Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Ajatuskupla

Share |

Perjantai 29.10.2010 klo 22.03


Nyt on sitten tämä henkisen kasvun ja eheytymisen "sisäänhengitys vaihe" saanut elämässäni aivan uuden tason. Pysähtyminen on luonut aivan uudenlaiset puitteet sille, miten syvälle voin itsessäni mennä. Ja olen ollut totaalisen järkyttynyt siitä, mitä olen itsessäni kohdannut.

Monet sellaiset asiat, jotka olen kuvitellut elämässäni jo moneen kertaan työstäneeni ovat nousseet unien, näkyjen ja oivallusten kautta uudelleen pintaan ja tällä kertaa niin, että sukellus itseen on kuin heittäytyisi valtameren syvyyksiin vesipyörteen imussa. Pohjaa ei ole näkyvissä ja kurimus pitää otteessaan vaikka kuinka räpiköisi. Luulen, että tämä kaikki on lopulta osa tätä suurta anteeksiannon ihmettä, jolle olen elämäni uskonut mutta tätä kokemusta ennen en uskonut tämän prosessin voivan sattua näin paljon tai että yleensä mikään täällä fyysisessä harhan maailmassa voisi imeä mukaansa enää tällä tavalla.

Tunnetason koukkujen avautuessa on auennut myös valtava määrä surua, ahdistusta, tukahdettua vihaa ja raivoa. Ja kaiken tämän alta on löytynyt hauras ja aivan totaalisen rikkinäinen lapsi. Minun sisäinen lapseni. Muistot, jotka olin vuosikausiksi kadottanut. Itkut, jotka olen vuosien saatossa jättänyt itkemättä. Kaikki ne lukuisat kerrat, kun olen elämässäni kokenut jotakin sellaista, joka on lopulta saanut minut unohtamaan itseni.

Tätä prosessia on jostain syystä hirmuisen vaikea lopulta purkaa sanoiksi ja kuvata millään järkevällä tavalla mutta yritän kuitenkin. Olen havahtunut tajuamaan, että koko 35 vuotinen elämäni tähän asti on ollut pelkkä kupla. Suuri värikäs ja monimuotoinen kupla, joka on nyt yhtäkkiä poksahtanut. Hups vaan ja tajuan olevani täydellisesti tyhjän päällä! En tiedä enää kuka olen tai mitä olen elämälläni tekemässä. En tiedä, miten toimia tai mitä ajatella. Kuin olisin menettänyt viimeisenkin näkyvyyden kulkiessani sakeassa sumussa. Kuin olisin eksyksissä ja ilman karttaa tai kompassia. Ja kuitenkin haluan uskoa olevani yhä oikealla polulla. Haluan luottaa, että tästä tilasta on suunta vain kohti valoa ja entistäkin kirkkaampaa näkökykyä.

Huomaan, että tähänastinen elämäni on ollut lopulta vain monen ajatuksen summa. Vanhempieni, läheisteni ja myös minun omien toiveiden, näkemysten ja odotusten ilmentymä. On järistyttävää näin konkreettisella tavalla tajuta, että meistä jokainen on vain vallitsevien ajatusten kuvajainen. Pelkkä ajatuskupla!! Että todellisuudessa minulla ei ole ollut ehkä lainkaan tähän mennessä omaa päämäärää tai minuutta. Se minuus, jollaisena olen itseäni vuosikaudet pitänyt onkin ollut pelkkää harhaa ja kuvitelmaa. Kehoni on ollut vain varasto, joka on kasannut itseensä aikojen saatossa monia erilaisia kerroksia: ajatuksia ja koettujen tunteiden jäänteitä. Näiden varastoitujen tunnejäämien vapautuessa myös niihin sidoksissa oleva minuus haihtuu, katoaa olemattomiin ja tilalle jää ensi vaiheessa totaalinen hämmennys. Tyhjyys.

Tällaista eheytymistietä en voi kellekkään suoranaisesti suositella ja ihmettelen päivittäin itsekkin, miten kauan tätä vielä jatkuu. Miten paljon on vielä kyyneleitä jäljellä tai miten paljon voi harhan kerrostumia purkaa vetämättä välillä henkeä. Kuin olisin hypännyt pikajunaan, jonka vauhti kiihtyy enkä pysty enää jarruttamaan. Kun kerran on mukaan lähdetty, nyt en enää pääse kyydistä pois. Pitää vain uskoa, että tämä luotijuna saapuu jonakin päivänä jollekkin kaukaiselle asemalle ja saan hetken hengähtää. Tässä vauhdissa ei todellakaan voi muuta kuin jättää lopulta koko matka täysin Luojan haltuun. Päästää irti ja antaa mennä. Toivoa parasta.

Anteeksiannon prosessi ja eheytyminen kohti todellista minääni on varmasti koko elämän mittainen matka. Prosessi, jossa en voi odottaakkaan tulevani valmiiksi jonakin kauniina päivänä. Näkökulmat kokemiini asioihin vain muuttuvat, päivä päivältä matkaan yhä syvemmälle ja eheydyn. En voi muuttaa mennyttä enkä tiedä haluaisinko edes. Tiedän vain, että ainoa mitä voin tehdä, on tässä hetkessä luottaa, että tämä kurimus vie minua kohti uutta näkökulmaa ja taas hiukan ehjempää minäkuvaa. Voin tässä hetkessä valita toisin ja antaa anteeksi.

Tämän koko prosessin eräs merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, miten helposti ja monin eri tavoin anteeksianto ymmärretään väärin. En koe, että anteeksianto olisi jonkin konkreettisen tekemisen tai tekemättä jättämisen hyväksymistä, unohtamista tai sallimista. Anteeksianto on minulle vain viaton ajatus. Uusi näkökulma suhteessa menneeseen tai nykyisyyteen.

On hyvin armollista antaa itselleen anteeksi joka ainoa päivä. On vapauttavaa sanoa nuo sanat itselleen vaikken useinkaan edes tiedä, mitä vapautan. Kaikki mitä tarvitaan nousee kyllä sponttaanisti esiin ennemmin tai myöhemmin. Kaikki sellainen, minkä suhteen tarvitsen uudenlaista näkökulmaa ja irti päästämistä alkaa aivan ihmeellisellä tavalla näyttäytyä unien, muiden ihmisten, oivallusten ja tunteiden välityksellä. Ja miten paljon tätä anteeksiannettavaa riittääkään. Juuri, kun kuvittelee, ettei nyt enää voi tulla mitään vastaan niin yleensä siinä samassa "pommi" tippuu. Putoaa suoraan eteeni tai kasana sitä itseään päin naamaa. Monessa eri muodossa ja hämmästyttävän suurella hulabaloolla. Ettei vain jäisi huomaamatta!

Huomaan myös, että on ollut todella vapauttavaa myöntää itselleen, että olen hauras ja oikeastaan äärimmäisen heikko. Olen täysin voimaton oman sisimpäni syövereiden edessä. Suurimman osan elämääni olen kuvitellut, että ulkoinen vahvuus ja itsevarmuus kätkee sisälleen sen mitä sisältäni löytyy. Ja kyllähän se hetkeksi siirtääkin eteenpäin oman todellisen itsen löytymistä. Luo illuusion, että kaikki on hyvin ja hallitsen itse elämääni ja hyvinvointiani. Kunnes ulkoinen kuori alkaa rakoilla ja kupla lopulta puhkeaa. Ja lopulta huomaan, että tämä kaikki on ollut egoni ja mieleni luomaa harhaa. Vain ulkokuori, joka pettää.

Ihminen on loppujen lopuksi vain näiden erilaisten osiensa summa täällä maan päällä. Etsii yhteyttä Luojaan, syvimpään osaan itseänsä elämällä todeksi fyysistä elämäänsä ja oppimalla lopulta antamaan vain itselleen anteeksi täysin ja täydellisesti. Arvostan tätä maallista elämää suuresti juuri tästä syystä. Vaikka tarpominen oppituntien suossa välillä kirpaisee ja tuntuu, että meinaa juurikin olla tukehtumaisillaan niin kuitenkin tämä on ainoa tapa oppia anteeksiannon ainutlaatuinen vapautus. Ilman näitä kokemuksia emme voisi päästää niistä irti. Ilman kipua en pääsisi jälleen seuraavalle askelmalle. Ilman elämää ei olisi anteeksiantoa.