Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Tarina Anteeksiannosta

Share |

Sunnuntai 18.10.2009 klo 20:48


Ystävieni vinkistä sain käsiini Sergei O. Prokofjevin kirjan nimeltä "Anteeksiantamisen henkinen merkitys". Tässä kirjassa anteeksiantoa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja erityisesti antroposofisesen lähestymistavan kautta. Eräs kirjan tarina anteeksiannosta kosketti minua erityisen syvästi, joten haluan jakaa tarinan tässä lainaten suoraan Sergei O. Prokofjevin tekstiä. Kertomus on alkujaan peräisin Georg G. Ritchien teoksesta "Return from Tomorrow", jota ei tiettävästi ole suomennettu. Tarinan pääaiheena on Georg Ritchien yliaistillinen kokemus vuodelta 1943, jolloin hän oli Yhdysvaltain armeijan Barkleyn leirillä koulutettavana toista maailmansotaa varten.

.....

"Sairastuttuaan nimenhuudossa saatuun ankaraan keuhkokuumeeseen ja häilyttyään sen seurauksena jonkin aikaa elämän ja kuoleman rajalla, Georg Ritchiellä oli useita yliaistillisia elämyksiä fyysisen ruumiinsa ulkopuolella. Tekijän kaikkien kirjassa kuvaamien selvännäköisten elämysten keskipiste ja samalla niiden suurin kohokohta oli epäilemättä eteerisen Kristuksen yliaistillinen kohtaminen Maahan rajoittuvassa henkisessä mailmassa.

Edessä olevan työn tehtävänä ei ole kuvata tarkemmin Georg Ritchien kertomaa kohtaamista yliaistillisen Kristuksen kanssa, tulkitsemisesta puhumattakkaan. Pikemminkin riittää sen sanominen, että tämä ratkaisi koko hänen myöhemmän elämänsä ja antoi sen kululle täysin uuden suunnan. Georg Ritchiestä, nykyaikaisesta, materialistisesti suuntautuneesta nuoresta miehestä tuli syvästi kristillinen ihminen, jota yksikään kristillinen traditio ei vakuuttanut kristinuskon perustotuuksista, vaan välittömästi henkinen maailma. Toive Kristuksen kohtaamisesta yliaistillisesti vielä kerran siivitti häntä mitä voimakkaimmin tämän keskeisen elämyksen jälkeen Kristuksen ilmestyttyä hänelle selvännäköisessä näyssä.

"Sinä vuonna tuntemani yksinäisyys, vieraantuminen maailmasta ja ympärilläni olevista asioista; eikö kaikki tämä ollutkin kaipausta takaisin hetkeen, jolloin olin Kristuksen seurassa?", hän kirjoittaa kirjassaan.

Tätä henkiseltä maailmalta pyytäen ja kysyen piti Georg Ritchien elää vielä monia kuukausia, kunnes runsaan vuoden kuluttua hänen yliaistillisesta kohtaamisestaan Kristuksen kanssa tuli henkisestä maailmasta vastaus. Se viittasi mahdollisuuteen kokea Kristus aivan toisella tavalla, mikä siitä lähtien tuli tärkeimmäksi hänen elämässään. Hän itse kuvaa uutta tietoaan sanoilla: "Tiedostin äkkiä, ettei ollut oikein etsiä Häntä menneisyydestä, vaikka siitä olikin vasta viisitoista kuukautta. Tuona iltapäivänä Bethelin kadulla tiesin, että jos toivoin tuntevani Kristuksen läheisyyden - ja toivoin tätä enemmän kuin mitään muuta - minun oli löydettävä se hänen päivittäin eteeni asettamista ihmisistä."  Tämä merkitsi Georg Ritchielle itselleen aivan uutta tietä Kristuksen luokse, ja hän puhuu sen alusta hänelle ominaisella amerikkalaisella suoraviivaisuudella: "Tiedostin ensimmäisen askelen merkitsevän luopumista yrityksestä tavoittaa Jeesuksen ylimaallista ilmestystä ja sen sijaan hänen etsimistään ruokapöydän toisella puolella istuvien kasvoista."

Sitten hän kuvaa muutamia tapauksia sellaisista Kristuselämyksistä kohtaamiensa ihmisten välityksellä. Ne olivat melkein aina kohtaamisia, joista hän selvänäköistä elämystään muistaen voi sanoa täydellä vakaumuksella: "Kyllä, tämän edessäni seisovan ihmisen silmien läpi ilmestyvät minulle Kristuksen kasvot." Tällöin ei ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, missä määrin Georg Ritchien kohtaama ihminen oli siitä tietoinen itse.

Erikoisesti yhdellä Ritchien kuvaamista tapauksista on suora yhteys aiheeseemme. Toukokuussa 1945 sodan lopulla Georg Ritchie lähetettiin pienen lääkäriryhmän mukana lähelle Wuppertalia, saksalaisella alueella olevalle vastavapautetulle kansallissosialistien keskitysleirille viemään nopeaa lääkeapua vangeille. Tuhansia ihmisiä Euroopan eri maista, joukossa monia juutalaisia, oli nälkäkuoleman partaalla. Kaikkia ei voitu auttaa, ja huolimatta tehokkaasta lääketieteellisestä avusta ja ravinnon paranemisesta kuoli yhä vielä päivittäin monia ihmisiä. Ritchielle itselleen osoittautui se, mitä hän näki, pahemmaksi kuin kaikki, mitä hän oli sodassa kokenut. Saatuaan vastauksen tärkeimpään elämän kysymykseensä, hän yritti olosuhteista huolimatta tunnistaa Kristuksen näkymättömän läsnäolon myös tässä uudessa koetuksessa. Hän kirjoittaa siitä: "Nyt tarvitsin uutta tietoani, todella. Tilanteen tultua niin tukalaksi, etten enää pystynyt toimimaan, tein mitä olin oppinut tekemään. Kuljin piikkilankaestettä sen yhdestä päästä toiseen ja katsoin ihmisiä kasvoihin, kunnes totesin Kristuksen kasvojen katsovan minua." Hän jatkoi: " Näin opin tuntemaan Wild Bill Codyn!" Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Amerikkalaiset sotilaat kutsuivat häntä näin yksinkertaisuuden vuoksi. Hän oli syntyperältään Puolan juutalainen, jonka oikean nimen Georg Ritchie pystyi vain vaivoin tunnistamaan paperilta, ja jota hän ei selvästikään voinut muistaa.

Häntä hämmästytti alusta alkaen aivan tavattomasti tosiasia, että Bill Cody näytti aivan toiselta verrattuna kaikkiin muihin vankeihin, joista useimmat kykenivät tuskin enää kävelemään. "Hän oli vartaloltaan suora, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tarmonsa ehtymätön." Koska Bill Cody hallitsi viittä vierasta kieltä ja toimi leirissä eräänlaisena epävirallisena tulkkina, hänen apunsa arkistomateriaalin tarkastuksessa sekä elävien että kuolleiden henkilötietojen toteamisessa oli korvaamaton. Mutta Ritchien hämmästys kasvoi vielä hänen opittuaan tuntemaan Bill Codyn lähemmin työn kuluessa. Ritchie kirjoittaa: "Hänessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaikka hän työskenteli 15 tai 16 tuntia päivittäin. Hän näytti saavan lisävoimia meidän toisten antaessa vallan väsymykselle. "Meiltä liikenee aikaa tälle vanhalle toverille", Bill Cody sanoi. "Hän on odottanut meitä koko päivän." Bill Codyn kasvoista loisti myötätunto hänen vangittuja tovereitaan kohtaan, ja rohkeuteni tahtoessa pettää minä hakeuduin tähän loisteeseen."

Lopulta Ritchie ei saattanut selittää Bill Codyn fyysisiä ja sielullisia voimia muuten kuin olettamalla tämän olleen kaikkiin muihin vankeihin verrattuna vasta vähän aikaa leirissä. Mutta kuinka suuri olikaan Ritchien hämmästys hänen nähtyään tästä arkistossa säilytetyistä papereista, että Bill Cody oli ollut jo kuusi vuotta leirissä. "Olin siksi hyvin hämmästynyt, kun edessäni olivat eräänä päivänä Bill Codyn paperit ja luin niistä hänen olleen leirissä vuodesta 1939 lähtien! Hän oli elänyt kuuden vuoden ajan samalla nälkädieetillä ja nukkunut kuten kaikki muutkin samoissa huonosti tuuletetuissa ja sairauksien koettelemissa parakeissa, kuitenkaan ilman vähäisintäkään ruumiillista tai henkistä rappeutumista.

Vielä hämmästyttävämpää oli ehkä se, että jokainen ryhmä leirissä piti häntä ystävänään. Hän oli ihminen, jolle asukkaiden väliset riitaisuudet tuotiin ratkaistavaksi. Tunnistin vasta oltuani siellä jo viikkokausia, mikä harvinaisuus tämä oli alueella, missä eri kansallisuuksia olevat vangit vihasivat toisiaan melkein yhtä paljon kuin saksalaisia." Georg Ritchie kirjoittaa: "Leirissä ja ympäristössä yhä uudelleen syntyneissä vaikeissa ristiriitatilanteissa oli Bill Cody aina paras toimimiehemme. Hän puhui järkevästi eri ryhmien kanssa ja neuvoi harjoittamaan anteeksiantamista."

