Päätin tänään, että haluan avata vielä vähän enemmän tätä sisäistä parantumisen prosessiani. Koen tämän prosessin olevan tällä hetkellä niin henkilökohtainen ja intiimi, etten ollut eilen aivan varma, miten yksityiskohtaisesti prosessiani täällä kuvaan. Nyt yön yli nukuttuani asia on kuitenkin kirkastunut, olen vakuuttunut, että on tarpeellista tämän prosessin avoin tarkastelu ja jakaminen. Näin asiat jäsentyvät paremmin minulle itselleni ja ehkä myös joku toinen saa oivalluksen siitä, mistä anteeksiannon prosessissa ja parantumisessa on kyse. Ainakin yhdestä näkökulmasta katsottuna.

.."Ensimmäisen kerran sitten tapaturmaillan olen tänään itkenyt. Itkenyt vuolaasti ja pitkään. Itku sai alkunsa alunperin erään ystäväni kanssa käymästä puhelinkeskustelusta mutta samalla lähti liikkeelle myös jotain paljon suurempaa. Olen myöntänyt itselleni, että minua pelottaa. Minua pelottaa, ettei polveani saada koskaan lopulta täysin kuntoon. Minua pelottaa, etten pysty palaamaan enää työhön, jota rakastan ja joka on ollut intohimoni viimeiset kymmenen vuotta. Minua pelottaa, etten selviä taloudellisesti tästä sairaslomasta, joka tulee vääjämättä olemaan melkoisen pitkä. Minua pelottaa koska minulla on tunne siitä, että tämä tapahtuma on jokin merkittävä käännekohta elämässäni. Ettei tämän jälkeen mikään ole enää kuin ennen. Jostain syystä minulla on ollut jo pitkään sellainen tunne, että pian jotakin suurta tulee tapahtumaan ja ikäänkuin kaikki elämässäni olisi nyt muuttumassa. Minua pelottaa.

- Annan itselleni anteeksi.

- Annan itselleni anteeksi.

- Annan itselleni anteeksi.

Huomaan, että minussa on tunteita, joita en ole päästänyt ulos ennen kuin nyt. Pelkoja, itsesyytöksiä ja jopa vihaa, joka tulee jostakin syvältä. Vihaa itseäni kohtaan koska koen suurta riittämättömyyden tunnetta. Vihaa, joka kohdistuu sekä fyysiseen että henkiseen rajallisuuteeni. Harhaan, josta olen näköjään yhä pitänyt kiinni. Olen vihainen itselleni koska koen olevani heikko. Olen vihainen itselleni koska tunnen itseni täysin avuttomaksi. Olen vihainen, että polvivamman myötä koen olevani yhtäkkiä täysin riippuvainen muista ihmisistä ja heidän tarjoamastaan avusta. Tässä on varmasti yksi tärkeimmistä oivalluksista, joita olen saavuttanut. Vihaan heikkoutta itsessäni ja pelkään riippuvaisuutta. Nyt egoni on äkisti riisuttu täysin alastomaksi. Riippumattomuuden harha ja kuvitelma siitä, että fyysinen minä olisi jollain tapaa voimallinen tai kantava voima, on nyt luhistunut. Itken kipua jalassani ja tajuan olevani täysin mitätön. Heikko.

Tämä kaikki tulee nyt ulos sisimmästäni kyynelten muodossa epämääräisinä pelkoina ja luottamuksen puutteena.

- Annan itselleni anteeksi.

- Annan itselleni anteeksi.

- Annan itselleni anteeksi.

Miten helpottavaa onkaan päästää ulos nämä tunteet sisimmästäni. Miten vapauttavaa on, että voin antaa tämän kaikken itselleni anteeksi. Minun ei tarvitse enää pitää kiinni näistä ajatuksista ja mieleni luomista harhoista. Voin antaa niiden vain haihtua olemattomiin. "Taikasanojen" myötä ne vain katoavat kuin itsestään ja valtava möykky sisälläni alkaa kadota. Samaan aikaan mieleni alkaa jälleen kirkastua. Alan jälleen muistaa todellisen minäni olemassaolon. Muistan, että vain ego minussa voi kokea olevansa mitätön. Todellinen minä on yhä tallella. Todellinen minä on yhä yhteydessä johonkin suurempaan voimaan. Todellinen minä ei tunne kipua vaan on täynnä voimaa ja rakkautta. Vain todellinen minä on todellista.

Huokaan syvään ja tunnen jälleen olevani onnellinen. Täynnä rauhaa ja luottamusta. Olen nyt jotenkin ehjempi kuin ennen."