Mieleni hiljainen aalto

Sunnuntai 4.7.2010 klo 12.31

Näin kesällä usein tuntuu, että myös ajatukset ovat lähteneet "lomalle" vaikka fyysisessä maailmassa ei lomaa tänä kesänä olekaan tiedossa. Pää on raukea ja ihana tyhjyys valtaa olotilan. Mieli on kuin kirkas sininen taivas yläpuolellani; vakaa, tyyni ja ääretön. Silloin tällöin jokin laiska poutapilvi kuljettaa jonkun ajatuksen tämän hiljaisen taivaanmeren poikki ja ikäänkuin rikkoo tämän täydellisen sisäisen hiljaisuuden.

Havahduin pieneksi hetkeksi tästä seesteisyydestä pohtimaan jälleen kristustietoisuutta ja ykseyttä suhteessa kohtaamiini ihmissieluihin tässä maailmassa. Jokin eilispäivän IOK:n harjoituksessa sai minut havahtumaan kesäisestä tyyneydestäni. Jokin pieni liikahdus sai aikaan lempeän aallon sisäiseen tyyneyteen.

Tätä harjoitusta lainaten: "Se, joka käyttää Kristuksen näkökykyä, löytää rauhan, joka on niin syvä ja hiljainen, häiriintymätön ja täysin muuttumaton, että maailmassa ei ole sille vastapuolta. Vertailut vaikenevat tämän rauhan edessä. Ja koko maailma häviää hiljaisuuteen, kun tämä rauha sen valtaa ja kantaa sen lempeästi totuuden luokse, niin ettei se enää ole pelon koti. Sillä rakkaus on tullut ja parantanut maailman antamalla sille Kristuksen rauhan." ( OT 305)

Olen tätä näkökulman muutosta ja kristustietoisuutta pohtinut usein ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jälleen olen oivaltanut jotakin syvempää jo entuudestaan tutusta teemasta. Näkökulman muutos pitää sisällään jälleen kaiken totuudesta. Avain on tämän näkökulman eläminen todeksi omassa elämässään. Kristuksen näkökyvyn käyttäminen. Käyttäminen isolla K:lla. Käyttäminen ilman mitään mielen valikointia ja tietoista suuntaamista. Ilman tätä elämän mittaista polkua ja jokaista kohtaamaani sielua, anteeksiannon harjoittamista ja näkökulman muutosta en voi saavuttaa täydellistä rauhaa pysyvästi. Ja jälleen muistaminen nousee ylitse muiden. Koko elämän kokemusten ja haasteiden hälinä hiljentyy ja katoaa, kun vain muistan. Muistan kuka minä oikeasti olen. Muistan olevani yhtä kaiken olevan kanssa. Muistan käyttää uutta näkökulmaa suhteessa kaikkeen olevaan matkani varrella. Muistan antautua ja sallia asioiden olla. Muistan luottaa.

Ykseyden teema on myös vallannut tilaa mieleni hiljaisilla aalloilla. Olen pohtinut ykseyttä suhteessa ihmissuhteisiin. Miksi jokin ihmissuhde tuntuu tärkeämmältä kuin jokin toinen? Miksi löydän yhden ihmisen kanssa "yhteisen sävelen" helposti ja luontevasti, kun taas jonkun toisen kanssa kommunikaatio takkuaa vaikka tekisi mitä? Miksi ihmismieli rakastuu toiseen ihmiseen ja jokin toinen tuntuu lähes luotaan työntävältä?

Hirveä määrä "hassuja" kysymyksiä ja aina vain törmään yhteen ainoaan vastaukseen. Kaikki meistä ovat osa tätä samaa symbolista harhaa. Jokainen sielu, jonka kohtaan, peilaa minulle jotakin minusta itsestäni, minun oman mieleni sisäisestä tilasta. Ne tilanteet, kun muistan nähdä toisen ihmisen Kristuksen silmien kautta näyttäytyvät minulle valoisina, rakkaudellisina ja luonnollisina, kun taas sellaiset sielut, joiden kohdalla unohdan tämän näkökulman, tuntuvat etäisiltä, haasteellisilta ja jopa vastenmielisiltä. Rakastuessaan on jotenkin helpompi muistaa, että rakastaessani tätä yhtä ihmistä, rakastan koko kaikkeutta kuin, jos arvostelen tai tuomitsen toista, muistaa, että arvostelen tai tuomitsen koko maailmaa ja näin ollen myös itseäni.

On myös paljon helpompi arvostaa ja ylistää jotakuta toista kuin itseään. Ja miten helposti ihmismieli asettaa näkemiään asioita tärkeysjärjestykseen. Rakastamaansa ihmistä on hyvin helppo arvostaa ja ylistää. Mutta ylistämällä yhtä unohtaa samalla "tuomitsevansa" toista. Vaikka tiedostaisimme elävämme symbolista elämän harhaa on vaikea muistaa, että myös minä itse ja se kaikkein "tärkeimmältä" tuntuva ihminen elämässäni on vain osa täysin samaa harhaa kuin koko muu kaikkeuskin. Ylistämällä ja arvostamalla ykseyden ja kristustietoisuuden näkökuman kautta jokaista sielua täsmälleen samalla tavalla, täysin tasavertaisina suhteessa kaikkeen olevaan, arvostamme aidosti itseämme. Ja arvostamalla itseämme, arvostamme myös toisia.

Kristustietoisuuden ja ykseyden teemat yhtyvät mielestäni näissä ajatuksissa täydellisesti. Näkökulman muutos on avain anteeksiantoon ja anteeksiannon käyttämisen kautta lakkaamme vähitellen tuomitsemasta itseämme. Kristustietoisuus on yhtä kuin ykseyden muistaminen. Ja muistaessamme ykseyden emme voi enää valita muuta kuin Rakkauden. Ja taivas on jälleen tyyni ja hiljainen, mieleni merellä ajatuksen aalto katoaa, rauha on ikuinen ja ääretön.

Koskaan ei ole liian myöhäistä..

Torstai 17.6.2010 klo 20.19

Näin aiemmin tällä viikolla hyvin todentuntuisen unen, josta herätessäni muistin kirkkaasti vain yhden tietyn kohdan. Tässä unessa tapasin erään melko hiljattain Henkeen siirtyneen englantilaisen ystäväni. Hän tuli unessa luokseni ja kertoi minulle yhden ainoan lauseen: "Koskaan ei ole liian myöhäistä."

Herättyäni ihmettelin kovin, miten tämä yksi lause saattoi tuntua niin tärkeältä ja merkitykselliseltä. Hetken huomasin ihmetteleväni, että "Koskaan ei ole liian myöhäistä.. tehdä mitä?" Miten tämä lause jatkuu? Kerro lisää! Haluan tietää enenmmän! Kunnes aloin itsekin nauraa ääneen omalle ajatukselleni. Tämä yksinkertainen lause pitää sisällään kaikki vastaukset. "Koskaan ei ole liian myöhäistä." Tässä lyhyessä lauseessa piilee Tässä Hetkessä elämisen ydin. Kaikki mitä tarvitaan. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita anteeksiannon. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita rakkauden. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita millä tavoin näen ympäröivän todellisuuden: elänkö Tässä Hetkessä vai menneisyydessä? Juuri Tässä Hetkessä voin valita mitä ajattelen. Juuri Tässä Hetkessä minä voin valita!

Tässä Hetkessä piilee vastaus siihen, miten ihmeellisen yksinkertaisesti itse kukin meistä voi valaistua ja löytää ikuisen rauhan itsestään. Näkemällä asiat Tästä Hetkestä käsin kaikki on puhdasta, uutta ja ihmeellistä. Kuin vastasyntyneen lapsen viattomuus: ellei ole mitään aiempaa muistikuvaa menneestä, historiasta tai kokemusta harhojen maailmasta, ei ole myöskään pelkoja, syntejä tai kaunoja. On vain puhdas mieli, joka on täydellisen läsnä Tässä Hetkessä. Viattomuus ei odota mitään, ei pyydä mitään eikä arvostele mitään. Vain on ja luottaa. Vain on ja rakastaa. Vain on ja havainnoi. Maailma tästä näkökulmasta on hyvin yksinkertainen ja kaunis.

Huomasin eilen huvikseni jatkavani loputtomasti näitä "vaihtoehtoja" tälle lauseelle:

Koskaan ei ole liian myöhäistä Rakastaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Muistaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Välittää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Koskettaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Herätä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Antaa anteeksi.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Nähdä toisin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Elää tässä hetkessä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Elää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Ihmetellä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Oppia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Kasvaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla yhtä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Vain olla.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Pyytää apua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Ojentaa käsi ystävälle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Auttaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla läsnä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Innostua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Syntyä uudelleen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Vapautua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Luottaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla rehellinen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Suvaita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Lempeydelle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Iloita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Luopua turhasta.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla onnellinen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Luoda uusi alku.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Valita toisin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Valita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Olla antelias.

Koskaan ei ole liian myöhäistä Kärsivällisyydelle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä!!

..Kuten sanottu tätä listaa voisi jatkaa aivan loputtomasti mutten kuitenkaan ajatellut sitä äärettömyyteen asti kirjoittaa :)

Sen sijaan palaan vielä hetkeksi itse ajatukseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Haluaisin ajatella, että mikä tahansa Hetki voi olla juuri se käänteen tekevä oivallus. Vaikka makaisin kuolin vuoteellani ja olisin elänyt elämäni täydessä tyhjyydessä ja tiedostamattomuudessa, juuri siinä Hetkessä minulla on mahdollisuus herätä. Vaikka oivallus olisi viimeinen hengenvetoni olisi se aivan yhtä arvokas ja merkityksellinen kuin mikä tahansa muu hetki. Tässä Hetkessä on taivaan avaimet. Tässä Hetkessä piilee vastaus. Koskaan ei ole liian myöhäistä elää Tässä Hetkessä. Juuri Nyt!

Kultainen lanka

Sunnuntai 6.6.2010 klo 15.55

Havahduin tänään huomaamaan, että kulkiessani henkistä tietä viime vuodet olen kulkenut ajatusteni tasolla usein hauskalla tavalla ympyrää. Jokin ajatus tai oivallus saa uuden syvyyden tai merkityksen, kun kohtaan tai oivallan sen uudelleen vuosien kuluttua. Vähän samaan tapaan kuin hyvä kirja, jonka luet mutta joka ”aukeaa” lukijalleen aivan uudella tavalla, kun sen lukee toisen tai kolmannen kerran.

Aamulla, kun heräsin ja luin päivän opetusta ihmeiden oppikurssista koin oivaltaneeni jotain suurta ykseydestä ja siitä, mitä Kristus meissä ilmentää. Koin oivaltaneeni sen ”näkymättömän langan”, jonka varassa ikään kuin roikun tässä elämässä. Langan toinen pää on kiinnitetty minun päälakeeni ja toinen pää on taivaassa: kuin olisin marionettinukke, joka näyttelee näytelmäänsä täällä harhan maailmassa ja kuitenkin olen jatkuvassa yhteydessä siihen voimaan, joka näitä moninaisia nukkeja täällä ”näyttämöllä” liikuttelee.  Tämän voiman kautta kaikki nämä kuvitteelliset ”nuket” ovat yhteydessä toisiinsa, tämän voiman kautta olemme Yhtä. Näytellessämme kaikkia näitä elämän näytöksiä kuvittelemme olevamme erillisiä yksilöitä, ainutlaatuisia ja olemme antautuneet usein hyvinkin toisissamme omaan rooliimme. Unohdamme sen näkymättömän kultaisen langan, jonka varassa jokainen meistä näytelmäänsä näyttelee. Langan toisessa päässä on kuitenkin aina vain yksi ajatus, yksi voima ja yksi tarkoitus. Ja tämän näkymättömän langan muistaessani voin muistaa olevani yhtä jokaisen olevan kanssa.

Päivän opetus koski rajattomuutta ja Kristuksen olemusta meissä jokaisessa. Ja kun oivalsin tämän ajatuksen näkymättömästä kultaisesta langasta joka yhdistää kaikki nämä Luojan lapset toisiinsa muistin yhtäkkiä kirjan, jonka luin monta vuotta sitten. Kirja kertoi jotain sisäisestä kauneudesta ja hyvinvoinnista enkä nyt muista enää edes sen kirjoittajaa. Muistan kuitenkin, että kirja oli ensimmäisiä edes hiukan henkisiä niteitä, joita olen koskaan lukenut. En usko siihen aikaan vielä edes varsinaisesti olleeni tällä henkisen kasvun tiellä, ainakaan tietoisesti. Luin kirjan kesälomani iloksi ja makasin nurmikolla auringossa. Tässä kauneuden oppaassa ohjattiin kuitenkin kuvittelemaan hyvin ohut kultainen lanka päälaelta taivaaseen ja visualisoimaan miten paljon ryhdikkäämpi ja keveämpi olo tästä ajatuksesta tulee. Kirja opasti myös kuvittelemaan, että tämä lanka olisi hiuksen hieno yhteys korkeampaan voimaan, Luojaan. Ja harjoitus sai mielestäni siinä hetkessä aikaan hurjan muutoksen olemuksessani. Tunsin, että kehoni massa hävisi olemattomiin ja ryhtini koheni silminnähden. Jos tällainen ohut lanka minua jaksaa kannatella, miten kevyt kehoni mahtaa ollakaan, ajattelin. Ja ajatus kultaisesta langasta sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, siunatuksi ja turvatuksi. Ollessani yhteydessä Luojaan tämän langan kautta tulisin aina olemaan turvassa.

Ja miten suuri tämä oivallus on ollutkaan juuri siinä hetkessä! Nyt sitten havaitsen oivaltaneeni tämän saman näkymättömän langan olemassa olon taas uudelleen. Ja yhtäkkiä tämä oivallus saa aivan uudet mittasuhteet ja näkökulman. Ajatellessani tällaista lankaa, jonka varassa elämäni näytelmää näyttelen, muistan siinä hetkessä olevani todellisuudessa Henki ja yhteydessä Luojaan. Huomaan todellakin olevani turvassa joka hetki ja kaiken näkemäni olevan vain harmitonta harhaa.

Tämä samojen oivallusten uudelleen tekeminen ja syventyminen todentavat mielestäni hyvin sitä, miten oma näkemyksemme maailmasta muuttaa sitä, miten maailman koemme. Huomaan, että vaikka oivallan saman asian uudelleen vuosien kuluttua, en ole sittenkään kiertänyt kehää, vain laajentanut omaa näkökulmaani ja nyt sama ajatus näyttää erilaiselta ja saa aivan uuden merkityksen. Koen, että nämä erilaiset oivallukset, ajatukset ja kokemukset ovat todellakin kuin kehä, jonka keskellä kaiken ydin on. Olemme jatkuvassa yhteydessä tähän ytimeen ja todellisuuteen mutta tarvitsemme näitä erilaisia kokemusten polkuja pystyäksemme laajentamaan näkökulmaamme yhä enemmän. Mitä laajemmalla kokemusten kehällä olemme, sitä selvemmin alamme kokonaisuuden hahmottaa ja sitä kirkkaammin ja selkeämmin pystymme näkemään myös näiden kehien ohi todellisuuteen ja kaiken ytimeen. Kun katsomme ydintä riittävän etäältä, ymmärrämme, että sitä ympäröivät kehät ovat ainoastaan oman elämän matkamme jättämiä jälkiä, harhan jalanjälkiä, jotka pian häviävät ja lakkaavat olemasta. Kuin lentokoneen jälki taivaalla, joka näkyy hetken ja haihtuu sitten olemattomiin. Etsiessämme kaiken ydintä, olemme kikertäneet yhä laajentuvaa kehää sen ympärillä kuitenkaan näkemättä sitä. Todellisuudessa olemme koko ajan olleet näkymättömän kultaisen langan varassa ja ikuisessa yhteydessä ytimeemme. Kun vihdoin alamme nähdä laajemmin ja huomaamme tämän, mielemme saa pysyvän rauhan.

Arjen ihmeitä

Perjantai 21.5.2010 klo 23.03

Koen olevani valtavan onnekas koska elämääni on vuosien varrella ilmentynyt toinen toistaan upeampia tilanteita ja tapahtumia, joissa olen saanut mahdollisuuden harjoittaa anteeksiantoa ja oman näkökulman muuttamista käytännön tasolla. Eräs tällainen tilanne minulle tuli vastaan aiemmin tällä viikolla, kun arkiseen työhöni liittyen minut oli kutsuttu käräjäoikeuteen viime vuoden puolella työtehtävässä tapahtuneen väkivaltatilanteen vuoksi.

Alitajuisia asenteitani ja ajatuksiani tilannetta kohtaan pääsin tarkastelemaan heti alkumetreillä, kun ennen saliin pääsyä meille kaikille tehtiin ruumiintarkastus sekä käsin tunnustellen että metallinpaljastimella. Myös ajatus tämän meitä pahoinpidelleen henkilön uudelleen kohtaamisesta nosti minussa jo etukäteen esiin täysin turhia ajatuskulkuja; pelkoja, arvostelua ja epäluottamusta.

Oikeussalissa istuessani huomasin jatkuvasti ajatusteni karkaavan samoille vanhoille uomille. Tunnistin itsessäni toinen toistaan turhempia ajatuksia. Huomasin jopa arvostelevani mielessäni tätä pahoinpitelijää puolustavaa asianajajaa. Tajusin miettiväni itsekseni, että miten kukaan voi tehdä tuollaista työtä. Miten joku voi vakavissaan esittää argumentteja ja puolustaa rikollista, joka toistuvasti ajautuu väkivaltatilanteisiin ja oikeuden edessä kiistää tehneensä mitään väärää, täysin ilman mitään synnintuntoa.

Näitä ajatuksia ja monia vastaavia sitten poimin tietoisuudestani siinä istuessani oikeussalissa ja kuunnellessani loputtoman pitkää syytelistaa todisteluineen. Joka kerran huomatessani tällaisen turhan tai arvostelevan ajatuksen vaihdoin sen kyseisen päivän Ihmeiden oppikurssin harjoitukseen, toistin mielessäni sydämeni sykkivän Jumalan rauhan tahtiin ja muistutin itseäni myös näkeväni ykseyden ajatuksen kautta jokaisen ihmisen todellisen olemuksen. En halunnut antaa ulkoisen näytelmän hämätä itseäni ja vaadin ajatuksiani systemaattisesti vaihtumaan rakkaudellisiin ja totuudellisiin muotoihin.

Kun sitten tuli minun ja työparini pahoinpitelyä koskevan syytteen vuoro ja minut kutsuttiin eteen kertomaan oma näkemykseni tapahtumista, pyysin mielessäni ohjausta korkeammalta hengeltä ja Luojata. Huomasin yhtäkkiä olevani täysin rauhallinen ja kertovani väkivaltatilanteeseen liittyvät tapahtumat täysin neutraalisti ja tyynesti. Hämmästyin itsekin, miten tarkkaan muistin tapahtuman yksityiskohdat vaikka tilanteesta on vierähtänyt aikaa jo liki kahdeksan kuukautta. Olin juuri vastaamassa johonkin syyttäjän esittämään tarkentavaan kysymykseen, kun pahoinpitelijän puolustusasianajaja keskeytti tilanteen ja kertoi, että syytetyllä olisi asiaa. Tämä aiemminkin jo useasti tuomittu ja tälläkin hetkellä vangittuna oleva pahoinpitelijä katsoi suoraan minuun pöytänsä takaa ja sanoi, että hän tunnustaa tekonsa. "Juuri täsmälleen noin se tapahtui", hän sanoi. Kun palasin paikalleni työparini viereen, tämä syytettynä oleva väkivaltarikollinen kääntyi meidän puoleemme, ojensi kätensä, kätteli meidät ja sanoi olevansa todella pahoillaan.

Asian käsittely tämän johdosta keskeytettiin ja istunto, joka meidän osaltamme olisi jatkunut vielä tunteja, siltä osin päättyi ja pääsimme lähtemään hämmästyneinä kotiin. Lisäihmetystä etenkin työparini osalta aiheutti se, että syytetty oli vielä aiemmin samana päivänä kiistänyt koko meitä koskevan väkivaltatilanteen ja kaikissa aiemmissa syytteissä sen päivän osalta hän piti tiukasti kiinni syyttömyydestään loppuun asti. Muiden syytteiden osalta sama syytetty osoitti lähinnä ylimielistä uhittelua uhrejaan kohtaan, naureskelua itsekseen ja oikeuden väheksyntää kaikilla tavoilla. Tämä meitä koskeva tapahtuma oli päivän aikana täysin poikkeava ja yllättävä kaikilla tavoilla.

Oma kokemukseni tapahtumasta näin jälkikäteen ajateltuna on se, että saimme aivan upean todennuksen siitä, miten tämä harhan maailma toimii. Miten täydellisesti ilmentyikään se, että minun omat ajatukseni luovat sen, mitä koen. Kun ilmennän rakkautta, tuomitsemattomuutta ja anteeksiantoa, se minulle annetaan. Jos taas olisin pitänyt kiinni syyttämisen, pelon ja tuomitsemisen ajatuksista kuten päivän muut asianosaiset tekivät, lopputulos olisi voinut olla toinen.

Miten huikea anteeksiannon mahdollisuus koko päivä olikaan! Alkupäivän ajan sain mahdollisuuden antaa itselleni anteeksi omat turhat ajatuskulkuni ja antaa anteeksi myös kaikille osapuolille sen ymmärryksen kautta, että kukaan meistä ei ole syyllinen. On vain yhteinen harha, jota itse valitsemme kokea ja muistin, että voin nähdä todellisen Itseni jokaisen kohtaamani sielun kautta. Voin nähdä Kristuksen kasvot niin väkivaltarikollisen olemuksessa kuin puolustusasianajajan tai tuomarin hahmossakin. Valinta on minulla itselläni. Syvä kiitollisuus jäi olemukseeni tästä kokemuksesta. Koen jälleen kohdanneeni todellisen arjen ihmeen. Ihmeen, joka ilmentyy rakkauden muodossa ja anteeksiannon kautta. Näihin ihmeisiin meillä jokaisella on sama mahdollisuus. Nämä arkiset ihmeet ovat oikeastaan täysin luonnollinen ja vallitseva olotila silloin, kun muistamme olla yhteydessä todelliseen itseemme ja ytimeemme.

Muistaminen

Maanantai 26.4.2010 klo 21.45

Nyt on ollut hetken aikaa jostain syystä "hanat kiinni" tämän kirjoittamisen suhteen. On tuntunut, että kaikki on jo sanottu ja toisaalta se, mitä haluaisin sanoa, on niin yksinkertaista, ettei sitä osaa kirjoittaa ulos. Olen valinnut pitää luovan tauon ja antaa ajatusten kypsyä rauhassa..

Olen pohtinut hyvin yksinkertaista asiaa: Miten muistaa? Vaikka minulla on monia toimivia työkaluja sisäisen rauhan saavuttamiseksi ja sen ylläpitämiseksi ja vaikka olen löytänyt jo monta yksinkertaista polkua omaan sisäiseen rauhan tilaani -ytimeeni - en edelleenkään ihan aina muista näitä työkaluja ja polkuja juuri siinä hetkessä kuin ne olisivat tarpeen. Yhä nousee sismmästäni uusia harhan kerroksia, pelkoja, epävarmuutta, ajatuskehiä ja turhia kuvitelmia. Edelleen huomaan pitäväni ajoittain tätä ympäröivää maailmaa todellisena ja tempaudun mukaan harhan näytelmiin. Yhä silloin tällöin löydän itseni tilasta, joka on kaukana sisäisestä rauhasta ja mielen hiljaisuudesta.

Minun on aina ollut vaikea sitoutua mihinkään tiettyyn tapaan lähestyä "totuutta" tai tiettyyn menetelmään saavuttaa oma ytimeni. Sitoutuminen mihinkään päivittäisiin harjoituksiin tai "rituaaleihin" ei ole ollut koskaan vahvimpia puoliani. Haluan tehdä asiat intuitiivisesti ja luovasti. Haluan sallia kaikessa korkeamman voiman johdatuksen ja päästää irti kaikista ihmisten luomista malleista. Ja kuitenkin haluaisin saavuttaa tulokset nopeasti, olla perillä heti, ilman säännöllistä harjoittelua tai sitoutumista mihinkään. Jos tämä kaikki on kerran vain unta ja mieleni luomaa harhaa, miksi tarvitsisin lisää harhoja herätäkseni tästä unesta? Vai onko herääminen mahdotonta ilman anteeksiannon toistuvia harjoituksia? Miten muistaisin antaa anteeksi?

Miten siis muistaa? Haluan uskoa, että ajatus luo tätä maailmaa, ajatus ja sen suunta synnyttää tämän harhan, jossa kuvittelemme elävämme. Ja aina on mahdollista tehdä valinta sen suhteen, mitä ajattelee ja mihin ajatuksensa suuntaa. Kuulostaa jälleen liian helpolta ollakseen totta. Miten muistaisin vastuuni omista ajatuksistani? Miten muistaisin pysyä ytimessäni joka hetki? Olen alkanut ajatella, että siinä hetkessä, kun vain oivallan vastauksen tähän kysymykseen, en etsi enää muita vastauksia. Muistaminen on kaiken avain, ei se mitä menetelmää käytän ytimeni tavoittamiseksi tai se mitä polkua seuraan, vaan yksinkertaisesti muistaminen. Muistaminen joka hetki ja kaikissa tilanteissa. Muistaminen niin täydellisesti, ettei enää voi vaipua unohdukseen.

Ihmeiden oppikurssissa harjoitellaan myös usein toistaen ja kerraten sitä, että juuri tänään muistaisin totuuden, juuri tänään muistaisin todellisen olemukseni ja tehtäväni. Ehkä myös tämän myötä on syntynyt oivallus siitä, miten merkittävää muistaminen on. Jos muistan oman alkulähteeni ja todellisuuden, olen jo herännyt, olen valaistu ja valaisen itseni lisäksi koko kaikkeutta. Tässä hetkessä, kun muistan, maailman unet lakkaavat olemasta totta. Miten saavuttaa pysyvä muistamisen tila, olotila, jossa en enää voi unohtaa? Haluaisin kuvitella, että kokemus, jossa olen täydellisesti yhtä todellisuuden kanssa, jättää muistijäljen sieluuni ja alan yhä useammin palata tähän muistamisen tilaan. Tästä syystä säännöllinen harjoittelu meditoiden tai millä tahansa tavalla saa aikaan sen, että muistaminen tulee yhä helpommaksi.

Olen itse opettanut lapselleni usein erilaisia tunteiden hallintakeinoja, eräänlaisia "taikasanoja": sanoja tai lauseita, jotka voi itselleen sanoa vaikka ärripurrin iskiessä tai pettymyksen nostamassa harmistuksessa. Tällaisen taikasanan voi itse valita itselleen ja taikasana voi olla oikeastaan millainen tahansa. Tarkoitus onkin lähinnä kouluttaa omaa mieltään muistamaan. Kun sanon itselleni vaikka "Minä olen Rakkaus" joka kerran, kun kohtaan haastavan tilanteen, muistan, että minun tulee muistaa. Palautan itseni ytimeeni aivan huomaamatta ja rauhoitun.

Muistaminen on siis lopulta aivan yksinkertaista mutta olen alkanut vähitellen vakuuttua siitä, että pysyvä muistaminen vaatii harjoittelua. Se, miten harjoittelee on oma valinta. Tärkeintä on harjoittelu. Haluaisin uskoa, että tässä piilee koko elämän mittainen tarkoitus. Olemme täällä maan päällä vain harjoittelemassa. Olemme harjoittelemassa anteeksiantoa, jotta muistaisimme. Harjoittelemme joka hetki kohdatessamme erilaisia ihmisiä ja tilanteita. Harjoittelemme, jotta heräisimme tästä unesta. Harjoittelemme, jotta lopulta muistamme niin täysin, ettemme enää koskaan unohda.

Perhonen

Lauantai 27.3.2010 klo 21.06

Olen käynyt itseni kanssa läpi eräänlaista uudelleen syntymisen prosessia – jälleen kerran. Huomaan tässä hetkessä ikään kuin käyneeni läpi sisäisen "kuoleman" itseni kanssa ja viime viikon ajan olo on ollut kuin koteloituneella perhosen toukalla. Olen kääntynyt sisäänpäin, lakannut olemasta, tuntuu, että haluaisin vain nukkua vuorokauden ympäri ja antaa ulkopuolisen maailman jatkaa rauhassa omaa näytelmäänsä. Nyt vain olen ja odotan, että tulee aika ”kuoriutua” tästä itseni luomasta sisäisestä kotelosta. Huomaan myös, että tällaisen kotelon sisällä on kummallisen pimeää. Ei ole valoa eikä ikkunoita. Vain tyhjyys.

Huomaan resonoivani jo kevään odotusta ja sitä, että tämä uusi syntymä alkaa luoda uutta elämää, versota uutta kasvua ja kantaa hedelmää. Vaikeinta tässä sisäisessä ”kuolemassa” on ollut luottamuksen säilyttäminen siihen, että pääsen jälleen ulos tästä kotelosta. Eräs ystäväni kertoi, että hänelle on ollut merkittävä oivallus juuri luottamuksen ymmärtäminen. Löytää luottamus itseensä, elämään ja Jumalaan. Kuulostaa melko helpolta mutta aina siinä hetkessä, kun elämä tuo vastaan haasteita, mielen harmaus yllättää tai uusi elämän kierron vaihe odottaa alkuaan, on joskus hyvinkin vaikea luottaa yleensä mihinkään. Maailma alkaa näyttää ahdistavalta, kuin vankilalta, josta ei ole ulospääsyä.

Haluan uskoa, että jokainen meistä tänne syntyessään luottaa täysin ja täydellisesti. Pieni vastasyntynyt lapsi luottaa vanhempiensa huolenpitoon ja rakkauteen. Aivan alussa mieli ei kyseenalaista, ei vielä ole syntynyt harhoja ja epäluuloja kanssa sieluja kohtaan. Kun itse kokee olevansa puhdas, viaton ja täydellinen, ei kuvittele muuta olevan olemassakaan. Näkee kaiken ympärillään yhtä valkeana ja puhtaana kuin oma mieli. Muistatko sinä omassa elämässäsi missä vaiheessa sinä lakkasit luottamasta? Milloin sinun mielesi alkoi epäillä täydellistä rakkautta? Tämä muutos tapahtuu vaivihkaa ja kuin itsestään. Jokainen elämänkokemus luo ”salaa” uusia harhoja ja jokainen vastoinkäyminen synnyttää pelkoja, jotka syövät tätä luottamusta. Lapseni sanoi taas eräänä päivänä varsin viisaasti, että pitäisi palata siihen hetkeen, jolloin tämä luottamus on ensimmäisen kerran ”menetetty” ja käydä hakemassa tämä luottamus sieltä. Aivan upea ajatus 8-vuotiaalta!

Koen tässä hetkessä, että tämän täydellisen luottamuksen löytäminen omasta itsestäsi on eräs hyvin tärkeä avain sisäiseen rauhaan. Tämän rauhan voi saavuttaa varmasti monella eri tavalla ja jokainen etsii taatusti juuri itselleen parhaan polun. Olen kokeillut erilaisia ajatuksia, jotka johtavat tähän rauhaan: Luotan täysin ja täydellisesti Luojan Rakkauteen. Luotan itseeni. Luotan siihen, että olen täydellisen rakastettu. Luotan jokaiseen kanssa sieluun, jonka kohtaan, sillä jokainen kohtaamani sielu on Jumalan lähettämä opas. Luotan jokaiseen kanssa sieluun, sillä jokainen kohtaamani sielu on mieleni luoma kangastus ja heijastaa minun sisäistä tilaani. Luotan elämään. Luotan Rakkauteen. Luotan siihen, että Pyhä Henki ja Luoja johdattavat minua. Luotan siihen, että minusta pidetään huolta.

Tällaisia ”ajatusmantroja” voi luoda itselleen aivan rajattomasti. Olen itse kokenut, että yksi tällainen pieni ajatus muuttaa helposti minun sisäisen tilani kohti sen ydintä, jossa Rauha vallitsee. Jokainen pieni luottamusta lisäävä ajatus kantaa eteenpäin juuri tässä hetkessä. Ja miten helppoa on muuttaa omaa sisäistä tilaansa, kun muistaa, että minä itse olen vastuussa minun jokaisesta ajatuksestani. Mielenhallinta on osa matkaa kohti pysyvää rauhan tilaa. Ja mielenhallinta syntyy sekä itsensä rehellisestä tarkkailusta että tunnollisesta harjoittelusta. Pitää olla tavoite ja sitten luoda itselle parhaat työkalut ja keinot tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Minun tavoitteeni on täydellinen ja pysyvä Rauha. Tiedän, että tämä rauha minussa on jo olemassa, sillä olen sen kokenut useasti. Haluan löytää jälleen Luottamuksen, sillä luulen sen matkalla kadottaneeni. Tämä täydellinen Luottamus on minussa myös jo valmiiksi rakennettuna, olen vain sen unohtanut.

Tiedän, että kun perhosen toukka kuoriutuu lopulta kotelostaan, se on täydellisen muuttunut. Karvaisesta toukasta on tullut perhonen ja se on saanut siivet, joilla lentää. Uudelleen syntymän myötä aukeaa näin myös uusi näkökulma vallitsevaan maailmaan. Jos aiemmin on katsellut maailmaa maasta käsin, nyt näkeekin yhtäkkiä kaiken ylhäältä päin. Kokonaisuus alkaa hahmottua ja mitä korkeammalle nousee, sitä kauemmas näkee. Tietoisuus laajentuu yhdessä yössä. Eikö olekin ihmeellistä!   

Peilikuvia

Keskiviikko 10.3.2010 klo 12.14

Viime viikkojen kuluessa on syntynyt oivallus siitä miten ja minkä vuoksi havainnoimme maailmaa siten kuten yleisesti teemme. Miksi koemme olevamme kehoja sen sijaan, että ymmärtäisimme olevamme sieluja, yhtä hengen ja luojan kanssa? Miksi koemme tämän fyysisen maailman todellisena, pysyvänä ja ainoana todellisuutenamme? Miksi näemme päivittäin kohtaamme sielut ja itsemme yhä vain kehoina, fyysisinä olentoina, vaikka toisaalta tiedämme, että todellisuudessa olemme paljon enemmän?

Olen elämänmuutosten myötä saanut upean mahdollisuuden kohdata entistä enemmän ihmisiä työni merkeissä. Olen viimeisten parin kuukauden aikana kohdannut toinen toistaan mielenkiintoisempia sieluja, joista osan olen tunnistanut välittömästi jollain tasolla "tutuiksi" ja muut kokenut muuten vain erityisen mielenkiintoisiksi uusiksi tuttavuuksiksi. Jokainen kohtaamani sielu on antanut minulle mahdollisuuden ilmentää itseäni rehellisesti ja havainnoinda tätä maailmaa uusin silmin.

Jos vertaan omaa suhtautumistani näihin sieluihin nyt ja siihen, miten olen suhtautunut uusiin ihmisiin esim. viisi vuotta sitten, voin havaita merkittävän muutoksen. Jokainen nyt kohtaamani ihminen tuntuu merkitykselliseltä ja jollain tasolla tutulta. En koe uusia tuttavuuksia elämässäni enää vain "vieraiksi ihmisiksi" kuten aiemmin. Vaan sieluiksi, joissa jokaisessa on jotakin, jonka tunnistan myös itsessäni. Huomaan, että aiemmin hyvin vahvassa eläneet ennakkoluulot, asenteet ja vanhat rakenteet ovat selvästi vähentyneet. Ennen saatoin ajatella: "ei tuo kuitenkaan ymmärrä, mitä oikeasti ajattelen, turha edes yrittää.." Ja usein tietoisesti valitsin pitää omat todelliset ajatukset itselläni, sisimmässäni. Nyt kun kohtaan uuden ihmisen, uskallan olla täysin oma itseni, uskallan luottaa siihen, että kaikki kohtaamiset ovat tarkoituksen mukaisia ja merkittäviä.

Vaikka vaihtaisin ajatuksia vain pienen hetken jonkun minulle tuntemattoman ihmisen kanssa, se mitä sanon ja ilmennän, jättää varmasti jonkun siemenen itämään ja saa aikaan jotakin. Muuten en olisi tätä sielua kohdannut. Ja samalla huomaan nyt, että jokainen kohtaamani sielu jättää lähtemättömän jälkensä myös minuun. Jokaisen keskustelun kautta, ja usein hyvin pientenkin arjen tapahtumien myötä huomaan oivaltaneeni jotakin uutta, pääseväni kosketuksiin syvän todellisen minäni kanssa ja vanhojen kaavojen murentuvan yhä enemmän syvällä itsessäni.

Viimeisin oivallukseni syntyi tapahtumasta, jossa keskustellessani avoimesti toisen ihmisen kanssa koin, että hän ilmensi eräänlaista "peiliä" minulle itselleni. Ikäänkuin keskustelisin siis todellisuudessa itseni kanssa. Jos olen rakastava, kiinnostunut ja avoin, kohtaan tässä toisessa sielussa saman tavan suhtautua minuun. Jos taas kyseenalaistan, kritisoin tai tuomitsen, saan takaisin tismalleen samaa kohtelua. Lause "Kaiken minkä teet, teet itsellesi", on saanut nyt sisimmässäni aivan uuden syvyyden. Tajuan, että olen jälleen saanut uuden konkreettisen kokemuksen siitä, että kaikki näkemäni on vain harhaa ja että mikään kohtaamani sielu ei ole sen todellisempi tai epätodellisempi kuin minä itsekään. Katsoessani sinuun, näen kuvajaisen itsestäni, vain heijastuksen peilissä. Olemme yhtä ja ilmennän siten itseäni jokaisen kohtaamani sielun kautta.

Oma sisäinen rehellisyyteni itseäni kohtaan heijastuu takaisin minuun erilaisten kohtaamieni sielujen kautta. Joskus nämä "peilit" elämässäni paljastavat itsessäni asioita, joita en oikeastaan haluaisi nähdä tai jotka tuntuvat kipeiltä ja satuttavan minua. Näen omaan itseeni näiden "peilien" kautta ja nämä "peilit" paljastavat minussa kaiken kaunistelematta ja usein vähän turhankin rehellisesti. Nämä kohtaamani ihmiset toimivat minulle siis eräänlaisina mittareina omasta sisäsisestä tilastani ja todellisista ajatuksistani syvällä tasolla. Arjen tasolla koen tämän oivalluksen olevan minulle todella merkittävä. Jokaisen kohtaamani ihmisen kautta voin siis tarkkailla itseäni ja omaa sisäistä tilaani.

Koen, että olen saanut lahjaksi tämän "harhan", reaaliaikaisen ja interaktiivisen reality-unen, tämän maailman, jossa minulla on mahdollisuus alkaa nähdä itseni toisin, minulla on mahdollisuus valaistua ja oppia jokaisesta kokemastani ihmissuhteesta ja tilanteesta. Olen syvästi kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja haluan alkaa hyödyntää nyt tätä mahdollisuutta entistä tietoisemmin. Tämä uni on juuri minua varten ja meitä jokaista varten, jotta voisimme nähdä todellisen itsemme ja voisimme antaa anteeksi. 

Kiitollisena otan tämän lahjan tänään vastaan ja kiitollisena havainnoin kaikkea, mitä koen tässä maailmassa. Tästä kiitollisuuden tilasta käsin valitsen elää tämän hetken ollen rehellinen itselleni, täynnä rakkautta ja luottamusta.

Sisäinen Avatar minussa

Lauantai 13.2.2010 klo 22.22

Kävin eilen katsomassa vihdoinkin sen paljon puhutun ja mainostetun Avatar elokuvan, jota muutama ystäväni on lämpimästi suositellut sen henkisen sisällön ja syvällisen sanoman pohjalta. Kokemus oli mykistävä. En halua tässä sen enempää analysoida itse elokuvaa, tarinaa tai sen huikeaa toteutusta vaan keskityn kuvaamaan ainoastaan niitä sisäisiä prosesseja, joita kokemus minussa itsessäni herätti.

Minut pysäytti ajatus siitä, että tarinassa perinteinen hyvän ja pahan taistelu - ihmiset vastaan muukalaiset - on käännetty toisinpäin: ihminen on nyt tarinan "paha" muukalainen ja Pandoran asukkaat Na´vit ovat rauhaa ja tasapainoa vaaliva kansa, joita vastaan ihmiskunta käy taistelua. Itselleni jysähti koko elokuvasta kaikista eniten juuri tämä ajatus: se mikä symboliikka tähän ajatukseen ja koko elokuvaan on kätketty. Pandora on kreikkalaisen taruston mukaan maailman ensimmäinen nainen kuten raamatun Eeva. Kummassakin tarinassa naisen uteliaisuus on ”syyllinen” maailman kurjuuteen ja vitsauksiin. Kajoaminen kiellettyyn ”hedelmään” ajaa ihmisen pois paratiisista ja saa aikaan eron Jumalasta. En usko, että on sattumaa, että tässä elokuvassa tapahtumapaikkana on juuri Pandora niminen planeetta. Miten näiden raamatullisten ja kreikkalaisten tarujen myötä onkaan historiassa feminiininen voima ajettu alas sekä luotu maailma ja ihmiskunta maskuliinisesta voimasta käsin. Elokuvassa kuitenkin juuri tämä maskuliininen voima, materiaalinen ja rahakeskeinen ajattelu on nyt muukalainen, ”taivaskansaa”, joka valloittaa Pandoran maaperää julmasti ja kylmästi. Na´vit puolestaan ovat valmiita taistelemaan vaalimansa rauhan, tasapainon ja korkeamman näkökulman puolesta. He luottavat vakaasti Jumalaan, henkimaailmaan ja hyvyyteen.

Tämä tarina kuvaa mielestäni täydellisesti ihmiskunnan tämän hetkistä tilaa: Muutosprosessia, jossa koko ihmiskunta on, tiedostimme sitä sitten tai emme. Olemme siirtyneet patriarkaalisesta ajanjaksosta kohti matriarkaalista maailmaa, jossa arvostamme yhä enemmän myös näkymättömiä arvoja, rauhaa, pyyteetöntä rakkautta ja harmoniaa. Näiden kahden voiman yhtyminen on mielestäni elokuvan perimmäinen viesti. Tasapainon saavuttamiseksi on näiden kahden voiman löydettävä toisensa, löydettävä ymmärrys ja täydellinen yhteys, jota ei voi selittää sanoin.

Matkalla tähän tasapainoon koko ympäröivä todellisuus käy läpi kaaoksen, ”sodan”, jossa ei ole voittajia tai häviäjiä. Vain suunnaton määrä tuhoa, kuolemaa ja hulluutta, joka syntyy täysin ja vain ainoastaan ihmismielen aikaansaannoksena. Ihmismieli taistelee tälläkin hetkellä, loputtomasti tätä näkemäänsä todellisuutta suojellakseen, Jumalan rauhaa ja täydellistä harmoniaa vastaan. On pelottava ajatus, että luomamme todellisuus ei olisikaan se ainoa oikea maailma. On pelottava ajatus, että olisi olemassa jotakin, jota emme näe tai koe samoin kuin ympäröivän maailmamme ja että meillä ei olisikaan valtaa tähän näkymättömään todellisuuteen. Että olisi olemassa jokin meitä paljon suurempi voima, rakenne ja täydellinen ajatus, joka hallitsee kaikkea ja on kaikkialla. Että me olisimme osa tätä suurta rakennetta. Tästä syystä me yhä tänäkin päivänä taistelemme mielemme sopukoissa tätä ”toista” todellisuutta vastaan. Luomme toinen toistaan hullumpia strategioita tämän vallitsevan käsityksemme säilyttämiseksi, sen sijaan, että antautuisimme muutokselle, joka on väistämätön. Antautuisimme lopultakin Jumalan tahdolle ja korkeammalle ajatukselle, joka pitää sisällään kaiken. Sen sijaan pidämme kiinni omista ajatuksistamme emmekä suostu parantumaan hulluudesta, jonka olemme itsellemme luoneet!

