Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Ihmisyyden illuusio

Share |

Perjantai 8.6.2012 klo 11.18


Viime aikaisista oivalluksista suurin on liittynyt siihen, miten vapauttavaa on ollut tajuta olevansa neuvoton, yksinäinen ja ymmärtämätön niin oman elämänsä, vanhemmuutensa kuin vaikka sisäisen kasvunsakin suhteen. Olen huomannut, että kun riisun oman hyvinvointini, kaiken tietäjän tai paljon osaajan roolini pois, jäljelle jää avuton, ihmettelevä ja joskus aika hämmentynytkin minä.

Tämä vapautuminen koskee elämässäni montaa eri näkökulmaa: olen hyväksynyt sen, että en lapseni vanhempana tiedä yhtään sen enempää tai ole lainkaan sen viisaampi kuin omat vanhempani aikoinaan. Olen hyväksynyt sen, että olen kasvanut tunneköyhässä maaperässä välillä taistellen hengissä selvitäkseni seuraavaan päivään ja silti olen yhä tässä kirjoittamassa tätä tekstiä. Olen hyväksynyt sen, että tälläkin hetkellä koen olevani aika usein hyvin yksinäinen ja epävarma mutta samalla huomannut, että niinpä taitaa kokea moni muukin täällä maan päällä tallaava kulkija.

Väittäisin, että vaikka olisin kokenut millaisen lapsuuden tai elämän hyvänsä, olisin silti kohdannut ihmisenä aivan nämä samat harhat. Jokainen meistä osallistuu osaltaan tämän ihmisyyden illuusion ylläpitämiseen yksinkertaisesti sen kautta, että pitää kiinni omasta naamiostaan ja kätkee syvälle sisimpään nämä ihmiselle luonnollisesti kuuluvat tunteet. Jokainen meistä ajattelee, että kaikki muut ovat onnellisempia ja tasapainoisempia. Jokainen uskoo vakaasti, että ne kaikki muut tietävät täsmälleen mitä tehdä tai ovat aina varmoja itsestään. Jokainen kuvittelee, että vain minun elämäni on vaivalloista ylämäkeä tai synkkää tunnelia, tajuamatta, että siitä pohjimmiltaan on kyse koko ihmisyydessä. Että valo ja varjo vaihtelevat ja että ylämäen jälkeen tulee aina alamäki - ennemmin tai myöhemmin.

Entäpä jos olisi maailma, jossa jokainen uskaltaisi riisua tämän naamionsa? Miten paljon enemmän myötätuntoa ja välittämistä ihmisten kesken olisikaan! Miten paljon helpompi meidän olisi sallia heikkous toisissamme, kun hyväksyisimme tämän ihmisyyden peruselementin itsessämme. Herkkyys on kauneutta ja hauraus pitää sisällään suuremman voiman kuin yksikään muuri. Olen huomannut, miten paljon helpompaa on antaa itsellensä ja läheisilleen anteeksi, olla lempeä ja armollinen, kun voin ymmärtää jokaisen kohtaamani sielun haurauden ja kunkin minuuden todellisen epävarmuuden.

Jokainen meistä on käynyt lapsuudessaan läpi sen harhan, että minusta ei kukaan välitä. Jokainen meistä on uskonut elämässsään vakaasti, että elämä ei ole elämisen arvoista koska kukaan ei huomaa tai ymmärrä miltä juuri minusta tuntuu. Jokainen meistä uskoo olevansa AINOA, joka on yksin näiden tunteidensa kanssa. Ja sitten olemme kaikki yhdessä yksin ja pidämme tiukasti kiinni siitä, ettemme vain paljasta kenellekään tätä perimmäistä epävarmuuttamme ihmisinä. Pidämme tiukasti kiinni naamiosta, jotta todellinen minuus ei paljastuisi.

Voisin väittää, että jos vaikka vain yhden päivän ajan olisit täysin rehellinen itsellesi, omille tunteillesi ja uskaltaisit riisua itsesi tästä ihmisyyden illuusiosta, saattaisit todella hämmästyä. Entä jos kohtaisit yhden päivän ajan jokaisen vastaan tulevan ihmisen ilman tätä itsellesi luomaa "varmuuden" kuorta - olisit se Sinä, joka pohjimmiltasi olet ja katsoisit silmiin jokaista kohtaamaasi sielua tietäen, että olette kokeneet saman. Olette molemmat osa samaa suurta näytelmää ja nyt voitte hetkeksi astua pois rooleistanne ja kohdata maailman tämän näytelmän väliajalla.

Maailma alkaa näyttää melko erilaiselta heti sen jälkeen, kun uskaltaa hyväksyä olevansa samanlainen: yhtä heikko, epävarma ja eksyksissä elämän poluilla kuin kaikki muutkin. Tai toisin sanoen, maailma alkaa näyttää hyvin erilaiselta, kun alkaa ymmärtää, että jokainen meistä tuntee sisimmässään aivan kuten sinäkin. Kukaan meistä ei vain näytä näitä todellisia tunteitaan päälle ja kukaan ei uskalla kohdata toistaan ilman tätä illuusion tuomaa "varmuutta". Jokainen meistä kuvittelee olevansa erilainen ja jotenkin viallinen, kun ei tiedäkään mitä tehdä tai ei uskalla ottaa sitä ratkaisevaa askelta eteenpäin. On helpompi olla paikoillaan ja näytellä, ettet edes haluaisi liikkua kuin myöntää olevansa epävarma suunnasta.

Haluan omistaa tämän päivän niille, jotka ovat joskus tunteneet itsensä arvottomiksi, hylätyiksi tai täydellisen yksinäisiksi. Haluan antaa toivon kipinän ja halauksen jokaiselle, joka on joskus ajatellut haluavansa kuolla. Haluan sanoa tänä päivänä ääneen sen, että me emme ole yksin. Jokainen tuntee pohjimmiltaan joskus samaa synkkyyttä ja epätoivoa. Jokainen kaipaa joskus toisen ihmisen tuomaa syliä ja turvaa. Jokainen meistä on hauras mutta osa meistä vain kätkee sen syvemmälle kuin joku toinen.

Itse olen alkanut vasta nyt ymmärtää, miten suuri lahja tämä hauraana ja heikkona oleminen onkaan. On suorastaan onni olla näin vailla karttaa ja kompassia. Eipähän ainakaan luo itselleen suuria paineita siitä, että eksyy tai erehtyy. Tietää olevansa jo sillä tiellä! :)