Pitkään aikaan ei Georg Ritchie kyennyt ratkaisemaan tämän epätavallisen ihmisen arvoitusta, kunnes Bill Cody uskoi hänelle eräänä päivänä oman tarinansa vastauksena hänen huomautukseensa, että vankeuden ja leirin kauheudet kokeneiden ihmisten on vaikea antaa anteeksi, koska niin monet heistä ovat menettäneet perheenjäseniään jollakin leirillä.

Tämä lyhyt kertomus kuuluu todellakin hämmästyttävimpiin inhimillisiin todistuksiin anteeksiantamisen voimien mahdollisuuksista. Esitämme kertomuksen tässä täydellisenä Georg Ritchien kirjan sisällön mukaisesti, koska se on tärkeä seuraavalle kuvaukselle.

”’Elimme Varsovan juutalaisessa kaupunginosassa’, Wild Bill aloittaa hitaasti. Nämä olivat ensimmäiset hänen itsestään minulle puhumat sanat. ’Vaimoni, kaksi tytärtämme ja kolme pientä poikaamme. Saksalaisten ehdittyä kadullemme he asettivat jokaisen seinää vasten ja avasivat konekivääritulen. Rukoilin heidän sallivan minun kuolla perheeni kanssa, mutta koska puhuin saksaa, he pistivät minut yhteen työryhmään’ Hän keskeytti, - ehkä – koska hän näki jälleen edessään vaimonsa ja viisi lastaan. ’Minun täytyi silloin ratkaista’, hän jatkoi, ’tahdoinko antautua vihaamaan teon tehneitä sotilaita. Se oli helppo ratkaisu, todellakin. Olin asianajaja. Työssäni olin nähnyt liian usein, mitä viha voi aiheuttaa ihmisten mielissä ja ruumiissa. Viha oli surmannut juuri kuusi minulle eniten maailmassa merkitsevää ihmistä. Päätin, että tulisin käyttämään lopun elämääni – kestäköönkin se vain muutamia päiviä tai monia vuosia – jokaisen tapaamani ihmisen rakastamiseen.’” Ritchie lisää tähän kertomukseen: ”Rakastaa jokaista ihmistä – tämä oli se voima, joka oli pitänyt miestä yllä kaikissa koettelemuksissa. Sen voiman olin kohdannut ensin teksasilaisessa sairaalassa, ja vähitellen opin, missä Jeesus Kristus tahtoi säteillä lävitse, olipa ihminen siitä tietoinen tai ei.”

 - Sergei O. Prokofjev

......

Tämän tarinan Bill Cody sai minut kyyneliin. Ajatuskin siitä, miten hämmästyttävä hänen reaktionsa ja ratkaisunsa oli tuossa traagisessa tilanteessa saa todella pysähtymään. Ja millaiset voimavarat ihmissielu voikaan saavuttaa vain täydellisen anteeksiannon kautta! Millaisen sisäisen valon ja rauhan ulkoisista olosuhteista riippumatta ihminen voi sisältään löytää. Pysähdyin tämän tarinan myötä jälleen ajattelemaan anteeksiannon todellista merkitystä. Sitä, että kysymys ei todellakan ole pelkästään siitä, että antaa anteeksi toiselle jokin itseensä kohdistuneen "vääryyden" vaan siitä, että antaessaan anteeksi täysin ja puhtaasta sydämestään, antaa anteeksi koko ihmiskunnalle, kaikkeudelle ja myös itselleen. Ja että antaessaan todella anteeksi, voi löytää juuri tämän kirjassa kuvatun Kristuksen itsestään, ilmentää todellista rakkautta kaikkkialle ja kaikille ympärillään. Rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä jokaisessa hetkessä.

Avainsanat: anteeksianto, Sergei O. Prokofjev, kristustietoisuus


Kommentit

16.11.2009 9:12  Anne-Maria Honkaniitty

Aivan ihana!

28.9.2014 9:41  Anneli Ratamäki

On hienoa että kirjoitat tästä kokemuksesta ja omasta lukukokemuksestasi. Myös minä olen lukenut Sergei O. Prokofjevin kirjan nimeltä "Anteeksiantamisen henkinen merkitys". Tärkeä kirja myös minulle.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini