Minuuden hienosäätöä

Sunnuntai 16.9.2018

Pohdin tällä viikolla eräänä aamuna elämää suurempia kysymyksiä matkalla töihin. Jostain syystä mieleeni nousi nuoruuden opiskeluvuosilta aika, jolloin ystäväni kanssa mietimme tähtitaivaan alla elämän tarkoitusta, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Muistan elävästi, miten selkeältä noina vuosina tuntui oma elämän polku ja myös juuri siinä hetkessä koko elämän tarkoitus. Tuntui selvältä, että iso osa ihmisyyttä ja sen tarkoitusta on se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, arkensa ja haaveensa. Kuin punainen lanka ihmisyydessä olisi yksinkertaisesti se, että löytää elämäänsä kumppanin, perustaa perheen ja oppii näiden ihmisyyden peruselementtien kautta lisää itsestään.

Nyt monen vuoden jälkeen asiat näkee aikalailla toisin. Tuntuu, että juuri tuossa hetkessä totuus ja oma elämän polku näyttäytyivät täydellisesti ja niin laajasti kuin silloin olin kykenevä näkemään. Elämä ja sen monet ihmisyyden kokemukset ovat laajentaneet näkemystäni enemmän siihen suuntaan, että jokainen elämän vaihe ja hetki sisältävät kukin oman erillisen osansa elämän tarkoitusta. Ettei lopulta ole olemassa yhtä ainoaa elämän tehtävää vaan sen sijaan lukematon määrä isoja ja pieniä merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Kokonainen elämän tarkoitusten verkko. Yksi merkittävä osa elämän tarkoitusta minulle itselleni on ollut äitiys, vanhemuus ja näiden kautta omien heikkouksieni rehellinen kohtaaminen. Toisaalta myös jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on sisältänyt jonkin oman pienemmän elämän tarkoituksensa ja tehtävänsä. Osa näistä tehtävistä on koko elämän mittaisia - osa taas lyhyitä kohtaamisia, joissa tehtävä tulee täytetyksi suhteellisen nopeasti. Aivan samoin kuin joku toinen ihminen voi yhden lyhyen kohtaamisen aikana luoda merkityksellisen ja koko elämän kannalta käänteen tekevän oivalluksen vain yksittäisen kohtaamisen hetkellä. Voi yhdessä hetkessä muuttaa kaiken pelkästään sanoin, teoin ja olemuksellaan. Oman kokemukseni mukaan jotkin ihmissuhteisiin ja kohtaamisiin liittyvät merkitykset ovat melko pian nähtävillä ja aistittavissa puolin ja toisin. Ja sitten toisinaan kohtaamisen tarkoitus ja opetukset avautuvat vasta vähitellen - merkitykset avautuvat pieni pala kerrallaan kuin varovasti avautuvat kukan terälehdet ja ihmissuhteen kauneus puhkeaa loistoonsa vasta pidemmän ajan kuluessa.

Mietin myös sitä, että miten tuntuukin nykyään siltä, että yhden ihmiselämän aikana olen elänyt useita eri elämiä, jotka luovat kukin oman todellisuutensa, oman kokonaisen tarinansa ja elämän tarkoituksensa. Olen paljon matkan varrella oppinut, paljon unohtanut ja -ehkä kaikista eniten- paljon olen löytänyt uusia näkökulmia. Jokainen elämä tai sen vaihe on tarjonnut erilaisia näköaloja samaan maailmaan, opettanut katsomaan edellistä vaihetta aiempaa hyväksyvämmin ja rakastavammin. Olemaan itse itselleni armollisempi ja kohtaamaan sekä itseni että muut uusin silmin. Jokainen vaihe on ollut yhtä tärkeä ja arvokas vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Tästä kaikesta juontaa juurensa seuraava vähän huvittavakin näkökulma siitä, miten päädyin miettimään, miten voisin tätä kaikkea elämässä kokemaani hyödyntää? Miten voisin koota kaikista elämistäni ja niiden eri vaiheista opitut asiat parhaaksi mahdolliseksi yhtälöksi? Miten voisin löytää kaikesta koetusta ne parhaat oivallukset ja yhdistää juuri tässä hetkessä täydelliseksi ymmärrykseksi? Täydelliseksi minuudeksi ja ihmisyyden tasolla hiotuksi timantiksi kuhunkin hetkeen?

Ajattele, jos olisi mahdollista eri elämän vaiheissa ja kunkin koetun tilanteen mukaan säätää omaa sisäistä minuuttaan. Jos kykenisi hienosäätämään omia persoonallisuuden piirteitään ja ihmisyydessä opittuja oivalluksiaan tai ominaisuuksiaan. Jospa olisikin olemassa eräänlainen sisäinen minuuden viritinvahvistin! Millainen olisi sinun paras sointisi - täydellinen versio sinusta itsestäsi kaikilla sellaisilla säädöillä, jotka palvelisivat sinua ja juuri tämän hetkistä elämän tehtävääsi parhaiten?

Säätäisitkö itsesi nykyistä voimakkaammaksi vai pehmentäisitkö olemustasi? Entä mihin asettaisit säädön esimerkiksi akelilla "nöyrä -ylimielinen"? Tai "epäitsekäs - itsekeskeinen"? Kun pysähtyy asiaa miettimään kunnolla, niin huomaan, ettei vastaaminen olekaan niin helppoa kuin ensin alkuun luulisi. Mikä määrä nöyryyttä on terveen minuuden kannalta sopivasti? Terveellä tavalla itsekäs on myös kovin vaikea käsite määritellä. Tietyissä elämäntilanteissa olisi hyvä, että osaisi olla enemmän itsekäs kuin toisinaan. Esimerkiksi jonkin vakavan sairauden tai suruprosessin äärellä olisi toipumisen kannalta tärkeää osata priorisoida oma lepo, arjen pienet lohtua tuovat asiat, omat tunteet ja niiden kohtaaminen kaiken muun edelle. Säätää itsekkyys hiukan normaalitilannetta isommalle. Toisaalta tulisi löytää oikealla tavalla lisää nöyryyttä itsestään, jotta kykenisi pyytämään ja vastaanottamaan apua tilanteissa, joissa itse on heikoilla.

