Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Zombiena kohti kevättä

Share |

Sunnuntai 10.3.2019 klo 20:25


Yhä on luovuuden virta talven jäljiltä jossakin piilossa keräämässä voimia uuteen kasvuun. Ehkä luovuuteni on kuin monivuotinen kukka, jonka voimat vetäytyvät syvälle juuriin ja maan alle talvehtimaan. Luonnon ajamana ohjaudun säästöliekille ja kykenen antamaan itsestäni vain sen, minkä hengissä pysyminen vaatii. Selviydyn sisäisestä pimeydestäni siten, etten lainkaan kukoista enkä lainkaan yritä säteillä ympärilleni mitään uutta. Hengitän ja lepään vaikka auringonsäteet jo koettavat herätellä minua kohti uutta kasvua. Olo on rehellisesti sanottuna ollut kuin varjoissa lymyävällä zombiella. 

Eräänä väsyneenä iltapäivänä tällä viikolla istuin raitiovaunussa matkalla töistä kotiin ja koin tuossa hetkessä oloni sekä henkisesti että fyysisesti valtavan uupuneeksi. Syvällä väsymyksen tilassa koin itseni ehkä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tunsin itseni myös surulliseksi siitä, että olin ajautunut tuohon henkiseen sumuun täysin omasta vajavuudestani johtuen. Minun lähettyvilläni istunut vanha mies oli kai tarkkaillut olemustani alkumatkan ajan - sitä miten taistelin sekä unta että kyyneliä vastaan ja miten sulkeutunut olin omaan sisäiseen pimeyteeni. Hän nousi paikaltaan hyvissä ajoin ennen kuin oli jäämäässä kyydistä seuraavalla pysäkillä ja tuli luokseni. Tämä täysin tuntematon mies katsoi minua avoimesti silmiin, hymyili lempeästi ja sanoi minulle: "Onneksi sentään aurinko paistaa". Hän havahdutti minut takaisin ulkoiseen maailmaan ja alkoi jutella minulle niitä näitä sen muutaman minuutin ajan, jonka vielä kuljimme samaa matkaa. En osaa edes kuvailla, miten maagiselta tuo hetki juuri silloin tuntui. Kuin kaikkeuden kaunein enkeli olisi tuon vanhan miehen hahmossa seissyt siinä edessäni ja kertonut minulle, että sinä selviät kyllä. Koeta vain jaksaa vielä hetki. Kyllä se helpottaa ihan pian.

No, loppumatkan sitten kyynelehdinkin aivan avoimesti. Itkin koko matkan kotiin saakka mutta en surusta vaan kiitollisuudesta ja kenties siksi, että vihdoin kykenin myöntämään itselleni, miten valtavan väsynyt tuossa hetkessä olin. Kehoni liikkui ja toimi mutta sisäisesti olin niin loppu, että olin nukahtaa pystyyn. Ja tuo itku auttoi taas yhden askelen eteenpäin. Antoi minulle luvan olla tuo harmaa zombie, jollaiseksi itseni koin. Ja silti tunsin olevani olemassa jollekulle. Olevani selviytymisen arvoinen sen näkymättömän varjon sijasta, millaiseksi olin huomaamattani alkanut muuttua. Mietin jälkeen päin, että jos jotakin näistä viime viikoista olen oppinut, niin sen, että vaikka omat odotukset elämässä eivät aina lainkaan vastaisi todellisuutta tai vastoinkäymiset ja väärinkäsitykset kasautuisivat miten suureksi vuoreksi tahansa, niin ainoa keino päästä eteenpäin on avoimuus: rehellisyys sekä itseäni että muita kohtaan ja sen myötä vähitellen luottamuksen uudelleen rakentaminen. Ilman aitoa avoimuutta ei synny luottamusta ja ilman luottamusta ei oikein voi rakentaa mitään uutta. Ihmisyys on kai yksinkertaisimmillaan luottamusta - luottamusta elämään, luottamusta itseen ja toisiin sekä etenkin luottamusta omaan kykyyn korjata ja rakentaa elämässä kaikki se, mistä ei ole valmis luopumaan. Ottamaan vastuun omasta kyvystään luoda uutta ja tehdä ehjäksi sen, minkä omassa elämässään arvokkaaksi kokee.

Elämä ei aina ole ennakoitavaa eikä asiat aina mene kuten haluaisi mutta koetan näin kevään ensi merkkien voimaannuttamana säilyttää uskon tulevaan, arvostuksen nykyhetkeen ja irtipäästämisen kyvyn kaiken sellaisen suhteen, jolla ei ole enää merkitystä nyt-hetkessä. Joskus koetin luoda ontuvaa vertauskuvaa, että elämään ja ihmisyyteen voisi suhtautua kuin vierailuun huvipuistossa. Ajatella, että nousen matkan varrella kyytiin erilaisiin "laitteisiin" kokemaan uusia asioita. Joskus on pakko astua sisälle myös pelottaviin huoneisiin tai vastoinkäymisten "kummitusjunaan" vaikka vatsanpohjaan sattuu eikä oikeasti haluaisi. Osa elämän "huvituksista" on sellaisia, että haluaisi vain jäädä ikuisiksi ajoiksi lempeään ja romanttiseen kyytiin. Hidastaa aikaa ja kellua eteenpäin vailla huolen häivää huomisesta. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin jokainen kokemus vaihtuu seuraavaan ja on pakko kokea jotakin muuta. Uusia ulottuvuuksia ja peilikuvia itsestäni. Hurjaa pyöritystä ja paineen tuntua.

Lopulta on kai vain uskallettava elää, antaa kaikkensa ja nauttia seikkailusta vaikka hetkittäin hirvittäisi tai itkettäisikin. Tulee vain itse mitoittaa jollakin tavalla omat voimansa ja sietokykynsä tälle elämän huvipuistovierailulle. Pitää osata pysähtyä välillä keräämään voimia ja katsella vaihteeksi muiden menoa. Tiedostaa, mikä on liikaa ja minkä verran pyöritystä on valmis kestämään. Ja muistaa, että huvipuistossa on aina hauskempaa seikkailla yhdessä muiden kanssa. Kokea uusia asioita yhdessä jonkun kanssa ja sopia pelisäännöt jo heti matkan alussa sen suhteen, miten toinen toisensa ihmisvilinästä löytää, jos sattuu ajautumaan eri poluille. Sopia tapaamispaikka ja viestintäkeinot niitä hetkiä varten, kun joku meistä eksyy. Piirtää yhdessä valmiiksi jonkilanen kartta toistemme luo, kun etsimme lohtua tai tukea. Näin luottamus yhteiseen seikkailuun säilyy ja minkäänlaiset elämänkokemukset eivät ala kohtuuttomasti pelottaa. Tai jos pelottavatkin, niin aina tietää, mistä se tuttu ja turvallinen syli löytyy.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini