Nyt on ollut henkisen kasvuni matkalla sellainen kohta polulla, että tuntuu jotenkin olevan kartta ja kompassi hukassa mutta siitä huolimatta on omituinen rauha sisäisessä maailmassani. Kuin olisin yhtäkkiä maantietä ajellessani tullut monen eri tien risteykseen ja sisäistä karttaa tutkiessa vaikuttaisi siltä, että pitää valita monta eri tietä sen yhden ainoan reitin sijaan. Onkohan kartanlukijalla navigointiväline nurinpäin vai miten tällainen olo on mahdollinen? Puuttuu se navigaattorin puheohjaus, joka neuvoisi 100 metriä ennen risteystä valitsemaan oikean kaistan ja valmistautumaan lähestyvään käännökseen. Pitäisi varmaan päivittää uudempi versio omaan sisäiseen navigaatiojärjestelmääni :)

Olisi kyllä huikeaa, jos koko elämän mittakaavassa olisi sellainen sisäinen navigaattori, josta pystyisi tarvittaessa suurentamaan kuvakulmaa ja tarkastelemaan ympäröivää todellisuutta. Jotta jokainen mutka ei heilauttaisi niin kovaa ja pystyisi helpommin luottamaan, että jossakin hyvin suuressa kuvassa lopulta näkyy se tämänkin elämänkokemuksen tai erikoiskokeen ruutulippu. Olisi lohduttavaa tietää mihin on matkalla vaikka samalla saattaisi tietenkin olla vaarana, että innostus katoaisi, kun huomaisi, miten pitkällä ihan oikeasti tuo elämän päämäärä vielä on. Mutta tällaisten elämän risteyskohtien osalta se helpottaisi kyllä kummasti matkaa. Voisi vain ohjelmoida, että "navigoi kohteeseen ja nopein reitti kiitos!" Ja matka jatkuisi ilman turhaa mielen tason ihmettelyä..

Toisaalta pitää muistaa, että ihmettely ja hämmästely ovat hyvin merkittäviä olotiloja. Hetkiä, joissa ihminen aidoimmillaan pysähtyy ja on valmis katsomaan syvemmälle. Ehkäpä tuollaisella automaatio-ohjauksella jäisi monta arvokasta kokemusta kokematta tai jotain tärkeää osa ihmisyydestä oppimatta. Ehkä olisi vähän sellainen turisti omassa elämässään. Ehkä sittenkin olen enemmän sellaista seikkailuhenkistä tyyppiä, enkä halua kaikkea liian valmiiksi pureskeltuna. Hämmästelyssä ja eksymisessäkin on oma viehätyksensä! Ne ovat tämän elämän mausteita. Kuin elämän suolaa ja yrttejä. Jos maustaa liikaa tai yhdistelee asioita väärällä tavalla niin alkaa elämä maistua vähän liiankin kitkerältä mutta sopivassa määrin hämmästely on kuin täydellinen eri osatekijöiden harmoninen kokonaisuus. Nautinto. Riippuu vain siitä, miten asian haluaa nähdä.

Sitä olen tässä viime päivinä ihmetellyt oman navigaattorini sekoillessa, että onkohan loppujen lopuksi niinkään väliä sillä, minkä tien valitsee? Vai olisiko sittenkin tärkeämpää vain keskittyä siihen, millä tavoin elämän matkaan ja reitin varrelle osuviin kokemuksiin suhtautuu? Että jospa onkin niin, että kaikki nämä risteyksessä avautuvat polut johtavat lopulta samaan päämäärään eikä ole väliä, minkä niistä valitsen. Se ruutulippu tulee vastaan matkan päättyessä joka tapauksessa ja matkaa voi tehdä lopulta aika monella eri tavalla. Vaikka nyt valitsisin sen kauneimman ja mutkaisimman maisemareitin, se ei tarkoita sitä, etten myöhemmin voisi muuttaa suunnitelmaa ja valita toisin. Tärkeintä on se, että pidän silmät auki ja tarkkailen, mitä kaikkea matkan varrella tulee vastaan. Pysähdyn lepäämään tai tutkimaan asioita uteliain mielin aina, kun siihen on tarvetta. Että en pidä kiirettä enkä ummista silmiäni vaikka välillä tulisi hiukan sumuisempikin kohta vastaan.

Ehkä juuri tämä ajatus on ollut syynä siihen, että sisäinen rauha säilyy myös hämmästellessä. Että vaikeidenkin tunteiden äärellä löytyvät sittenkin ne omaan sisäiseen rauhan tilaan johtavat juuret. Että vaikka ulkoisessa elämässä navigaattori olisi poissa pelistä niin sisäisellä tasolla reitti on jo niin tuttu, ettei enää eksy. Ei ainakaan ihan niin usein kuin joskus ennen. On jo olemassa luottamus siihen, että vaikka sisäinen opastus johtaisi joskus vähän pidempäänkin pimeään tunneliin niin, sekin päättyy jossain vaiheessa. Kun vain uskaltaa jatkaa matkaa ilman sitä navigaattorin ohjausta, huomaa ennemmin tai myöhemmin olevansa sittenkin ihan oikealla reitillä. Kulkevansa juuri sitä oikeaa polkua. Minulle itselleni. Olevansa sittenkin flowssa vaikka hetkittäin siellä keskellä pimeää tunnelia tuntuisi koko matkan teko turhalta ja tekisi mieli luovuttaa. Antaa periksi.

Usein juuri tuo periksi antaminen onkin lopulta se suurin askel eteenpäin. Kun ei enää yritä mielen tasolla yhtään mitään vaan heittäytyy vain parkumaan selälleen kuin uhmaikäinen lapsi. Päästää irti oman mielen luomista kahleista ja antaa "pettymyksen" tunteiden vain tulla. Niin saattaa käydäkin niin, että huomaa juuri sellaisessa tilanteessa, että se flow kuljettaakin vauhdilla eteenpäin. Kun ei enää itse takerru johonkin sellaiseen, jota on pitänyt oikeana vaihtoehtona. Päästänyt irti aiempien elämän kokemusten luomista ajatusmalleista ja pinttyneistä kaavoista. Antaa vain elämän navigaatiojärjestelmän ohjata ja virran kuljettaa oikeaan suuntaan. Helpottavaa ja vapauttavaa!