Muitakin ihmisyyden piirteitä olisi hauskaa voida säätää tilanteen mukaan: mihin virittäisit itsesi akselilla "utelias - epäkiinnostunut" tai "harkitseva - uhkarohkea"? Entäpä "itsenäinen - riippuvainen muista"? Millaisen minuuden säätäisit juuri tähän kyseiseen päivään? Ja toisaalta, mitkä kaikki säädöt olisivat tarpeellisia oman sisäisen tasapainon löytymiseksi?

Millainen olisi juuri sinun itsesi kannalta se paras versio itsestäsi ja mitkä olisivat ne ominaisuudet, joita haluaisit vähän virittää isommalle tai pienemmälle, jotta ne parhaiten palvelisivat juuri tässä hetkessä sinun elämän tehtävääsi? Kaipaisitko lisää rohkeutta tai säätäistkö sosiaalisuuden voluumia suuremmalle kuten minä? Kaipaisitko takaisin lapsuudessa voimissaan ollutta estotonta uteliaisuutta ja täydellistä vastasyntyneen viatonta luottamusta elämään? Olisi helppoa valita kaikissa ominaisuuksissa se kultainen keskitie ja asettaa puolivälin säädöt joka akselille mutta palvelisiko se kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sinun sisäistä kasvuasi tai kunkin elämäntilanteen parasta mahdollista lopputulosta? Vai olisiko helppo keskitie sittenkin vain ilmentymä inhimillisestä arkuudesta, sisäisestä epävarmuudesta ja oikotie, jolla ohittaa aito itsetutkiskelun mahdollisuus kivutta?

Minun "täydellinen" sisäinen viritykseni kaipasi näköjään tähän päivään jotakin semi-syvällistä mutta kevyttä tarkastelukulmaa henkiseen kasvuun. Löytyi sitten luovuuden sopukoista tällainen vähän käytetty viritinvahvistin -idea ja tässä ollaan. Nyt vain säädöt kohdalleen ja täydellisellä harmonialla kohti uusia ihmisyyden kokemuksia!

Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23.54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Ajatuksia yksinäisyydestä

Sunnuntai 26.8.2018

Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa, jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Yksinäisyyden tilasta kumpuaa niin mielen meteli kuin täydellinen hiljaisuuskin. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä ja se voi tuntua joskus ahdistavalta mutta itsensä kohtaaminen alkaa siitä, että sietää yksinäisyyttä ja havainnoi sen kautta nousseita ajatuksia tai tunteita itsessään.

Ehkä yksinäisyys on minulle kuin maaperä, josta hedelmällinen kasvu voi alkaa mutta kuten kasvitkin tarvitsevat maaperän ja ravinteiden lisäksi myös valoa ja vettä - myös henkinen kasvu vaatii otollisen maaperän lisäksi rohkeutta peilata itseään ja ajatuksiaan muiden kanssa. Ilman sosiaalisia rajapintoja ja ihmisten kohtaamista en saa samanlaista mahdollisuutta nähdä ja kokea omaa itseäni. Jokainen ihmisyydessä koettu elämänkokemus tuo elämään valon potentiaalin; mahdollisuuden arvostaa itseään ja nähdä ympäröivä maailma rakkauden kautta. Jokainen sosiaalinen rajapinta taas suo mahdollisuuden lisätä sisäistä kasvua, oppia jotakin itsestään sekä ravita kasvun maaperää tunteiden kokemisen kautta.

Toisaalta muiden ihmisten kautta näemme sekä itsemme että maailman, jossa yksinäisyyden kokemus vallitsee. Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Joskus ajattelen, että olen kuin puu, joka juurruttaa itsensä erillisyyden harhaan eli juurtuu kokemukseen yksinäisyydestä. Puu kaivaa olemuksensa perustan sille, että kokee sisäisesti olevansa yksin ja eksynyt alkulähteestään. Kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai tuntea yhtä syvää yksinäisyyttä tai erillisyyden tunnetta. Ja kuitenkin jokaisella meistä juuret ovat samassa maaperässä! Kasvettuaan vahvemmaksi puu alkaa tiedostaa voivansa kohdata muita ja löytää erilaisten kohtaamisten kautta uutta näkökulmaa omaan kokemusmaailmaansa.

Mitä vahvemmat juuret ja perusta kasvulle ovat, sitä kauemmas voimme kurottaa oksiamme ihmisyyden eri ulottuvuuksiin. Emme enää pelkää tunnemyrskyjen aikaan saamaa heilumista, emme pelkää enää kaatuvamme, emmekä menetä uskoamme tai luottamustamme elämään vuodenaikojen vaihtuessa. Uskallamme kohdata muutokset ja elämän vaihtelun tyynenä ja luottavaisena. Tunnemme juuremme ja vuosirenkaamme. Hyväksymme yksinäisyyden maaperän, josta koko ihmisyys ja elämä kumpuavat. Hyväksymme valon, jota tarvitsemme kasvaaksemme vaikka tuo valo paljastaisi itsestämme myös ne varjoisat kohdat, joita emme haluaisi katsoa.

Henkisen kasvun näkökulmasta juuri sinä olet valo. Myös jokainen kohtaamasi sielu tuo valoa, johon peilaamme itseämme ja jonka olemassaolo paljastaa sinulle uusia kasvun mahdollisuuksia täällä ihmisyydessä. Olen kiitollinen sinusta ja valosta, jota tuot elämääni. Olen kiitollinen ihmisyyden maaperästä, johon olemme yhdessä juurtuneet. Olen myös kiitollinen kokemusmaailmasta, johon oksani kurottautuvat. Ilman vallitsevaa kokemusmaailmaa en kykenisi kasvuun enkä oppisi tuntemaan eri variaatioita tunteista. En saisi mahdollisuutta koskettaa rakkautta sinun kauttasi. Olen kiitollinen yksinäisyyden illuusiosta sekä sen moninaisista oivallusten virroista. Ilman yksinäisyyden hedelmällistä maaperää en kokisi ihmisyyttä tai sen suomia loputtomia kasvun mahdollisuuksia. Yksinäisyydestä kumpuaa rakkaus, joka on suurempi kuin erillisyyden harha. Yksinäisyyden tunteen tila katoaa ja jäljelle jää vain syvä kiitollisuus.

