Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Ensilumi

Share |

Tiistai 12.10.2010 klo 16:25


Tänään satoi täällä Kanta-Hämeessä syksyn ensimmäiset lumihiutaleet. Olin hakemassa lastani koulusta ja hän suorastaan hyppi ja pomppi riemusta minua vastaan kiljuen, että "Äiti, äiti, äiti täällä sataa lunta! Tulee talvi!!" Havahduin juuri siinä hetkessä huomaamaan, miten paljon minulla on vielä harjoittelemista sen suhteen, että oppisin ilmaisemaan omat tunteeni aidosti ja rehellisesti kulloisessakin hetkessä. Huomaan vuosien saatossa kätkeneeni turhaan monet tunteeni syvälle sydämeen, niin ilot kuin surutkin ja tämä pieni hetki sai minut pohtimaan, miksi niin on tapahtunut.

Miksi pyrin hallitsemaan itseäni ja ympäristöäni niin paljon? Miksi toisinaan painostan itseäni tuntemaan tai tekemään jotakin, mikä ei aidosti kutsu? Ja miksi taas joskus kätken todelliset tunteeni ja pyrin laimentamaan suuret tunteet ennen kuin päästän ne ulos? Ymmärrän toki, että osa "aikuiseksi" kasvua on juuri sitä, että oppii hallitsemaan omaa käytöstään, olemaan kohtelias ja tiedostamaan yleisesti hyväksytyt rajat tunteiden ilmaisussa. Mutta käyttäytyminen on kuitenkin eri asia kuin rehellisyys itseään kohtaan. Jossain tilanteissa, kun ei vain ole soveliasta nauraa tai hyppiä riemusta, kuten lapseni luonnostaan yhä tekee. Eri asia on kuitenkin se olenko itselleni rehellinen tunteideni suhteen. Laimennanko hyvän käytöksen nimissä myös omat todelliset tunteeni niin, etten enää itsekään niitä osaa tunnistaa?

Tunteiden rehellinen kohtaaminen on joskus hyvin vaikeaa. On yllättävän haastavaa olla itselleen rehellinen, kohdata omat tunnetilansa avoimesti ja kaunistelematta. Koen, että on ollut hyvin tervehdyttävää käydä itsessäni monenlaisia tunneskaaloja läpi tämän parantumisprosessin myötä, jonka tämä polvitrauma on minussa saanut aikaan. On päiviä, jolloin koen olevani kuin läpimärkä pehmolelu, joka on juuri käynyt läpi pyykinpesukoneen tehokkaimman syväpuhdistusohjelman ja vielä linkouksen kaiken päälle. Ja kuitenkin toisessa hetkessä huomaan, miten upeaa on, että saan kohdata itseni näin alastomana, puhdistua ja eheytyä. Koen olevani valtavan siunattu saadessani tällaisen upean mahdollisuuden - parantua.

Ihmeiden oppikurssin prosessissa olen tätä "parantumista" työstänyt useaan kertaan. Muistan vuosia sitten usein ihmetelleeni, että miksi ihmeessä minun tarvitsisi prosessoida mitään itsessäni, miksen voisi vain päättää nähdä tämän todellisuuden toisin ja olla onnellinen, tässä hetkessä, juuri nyt. Yksinkertaisesti vain olla onnellinen joka hetki. Tarvitaanko näitä sisäisiä kasvun prosesseja johonkin vai ovatko nämäkin pelkkää mielen luomaa harhaa? Onko egoni saanut yliotteen todellisesta itsestäni, jos vaivun syvälle sismpääni ja kohtaan pelkoni, sydämeni kylmyyden tai vihan itseäni kohtaan? Niin.. luulen, että tämä kaikki on todellakin erääänlaista "sotaa itseäni vastaan" mutta kuitenkin hyvin hyvin tarpeellista ja väistämätöntä matkalla pysyvään rauhan tilaan. Ilman tätä jatkuvaa sisäistä kasvun prosessia - hengitystä, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin - en löytäisi niitä haavoja itsessäni, jotka yhä ovat olleet varjostamassa todellista minääni. Nämä haavat peittävät näkökykyäni suhteessa todellisuuteen ja eheytyessäni sisäisesti kerros kerrokselta saan joka askelella yhä laajemman näköalan. Sama todellisuus näyttäytyy uudessa perspektiivissä ja huomaan olevani yhä lähempänä itseäni - todellista itseäni.  

Huomaan myös usein kohtaavani jonkin omituisen ristiriidan tunteen tämän ihmeiden täyttämän tien ja näiden prosessien välillä. Olen havainnut, että jokainen tällainen sisäisen kasvun prosessi on lopulta suuri ihme - ja kuitenkin tiedostan samalla tämän kaiken olevan osa yhtä suurta illuusiota, ikäänkuin näytelmää, jota minun kuuluu elää todeksi omassa elämässäni tällä fyysisellä tasolla. Ilman tätä "näytelmää" ei tapahdu sisäistä kasvua, ilman tätä näytelmää en voisi tulla jälleen ehjäksi, ilman tätä harhaa en voisi antaa itselleni anteeksi. Olen siis jälleen lopulta ainoastaan hirmuisen kiitollinen tästä kaikesta, tästä näytelmästä, kaikista kohtaamistani sieluista, jotka ovat täällä fyysisellä tasolla vain antaakseen minulle vihjeitä asioista, joita minun tulee yhä työstää itsessäni. Olen kiitollinen myös näistä eriskummallisista ihmeistä, joita eteeni tulee päivittäin vaikken kaikkia niitä aina huomaa ihmeiksi tunnistaakaan. Olen kiitollinen tästä matkasta, jota teen itseeni ollakseni yhä ehjempi ja löytääkseni tämän matkan todellisen tarkoituksen - anteeksiannon.

Olemme lopulta kaikki täällä ainoastaan toisiamme varten! Jotta voisimme peilata itseämme ja sisäisen kasvumme tarpeita kulloisessakin hetkessä. Jotta oppisimme muistamaan, jotta näkisimme itsemme toinen toisemme kautta ja jotta muistaisimme alkulähteemme, oman ytimemme ja ykseyden.

Tässä hetkessä päätän, että annan itselleni anteeksi sen, että olen kätkenyt todellisia tunteitani niin usein. Päätän ottaa oppia itseäni viisaammasta - lapsestani ja antautua kulloisessakin hetkessä aidosti tunteideni vietäväksi. Nauttia tässä hetkessä kaikista pienistä maailman ihmeistä, lumihiutaleista, syystuulesta, auringosta. Antaa ilon ja surun virrata esteettä, jotta myös itse olisin virtaavampi ja eheämpi. Päätän antaa itselleni anteeksi sen, että etenen tämän kaikkeuden virran matkassa juuri oikeaa vauhtia, lainkaan painostamatta tai jarruttamatta matkaa. Annan itselleni armon olla juuri tässä ja nyt. Onnellinen.


Kommentit

19.10.2010 13:09  Siiri

Kiitos kirjoituksesta, olen mietiskellen lukenut sen useamman kerran läpi, sillä se olisi voinut olla minun kirjoittamaa pohdiskelua, niin samankaltaisia fiiliksiä itse parhaillaan koen.
koska rakastan uppoutua pitkiksi hetkiksi ihmettelemään ja analysoimaan tuntemuksiani ja tapahtumia, olen joutunut painamaan visusti mieleeni Ihmeiden oppikurssin erään neuvon: anna ensin anteeksi ja ymmärrä vasta sen jälkeen - eikä toisinpäin ( kuinka egon maailmassa toimitaan ). Kun en heti tajua, mistä oikein on kysymys, annan sille mielessäni anteeksi ja kohautan koko jutulle olkapäitäni sanoen: Kylläpähän Neuvonantajani asiat minulle selittää aikanaan, jos minun on tarpeellista ymmärtää tästä mitään..
Vertaus läpimärkään pehmoleluun oli ihanan hellyttävä!


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini