Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Arvostuksen alku ja pimeyden loppu

Share |

Lauantai 14.4.2018 klo 13.40


Kevätaurinko paistaa ja alkaa jo selkeästi lämmittää niin mieltä kuin fyysistä olemustakin. Auringon valo ja talven päättyminen on tänä vuonna tuonut tullessaan harvinaisen paljon ajatuksia. Eri tasolla heijastuvia näkökulmia ihmisyydestä, arvostuksesta ja erilaisia sisäisen todellisuuden kerroksia. Tästä ajatusten paljoudesta on syntynyt kummallisen raskas ja vähän hajamielinen olotila. Kuin osa minusta olisi koko ajan täällä ja osa jossakin toisaalla.

Koetan näistä monitasoisista ja vähän sekavistakin ajatuksista tiivistää tähän jotain ymmärrettävää. Osin siksi, että se saattaa selkeyttää omaa olotilaani ja ajatuksen virtaa - osin siksi, että tuntuu kuin tästä mietteiden paljoudesta olisi syntymässä jotakin suurempaa ja merkityksellistä. En vain vielä itse ymmärrä mitä.

Arvostus itseä ja muita kohtaan on ensimmäinen teema, joka on monella eri tasolla ja tavalla noussut pintaan viime aikoina. Miksi eri tilanteissa tuntuu, että arvostus itseä tai jotakuta toista kohtaan puuttuu. Mistä johtuu, että esim. työelämässä väsyy arvostuksen puutteeseen nopeammin kuin työtehtävien paljouteen tai työn merkityksettömyyteen? Miksi ihmissuhteissa juuri arvostuksen puute on se, joka ajaa ihmiset ristiriitoihin, eroon tai yksinäisyyden tunteeseen? Miksi arvostuksen kokemus on kantava voima ihmisyyden kaikilla tasoilla?

Tuntuu, kuin arvostuksen tunne itsessä olisi sellainen tekijä, joka toimii kuin perustukset ja pohjatyöt rakennuksessa. Arvostus itseä ja muita kohtaan takaa elämässä tuen ja vakauden vaikka moni muu asia luhistuisi ympäriltä. Vaikka elämän vastoinkäymiset tai tunteiden vyöry "polttaisivat maan tasalle" kaiken elämässä näkyvän hyvinvoinnin, varallisuuden tai ihmissuhteet, jonkinlainen "kivijalka" elämässä säilyy, kun tuntee itsensä arvostetuksi tai oma arvo sisäisessä kokemusmaailmassa säilyy. Toisin päin ajateltuna olen havainnut, että mikään määrä maallista vaurautta, näennäisiä ihmissuhteita tai menestystä ei korvaa vallitsevaa arvostuksen puutetta. Niin työelämässä kuin ihmissuhteissakin arvostuksen tunne ja sen tietoinen ylläpitäminen pienissä asioissa on ratkaisevan tärkeää sitoutumisen, hyvinvoinnin ja motivaation säilymisen kannalta.

Aina ei tietenkään ole helppoa löytää arvostusta itseä tai muita kohtaan, kun ihmisyyden monet roolit ja tilanteet saavat elämässä niin monenlaisia piirteitä. Arvostamattomuus voi kummuta esimerkiksi luottamuksen puutteesta, omista sisäisistä peloista tai aiempien elämänkokemusten aikaansaamista opituista toimintatavoista ja ajatuskaavoista. Usein kuitenkin kaikenlaisen arvostamattomuuden taustalla on erilaisia pelkoja. Pelkoa toisen menettämisestä, pelkoa omasta epäonnistumisestä, pelkoa omasta epäpätevyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Pelkoa tehdä virheitä tai joutua alttiiksi arvostelulle. Ylipäätään pelkoa oman sisäisen arvostuksen tunteen katoamisesta, vaikkakin usein tiedostamatta.

Olen huomannut, että niin luovuuden kuin arvostavan asenteen suurimpana esteenä elämässä on juuri virheiden tekemisen pelko. Pelko menettää kasvonsa tai häpeän pelko. Kun nämä esteet pystyy itsessään voittamaan ja löytämään sisäisen rohkeuden kokeilla tai edes pienessä mittakaavassa avata toiselle omaa epävarmuuttaan ja sallii tilaa yhteiselle ongelman kohtaamiselle, löytää yleensä tiensä kohti arvostusta niin sisäisesti kuin arvostuksen myös muita kohtaan. Haavoittuvuuden ja oman haurauden tunnistaminen voimaannuttaa ja pelkojen kohtaamisen kautta arvostus alkaa kasvaa. Niin yksilötason arvostus kuin myös ihmisten välinen yhteinen arvostus ja yhteiskunnallinen arvostus.