Arvostuksen alku ja pimeyden loppu

Lauantai 14.4.2018 klo 13.40

Kevätaurinko paistaa ja alkaa jo selkeästi lämmittää niin mieltä kuin fyysistä olemustakin. Auringon valo ja talven päättyminen on tänä vuonna tuonut tullessaan harvinaisen paljon ajatuksia. Eri tasolla heijastuvia näkökulmia ihmisyydestä, arvostuksesta ja erilaisia sisäisen todellisuuden kerroksia. Tästä ajatusten paljoudesta on syntynyt kummallisen raskas ja vähän hajamielinen olotila. Kuin osa minusta olisi koko ajan täällä ja osa jossakin toisaalla.

Koetan näistä monitasoisista ja vähän sekavistakin ajatuksista tiivistää tähän jotain ymmärrettävää. Osin siksi, että se saattaa selkeyttää omaa olotilaani ja ajatuksen virtaa - osin siksi, että tuntuu kuin tästä mietteiden paljoudesta olisi syntymässä jotakin suurempaa ja merkityksellistä. En vain vielä itse ymmärrä mitä.

Arvostus itseä ja muita kohtaan on ensimmäinen teema, joka on monella eri tasolla ja tavalla noussut pintaan viime aikoina. Miksi eri tilanteissa tuntuu, että arvostus itseä tai jotakuta toista kohtaan puuttuu. Mistä johtuu, että esim. työelämässä väsyy arvostuksen puutteeseen nopeammin kuin työtehtävien paljouteen tai työn merkityksettömyyteen? Miksi ihmissuhteissa juuri arvostuksen puute on se, joka ajaa ihmiset ristiriitoihin, eroon tai yksinäisyyden tunteeseen? Miksi arvostuksen kokemus on kantava voima ihmisyyden kaikilla tasoilla?

Tuntuu, kuin arvostuksen tunne itsessä olisi sellainen tekijä, joka toimii kuin perustukset ja pohjatyöt rakennuksessa. Arvostus itseä ja muita kohtaan takaa elämässä tuen ja vakauden vaikka moni muu asia luhistuisi ympäriltä. Vaikka elämän vastoinkäymiset tai tunteiden vyöry "polttaisivat maan tasalle" kaiken elämässä näkyvän hyvinvoinnin, varallisuuden tai ihmissuhteet, jonkinlainen "kivijalka" elämässä säilyy, kun tuntee itsensä arvostetuksi tai oma arvo sisäisessä kokemusmaailmassa säilyy. Toisin päin ajateltuna olen havainnut, että mikään määrä maallista vaurautta, näennäisiä ihmissuhteita tai menestystä ei korvaa vallitsevaa arvostuksen puutetta. Niin työelämässä kuin ihmissuhteissakin arvostuksen tunne ja sen tietoinen ylläpitäminen pienissä asioissa on ratkaisevan tärkeää sitoutumisen, hyvinvoinnin ja motivaation säilymisen kannalta.

Aina ei tietenkään ole helppoa löytää arvostusta itseä tai muita kohtaan, kun ihmisyyden monet roolit ja tilanteet saavat elämässä niin monenlaisia piirteitä. Arvostamattomuus voi kummuta esimerkiksi luottamuksen puutteesta, omista sisäisistä peloista tai aiempien elämänkokemusten aikaansaamista opituista toimintatavoista ja ajatuskaavoista. Usein kuitenkin kaikenlaisen arvostamattomuuden taustalla on erilaisia pelkoja. Pelkoa toisen menettämisestä, pelkoa omasta epäonnistumisestä, pelkoa omasta epäpätevyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Pelkoa tehdä virheitä tai joutua alttiiksi arvostelulle. Ylipäätään pelkoa oman sisäisen arvostuksen tunteen katoamisesta, vaikkakin usein tiedostamatta.

Olen huomannut, että niin luovuuden kuin arvostavan asenteen suurimpana esteenä elämässä on juuri virheiden tekemisen pelko. Pelko menettää kasvonsa tai häpeän pelko. Kun nämä esteet pystyy itsessään voittamaan ja löytämään sisäisen rohkeuden kokeilla tai edes pienessä mittakaavassa avata toiselle omaa epävarmuuttaan ja sallii tilaa yhteiselle ongelman kohtaamiselle, löytää yleensä tiensä kohti arvostusta niin sisäisesti kuin arvostuksen myös muita kohtaan. Haavoittuvuuden ja oman haurauden tunnistaminen voimaannuttaa ja pelkojen kohtaamisen kautta arvostus alkaa kasvaa. Niin yksilötason arvostus kuin myös ihmisten välinen yhteinen arvostus ja yhteiskunnallinen arvostus.

Arvostuksen kautta pääsenkin sitten seuraavaan teemaan eli pimeyteen tai pikemminkin pimeyden päättymiseen. Huomaan usein aistivani maailman ja yhteiskunnallisten tilanteiden vaiheet ennalta. Kuten jälleen tämän viimeaikaisen länsimaiden hyökkäyksen Syyriaan. Tai kuten juuri ennen eri puolilla maailmaa tapahtuneita isoja onnettomuuksia tai terroritekoja. Välillä tuntuu kuin harteilla olisi koko maailmankaikkeuden paino, koko ihmiskunnan suru ja jonkinlainen synkkä varjo juuri ennen kuin jotain todella ikävää tapahtuu. Ikään kuin oman ailahtelevan mielialani lisäksi tuntuisi olemuksessa koko ihmiskunnan kollektiivinen vielä epävakaampi "mieli" ja kuin se vaikuttaisi kaikkeen olevaan painaen ympäröivää energiaa yhä tummemmaksi ja pimeämmäksi. Kuin hetkittäin oman valoni kantama olisi vain häivähdys ympäröivässä pimeydessä. Kuin hetkittäin maailman vallitseva tila olisi jotakin niin raskasta, ettei sen vaikutusta voi paeta tai kumota itseä valaisemalla.

Nyt havahduin kuitenkin sellaiseen tuntemukseen tänä aamuna, että samalla tavalla kuin kevät tuo valon pohjoiseen osaan maailmaa ja antaa luonnolle uutta voimaa kasvaa, niin nämä yhteiskunnan synkät ja epävakaat ajat ovat maailmankaikkeuden "vuodenaikojen" vaihtelua, jotka vaikuttavat ihmiskuntaan, meihin jokaiseen yksilöinä sekä ympäröivään todellisuuteen. Kuten talven pimeydessä tai räntäsateessa sama katu ja piha näytttävät aivan erilaiselta kuin keväällä omena- tai kirsikkapuiden kukkiessa. Tai hellepäivänä keskikesällä näyttää sama järvi tai meri tyyneltä, kauniilta ja puoleensa vetävältä mutta syysmyrskyn raivotessa sama vesi heijastuu ihmismieleeni tummana, pelottavana ja synkkänä.

Elämme ihmiskunnassa aikaa, jolloin ympäröivät "sääolosuhteet" vaihtelevat arvaamattomammin kuin koskaan ja todellisuus muuttuu sekä uudistuu nopeammin kuin ikinään ennen. Tähän jatkuvaan disruptioon meidän on ihmisinä niin henkisesti kuin fyysisessä todellisuudessakin jotenkin sopeuduttava. Hyväksyttävä se, että joskus muutoksen aallon alapuolella on pimeää ja pelottavaa. Annetava silti näiden muutosten tapahtua ja koetettava säilyttää oma valoisa mieli, ehjä ja arvostava asenne niin itseä kuin muita kohtaan sekä voitettava loputon määrä erilaisia kohtaamiamme pelkoja, jotka nämä muutoksen aallot saavat aikaan. Luulen, että ihmisenä ei ole oikotietä erilaisten tuntemusten tai näiden tunteiden aikaansaaman ahdistuksen voittamiseksi - on vain löydettävä itsestä se sama luottamus, jolla pohjoismaiset ihmiset jaksavat tarpoa läpi talven pimeyden joka vuosi uskoen vankasti, että ennemmin tai myöhemmin talvi päättyy ja pimeys loppuu. On vain muistettava, että kaiken muutoksen ja pimeyttä lisäävien tapahtumien taustalla on kuitenkin se sama keväinen kukkiva maisema ja kesäisen leppoisa valoisuus. Emme vain juuri nyt tässä pimeydessä kykene näkemään sitä.

Ehkä kaikkien näiden ajatusten kautta ymmärrän nyt, että vaikka kadotamme hetkeksi näköyhteyden valoon tai aistimme synkkinä hetkinä kaikkeuden valtavan painon ympärillämme, olemme silti yhä samassa maailmassa ihmisyyttä kokemassa ja sen kautta oppimassa. Olemme yhä samoja oivaltavia ja henkisesti kasvavia olentoja, jotka voivat nähdä pimeyden päättyvän ja ympäröivän maailman uudelleen syntyvän. Voimme löytää jokaisesta vuodenajasta ja jokaisesta kohtaamastamme ihmisestä jonkin arvostettavan asian, joka kantaa miedät yhdessä kohti seuraavaa vuodenaikaa. Voimme joka päivä löytää itsestämme sekä omasta todellisuudestamme jotakin jota arvostamme ja jonka kautta juuri siinä hetkessä pimeys päättyy. On se sitten yksi sana, kiitollisuutta lisäävä ajatus, lapsen nauru, äidin halaus, linnun laulu tai vaikka taivaan väri. Mikä tahansa käy. Arvostus kasvaa pienistä asioista ja säilyy vielä pienemmistä.  

Ihan ihmisen puolikkaana

Sunnuntai 19.2.2017 klo 12.03

Ammennan teksteihini aiheita usein asioista, joita koen tai kuulen ja joita pysähdyn pohtimaan. Ellinooran Leijonakuningas -kappaleen synnyttämä ajatus tuntui erityisesti pysäyttävältä juuri tässä hetkessä. "Tänään ihmisen puolikas, on huomenna leijonakuningas.."

Oma oivallukseni menee oikeastaan päinvastoin kuin tuossa laulussa: Tänään leijonakuningas, on edelleen sisimmässään ihmisen puolikas.  Hämmentynyt ihmislapsi, joka etsii itseään, etsii turvaa ja etsii hyväksyntää vaikka olisi näennäisesti titteliltään Yhdysvaltain presidentti tai suuryrityksen johtaja tai kokenut asiantuntija omalla alallaan. Syvällä sisimmässä me jokainen olemme vähän "puolikkaita" - kannamme mukanamme erilaisten elämänkokemusten värittämää epävarmuuden tunnetta tai tarvetta siitä, että joku itseä viisaampi tai kokeneempi pitäisi huolta, neuvoisi ja tukisi. Harva ihan oikeasti haluaa kulkea elämän polkuaan yksin, tehdä isoja päätöksiä elämässään yksin tai edes valita suuntaa eteenpäin risteyksessä yksin. Epävarmuuden hetkinä ainakin minä huomaan olevani ihmisenä puolikas, vailla turvaa ja rohkaisua. Puun taimi, joka koettaa selviytyä hengissä päivästä toiseen.

Pysähdyin huomaamaan myös omasta keskeneräisyydestäni sen, että olen vuosien saatossa suhtautunut hiukan ylimielisesti työelämässä sellaisiin ihmisiin, joiden olen kokenut olevan epäpäteviä tehtäviinsä. Ihmisiin, jotka ovat eksyneet liian suuriin saappaisiin tai ajautuneet ikäänkuin vääriin tehtävin omaan osaamistasoonsa nähden. Ihmisiin, jotka lähinnä selviytyvät erilaisten tiedon / ymmärryksen puutteesta johtuvien ongelmien yli päivästä toiseen oppimatta mitään tai muuttamatta suuntaa vain, koska on helpompaa selitellä virheitään kuin oppia. Huomaan kuitenkin nyt, että että ihmisenä kasvussa ja henkisen sisäisen tasapainon löytymisessä on paljon tällaista samaa "selviytymistä". Tilanteita, joista omasta sisäisestä epävarmuudestani johtuen kuljen yli pysähtymättä tai miettimättä miksi kyseinen tilanne on olemassa. Mitä minun tulisi oppia, jotta pääsisin eteenpäin? Mikä on tämän tilanteen tarkoitus tai mikä on minun elämäni merkitys tälle kokemukselle?

Teini-ikäinen tyttäreni on joskus omaan elämäänsä turhautuneena kysynyt minulta, että "mitä järkeä on ylipäätään elää, jos elämän tarkoituksena on vain ammatin hankkiminen, työssä käyminen ja se, että käyttää loppuelämänsä työntekoon vain rahoittaakseen tätä kehää, jota kutsumme elämäksi?" Elämmekö ihmisyyttä vain rahoittaaksemme asumista ja ravintoa, rahoittaaksemme välttämättömiä tarvikkeita arjessa sekä sitä, että pystymme kulkemaan töihin ja takaisin vain saadaksemme rahaa käydäksemme töissä? :) Aika hyvä kysymys ja tärkeä avain pohdintaan koko ihmiselämän tarkoituksesta. Onko tarkoituksena vain selviytyä vai aidosti oppia jotakin matkan varrella?

Jos teen saman "virheen" elämässä uudelleen, tarkoittaako se, etten ole oppinut mitään? Vai koenko samankaltaisen kokemuksen toistamiseen jotakin uutta oppineena mutta päädyn silti samaan ratkaisuun uudelleen? Itse en koe, että kokemus olisi tällöin ollut tarpeeton vaan päin vastoin - olen oppinut jotakin ja kenties jo ensimmäisellä kerralla päätynyt intuitiivisesti "oikeean suuntaan". Se, etten aina muista pysähtyä tarkkailemaan itseäni tai tekemiäni valintoja on epävarmuutta minussa - vajavaisuutta, joka kuuluu ihmisyyteen. On helpompaa sulkea silmänsä ja kiertää "sokeana" tuttua kehää kuin avata silmät ja pysähtyä. On usein helpompaa pettää sekä itseään että muita kuin olla rehellinen ja ottaa opikseen. Oppiminen ja aiemmista kaavoista irti päästäminen tekee usein kipeää. Silti jokainen kuljettu kierros antaa uudelleen mahdollisuuden oppia ja oivaltaa. Jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden sisäiselle kasvulle ja tähän mahdollisuuteen uskallan tarttua vähintäänkin niissä hetkissä, jolloin kipu tai pelko ei estä minua pysähtymästä.

Onko siis ihmisyys olemassa, jotta kasvaisimme ulkoisesti kokonaisiksi vaikka olemme sisäisesti puolikkaita? Vai onko sittenkin tärkeämpää oppia hyväksymään olevansa inhimillinen, vaillinainen ja keskeneräinen - Puolikas, joka on kaikessa vajavuudessaan silti täydellinen kussakin hetkessä. Juuri sellainen kuin on, esittämättä itseään suurempaa, muita viisaampaa tai ehjempää kuin todellisuudessa on. Tämän puoleen taidan itse kallistua. Olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja haluan löytää itsestäni rohkeutta olla vähän "puolikas" - sanoa ääneen tarvitsevani tukea ja turvaa. Etsiväni turvallisuutta ja ohjausta. Ainakin siltä tuntuu juuri nyt, tässä rehellisyyden ja epävarmuuden hetkessä. Tällaisena kuin olen.

Hiipuva valo..

Torstai 29.12.2016 klo 12.28

Vuoden vaihde alkaa olla käsillä ja olemme jo matkalla kohti kevättä, valoisampaa vuodenaikaa sekä uutta tuntematonta vuotta. Olen pohtinut useasti tämän marras-joulukuun pimeinä hetkinä, että miksi vuodesta toiseen olen niin kärsimätön? Miksi on yhä niin vaikea luottaa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan maltan pysyä tyyneyden tilassa ja kaikkeuden virrassa? Kaikkien näiden kokemusten, oivallusten ja henkisen kasvun jälkeen edelleenkin juuri kärsivällisyys on minulle kompastuskivi.

Eräänä aamuna pysähdyin ajattelemaan, että samankaltainen hermostuneisuus ja primitiivinen tunne jonkin puutteesta nousee esiin nälkäisenä. Käsivällisyys katoaa, hermot kiristyvät ja pienetkin asiat saavat aivan naurettavan suuret mittasuhteet. Tunnistan itsessäni aika usein samoja kaavoja myös ihmissuhteissa, oppimisessa ja itseni kanssa kasvamisessa. Että haluaisin saada kaiken valmiiksi heti, haluaisin ymmärtää nopeammin jonkin kokemuksen merkityksen elämässäni, haluaisin löytää uudesta tilanteesta heti sen, mitä olen oivaltamassa - en vasta sen jälkeen, kun olen menettänyt hermoni tai turhautuneena päästänyt irti tai pitkän ajan kuluttua, kun näen kokonaisuuden jostain laajemmasta näkökulmasta käsin. On suorastaan raivostuttavaa huomata olevansa joissakin tilanteissa yhä täysin lapsen kengissä, kärsimättömyytensä kanssa tuskaillen kuin uhmaikäinen, joka haluaa kaiken heti ja itse määrittelemällään tavalla. Sitä kiirehtii välillä kamalan "nälkäisenä" eteenpäin omalla polullaan, eikä malta odottaa, että asioiden merkitys ja todellinen luonne ehtisi paljastua. Kompastelee pimeässä yössä eteenpäin, kun ei malta odottaa aamun valkenemista..

Useasti olen saanut  huomata, että kärsimättömyydellä voi onnistua vesittämään hyvänkin ihmissuhteen tai asian elämässään. Malttamattomuus vääristää odotuksia ja sumentaa näkökenttää. Estää näkemästä asioita totuudesta ja korkeammasta näkökulmasta käsin. Antaa tarpeettomasti tilaa peloille ja aiemmin elämässä opituille toimintamalleille. Kiitollisuus ja arvostus taas palauttavat takaisin oikeille raiteille, siirtävät aikakoneen takaisin nykyhetkeen ja avaavat näkymän todellisuudelle. Kääntävät katseen takaisin kohti seuraavaa maalialuetta. Lopettavat malttamattoman hapuilun ja polulla harhailun.

Eilen iltakävelyllä ollessani syntyi myös toinen oivallus liittyen kärsivällisyyteen. Täysin pimeällä tiellä kulkiessani alkoi taskulampusta loppua patterit. Ainoa mukana kantamani valo hiipui ja lopulta sammui. Valon sai uudelleen syttymään virtakytkimestä mutta vain lyhyiksi hetkiksi. Pimeydessä aistit herkistyvät ja tuntui luontevalta jatkaa matkaa pimeässä ilman valoa. Mietin, että lamppu symboloi hyvin viime päivien mielentilaa. Sitä, että tässä vaiheesa vuotta patterit on aika loppu, kolme päivää kestänyt kuume ei lainkaan parantanut tilannetta vaan kirjaimellisesti olo on ollut kuin tuolla taskulampulla. Että vuoden viimeiset viikot ovat saaneet sisäisen valon ensin hiipumaan ja nyt viime päivät olen ollut täysin loppu. Sitä on jaksanut pieninä pätkinä kytkeä itseensä virran päälle mutta valo katkeaa hyvin nopeasti. Ja että juuri eilen ennen tuota iltakävelyä oli sellainen olo, että hyväksyn tämän voimattomuuden ja väsymyksen. Annan pätkivän lampun olla pois päältä ja sallin itseni vain levätä. Että pimeässä on ehkä sittenkin ihan hyvä olla. Vain olla ja antaa aistien terävöityä, kuumeen laskea ja "pattereiden" latautua.

Minussa taitaa olla sisään rakennettuna sellainen akkujärjestelmä, että jos fyysisen kehon akku tyhjenee se syö tyhjäksi myös henkisen akun yllättävän nopeasti. Ja sama myös toisin päin: kun mieli on maassa tai muuten henkiset voimat koetuksella, se heijastuu hyvin nopeasti myös fyysiseen puoleen ja keho pakottaa pysähtymään. Hyvä näin. Koetan loput lomapäivät käyttää viisaasti ja etsiä elämästäni uusia kiitollisuuden aiheita, muistuttaa itseäni siitä, että minulla on valtava määrä asioita, joista voin olla iloinen ja tyytyväinen. Että rauhan tila on minussa, kunhan muistan sen olemassaolon. Että NYT -hetki riittää, koska mitään muuta ei ole olemassa.

Minuuden monta muotoa

Lauantai 5.11.2016 klo 21.26

Ihmisyys on todellakin hämmentävä kestävyyslaji :) Joka hetki kohtaan mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä ja tulee vastaan elämäntilanteita, joissa oman sisäisen tilan tiedostamista koetellaan jostakin uudesta näkökulmasta. Palaute oman sisäisen rauhan tilasta tai sen puutteesta peilautuu reaaliaikaisesti sisimmästäni toinen toistaan hämmentävämmiksi kokemuksiksi. Niin myönteisissä kuin vähän vaikeammissakin asioissa. Ikään kuin sisäisestä maailmastani olisi yhtäkkiä tullut ulkoinen todellisuus. Elämän mittainen simulaatio, jossa jokainen ajatus tai tekemäni valinta johtaa uuteen kokemukseen.

Olen huomannut tutkivani myös sisäistä minuuttani jotenkin eri valossa kuin aiemmin. Kenties aiempaa rehellisemmin ja jollain tavalla syvemmällä tasolla. Myöntäen tunteet, jotka ovat olemassa, niiden kätkemisen sijaan. Myöntäen oman inhimillisen vajavaisuuteni ja sisäisen ristiriidan kokemieni tunteiden ja kokemusten välillä. Hyväksyen sen, että en tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja etsien pieniä kiitollisuuden aiheita keskellä epävarmuutta ja muuttosta, jota en voi hallita. Ehkä olen tavoittanut sisimmässäni uudenlaisen tason päästää irti. Oppinut hyväksymään asiat, joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa. Luottamaan, että asiat oikeasti järjestyvät ihmisyyden tasolla vallitsevasta hämmennyksestä huolimatta. 

Tämän päivän oivallus on ollut se, että läpi tämän hämmästyttävän ja ihmeellisen elämän minun sisälläni tuntuu taistelevan kolme erilaista voimaa: sellainen hiukan riitainen mutta toisilleen lempeä "sisäinen perhe". Perheen pää, olkoon nyt nimeltään vaikka "sisäinen isä" minussa koettaa tolkuttaa järjen ääntä ja luoda jonkinlaista logiikkaa kaikkeen kokemaani. Tämä osa minusta pitää "perheen" jalat maassa kiinni ja arvioi koettuja tilanteita isossa kuvassa: peilaa harkiten tekemieni valintojen riskejä ja mahdollisuuksia suhteessa tulevaan. Jonkinlainen perheen sisäinen "riskienhallintapäällikkö".

Samaan aikaan perheen pehmeämpi puolisko, "sisäinen äiti" kokee saman tilanteen tunteella, kuunnellen sisäistä intuitiota sekä kunkin asian vaikutusta sisäiseen olotilaan. Pyrkii eteenpäin luottaen sokeasti fiilikseen ja sisäiseen ohjaukseen siitä tuntuuko kohdattu tilanne oikealta vai väärältä - sen enempää pohtimatta onko tuossa tulkinnassa pienintäkään järjen hiventä. Tämä tunteikas ja herkkä osa minusta on ollut viime aikoina kovasti valloillaan ja pyrkinyt voimakkaiden tunteiden kautta nostamaan olotilan välillä pilviin ja taas toisinaan syvälle epävarmuuden tai pelkojen kuiluun. Tämä lempeä "sisäinen äiti" arvioi kokemuksia täysin eri lähtökohdista kuin tuo kuvaamani ensimmäinen "järjen ääni": tunnustellen luovasti juuri tätä hetkeä ja maistellen miltä kukin tilanne sisäisellä tasolla tuntuu. Tämä sisäinen hahmo minussa on eräänlainen "laatu- ja hyvinvointivastaava", joka peilaa kaikkea koettua tunteisiin, elämän väreihin ja kulloisenkin tilanteen sponttaanisti arvioituun laatuun - hakee hämmennyksen hetkellä luovaa ulospääsyä tilanteesta ja harkinnan sijaan pyrkii lähinnä aktiivisesti eteenpäin. Luottaen ja nauttien sisäisestä varmuudesta. Herkyydellä ja tunteella.

Kolmas osa minussa on iloinen, avoin ja utelias "sisäinen lapsi", joka näkee jokaisessa tilanteessa jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä. Suhtautuu uteliaisuudella ja pilke silmäkulmassa haastaviinkin hetkiin. On välitön ja aito rippumatta hämmennyksen määrästä. Tämä sisäinen lapsi aika useasti kulkee tuon edellä mainitun sisäisen äidin kanssa käsikädessä ja heittäytyy ilman noloutta pintaan nousseiden tunteiden pyörteisiin. Itkee, kun itkettää eikä mieti onko sopiva hetki päästää ilo ja nauru valloilleen. Peilaa suoraan ja suodattamatta sisäisen äidin ohjaamia tunnetiloja. Tämä sisäinen pieni hurmuri minussa on vahvimmillaan tilanteissa, joissa koen oloni sopivalla tavalla turvalliseksi ja hyväksytyksi. Toisinaan sisäinen lapsi minussa voi asettua myös tietoisen tarkkailijan rooliin: katselemaan ja kuuntelemaan hämmästellen kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Hyväksyen kokemukset sellaisina kuin ne ovat ja jollain sisäsyntyisellä tavalla luottaen, että minusta pidetään huolta. Lapsen kaltaisella uskolla tietäen, että joku ottaa syliin, jos satutan itseni liialla rohkeudella tai ottaa kopin, jos putoan pilven reunalta. Tämä "lapsi" minussa pyyhkii pois pettymyksen kyyneet ja nousee kohti uusia leikkejä, kun elämä tiputtaa polvilleen.

Nämä kaikki kovin erilaista minuutta ovat yleensä sulassa sovussa sisimmässäni mutta toisinaan koko perhe on yhtä kaaosta ja köydenvetoa. Jokainen puoli minussa haluaisi olla se joka on oikeassa ja joskus tuntuu, että tuollainen sisäinen "perheriita" saa jonkin hämmentävän tilanteen tuntumaan vain entistä hämmentävämmältä. Jos kykenisikin vain päättämään etukäteen, että tänään kuuntelen vain mitä isä sanoo ja annan muille tyypeille huutia. Tai että tuohon kokemukseen suhtaudun pelkästään lapsen kaltaisella riemulla ja uteliaisuudella. Annan vain mennä enkä välitä riskeistä, tunteista tai seuraamuksista. Mutta valitettavasti en taida kyetä näitä perhekolminaisuuden voimia hallitsemaan vaan ne kaikki ovat yhtä suuria vaikuttajia sisimmässäni. Voin ainoastaan tarkkailla reaktioitani ja hyväksyä näiden erilaisten osien olemassaolon itsessäni. Suhtautua rakkaudella jokaiseen osaan ja etsiä kussakin kokemassani tilanteessa sopivimman tasapainon tämän kokonaisuuden välillä. Voin pyrkiä lähinnä löytämään jonkinlaisen sisäisen perheharmonian ja sisäisen sovinnon tilanteesta riippumatta.

Eipä tähän voi kuin todeta, että on tämä ihmisyys vain niin ihmeellistä! Täynnä monenlaisia kasvun mahdollisuuksia sekä toinen toistaan hämmentävämpiä ajatuksia ja elämänkokemuksia :)

Ihmisyyden avoimet ovet

Perjantai 12.8.2016 klo 11.32

Avoimuus ja rehellisyys ovat olleet tämän kesän teemoja elämässäni. Miten uskaltaisin avata itsestäni enemmän ja uskaltaisin myös itse katsoa aiempaa rehellisemmin omia tunteitani, ajatuksiani ja elämäntilannettani? On ollut eheyttävää ja kasvattavaa kutsua välillä joku toinen ihminen "kylään" sisäiseen minuuteeni. Päästää itseni lisäksi joku toinen katsomaan sisimmässäni kumpuavia tunteita, hämmennystä tai oivalluksia. Avata itseäni pintaa syvemmälle ja löytää jonkun toisen kanssa yhdessä uudenlainen jaettu myötätunto. Huomata jakamisen kautta rakkauden syvempi värimaailma sisimmässään.

Luottamus ja arvostus saavat kasvuvoimaa avoimuudesta ja terveestä uskalluksesta. On voimaannuttavaa sanoa ääneen asiat, jotka ovat olleet ilmassa pitkään tai päästää joku toinen ihminen kurkistamaan syvemmälle omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa. Löytää yhdessä yhteinen ymmärrys. Kahden ihmisen välinen keskinäinen arvostus on hyvä kivijalka mille tahansa ihmissuhteelle - ihmisyydelle ja aiempaa myötätuntoisemmalle näkökulmalle. Yhteinen ymmärrys on hedelmällinen maaperä, jolta rakkaus kasvaa.

Tällaista "avointen ovien päivää" ihmisyydessä voi viettää milloin vain, päästää vaikka yhtenä päivänä viikossa tai kuukaudessa joku läheinen ihminen hiukan syvemmälle omaan sisimpään kuin koskaan ennen. Pieninä palasina voi kokeilla miltä tuntuu, kun omat suojakuoret laskee ja raottaa jotakin pinnan alla olevaa ajatusta tai asiaa. Itselläni on kai jonkilaiset avoimet ovet olleet aina siitä lähtien, kun tämä blogi on aloitettu :) ..mutta olen viime aikoina huomannut uudelleen rehellisyyden tervehdyttävät vaikutukset ja herkkyyden, joka syntyy siitä, että voittaa pelkonsa ja kutsuu toisen ihmisen luokseen ja hiukan aiempaa lähemmäs. Päästää toisen tietoisesti iholle - turvallisesti ja luottaen, että eheys alkaa aina vasta pinnan alta. Vaikka pintaa kiillottaisi tai omaa ulkokuortaan "paljastaisi" miten paljon, ei sen kautta löydy todellista kauneutta tai rakkautta. Ainoastaan pinnan alle sukeltaen löytyy.

Ympäröivä maailma ja ihmisyyden pinta heijastavat ainoastaan sitä, mitä syvemmällä tasolla pinnan alla on: rauhaa, valoa ja kauneutta tai esim. pelkoa ja epävarmuutta. Ihmisyyden avoimet ovet ja rehellisyys vievät kohti noita ensin mainittuja. Kohti elämää. Kohti eheyttä ja kohti vakautta. Tilaa, jossa elämän myrskyt eivät enää kaada venettä vaan kykenemme ihmisinä rohkeasti ohjaamaan kurssin kohti turvallisuuden ja ikuisuuden satamaa. Hiljaisuutta ja sisäistä tyyntä, joka kaiken aikaa meitä odottaa jossain syvällä pinnan alla. Ihmisyyden ulkopuolella ja ajan ulottumattomissa.

"Totuuden seitsemän verhoa" -kirjan kirjoittaja Ruediger Schache kuvaa eräänlaisen sisäisen tarkkailijan meissä joka hetki odottavan, että palaisimme sielumme todellisen olemuksen äärelle havainnoimaan omia ajatuksiamme, tunteitamme ja reaktioitamme tietoisuudesta käsin. Hän myös kehottaa meitä aktiivisesti kutsumaan tuon havainnoijan itsessämme esiin ja kurkistamaan monien ihmisyyden kokemusten kautta rakentuneiden verhojen taakse todellisiin, syvempiin osiin itsessämme. Kysymään itseltämme "Kuka tai mikä minä olen?" "Mitä sisimmässni tapahtuu?" Näiden kysymysten äärelle voi oman syvemmän todellisuutensa lisäksi kutsua tällä ihmisyyden tasolla jonkun läheisen ihmisen, jonka kanssa vastauksia voi etsiä yhdessä. Hiljaisuudessa kuunnellen tai rehellisyydessä keskustellen. Tunnustellen, luottaen ja ilman arvostelua. Hyväksyen ja sallien.

Lopuksi muutama kirjan herättämä ajatus:

• Rehellisyys ja rakkaus ovat vahvempia jaettuna.
• Pelon voittaminen vie pidemmälle, jos pelon kohtaa tunteeseen yhdessä sukeltaen.
• Häpeä lakkaa olemasta, kun sen sanoo ääneen ja eheyttävä vaikutus moninkertaistuu, jos sen tekee yhdessä toisen jakaman häpeän kanssa.
• Pimeään tunneliin tai suruun ei eksy, jos on joku kenen kädestä pitää kiinnin pimeimpinä hetkinä.
• Halaus ja anteeksianto ovat turvasatamia tunteiden myrskyissä.
• Totuudessa ei ole arvoja, päämääriä tai toiveita.
• Rakkaus vain ON. Sielun tasolla me havainoimme sekä rakkautta että ihmisyyttä kaikkine kokemuksineen. Ei sen enempää tai vähempää.

Keskeneräinen

Torstai 29.8.2013 klo 14.54

Blogin "kesäloma" on takanapäin ja syksyiset taivaan värit saavat ajatukset taas heräämään. Olen vuosien varrella huomannut, että aika ajoin tauko on paikallaan - niin kirjoittamisessa kuin kaikessa muussakin elämän sisällössä. Hiljaisuuden hengittäminen. Oleminen. Ihmettely.

Sellaisista ainesosista ainakin minulla syntyy uusia oivalluksia. Eilen koetin iltakävelyllä ihmetellä syksyisen maiseman kauneutta ja hengittää (tukkoisesta nenästä huolimatta) kotimaisen luonnon tuoksua. Nauttia ja kiittää puhtaasta hengitysilmasta, josta saamme täällä Suomessa yhä laajalti nauttia. Mietin sitä, miten erilaisissa mittasuhteissa asiat elämässä lopulta ovat. Miten suurelta ja merkittävältä voi yhdessä hetkessä tuntua vaikka keskelle jalkakäytävää jätetty koiran kakka. Tai miten pieneltä tuntua kokonainen sontavuori, jos vastapainona on esimerkiksi oma terveys, aito ystävyys tai läheisen ihmisen kuolema. Samalla tavoin kuin koko maailmankaikkeus näyttäytyy yhdellä tasolla pienen pienenä sisäisenä universumina - niin se toisesta näkökulmasta on laajempi ja äärettömämpi kuin koko ihmisrodun käsityskyky yhteensä. Kuitenkin on kyse koko ajan samasta kaikkeudesta ja samasta todellisuudesta. Ainoastaan näkökulma on eri.

Harjoittamallani kiitollisuudella on ollut kummalliset vaikutukset elämääni: Yhdessä hetkessä kiitollisuuden "taikapöly" saa aikaan ihmeellisiä käänteitä ja suoranaisia ihmeitä arjessa. Toisaalta taas kiitollisuuden unohtaminen pudottaa maan pinnalle nopeammin kuin mikään muu aiemmin kokeilemani tekniikka. Unohduksen todella huomaa ja se tapahtuu heti. Sitten onkin vain itsestä kiinni ummistaako silmänsä ja korvansa tällaisilta "tipahduksilta" vai palauttaako ajatukset takaisin kiitollisuuden taikamaailmaan.

Valaistumisen polulla ehkä mikään muu ei ole niin havahduttavaa kuin oma keskeneräisyyteni. Omat harhailevat ajatukseni. Sen tiedostaminen, ettei tällä matkalla ole alkua eikä loppua. On vain matka. Nyt-hetki tällä matkalla ja ehkä utuinen aavistus matkan päämäärästä. Kartta ja kasa kompasseja, jotka kaikki näyttävät eri suuntaan. Se fakta, että juuri tämä "keskeneräinen minä" tekee tätä matkaa ja rakentaa samalla polkua eteenpäin itse itselleen. Luulee joskus olevansa "pitkällä" - toisinaan taas montun pohjalla - ja kuitenkin on vain "matkalla". Ei sen enempää eikä vähempää. Matkalla eteenpäin. Matkalla itseeni. Ja myös matkalla koko kaikkeuteen. Keskeneräisenä ja samalla myös täydellisenä. Täydellisenä tähän hetkeen.

Valitsen tänään olla kiitollinen myös omasta keskeneräisyydestäni ja matkasta, jonka varrella voin nuuhkia syysilmaa. Tai sitten vaikkapa keräillä niitä koiran kakkoja :)