Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Kasa lantaa ja muita tunteita

Share |

Lauantai 2.3.2013 klo 11:44


Kävin maailmaa avartavan keskustelun lapseni kanssa tässä kuluneella viikolla. Tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Pysähtymisestä.

Tilanne lähti alkuun ihan arjen pienestä kriisistä; siitä, että olin luvannut tytölle 5€ omaa käyttörahaa kauppareissulle, koska lapsi oli sovitusti tehnyt erään työn, josta raha oli "palkkaa". Intoa puhkuen pieni ihminen tuli ostoksille mukaan, sanoi pärjäävänsä itsekseen ja tekevänsä valintaa sillä välin, kun minä teen ne tavalliset ruokaostokset. No, palasin jonkin ajan kuluttua ostoskärryt tankattuina ja tiedustelin, joko ollaan valmiita. Siinä kohtaa olikin jo pinnalla orastava ärripurri. Lapsi mutisi harmistuneena, ettei kaupassa ole mitään kivaa. Ja alkoi sättiä minua siitä, että koskaan ei saa mitään sellaista, jota oikeasti haluaisi. Että kaikki on ihan tyhmää ja minäkin olen typerä äiti jne.. Ihan sitä tavallista arjen murinaa siis.

No tällä kertaa sattui olemaan hyvä päivä. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin siihen kaupan käytävällä olevalle penkille. Kysyin lapselta, että mikä sellainen asia mahtaisi olla, jota hän ihan oikeasti haluaisi? Tiedustelin, mistä hänen mielestään johtuu se, ettei sitä voisi saada? Lapsi siihen istuikin sitten minun viereeni penkille. Unohti hetkeksi, että piti kiukutella. Ja kertoi, että oli löytänyt jonkin tosi kivan keräilysarjan jutun, joka maksaisi 6€ ja harmittaa, että rahat eivät siihen riitä. Keskusteltiin siinä mm. säästämisestä ja siitä, että eihän se maailma taida tähän ongelmaan kuitenkaan kaatua. Päästiin lopulta sopuratkaisuun ja lapsi sai haluamansa tavaran. Lainasin euron ja lapsi ahkeroi lisää sen verran, että tuo pieni summa tulee takaisin maksetuksi.

Mutta - mikä oli tämän tarinan opetus? Kävimme tästä tilanteesta johtuen lapseni kanssa loistavan keskustelun siitä, miten paljon helpompaa meillä kaikilla olisi, jos pysähtyisimme vähän useammin kuuntelemaan itseämme. Pyrkisimme itse ensin määrittelemään itsellemme, että mistä kenkä oikeasti puristaa. Että emme aina tyytyisi siihen "elämä on perseestä" tai "kaikki ovat minua vastaan" ajatukseen. Vaan menisimme noiden ajatusten taakse. Määrittäisimme itsellemme sen aidon ja todellisen tunnetilan sekä etenkin syyn, josta tuo tunne johtuu. Ja vielä sujuvampaa arki olisi, jos oppisimme nuo omat tunteemme pukemaan järkeviksi sanoiksi. Koettaisimme parhaamme mukaan ilmaista toinen toisillemme ne tunteet, joita sisällämme on.

Helppoa se ei varmastikaan ole ja vaatisi jonkin verran kärsivällisyyttä ainankin tuo itsensä kuulostelu. Mutta uskon, että sitäkin antoisampaa elämämme olisi. Oppisimme taatusti enemmän itsestämme. Ja antaisimme toinen toisillemme aidosti mahdollisuuden paremmin ymmärtää itseämme. Niin yleistä kun onkin se, että sisäisesti koemme olevamme niin yksin ja eristettyjä omien tunteidemme kanssa. Koemme jokainen joskus sitä oloa, että "kukaan ei ymmärrä minua". Olemme katkeria tai ehkä surullisia siitä, ettemme tule ymmärretyksi. Syytämme tästä tilasta usein kaikkia muita paitsi itseämme. Pidämme muita ympärillämme olevia täysin sokeina näkemään sisäistä ahdistustamme tai kuuroina kuulemaan hätäämme. Luulemme, ettei kukaan voisi kuitenkaan ymmärtää - ja miten koskaan aidosti voiskaan ellemme anna siihen todellista mahdollisuutta.

Kuten ennenkin olen kirjoittanut, syntyy aito myötätunto siitä, että jollakin tavalla kykenee ymmärtämään toisen yksilön kokemusta. Tätä toistemme aitoa ymmärtämistä helpottaisi huomattavasti se, että olisimme avoimia ja rehellisiä itse omille tunteillemme. Osoittaisimme rakkautta toinen toisiamme kohtaan sen kautta, että jakaisimme keskenämme nuo syvät ja kipeätkin tunteet. Auttaisimme näin toinen toistamme kohti tätä myötätuntoa. Suurempaa lempeyttä ja hyväksyntää. Alkaisimme vähitellen käsittää, että kaikki se "tunneköyhyys" ja ihmiskunnan "kylmyys" onkin vain heijastusta siitä, miten vähän olemme itse yhteydessä omiin tunteisiimme.

Omakohtaisena kokemuksena on ollut se, että tunneköyhyydestä kasvaminen kohti oman itsensä avointa ja rehellistä ilmaisua on koko elämän mittainen prosessi. Osa ihmisyyttä ja ihmisenä kasvua. On niin helppoa latoa kaikki tunteet samaan nippuun, vaikka sen yleisen "pahan olon" tai pelon tunteen alle. Kätkeä osaksi jotakin epämääräistä kasaa joka on helpompi hyväksyä. Sanoa vain, että ei voi mitään, kun pelottaa. Tai minkäs teet, kun on koko ajan paha olo ja ahdistaa.

Tässä kohtaa pitäisikin kenties soveltaa taas sitä toista itselleni kovin rakasta opetusta. Laadunhallinnan ja työhyvinvoinnin näkökulmaa. Samat periaatteet toimivat monessa eri elämäntilanteessa. Että ei se auta lainkaan, vaikka kuinka moni sormella osoittaisi sitä vallitsevaa lantaläjää. Siinä se jököttää yhä vuoden tai kymmenenkin vuoden päästä, ellei yksilönä jokainen ota sitä talikkoa käteen ja ala lappaa. Omat tunnekasan syöverit on vain "lapioitava esiin" pala kerrallaan. Niin se lantakasakin pienenee. Pikku hiljaa. Jos on vain yksi ihminen siinä ison kasan äärellä lapion kanssa heilumassa, niin saattaa kestää vähän pidempään, jotta maa alkaa näkyä taas kasan alta. Parempi olisi, että tuota yhteistä isoa kasaa lapioitaisiin yhdessä. Toinen toistamme auttaen ja tukien. Vaikka välillä vähän tulisikin kuraa silmille. Ja hyvä on myös muistaa, että lapiohommissakin on ne lakisääteiset hengähdystauot ja että lomankin voi pitää aina silloin tällöin. Jotta jaksaa sitten myöhemminkin taas lapioida. Tässä maailmassa ei ole pelkoa siitä, että itsensä kanssa työt loppuisivat kesken. Korkeintaan aika, jos aloittaa kaivuuhommat vasta ikäihmisenä.

Avainsanat: tunteet, tunneköyhyys, itsensä kanssa kasvaminen, lapsen kasvatus


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini