Lapseni suusta putkahti jälleen tässä eräänä päivänä elämää suurempi kysymys: Automatkan aikana tyttäreni alkoi pohtia, mitä varten kukaan ei osaa kertoa hänelle yksiselitteistä totuutta siitä, miten tämä maailmankaikkeus ja ihmiskunta on oikeastaan syntynyt. Hän kertoi lähes tuohtuneena, miten hämmentävää lapsen näkökulmasta on, kun yhteen "yksinkertaiseen" kysymykseen saa monta toisistaan täysin poikkeavaa vastausta riippuen siitä, keneltä asiaa kysyy tai mistä oppimateriaalista alkaa vastausta etsiä. Suurin hämmästelyn aihe hänen mielestään oli se, miten keskenään totaalisen erilaisia näkemyksiä asiasta voi ihmisillä Maan päällä olla ja kuka tai mikä todellisuudessa onkaan se taho, joka totuutta ihmisiltä piilottelee.

Jäinpä siis jälleen kerran lähes sanattomaksi pienen ihmisen pohdintojen edessä! Muistan, että olemme aihetta käsitelleet tyttäreni kanssa kerran jos toisenkin vuosien varrella mutta tällä kertaa hänen asenteensa kysymykseen oli aivan erilainen. Kuin perimmäinen viesti keskustelussa olisi ollut, että "kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa, eikö ihmiskunnasta todellakaan löydy sellaista sielua, joka ymmärtäisi tämän maailman syntytarinan ja osaisi sen selittää niin, että muutkin alkaisivat vähitellen ymmärtää!" Kuin jokin hänessä olisi huutanut minulle, että "mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa, ajelette täällä ympäriinsä autolla körötellen, teette päivästä toiseen samat rutiinit eikä kukaan osaa vastata edes siihen kysymykseen, miksi me kaikki ylipäätään olemme täällä!"

"Mikä on minun elämäntehtäväni tässä elämässä?" tai "Miksi minä olen syntynyt Maan päälle?" tyttäreni usein kysyy minulta. Ja kerta toisensa perään olen käynyt näitä ihmeellisiä (ja upeita) keskusteluja lapseni kanssa ja yhä uudelleen kertonut hänelle, että minun käsityskykyni mukaan koko ihmiskunnan yhteisenä elämän tehtävänä on juuri se, että alamme jälleen muistaa vastaukset näihin ikiaikaisiin kysymyksiin. Olen vanhempana ottanut sellaisen kannan lapseni kysymysten suhteen, etten yksinkertaisesti vain voi mennä antamaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia mistään asiasta. Koen, että vanhempien ja myös opettajien tehtävänä olisi pikemminkin tukea ja kannustaa lasta etsimään vastauksia itse. Toimia enemmänkin tukijana ja rohkaisijana kuin opettajana tai kasvattajana. Voin tietenkin toki jakaa itse oivaltamiani näkökulmia ja omaa elämänkokemustani erilaisten keskustelujen tai tarinoiden kautta mutten kai koskaan pysty antamaan hänelle yhtä ainoaa absoluuttista totuutta vastaukseksi. Voin kertoa hänelle, että "tämä on se näkemys, jonka itse olen valinnut näistä monista eri vaihtoehdoista mutta sinun tehtäväsi on kuunnella omaa sydäntäsi ja löytää varmuus sisimmästäsi."

On hämmästyttävää, miten samankaltaisia tarinoita ihmiskunnan synnystä ja Maan päällisen elämän tarkoituksesta löytyy eri alkuperäiskansojen perimätiedosta. Samansuuntaisia "totuuksia" löytyy myös lähes kaikkien eri uskontokuntien opeista. Jokainen ihmiskunnan eri kulttuuri on historian kuluessa värittänyt näitä tarinoita omalla tavallaan, lisännyt kertomuksiin omaan elämänkokemukseensa pohjaavaa lisämateriaalia ja vähitellen tarinat ovat ikäänkuin "erkaantuneet" toisistaan vaikka pohjimmiltaan kaikissa näissä uskomuksissa on sama alkulähteen juuri ja se sama ydin, joka tuntuu putkahtelevan sisäisen kasvun prosessissa esiin vähän joka käänteessä. Maailman syntytarinalle on lopulta käynyt aivan samoin kuin koko ihmiskunnalle: olemme eksyneet erillisyyden harhaan niin täysin, että valtaosa on jo kokonaan unohtanut sen ykseyden, josta kaikki olemme tänne fyysiseen todellisuuteen syntyneet. Voin hyvin kuvitella miten turhauttavalta tämä maailman nykytila mahtaa tuntua lapsen näkökulmasta, jolla selvästikin on yhä yhteys ytimeen luonnostaan tallella. Miten päättömältä tämä aika ja ihmiskunnan kaaos mahtaakaan vaikuttaa. Ja miten suuressa roolissa ovatkaan nämä viisaat pienet ihmiset, jotka vaativat meiltä vanhemmilta selityksiä ja herkeämätöntä tukea, jotta voisivat löytää omat vahvuutensa ja päämääränsä tässä maailmassa.

Päädyimme samalla automatkalla keskustelemaan tyttäreni kanssa myös oppimisen vaikeudesta etenkin sellaisten arjen asioiden suhteen, jotka eivät oikein houkuttele (esim. lelujen siivoaminen päivän päätteeksi tai kotitöiden tekeminen). Sattumalta esiin nousi ajatus oppimisesta palapelin muodossa. Lapseni kuvasi, että hän pystyy näkemään opittavan asian ikäänkuin valmiina palapelin kuvana ja hänen pitäisi vain ottaa tavoitteekseen löytää sisältään ne yhä puuttuvat palat tässä palapelissä. Miten ihana tapa suhtautua uuden asian oppimiseen! Ja parasta on se, kun lapsi itse löytää tällaisen oivalluksen ja päättää saada palapelin kuvan valmiiksi.

Tämän keskustelun myötä jäin sitten myöhemmin pohtimaan itsekin tämän ihmiskunnan tietoisuuden tilaa ja etenkin omaa sisäistä kasvuani ihmisyyden tasolla. Oivalsin, että tässä palapeli-vertauksessa piilee valtava viisaus. Minun oma henkinen kasvuni ja valaistumisen polkuni on myös tällainen suuri palapeli. Aina kun oivallan jotain uutta itsestäni tai laajennan näkökulmaani suhteessa aiempaan tietoisuuteeni olen löytänyt uuden palan tähän minun elämäni palapeliin. Joskus tuntuu, että minulla on edessäni kasa uusia ihmeellisiä palasia mutten heti osaa järjestää paloja aiempaan kokoemusmaailmaani. Kuin pyörittelisin edessäni monenkirjavaa palapeliä ja saadessani aina uuden palasen oikealle paikalleen koen iloa ja onnistumisen riemua. Pystyn näkemään jälleen suuremman osan kokonaisuutta. Tiedän, että jonakin päivänä eteeni avautuu upea kuva, jonka olen jokaisen elämänkokemuksen ja oivalluksen myötä luonut. Minun elämäni taideteos avautuu eteeni päivä kerrallaan. Pala palalta.

Suuremmassa mittakaavassa voin ajatella, että koko maailmankaikkeus on tällainen valtaisa palapeli, joka puolestaan koostuu monesta pienemmästä kuvasta. Kuin olisimme jokainen osa suurta palapeliä, samaa kaunista kuvaa ja kokonaisuutta mutta koska kykenemme näkemään vain oman pienen palasemme tästä kuvasta, emme osaa nähdä tämän pienen palasen merkitystä kokonaisuudelle. Kannamme jokainen mukanamme ainutlaatuista osaa koko kaikkeuden laajuisesta tietoisuudesta ja sen kautta olemme aina osa myös valmista kokonaista kaikkeuden palapeliä vaikka olisimme yhä etsimässä paikkaamme tässä suuressa kuvassa. Niin kauan kuin yksikin palanen tästä kaikkeuden palapelistä on "hukassa", niin kauan on jäljellä tietoisuuden laajentumista.

Voin tässä hetkessä visualisoida mielessäni oman elämäni palapelin kuvan valmistuvan ja löytävän oikean paikkansa kaikkeuden suuremmassa palapelissä - Luojan kuvassa. Suljen silmäni ja näen mielessäni, miten jokainen yhä "puuttuva" pala löytää muotonsa, muistaa alkulähteen kauniin ja harmonisen kuvan, johon jokainen palanen kuuluu täydellisesti. Jokainen pienen pieni osanen asettuu lopulta kuvaan ja syntyy yhtenäinen kokonaisuus, josta ei puutu enää mitään. Ykseyden tila.