Eilen 8-vuotias lapseni tuli erään "ärripurri"-episodin jälkeen luokseni, katsoi minua silmiin ja kysyi: "Annatko sinä äiti minulle aivan kaiken anteeksi? Annatko anteeksi aina kaiken, ihan kokonaan?" Sitten hän mietti taas hetken ja lisäsi vielä: "Oletko sinä Jumala?" Hän perusteli kysymystään jatkaen, että: "Koska Jumala on ainoa, joka antaa kaiken anteeksi aivan kokonaan ja Hän tekee sitä kaiken aikaa.."

Mietipä tätä kysymystä hetken aikaa.. Mitä sinä olisit vastannut?

Minä todella pysähdyin tämän kysymyksen ääreen ja vastasin sitten, että kyllä minä haluan uskoa, että minä olen yhtä hyvin osa Jumalaa kuin kuka tahansa muukin ja että todella haluan antaa anteeksi aivan kaiken ihan kokonaan joka hetki.. Ainakin sitä kovasti yritän kaiken aikaa.

Huomaan, että päivä päivältä yhä enemmän vastaani tulee tilanteita ja kokemuksia, joiden perimmäinen tarkoitus on kasvattaa minua kohti tätä päämäärää, Anteeksiantoa. Olen myös havainnut, että nämä luomani kokemukset elämässäni ovat yhä haastavampia ja vaativat koko ajan enemmän kykyä pysyä tämän "elämännäytelmän" katsomossa, tarkkailemassa itseäni, sen sijaan, että menisin tunnetasolla mukaan näihin haastaviin tilanteisiin. Kuin pysymällä "katsomossa", olisin enemmän tietoinen siitä, että tämä näkemäni ja kokemani tilanne on vain mieleni luomaa unta, kuin näytelmää, jota voin rauhallisesti "katsomosta" seurata.

Hyvä esimerkki tällaisesta kokemuksesta tapahtui viime viikonloppuna, jolloin työvuorossa kohtasin ensimmäistä kertaa koko 10 vuotisen urani aikana itseeni kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa. Sain hetkellisen kokemuksen siitä, miltä tuntusi olla uhri, väkivallan kohde ja miten avuttomaksi sitä ihmisyyden tasolla itsensä tuntee tällaisessa tilanteessa. En kuitenkaan suostu kokemaan itseäni uhriksi. Alkujärkytyksen ja säikähdyksen jälkeen tuli voimakas tunne, että oikeasti olimme säästyneet hyvin vähällä. Tilanteessa olisi voinut käydä paljon huonomminkin ja että taatusti tämä kokemus on ennen kaikkea loistava mahdollisuus anteeksiannon harjoittamiselle. Muutamaa tuntia myöhemmin otin Ihmeiden oppikurssin käteeni ja katsoin päivän opetuksen sille päivälle: Ja miten ollakkaan! Päivän opetuksessa sanottiin, että "Koska olen maailman valkeus, tehtävänäni on antaa anteeksi." Koko päivän opetus käsitteli sitä, miten anteeksianto on ainoa tapa saada pelko, heikkouden tunne ja syyllisyys katoamaan mielestäsi. Kuin kirja olisi jälleen "tiennyt", mitä juuri olin kokenut ja antanut minulle vastauksen miksi olen tällaisen kokemuksen itselleni luonut.

Kuin tämä kokemus ja keskustelut lapseni kanssa jälleen todentaisivat ajatusta, että ainoa tehtäväni täällä Maan päällä on Anteeksianto. Sen kautta valkeus on läsnä jokaisessa hetkessä ja minun kauttani tämän anteeksiannon myötä Jumala on kanssamme Maan päällä. Että jokaisella meistä on lopulta vain yksi tarkoitus olemassaoloomme, Anteeksianto.

Annan Tässä Hetkessä täydellisesti anteeksi kaiken jokaiselle, jonka olen kuvitellut minua millään tavalla loukanneen täällä harhan maailmassa. Annan etenkin itselleni anteeksi sen, että olen nämä kokemukset mieleni harhoissa luonut. Olen syvästi kiitollinen näistä kokemuksista sillä ainoastaan näiden kokemusten ja täydellisen anteeksiannon myötä voin ilmentää sitä valkeutta Maan päällä, joka todellisuudessa olen.