Etsimme loputtomasti vihollisia, syyllisiä ja syitä, joilla oikeutamme tämän jatkuvan kaaoksentilan. Nimeämme nämä viholliset ”terroristeiksi”, vääräuskoisiksi, heikoiksi tai vain syyllisiksi mihin tahansa, jotta voimme pitää yllä tätä kokemaamme todellisuutta. Miten helposti ihmismieli antaa periksi tälle kiusaukselle ja avaa jälleen ”Pandoran lippaan”, josta kaikki paha on saanut alkunsa. Ja miten helppoa olisikaan lopettaa tämä turha sota vain hiljentymällä ja etsimällä rauhan sopimusta meistä itsestämme, sisimmästämme. Miten helppoa olisikaan pysähtyä ja vihdoinkin nähdä toisemme oikeasti: ”I can see you.” kuten elokuvassa asia on ilmaistu, nähdä toisemme ilman fyysisyyden harhaa, sieluina ja henkinä. Miten paljon helpompi olisi rakastaa toinen toistamme, jos fyysinen maailma ei sumentaisi näkökykyämme. Riippumatta siitä olemmeko humanoideja, ihmisiä tai Avatar hybridejä voisimme kokea yhteyttä, kommunikoida ja pitää yllä rauhan tilan kaikkeudessa, jos emme olisi niin tavattoman kiinni tässä luomassamme fyysisessä illuusiossa.

Eräs elokuvan aikaansaamia oivalluksia oli se, että minun tulisi löytää ikään kuin tämä Avatar minusta itsestäni. Kasvattaa sisimpääni tällainen hybridi, yhdistelmä maskuliinista voimaa ja informaatiota sekä feminiinistä intuitiivisuutta, herkkyyttä ja henkisyyttä. Tällainen sisäinen Avatar voisi olla loistava ”kulkuväline” –kuten elokuvassakin- tässä uudessa kiihtyyen muuttuvassa ajassa, jota nyt elämme. Tämä elokuva on loistava esimerkki siitä, miten maailma on muuttunut ja tulee muuttumaan uuden tietoisuuden myötä. Ajatelkaa nyt: elokuva, jossa kerrotaan elävistä energiaverkoista, puhtaimmista henkiolennoista ja telepaattisesta kommunikaatiosta kaiken olevan kanssa on saavuttanut valtavan suosion, sitä ovat käyneet katsomassa miljoonat ihmiset ympäri maapalloa. Tällainen kollektiivinen kokemus ei voi olla vaikuttamatta ihmiskunnan tietoisuuteen ja vähintäänkin tällaisen massamenestyksen myötä on kylvetty miljoonia pieniä siemeniä itämään ihmiskunnan mieliin. Nämä siemenet itävät aikansa ja puhkeavat kasvuun kukin ajallaan. Kaikkeus on ihmeitä täynnä!   

Koti

Lauantai 30.1.2010 klo 22.11

Viimeaikaiset keskustelut itseni ja läheisteni kanssa ovat saaneet aikaan jälleen kerran melkoisen oivallusten virran. Asiat sinällään ovat tuttuja ja usein kohtaamiani mutta nyt koen taas oivaltaneeni jotakin uutta tästä kaikesta.

Monet meistä ovat elämänsä aikana olleet joskus (tai aika useinkin) vähän eksyksissä. Epävarmoja oman elämänsä suunnasta, huolissaan tulevasta tai jääneet ehkä kiinni menneeseen. Kukin kykenee varmaan tunnistamaan itsessään tämän tutun tunteen, että aivan kuin jotakin puuttuisi. Kuin olisit eksynyt väärään "maailmaan", olisit muukalainen omassa elämässäsi ja kaipaisit sydämesi pohjasta jotakin, joka sinulta puuttuu.

Mikä tämä mystinen puuttuva pala sitten oikein on? Kuin jokin selittämätön kaipuu sinussa eläisi vaikka kaikki elämässä on hyvin ja olet rakentanut itsellesi juuri sellaisen elämän ja ympäristön kuin olet aina halunnut. Sinulla on ehkä elämän kumppani, lapsia, ammatti, koti, ystäviä jne jne. Ja kuitenkin yhä jotakin puuttuu. Saatat kokea kaipaavasi lisää läheisyyttä, huomiota, arvostusta, rakkautta, fyysistä kosketusta, uutta ihmissuhdetta, lisää materiaa, mielenrauhaa tai vaikka vain hetken omaa aikaa. Oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, mitä koet kaipaavasi. Kaikkia näitä erilaisia tarpeita ja toiveita ihmisyydessä yhdistää kuitenkin aina sama lopputulos. On sinulla elämässäsi tässä hetkessä mitä tahansa, ennemmin tai myöhemmin koet jonkin olevan kadoksissa ja jotakin ikäänkuin "puuttuvan".

Valtaosa meistä kulkee täällä maan päällä kuin koditon, ilman juuria, ja varmuutta mihin on matkalla. Olemme kuin eksyneitä Lapsia, joiden mieli on täynnä epävarmuutta, pelkoja ja turvattomuutta. Ja kuitenkin se, mitä kaipaamme on lähempänä kuin olemme koskaan osanneet uneksia. Etsimme Kotia. Etsimme todellista alkulähdettämme ja ikuista onnellisuuden tilaa. Kuitenkaan emme osaa mielemme meteliltä kuulla kutsua, joka johdattaa meidät tähän ikuiseen onneen, emmekä maailman harhoilta huomaa yksinkertaista tietä, joka johtaa meidät todelliseen Kotiimme. Siihen hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, jossa olemme oikeasti koko ajan olleet.

Todellisuudessa olemme tässä ikuisessa Kodissamme joka hetki ja voimme päästä kosketuksiin tämän täydellisen rauhan, rakkauden ja onnellisuuden alkulähteen kanssa yksinkertaisesti vain pysähtymällä. Antamalla itsellemme lupa hiljentyä ja kääntyä kohti tätä sisäistä valoa, joka johdattaa mielemme jälleen rauhan tilaan. Tämä rauha on meissä kaiken aikaa vaikka emme useinkaan muista sitä huomata itsessämme. Juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä, hiljentyä ja löytää tie siihen paikkaan, jossa vallitsee ikuinen rauha. Olet alitajunnassasi etsinyt juuri tätä olotilaa ja tyyneyttä koko ajan. Ja mielesi on luonut tämän yhteyden puuttumisen myötä tilalle lukuisia ja lukuisia erilaisia tarpeita, joilla täytät elämässäsi tätä kaipuuta.

Päästä nyt juuri tässä hetkessä irti kaikista sinun itsellesi luomista tarpeistasi ja ole hetki aivan hiljaa itsesi kanssa. Käänny sisäänpäin, kohti sinun sydämesi säteilevää valoa ja anna sen johdattaa sinut Kotiin. Siirrä lempeästi syrjään se illuusio sinusta itsestäsi, joka olet kuvitellut olevasi keskellä myllertävää maailmaa ja anna todellisen itsesi johdattaa sinua nyt. Voit sanoa vaikka ääneen itsellesi, että olet nyt valmis palaamaan sinne, mistä et koskaan ole oikeasti lähtenytkään. Olet Kotona. Olet täydellisessä Rauhan tilassa. Olet täynnä alkulähteen valoa ja rakkautta. Olet ikuisesti turvassa ja täynnä täydellistä luottamusta. Mielesi on täysin tyyni ja levollinen.

Yksinkertaisin tie on usein se helpoin vaihtoehto. Vain päätä juuri tässä hetkessä, mitä ihan oikeasti haluat, sano se itsellesi ja huomaat olevasi perillä. Uskalla antaa elämäsi korkeamman johdatukseen ja vain nauttia uuden näkökulman tuomista eduista. Rauhan ja Rakkauden tilasta käsin huomaat, ettei sinulta todellisuudessa puutu enää mitään. Olet Kotona.

Yksinkertaista mutta totta

Sunnuntai 17.1.2010 klo 22.55

Pysähdyin tänään pohtimaan, mikä olisi kaikista yksinkertaisin tapa tavoittaa sisäinen rauhan tila, oma ytimeni arjen tasolla. Tuntuu kuin kantaisin mukanani eräänlaista työkalupakkia, johon on kertynyt matkan varrella monia erilaisia työkaluja tämän täydellisen onnellisuuden ja rauhan tilan tavoittamiseksi. Monet niistä ovat olleet kulloiseenkin hetkeen täydellisen sopivia ja toimivia. Olen näiden työkalujen kautta löytänyt jo tutuksi käyneen olotilan, jossa olen yhtä todellisen itseni, jumalallisen kaikkeuden ja ikuisen rauhan kanssa. Vain olen. Ilman mitään tarpeita, huolia tai pyrkimyksiä. Yksinkertaisesti vain olen ja minut ympäröi täydellinen rauha ja koen olevani yhtä kaiken kanssa.

Mutta mikä olisi siis se kaikista yksinkertaisin tapa tavoittaa tämä tila? Päädyin pohdinnassani siihen, että minulle helpoin tapa olla ykseydessä on Ajatus. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, minun tarvitsee vain ajatella olevani jälleen tässä tilassa, ajatella sitä tuntemusta, mitä tämä täydellinen rauhan tila minussa saa aikaan niin jo huomaankin olevani jälleen omassa ytimessäni. Arjen tasolla suurin haaste minun kohdallani on varmaankin se, että yleensä muistan tämän Ajatuksen voiman ja yksinkertaisuuden. Haaste on myös se, että muistan tarkkailla omaa itseäni  kulloisessakin hetkessä ja tarvittaessa palauttaa tämän yksinkertaisen Ajatuksen mieleeni.

Niinpä päätin tänään kokeilla seuraavaa harjoitusta: Aika ajoin päivän mittaan vaadin itseäni pysähtymään pieneksi hetkeksi ja palauttamaan mieleeni juuri siinä hetkessä esiin nousevan ensimmäisen ajatuksen, joka juuri sillä hetkellä tuntui parhaiten kuvaavan sisäistä rauhan tilaani tai sitä "ydintä" minussa, jonka halusin tavoittaa. Mieleeni nousi muutamia hyvin yksinkertaisia sanoja kuten "Rakkaus", "Olen sinun kaltaisesi Isä", "Rauha", "Hiljaisuus", "Olemme yhtä", "Kiitollisuus" jne.  Näistä jokaisesta ajatuksesta seurasi aina sama lopputulos, välitön sisäinen tyyneys ja kaiken ulkoisen katoaminen tietoisuudestani. Hämmästyttävää miten pienestä on kiinni, miten päiväni kulloinkin etenee! Yksi  pieni Ajatus tuntui muuttavan aina juuri siinä hetkessä sitä todellisuutta, jota koin. Kuin tämä pieni harjoitus olisi jälleen ilmentänyt koko aistimani todellisuuden merkitystä. Kaikki mitä aistin, koen, näen, kuulen ja tunnen syntyy omista ajatuksistani käsin. Ja kun vain muistan aktiivisti tarkkailla omia ajatuksiani, koko ympäröivä todellisuus alkaa muuntua näiden pienten ajatuksissani lausumien sanojen mukaisesti. Todellakin, minun Ajatukseni luovat ympäröivän todellisuuden! Vaikka tämän asian olen "tiennyt" jo kauan, on upea tunne oivaltaa sen todenperäisyys oman kokemuksen kautta.

En tiedä miten joku muu asiaa ajattelee, mutta minulle taitaa tällä valaistumisen polullani olla eräs suurimmista haasteista se, että muistan perimmäisen totuuden yksinkertaisuuden ja että suostun sitoutumaan tähän jatkuvaan sisäisen tilani tarkkailuun. On usein aivan liian helppoa todeta vain jälkikäteen, että "kappas, taas kävi näin ja näin.."  tai "kas, en taaskaan ehtinyt huomata miten reaktioni tai ajatukseni jo ikäänkuin karkasi maailmalle.." Ja miten usein sanonkaan itselleni, että sitten ensi kerralla muistan varmasti tarkkailla itseäni ja omaa tilaani paremmin.. Kun todellisuudessa riittäisi, että kykenisin päivittäin pysähtymään, pitämään kiinni pienen hetken muutaman kerran päivässä näistä yksinkertaisista Ajatuksista, jotka ilmentävät sisäistä rauhan tilaani.

Haluan jakaa tämän pienen mutta itselleni jälleen merkityksellisen ajatuksen tässä koska usein ihmismieli etsii vastauksia aivan liian kaukaa ja luulee kaiken olevan kovin monimutkaista. Oikeasti kaikki oleellinen on lopulta hyvinkin yksinkertaista, melkein liian helppoa ollakseen totta. Vain yksi Ajatus ja kaikki on täydellistä! Kannattaa kokeilla tätä pientä harjoitusta vaikka vain yhden päivän ajan ja huomaat, miten se alkaa muuttaa maailmaasi ja todellisuuttasi!  Loppujen lopuksi aivan kaikesta muusta voikin sitten luopua, päästää irti ja antaa vain kaikkeuden ilmentää ihmeitään sinun kauttasi ja elämässäsi tästä yksikertaisesta Ajatuksesta käsin. Niin yksinkertaista mutta totta!

Tulkoon valkeus ihmismieleen..

Lauantai 2.1.2010

Vaikka vuosi on juuri vaihtunut ja joulusta on jo vierähtänyt viikko, haluan yhä jakaa kanssanne itseäni syvästi koskettaneen ajatuksen joulun sanomasta. Koska mikään ei ole sattumaa ja maailma todellisuudessa ihmeitä täynnä haluan uskoa, että tälläkin pienellä havainnolla on oma merkityksensä matkalla valkeuteen.

Joulua ennen törmäsin muutaman kerran "sattumalta" tähän samaan joululauluun, jonka olen kai kuullut useasti ennenkin, mutten aiemmin ole pysähtynyt kuulemaan sen perimmäistä sanomaa. Pekka Simojoen upea laulu nimeltä "Tulkoon joulu" sai minut tänä jouluna todella pysähtymään ja löytämään jotakin uutta sismmästäni. Lainaan tähän hänen sanoitustaan:

 

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut, Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Tahtoisin päästä paimeneten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu kun koitti, tiesikö kukaan: tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Joulu on taas...

Ikuisen joulun jos tahdot löytää, sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan. Et löydä kultaa, et juhlapöytää, löydät vain seimen ja tallin koruttoman.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on."

 

Nämä hengellisen joululaulun sanat saivat kyyneleeni virtaamaan, rakkauden tulvan sydämeeni ja sanat myös kuvaavat ihmeellisellä tavalla sitä, miten koin joulun sanoman avautumisen itsessäni ja sisimmässäni juuri tänä jouluna.

Kuin se Siemen, mikä sydämiimme on kylvetty jo aikojen alussa ja minkä vain rakkaus ja valo saa kasvamaan, yhtäkkiä alkaa versota, synnyttää uuden ikuisen elämän ja Kristustietoisuuden meissä jokaisessa. Kääntymällä hiljaisuuteen, sydämeeni, pyhän Jumalan alttarin ääreen, löydän todellisen rauhan ja vapautuksen omasta itsestäni. Ikuisen joulun. Yhtäkkiä olen todellakin vapaa tämän maailman kahleista, mieleni harhoista ja sen sijaan löydän sisimmästäni täydellisen rauhan, suuren rakkauden ja ikuisen vapauden!

Kuulin tästä laulusta muutaman todella hienon tulkinnan juuri ennen joulua ja se varmasti osaltaan sai minut pysähtymään ja kuulemaan laulun sanomaa. Kuitenkin havaitsin joulun pyhien jälkeen, että joka kerran, kun syystä tai toisesta heräsin keskellä yötä, kuulin sisimmästäni kumpuavan nämä sanat. Yritin vielä silloinkin hetken uskotella itselleni, että kyseessä on vain joululaulu, jossa nyt sattuu vain olemaan harvinaisen tarttuva sävel ja upeat sanat. Harvoinpa mikään laulu on niin tarttuva, että se jää pyörimään päähäni päiväkausiksi :)

Kunnes tässä aivan uuden vuoden kynnyksellä koin tämän laulun sanoman valtaavan mieleni joka kerran hiljentyessäni. Viimeinen "kolahdus" tapahtui kun sain vuoden viimeisessä työvuorossa työpariltani lahjaksi joululevyn, jolla "yllättäen" tämä laulu oli erittäin upeana tulkintana. Tajusin samassa taas kerran, että mikään asia ei pyöri päässäni sattumalta. Minun ei ole tarkoitus unohtaa näitä sanoja eikä etenkään tätä sanomaa. Minun joulun ihmeeni on ollut tämän asian oivaltaminen: joulun sanoma on avain, joka meillä jokaisella on. Kristustietoisuus syntyy meissä jokaisessa ja saamme lahjaksi ikuisen rauhan ja vapauden. Ja että kertaus on opintojen äiti. Saamme joka vuosi uuden mahdollisuuden palauttaa tämä sanoma mieliimme, jos se vuoden kiireissä on päässyt unohtumaan. Jokainen vuosi on uusi mahdollisuus ja uusi syntymä meissä jokaisessa.

Nyt alkava vuosi saa vatsanpohjassa aikaan ihanan kutkuttavan tunteen. On alkamassa jotakin todella uutta ja todella upeaa. Ihmeiden aika on nyt, juuri tässä hetkessä! Ja uusi alkava vuosi tuo jälleen tullessaan yhä uusia muutoksia ja hiumasti kiihtyvän loppukirin kohti "spiraalin" keskustaa.

Täydellistä onnellisuutta ja rauhaa jokaiselle tässä hetkessä!

 

Tulkoon Joulu mp 3

Joulurauhaa

Lauantai 19.12.2009 klo 23.32

Joulun aika on käsillä ja monenlaiset kiireet tempaavat ihmismielen helposti mukaansa etenkin juuri joulua edeltävinä viikkoina. Luomme sisimmässämme itsellemme omituisia vaatimuksia, odotuksia ja tehtäviä, joita ilman joulu ei tunnu ”oikealta”. Joko sinulla on tällainen loputon lista päässäsi asioista, joita kuvittelet, että sinun tulisi vielä tehdä ennen aattoa: siivousta, ostoksia, paketointia, lisää ostoksia, koristeita, kuusi, ruuanlaittoa ja leipomista, lisää siivoamista, perinteitä ja velvollisuuksia, jotka toistuvat vuodesta toiseen? Koetko joulua edeltävän ajan stressaavana vai nautinnollisena? Millaisen joulun haluaisit kokea, jos saisit ihan oikeasti valita? Jos olet tässä hetkessä täysin rehellinen itsellesi, valitsisitko viettää päiväsi juoksemalla ostoksilla, valmistamalla laatikoita tai pohtimalla vuosittaisia muistilistoja?

 

Millainen on sinun joulurauhasi? Mistä sinulle syntyy tunne, että nyt on joulu? Mitä joulu sinulle oikeasti merkitsee? Oletko milloinkaan pysähtynyt miettimään joulun ajan syvällisempää merkitystä tai edes kyseenalaistanut joulun aikaan liittyviä perinteitä? Mistä johtuu, että kaamosaikana moni kokee itsensä hyvin väsyneeksi, masentuneeksi ja yksinäiseksi vaikka samaan aikaan vietetään perinteistä perheiden ja yhdessäolon juhlaa, muistetaan lähimmäisiä ja autetaan vähäosaisia enemmän kuin koskaan?

 

Koen, että talven pimeä vuodenaika ei yksinään riitä selittämään ihmismielen harmautta ja väsymystä tässä ajassa. Syksyn vaihtuminen talveen - aika syyskuun lopusta aina joulun aikaan on usein koko ihmiskunnassa kollektiivisesti eräänlaista pimeyden ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Siirtyminen kohti kaamosta on myös haasteiden aikaa, jokavuotisen elämän kierron uusi mahdollisuus valmistautua uudelleensyntymään. Tästä syystä usein juuri näin joulun alla voi olla selittämätön tunne kaiken loppumisesta tai jopa ajatuksia kuolemasta. Kuolema on uusi alku, siirtymävaihe kohti uutta syntymää. Joulun ajassa on kysymys juuri tästä: Kristuksen syntymän juhla on symbolisesti joka vuosi kuin uusi sisäinen syntymä meille jokaiselle ja jälleen uusi mahdollisuus löytää Kristus meistä itsestämme. Sisäinen Kristus-lapsi syntyy meissä jokaisessa ja suo mahdollisuuden löytää oman todellisen olemuksemme. Voimme huomata olevamme todellisuudessa kaiken tämän hössötyksen, arjen ja turhuuden yläpuolella, jatkuvassa yhteydessä omaan korkeampaan osaan itseämme. Voimme muistaa olevamme täydellinen henki, joka rakastaa täysin ja täydellisesti niin sinua itseäsi kuin myös jokaista muuta olevaa tässä maailmassa. Olet rajaton, täydellinen ja täynnä rakkautta joka hetki.

 

Koskaan ei ole liian myöhäistä valita toisenlainen tapa kokea joulun aika ja hidastaa tahtia. Valinta on sinulla itselläsi ihan joka hetki. Kukaan muu ei näitä sisäiseen hyvinvointiisi liittyviä valintoja voi tehdä sinun puolestasi. Myös joulukiire on täysin sisäinen tila, josta poispääsy on vain oma valinta. Ratkaisu ei löydy oikeasti mistään itsesi ulkopuolisesta asiasta, ei lahjalistan karsimisesta, valmislaatikoista tai muovikuusesta. Kaikki nämä saattavat kenties ulkoisesti näyttää helpottavan kiireitäsi mutta sisäisesti podet kuitenkin huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä siitä, ettet ole luonut sitä ”oikeaa” joulua. Mikä on oikea joulu juuri sinulle?

 

Minulle oikea joulu on sisäinen rauhan tila. Tämä sisäinen joulurauha syntyy täydelliselle rakkaudelle antautumisesta, täydellisestä luottamuksesta ja sisäisestä valosta, joka valaisee mielen. Joulu on myös Kristus-valolle antautumisen aikaa: rakkauden ilmentämistä maailmaan sen kautta, miten näen ja koen kaikkeuden ympärilläni ja miten ilmennän omaa sisäistä tilaani ympäröivään maailmaan. Lämpöä, lempeyttä ja turvallisuutta, joka ei riipu mistään ulkoisista tekijöistä. Täydellinen sisäinen joulurauha voi vallita mielessäni vuoden ympäri, jos niin valitsen. Joulu on myös aikaa, jolloin koen siirtyväni vähitellen jälleen uuteen kasvun aikaan. Siemenet on kylvetty ja on aika alkaa odotella kevättä ja uusien versojen itämistä, siirtyä kohti uuden alun ja uteliaan odotuksen aikaa. Olo on kuin lapsella jouluaattona!

 

Toivon jokaiselle ihanaa sisäistä Joulurauhaa sekä iloa ja valoa alkavalle uudelle vuodelle! Kiitollisuudella suljen rakkauden valoon juuri sinut ja koko kaikkeuden. Sytytän joulun valon ihmiskunnan mieleen, Maan sydämeen ja kosmokseen. Juuri sinä olet saanut lahjaksi Kristus-valon sydämeesi, anna tämän valon säteillä ja loistaa yli kaiken olevan. Sinä olet maailman valo!

 

Valotyöntekijä työhaastattelussa

Perjantai 4.12.2009 klo 22.33

Elämäni tässä maailmassa henkisen olemassaoloni ja maallisen ulottuvuuden ristiaallokossa on joskus yllättävänkin haastavaa ja välillä liki koomista.

Kävin tänään työhaastattelussa ja minulta kysyttiin, mitkä ovat pitkän aikavälin tavoitteeni elämässä. Vähältä piti, etten purskahtanut ääneen nauramaan! Ajatuskin siitä, että minun pitäisi tietää elämästäni edes huomista pidemmälle, on silkka mahdottomuus. Ja miksi edes pitäsi tietää? Eihän tulevaisuus kuitenkaan ole ihmisyyden tasolla minun käsissäni. Haluan elää tässä hetkessä ja luottaa siihen, että olen menossa täysin oikeaan suuntaan vaikken aina kaikkia yksityiskohtia matkasuunnitelmastani tietäisikään.

Vastasin haastattelijalle, ettei minulla ole elämässäni "pitkän aikavälin suunnitelmia" vaan valitsen elää aina päivän ja hetken kerrallaan. Jälkikäteen ajattelin, etten kuitenkaan oikeasti ollut aivan rehellinen, sillä onhan minulla yksi pitkän aikavälin suunnitelma: Luojan pelastussuunnitelma ja ylösnousemusprosessi. Haluan antautua tälle itseäni suuremmalle suunnitelmalle ja olla täysin avoin kaikille anteeksiannon oppitunneille kussakin hetkessä.

Työhaastattelutilanteessa valitsin kuitenkin kiltisti näytellä "kunnollisen" työnhakijan roolia. Vastailin asiallisesti monenlaisiin kysymyksiin ja vakuutin jopa melkein itseni siitä, että olen kiinnostunut antamaan työpanokseni kyseisen organisaation hyväksi. Kuitenkin sisimmässäni minulla on tunne, että mikäli työllistyn kyseiseen työpaikkaan, minun panokseni organisaation hyväksi on aivan muuta, kuin mitä työpaikkailmoituksessa haettiin. Minulle, kun ei ole osunut vielä silmiin yhtään ilmoitusta, jossa haettaisiin reipasta valotyöntekijää, aktiivista sisäisen valkeuden etsijää tai kosmista säteilevää valokehon aktivoijaa. Luulen, että näinä aikoina tällaisiin työpaikkoihin olisi jopa enemmän hakijoita kuin ne reilut 100 henkeä, jotka olivat hakeneet kanssani aiemmin mainitsemaani työpaikkaan.

Toisaalta, kaikkea tätä valotyötä voin tehdä kaiken aikaa tehden milloin mitäkin. Luulen, että yksi parhaista tavoista jakaa sisäistä loistoaan ja hengen viisautta on tehdä ihan mitä tahansa jalkautuen erilaisten ihmisten pariin. Juuri kaikki kohtaamani ihmiset ovat osa minun sisäistä valaistumisprosessiani ja minä taas puolestani heidän. Ja koska olemme osa toinen toistamme ykseydessä, paras tapa ilmentää itseään on tehdä se kohtaamalla arjen tasolla erilaisia ihmisiä pyyteettömästä rakkaudesta ja rauhan tilasta käsin. Ja tästä suurenmoisesta työstä minulle maksetaan ruhtinaallinen palkka, paljon enemmän kuin mikään organisaatio tässä maailmassa voisi minulle tarjota. Jumalan palkka maksetaan minulle rakkaudessa, joka on ääretöntä ja ikuista. Siitä ei tarvitse maksaa edes veroa eikä tule mätkyjä vuoden lopussa vaan kaiken voi ottaa vastaan täysin lyhentämättömänä. Tämä taivaallinen palkka on siitä upeaa valuuttaa, että kun sen jakaa eteenpaäin, se senkuin lisääntyy ja lisääntyy. Paras sijoitusyhtiö minkä tiedän!

Työhaastattelukokemus sai minut pohtimaan myös tilannetta sisäisen kasvuni kannalta. Miten oivallinen tilaisuus harjoitella oman sisäisen tilan tarkkailua ja etenkin omassa ytimessäni pysymistä. Haastattelijoita oli tilanteessa kaksi ja kumpikin teki muistiinpanoja lomakkeelle kaikesta, mitä vastailin. Tilaisuuden ja kysymysten eräs selkeä tavoite oli saada haastateltava hermostumaan ja paineen alle. Minua pyydettiin eräässä vaiheessa kertomaan esimerkki jostakin tilanteesta, jossa olisin kokenut olleeni paineen sietokyvyn äärirajoilla ja että miten olin tilanteessa toiminut. Tämäkin kysymys sai  minussa aikaan sisäistä huvittuneisuutta. Koen, että viimeaikoina ei ole enää ollut elämässä mitään, mikä suistaisi minut raiteilta. Oman ajattelutavan muutos on johtanut siihen, etten koe tilanteita enää yhtä stressaavina kuin ennen. Keskityn yhteen asiaan kerrallaan ja luotan siihen, että asiat menevät kuten on tarkoitus. Oman roolini kaikessa näen yhä selvemmin roolina, näytelmän osana, jossa oma sisäinen tilani projisoituu eteeni erilaisina tapahtumina ja henkilöinä. Tätä ajatusta olisi kuitenkin ollut hyvin vaikea selittää haastattelutilanteessa saamatta "hullun paperita", joten tyydyin näyttelemään osaani kiltisti ja kerroin tilanteen, jossa voisin kuvitella olevani paineen alla.

Onko niin, että nykymaailma on muuttunut sellaiseksi, että olen epäuskottava, jos sanon olevani täysin onnellinen ja tasapainoinen tai ettei mikään enää oikeastaan stressaa minua? Pitäisikö ihmisen olla onneton tai epävarma ollakseen vakuuttava? Miksi ihmisyyden kuva on tänä päivänä niin täynnä kurjuutta, että onnellisuuden tila koetaan epänormaalina?

On ihanaa huomata, että jälleen juuri tässä hetkessä minä voin valita toisin. Voin nähdä itseni ja jokaisen kanssasielun onnellisuudesta käsin täydellisessä rauhan ja rakkauden tilassa. Voin valita ykseyden ja yltäkylläisyyden. Voin rakastaa ja olla rakastettu. Voin säilyttää juureni Maan sydämeen ja yhteyden korkeimpaan myös kuvitellun "paineen" alla. Voin valita tasapainon ja harmonian kaaoksen sijasta. Voin valita ikuisen turvallisuuden ja luottamuksen olotilan. Valinta on meidän jokaisen kussakin hetkessä. Kiitos siitä!

Kiitollisuudesta

Torstai 26.11.2009 klo 23.29

Olen tänään harjoitellut erityisesti kiitollisuuden tuntemista koko olemuksellani ja sydämeni pohjasta. On hämmästyttävää, miten suuri vaikutus sillä on, kun aloittaa päivänsä kiittämällä Luojaa kaikesta siitä, mitä olen Häneltä saanut. Sitä huomaa olevansa kiitollinen niin paljosta ja kiitollisuus täyttää yhtäkkiä koko olemukseni. Kiitollisuuden aiheita on riittänyt helposti koko päiväksi ja olen hämmästynyt siitä, miten helppo, vaivaton ja tehokas harjoitus tällainen onkaan.

Tämä syvä kiitollisuuden tunne muuttaa hetkessä aivan kaiken. Tunnen olevani täynnä valoa ja rakkautta joka hetki. Haluan vain säteillä tätä kiitollisuuden valoa kaikkialle ympärilleni ja alan havaita, miten maailma ympärilläni muuttuu. Kiitollisuuden tilasta käsin kaikki näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Jokainen kohtaamani ihminen on rakastava, ystävällinen ja lempeä. Maailma ympärilläni on täydellisessä rauhan tilassa. Kiitollisuudesta käsin näen vain rakkautta ja valkeutta.

Sydämeni pohjasta nouseva puhdas kiitollisuus on myös hyvin voimakas rukouksen muoto. Kiitollisuus luo todeksi reaaliaikaisesti siinä hetkessä kaiken sen, mistä kiitokseni lausun. Aivan liian harvoin sitä oikeasti muistaa yksinkertaisesti kiittää yleensä mistään. Paljon useammin sitä ajattelee, mitä puuttuu tai pohtii toinen toistaan turhempia ajatuskulkuja päivän mittaan. Tarkkailepa edes yhden päivän ajan omia ajatuksiasi ja laske montako kertaa kiität todella jostakin asiasta arjessa. 

On hyvin tehokasta muistaa aika ajoin pysähtyä kiittämään kaikesta siitä, mistä kokee aidosti olevansa kiitollinen. Olen esimerkiksi tänään halunnut kiittää Luojaa siitä, että Hän johdattaa minua. Olen halunnut kiittää siitä, että minua rakastetaan. Kiitän myös siitä, että olen saanut mahdollisuuden uudenlaiseen näkemiseen, anteeksiantoon ja sisäiseen rauhaan. Olen sydämeni pohjasta kiittänyt kaikista niistä ihmisistä, joita olen polkuni varrella saanut kohdata. Olen suuresti kiitollinen myös siitä, että olen tällä upealla matkalla kohti ykseyttä. Ja siitä, että Luoja ei ole hylännyt meistä ketään vaan kärsivällisesti ohjaa ja opastaa meitä kohti todellista päämääräämme.  Olen valtavan kiitollinen myös siitä, että minulla on mahdollisuus kuunnella hiljaisuutta ja toisaalta jakaa kauttani se tietoisuus, joka on ykseydestä. Olen kiitollinen siitä, että olen turvassa joka hetki ja että valkeus on kaikkialla, kunhan muistan sen pimeydestä löytää.

Tämä kiitollisuuden tulva on saanut minut myös ymmärtämään antamisen ja saamisen tasapainon jälleen uudella tavalla. Vaikka olen useasti ennenkin kuullut sanonnan "saat sen mistä luovut", vasta aivan hiljattain olen jotenkin yhtäkkiä oivaltanut tämän merkityksen konkreettisesti. Huomaan, että mitä enemmän itsestäni olen antanut Luojalle, Pyhälle Hengelle ja kaikkeudelle, sitä enemmän myös saan näitä Luojan lahjoja ja ihmeitä myös omaan elämääni arjen tasolla. Ehkä aiemmin olen jotenkin aktiivimmin vain yrittänyt luoda asioita sen pohjalta, mitä itse kuvittelen haluavani ja pyytänyt rukouksissani apua ja näiden itse luomieni toiveiden täyttymistä. Nyt tässä hetkessä koen, että olen elämäni aikana saanut niin paljon, etten voisi enää "pyytää" mitään enempää. Että toiveideni täyttymys on se, että annan itseni Luojan ohjaukseen ja Hänen instrumentikseen maan päälle. Kun annan ajatukseni, toiveeni ja haluni, saan samalla kaiken, mitä ikinään voisin kuvitella. Saan Hänen ihmeensä ilmentymään tässä hetkessä jokaiselle, joka näitä ihmeitä pysähtyy huomaamaan. Saan täydellisen rauhan ja tilan, jossa en "tarvitse" enää mitään.

Antaminen ja saaminen ovat itseasiassa täysin sama asia. Koska olemme täydellisen yhtä ja ykseydessä joka hetki, kaiken mitä annan muille, annan oikeastaan itselleni. Tämä on myös valtava kiitollisuuden aihe ja tekee elämästä hyvin yksinkertaista. Rakastamalla jokaista kohtaamaani sielua ja löytämällä valon heistä, rakastan itseäni ja löydän oman sisäisen valon itsestäni. Kiitän tästä oivalluksesta tässä hetkessä!

Täydellisen rauhan ja ilon tavoittaminen arjessa on usein hyvinkin yksinkertaista!

Viattomuus - Kuolemattomia totuuksia lapsen suusta osa 4

Torstai 12.11.2009 klo 22.25

Teimme tässä jonkin aikaa sitten pienen matkan pohjoiseen Rovaniemelle äitini ja tyttäreni kanssa. Eräänä aamuna 8-vuotias tyttäreni kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa viaton?" Ja ennen kuin ehdin vastata mitään hän jo totesikin päättäväisesti: "Minä ainakin olen viallinen!"

Siinä hetkessä ajatus nauratti kovasti ja päädyimme mielenkiintoiseen keskusteluun siitä, että onko "viaton" oikeastaan vastakohta "vialliselle" vai ei. Ja että jos sanotaan, että jokainen lapsi on täydellisen viaton syntyessään niin milloin hänestä sitten tulee viallinen? Siinä hetkessä, kun hän alkaa uskoa tämän harhan maailman olevan todellisuutta vai vasta sitten, kun hän alkaa kokea olevansa "syyllinen" tai "syntinen" ihmisolento?

Keskustelu oli piristävä ja iloista huumoria täynnä siinä hetkessä. Kuitenkin jälkeenpäin pysähdyin taas miettimään lapseni alkuperäistä kysymystä. Miten oikeastaan ymmärrämme käsitteen "viaton"? Haluaisin uskoa, että meistä jokainen on todellisuudessa viaton ja täydellinen Jumalan lapsi. Ja että viattomuus olisi yhtä kuin valkeudessa olemista. Yhtä kuin olemista ikuisessa yhteydessä Pyhään Henkeen ja Luojaan. Että kukaan kaikkeudessa ei oikeastaan voi olla muuta kuin viaton koska olemme yhtä Luojamme kanssa. Koska Hän on yhtä meidän kanssamme ja täydellisen viaton ikuisesti.

Miksi sitten koemme ihmisyyden tasolla olevamme "viallisia" kuten lapseni asian ilmaisi tai syntisiä tai syyllisiä? Miksi kuvittelemme olevamme jotain muuta kuin viattomia? Onko sisimpäämme juurtunut niin voimakkaasti harha siitä, että aina pitäisi olla syyllinen ja uhri, aina pitäisi olla kaksi. Ja kun miellämme itsemme tiedostamattamme aina joko syylliseksi tai uhriksi, emme enää koe olevamme viattomia. Olemme eksyneet erillisyyden harhaan. Olemme unohtaneet alkulähteemme. Kuvittelemme olevamme Jumalasta erillisiä olentoja, vain kehoja täällä Maan päällä, yksinäisyyden ja pelkojen maailmassa. Harhan maailmassa.

Viattomuus on hyvin tärkeä avain tiellä valkeuteen. Viattomuus on myös avain ykseyteen. Kun muistat olevasi viaton, täydellinen ja rakastettu olento, huomaat olevasi paljon lähempänä sitä todellista olemustasi joka oikeasti olet. Muistat jälleen olevasi henki ja ikuisessa yhteydessä Luojaan. Huomaat, ettet koskaan oikeasti ole eksyksissä ollutkaan vaan olet koko ajan ollut kotona Luojasi rakkaudessa. Olet avannut silmäsi ja havahtunut vihdoinkin unestasi.

Vähintäänkin yhtä tärkeää on muistaa tämä viattomuus myös jokaisessa kohtaamassasi sielussa. Kun alat muistaa itse olevasi valoa täynnä oleva henki ja täydellisen viaton, huomaat pian, että koska olet yhtä kaiken olevan kanssa myös kaikki kohtaamasi ihmisolennot ovat aivan yhtä viattomia ja täydellisiä. Aivan jokainen, ulkokuoresta tai muodosta riippumatta. Tämän ajatuksen kautta olet jälleen lähempänä todellista Kristustietoisuutta itsessäsi. Voit nähdä jokaisen kohtaamasi sielun todellisessa olemuksessaan: täydellisenä Kristus-valon ilmentymänä ja viattomana Luojan lapsena.

Valkeudessa olemme jokainen viattomia. Valkeudessa olemme yhtä. Viattomuus on yhtä kuin ykseys ja yhtä kuin Luoja. Viattomuus on yhtä kuin Hänen voimansa meissä jokaisessa. Sinä olet täydellinen ja viaton.

Ihmissuhteet avaimena Kristustietoisuuteen

Maanantai 2.11.2009 klo 23.23

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämässäsi on paljon erilaisia ihmissuhteita? Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että jokin ihmissuhde on erityisen vaikea tai peräti aivan tarpeeton hyvinvointisi kannalta? Meillä jokaisella on monenlaisia ihmissuhteita: ystävyys-, perhe- ja parisuhteita sekä lukemattomia arkisia ihmissuhteita työssä, koulussa, kaupassa, harrastuksissa, asioidessa jne. Oletko ajatellut miten merkityksellisiä ovat nämä kaikki kohtaamasi ihmissielut, niin läheiset kuin satunnaiset kohtaamisetkin?

Olen huomannut omalla henkisellä polullani, että juuri kaikenlaiset ihmissuhteet ovat hurjan suuria kasvun mahdollisuuksia ja antavat myös loistavan mahdollisuuden peilata itseään ja omaa sisäistä tilaansa suhteessa aiempaan. Haluaisin tässä tuoda esiin hiukan syvällisempää näkemystä ihmissuhteista kaiken kaikkiaan. Koen, että aivan jokainen ihmissielu, jonka kohtaat polullasi, on merkityksellinen ja samanarvoinen. Jokainen kohtaamasi ihminen on Luojan sinulle antama lahja, jonka voit joko havaita ja hyödyntää oman sisäisen kasvusi kannalta tai sitten olla havaitsematta ja jatkaa eteenpäin entiseen malliin.  Jokainen ohittamasi mahdollisuus tulee eteesi yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet valmis kohtaamaan haasteen ja muuttamaan näkökulmaasi. Tilanteet ja erilaiset muodot näistä Luojan lahjoista vain vaihtuvat välillä uusiin.

Jokainen kohtaamasi ihmishahmo antaa sinulle ainutlaatuisen mahdollisuuden löytää todellinen Kristus sinusta itsestäsi. Jokainen tällainen mahdollisuus on avain huimaan harppaukseen kohti sisäistä valon ja rauhan tilaa, joka sinussa on, kunhan vain annat itsellesi mahdollisuuden tavoittaa tämä rauhatila sisimmässäsi. Kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, miten sinä itse näet ja koet kohtaamasi ihmissielun.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus valita, mistä ajatuksesta käsin lähestyt toista ihmistä tai tilannetta. Sinun oma ajatuksesi luo nämä kohtaamasi tilanteet ja sinun oma sisäinen tilasi heijastuu kuin peilistä tämän toisen sielun kohtaamisen myötä. Ja mikä hienointa, tämä ”peili” ei milloinkaan valehtele. Se paljastaa armottomasti oman sielusi sisäisen tilan ja todelliset syvimmät ajatuksesi ja tunteesi, tiedostit niitä sitten itse tai et.

Huimaa minusta on se, että yhtäkkiä tajuaa, miten suuri mahdollisuus meillä jokaisella on edessämme joka hetki useita kertoja vuorokaudessa! Että kysymys on lopulta vain siitä, että alamme nähdä nämä ihmissuhteet niiden todellisessa merkityksessään: Valtavina Luojan lahjoina, jotka on meille annettu rakkaudella vain siitä syystä, että voisimme niiden kautta oppia todellisen anteeksiannon merkityksen elämässämme. Näiden moninaisten ihmissuhteiden kautta saamme mahdollisuuden tavoittaa oman todellisen olemuksemme ja sisäisen Kristus-valon itsessämme. Voimme ymmärtää olevamme täällä harhan maailmassa vain ja ainoastaan siitä syytä, että voisimme harjoittaa anteeksiantoa ja sen tehdessämme huomata olevamme yhtä Luojan ja jokaisen kohtaamamme sielun kanssa.

Koetapa huviksesi millainen vaikutus sisäiseen tilaasi on sillä, että päätät vaikka vain yhden ainoan päivän ajan elämästäsi katsoa jokaista - aivan jokaista - vastaasi tulevaa olentoa rakkaudella ja ilolla. Ei ole merkitystä sillä tapaatko päivän aikana yhden vai kenties viisikymmentä sielua. Katso jokaista heistä täysin samanarvoisesti, katso rakasten ja lempeästi ja sano sitten mielessäsi: ”Minä olen kuolematon henki ja täydellisesti yhtä Sinun kanssasi tässä hetkessä. Rakastan Sinua täysin ja täydellisesti.”

Älä anna minkään ulkoisen asian vaikuttaa itseesi tai ajatuksiisi kohdatessasi erilaisia ihmissieluja. Keskity ainoastaan säilyttämään täydellinen rakkauden ja ilon tunne sisimmässäsi jokaisessa kohtaamisessa. Saatat huomata, miten helppoa on saavuttaa tunne ykseydestä ja siitä, että olet yhtä juuri tämän edessäsi olevan ihmissielun kanssa. Päätä, että näet jokaisen kohtaamasi ihmishahmon taakse ja etsit Kristuksen valoa ja rakkautta hänen olemuksensa sisältä. Löytäessäsi tämän valon edessäsi olevasta ihmishahmosta, olet todellisuudessa löytänyt oman sisäisen Jumalan osasi ja Kristuksen sinusta itsestäsi. Voin lämpimästi suositella tällaista näkökulman muutosta. Kannattaa kokeilla!

Tarina Anteeksiannosta

Sunnuntai 18.10.2009 klo 20.48

Ystävieni vinkistä sain käsiini Sergei O. Prokofjevin kirjan nimeltä "Anteeksiantamisen henkinen merkitys". Tässä kirjassa anteeksiantoa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja erityisesti antroposofisesen lähestymistavan kautta. Eräs kirjan tarina anteeksiannosta kosketti minua erityisen syvästi, joten haluan jakaa tarinan tässä lainaten suoraan Sergei O. Prokofjevin tekstiä. Kertomus on alkujaan peräisin Georg G. Ritchien teoksesta "Return from Tomorrow", jota ei tiettävästi ole suomennettu. Tarinan pääaiheena on Georg Ritchien yliaistillinen kokemus vuodelta 1943, jolloin hän oli Yhdysvaltain armeijan Barkleyn leirillä koulutettavana toista maailmansotaa varten.

.....

"Sairastuttuaan nimenhuudossa saatuun ankaraan keuhkokuumeeseen ja häilyttyään sen seurauksena jonkin aikaa elämän ja kuoleman rajalla, Georg Ritchiellä oli useita yliaistillisia elämyksiä fyysisen ruumiinsa ulkopuolella. Tekijän kaikkien kirjassa kuvaamien selvännäköisten elämysten keskipiste ja samalla niiden suurin kohokohta oli epäilemättä eteerisen Kristuksen yliaistillinen kohtaminen Maahan rajoittuvassa henkisessä mailmassa.

Edessä olevan työn tehtävänä ei ole kuvata tarkemmin Georg Ritchien kertomaa kohtaamista yliaistillisen Kristuksen kanssa, tulkitsemisesta puhumattakkaan. Pikemminkin riittää sen sanominen, että tämä ratkaisi koko hänen myöhemmän elämänsä ja antoi sen kululle täysin uuden suunnan. Georg Ritchiestä, nykyaikaisesta, materialistisesti suuntautuneesta nuoresta miehestä tuli syvästi kristillinen ihminen, jota yksikään kristillinen traditio ei vakuuttanut kristinuskon perustotuuksista, vaan välittömästi henkinen maailma. Toive Kristuksen kohtaamisesta yliaistillisesti vielä kerran siivitti häntä mitä voimakkaimmin tämän keskeisen elämyksen jälkeen Kristuksen ilmestyttyä hänelle selvännäköisessä näyssä.

"Sinä vuonna tuntemani yksinäisyys, vieraantuminen maailmasta ja ympärilläni olevista asioista; eikö kaikki tämä ollutkin kaipausta takaisin hetkeen, jolloin olin Kristuksen seurassa?", hän kirjoittaa kirjassaan.

Tätä henkiseltä maailmalta pyytäen ja kysyen piti Georg Ritchien elää vielä monia kuukausia, kunnes runsaan vuoden kuluttua hänen yliaistillisesta kohtaamisestaan Kristuksen kanssa tuli henkisestä maailmasta vastaus. Se viittasi mahdollisuuteen kokea Kristus aivan toisella tavalla, mikä siitä lähtien tuli tärkeimmäksi hänen elämässään. Hän itse kuvaa uutta tietoaan sanoilla: "Tiedostin äkkiä, ettei ollut oikein etsiä Häntä menneisyydestä, vaikka siitä olikin vasta viisitoista kuukautta. Tuona iltapäivänä Bethelin kadulla tiesin, että jos toivoin tuntevani Kristuksen läheisyyden - ja toivoin tätä enemmän kuin mitään muuta - minun oli löydettävä se hänen päivittäin eteeni asettamista ihmisistä."  Tämä merkitsi Georg Ritchielle itselleen aivan uutta tietä Kristuksen luokse, ja hän puhuu sen alusta hänelle ominaisella amerikkalaisella suoraviivaisuudella: "Tiedostin ensimmäisen askelen merkitsevän luopumista yrityksestä tavoittaa Jeesuksen ylimaallista ilmestystä ja sen sijaan hänen etsimistään ruokapöydän toisella puolella istuvien kasvoista."

Sitten hän kuvaa muutamia tapauksia sellaisista Kristuselämyksistä kohtaamiensa ihmisten välityksellä. Ne olivat melkein aina kohtaamisia, joista hän selvänäköistä elämystään muistaen voi sanoa täydellä vakaumuksella: "Kyllä, tämän edessäni seisovan ihmisen silmien läpi ilmestyvät minulle Kristuksen kasvot." Tällöin ei ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, missä määrin Georg Ritchien kohtaama ihminen oli siitä tietoinen itse.

Erikoisesti yhdellä Ritchien kuvaamista tapauksista on suora yhteys aiheeseemme. Toukokuussa 1945 sodan lopulla Georg Ritchie lähetettiin pienen lääkäriryhmän mukana lähelle Wuppertalia, saksalaisella alueella olevalle vastavapautetulle kansallissosialistien keskitysleirille viemään nopeaa lääkeapua vangeille. Tuhansia ihmisiä Euroopan eri maista, joukossa monia juutalaisia, oli nälkäkuoleman partaalla. Kaikkia ei voitu auttaa, ja huolimatta tehokkaasta lääketieteellisestä avusta ja ravinnon paranemisesta kuoli yhä vielä päivittäin monia ihmisiä. Ritchielle itselleen osoittautui se, mitä hän näki, pahemmaksi kuin kaikki, mitä hän oli sodassa kokenut. Saatuaan vastauksen tärkeimpään elämän kysymykseensä, hän yritti olosuhteista huolimatta tunnistaa Kristuksen näkymättömän läsnäolon myös tässä uudessa koetuksessa. Hän kirjoittaa siitä: "Nyt tarvitsin uutta tietoani, todella. Tilanteen tultua niin tukalaksi, etten enää pystynyt toimimaan, tein mitä olin oppinut tekemään. Kuljin piikkilankaestettä sen yhdestä päästä toiseen ja katsoin ihmisiä kasvoihin, kunnes totesin Kristuksen kasvojen katsovan minua." Hän jatkoi: " Näin opin tuntemaan Wild Bill Codyn!" Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Amerikkalaiset sotilaat kutsuivat häntä näin yksinkertaisuuden vuoksi. Hän oli syntyperältään Puolan juutalainen, jonka oikean nimen Georg Ritchie pystyi vain vaivoin tunnistamaan paperilta, ja jota hän ei selvästikään voinut muistaa.

Häntä hämmästytti alusta alkaen aivan tavattomasti tosiasia, että Bill Cody näytti aivan toiselta verrattuna kaikkiin muihin vankeihin, joista useimmat kykenivät tuskin enää kävelemään. "Hän oli vartaloltaan suora, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tarmonsa ehtymätön." Koska Bill Cody hallitsi viittä vierasta kieltä ja toimi leirissä eräänlaisena epävirallisena tulkkina, hänen apunsa arkistomateriaalin tarkastuksessa sekä elävien että kuolleiden henkilötietojen toteamisessa oli korvaamaton. Mutta Ritchien hämmästys kasvoi vielä hänen opittuaan tuntemaan Bill Codyn lähemmin työn kuluessa. Ritchie kirjoittaa: "Hänessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaikka hän työskenteli 15 tai 16 tuntia päivittäin. Hän näytti saavan lisävoimia meidän toisten antaessa vallan väsymykselle. "Meiltä liikenee aikaa tälle vanhalle toverille", Bill Cody sanoi. "Hän on odottanut meitä koko päivän." Bill Codyn kasvoista loisti myötätunto hänen vangittuja tovereitaan kohtaan, ja rohkeuteni tahtoessa pettää minä hakeuduin tähän loisteeseen."

Lopulta Ritchie ei saattanut selittää Bill Codyn fyysisiä ja sielullisia voimia muuten kuin olettamalla tämän olleen kaikkiin muihin vankeihin verrattuna vasta vähän aikaa leirissä. Mutta kuinka suuri olikaan Ritchien hämmästys hänen nähtyään tästä arkistossa säilytetyistä papereista, että Bill Cody oli ollut jo kuusi vuotta leirissä. "Olin siksi hyvin hämmästynyt, kun edessäni olivat eräänä päivänä Bill Codyn paperit ja luin niistä hänen olleen leirissä vuodesta 1939 lähtien! Hän oli elänyt kuuden vuoden ajan samalla nälkädieetillä ja nukkunut kuten kaikki muutkin samoissa huonosti tuuletetuissa ja sairauksien koettelemissa parakeissa, kuitenkaan ilman vähäisintäkään ruumiillista tai henkistä rappeutumista.

Vielä hämmästyttävämpää oli ehkä se, että jokainen ryhmä leirissä piti häntä ystävänään. Hän oli ihminen, jolle asukkaiden väliset riitaisuudet tuotiin ratkaistavaksi. Tunnistin vasta oltuani siellä jo viikkokausia, mikä harvinaisuus tämä oli alueella, missä eri kansallisuuksia olevat vangit vihasivat toisiaan melkein yhtä paljon kuin saksalaisia." Georg Ritchie kirjoittaa: "Leirissä ja ympäristössä yhä uudelleen syntyneissä vaikeissa ristiriitatilanteissa oli Bill Cody aina paras toimimiehemme. Hän puhui järkevästi eri ryhmien kanssa ja neuvoi harjoittamaan anteeksiantamista."

Pitkään aikaan ei Georg Ritchie kyennyt ratkaisemaan tämän epätavallisen ihmisen arvoitusta, kunnes Bill Cody uskoi hänelle eräänä päivänä oman tarinansa vastauksena hänen huomautukseensa, että vankeuden ja leirin kauheudet kokeneiden ihmisten on vaikea antaa anteeksi, koska niin monet heistä ovat menettäneet perheenjäseniään jollakin leirillä.

Tämä lyhyt kertomus kuuluu todellakin hämmästyttävimpiin inhimillisiin todistuksiin anteeksiantamisen voimien mahdollisuuksista. Esitämme kertomuksen tässä täydellisenä Georg Ritchien kirjan sisällön mukaisesti, koska se on tärkeä seuraavalle kuvaukselle.

”’Elimme Varsovan juutalaisessa kaupunginosassa’, Wild Bill aloittaa hitaasti. Nämä olivat ensimmäiset hänen itsestään minulle puhumat sanat. ’Vaimoni, kaksi tytärtämme ja kolme pientä poikaamme. Saksalaisten ehdittyä kadullemme he asettivat jokaisen seinää vasten ja avasivat konekivääritulen. Rukoilin heidän sallivan minun kuolla perheeni kanssa, mutta koska puhuin saksaa, he pistivät minut yhteen työryhmään’ Hän keskeytti, - ehkä – koska hän näki jälleen edessään vaimonsa ja viisi lastaan. ’Minun täytyi silloin ratkaista’, hän jatkoi, ’tahdoinko antautua vihaamaan teon tehneitä sotilaita. Se oli helppo ratkaisu, todellakin. Olin asianajaja. Työssäni olin nähnyt liian usein, mitä viha voi aiheuttaa ihmisten mielissä ja ruumiissa. Viha oli surmannut juuri kuusi minulle eniten maailmassa merkitsevää ihmistä. Päätin, että tulisin käyttämään lopun elämääni – kestäköönkin se vain muutamia päiviä tai monia vuosia – jokaisen tapaamani ihmisen rakastamiseen.’” Ritchie lisää tähän kertomukseen: ”Rakastaa jokaista ihmistä – tämä oli se voima, joka oli pitänyt miestä yllä kaikissa koettelemuksissa. Sen voiman olin kohdannut ensin teksasilaisessa sairaalassa, ja vähitellen opin, missä Jeesus Kristus tahtoi säteillä lävitse, olipa ihminen siitä tietoinen tai ei.”

 - Sergei O. Prokofjev

......

Tämän tarinan Bill Cody sai minut kyyneliin. Ajatuskin siitä, miten hämmästyttävä hänen reaktionsa ja ratkaisunsa oli tuossa traagisessa tilanteessa saa todella pysähtymään. Ja millaiset voimavarat ihmissielu voikaan saavuttaa vain täydellisen anteeksiannon kautta! Millaisen sisäisen valon ja rauhan ulkoisista olosuhteista riippumatta ihminen voi sisältään löytää. Pysähdyin tämän tarinan myötä jälleen ajattelemaan anteeksiannon todellista merkitystä. Sitä, että kysymys ei todellakan ole pelkästään siitä, että antaa anteeksi toiselle jokin itseensä kohdistuneen "vääryyden" vaan siitä, että antaessaan anteeksi täysin ja puhtaasta sydämestään, antaa anteeksi koko ihmiskunnalle, kaikkeudelle ja myös itselleen. Ja että antaessaan todella anteeksi, voi löytää juuri tämän kirjassa kuvatun Kristuksen itsestään, ilmentää todellista rakkautta kaikkkialle ja kaikille ympärillään. Rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä jokaisessa hetkessä.

Ajatuksia anteeksiannosta

Keskiviikko 7.10.2009 klo 12.50

Anteeksiannon teema nousee elämässäni esiin kerta toisensa jälkeen. Olen pohtinut usein, mitä anteeksianto ihan oikeasti minulle merkitsee. Ymmärränkö oikeastaan sen todellista merkitystä? Olen huomannut myös, että sen jälkeen, kun olen päättänyt ryhtyä "Luojan oppilaaksi" ja syventyä ajatuksella Ihmeiden Oppikurssin päivittäisiin harjoituksiin, näitä anteeksiannon tilanteita, upeita mahdollisuuksia, on alkanut ilmaantua arkeeni aivan yhtenään. Onko niin, etten aiemmin vain ole huomannut tätä näkökulmaa vai onko erilaiset haasteet elämässäni todella lisääntyneet kurssin aloittamisen jälkeen? Luulen, että näkökulman muutos on todennäköisempi syy.

Olen ennenkin kohdannut elämässäni monenlaisia haasteita: ihmissuhde koukeroita, hyökkääviä näkökulmia, kyseenalaistamista (mikä on itse asiassa oikein hyvä asia..), ristiriitoja, epävarmuutta, avuttomuuden tunnetta jne jne. Kuitenkin tässä hetkessä kaikki elämän tilanteet näyttäytyvät minulle jotenkin uudessa valossa. Jokainen sielu, jonka kohtaan tuntuu tärkeältä ja tarkoituksenmukaiselta, jokainen arkipäiväinenkin haaste elämässä vaikuttaa jollain tavalla erilaiselta, epätodelliselta, kuin katselisin elokuvaa tai saippuaooperaa ja näyttelijät ja roolit vain vaihtuvat ajoittain. Kuin olisin itse pikemminkin tämän elokuvan katsoja ja vain havainnoisin tai tarkkailisin ulkopuolelta kaikkea tapahtuvaa. Kuitenkin tiedostan selkeästi myös sen, että olen itse eräs tämän elokuvan roolihahmoista ja näyttelen omaa osaani antautuen täysin tarinan luomalle kokemukselle.

Jos itse olen sekä katsoja että näyttelijä niin ovatko kaikki muutkin roolihahmot myös? Kuka on tämän elokuvan ohjannut tai kuka tehnyt käsikirjoituksen, jonka mukaan elokuva etenee? Minä itsekö? Luojako? Vai onko kaikki täysin sattumanvaraista improvisaatiota? Voisinko halutessani vaihtaa kanavaa ja katsoa eri elokuvaa ellen pidä tästä, jota paraikaa seuraan? Missä on kaukosäädin!?!  :)

Olen havainnut, että ehkä perimmäinen tarkoitus tässä elämän elokuvassa on se, että kohtaa erilaisia ihmisiä, tilanteita ja haasteita, jotta voisin oppia todellisen anteeksiannon merkityksen. Että oppisin antamaan välittömästi anteeksi kaikille "kanssanäyttelijöilleni" sen, että he ovat osa tätä näytelmää. Enhän mitenkään voi syyllistää ketään siitä, että hän tekee työtään ja näyttelee oman roolinsa täydellisesti käsikirjoituksen mukaan. En voi syyllistää itseänikään, sillä olenhan itsekin vain osa samaa käsikirjoitusta. Syytänkö siis käsikirjoittajaa? Kuka on kirjoittanut tämän kurjan leffan? Haluaisin muuttaa pari kohtaa tästä tarinasta..

Kunnes muistan, että todellinen anteeksiannon oivallus on juuri tässä: Minun tulee antaa anteeksi ainostaan itselleni se, että luulen tätä elokuvaa todellisuudeksi ja oivaltaa, että kaikki on oikeasti jo anteeksiannettu. Tai pikemminkin, ettei oikeasti ole olemassa mitään anteeksiannettavaa. Koko elokuva ja kaikki sen hahmot ja juonenkäänteet ovat koko ajan olleet minun itseni ja mieleni luomaa harhaa. Kun olen valmis hyväksymään tämän näkökulman, voin alkaa harjoittamaan anteeksiantoa ihan oikeasti joka hetkessä ja säteilemään täydellisesti sitä valkeutta itsessäni, jota tämä todellinen anteeksianto minussa paljastaa.

Tämä valkeus on meissä jokaisessa. Tämä vapautunut täydellinen rauha ja tasapaino on meissä jokaisessa. Anteeksiannon mahdollisuus on meissä jokaisessa. Tulee vain muuttaa näkökulmaa ja ottaa käyttöön kaikki upeat anteeksiannon mahdollisuudet, joita tämä elokuva meille tarjoaa ja ottaa vastaan todellinen tehtävämme, anteeksianto, jota jokainen meistä on täällä oppimassa. Anteeksianto tästä näkökulmasta saa valkeuden paljastumaan sisimmästämme ja täydellisen varmuuden ja sisäisen rauhan asettumaan epävarmuuden tilalle. Jos pystyt tavoittamaan tämän ajatuksen edes hetkeksi tässä päivässä, sisäinen säteilysi pääsee loistamaan todellista olemustaan ja rauha vallitsee mielessäsi.

Rakkauden siemeniä

Perjantai 2.10.2009 klo 0.15

Viime aikoina olen luonut itselleni useita toinen toistaan haastavampia elämän tilanteita. Hetkittäin on ollut sellainen olo, ettei millään jaksa pysyä valossa. Kuin oman mieleni pimeät verhot olisivat laskeutuneet silmieni eteen ja koko kaikkeus olisi alkanut yhtäkkiä näyttää oudon harmaalta ja synkeältä. On tullut syksy.

Joka syksy jokin suuri "sisäinen karhu" minussa alkaa hiljaa kuiskutella, että pitäisi alkaa kerätä vararavintoa talven varalle ja valmistautua nukkumaan pimeän ja pitkän talven yli, joka jo aivan näinä hetkinä kolkuttelee ovella. Tunnen itseni väsyneeksi ja paljon vähemmän säteileväksi kuin yleensä. Kuitenkin kokemuksesta tiedän, että vaikka nukkuisin kuinka paljon tämä tunne ei mene ohi. Kysymyksessä ei ole fyysinen väsymys tai unen puute. Yhteys Äiti Maahan ja luontoon vain kertoo olemassaolostaan. Luonto valmistautuu jälleen uuteen kuolemaan, lepoon ja sisäänpäin kääntymiseen, jotta sitten keväällä voisi taas nousta uuteen kasvuun ja kukoistukseen. Joka vuosi luonto kulkee "kuoleman porttien" läpi ja aloittaa jälleen uuden matkan kohti ylösnousemusta ja uudelleen syntymää. Ja ihminen kulkee kollektiivisesti tässä luonnon kiertokulussa mukana vaikkei sitä aina ihmisyyden tasolla tiedostaisikaan. Kuitenkin juuri sysky on usein ihmisille sisäänpäin kääntymisen ja henkisen latautumisen aikaa. Alkaa hiljentymisen ja sisäänpäin suuntautuvan kasvun aika.

Tänään päätin aktiivisti luoda lisää valoa ja virtaavuutta eräälle arjen muutokselle, joka on viimeaikoina tuntunut energiataolla jämähtäneen myös tähän syksyn harmauteen. Aloitin luomalla itseeni lisää valoa ja harmoniaa sydämen pyhän tilan kautta. Loin ympärilleni turvallisen ja kirkkaan valon tilan, jonka keskellä koin olevani. Yhtäkkiä tunsin olevani kuin kaunis kultainen siemen. Tunsin, miten olin tämä pieni uinuva siemen jonkin itseäni suuremman voiman kämmenellä. Tunsin, miten lempeästi ja rakastavasti tämä valtava voima minua piteli. Tunsin, miten hellästi Hän minut istutti multaan ja hoivasi: lannoitti ja kasteli. Aloin kasvattaa voimakkaita juuria syvälle mullan alle ja vähitellen versota kohti valoa. Kasvatin paksun, kauniin rungon ja tuuheat oksat, jotka levisivät harmonisesti joka suuntaan. Olin kasvanut kauniiksi ja vahvaksi puuksi, jonka oksat kantoivat hedelmää ja jonka lehdet liikkuivat hiljaa tuulessa ja jonka rakkaus kutsui ympärilleen lepäämään monia. Olin täydellisen vakaa ja tyyni, versonnut rakkaudesta ja hellästä huolenpidosta. Rakkauden puu.

Sitten havahduin hetkeksi mediatiivisestä tilasta. Tajusin, että tässä on jälleen aivan loistava työkalu arjen työkalupakkiin! Otin tietoisesti ajatuksiini tässä valon tilassa sen arjen "ongelman", jolle olin toivonut luovani lisää valoa ja virtaavuutta. Visualisoin tämän asian myös tällaiseksi kultaiseksi siemeneksi. Otin tämän siemenen kämmenelleni ja katsoin sitä suurella rakkaudella. Kylvin siemenen hellästi multaan ja kastelin ja ravitsin sitä kaikilla tavoin. Seurasin rakkaudella, miten kylvämäni siemen alkoi itää, miten sen varsi kasvoi vahvaksi ja vankaksi ja miten sen oksat levisivät kauniisti joka suuntaan. Hoidin lempeästi tätä puuta kunnes koin sen olevan täydellisen rakkauden ilmentymä, laajentunut ja harmoninen.

Tämän jälkeen otin tietoisuuteeni myös joitakin henkilöitä, jotka liittyivät tähän asiaan ja tilanteeseen. Visualisoin myös heidät kauniiksi kultaisiksi siemeniksi Luojan puutarhaan. Kylvin heidät ja rakkaudella hoidin ja hellästi kastelin ja ravitsin. Katselin, miten myös he alkoivat versoa ja kasvaa, miten kauniiksi he kaikki kasvoivatkaan ja miten vehreä oli koko Luojan puutarha, jossa tämä kaikki tapahtui. Oli juuri sopivasti auringon valoa, rakkautta, vettä ja lämpöä. Ja kaikki mitä kylvin, puhkesi upeaan kasvuun ja kukoistukseen. Vain Luojan puutarhassa voi kylvää todellisen rakkauden siemeniä. Vain Jumalan puutarhuri saa aikaan tämän valtavan ihmeen, uuden syntymän ja kasvun ihmeen meissä jokaisessa. Olin aivan sanaton tämän kokemuksen myötä.

Kokemuksen jälkeen jatkoin päivän askareita tavalliseen tapaani, kunnes parin tunnin kuluttua soi puhelin ja minulle kerrottiin, että tämä asia, jolle valoa lähdin luomaan, oli nyt liikahtanut eteenpäin. Minulle kerrottiin, että asia tulisi vihdoin etenemään toivotulla tavalla. Ja samassa muistin päivän opetuksen, jonka aamulla luin Ihmeiden Oppikurssista: Minulla on oikeus ihmeisiin. En voinut kuin nauraa ja iloita siitä, miten nämä arjen ihmeet ilmentyvät elämässäni lähes reaaliaikaisesti. Miten helppoa on todellisuudessa selviytyä arjen haasteista, kun luottaa korkeamman voiman ohjaukseen ja antautuu niille työkaluille, joita Luoja meille tarjoaa. Miten helposti asiat alkavat järjestyä, kun vain uskallan päästää niistä irti ja luovuttaa ne Pyhän Hengen ratkaistavaksi.

Olen yhtäkkiä taas vapaa syksyn harmaudesta ja näen ympärilläni syysauringon upean loiston. Näen kaiken kirjavat puut ja kujeilevan tuulen, joka soittaa hiljaa iloista sävelmää luonnon valmistautuessa unten maille. Olen jälleen kulkenut sumun läpi ja tavoittanut jotakin omasta todellisesta olemuksestani. Pilvet väistyvät ja aurinko valtaa mieleni jokaisen sopukan.

Lue lisää »

"Oletko sinä Jumala?" - Kuolemattomia totuuksia lapsen suusta osa 3

Keskiviikko 16.9.2009 klo 12.25

Eilen 8-vuotias lapseni tuli erään "ärripurri"-episodin jälkeen luokseni, katsoi minua silmiin ja kysyi: "Annatko sinä äiti minulle aivan kaiken anteeksi? Annatko anteeksi aina kaiken, ihan kokonaan?" Sitten hän mietti taas hetken ja lisäsi vielä: "Oletko sinä Jumala?" Hän perusteli kysymystään jatkaen, että: "Koska Jumala on ainoa, joka antaa kaiken anteeksi aivan kokonaan ja Hän tekee sitä kaiken aikaa.."

Mietipä tätä kysymystä hetken aikaa.. Mitä sinä olisit vastannut?

Minä todella pysähdyin tämän kysymyksen ääreen ja vastasin sitten, että kyllä minä haluan uskoa, että minä olen yhtä hyvin osa Jumalaa kuin kuka tahansa muukin ja että todella haluan antaa anteeksi aivan kaiken ihan kokonaan joka hetki.. Ainakin sitä kovasti yritän kaiken aikaa.

Huomaan, että päivä päivältä yhä enemmän vastaani tulee tilanteita ja kokemuksia, joiden perimmäinen tarkoitus on kasvattaa minua kohti tätä päämäärää, Anteeksiantoa. Olen myös havainnut, että nämä luomani kokemukset elämässäni ovat yhä haastavampia ja vaativat koko ajan enemmän kykyä pysyä tämän "elämännäytelmän" katsomossa, tarkkailemassa itseäni, sen sijaan, että menisin tunnetasolla mukaan näihin haastaviin tilanteisiin. Kuin pysymällä "katsomossa", olisin enemmän tietoinen siitä, että tämä näkemäni ja kokemani tilanne on vain mieleni luomaa unta, kuin näytelmää, jota voin rauhallisesti "katsomosta" seurata.

Hyvä esimerkki tällaisesta kokemuksesta tapahtui viime viikonloppuna, jolloin työvuorossa kohtasin ensimmäistä kertaa koko 10 vuotisen urani aikana itseeni kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa. Sain hetkellisen kokemuksen siitä, miltä tuntusi olla uhri, väkivallan kohde ja miten avuttomaksi sitä ihmisyyden tasolla itsensä tuntee tällaisessa tilanteessa. En kuitenkaan suostu kokemaan itseäni uhriksi. Alkujärkytyksen ja säikähdyksen jälkeen tuli voimakas tunne, että oikeasti olimme säästyneet hyvin vähällä. Tilanteessa olisi voinut käydä paljon huonomminkin ja että taatusti tämä kokemus on ennen kaikkea loistava mahdollisuus anteeksiannon harjoittamiselle. Muutamaa tuntia myöhemmin otin Ihmeiden oppikurssin käteeni ja katsoin päivän opetuksen sille päivälle: Ja miten ollakkaan! Päivän opetuksessa sanottiin, että "Koska olen maailman valkeus, tehtävänäni on antaa anteeksi." Koko päivän opetus käsitteli sitä, miten anteeksianto on ainoa tapa saada pelko, heikkouden tunne ja syyllisyys katoamaan mielestäsi. Kuin kirja olisi jälleen "tiennyt", mitä juuri olin kokenut ja antanut minulle vastauksen miksi olen tällaisen kokemuksen itselleni luonut.

Kuin tämä kokemus ja keskustelut lapseni kanssa jälleen todentaisivat ajatusta, että ainoa tehtäväni täällä Maan päällä on Anteeksianto. Sen kautta valkeus on läsnä jokaisessa hetkessä ja minun kauttani tämän anteeksiannon myötä Jumala on kanssamme Maan päällä. Että jokaisella meistä on lopulta vain yksi tarkoitus olemassaoloomme, Anteeksianto.

Annan Tässä Hetkessä täydellisesti anteeksi kaiken jokaiselle, jonka olen kuvitellut minua millään tavalla loukanneen täällä harhan maailmassa. Annan etenkin itselleni anteeksi sen, että olen nämä kokemukset mieleni harhoissa luonut. Olen syvästi kiitollinen näistä kokemuksista sillä ainoastaan näiden kokemusten ja täydellisen anteeksiannon myötä voin ilmentää sitä valkeutta Maan päällä, joka todellisuudessa olen.