvaus meidän kaikkien ihmisten elämästä täällä harhan poluilla. Tarinaa voisi tietenkin jatkaa vaikka siten, että tarinan mies lopulta huomaa, että kaikki koetut montut ovatkin olleet vain hänen oman mielensä luomaa harhaa, hän voisi antaa nämä "montut" itselleen anteeksi ja lopulta kaikki montut ja jopa tie katoaisivat todellisuuden valkeuteen.

Viime viikkojen "montut" omalla polullani ovat kuitenkin syy, miksi päätin ryhtyä kirjoittamaan. Olen pohtinut viime aikoina useammankin kerran, mistä syystä näitä "monttuja" tupsahtelee polulleni aina ja yhä vain vaikka kuinka ne tunnistaisin, antaisin niille kaikille ja itselleni anteeksi ja muistaisin niiden olevan vain harmitonta harhaa. Mistä näitä monttuja oikein tulee!? Ei ainakaan Saunalahdelta!!

Olen tullut siihen lopputulemaan tässä ymmärrykseni hetkessä, että monttuja tarvitaan. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä ja kallisarvoisia lahjoja vaikkei siltä aina montun pohjalla kiroillessa tuntuisikaan. Vähän kuin eräässä lasten kirjassa sanotaan, että "Mörköjä tarvitaan, jotta koti tuntuisi turvalliselta. Jos ei koskaan olisi talvi, ei kevät tai kesä tuntuisi yhtään miltään." Tarvitaan monttuja, jotta osaan nauttia kauniista maisemista polkuni varrella. Noustessani montusta takaisin tielle, osaan arvostaa tasaista polkua, taivasta pääni päällä, maata jalkojeni alla ja aurinkoa, joka valaisee minulle polun.

"Montut" ovat upeita anteeksiannon mahdollisuuksia meille jokaiselle. Ja anteeksiantoa tarvitaan, jotta oppisin, kasvaisin ja muuttaisin näkökulmaani. "Montut" ovat Luojan lahjoja ja kun vain muistan joka kerran "pudotessani", että vaikka maa katoaa jalkojeni alta, olen putoamassa Luojan syliin, ei minun tarvitse enää koskaan pelätä ensimmäistäkään vastaan tulevaa haastetta. "Montut" ovat osa tätä Luojan "huvipuistoa", jossa seikkailemme ja etsimme ilon aiheita. Otetaan siis montuista ilo irti ja nautitaan matkasta!