Arvostuksen kautta pääsenkin sitten seuraavaan teemaan eli pimeyteen tai pikemminkin pimeyden päättymiseen. Huomaan usein aistivani maailman ja yhteiskunnallisten tilanteiden vaiheet ennalta. Kuten jälleen tämän viimeaikaisen länsimaiden hyökkäyksen Syyriaan. Tai kuten juuri ennen eri puolilla maailmaa tapahtuneita isoja onnettomuuksia tai terroritekoja. Välillä tuntuu kuin harteilla olisi koko maailmankaikkeuden paino, koko ihmiskunnan suru ja jonkinlainen synkkä varjo juuri ennen kuin jotain todella ikävää tapahtuu. Ikään kuin oman ailahtelevan mielialani lisäksi tuntuisi olemuksessa koko ihmiskunnan kollektiivinen vielä epävakaampi "mieli" ja kuin se vaikuttaisi kaikkeen olevaan painaen ympäröivää energiaa yhä tummemmaksi ja pimeämmäksi. Kuin hetkittäin oman valoni kantama olisi vain häivähdys ympäröivässä pimeydessä. Kuin hetkittäin maailman vallitseva tila olisi jotakin niin raskasta, ettei sen vaikutusta voi paeta tai kumota itseä valaisemalla.

Nyt havahduin kuitenkin sellaiseen tuntemukseen tänä aamuna, että samalla tavalla kuin kevät tuo valon pohjoiseen osaan maailmaa ja antaa luonnolle uutta voimaa kasvaa, niin nämä yhteiskunnan synkät ja epävakaat ajat ovat maailmankaikkeuden "vuodenaikojen" vaihtelua, jotka vaikuttavat ihmiskuntaan, meihin jokaiseen yksilöinä sekä ympäröivään todellisuuteen. Kuten talven pimeydessä tai räntäsateessa sama katu ja piha näytttävät aivan erilaiselta kuin keväällä omena- tai kirsikkapuiden kukkiessa. Tai hellepäivänä keskikesällä näyttää sama järvi tai meri tyyneltä, kauniilta ja puoleensa vetävältä mutta syysmyrskyn raivotessa sama vesi heijastuu ihmismieleeni tummana, pelottavana ja synkkänä.

Elämme ihmiskunnassa aikaa, jolloin ympäröivät "sääolosuhteet" vaihtelevat arvaamattomammin kuin koskaan ja todellisuus muuttuu sekä uudistuu nopeammin kuin ikinään ennen. Tähän jatkuvaan disruptioon meidän on ihmisinä niin henkisesti kuin fyysisessä todellisuudessakin jotenkin sopeuduttava. Hyväksyttävä se, että joskus muutoksen aallon alapuolella on pimeää ja pelottavaa. Annetava silti näiden muutosten tapahtua ja koetettava säilyttää oma valoisa mieli, ehjä ja arvostava asenne niin itseä kuin muita kohtaan sekä voitettava loputon määrä erilaisia kohtaamiamme pelkoja, jotka nämä muutoksen aallot saavat aikaan. Luulen, että ihmisenä ei ole oikotietä erilaisten tuntemusten tai näiden tunteiden aikaansaaman ahdistuksen voittamiseksi - on vain löydettävä itsestä se sama luottamus, jolla pohjoismaiset ihmiset jaksavat tarpoa läpi talven pimeyden joka vuosi uskoen vankasti, että ennemmin tai myöhemmin talvi päättyy ja pimeys loppuu. On vain muistettava, että kaiken muutoksen ja pimeyttä lisäävien tapahtumien taustalla on kuitenkin se sama keväinen kukkiva maisema ja kesäisen leppoisa valoisuus. Emme vain juuri nyt tässä pimeydessä kykene näkemään sitä.

Ehkä kaikkien näiden ajatusten kautta ymmärrän nyt, että vaikka kadotamme hetkeksi näköyhteyden valoon tai aistimme synkkinä hetkinä kaikkeuden valtavan painon ympärillämme, olemme silti yhä samassa maailmassa ihmisyyttä kokemassa ja sen kautta oppimassa. Olemme yhä samoja oivaltavia ja henkisesti kasvavia olentoja, jotka voivat nähdä pimeyden päättyvän ja ympäröivän maailman uudelleen syntyvän. Voimme löytää jokaisesta vuodenajasta ja jokaisesta kohtaamastamme ihmisestä jonkin arvostettavan asian, joka kantaa miedät yhdessä kohti seuraavaa vuodenaikaa. Voimme joka päivä löytää itsestämme sekä omasta todellisuudestamme jotakin jota arvostamme ja jonka kautta juuri siinä hetkessä pimeys päättyy. On se sitten yksi sana, kiitollisuutta lisäävä ajatus, lapsen nauru, äidin halaus, linnun laulu tai vaikka taivaan väri. Mikä tahansa käy. Arvostus kasvaa pienistä asioista ja säilyy vielä pienemmistä.  

Avainsanat: arvostus, ihmisyys, pelot, disruptio