Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Jalat maassa

Sunnuntai 26.1.2020 klo 18:46

Olen viime aikoina pohtinut sitä, miksi muutokset tuntuvat minusta usein vähän ahdistavilta ja myös sitä, miksi epävarmuus tulevasta kuluttaa niin paljon voimiani, vaikka tulevaisuuteen liittyen mahdolliset muutokset ovat sellaisia, joiden toteutumisesta tai vaikutuksista en voi olla vielä lainkaan varma. Ehkä muutoksiin suhtautuminen on jonkinlainen yhtälö elämässä kokemistani aiemmista muutoksista, erilaisten muutosten määrästä, niiden suuruusluokasta ja aiemmista vaikutuksista elämässäni tähän saakka. Mieli työstää jo ennalta mahdollisia muutosten vaikutuksia ja luo myös täysin tarpeettomia uhkakuvia asioista, joita mahdollinen muutos saattaisi saada aikaan. Kyse on siis pohjimmiltaan epävarmuudesta suhteessa tulevaan ja peloista, jotka nousevat pintaan tuon epävarmuuden vuoksi.

Koen, että muutos on aina jostakin olevasta irtipäästämistä ja samalla joidenkin uusien mahdollisuuksien luomista. Kenties kokemani ahdistus kumpuaa myös siitä, että olen kuluneen vuosikymmennen aikana käynyt läpi aika monenlaisia muutoksia ja osa muutoksista on tuonut mukanaan surua ja vaikeutta hyväksyä jokin uusi suunta elämässä. Lisäksi tuntuu, että muutoksissa minua pelottaa usein se, että aina elämän muuttuessa koen olleeni aika tavalla yksin vastuussa kunkin muutoksen seurauksista ja arjen elämän sujuvuudesta muutoksen myötä.

Viimeisten viidentoista vuoden ajan on elämässäni vallinnut oikeastaan jatkuva muutosten virta - sen kaltainen flow, joka on pakottanut minut eteenpäin muutoksesta toiseen lähes vuosittain. Asuinpaikan ja -paikkakunnan muutoksia olen ehtinyt kokea jo kuudesti tuossa ajassa. Olen luopunut paljosta ja samalla saanut aina jotakin uutta elämääni muuttuneen tilalle. Olen myös kantanut taloudellisen vastuun muutosten seurauksista ja tekemistäni päätöksistä aivan yksin; luopunut perheyrityksen myötä isäni suvun elämäntyöstä, vaihtanut työpaikkaa kolmesti ja vaihtanut välillä myös aiemmasta tutusta ammatista kokonaan toiselle alalle.  Olen haastanut itseäni oppimaan uutta ja pakottanut eteenpäin kaikesta epävarmuudestani huolimatta.

Muutokset symboloivat minulle ehkä turhankin paljon vastuuta, luopumista ja jollain tavalla myös sisäistä yksinäisyyttä isojen asioiden äärellä. Sellaista tuskallista tunnetta tehdä kauaskantoisia päätöksiä niissäkin hetkissä, kun kukaan ei ole ollut minua kannustamassa tai tukemassa eteenpäin ja nuo epävarmuuden tunteet ovat pesiytyneet jokaiseen soluun saakka. Muutos on yhdistynyt mielessäni epävarmuuteen jaksamisesta, taloudellisesta selviämisestä ja tehdyn päätöksen vaikutuksista. Ehkä muutos on linkittynyt jollain tasolla myös sisäiseen pelkoon epäonnistumisesta ja kenties jonkin tekemäni "väärän" päätöksen mahdollisesti tuomasta häpeän tunteesta. Tunteeseen, etten löydä itsestäni riittävää viisautta tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät vahigoittaisi minua itseäni tai lähimmäisiäni. Turvattomuutta tulevasta.

Mitä enemmän ikää on vuosien saatossa karttunut, sitä vahvemmin koen tarvetta pitää jalat tukevasti maassa ja halua harkita tarkoin ennen kuin lähden kohti jotakin uutta. Iän lisääntymisestä huolimatta en koe olevani yhtään sen varmempi muutosten äärellä mutta olen oppinut harkitsemaan kunnolla muutoksen aitoa tarpeellisuutta ennen kuin teen isoja ratkaisuja elämässäni. Koen, etten kaipaa yhtään muutosta vain muutoksen tunteen vuoksi ja tutkin aina ensin itseäni sekä muutoksen tarpeen perusteita sisäisesti. Usein kokemani muutoksen tarve onkin pohdinnan jälkeen osoittautunut olevan enemmänkin sisäisen näkökulman muutoksen tarve kuin mikään sellainen asia, johon jokin ulkoinen muutos voisi tuoda apua. Joskus saatan muutoksen sijasta kaivata vain rehellisyyttä itseäni kohtaan tai kaivata lisää selkeyttä, tasapainoa tai uutta suuntaa ajatteluuni - kaivata yksinkertaisesti vain uutta näkökulmaa ja pysähtymistä hetkeksi.

Mikään muutos ei juuri nyt tunnu kovin innostavalta eikä varsinkaan sellaiselta, että muutokselle olisi sisäinen tarve olemassa. Ehkä olen vain tullut vanhaksi mutta eniten kai tässä hetkessä kaipaan elämääni vakautta, tasapainoa ja jatkuvuutta, koska nuo kaikki tuntuvat minusta aidosti hyvältä sekä tarpeellisilta. Kaipaan turvallisuutta, aitoa läsnäoloa ja rauhaa koko ihmisyyden syvyydeltä. Ja sitä, etten ainakaan itse vaadi itseltäni mitään sellaista, joka ei tunnu aidosti oikealta tai hyvältä. Kaipaan tunnetta siitä, että olen kiinnittynyt tukevasti maahan ja tähän hetkeen. Avointa pelotonta katsetta eteenpäin mutta siten, että tunnen ikuisuutta huokuvan tutun maan jalkojeni alla.

Kenties kaipaan aiempaa enemmän ihmisyyteen kiinnittyviä juuria, jotka ovat syvällä maaperässä. Luulen, että minulta on jotakin tällaista puuttunut koko tähänastisen elämäni ajan ja juuri nyt tuntuu, että minulle riittää vain se mikä on. Tunne siitä, että riitän juuri tällaisena kuin olen: keskeneräisenä ja epävarmana. Koen, että vaikka minun juureni olisivat syvällä maan uumenissa, en silti koskaan ole täysin pysähdyksissä. Liikun ja muutun koko ajan samassa tahdissa koko maailmankaikkeuden kanssa ja otan yksilönä askelia eteenpäin myös omassa sisäisessä kasvussani. Askellan eteenpäin vakaasti ja rauhallisin askelin, jotka eivät enää pelota minua vaan tuntuvat turvallisilta, koska en ole enää irti siitä muutoksen voimasta, joka tapahtuu kaikkialla ympäröivässä olevassa. Hengitän ja ehdin katsella myös maisemia vallitsevassa muutoksen virrassa eikä tämä pyrkimys kiinnittyä tukevasti maahan vie minulta yhtään mahdollisuutta pois.

Koko kaikkeus avautuu edessäni ja olen osa muutosta, joka tapahtuu minusta riippumatta joka hetki. Minä olen muutos ja samalla olen myös osa paljon suurempaa muutoksen virtaa ja juuri tästä syystä on erityisen tärkeää, että yksilönä säilytän sisimmässäni tyyneyden ja tasapainon. Olen vakaa ja pidän jalat tukevasti maassa vaikka edessäni avautuukin epävarma tulevaisuus näyttäen lukuisat erilaiset muutosten vaikutukset, tulevaisuteen piirtyvät uhat ja mahdollisuudet. Minä olen läsnä tässä hetkessä ja odotan avoimin mielin uudenlaisia ihmeitä tapahtuvaksi.

Talvi_kartanolla2.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muutos, epävarmuus, irtipäästäminen, pelko, rehellisyys, juuret

Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23:54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tunneköyhyys, tunteet, herkkyys, tunnemaailma, suojakuori, ilmaisu, rehellisyys

Ihmisyyden avoimet ovet

Perjantai 12.8.2016 klo 11:32

Avoimuus ja rehellisyys ovat olleet tämän kesän teemoja elämässäni. Miten uskaltaisin avata itsestäni enemmän ja uskaltaisin myös itse katsoa aiempaa rehellisemmin omia tunteitani, ajatuksiani ja elämäntilannettani? On ollut eheyttävää ja kasvattavaa kutsua välillä joku toinen ihminen "kylään" sisäiseen minuuteeni. Päästää itseni lisäksi joku toinen katsomaan sisimmässäni kumpuavia tunteita, hämmennystä tai oivalluksia. Avata itseäni pintaa syvemmälle ja löytää jonkun toisen kanssa yhdessä uudenlainen jaettu myötätunto. Huomata jakamisen kautta rakkauden syvempi värimaailma sisimmässään.

Luottamus ja arvostus saavat kasvuvoimaa avoimuudesta ja terveestä uskalluksesta. On voimaannuttavaa sanoa ääneen asiat, jotka ovat olleet ilmassa pitkään tai päästää joku toinen ihminen kurkistamaan syvemmälle omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa. Löytää yhdessä yhteinen ymmärrys. Kahden ihmisen välinen keskinäinen arvostus on hyvä kivijalka mille tahansa ihmissuhteelle - ihmisyydelle ja aiempaa myötätuntoisemmalle näkökulmalle. Yhteinen ymmärrys on hedelmällinen maaperä, jolta rakkaus kasvaa.

Tällaista "avointen ovien päivää" ihmisyydessä voi viettää milloin vain, päästää vaikka yhtenä päivänä viikossa tai kuukaudessa joku läheinen ihminen hiukan syvemmälle omaan sisimpään kuin koskaan ennen. Pieninä palasina voi kokeilla miltä tuntuu, kun omat suojakuoret laskee ja raottaa jotakin pinnan alla olevaa ajatusta tai asiaa. Itselläni on kai jonkilaiset avoimet ovet olleet aina siitä lähtien, kun tämä blogi on aloitettu :) ..mutta olen viime aikoina huomannut uudelleen rehellisyyden tervehdyttävät vaikutukset ja herkkyyden, joka syntyy siitä, että voittaa pelkonsa ja kutsuu toisen ihmisen luokseen ja hiukan aiempaa lähemmäs. Päästää toisen tietoisesti iholle - turvallisesti ja luottaen, että eheys alkaa aina vasta pinnan alta. Vaikka pintaa kiillottaisi tai omaa ulkokuortaan "paljastaisi" miten paljon, ei sen kautta löydy todellista kauneutta tai rakkautta. Ainoastaan pinnan alle sukeltaen löytyy.

Ympäröivä maailma ja ihmisyyden pinta heijastavat ainoastaan sitä, mitä syvemmällä tasolla pinnan alla on: rauhaa, valoa ja kauneutta tai esim. pelkoa ja epävarmuutta. Ihmisyyden avoimet ovet ja rehellisyys vievät kohti noita ensin mainittuja. Kohti elämää. Kohti eheyttä ja kohti vakautta. Tilaa, jossa elämän myrskyt eivät enää kaada venettä vaan kykenemme ihmisinä rohkeasti ohjaamaan kurssin kohti turvallisuuden ja ikuisuuden satamaa. Hiljaisuutta ja sisäistä tyyntä, joka kaiken aikaa meitä odottaa jossain syvällä pinnan alla. Ihmisyyden ulkopuolella ja ajan ulottumattomissa.

"Totuuden seitsemän verhoa" -kirjan kirjoittaja Ruediger Schache kuvaa eräänlaisen sisäisen tarkkailijan meissä joka hetki odottavan, että palaisimme sielumme todellisen olemuksen äärelle havainnoimaan omia ajatuksiamme, tunteitamme ja reaktioitamme tietoisuudesta käsin. Hän myös kehottaa meitä aktiivisesti kutsumaan tuon havainnoijan itsessämme esiin ja kurkistamaan monien ihmisyyden kokemusten kautta rakentuneiden verhojen taakse todellisiin, syvempiin osiin itsessämme. Kysymään itseltämme "Kuka tai mikä minä olen?" "Mitä sisimmässni tapahtuu?" Näiden kysymysten äärelle voi oman syvemmän todellisuutensa lisäksi kutsua tällä ihmisyyden tasolla jonkun läheisen ihmisen, jonka kanssa vastauksia voi etsiä yhdessä. Hiljaisuudessa kuunnellen tai rehellisyydessä keskustellen. Tunnustellen, luottaen ja ilman arvostelua. Hyväksyen ja sallien.

Lopuksi muutama kirjan herättämä ajatus:

  • Rehellisyys ja rakkaus ovat vahvempia jaettuna.
  • Pelon voittaminen vie pidemmälle, jos pelon kohtaa tunteeseen yhdessä sukeltaen.
  • Häpeä lakkaa olemasta, kun sen sanoo ääneen ja eheyttävä vaikutus moninkertaistuu, jos sen tekee yhdessä toisen jakaman häpeän kanssa.
  • Pimeään tunneliin tai suruun ei eksy, jos on joku kenen kädestä pitää kiinnin pimeimpinä hetkinä.
  • Halaus ja anteeksianto ovat turvasatamia tunteiden myrskyissä.
  • Totuudessa ei ole arvoja, päämääriä tai toiveita.
  • Rakkaus vain ON. Sielun tasolla me havainoimme sekä rakkautta että ihmisyyttä kaikkine kokemuksineen. Ei sen enempää tai vähempää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Avoimmuus, rehellisyys, rakkaus, uskallus, tunteet