Jostakin syystä elämän "näytelmä" kaikkine draaman, farssin ja erilaisten monologien variaatioineen on avautunut jälleen uudesta näkökulmasta. Kaipa se on niin, että katsoessaan itseänsä rehellisesti peiliin ja riisuessaan vihdoin oman "naamionsa" itsensä edessä sitä alkaa samalla nähdä selkeämmin myös ne roolit ja rooliasut, joita jokainen meistä täällä elämän näyttämöllä kantaa.

Olen kysynyt niin monesti itseltäni, että kuka on se Todellinen minä? Milloin oikeastaan olen Oma itseni? Ja huomaan, että en milloinkaan ja aina. Siis olipa taas yksiselkoinen oivallus! :D Toisin sanoen koen, että meistä kukin kantaa läpi elämänsä monia erilaisia rooleja, joihin eläytyy enemmän ja vähemmän tosissaan riippuen elämäntilanteesta ja omasta sisäisestä tilasta. Monesti huomaan, että nämä "roolit" voivat jäädä päälle arjen vauhdissa. Että alkaakin työpaikalla vetää sitä "isän/äidin" tai "puolison" roolia vaikka pitäisi esittää sillä kertaa "esimiehen" tai "ahkeran duunarin" vuorosanoja.

Ja miten nämä erilaiset roolit vaikuttavat meidän jokapäiväiseen kommunikaatioomme erilaisten ihmisten välillä? Joskus olen huomannut vetäväni yllättäen jotain "jäätävän, loukkaantuneen vaimon" roolia täysin tuntemattomalle miehelle, joka on minun (=egoni) mielestä kohdellut minua jollain tavalla epäreilusti. Ja tämä täysin tuntematon mies taas puolestaan esittää varsin uskottavasti sen "lepyttelevän mutta omantunnon tuskissaan kiemurtelevan aviomiehen" roolia vain koska olen itse mennyt aloittamaan moisen näytelmän. Jännää, miten nämä roolit muuttuvat ja ikäänkuin elävät sen mukaan, miten itse päätän kussakin hetkessä vetää omaa rooliani. Lempeästä rakkausnäytelmästä vaihtuu helposti kirpeän katkera ihmissuhdedraama tai lähes sotaisasta dialogista kääntyy kuin ihmeen kaupalla syvällinen ja pohdiskeleva melodraama, kun vain vaihdan itse omaa asennettani.

Tiedän, että koko tälle erilaiselle skaalalle elämän roolipelejä löytyy tärkeä syy - anteeksianto. Ilman näitä ihania erilaisia kokemuksia emme oppisi niin paljon itsestämme. Ilman moninaisia kohtaamisia ja tarinan sivujuonteita emme voisi paljastaa itsellemme niitä kohtia, jotka ovat meiltä vielä pimennossa ihmisyyden tasolla. Nämä roolipelit ovat tärkeä osa kasvuamme ja oivaltamisen polkua elämässä. Ja jokaiselle jaetaan tasapuolisesti sopiva määrä erilaisia näytäntöjä ja päärooleja monessa eri sovituksessa, jotta jokainen saa mahdollisuuden nähdä itsessään kauneuden, rumuuden, onnellisuuden tai vaikkapa surun ja epätoivon kasvot. Vain elämällä päivästä toiseen kussakin hetkessä ja antautumalla tälle ihmeelliselle käsikirjoitukselle sen hetkisen roolijaon mukaan voi oppia ja laajentaa näkökulmaansa suhteessa muihin. Elämme itsemme ehjemmäksi päivä kerrallaan näiden roolien kautta.

Sitä olen miettinyt myös, miksi joskus tuntuu, että nämä monenkirjavat roolit elämässä pitää joskus kokea niin todellisena, että unohtaa matkan varrella tämän kaiken perimmäisen päämärän. Miksi joskus kuvittelee oikeasti olevansa joku näistä esittämistään roolihahmoista? Kuin saippuasarjan näyttelijä, joka antautuu päivittäin rooliinsa niin täysin, että alkaa elää totena esittämäänsä hahmoa. Ja miksi tarvitaan hetkiä, jolloin kokee täydellisesti kadottaneensa itsensä, jotta voisi oikean Itsensä taas löytää sisältään? Ehkä vastasinkin jo samalla esittämääni kysymykseen: tarvitaan kadotus, jotta voi löytää ja tarvitaan unohdus, jotta voi alkaa jälleen muistaa. Erään ihanan klassisen satukirjailijan tekstiä lainaten: "Pitää välillä lähteä pois, jotta voi tulla taas takaisin". Jos aina muistaisin olevani perillä, en voisi kokea perillepääsyn riemua.

Olen yhtäkkiä alkanut nähdä oman elämäni roolit uudessa valossa. Voin tässä hetkessä olla ylpeä jokaisesta kokemastani näytelmän osasesta ja antaumuksella vetämästäni "roolisuorituksesta". Ilman niitä en olisi tässä nyt oivaltamassa, kokemassa ja antamassa anteeksi itselleni. Kuin jokainen kokemani rooli olisi osa sitä, että alan nähdä Itseni ilman vääristyneitä mielikuvia. Alan olla oma Itseni jälleen. Huomaan, että kaiken aikaa olen ollut juuri se, joka Olen - Niiden kaikkien roolileikkien takana. Kuin olisin kuvitellut olevani sokea koko elämäni ja eräänä päivänä kuin vahingossa riisuisin silmiäni peittävän siteen hetkeksi, jotta näkisin itseni paremmin ja huomaisin, että näen. Samalla tajuan, että olisin voinut nähdä koko ajan!

Vaikeinta minulle on ollut viimeaikoina hyväksyä se, että en koskaan oikeastaan tiedä, miten näytelmä etenee ja milloin vaihtuu seuraava näytös. Että en voi kuin luottaa siihen, että näytelmä jatkuu vaikka en tiedä miten ja milloin. Sitä niin usein luulee tekevänsä suuria valintoja (vrt. edellinen blogipäivitys) ja kuitenkin on täysin avuton vaikuttamaan mitenkään siihen, miten asiat todellisuudessa ilmentyvät. Voi vain jälleen kerran luovuttaa ja päästää irti egon toiveista. Antautua ja olla kiitollinen. Vain olla ja luottaa.