Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Roolileikkejä

Share |

Tiistai 1.2.2011 klo 20:16


Jostakin syystä elämän "näytelmä" kaikkine draaman, farssin ja erilaisten monologien variaatioineen on avautunut jälleen uudesta näkökulmasta. Kaipa se on niin, että katsoessaan itseänsä rehellisesti peiliin ja riisuessaan vihdoin oman "naamionsa" itsensä edessä sitä alkaa samalla nähdä selkeämmin myös ne roolit ja rooliasut, joita jokainen meistä täällä elämän näyttämöllä kantaa.

Olen kysynyt niin monesti itseltäni, että kuka on se Todellinen minä? Milloin oikeastaan olen Oma itseni? Ja huomaan, että en milloinkaan ja aina. Siis olipa taas yksiselkoinen oivallus! :D Toisin sanoen koen, että meistä kukin kantaa läpi elämänsä monia erilaisia rooleja, joihin eläytyy enemmän ja vähemmän tosissaan riippuen elämäntilanteesta ja omasta sisäisestä tilasta. Monesti huomaan, että nämä "roolit" voivat jäädä päälle arjen vauhdissa. Että alkaakin työpaikalla vetää sitä "isän/äidin" tai "puolison" roolia vaikka pitäisi esittää sillä kertaa "esimiehen" tai "ahkeran duunarin" vuorosanoja.

Ja miten nämä erilaiset roolit vaikuttavat meidän jokapäiväiseen kommunikaatioomme erilaisten ihmisten välillä? Joskus olen huomannut vetäväni yllättäen jotain "jäätävän, loukkaantuneen vaimon" roolia täysin tuntemattomalle miehelle, joka on minun (=egoni) mielestä kohdellut minua jollain tavalla epäreilusti. Ja tämä täysin tuntematon mies taas puolestaan esittää varsin uskottavasti sen "lepyttelevän mutta omantunnon tuskissaan kiemurtelevan aviomiehen" roolia vain koska olen itse mennyt aloittamaan moisen näytelmän. Jännää, miten nämä roolit muuttuvat ja ikäänkuin elävät sen mukaan, miten itse päätän kussakin hetkessä vetää omaa rooliani. Lempeästä rakkausnäytelmästä vaihtuu helposti kirpeän katkera ihmissuhdedraama tai lähes sotaisasta dialogista kääntyy kuin ihmeen kaupalla syvällinen ja pohdiskeleva melodraama, kun vain vaihdan itse omaa asennettani.

Tiedän, että koko tälle erilaiselle skaalalle elämän roolipelejä löytyy tärkeä syy - anteeksianto. Ilman näitä ihania erilaisia kokemuksia emme oppisi niin paljon itsestämme. Ilman moninaisia kohtaamisia ja tarinan sivujuonteita emme voisi paljastaa itsellemme niitä kohtia, jotka ovat meiltä vielä pimennossa ihmisyyden tasolla. Nämä roolipelit ovat tärkeä osa kasvuamme ja oivaltamisen polkua elämässä. Ja jokaiselle jaetaan tasapuolisesti sopiva määrä erilaisia näytäntöjä ja päärooleja monessa eri sovituksessa, jotta jokainen saa mahdollisuuden nähdä itsessään kauneuden, rumuuden, onnellisuuden tai vaikkapa surun ja epätoivon kasvot. Vain elämällä päivästä toiseen kussakin hetkessä ja antautumalla tälle ihmeelliselle käsikirjoitukselle sen hetkisen roolijaon mukaan voi oppia ja laajentaa näkökulmaansa suhteessa muihin. Elämme itsemme ehjemmäksi päivä kerrallaan näiden roolien kautta.

Sitä olen miettinyt myös, miksi joskus tuntuu, että nämä monenkirjavat roolit elämässä pitää joskus kokea niin todellisena, että unohtaa matkan varrella tämän kaiken perimmäisen päämärän. Miksi joskus kuvittelee oikeasti olevansa joku näistä esittämistään roolihahmoista? Kuin saippuasarjan näyttelijä, joka antautuu päivittäin rooliinsa niin täysin, että alkaa elää totena esittämäänsä hahmoa. Ja miksi tarvitaan hetkiä, jolloin kokee täydellisesti kadottaneensa itsensä, jotta voisi oikean Itsensä taas löytää sisältään? Ehkä vastasinkin jo samalla esittämääni kysymykseen: tarvitaan kadotus, jotta voi löytää ja tarvitaan unohdus, jotta voi alkaa jälleen muistaa. Erään ihanan klassisen satukirjailijan tekstiä lainaten: "Pitää välillä lähteä pois, jotta voi tulla taas takaisin". Jos aina muistaisin olevani perillä, en voisi kokea perillepääsyn riemua.

Olen yhtäkkiä alkanut nähdä oman elämäni roolit uudessa valossa. Voin tässä hetkessä olla ylpeä jokaisesta kokemastani näytelmän osasesta ja antaumuksella vetämästäni "roolisuorituksesta". Ilman niitä en olisi tässä nyt oivaltamassa, kokemassa ja antamassa anteeksi itselleni. Kuin jokainen kokemani rooli olisi osa sitä, että alan nähdä Itseni ilman vääristyneitä mielikuvia. Alan olla oma Itseni jälleen. Huomaan, että kaiken aikaa olen ollut juuri se, joka Olen - Niiden kaikkien roolileikkien takana. Kuin olisin kuvitellut olevani sokea koko elämäni ja eräänä päivänä kuin vahingossa riisuisin silmiäni peittävän siteen hetkeksi, jotta näkisin itseni paremmin ja huomaisin, että näen. Samalla tajuan, että olisin voinut nähdä koko ajan!

Vaikeinta minulle on ollut viimeaikoina hyväksyä se, että en koskaan oikeastaan tiedä, miten näytelmä etenee ja milloin vaihtuu seuraava näytös. Että en voi kuin luottaa siihen, että näytelmä jatkuu vaikka en tiedä miten ja milloin. Sitä niin usein luulee tekevänsä suuria valintoja (vrt. edellinen blogipäivitys) ja kuitenkin on täysin avuton vaikuttamaan mitenkään siihen, miten asiat todellisuudessa ilmentyvät. Voi vain jälleen kerran luovuttaa ja päästää irti egon toiveista. Antautua ja olla kiitollinen. Vain olla ja luottaa.


Kommentit

2.2.2011 9:14  Kiki

Hieno, ajatuksia herättävä postaus. Kiitos!

5.2.2011 12:34  Siiri

Rinnastus kirjaimelliseen teatteriin:

Kun aloin näytellä paikallisessa harrastajateatterissa, sukelsin täysillä rooleihini ja sain kiitosta erinomaisesta eläytymiskyvystäni. Eläytymisestäni oli se seuraus, että aina niin iloisten kuin koskettavienkin näytelmien jälkeen sairastuin depressioon hukattuani oman minuuteni.

Eräs kokenut teatterilainen opetti minua:näyttelijä ei koskaan saa antaa itseään kokonaan: huonolle yleisölle riittää 50%:n suoritus ja parhaimmallekin yleisölle 70.Loput 30 % jätät aina itsellesi, näin minuutesi ei huku.

Miettiessäni roolejani tässä elämässäni olen yleistänyt ohjeen: näyttelen kulloisenkin roolini siten, etten koskaan unohda sitä kaikkein Todellisinta Minuuttani kaiken illuusion takana.

Tällaista tällä kertaa tuli mieleen kirjoituksestasi, siis kiitos jälleen ajatustesi jakamisesta!

25.4.2011 20:15  Jani Kuusela

>> Ilman niitä en olisi tässä nyt oivaltamassa, kokemassa ja antamassa anteeksi itselleni. >>

Myös minä olen, juuri tässä ja nyt, antamassa anteeksi itselleni. Joka ilta ennen nukahtamista sanon ääneen tai hiljaa mielessäni: "Minä annan itselleni anteeksi."

Kun ajatuksiin nousee huolia, syytöksiä tai arvostelua itseä tai muita kohtaan, sanon uudelleen: "Minä annan itselleni anteeksi." Toistan tätä niin kauan, kunnes mieli on hiljainen ja olo puhdas sekä raukea.

Päivitin juuri FB -statukseni sanoen: "Syyllisyyttä voi hoitaa kahdella tavalla: voit arvostella muita tai antaa itsellesi anteeksi."

Olen löytänyt tämän itsestäni. Niin kauan kun ei kykene antamaan itsellensä anteeksi, ei voi kohdata sitä "ikuista" syyllisyyttä, joka meihin on istutettu. Sen vuoksi on lakkaamatta arvosteltava, syytettävä ja tuomittava itseä tai toisia joko sanallisesti tai ajatuksissansa.

Kun aloitat tekemään mantraa: "Minä annan itselleni anteeksi", alitajunta ryhtyy työskentelemään syyllisyyden, häpeän ja pelon juurien kanssa. Havaitset, että anteeksianto todella on parantavaa voimaa!

27.4.2011 12:04  Jani Kuusela

Jaakobin paini päättyy aina lopulta toteamukseen: Hyvä on, annan periksi, antaudun, minä annan itselleni anteeksi.

Tämä on hyvin syvällinen asia, mutta se voi kuulostaa pinnalliselta. Mieli (ego) mielellään ohittaa tämän, sillä antautuminen merkitsee mielivallan päättymistä. Myös toteamus: "en tarvitse anteeksiantoa" on vain mielen temppu, jolla se evää anteeksiannon itseltä.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini